ISÄ JA POIKA
Eheh, vai ovat veljekset taas vesillä?
Se oli omituinen pari, joka kulki pitkin kirkonkylän lävitse johtavaa tietä. Hyvin mataloilla rattailla, »rilloilla», istua kyhjötti kummallinen käärö, jota pitemmältä matkalla olisi voinut luulla jauhosäkiksi, mutta lähempää katsoen huomasi, että sillä säkillä oli isopartaiset miehen kasvot ja kädet, jotka melkein velttoina riippuivat sivulla. Muuten se todella olikin aivan täyden jauhosäkin näköinen harmaine puolipalttoineen. Jaloista ei ollut jäljellä muuta kuin tyvet; molemmat olivat menneet melkein juuresta. Ihmeellisintä oli, miten se säkki istui niin tanakasti ahtailla »rilloilla», joitten pyörät pahasti loksahtelivat ja heittelehtivät kovalla maantiellä. Mutta hyvin se siinä istui, eikä yhtämittainen nytkytyskään näyttänyt sitä mitenkään häiritsevän.
Tosin kulkukaan ei ollut varsin kovaa. Lyhyestä hihnasta veti rattaita vähänläntä, hintelä ja suuripäinen nuorukainen, jolla näytti olevan juuri sen verran ruumiillista voimaa, että sai pienet rattaat kuormineen liikkeelle.
Tämä ihmeellinen valjakko kulki pari kertaa viikossa kirkonkylällä. Kesäisin näillä rattailla ja talvella kelkalla. Kesäkulku oli hitaampaa ja vaivaloisempaa, sillä puujalaksinen kelkka juoksi paljon keveämmin talven nuoskeassa lumessa kuin nämä louskuttavat »rillat».
Niin, he tekivät pari kertaa viikossa kiertokulkunsa kirkonkylän herroihin, saivat kahvikuppinsa, jossain hiukan aterian tähteitä pussiinsa ja palasivat sitten takaisin hoitolaan, pitäjän vaivaistaloon.
Heidät nähdessään pysähtyivät ihmiset kohdalle ja sanoivat: Jopas taas ovat veljekset esillä.
He eivät kuitenkaan olleet veljeksiä, vaan isä ja poika. Ihmiset koettivat ottaa heidän vaelluksensa leikillisesti, vaikka siitä oli leikki kaukana, kyllähän se nyt oli sellaista kuin oli, hiljaista mihinkään muuhun kykenemättömän nyhjäämistä, eräänlaista verryttelemistä yksitoikkoisen koitossa istumisen jälkeen, mutta kerjääminen on aina kerjäämistä, eikä siinä ole leikkiä.
Sen jauhosäkin suusta pääsi joskus nauru, lyhyt ikäänkuin pienellä pakolla esiin sysätty, mutta isopäinen, vaalea nuorukainen ei nauranut koskaan. Hänen huulensa tuskin kuontuivat muuhun kuin yhteen asentoon: mitään-sanomattomaan liikkumattomuuteen, joka sopi erinomaisesti yhteen silmien valottomuuden kanssa.
Mutta tuo käärö, tuo säkki tuossa »rilloilla», oli kerran ollut terve mies, ja poikakin oli leikkinyt, nauranut ja laulanutkin lasten tavallisia lirityksiä. Siitä on kyllä kauan, ehkä viisitoista vuotta, eikä poika muista mitään sellaisesta ajasta, mutta ukko muistaa, vaikka hän ei mielellään kerro. Tietääpä sen pitäjäkin.
Ukko oli ollut sahatyömies jossain kauempana suurilla teollisuusseuduilla, jonne hän täältä oli muuttanut jo nuorena. Siellä oli akoittunut ja saanut pojankin. Vaimo oli kuollut kohta, mutta hyvin olivat toimeen tulleet kahdenkin pojan kanssa, joka oli siinä ihan silmin nähden kasvanut ja vahvistunut. Joku pyykkieukko oli asunut heillä kotona ja kortteeriaan vastaan pesunsa lomassa hoidellut taloutta. Työlästähän se on sellainenkin elämä, kun on omituisen vaimoisen ihmisen talossa-oloon tottunut, mutta eipä tuota ollut sattunut toista sellaista, jonka olisi oikein omiin nimiinsä ottanut. Ja menihän se näinkin.
Sitten tuli onnettomuus. Poika taisi olla siinä viiden, kuuden korvilla ja kulki jo sahalla tuomassa isälleen kahvia.
Samanlaisella matkalla se oli ollut silloinkin sinä kohtalokkaana päivänä. Oli naureskellut siinä isänsä vieressä ja kysellyt, milloin mennään isän kotipitäjään, josta tämä oli niin paljon puhunut. Ensi kesänä mennään, oli isä luvannut, koska hän ehkä saa lomaa, ja talouskin on jo silloin sillä kannalla, että kannattaa pieni loma pitää näin monen pyöreän työvuoden perästä.
Silloin oli pudonnut hihna vauhtipyörän päältä ja isä oli rientänyt sitä korjaamaan.
Siinä oli tapahtunut onnettomuus. Kukaan ei tiedä, kuinka se oli oikein sattunut. Jos sellaista rupeaisi kuvaamaan, niin kirjailija panisi varmaan omiaan, hän kun on kaikista vähimmän sellaisia onnettomuuksia nähnyt. Eivätkä niistä osaa kertoa nähneetkään; ne vain tapahtuvat, niin äkkiä ja huomaamatta, että tajutaan vasta seuraukset.
Pikku poika sen parhaiten näki, mutta hänkään ei milloinkaan ole osannut siitä kertoa. Hänet korjattiin isän mukana tajuttomana sairaalaan, eikä hän sen koommin ole puhunut juuri muistakaan asioista, saatikka siitä onnettomuudesta. Oli saanut kauan aikaa jälkeenpäin kummallisia puistatuksia ja lopulta jossain määrin selvittyään jäänyt kitukasvuiseksi. Sen pää vain on kasvanut suhteettomasti enemmän kuin muu ruumis.
Isä oli kyllä seuraavana kesänä palannut kotipitäjäänsä, mutta oli tuotu sinne jalattomana ja mukanaan vaitelias poika, joka otettiin yhdessä hänen kanssaan hoitolaan.
Se oli sellainen kohtalo. Yksi silmänräpäys oli tuhonnut koko elämän, jota tosin saattaa jatkua elä pitkällekin, mutta se ei ole oikeata elämää, isälle eikä pojalle, joissa kummassakin elää vain riutuva ruumis. Heidän henkisestä elämästään ei kukaan ole huomannut juuri mitään merkkejä sen perästä, kun heidät kotipitäjänsä hoitolaan tuotiin.