XXXVIII.

Vuosi oli melkein kulunut. Katto päällä oli jo Pahtajärvellä uusi iso asuinrehto, mutta Pietolassa työskenteli nyt kaikki perhe paitsi Reeta ja Kerttu. Ryömyllään ryhötti pelloilla kypsyvä vilja. Kevät oli ollut kylmä ja kesä sateinen. Myöhään oli venynyt olen kasvu ja sitä tehden terän teko. Nyt oli jo Elokuun loppupuoli. Sateinen oli ilma. Pohjoinen lietsoi kovasti ja surren taipui keltainen koivu.

Ilta läheni. Pilvet poistuivat. Poutaan laskeusi valju aurinko. Lännen-rannassa kuumotti illan haihtuva kajas ja itäpuolelta kuusikon helmasta kohosi kelmeä kuu. Tyyni ja juhlallisenhohtava oli taivaankansi, mutta jään kahleissa seisoivat toukojen korret.

Kuolonkalpeina ja valitellen käyskelivät Pietolan asukkaat vainioidensa pientaria. Unta ei tuonut koljo yö. Kasvot synkkinä, kädet povessa äänettöminä kävelivät ja katselivat hallan työtä. Ja mitä valkeammaksi valkeni aamu, sitä kovemmaksi kävi pakkanen. Kokoon kutistuivat vihannat jyväiset tähkät ja auringon noustessa peitti paksu kuura kylmettyneen touon, maan ja metsät. Järvestä kohosi näin paksu sumu, että peitti aamuauringon paistamasta. Vasta puolenpäivän rinnassa katosi sumu, haihtui halla ja herttaisesti paistoi aurinko ja vilkattaen höyrysi taasen märkä vainio. Hallan tuhoista tou'oissa ei selvään huomannut; näyttivät vaan vähän öljäköille jyväin selät ja siikanen oli kalpeampi entistään, mutta näytti kuitenkin siltä, että noin kauniina päivänä voipi toivoa virkistyvän. Toinen yö ja kolmas yö tulivat vielä hallaiset vaikka eivät niin kovat kuin ensimmäinen, sillä aurinko lämmitti maan päivällä. Kolmas päivä oli kaunein melkein koko kesänä. Leyhkeästi henkäili etelän mieto tuuli, ja herttaisesti paistoi aurinko. Mutta tyhjänä heilui kalpea tähkä.

Synkillä mielin ottivat nyt Pietolan asukkaat viikatteensa, niittivät ja panivat suovaan jyvättömät tou'ot — —

Suovassa olivat tou'ot, ei vuoden tulosta mille kättä ojentaa muuta kuin kuopallinen nauriita. Vesikiehteisin silmin hoitelivat äitit pienokaisiaan ja vähäpuheisina istuivat toiset pystyvalkean suopeassa loisteessa ja teeskelivät vähäisiä käsitöitään. Ainoastaan Aunon kasvot olivat tyytyväiset.

Katri huokasi syvään ja virkkoi:

"Jumala tietää millä talvelle lähdetään. On oltu köyhiä ennenkin, mutta niin tuntuu, ettei toki ennen näin tyhjinä. Kun talvi kättä antaa eikä talven varustetta mille suutaan aukasta."

Auno: "Se on vanha sananlasku, että asein köyhä syöpi viimeisensä ja elää yhtäkaikki."

Katri: "Elät sitä sinä, kun olet aikuinen, mutta nuo lapsi raukat."

Tahvo: "Kyllä tuota tästä vuodesta päästään. Onhan noita sen verran varoja, kunhan ei pahempaa tulisi. Mutta painaahan tuo mieltä, kun tuommoiset tou'ot, oljikot kuin hankea ja aivan tuossa käteen käymässä, niin kun menevät tuosta läpi käsien. Menevät kuin siivellä pyyhältäin. En ole moista nähnyt en kuullut, kun ei jäänyt ei sian puremista. Ja niin menee vuoden työ kuin kuumille kiville. Sehän tuo tahtoo päätä vannehtia."

Olli-Pekka virkkoi kylmästi:

"Kyllä se kävi niin, että tänne tultiin syömään viimeiset rihkamansa."

Kasvot kihahtivat punaisiksi.

— En liikuta minä muualle äyriäkään kuin tuohon talon tekoon, en äyriäkään, sen sanon!

Riikka: "Mutta kunhan nälkää katsoo silmästä silmään, niin kyllä panet. Henki on eläkkeen poika."

Olli-Pekka lisäsi vielä, että

"en äyriäkään, en, en! Minä panen ennen vaikka mihin. Menen kotiin."

Riikka: "Hym, kotiin! Sinne tullessasi on kynnys hirttä korkeampi."

Auno: "Ei tiedetä vielä olla milläänkään. On näillä poroilla ennenkin jo kumma nähty. Ja ompa meillä nyt lehmiä ja hyviä lehmän kontuja. Hoidetaan niitä ja imetään niitä; kyllä lapset marjoilla elävät. Hätä on kaukana. Mutta kyllä meidän pitää petäjiä kiskoa, että saadaan niistä leipää."

Tahvo kummasteli: "Petäjiä! Ja oravan kanssa yhteiset leivät! En ole siihen kummaan, vielä yhtynyt."

Olli-Pekka: "Jo ovat huulet hukassa silloin, kun kieli maata vetää!
Petäjästä leipää! Vie koirille semmoinen eväs!"

Auno: "Älä ylpeile, on sitä semmoiset syöneet ennenkin!"

Olli-Pekka: "Minä en syö, en! Sen sanoin, että en syö petäjän kuoria, en!"

Riikka: "Kyllä minä syön, kunhan on kiveä pehmeämpää."

Katri: "Kun ei olisi noita lapsia, ainakin sanoissani, niin aikainen sitä nyt syöpi vaikka jänön kääpiä leivän sijaan, kun maata on. Se on vanha sananlasku, että:

"viepi koski rikkojakin, hyvä särvin survojakin.

"Mutta nuo lapset."

Auno: "Ole huolehtimatta. Kyllä Luoja pitää lapsistaan huolen."

Vappu: "Hym, Luoja pitää lapsestaan huolen! Heitähän itsesi siihen varaan, saadaan nähdä lentävätkö kypset kärpäset suuhusi."

Auno: "Voi sinua Vappu parka!"

Vappu: "Vappu parka! Minä en ole sinun parkasi! Minä en ole rukka enkä raukka enkä kintas kenenkään."

Olli-Pekka sanoi kylmästi, että

"sen sanon minäkin, että jos itse heittäyn huolettomaksi, niin Jumalasta nähden kyllä joutavat hampaat naulaan."

Ei kukaan jatkanut puhetta. Auno hymyhuulin alkoi hyräillä:

"Jumala on meidän väkevä apum,
Turva tosin tuskiss' suuriss'!"

Riikka: "Kyllä kai kuitenkin on paras sulan aikana kiskoa petäjiä. Ei suinkaan mitä leipänään pidetä."

Auno: "Petäjiä ruvetaan kiskomaan aivan ensi töikseen." — — —

Huomenna lähti Auno, Martta, Riikka ja Saara petäjän kuoria kiskomaan. Tukalaa se oli, kun oli jo kuori tarttunut puuhun kiinni. Vaan lähti niitä kuitenkin, ja jos ei paljon päivässä niin paljo viikossa. Kaksi viikkoa kulkivat kiskomassa, niin oli talven leipä kingossa ja kasvoista katosi synkeys.

Talvi tuli aikaiseen ja mitä ankarin: pakkasta ja tuiskua vaan aivan katkeamatta. Siitä huolimatta pyydettiin lintuja ja kaloja. Auno se oli aivan linnun-pyynnin varrella, siihen nousi siihen laskeusi. Toisena päivänä oli toisella suunnalla virkatie. Enemmän kuin peninkulman päähän urkenivat Aunon suksiladut ja uusia kotoksia hän teki joka päivä milloin kaksi milloin kolme sen mukaan, miten aika myönsi. Kotos tehtiin siten, että lapioittiin ryhevän kuusen juuresta lumi tarkkaan, että pälveen tuli sula marjan-varsikko. Sitte pälvi katettiin siten, että hakkailtiin aisan paksuisia näreitä, niitä pantiin kuusta vasten pystyyn niin tiheään, että tuli lumen pitävä katos pälven suojaksi. Kahden puolen oli aukko siihen katokseen. Lintu jo puunlatvalta huomasi pälven ja heti liepsahti maahan ja työntyi kotokseen. Mutta siihen oli pantu ansat kahden puolen kuusesta, niin hyvillä vihillä, että jos lintu tahtoi mennä lystäilemään toiselle puolen pälveä, niin oli varma täytyminen tarttua ansaan. Niimpä sattuikin, että usein oli kumpaisessakin ansassa lintu.

Sellaisia kotoksia oli Aunolla enemmän kuin kolmesataa. Ja kymmenittäin oli lintuja Aunon nahkakielisessä suuressa kontissa joka ilta, kun hän hohtavin kasvoin palasi kotiin. Ja heitettyään painavan takkansa riemuitsevan lapsijoukon purettavaksi, hän mielihyvällä riisui päältään ryytteisen turkkinsa ja jaloistaan tieraiset töppösensä, jotka Martta tai joka muu sisko laittoi kuivamaan.

Vappu ja Martta ne Kalliojärven rannoilla rantapajukoissa pitivät metsikanan ansoja. Niihimpä aina aamuhämärässä yksi ja toinen riekko takertui. Olipa heillä likimmäisissä metsissä kotoksiakin, joissa moni teiri ja koppelo löysivät surmansa. Tahvo se laittoi mertoja ja niitä piti Kalliojärvessä. Pajupuron suu se oli paras paikka. Siitä sai joka päivä käydä haukia, matikoita ja kyrmyniskoja ahvenia kuin aitastaan usein enemmänkin kuin siksi päiväksi tarvittiin. Niin karttui sekä lintuja että kaloja, että aina oli yli tarpeen enemmän kuin kahden päivän vara. Vaikka leipää ei ollut kuin naurishillaan olki ja petäjäjauhoista hierottua taherrusta ja se sitte levyllä paistettu, niin haprasta, että kolmikannalla sitä ammennettiin suuhun, mutta kun oli joka verolla tähteen jättäin keitettyä ja paistettua lintua ja keitettyä ja paistettua kalaa; siihen lisäksi maitoa ja voita syödä miten sen katsoi, niin kadehdittavaa hyvä oli Pietolan elämä maihin verraten, joilla ei ollut lintuja eikä verestä kalaa. Niin meni talvi. Ja kesän tullen siihen sijaan kuin monessa perheessä näkyi kivulloisenkuihtuneita muotoja, näkyi Pietolassa hyvin voineiden terveitä kasvoja.

Samoin eli Reeta ja Kerttu Pahtajärvellä.

Kesä tuli taasen kolkko ja sateinen. Pahaa ennustivat Pahtajärven asukkaat. Niimpä kiskoivat jo petäjät kuoren niloillaan ollessa tulevan talven varaksi. Eivätkä erehtyneetkään: halla vei kaiken viljan. Vanhoja ja toisenvuotisia eloja oli vielä siksi, että yhden vuoden siemeneksi. Ne kätkettiin hiiriltä hyvään talteen ja varustauttiin talvelle samoilla eväillä kuin viime talvellekin. Ja toivossa, että vielähän siitä ajat ylenevät, puuhailivat peltojen lannoittamisen ynnä muun talon korjuun puuhissa.

Niin meni talvi. Kesä tuli ajallaan. Peltoon kylvettiin viimeiset jyvät. Ilma oli lämmin, lehti kiirehti puuhun, ruoho maahan ja ylös maasta rienti kierteinen oras. Mutta Juhannuksen aikana tuli kylmä orashalla, vei pellot mustaksi, vei lehdet puista, kukat nurmilta. Alastomana seisoi kurja luonto Pohjolan valosana Juhannusyönä. Emintimän henkeä huokaili pohjoinen ja lunta karvoi pilvinen taivas — —

Juhannus oli käsissä. Korkealta paistoi lämmötön aurinko. Huurupilvet samoilivat kolkolla taivaalla.

Pirtissään istui Pietolan perhe. Reetakin oli joukossa. Eivät olleet iloisia eivätkä vallan suruista; näyttiväthän vaan kuin jotakin outoa olisi tapahtunut. Olivat kuin kynsille lyötyjä.

Katri oli karsinapenkillä ja sylissään piteli kolmivuotiasta pulloposkista pienokaistaan, taputteli sen puhtaita kasvoja ja virkkoi leppoisesti:

"Mitähän sinä äitin pullukka, sinä perhoseni, tulevana talvena panet tuohon pikkuiseen suuhusi, tuohon pikkuiseen suuhun, suu kuin mansikka. Mitähän siihen pantanee, kun ei kesää tullutkaan; ei kasva edes karjan ruokaa."

Reeta: "Niin sitä sanotaan, että suuri on kesä kateiksi. Mutta kyllä se todellakin näyttää, että ei tule kesää. Juhannus on käsissä ja sammalikko oli jäässä vielä äsken, että kannatteli."

Riikka: "Sanotaampa sitä niin, että ei ole tähkätöntä Juhannusta.
Mutta mustana on nyt maa. Ei ole orastakaan, sitä vähemmin tähkää."

Reeta virkkoi vakavasti:

"Ei tämä ole ensimmäinen kumma. Äiti-vainaja niin usein puhui: kun hän oli ollut paimentyttösenä, niin oli ollut seitsemän hallavuotta peräkkäin ja kahdeksantena kesänä oli Juhannus-aamuna olleet viitat pystyssä pappilan salmella ja isoa Ruokojärveä oli hevosella ajettu. Eikä ollut moni enää kylvänyt ollenkaan, jos oli siemeniäkin. Vaan sitte oli kääntänyt toisen kylkensä. Päivää palattua olivat ilmat lämmenneet, kesä oli tullut lämmin ja poutainen ja joka oli kylvänyt, niin seitsemässä viikossa oli joutunut pivosta pivoon. Ahtolan ukkokin oli viikkoa jälkeen Juhannuksen kylvänyt ohran siihen mäkipeltoon, niin Perttulina oli ollut uutisrieska syötävänä, valkea kuin sämpylä."

Katri huokasi ja virkkoi:

"No on sitä ollut aikoja ennenkin. Seitsemän hallavuotta peräkkäin ja yhä ovat ihmiset vaan henkeä pitäneet, koska eivät ole aivan sukupuuttoon kuolleet."

Reeta: "En muista äitin kertoneen, että olisi yhtään näljin-surmin kuollut."

Auno: "Kyllä se Jumala sentään pitää huolen luomista lapsistaan. Sama se on nytkin. Kunhan vaan tyydytään Jumalaan eikä huolita huomisesta päivästä, niin kyllä se antaa ravinnon ajallaan."

Vappu katkasi puheen.

— Hym, Jumala pitää huolen! Se antaa ravinnon ajallaan! On tuo nähty tuon huolenpito. Kun ei olisi itse pidetty huolta itsestään, niin aikoja sitte olisi jo saatu suulleen kuolla eikä olisi koirakaan perään haukkunut… Ei huolita huomisesta päivästä! Kaikkia kuulee!

Tahvo tuli kalalta. Synkeänä oli muoto ja vihaisena heitti konttinsa lattiaan ja virkkoi karmeasti:

"Jo nyt on saanut pe—le arennille tämän tienoon!"

Katri katsahti Tahvoon, rienti katsomaan konttia ja ystävällisesti virkkoi:

"Etkö saanutkaan kaloja? Eihän sitä aina. Nyt kun on näin kylmät, niin kalat ovat kauttautuneet; mutta kunhan lämpiävät ilmat, niin sitte taasen. No onhan noita vähäsen. Kas tuommoinen hauki! Ja onhan täällä ahvenia toista läjää! Kyllä näistä keitto tulee."

Tahvo ei kuunnellut Katrin puhetta; kiroili vaan, käveli lattialla ja sanoi vihasesti:

"Kyllä minä en rupea tänne nälkään kuolemaan. Saat laittautua matkaan noiden perillisten kanssa. Lähdetään kuin Piiroisen joukko kulkeutumaan talo talolta kotipuoleen ja heitetään petoin huostaan tämä… Voi, voi sentään mihin piti joutua! Se on sinun syysi ja tuon muutaman rohveetan, tuon Aunon… Ala vaan laittautua matkaan! On meillä vielä sen verran rihkamia, että pääsemme kotipuoleen kerjäämättä? Vaan kun syömme täällä viimeiset, niin joudumme kerjuuseen."

Katri punastui eikä virkannut mitään, puristi vaan huulensa yhteen.

Riikka katsahti Katriin ja virkkoi:

"Joka menee se menköön. En lähde minä. Henki on surmalle velkaa. Vaikka kuolen tänne, niin kerta kuolla syntyneen. Ei ole pestyä pöydänpäätä sielläkään."

Katri: "Sen sanon minäkin, että ei ole pestyä pöydän päätä sielläkään. Vaivallahan on eläminen, meni mihin meni. Ollaan vaan täällä. Ei ole surma tervaa karvaampi."

Olli-Pekka sanoi kiihkeästi:

"Samaa olen tässä miettinyt, että en rupea tänne näljin surmin kuolemaan. Kotipuoleen lähden minäkin. Kun ei lähtene Riikka, niin jos tahansa. Oma on syynsä. Ei syytä minua toistekkaan, että olen tänne kulettanut."

Riikka: "Empä syytäkkään sinua enkä muita. Hyvä vaan, että olemme täällä. Tyydytään vaan onneensa."

Olli-Pekan silmät rupesivat kiilumaan.

— Tyydytään onneensa!… Kyllä minä nyt vielä sinua kuuntelen! Kyllä olet minua jo nenästä vetänyt siksi, että nyt jo välttää. Lähde vaan, kun lähtenet matkaan!

Riikka: "Eipä vähä mitään. Paljonpa panit palallesi… Hohoo! vai lähde matkaan! En toki lähde tässä hädässä."

Olli-Pekka: "Kyllä minä saan lähtemään, kunhan minä vien rahani matkassani."

"Vie vaan, vie kukkaroineen! Kun lienevät sinulle aivan vieraat nuo lapset, niin heitä vaan minun kaulaani ja mene vaan niin kauas, ettei kuu kuule eikä päivä näe!"

Tahvo se puhki vihoissaan ja kamalansynkkänä oli entinen valkoverinen muoto ja vihasta verestivät sinisenharmaat silmät. Tyhjää toimittain käveli pirtin; lattialla, käveli ja puheli. Viimein punalti päätään, virkkoi tuimasti:

"Nuo akat ja pe—leet! Niille kun antaa yhden sormensa, ne vievät koko käden… Maksaa se mielestä mesimarjan: tämän ajan on saanut tehdä työtä kuin tuleen. Voi sen…, sen…"

Olli-Pekka virkkoi tivakasti:

"No syötyä ei saada takaisin. Se on, tullut, joka on tullut.
Lähdetään kotiin. Paistaa siellä päivä vähän lämpimämmästi…
Lähdetään!…"

Reeta: "Mihinkäs talon teos jääpi Pahtajärvellä?"

Olli-Pekka: "Jäi mihin jäi; pois lähden!"

Tahvo kävi aitasta rahansa, heitti pöydälle kourallisen hopearahoja ja sanoi:

"Tuossa on matkarahat, joilla pääset, kun et älyä lähteä yhteen matkaan."

Olli-Pekka teki samoin, heitti rahoja pöydälle ja virkkoi tylysti:

"Tuossa on!… Tulkaa yhdessä matkassa."

Katri tuikasi ulos, meni saunaan ja siellä itki itsekseen. Riikka meni rannalle ison kiven suojaan, lankesi kasvoilleen maahan, käsillään puristeli kasvojaan ja puhki raskaita huokauksia…

Tahvo ja Olli-Pekka olivat menneet. Katri ja Riikka tulivat huivisilmillä pirttiin. Katri seisahti pankkoa vasten. Riikka istui oviakkunan poskeen ja katseli akkunasta ulos, vaikka ei mitään sentään katsonut.

Auno istui kädet helmassa peripenkillä ja suurilla silmillään katseli
Riikkaa ja Katria, virkkoi:

"En minä luullut, että se nyt on totta tuo homma. Tuli kuin puulla päähän lyöden."

Reeta: "En minäkään uskonut, että tuo nyt on totta. Luulin, että nyt tuossa vihoissaan tuskeilevat, mutta se raukeaa, kunhan purkavat pussinsa."

Katri rykäsi, kohotti hartioitaan vähän pystympään ja umpimielisesti virkkoi:

"Kyllä se oli ennen aiottua. Jo ne ovat vuosikausia sitä nurkuttaneet. Mutta me Riikan kanssa kun emme ole taipuneet, niin ei ole saanut satuun lähtö."

Riikka kääntyi toisiin, pyyhkäsi esiliinaansa kasvojaan ja virkkoi:

"Kun niitä nytkin olisi kehdannut ruveta houkuttelemaan, niin…"

Reeta alkoi puhella toimessaan: "Vielä näitä nyt houkuttelemaan! Äläs pikku lapsia! Houkuttelemaan! Eipä vähä mitään! Vähä yksi varis tekee kesää tai talvea. On täällä eletty jo sen verran ilman heitä ja eletään vastakin, kun muu paha muualta katsonee. Menkööt vaan! Menkööt, menkööt!" Katri puhui alamielin:

"Niin sitä sinä sanot. Sinä et tiedä maailman kelkan jukkoa, minkälainen se on. Kunhan olisit tuommoisen lapsijoukon keskellä tyhjin käsin kuin taivaan lintu, niin et sinä niin sanoisi."

Auno: "Kyllä se ei kannata haikailla. Kyllä lapset elävät siinä missä muutkin."

Riikka: "Kivessä on kipeä silloin kun toisessa."

Saara: "Sen minäkin sanon, että kivessä on kipeä kun toisessa…
Mutta se ei ole huutain huokeampi eikä parkuin parempi…"

Vappu: "On sanottu, että ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla. Mutta yksin on paras! On vaan ja elää kuin kelloton hevonen metsässä! Ei kaipaa kukaan eikä ole ikävä ketään."

Katri: "Sinä sanot sen ulkopuolelta hampaiden."

Auno peripenkillä istuissaan nojasi hartiansa seinään ja vakaisesti tuumaili:

"Minusta on vähä vahinko, jos nuo miehet menivätkin… Vai mitä
Martta? Sinä et milloinkaan virka mitään."

Martta: "Kyllä kai tässä siltä vahingolta tuli palaa."

Vappu: "Sen minäkin sanon, että kyllä niistä nähden tuli palaa. Tuossa he vonkuilevat vaan ja ovat isäntiä olevinaan. Sanon vieläkin, että en kaipaisi heitä, en syödyille mailleni. Niin ovat kuin liika laukku reessä."

Katri: "Kas, kas nyt Vappu! Kyllä tuohon olisi sanomista, mutta ole suuni vaiti."

Vappu: "Puhu mitä puhut. Kyllä minä tunnen monta miestä, minä tunnen edestä ja takaa; minä tunnen niiden mielet ja kielet. Kun sanon oikein, niin tämä maailma on miehillä ja susilla pilassa!"

Martta: "Koko maailma pilassa! Miten sinä niin voit sanoa?"

Vappu: "Sinä lapsi rukka et tiedä mitä kysyt. Sudet sinä tiedät, että ne aina väjyvät viattomia kotieläimiä; mutta et tiedä mitä miehet väjyvät pauloihinsa."

Martta ei enempää kysynyt, menihän ajatuksiinsa ja suurilla silmillään katseli lakeen; katseli totisin kasvoin ympärilleen, mutta ei varsinaisesti mihinkään.

Auno: "No eivät ne kaikki miehet ole semmoisia."

Vappu: "Kukahan noista on parempi? Panehan koira makkaran vahdiksi."

Katri: "Nyt se on Vappu vihassa miehille. Oletko aina ollut semmoinen?"

Vappu: "Jos olisin aina ollut tämmöinen, niin en niitä tuntisikkaan.
Jos olen vihassa, niin syystä kyllä olenkin."

Riikka: "Sillä tuolla Vapulla ei pysy kauan yksi mieli. Ei ole kauan aikaa, kun viimeksi hommausit Pahtajärvelle Tahvon ja Olli-Pekan uuteen taloon, kun muut eivät aikoneet lähteä ja olit aina yksistä tuumin Tahvon ja Olli-Pekan kanssa meitä sortamassa. Nyt se on kaikille miehille niin vihanen, niin, niin vihanen, että ihan purra pistää."

Vappu: "No eihän susikaan pesänsä luota syö lampaita."

Katri: "Ei sitä taasen ole paljo hyvän ja pahan ilman väliä. Nyt se on Vappu vihanen miehille, mutta katsotaan vaan, niin kohta se alkaa hymyillen puhua sulhasista."

Vappu: "Saatanhan minä puhua vaikka milloin sulhasista, mutta minä samalla tiedän minkälaisia ne ovat."

Auno kääntääkseen puhetta toisaalle katsoi akkunasta ulos ja pyhkäsi kädellään akkunata. Katseli vielä tarkempaan ylös ja alas taivaankantta ja virkkoi:

"Mutta nythän näyttää ilma lämpenevän. On niin rastaanrinnassa tuo läntinen taivas ja ilma niin leppoisennäköinen… Mutta sappi on auringon edellä."

Reeta: "Sade siitä tulee. Sehän on vanha sananlasku, että

"kylmäksi on kuu'un kehä, sateheksi päivän sappi."

Auno: "Ei siitä säät ilman lämpeäkkään, jos ei sadetta tule."

Katri katsoi karsinakkunasta ja virkkoi:

"Jopa lehmät tulevat. Kas, kas, kun ne ovat iloisia!… Tuota Maatikkia minkälainen vilja se on! Ja entä tuo Karjankukka! Kun laukkaa pölkyssä hännin kuin hurja. Kas kun mennä roikasi yli tuosta kuopasta kuin korento!

… Kas, nyt se säkeysi puskemaan! Lähdetään erottamaan ja kytketään navettaan. Lähdetään…

Pihalle rientivät tytöt ja lapset hyppäsivät penkille akkunasta katsomaan. Siinä ne sovittelivat ja kurkottelivat mikä mihinkin ruutuun olisi saanut päänsä sovitelluksi. Katrin kaksivuotias lihava kipeäjalkainen poika itkien pyyteli lattialla kontallaan, että "ottakaa minuakin memmee kattomaan. Ottakaa minuakin äitin memmee kattomaan. Kaitu, ota minuakin äitin memmee kattomaan. Ota nyt. Otathan, Kaitu?"

Toiset eivät olleet kuulevinaan; kähertivät vaan ikkunassa kuin kärpäset hyvässä ruokapaikassa ja tukkivat päitään mikä mihinkin rakoon, josta olisi sopinut paremmin näkemään. Mutta kun poika yhä pyyteli lattialla, niin pikku Anni kiimasi sen luokse, virkkoi:

"Otan minä Anteron."

ja tarttui Anteron kainaloihin ja kulettaa nujuutti senkin toisten joukkoon.