SYNTYMÄPÄIVÄLAHJA
Hänen elämänsä oli kulkenut aivan tavallista rataa, kuten työläisen elämä yleensä kulkee. Siinä oli tuskin ollenkaan niin sanottuja nousukohtia, joita tarvitaan menekkiromaaniin. Senkö tautta työläisen elämästä ei ylipäänsä kirjoitettanekaan romaaneja?
Hänellä oli nimi, mikähän lie ollut joku Pekka Ovaskainen, jollainen saattaa olla kenellä hyvänsä ja hän teki kuusi päivää viikossa työtä eräässä rullatehtaassa — taisi olla ensimmäisiä sellaisia tehtaita maassamme —, nosti joka lauantai tilinsä ja lepäsi seitsemäntenä päivänä. Aivan kuin Isä Jumala, jonka kuva hänkin lienee ollut, vaikka hän sitä ehkä vain lievästi muistutti, sillä Jumala on luultavasti paljon suurempiselkäinen kuin tämä Pekka Ovaskainen, jonka hartiat olivat painuneet kuuruun jo nuoruudessa.
Ne oli työ taivuttanut. Alkuperäisten ja puutteellisten kojeitten ääressä seisominen tuskin oli leikintekoa, ja työpäivä oli siihen aikaan vielä ylettömän pitkä. Vartalo mutkistui sellaiseksi kuin koukkupäinen ryhmäsauva, eikä se enää muutamien vuosien perästä jaksanut oietakaan entiseen suoruuteensa. Oikea käsi alkoi vielä omituisesti nytkähdellä olkapäästään, se oli vain aina pitävinään samaa tahtia kuin tehtaassa. Niin että sellainen ryhmysauvan näköinen ja nytkähtelevä Pekka Ovaskainen oli verraten huono jumalankuva. Häntä tuskin olisi voinut suositella kuvaraamattuun.
Niin olivat vuodet vierineet, Pekka Ovaskainen oli akoittunut ja saanut paljon mukuloita, jotka kulkivat alaspäin tasaisesti pienenevässä sarjassa kuin urkujen torvet.
Ja kun Pekka Ovaskainen oli saattanut runsaasti lisääntyneen perheensä siihen olotilaan, että vanhin tyttö oli jo päässyt edes ja sai pientä palkkaa samassa tehtaassa, eikä enää näyttänyt tavallisin, väliajoin tulevan uusia perillisiä, ja kun hän alkoi toivoa, että tämä puutteenalainen ja kitulias elämä tästä valkenisi, sattui onnettomuus. Sellaisia sattui siihen aikaan hyvin usein, mutta Pekka Ovaskaista oli onni siihen saakka varjellut. Miten lie nyt sitten rusentunut vasen käsi sorvin välissä niin pahasti, ettei siitä enää kunnon kättä tullut tohtorinkaan avulla. Se oikea, joka nytkähteli silloinkin, kun ei olisi tarvinnut, jäi kyllä jäljelle, mutta se oli yksinään vähän honttero, eikä työstä enää sairasvuoteesta noustua tahtonut tulla mitään.
Sitten oli vielä käynyt niin hassusti, ettei se perheenkään lisääntyminen loppunut siihen, vaikka Pekka Ovaskainen oli niin uskonut. Äidistä ei kyllä enää näkynyt olevan tekijäksi, mutta se vanhin tytär oli synnyttänyt pikkuisen kahdeksantoista vuoden iässä. Mikä lie mestari siellä tehtaassa suostutellut tytön puolellensa. No, niinhän ne aina tekivät, mestarit, niillä oli omat konstinsa: jos ei hyvällä ruvennut, niin ottivat pahalla. Eikä niille riivatuille koskaan riittänyt oma akkansa.
Niin että perheeseen tuli taas uusi avuton hoidettava, kun ei sentään raatsinut tyttöä lähettää maailmalle oman onnensa nojaan. Ei suinkaan se siellä olisi ainakaan paremmille jäljille joutunut.
Ja siihen aivan samaan menoon sattui se ylläkerrottu onnettomuus.
Tehtaan työnjohtajat ja isännistö huomasivat pian, ettei Pekka Ovaskainen enää ollut entisen veroinen työmies, minkä vuoksi heidän ei sopinut pitää häntä tärkeässä kohdassa, vaan annettiin hänelle helpompaa työtä, josta oli vastaavassa suhteessa helpompi palkka. Isännistön puolesta selitettiin, että tämä on oikeastaan armeliaisuutta Pekka Ovaskaista kohtaan, sillä yhtä hyvin hänet olisi voitu kelvottomana kokonaan erottaa tehtaasta. Mutta kun hän oli terveytensä päivinä ohut ahkera ja tunnollinen työmies, niin pidettiin häntä nyt koommin niinkuin tehtaan elättinä ja annettiin hänen kapsehtia keveämpiä töitä.
Lieneekö Pekka Ovaskaiseen vaikuttanut se onnettomuus, vaiko sitä seurannut vielä suurempi puute pienessä mökissä, vai oliko hänelle vain muuten tullut aika vanhentua ja heikontua, sitä ei osaa oikein sanoa, mutta onnettomuuden perästä alkoi hän yhä enemmän, ihan silmissä, painua kokoon. Se omituinen nytkähteleminen oli levinnyt oikeasta kädestä yli koko ruumiin, niin että hän pian oli kuin nuorempien lasten vuoleksima saha-äijä, jonka jokainen jäsen retkahteli nivelistään..
Ja kun hän sitten pääsi viisikymmenvuotiseen syntymäpäiväänsä, ei hänestä enää ollut jäljellä muuta kuin rääsyihin kiedottu luukasa, joka makasi pienen tuvan peräseinäsängyssä.
Mutta sinä päivänä hän sai julkisen tunnustuksen, jollaista hän ei ollut osannut ajatellakaan ja jollaisen hyvin harva työmies saa eläessään. Hänen mökkiinsä työntyi tehtaan isännöitsijä konttoripäällikön kanssa ja toi rullalle käärityn paperin, josta hän luki tehtaan hallituksen onnittelut viisikymmenvuotiaalle sekä tunnustuksen hänen kolmekymmenvuotisesta työstään tehtaassa.
Rääsyinen luukasa peräseinäsängyssä kuunteli lyhyttä puhetta ilmeisellä välinpitämättömyydellä. Lopuksi hän kuitenkin väänsi suutaan melkein yhtä pahasti kuin tehtaan hallituksen edustajat tunkeutuessaan varsin pian ulos pahanhajuisesta mökistä.
Mutta Pekka Ovaskainen oli saanut kunniakirjan, joka samalla oli hänelle niinkuin ulosseteli, sillä hän kuoli viikon kuluttua.
Hänen haudallaan ei ollut yhtään tehtaan hallituksen edustajaa.