XXXIX

Kesä oli sateinen ja olkia kasvoi tavallista enemmän. Halla ei ollut syksyllä; mutta oli yhtä sadetta enemmän kuin kymmenen viikkoa, niin eivät joutuneet elot eikä saatu kokoon. Niitettiin taaskin Pietolassa joka korsi ja talvelle lähdettiin samoilla eväillä kuin ennenkin. Terveitä olivat sentään. Muissa taloissa hieroivat leiväkseen niitä vuodentuloksia, mutta jo syksystä saivat punataudin. Siihen liittyi surma toveriksi ja yhden ja toisen nutisti päiviltä pois. Niin vei enemmän kuin puolet ihmisistä Tuonelan tuville, vei muutamat talot aivan autioiksi. Sattuipa Tuoni Tahvon ja Olli-Pekan kotiinkin, vei isät, vei äitit kumpaiseltakin; vieläpä harventeli veliä ja siskoja ja likeltä piti itsiäänkin. Mutta Tahvo ja Olli-Pekka erosivat siitä leikistä ja kääntyivät päin Pohjolaan ja eräänä Joulukuun tähtisenä iltana olivat Pietolan pirtissä iloisen siskojoukon ja riemusta hyppivän lapsijoukon keskellä — — —

Talvi oli leuto. Jos sattui tuisku, niin vesisade oli perästä ja suvesi lumen aina pois, että kaljamilla olivat maat ja kieränä olivat järvet. Maaliskuussa vasta karttui vähä lunta. Mutta Huhtikuussa sulivat jo maat ja järvet, että Toukokuun alussa oli jo lehti puussa, ruoho maassa. Vaan ei ollut siementä mistä panna peltoon eikä ollut tietoa mistä saada. Mykkinä kuin kannot istuivat Pietolan asukkaat rannan äyräällä eräänä Toukokuun kauniina iltana, jolloin huolettomat sorsat ja allit lepäilivät Kalliojärven kimaltelevalla pinnalla. Suruttomain lasten kimeä melu ja liatuin iloinen laulu kaikui metsien syvämielisillä rinteillä ja tuo vanha petäjä istujain keskellä hymyili mielissään.

Riikka katseli järvelle.

— Kesähän tämä keikkuen tulee, talvi tanssii takana kuten sanotaan.
Mutta mikäs hyvittää polosia, kun ei ole siementä eikä tuumaa
tulevata, ei riepää veräjätä. Mahona on ruispelto; autio on ohramaa.
Kyllä siitä on vajoa vastakin, vielä hoikka huomennakin.

Tahvo katsahteli pieniin ruskopilviin.

— Ikävää on, mutta eipä se pakisten parane.

Saara: "Mitähän, jos olisi lähteä etelästäkäsin hakemaan. Saisi edes vähänkään. Jos ei kaikille pelloille, parempi toki vähäkin kuin aivan ilman."

Olli-Pekka: "Etelästä! Kyllä se homma on yhtä tyhjän kanssa. Minä uskon, että useampi on mennyt aivan siemenkatiin. Jos jollakin on, niin on omiksi tarpeikseen. Ja jos olisi liiaksi, niin se säästää toiseksi vuodeksi. Vanhat kuuluvat ennustavan vielä neljää hallavuotta."

Riikan kasvot punastuivat.

— Vielä neljä hallavuotta!… Kyllä sitte sopii Jouluna rahvas kirkkoon… Neljää hallavuotta?… Onhan sananlasku, että ei kuku käki seitsentä vuotta yhden olkisuovan pielessä… Mutta siinä laskussahan tulisi olemaan seitsemän hallavuotta peräkkäin…

Olli-Pekka: "Niin kuuluvat ennustavan muutkin ja niin ennusti tässä tuonnoin tuokin Härmänmäen iso tietäjä. Ja niin ennusti Leveis-ukkokin tässä tuonnoin Halikon ukon peijaissa. Kyllä niillä on vähä viestiä ne kun tutkivat aikain ja taivaan merkkejä."

Tahvo: "Niinhän se on, että ei sitä vielä tiedä hyvin hätäillä siemeniä ennenkuin näkee mihinpäin rupeaa maailman ajat kallistumaan. Tämä kaunis kesä saattaa loppua hyvinkin lyhyeen. Olihan viime kevännä näin lämmintä Helluntain pyhinä, mutta surmansa edelläpään oli. Kyllä se on pelättävä nytkin. Paras taitaa olla, kun ei ruveta koko siemenen puuhaan."

Olli-Pekka jatkoi: "Niin minustakin on. On vaan vaivaista vahinkoa ja mieliharmia, kun suurella vaivalla hankkisi siemenkouran ja sitte ne joutuisivat hallan uhriksi."

Riikka: "Kun saisi vähänkään koetteeksi."

Katri: "Ei siitä nyt toki tule mitään, että aivan jäädään kylvöttömäksi tämmöissä kauniina kesänä… Voi, voi sentään!… Lähdeppäs sinä Tahvo hakemaan siemeniä. Vaikka tyhjäänkin menisi, niin et sen tähden kuoltuasi jalkojasi potkittele… Lähdethän?"

Tahvo mietti pitkään, katseli Hyllyäiskeroon, katseli Kalliojärvelle, katseli taivaalle. Vaalakoissa kasvoissa oli kummallinen punastus ja suuret sinisenharmaat silmät harreilivat epätietoisina. Sitte kohotti hartioitaan ja virkkoi vähän arasti:

"Kyllä se on niin hämärää se lähtö, kun ei ole tietä telaakaan mistä lähteä. Ja jos saisikin, niin se on onnentarhaan kylväntä vielä tänä kesänä. Niin se tuntuu. Ja kyllä minä uskon vähän noita vanhain ennustuksia."

Auno: "Hyh! Vanhain ennustuksia!… Leveisukon ennustuksia! Ne ovat samallaisia kuin Heppu-Tervokallun ennustukset, kun se tässä kerran ennusti Ahtolan häviämistä kun lehmä teki kaksi vasikkaa, Mutta ei ollut ei putken polttamaa."

Katri: "Niin, entäs Härmänmäen iso tietäjä, kun se kerran ennusti tulevan maailman lopun ja merkkiä sanoi jo näkyvän auringossa ja kuussa. Matta eipähän siitä ole ollut ei kissan potkausta."

Auno: "Mitäs veikkoset! Ei niihin ole luottamista. Ei, ei muuta kuin laitetaan siemeniä ja kylvetään."

Riikka: "Niin tehdään. Etsitään siemeniä vaikka sinisen kiven sisästä ja kylvetään, että ropajaa! tuli mitä tuli. Jos menee myttyynkin, niin siitä ei mieltä väärää."

Tahvo: "Laitetaan, mutta mistä laitetaan? Se on helppo sanoa, että laitetaan. Mutta laitappa, mitenkä laitat."

Olli-Pekka: "Sen sanon minäkin, että laitappa. Miten laitat, kun ei ole mistä laittaa? Tekemään et kykene… Minä en kyllä lähde. Tyhjän kyllä tietää tekemättäkin."

Vappu katseli Aunoon ja virkkoi:

"Auno se aina sanoo Jumalalta saavansa kaikkea, mutta käyppäs nyt siemeniä. Käyppä muudan säkki, niin nähdään minkälaisia nuo ovat sen talon pellossa kasvaneet."

Toiset hytkähtivät ja silmäsivät Aunoon, Auno lenti punaiseksi kuin kekäle, puristi huulensa ja hampaansa yhteen ja kasvoille ilmausivat suuret kyyneleet. Vesikiehteisin silmin kohosi ja meni metsään. Mutta levottomin kasvoin nousivat toisetkin siitä ylös ja menivät yönsä lepoon.

Vaan Marttaa, Riikkaa ja Katria ei mielinyt nukuttamaan. Kirkkain silmin vuoteellaan pirtin lattialla katselivat ja kääntelivät itseään.

Pohjoisen rannalla oli jo valoisin päivänkajas eikä vieläkään Aunoa näkynyt, niin yksitellen hiipivät ulos Martta, Katri ja Riikka. Kulkivat metsään Karhurovalle päin, mihin olivat nähneet Aunon menevän, ja siellä tapasivat toisensa, mutta ei Aunoa kuulunut. Tulivat viimein erään ryhevän kuusen lähelle. Sieltä kuusen juurelta kuului Aunon hiljaista pahetta.

Siihen noin kymmenen askelen päähän seisahtivat. Martta pyörein silmin kuiskasi:

"Kenen kanssa se Auno puhun?"

Katri laski päänsä alas, kasvot vaalenivat ja hieman vapisten kuiskasi:

"Se rukoilee."

Riikallakin pää painui alas, katseli maahan ja visahti:

"Olkaa hiljaa!"

Viimein he lähenivät likemmä kuusta. Auno oli maassa kasvoillaan, sormet liitetty ristiin.

Martta laskeusi Aunon viereen polvilleen ja virkkoi:

"Kuule, Auno kulta. Anna anteeksi, kun sinut pahoitimme. Emmehän ymmärtäneet, että se sinuun niin koski."

Auno ei näkynyt kuulevan.

Katri laskeusi polvilleen Aunon viereen ja virkkoi:

"Kuule, Auno rakas. Älä nyt pahene meille…"

Martta itkussaan nyki Aunoa.

— Kuule nyt, mikä sinulla on? Virka nyt yksi sana meille ja anna anteeksi.

Auno kohotti päänsä, virkkoi:

"Ettehän minulle ole pahoin tehneet."

Sitte hän nousi seisalleen, liitti vielä kätensä ristiin ja katsoi korkeuteen. Silmistä juoksivat tulvanaan kyyneleet. Sitte hän pyyhkäsi kasvojaan ja lähti äänettömänä kävelemään kotiin.

Vuoteilleen palasivat tytötkin ja nukkuivat herttaiseen uneen…

Aamulla herättyään pukeusivat ja siirtyivät askareihinsa kukin. Auno se Riikan ja Katrin kanssa lähti pellolle lehmiä lypsämään.

Auno virkkoi lehmää lypsäessään Riikalle ja Katrilla: "Minä kun unissani näin rovastia. Se kun oli niin hyvä minulle. Oli paljo väkeä, mutta ei kellekkään ollut niin hyvä kuin minulle. Minä en muista, mitä hyvää se teki, mutta hyvä se oli. Herättyäni joukahti mieleeni, että tokihan se antaa meille ohran siemenet."

Riikka: "Hyh! Eipä vähä mitään! Vai ohran siemenet? Semmoinen se on mieskin! Ei kuulu se auttavan ketään, vaikka näkisi suolleen kuolemassa. Niin sanovat kaikki. Ja yksikö siltä on niitä yrittänyt!"

Auno: "Ei ota jos ei annakkaan. Mutta minä en uskoani pane paljoonkaan, etten saisi edes vähää."

Katri oikein ihastui.

— No hyvänen aika!… Mutta minä uskon myös, että rovasti antaa. Sehän on aina ollut meille hyvä. Mitenkä tuossakin Pahtajärven niityn kohdassa oli ollut meidän puolesta, kun olivat kyläläiset tulleet niittämään.

Riikka: "Älkää toki nuolaisko ennenkuin tipahtaa."

Auno: "Lähden minä kuitenkin käymään, ei tuo maalta merelle aja."

Saara: "Lähde vaan heti. Olisi tuo Jumalan lykky, jos vähänkään saisi."

Auno: "Kunhan saan syödä, niin lähden." — —

* * * * *

Päivä oli lännellä ja iltasuitsua tehtiin lehmille. Pöydän päässä istui Tahvo ja vuoleksi viikatteen kapulaista. Vuoleksi noin vaan viroikseen, enemmän aikansa kuluksi kuin asian vaoksi. Olli-Pekka soudatti lasta oviakkunan alla vasemman käden kyynäspää polvella ja kasvonsa varasi kämmeneen. Siinä oikealla kädellään soudatti nukkuvaa lasta ja laulella lurkutteli enemmän omaksi huvikseen kuin sille nukkuvalle lapselle. Näytti kuin olisi työ loppunut. Jalonjuoksevat lapset olivat pellolla lehmien luona.

Auno astui loistavin kasvoin pirttiin ja virkkoi:

"Nyt on siemeniä luvassa. Menkää nyt hevosilla hakemaan."

Tahvo ällistyi ja punastus kihosi kasvoihin. Nousi seisalleen, katsoi akkunasta ulos, katsahteli sinne tänne eikä oikein mihinkään. Kääntyi siitä, katsoi lattiaan; sormellaan kaiveli sierantaan ja virkkoi:

"Pappilasta?"

Auno: "Niin."

Tahvo: "Onko niitä paljo?"

Auno: "Niin paljo kuin tarvitaan."

Tahvo: "Pitääkö sinne rahaa viedä?"

Auno: "Ei ennenkuin sitte, jos ei kasva semmoisia sijaan. Vaan jos kasvaa, niin sitte jyvät jyvistä. Suvirukiita saatte tuohon rukiinlaihon sijaan."

Tahvo ei enempi kysellyt; laittausi vaan. Ja Olli-Pekka ei virkannut mitään. Hienot huulet vaan visuun nipistettyinä katseli ympärilleen pyöreillä mykrän silmillään, ja kilmuili lähteäkseen Tahvon mukaan toisella hevosella noutamaan siemeniä ja jouduttautui matkalle.