JAHVETTI KUMPULAISEN ISÄNMAA
TARINA YKSINKERTAISESTA KANSANMIEHESTÄ
Jahvetti Kumpulaista pidettiin aikoinaan seutukunnalla juuri parahiksi sellaisella järjellä varustettuna kuin tavalliselle mökkiläiselle kuuluu. Ainakaan ei yleinen käsityskanta katsonut miehen sen enempää tarvitsevan osatakseen taivaltaa mutkattoman radan, joka täällä matoisessa maailmassa on köyhän kuljettava.
Jotkut ovat pyrkineet nimittämään sellaista hiljaista nujuamista, joka on ollut havaittavissa mökkiläisten kamppailussa eteenpäin pääsemiseksi, yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, mutta asianomaiset itse eivät sitä pitkiin aikoihin kutsuneet millään nimellä, siihen kun ei heidän mielestään sisältynyt muuta kuin yksinkertaisen ihmisen elämänosa. Eivät nämä ihmiset myöskään ole isosti vaivanneet päätänsä ympäröivien elämänsuhteiden selvittämisellä. Heille ei ole ollut olemassa muuta kysymystä kuin se, mikä sopii oman aitauksen sisälle.
Tämä Jahvetti Kumpulainenkin oli vaeltanut kaikessa rauhassa renkivuotensa Haljalan kartanossa, eikä hänen tiellään alkuaan ollut muuta kuin kaksi ratkaisua odottelevaa kysymystä. Ensimmäinen oli saman talon piika Anna Loviisa. Tämä kysymys tuntui Jahvetin mielestä kylläkin vaikealta, mutta selvisi hänelle edullisesti paljon helpommin kuin hän oli osannut toivoakaan. Jahvetti oli tuuminut koettaa kysymyksen ratkaisua vasta kesällä rukiinleikkuuaikaan, koska silloin olisi hänen mielestään ollut sopivinta yrittää saman tien toisenkin, nimittäin torpan paikkaa koskevan kysymyksen lopullista selvittelyä, mutta kohtalo teki omia laskelmiaan ja näki hyväksi ratkaista koko jutun keväällä, siinä kauran kylvön maissa. Jahvetin täytyi tyytyä tähän menoon, ja kun patruunankin kanssa sopeutui se mökin asia melko sujuvasti, niin pääsi mies jo köyriltä oman tuvan tekoon.
Kun sitten tämä tupa oli valmis ja Anna Loviisa siinä emäntänä, niin tuntui Jahvetista, että nyt saa muu maailma mennä menojaan hänen puolestaan. Sitä hoitakoot herrat, kuten esim. patruuna ja hänen ylioppilaspoikansa, ja varakkaat talolliset; Jahvetin laisen ilmanaikojaan mökkiläisen päänvaiva sai loppua tähän. Työ näet ei halkaise aivoja.
Mutta sitten tuli yhtäkkiä semmoinen rysäys, joka pani Jahvetti
Kumpulaisen pään pyörälle.
Kartanossa päivätöissä käydessään oli Jahvetti kuullut, että isänmaa oli vaarassa. Hänen ei milloinkaan ollut tarvinnut ajatella, mikä se sellainen isänmaa oikeastaan on, ja hän joutui nyt aivan ymmälle. Jahvetin ajatusten maailmassa ei ollut edes minkäänlaista käsitystä isästä, hänellä kun ei sellaista ollut milloinkaan ollutkaan. Mistäpä se nyt Jahvetti Kumpulaiselle isänmaa!
Yksinkertainen, vanhan ajan kansanmies ymmärsi sen, mihin käsi yletti, eikä yhtään pitemmälle. Ja Jahvetin käsi ei ollut koskaan yltänyt isän polveen. Maan tunsi kuokan kärjessä ja jalan alla, mutta se oli hänelle vain vuokrattua vierasta maata.
Tämä isänmaa-kysymys iskettiin nyt Jahvetti Kumpulaisen eteen ihan äkkiarvaamatta. Se oli käynyt sillä tavalla, että kartanon ylioppilaspoika oli kysynyt Jahvetilta, pitikö tämä passiivista vastarintaa nykyisessä tilanteessa ainoana keinona väkivallan torjumiseksi. Ylioppilas vakuutti, että se voi pelastaa isänmaan, vaikka patruuna, hänen isänsä, oli toista mieltä, nimittäin että on koetettava myöntyväisyydellä voittaa aikaa, eikä yleensäkään saa esivaltaa vastustaa, koska se on Jumalan asettama.
Siitä tuli sanatulva, josta Jahvetti ei ymmärtänyt muuta kuin esivaltaa koskevan kohdan, sillä hän muisti sen katkismuksesta. Hänen mielensä rauha oli kuitenkin järkytetty siitä, että hänen ajatusmaailmaansa oli ilmestynyt selvittämätön kysymys, jollaisia siinä ei ollut enää pitkään aikaan esiintynyt.
Joka kerta kun Jahvetti nyt tuli kartanoon, tapahtui aina jotakin kummallista. Muutamakseen kertoi renki, että patruunan ja hänen ylioppilaspoikansa välille oli noussut ilmiriita, kun poika oli omin lupinsa poistanut keisariperheen kuvan salin seinältä ja kutsunut keisaria valapatoksi. Jahvetin käsityksessä oli keisari hyvin hämärä olento, jota hän ei tiennyt muualla olevankaan kuin kuvassa. Mutta kuva kuului seinälle, ja hänkin olisi pannut sen tupansa koristukseksi, jos hänen olisi kannattanut sellainen hankkia. Ei Jahvetti ollut sitäkään ajatellut, minkä vuoksi keisarin kuva seinälle ripustettiin; se oli vain verissä jokaisella ja maan tapa, joten ei mitenkään ollut käsitettävissä, kuinka isälle ja pojalle saattoi tulla kina tällaisesta asiasta.
Vielä oudompaa oli Jahvetista, kun palvelusväkikin alkoi hajaantua kahteen leiriin: toiset pitivät patruunan, toiset ylioppilaan puolta, ja kaikki puhuivat isänmaasta. Jahvetti ei voinut asettaa noita toisia kyllin korkealle; hän itse tuntui jääneen vallan auttamattomasti takapajulle, kun ei kykene riitelemään niin kuin toiset. Ja niin paneutui isänmaa-kysymys hänelle suorastaan vaivaksi ja taakaksi, jonka alle hän toisinaan oli nääntyä.
Sitten tuli tapauksia, jotka yhä vaan sotkivat Jahvetti Kumpulaisen katsantoa tässä asiassa. Hän enemmän kuin hänen Anna Loviisansakaan ei ollut kirjamies. Molempien lukutaito oli alunperin jäänyt heikonpuoleiseksi, eikä heillä ollut varojakaan kustantaa itselleen sanomalehteä. Korvakuulolta oli Jahvetti kuitenkin saanut selvän, että isänmaa oli välillä ollut pelastettukin, mutta sitten oli taas tullut sekaannusta ja syntynyt uudelleen riitaa kansalaisten kesken.
Kuitenkin oli lopulta muuan seikka ollut selvittävinään Jahvetti Kumpulaiselle, mikä se on se isänmaa, joka oli antanut niin paljon ylimääräistä työtä hänen ajatuksilleen. Patruuna oli kuollut ja haudalla, jossa kaikki alustalaiset olivat läsnä, oli esiintynyt monta puhujaa. Melkein jokainen heistä, papista alkaen, oli sanonut, että tämä pitkän päivätyön suorittanut mies on nyt päässyt lepäämään isänmaan multaan. Silloin oli Jahvetti Kumpulainen hoksannut, että tämä siunattu maa on juuri se paljon puhuttu isänmaa.
Sen perästä oli kaikki ruvennut menemään taas latukantasiaan, sillä Jahvetti oli saanut ratkaistuksi tämänkin kysymyksen. Hänelle oli annettu pitkäaikainen kirjallinen kontrahtikin, vaikkei hän itse ollut koskaan käynyt sitä pyytämässä. Nykyinen patruuna, se entinen ylioppilas, oli kerran kutsunut luokseen, ollut hyvin äkeä mieleltään ja käskenyt Jahvetin piirtää puumerkkinsä pariinkin paperiin, joista toinen oli annettu hänelle itselleen, sekä murissut jotain kirotuista sosialisteista.
Siitä pitäen ei patruuna ollut suonut Jahvetille hyvää sanaa, eikä tämä voinut ymmärtää, mikä kumma näin oli välit rikkonut. Maanvuokrakin ruvettiin nyt ottamaan rahassa, vaikka Jahvetti olisi mielellään tehnyt päivätyönsä vanhaan tapaan. Tästä alkoi uusi vaiva Jahvetti Kumpulaisen sydämessä. Isänmaa-kysymys oli nyt selvillä, mutta tämä uusi hätyytti hänen ajatustaan, joka ei kyennyt selittämään, mistä patruunan ynseys johtuu.
Nyt alkaakin tämä kertomus lähetä loppuaan. Väliltä jää kyllä jotain kertomattakin, mutta se ei liity Jahvetti Kumpulaisen isänmaa-tarinaan, joskin sillä saattaisi olla hyvinkin paljon mielenkiintoa elämäkerralliselta kannalta. Se täytyy kuitenkin jättää pois eheyden ja yhtenäisyyden vuoksi.
Nyt siirrytään suorastaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa seisoi kaksi kansanluokkaa vastakkain ja jolloin Jahvetti Kumpulaisen kohtalo joutui tämän maallisen vaelluksen kohdalta päätepisteeseen. Hän ei tosin itse lukeutunut mihinkään luokkaan, kuten niin moni meidän maassamme, vaan hukkui siitä huolimatta tapausten vilinään. Siltä ajalta onkin yleensä huomattava, että monesti kaikkein vähimmän asiain menoon vaikuttaneet kärsivät kovimman kohtalon.
Jahvetti Kumpulainen ei ollut mikään liikkuva mies koko elinaikanaan. Hän ei juuri seurannut seutukunnankaan elämää, puhumattakaan koko maan tapahtumista, jotka olivat hänestä liian kaukana. Kyllä hän tiesi, että muutamien kilometrien päähän oli kohonnut rakennus, jota sanottiin työväentaloksi, mutta hän ei ollut siellä kertaakaan käynyt. Hän ei välittänyt mistään seuroista, ja kun paikkakunnan akatkin olivat ristineet uuden rakennuksen pirunkirkoksi, niin tuntui Jahvetilla olevan sitä vähemmän asiaa siihen.
Nyt oli kuitenkin eräänä päivänä käynyt sellainen omituinen humaus tämänkin seudun ylitse, että Jahvettikin oli muitten alustalaisten kanssa tempaantunut mukaan. Niitä tulee välistä kummallisia aikoja, joina yksinäisinkään sielu ei enää jaksa kestää sulkeutunutta elämäänsä, vaan pyrkii toisen sielun rinnalle yhteisiin puuhiin. Tämä kumma päivä se vei Jahvetti Kumpulaisenkin työväentalolle.
Siellä tarinoitiin paljon työväenluokan tehtävästä ja vaikkei Jahvetti ymmärtänyt mitään luokista ja luokkataisteluista, myönsi kuitenkin jossain syvällä hänen sydämessään soipa ääni, että siellä talolla puhutaan tämän köyhän asiasta. Hän sopeutui koko kevään ja kesän siihen joukkoon, mutta syksyllä tuli ero.
Talolla oli ruvettu puhumaan jostain kaartista. Jahvetilla ei aluksi ollut mitään sitä vastaan, olihan Suomen maassa ennenkin ohut kaarti; sen Jahvetti tiesi. Hän oli oikein tämän uuden kaartin kokouksissakin, eikäpä sitä muuta tehtykään kuin kokoonnuttiin. Mutta sitten oli tullut muuan mies ja luvannut kaartille kiväärejä, joilla oli puolustettava köyhälistöä porvareita vastaan. Tämä seikka se oli käynyt Jahvetin sydämelle. Viis hän välitti porvareista, eikä hänen tarvinnut ketään vastaan puolustautua, kun ei häntä koskaan ollut kukaan uhannut, enemmän kuin hänkään ketään. Pyssyä hän vielä pelkäsikin, sillä se oli hänen mielestään vihoviimeinen kapine.
Siinä kokouksessa, jossa kivääreistä puhuttiin, tuntui Jahvetti Kumpulaisesta, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain vastaan. Siinä ne pyörivätkin sanat ihan kielen kannalla, mutta eivät vaan tulleet ulos, minkä vuoksi hän puikki hiljakseen tiehensä, eikä sen koommin koko talon ovea avannut.
Vierähtipä taas aikaa muutamia kuukausia ja oli uudelleen kevätpuoli käsissä. Jahvetti oli koko talvenkorvan nuhjannut töitä mökillään kiinnittämättä huomiota maailman menoon sen enempää kuin ennenkään monien vuosien kuluessa. Koko seutukunnalta oli varsinkin nuorempi miehinen väki hävinnyt teille tietymättömille, akat vain kuljettivat kummia sanomia sotaisista melskeistä. Mitäpä Jahvetti niistä! Vähänkö sitä oli ollut sotaa ja meteliä maailmassa viime vuosina. Kylläpähän herkeävät, kun aikansa sotivat. Jahvetin mökille nyt ei vihollinen ainakaan tule!
* * * * *
Mutta sitten tapahtuikin juuri ensimmäisten päivien ilmestyttyä pelloille ja metsän laitaan, että Jahvetti Kumpulaisen mökkiin työntyi eräänä iltana kartanon patruuna kahden eriskummalliseen pukuun puetun ja kivääreillä varustetun miehen kanssa.
Patruuna näytti tuikealta ja sanoi kohta Jahvetin nähtyään äkäisellä äänellä:
Vai täällä tämä punakaartilainen on, ja mukamas kaikessa rauhassa!
Luuletko meitä narraavasi, isänmaan petturi? Missä aseesi?
Nyt se tuli taas esille, se isänmaa-kysymys ja vielä sellaisessa muodossa, että Jahvetti tyrmistyi. Hän tunsi ihan niinkuin syksyllä siinä kaartin kokouksessa, että jotain pitäisi sanoa, mutta sama painajainen, joka oli häntä ikänsä vaivannut, sulki taas suun.
— Jaaha, kyllä tiedetään, mitä joukkoa olet, mars matkaan! — tiuskasi patruuna ja puhui sitten seuralaisilleen jotain semmoista, josta Jahvetti ei ymmärtänyt sanaakaan.
Jahvetti tajusi vain sen, että hänen on lähdettävä, kun patruuna käskee. Sen pitemmälle ei hänen ajatuksensa kantanut. Anna Loviisakaan ei näyttänyt käsittävän sen enempää ja lapset, joita alkuvuosien hedelmättömyyden jälkeen oli kertynyt puolen tusinaa, olivat saaneet suhinan aihetta oudoista vieraista.
Jos Jahvetin päässä pyssymiesten välissä kulkiessaan yleensä liikkui joku ajatus, niin pyöri se vain sen kysymyksen ympärillä, että tottapahan patruuna tietää; ainahan sitä ennenkin on hänen elämäänsä ohjattu kartanosta käsin.
Metsän laitaan pälveen Jahvetti vietiin. Siellä sanoi patruuna, että hänet ammutaan kapinallisena.
Sana oli outo Jahvetille, eikä hän vieläkään voinut ajatella muuta kuin että kylläpähän patruuna tietää. Sen hän ymmärsi, että nyt oli kuoltava, mutta kuolema ei tuntunut yhtään pahalta.
Sitten kysyi patruuna:
— Onko sinulla jotain toivomista?
Nyt välähti Jahvetin aivoissa ikäänkuin joku kaukainen muisto.
— Minä pyytäisin päästä isänmaan multaan, siunattuun maahan…
Patruuna mutisi jotain epäselvästi ja puhui outoja sanoja vieraille, jotka hiukan naurahtivat.
Sitten suoritettiin toimitus, joka sinä vuonna kohdistettiin niin moneen tämän Suomen kansalaiseen.