XXXVII.

Niin elettiin syksyyn. Aittoihin oli korjattu kultainen vilja talven varalle ja turpea laiho kattoi peltoa. Oli Syyskuun lenseä päivä. Keveillä mielin haastelivat Pietolan asukkaat iltansa kuluksi.

Tahvo otti piippunysänsä, vilkasi katseen muuhun rahvaaseen, siivoili sen piippunsa tuomista vartta, istahti karsinpenkille, jossa Auno nukutteli Riikan lasta helmassaan, kun se juonitteli ainoan kätkyen päältä, jonka nuoremmat tarvitsivat.

Katri syötti pikkuistaan kätkyessä ja siitä puheli toisten kanssa mitä sattui.

Tahvo taasen, vilkasi katseen toisiin ja kaiveli patapankon kärellä karstoja piipustaan ja virkkoi:

"Minun päähäni on pällähtänyt ajatus, että rupeaisimme tuonne Pahtajärvelle tekemään toista taloa, kun siellä on semmoinen niittyjuuri paikoillaan. Ja eipä näy loppuvan peltomaakaan. Ison metsän allahan tuo on, vaivan panttina se on pelto niin kylmässä metsässä, mutta siitä se vähän kerrallaan liestyy. Eikähän tässä yhdessä pälvessä sovita tämmöinen parvi kuitenkaan olemaan ilmoista ikäänsä."

Olli-Pekka: "Sitä minäkin olen ajatellut pahasta päästäni, että tehtäisiin sinne vähintään yksi talo, jos ei kahta."

Riikka: "En lähde minä sinne! Kun olen kerran tähän päässyt, niin vaikka nälin surmin kuollen, niin tähän kuolen ja sukassa lähden tästä. Ja mitä vielä, aivanhan tuolla on kuin luolassa, ei näe kuin taivaan päälleen. Sen sanon vieläkin, että kun olen tässä, niin ei tule sitä palavaa, että minä lähtisin hyvää hakemaan. Menkää vaan, te ukot sinne, kyllä me vielä tulemme aikaan Pietolassakin vanhalta muistilta."

Katri: "En lähde minäkään."

Auno: "Sen minäkin ehdottaisin, että ollaan Pietolassa. Ei ole työ kaikki vielä tässäkään."

Vappu virkkoi iloisesti:

"Kyllä minä lähden teille emännäksi sinne. Tehkää vaan talo Pahtajärvelle; antaa noiden olla täällä Pietolassa. Äläs tämä nyt mokoma mesimätäs. Ja mitä tuo, jos tähän nyt näkyisi enempi tuota kurjaa maailmanrantaa. Jopa kai siitä leipä valkeaa ja puutos pakenee, kun sitä näkynee tuota tyhjää kirottua maailmaa. En, en kaipaisi häntä nähdäkseni sen etemmäksi kuin tuohon pellon perille."

Katri: "Mene sinä."

Vappu: "Menisin kyllä enkä kysyisikään kylästä kyytiä, jos olisin paremmassa varressa kuin kuokan varressa; mutta kielletty on rahaton kaupasta. Ei ole sillä sarvia, joka puskisi."

Riikka katsahti Vappuun syrjäsilmäyksen.

— Mene sinä. Pääsethän tuonne, kun niin halottaa. Se kieltoa mikä minusta. Mene vaan!

Vappu: "Eipä ole rengillä rekeä eikä orjalla oritta… Hym. Sinä puhut kuin vastasyntyneelle. Kyllä minä toki yskän ymmärrän… No elänen tuota minä vielä. Onsi on taivaan alus. En korkealta kaadu kuin luudan päältä lattiaan, jos joudun kerjäämäänkin. Kyllä kai minusta pääset. Kyllä toisen pahoista pääsee, omistaan ei milloinkaan."

Riikka: "Eikös ole hupsu. Kuka sinua tästä käskee pois, kun älynnet olla aisoissasi? Senhän me muistamme, että suoraan meitä pidettiin tähän taloa tehdessä; sempätähden juuri ovatkin nämä katokset niin rakkaat. Ja siitä syystä en tästä lähde eikä tarvitse sinun lähteä. On tässä tilaa ja sopu toista antaa, kun pannaan sarvensa sivulleen."

Katri: "Sen sanon minäkin."

Auno: "Sen sanon minäkin, että korjataan Pietola ensin kuntoon; tuumataan sitte semmoista."

Reeta aukasi oven.

Katri: "Kas tuossahan tulee Reeta kuin käsketty! Mitä se virkkaa?"

Reeta pyörein silmin ja kävelystä läähättäen istahti peripenkille, nykäsi huivin päästään ja hiukset hotasi pois silmiltään.

— Mitä Reetalla nyt pitäisi olla sanomista?

Auno: "Sitä kun Tahvo ja Olli-Pekka aikovat lähteä sinne
Pahtajärvelle talon tekoon."

Reeta iloisesti: "No se ei hulluinta olisi!"

Katri: "Sinä vielä yksi houhka! Pahtajärvelle toinen talo ja niin tämän Pietolan asukkaat ja tämä Pietola kuitenkin hajoaisi. Mitä hulluuksia?"

Reeta: "Eivätpä kuitenkaan kaikki voi kotiutua tänne, vaikka mitenkin olisi, sillä se Kerttu ei tule tänne vaikka mitä tehtäisiin. Ja kun Kerttu ei lähde mielellään, niin en minäkään lähde. Mutta jos ken sinne tekisi talon, se pitäisi olla yhteinen Pietolan kanssa. Kaikki työt tehtäisiin yksituumaisesti ja tuumattaisiin yhdessä kaikki asiat."

Tahvo: "Sitä minäkin sanon, että kun tehtäisiin talo Pahtajärvelle, niin siellä niityn laidalla voisi kasvattaa karjaa ja saattaisi siellä asua ken tahtoisi."

Olli-Pekan pyöreät kasvot tulistuivat ja mustat pienet silmät kiiluivat tuikeasti.

— Siitä ei tule kalua siitä hommasta! Se on vanha sananlasku, että rahvaan vene ei saa tervaa. En päätänikään kallista siihen tuumaan. Omille nokilleni rupean tekemään.

Tahvo: "Ole höpäjämättä! Rahvaan kattila se on rasvainen, se on vanha sananlasku. Reetan tuumaan taivun ja lähden Pahtajärvelle talon tekoon. Jos ei Katri lähde, niin ompa siellä Reeta ja Kerttu. Ja Vappuhan sinne on jo pulikylistään menemässä."

Saara: "Tehkää vaan niinkuin hyvä tulee, kunhan vaan tämäkään Pietola ei jäisi matojen pesäksi."

Reeta: "Viimeiseksi se toki tässä tuli palaa siltä, jos
Pahtajärvellekkin talo tehdään."

Tahvo: "Tämä nyt on meille tämmöiselle susijoukolle vähä asia saada tämäkin talo kuntoon. Päätetään vaan niin, että ruvetaan tekemään toista taloa niin kuumalta kuin kärsitään."

Reeta: "Ruvetaan vaan."

Olli-Pekka: "No jos tekemään, niin tekemään itsepäällistä."

Tahvo: "Yhteinen tehdään. Siitäpä häntä on hyvä erota, kun ei aleta sopia yhdessä olemaan."

Auno: "Jos se Kerttu ei tule tänne, niin parashan on, että tulisi
Pahtajärvelle suurempi talo, jossa olisi parempi olla Kertullakin."

Katri: "Sama on. Tehkää vaan, kunhan vaan pidätte huolta Pietolasta."

Riikka: "Sama minullekkin. Mutta minä en lähde näiltä poroilta."

Katri katsahti Marttaan, joka istui karsinpenkillä.

— Vaan mitäs sanoo Martta, joka on aina hiljaa? Martta: "Eipä se laihan koiran haukunta taivaasen kuulu, sempätähden en virkakkaan. Toivon vaan, että oltaisiin joukollaan tässä Pietolassa. Mutta jos se on varma, ettei Kerttu tule tänne, niin tehkää hänelle parempi koti."

Pää laskeusi alas, pyyhkäsi kädellään kasvopäitään, kallistui penkille pitkäkseen ja rinta hytkähteli.

Vappu istui oviakkunan alla tupotuksissaan ja umpimielisesti katseli ulos; mutta nyt kääntyi toisiin päin.

— Siinä se nyt oli se Riikan kiista! Niin raukesi tyhjään kuin
Pirta-Paakion myllyn teko.

Katri näkyi tahtovan puhetta kääntää toisaalle, katsoi akkunasta pihalle.

—. Mutta missä on se moskajoukko?

Auno katsoi rannalle päin.

— Tokipa ne ovat kaukanakin: tuossahan törmällä laittavat kivilehmiä. Anni siellä liehuu parassa miessä. Siellä on jo aikaset karjat.

Riikka: "Pitäisihän niille ruveta rypysijaa laittamaan."

Katri: "Saisivathan tässä asettua muutkin; aurinko paistaa enää Hyllyäiskeroon. Mutta sadetta se ennustaa huomiseksi, kun päälleen puhuu aurinko."

Reeta: "Kyllä siitä ei ole nyt sade kaukana: lehmät äsken nuoleskelivat toisiaan ja kuolleita näin unissani mennä yönä. Äitivainajakin oli niin toimessaan. Ahtolan muorin kanssa niillä oli semmoista hommaa siinä Ahtolassa. Mutta mitähän siihen Ahtolaan tullenee, ei se mene aivan pateetta. Siinä oli uusi rakennus tekeillä ja ukko oli niin puhtaissa vaatteissa. En muista oikein perinpohjin sitä untani; mutta hyvähän lienee, jos siihen ei jotain tulisi… Äiti se oli ennen tarkka unilleen."

Olli-Pekka: "Minun äitini se on tarkka unilleen. Semmoista ei ole monta. Minä muistan, kun se kerrankin näki unen Repoharjulle ja aamusella luki kuin kirjasta, miten Repoharjun talon käypi. Ja niin kävi aivan sanasta sanaan kuin naulattu, vaikka silloin kun se äiti näki unen, ei kukaan uskonut semmoista. Rikas talo kuin linna, ihan ääriään tietämätön: vanhukset kovat kuin juurikat hoitivat taloa. Ja siinä talossa tiettiin kuka on isäntä. Vanhukset kuolivat yhteen hautaan. Päät tulivat päältä pois. Nuoret eivät sopineet yhdessä olemaan. Kaksi veljestä, Timo ja Antero rupesivat erottamaan toisia, maksoivat suuret osat ja niin velkausivat silmiään myöten. Sitte rupesivat juomaan. Markkinasta markkinaan kulettiin ja roijattiin; paras hevonen ostettiin eteensä. Sitäpä eivät velkamiehet kauan kärsineet, ottivat omansa pois ja isännille jäi tyhjä näppiin, maailma haltuun. Ja niinkuin nakutettu, kuten äiti povasi, kävi, että muutamain vuosien perästä joutui maa vieraan auraan. Ja niin se iso Repoharju hävisi puille juurittomille, meni tietämättä kuin nukkuneen rukous."

Katri: "Niin ne ovat muutamat tarkkoja unilleen. Mutta eikös se sinulle povannut tänne lähtiessä mitään?"

Olli-Pekka naurahti, että povasihan se, mutta mitenhän se siinä lienee sattunut paikalleen. Sehän sanoi meidän elävän niinkuin punapälvessä. Ja sen vuoksihan se ei kieltänyt lähtemästäkään.

Riikka: "Tolkussahan se muori olikin. Sehän laittoi, hommasi ja hyppäsi niin, niin mielissään, että ei mihin panna. Se kun oli liukas minullekkin, se lekerehti kuin liposen lintu. Ja lähtiessä antoi virsikirjan minulle. Tämmöisen virsikirjaa muori antoi. Olihan se niin paljon kuin voita rievussa," Olli-Pekka sanoi naurusuin:

— Minulle se sopotti, että pidähän Jumala silmäisi edessä, niin ei sitä tule hätään.

Auno: "Paras neuvo, mitä äiti voi antaa lapselleen." Siihen loppuivat illan tarinat. Reeta pisteli kättä hyvästiksi kaikille ja lähti Pahtajärvelle Kertun luokse. Joukollaan toiset siskot, Tahvo ja Olli-Pekka saattelivat Reetan pellon perelle. Reeta kääntyi vielä toisiin ja virkkoi:

"No tokihan nyt tulette hirren hakkuusen Pahtajärvelle."

Tahvo: "Tulemme, tulemme, ihan huomenna tulemme."

Olli-Pekka: "Mitäpä se paranee pitkittäin."

Reeta pisteli kättä uudelleen ja kääntyi tielleen, mennessään virkkoi:

"Hyvä, hyvä:" ja heti katosi kuusikon helmaan. Kotiin palasivat saattomiehetkin.