KOHTALO
Suurenpuoleinen, upeasti kalustettu huone. Seinillä tauluja, jotka kiinnittävät huomiota etupäässä koollaan ja paksuilla kultakehyksillään. Lattialla kalliita mattoja. Pöydiltä riippuvat isot samettiset liinat kuin norsun korvat. Uljaissa maljakoissa keinotekoisia kukkia. Koko kalustus tekee sellaisen vaikutuksen kuin olisi se jonkin erikoisliikkeen joulunäyttely, josta hintaliput vain puuttuvat.
Keskellä riippuu katosta sähköruunu, joka on ainoastaan puoleksi sytytetty, joten seinämillä häilyvät tummat varjot. Ruunun alla ylellisesti katettu illallispöytä.
Varatuomari Hallas kävelee kärsimättömänä edestakaisin. Kello on vähän yli yhden yöllä. Hallas näyttää odottavan jotain, astuu väliin ikkunan ääreen, raottaa akutinta ja katsoo talvikuutamoiselle kadulle, kuuntelee, sitten laskee uutimen alas, kävelee, seisahtuu taas ja kuuntelee, sitten kävelee jälleen niin kuulumattomasti, että pieninkin ääni eteisestä saattaisi estymättä yltää hänen korviinsa.
Hetken perästä kuuluu kadulta reen jalasten kitinää ja kulkusten helähdyksiä. Tuomari Hallas rientää eteiseen ja palaa jonkin ajan kuluttua takaisin Elsan seurassa.
Hallas. Tulittehan kumminkin. Minä jo luulin, ettette pidä lupaustanne.
Elsa (nuori komea nainen, huolellisesti ja maulla, mutta ei ylellisesti puettu, kaunis, tummatukkainen, säihkyväsilmäinen, kasvoilla puhdas ja rehellinen, joskin hiukan väsynyt ilme). Toistaiseksi ei minun ole tarvinnut rikkoa lupauksiani. Minä en nimittäin vielä milloinkaan ole luvannut sellaista, mitä en voisi täyttää. Minä kyllä hieman viivyin, mutta sille ei mahda mitään; ammatti sen teki.
Hallas. Minä jo aioin lähteä teitä hakemaan.
Elsa. Ettekö te sitten muista, että minä kerran hylkäsin tarjoomanne samanlaisen palveluksen? Te pyysitte lupaa tulla minua noutamaan, mutta minä kielsin. Minä en tahtonut saattaa teitä ihmisten silmätikuksi. Kenties olisi joku sattunut näkemään, ja arvaan kyllä, mitä olisi puhuttu, jos tunnettu asianajaja Hallas olisi nähty ravintolanaisen seurassa.
Hallas. Te liioittelette, Elsa. Mutta minä aivan unohdin pyytää teitä istumaan.
Elsa. Kiitoksia paljon. Sallikaa minun kuitenkin katsoa hiukan ympärilleni. — Ei, herra Hallas, en minä liioittele. Joku vanhempi herra minun seurassani, se nyt vielä ei olisi mitään. Vilkutettaisiin ehkä vain silmää ja kuiskattaisiin: katsos vain vanhaa syntisäkkiä. Mutta te olette nuori ja vielä naimaton, teidän täytyy varoa mainettanne. Muuten teiltä voi sulkeutua tie kunniallisiin perheisiin, joilla on naimaiässä olevia tyttäriä.
Hallas. Neiti Elsa, oletteko huomannut minussa sellaisia ominaisuuksia, joitten nojalla voitte päätellä minun haluavan seurustella kanssanne salapäin.
Elsa (hieman leikillisesti). No no, herra Hallas, älkää unohtako, ettette nyt ole oikeussalissa. Miksi te haluatte tulkita sanojani toisin kuin ne ovat ymmärrettävät? Ette te pelkää minua, vaan minä pelkään teidän puolestanne. Te olette aina kohdellut minua hyvin, enkä minä halua tärvellä teidän nimeänne.
Hallas. Jättäkäämme tämä. Istukaa toki! Tehkää sekin minun tähteni. Minä tahtoisin niin mielelläni istahtaa, mutta eihän minun sovi istua naishenkilön seisoessa.
Elsa. Älkää välittäkö minusta, herra Hallas. Minun tehtäväni on seista. Ettehän te klubissakaan koskaan kursaile istua minun läsnäollessani.
Muuten, voinhan minä nyt jo istuakin. Minä olen saanut käsityksen huoneestanne. Se on ammattitaitoa sekin: voi puhua yhtä ja ajatella toista. (Keveästi huokaisten). Olen jo riittävästi saanut sitä taitoa harjoitella.
Hallas. Ja mikä on tarkastuksen tulos, jos saan luvan kysyä?
Elsa. Olenkohan minä oikeutettu sen sanomaan? Ehkä ei minun makuni ole terve? (Lyhyt vaitiolo.)
Te asutte komeasti. Muistaakseni olette ennen kertonut, että teillä on neljä asuinhuonetta. Ensimmäisestä näkemästänikin voin jo päättää, että tämän talon isännällä on varaa järjestää elämänsä hyvin. Mutta sittenkin täältä puuttuu jotain.
(Taas lyhyt vaitiolo. Hallas nähtävästi haluaisi sanoa jotakin, mutta ei löydä ilmaisua.)
Puuttuu ymmärtäväisen naisen käden jälkeä. (Hiukan värähtävällä äänellä.) Sellaisen käden, jota ohjaisi sydän ja silmä, etupäässä sydän, toista sydäntä ilahuttaa haluava. — Tämä ei ole koti, herra Hallas, vaan ikäänkuin jäljennös komeasta ravintolasta.
Suokaa anteeksi, että minä puhun näin suoraan, mutta joskus tekee mieli haastella rehellisesti. Sitä kaipaa meikäläinenkin, vaikkei hänellä siihen tavallisesti ole tilaisuutta, ja vaikka hän vähitellen alkaa uskoa kadottaneensa oman mielipiteensä voiman ja osaavansa vain ammattivalheen.
(Koettaen keventyä ja saada äänensä leikilliseksi.)
Älkää ottako minun sanojani vallan vakavasti, eiväthän ne suuria merkitse. (Vasten tahtoaan katkeroituen.) Minähän olen ainoastaan ravintolatyttö, jolla ei ole makua eikä kauneusaistia.
Hallas, (joka on katsellut Elsaa ihastuneena, tarttuen tämän käteen). Puhukaa, Elsa, jatkakaa, minä ymmärrän, minä tiedän, että puhutte totta, olen sen itsekin tuntenut. Minä haluan kuulla tuon kaiken juuri teidän suustanne.
Elsa (irroittaen hiljaa kätensä). Illastakaamme toki. Te ette lainkaan näy muistavan huomauttaa, että pöytä on katettu. Palvelijanne on jo varmaankin aikoja sitten mennyt nukkumaan. Te olette huolellisesti noudattanut määräyksiäni. Häntä ei tarvitakaan. Minussa herää heti ruokapöydän nähdessäni ammatti-ihminen, ja minä tunnen vastustamattoman halun ryhtyä tarjoilemaan. Kas niin. — (Kaataa viiniä laseihin ja asettaa Hallaan lautaselle kylmiä ruokia, sitten omalleen. Kaikki tämä tapahtuu keskustelun käydessä.)
Hallas, (joka on vihdoin yrittänyt ottaa asiakseen tarjoilun, minkä Elsa on estänyt). Suokaa anteeksi, neiti Elsa, olen niin hajamielinen, katselen yksinomaan teitä, ja unohdan isännän velvollisuudet.
Elsa. Joutavia, herra Hallas, se on teilläkin tottumus. Miksi poiketa totutuista tavoistaan? Antakaa edelleenkin toisten palvella itseänne niinkuin ennenkin.
Hallas (huudahtaen). Elsa, minkätähden te olette niin ivallinen?
Elsa. Älkää pahastuko, herra Hallas. Ehkä teistä tämä juttu on ikävä, mutta minua haluttaa olla nyt rehellinen. Minä puhun totta, enkä yritä ivata, vaikka teistä ehkä siltä tuntuu. Te olette oppinut minut tuntemaan siinä piirissä, jossa ei puhuta yhtään teeskentelemätöntä sanaa. Me näyttelemme siellä kaikki, minä ja vieraani.
Mutta siirtykäämme illalliseen! (Hetken vaiteliaisuus.)
Hallas. Kuinka minä olen iloinen, Elsa, että tänään tulitte luokseni. Minä odotin teitä niin levottomana.
Elsa. Miksi levottomana?
Hallas. Pelkäsin, ettette tule.
Elsa. Minähän lupasin.
Hallas (aikoo sanoa jotain, mutta sitten äkkiä vaikenee).
Elsa. Miksi ette sano suoraan, että luulitte minun syövän sanani? En minä loukkaannu. Minä tiedän, että meistä ihmisillä yleensä on sellainen käsitys. Mutta sanoinhan minä teille, ettei minun toistaiseksi ole tarvinnut pettää sanaani. Minun ei vielä ole ollut pakko liikoja luvata. (Näyttää odottavan, että Hallas jotain sanoisi, mutta kun tämä yhä vaikenee, jatkaa.) Lupaaminen ja lupauksensa pettäminen kuuluvat myös meidän ammattiimme. Herrat ovat tottuneet siihen, että me myönnymme kaikkeen, vaikka emme tietenkään voi kaikkea täyttää. He uskovat meitä illalla, mutta aamulla ovat he unohtaneet sekä meidät että meidän lupauksemme. Seuraavana iltana palaavat he sitten taas uusina vanhaan helppojen lupausten maailmaan.
Hallas. Te maalaatte liian synkin värein, Elsa. Te ainakin olette poikkeus.
Elsa. Ehkä, tähän saakka, mutta pitemmän päälle ei poikkeuksia suvaita. Minunkin täytyy lopulta mukautua yleisiin tapoihin, muuten on tie tukossa.
Hallas. Minä en ymmärrä teitä, Elsa.
Elsa. Hyvin paljon mahdollista. Mutta ajatelkaapa, että teidän toverinne saavat tietää minun olleen tänä yönä teidän luonanne. Mitä te luulette siitä seuraavan? (Hallas ei vastaa.) Ettekö te sitäkään ymmärrä? (Lyhyt vaikeneminen.) He vaativat minua seuraavalla kerralla luokseen. Me olemme yhteistä tavaraa, se kuuluu ammattiin…
Hallas (sulkien kiihkeästi Elsan käden omaansa). Elsa, Elsa, älkää puhuko noin, älkää uskoko minusta niin halpamaista, että minä muille lörpöttelisin…
Elsa (sallien kätensä jäädä). Minä olen itse astunut ensimmäisen askeleen sillä tiellä, jota meidän kaikkien lopulta täytyy kulkea, ja siinä on tarpeeksi. (Hän on muutaman kerran täyttänyt viinilasinsa.) Viininne on väkevää, herra Hallas.
Hallas (tarttuen molemmin käsin Elsan päähän ja katsoen häntä tulisesti silmiin). Teidän silmienne tuli, Elsa, on väkevämpi, se huumaa minua enemmän kuin viini.
Elsa (katsoen Hallasta suoraan silmiin). Aiotteko nyt käydä asiaan?…
Hallas (vetäytyen takaisin). Mitä te tarkoitatte?
Elsa. Tarkoitan, että nyt alatte pyrkiä siihen, mitä varten olette minut tänne kutsunut.
Hallas. En ymmärrä teitä.
Elsa (hieman närkästyen). Mikä yksinkertaisuus! Kuinka hullunkurista, että minun täytyy lukea teidän ajatuksianne. (Hilliten itsensä.) Mutta samapa se, kun kerran olen puheliaalla tuulella.
Ette suinkaan te tahtone uskotella minulle, että kutsuitte minut luoksenne puhellaksenne kanssani ilmoista. Mikäli minä tapoja tunnen, ei säädyllisen perhenaisen sovi tulla nuoren miehen asuntoon edes päivällä, saatikka sitten tällaisena vuorokauden aikana. Eikö niin, herra Hallas?
Hallas (ikäänkuin hämillään). Ehkä olette oikeassa, minä en tunne kaikkia sääntöjä niin tarkoin.
Elsa (katkeruudella). Tämä on yölepakkojen hetki, päivälinnut nukkuvat nyt siveyden hurskasta unta…
Hallas (loukkaantuneena). Elsa!
Elsa. Ehkä tämä puhe ei teitä miellytä. Ei se minuakaan miellytä, uskokaa pois! Mutta minä olen nyt päättänyt olla rehellinen, vaikkapa vain tämän kerran, rehellinen itselleni ja teille. Kenties on nyt minulla siihen viimeinen tilaisuus.
Hallas. Elsa, jättäkää katkeruus, uskokaa minua…
Elsa (keskeyttäen). Mitä joutavia, enhän minä lainkaan ole loukkaantunut. Hyvänen aika, jospa minun ei milloinkaan tarvitsisi sietää tämän enempää!
Kyllä minä jo tänne tullessani tiesin, millä matkalla olen. Minulle oli täysin selvillä, että minä täältä lähtiessäni olen oppinut viimeisen ammattisalaisuuden. Minä palaan huomisaamulla ulosoppineena, ja kykenen kaikesta keskustelemaan toisten kanssa.
Hallas. Minä en täysin käsitä hämäriä sanojanne. (Tarttuu hänen molempiin käsiinsä.) Mutta luottakaa minuun, Elsa, uskokaa, että minä ihailen teitä, te olette järkevä nainen ja yläpuolella toisten teikäläisten.
Elsa. Kas niin, siinä se nähtiin. Te ette edes ihailunnekaan vallassa voi olla vertaamatta minua toisiin meikäläisiin. Te ette voi unohtaa, mistä piiristä minä olen.
Ehkä juuri senvuoksi, että te uskotte minun olevan jonkin verran ylempänä ammattitovereitani, te käytte asiaan hiukan toista tietä; niin sanoakseni varovammin ja mutkallisemmin kuin tavallista. Jos te olisitte ollut varma, että minä olen tovereitteni tasalla, niin te aivan yksinkertaisesti olisitte ryhtynyt hieromaan kauppaa kanssani.
Hallas (intohimoisen kiihkeästi). Keneksi te luulette minua, Elsa!
Elsa (naurahtaen). Jättäkää paatos! Minä myönnän mielelläni, että te olette parempi kuin monet muut, mutta eihän sen seikan tarvitse estää teitä kokonaan kauppaa käymästä. Te vain valitsette huolellisemmin ostoksenne.
Mutta puhukaamme mieluummin yksinomaan minusta, niin ei tule riitaa. Mistä te päätätte, että minä olen parempi toisia meikäläisiä, kuten te suvaitsette sanoa?
Hallas. Minä tunnen sen, tiedän sen, minussa on herännyt sellainen ajatus vähitellen teitä katsellessani, ja tänä iltana on se kehittynyt täydelliseksi varmuudeksi.
Elsa. Odottakaapa, minä ehkä voin määritellä tarkemmin: eiköhän sen vuoksi, etteivät toverinne klubissa ole koskaan voineet kerskata omistaneensa minua? Eikö totta?
Hallas (empien). Ehkä — osaksi. (Sitten leimahtaen.) Mutta kuitenkin on syy syvemmällä, Elsa, vaikka te ette salli minun sanoa ajatustani loppuun. Minä rakastan teitä, Elsa!… Elsa, minä rakastan sinua mielettömästi. Se tunne on minussa syntynyt jo aikoja sitten, ja tänä iltana on se leimahtanut vastustamattomaksi liekiksi.
(Elsa on kuunnellut Hallaan sanoja silmänsä sulkien ja taaksepäin nojautuen. Hän ei ole vastustanut, kun Hallas on kiertänyt kätensä hänen ympärilleen. Näin on mennyt tuokio. Hallaan hyväilyt yhä kiihtyvät ja lopulta Elsa vastaa niihin. — Sitten hän ikäänkuin kokoaa voimansa, irtautuu H:n syleilystä ja nousee.)
Elsa. Sittenkin, sittenkin… Minä luulin, että sellainen nainen minussa oli kuollut, tai että se ei milloinkaan ollut elänytkään. Mutta minä olen erehtynyt… erehtynyt…
Hallas (nousee myös ja siirtyy Elsan luokse). Elsa, miksi sinä pakenet? (Tarttuu Elsan vastustamatta häntä vyötäisistä ja taluttaa hänet takaisin sohvaan.) Älä loittone minusta, Elsa, sinä rakastat minua! Sano!
Elsa (on vähitellen saavuttanut entisen mielenmalttinsa). Mitä varten? Riittänee toki, kun en minä hyväilyjänne vastusta.
Hallas. Ei, Elsa, se ei riitä! Minä tahdon omistaa sinut täydellisesti, koko elämäni ajaksi.
Elsa. Minulle voitte puhua noin, minä en siinä suhteessa ole vaarallinen. Mutta ajatelkaapa itse, kuinka varomattomia te miehet, parhaimmatkin teistä, olette. Intohimonne puuskassa olette te valmiita lupaamaan mitä tahansa, mutta kuinka moni teistä kykenee pitämään sanansa?
Hallas (itserakkaan kylmästi). Jos teillä on huono kokemus miehistä, niin älkää sovittako sitä minuun.
Elsa (myös kylmästi). Minulla ei ole miehistä siinä suhteessa, kuin te luultavasti tarkoitatte, minkäänlaista kokemusta. Jos te katsoitte olevan syytä loukkaantua minun sanoistani, niin eiköhän minulla olisi vielä enemmän syytä panna pahakseni teidän pistävä huomautuksenne, sillä siinä oli liian hyvin tahkottu kärki. Mutta minä en ole siitä millänikään. Minä tiedän, mistä piiristä minä olen kotoisin, ja olen valmis kestämään enemmänkin. Koska te kuitenkin haluatte puhdistautua minun edessäni, mikä muuten on aivan turha vaiva, niin miksi en minä tekisi samaa teidän edessänne. Niin ihmeelliseltä kuin se teistä saattaa kuuluakin, ei minulla ole tähän saakka ollut minkäänlaisia suhteita kehenkään mieheen.
Hallas (kiihkeästi). Elsa, armas, anna anteeksi! En tiedä itsekään, mistä nuo sanat suuhuni tulivat. Elsa, sinä…
Elsa (keskeyttäen). Sanoinhan jo, ettei kursailemisia tarvita, en minä loukkaannu. Minä en ole sen parempi kuin muutkaan, kaikki riippuu vain sattumasta. Ehkä on minun tahtoni joskus ollut toinen ja pyrkimykseni jalompi, mutta ympäristö on jo ehtinyt turmella minun sieluni, vaikka kohtalon oikku on jättänyt ruumiini tähän saakka koskemattomaksi. Älkää kuitenkaan luulko, että minä olisin tätä sattumaa kiittänyt. Päinvastoin. Juopuneet kädet vaanivat joka päivä, tai paremminkin joka yö, kuin suden kynnet, ja monta kertaa olen minä tuntenut niitten kouristuksen jälkeenpäin unettomana vuoteellani viruessani. Minun sieluni ovat ne jo raadelleet verille, ja siksi olen minä melkein kironnut kohtaloa, joka ei ole sallinut niitten kynsien vielä repiä minun ruumistani. Ei mikään ole kauheampaa kuin laskea hetkiä: tänäänkö vai huomenna?
Hallas. Elsa, älä ole katkera. Sinuun eivät pedot saa koskea, minä suojelen sinua. Sinä tulet vaimokseni, sinä olet aarre, jota minulla ei ole oikeutta löydettyäni jättää.
Elsa (hymyillen raukeasti). Ei, ei, älkää puhuko noin. Älkää herättäkö minussa taas naista, sitä entistä ja kaukaista. Jos se tänään herää, on se kuitenkin ehkä jo huomenna jälleen kuollut. Minun elämäni soitto on lasien kilinä, minä elän vain viininhöyryjen huomaavassa ilmassa. Toisissa, raittiimmissa oloissa minä sammun ja jäähdyn. Minulla ei ole oikeutta ajatellakaan sitoa elämääni toiseen, joka ei ole samasta piiristä. Ammattihymyily ei ole sovelias kodin kaunistukseksi.
Hallas. Elsa, sinä suotta kuvailet asemaasi liian synkin värein: Sinä totisesti olet parhain nainen, minkä minä elämässäni olen tavannut.
Elsa. Jokohan? Ja mistä te sen tiedätte? Ettehän te tunne edes minun sukunimeäni. Kummallisia olette te miehet. Te olette valmiita menemään naimisiin tietämättä edes morsiamenne nimeä… Ei, älkää puhuko joutavia. Ravintolanainen ei sovi avioelämään. Hän on ainoastaan Elsa tai Katri tai joku muu, ja sellaisena hänen täytyy pysyä, jollei hän tahdo turmella omaansa ja muitten elämää.
Hallas. Elsa, ajattele toki, mitä puhut. Miksi haluat sinä kieltää onnemme? Sinulla on omat synkät kuvittelusi, mutta minä en usko niihin, ja minä todistan sinulle, että ne ovat paikkansa pitämättömät.
Elsa (hellästi, hyväillen). Minä tiedän, mitä onnea sinä tavoittelet, ja sen minä sinulle lahjoitan. Juuri sinulle, sillä sinä olet parempi muita. (Hiukan katkerasti.) Ken kerran on määrätty kuulumaan yhteiseen omaisuuteen, hänen täytyy siksi tulla, ennemmin tai myöhemmin. Minä en voi välttää kohtaloani, enkä minä pitemmälle tahdokaan. Täydellisesti ammattitaitoinen menestyy aina parhaiten. Se täydellisyys minun täytyy saavuttaa.
(Taas hellästi.) Rakas, minä lahjoitan sinulle ensi kerran onnen. En tiedä, tuottaako se onnea myöskin minulle, mutta ei se ainakaan ole mikään uhri, sillä minä olen jo sielussani aikoja sitten menettänyt sen, minkä sinä nyt ensiksi saat minun ruumiiltani.
Tule!…