II.
SAKSAN HALKI POHJOISESTA ETELÄÄN.
Trelleborg, jonka ruotsalaiset aivan yleisesti kirjoittavat e:llä, vaikka he ylen mielellään songertavat Hälsingfors, on viimeinen kiinekohta Ruotsissa. Se on pieni kaupunki, jolta kerran on suuren naapurinsa, kuusikolmatta kilometriä ylempänä olevan Malmön, vuoksi näpistetty pois kaupungin oikeudetkin, ja yritetty nitistää koko paikkakunta olemattomiin, mutta sitten mainitut oikeudet palautettu, minkä jälkeen kaupunki taas on ruvennut jossakin määrin kasvamaan ja päässyt viimeisinä lähemmä parinakymmenenä vuotena, joina se on ollut ylimenopaikkana Saksaan, asukasluvussaan toisellekymmenelle tuhannelle. Tultuaan tunnetuksi matkatoimistojen reklaamien kautta kellehtii se hieman omahyväisenä siinä avoimen Itämeren rannalla ja päästää matkustajat ruotsalaisen tullisuojuksen lävitse saksalaiselle lautalle.
Sitten jääpi pian Ruotsin manner ja ollaan preussilaisten hoteissa. Aikamoinen rumilas se lautta, muistuttaa ulkonäöltään suurta merihöyryä. Se nieli kitaansa mielestäni huomattavan määrän matkustajia, ja sitäpaitsi sen sisälmyksissä on kiskoilla joukko tavaravaunuja, joitten päässä upeilee Oslon-Berlinin makuuvaunu; mutta minnekähän kaikki se väki lie joutunut? Harhailen pitkin välikantta — ylemmäksi en uskalla nousta, sillä portaitten vieressä on tienviitta ensimmäiseen luokkaan — enkä näe yhtään sielua. Löydän sitten astuimet kolmannen luokan ravintolaan, kapuan sinne. Siellä istuu yksinään uninen tarjoilija, eikä kerrassaan ketään muuta. No nyt on kumma! Onko tämä jokin kummituslaiva, samanlainen ihmelaitos kuin Sutton Wanen näytelmässä »Yli ulapan»? Kyllä kaiketi! Tämä käsitykseni melkein vain vahvistuu, kun lopulta ensimmäiset matkustajat alkavat hiipiä sisään. He tulevat hiljaa, salaperäisinä kuin haamut, istuutuvat pöytään vaiteliaina, ja näyttävät jäseniinsä hiukan vetreyttä saaneen tarjoilijankin kanssa puhuvan vain mumisemalla. Minua alkaa painostaa koko ravintola, ja lähden sen vuoksi välikannelle, joka on meidän kolmasluokkalaisten aluetta. Kierrän vinhaa vauhtia kuin palosotilas koko aluksen, enkä vieläkään tapaa muuta kuin yhden pitkänaamaisen — jaa, mene tiedä minkä maalaisen, joka liikkuu arvokkaasti kuin iäisyydessä.
Pian pakottaa kuitenkin nälkä painumaan takaisin sinne Sutton Wanen ravintolaan. Mutta nyt se ei olekaan enää mikään »kuolleitten kaupunki». Erään pöydän ääressä istuu kolme nuorta miestä olutseidelit edessä, ja pian pääsen selville, keitä nämä uudet ilmestykset ovat, kun muuan sanoa kajauttaa: »Mitteepähän tuassa tilikutettaan, hujjautettaan nua tuopit pohjaaj ja otetaa' uuvet»!
Tosiaankin, mitteepähän tuassa, eikös näet ole lykännyt, sen täytinen, savolaisia tähän kummituslaivaan! Ne ovat kanssa tavallaan maailmanvaltiaita, niitä on — sen tuhannen vietäviä, en paremmin tule ja sano — joka lävessä. Ilmankos se Lampénkin löytää niitä vaikka Kanariansaarilta tai Honolulusta. Tietysti niiltä pitää kysyä, jotta mittee työ tiällä tiettä, ja aivan oikein: piälysmiehiähän niistä tulee, kuuluvat opiskelevan Saksan insinöörileipomoissa.
Syntinen ruumis saa annoksensa, ja sitten vaatii kaunis ilma taas kannelle. Siinä on nyt sitä Itämerta joka puolella. Jotkut ihmiset vihaavat rautateitä ja kehuvat pääsevänsä oikeaan elementtiinsä vasta merellä. Allekirjoittanut on pienestä pitäen ollut vesielävä, mutta meri, ainakin näin aavalla, on väsyttävä. Heinrich Heine on laulanut ihania lauluja Pohjanmerelle, hän on sitä rakastanut ja ihaillut, mutta joka mies ei ole Heine, enkä minä esimerkiksi ymmärrä merestä mitään. Minulle se ei aiheuta edes meritautia pahalla päällä ollessaan. Tällä kertaa se on hyvällä tuulella kuin vanha vaari, mutta ei sano mitään erityistä minun sielulleni. Olla äjöttää vuan, kuten Savossa sanottaisiin. Näkyyhän tietysti siellä täällä jokin purje, ja yksinäinen hylje loiskahtelee ajaen nähtävästi takaa päivällisruokaansa, mutta siinä sitten onkin kaikki. Taidan olla liiaksi piintynyt sisämaalainen, sinisen lammensilmän ja liplattavan järven itsepintainen rakastaja.
Mutta rapeaahan täältä vähitellen avautumaan näköalaakin. Vasemmalla on jo ihan oikeata maata, jota minäkin ymmärrän, ja oikealla — niin maata se on sekin, mutta mitenkäs se noin paistaa? Se on niinkuin ainakin tavallinen manner, kantaa kiireellään vihreätä metsää — täällä siis on jo oikea kevät — mutta kuinkasta sen jyrkät rannat ovat valkeat kuin lakana? Ei muuta kuin kartta esille, jotta annappahan sinä neuvoa! Jassoo, tämähän on Rügenin saari! Nyt jo urrii jostain aivojen kammioista esille aikoja sitten sinne ukko Saleniuksen karttakepin avulla — kunnioitettu muistossa muuten se samainen ukko, esimerkillinen opettaja ja ihminen, vaikka kova, ankaran kova, kuten pahankurisille pojanvekaroille pitää ollakin — ajettu tieto Rügenin liitukallioista. Häikäisevä ja epätavallinen näky siinä kirkasta aurinkoa vastassa.
Ja siinäpä se sitten onkin kohta lopussa tämä merimatka. Laiva puikahtaa niemen ympäri, kääntyy ja työntyy takapuoli edellä Sassnitzin satamaan. Siellä ajetaan matkustajat saksalaiseen tullitarkastukseen, joka ei ole lähestulkoonkaan niin ankara kuin on peloteltu, sitten junaan ja hyvällä vauhdilla Berliniä kohti.
Meidän vaununosastossamme huastetaan ihan selevee suomee, sillä siinä on nyt kaikkiaan kuusi meikäläistä: ne kolme ennestään tuttua piälysmiehen kokelasta sieltä Sutton Wanen laivasta, aikaisemmin mainittu viipurilainen, joka on kotoisin Värtsilästä ja myöntää tässä seurassa, että Värtsiläkin oikeastaan on savolaisten valtausaluetta, muuan Sveitsiin matkustava liikemies, Savonlinnan syntyjä, sekä allekirjoittanut, jota kiinnittävät lujat heimositeet Kuopioon ja viimeaikaisessa historiassa etupäässä kirkkoriidoistaan kuuluksi tulleeseen Karttulan pitäjään. Luulenpa että tässä seurassa vaikka mietoislainen, joka muuten tietysti on ärhäkkä varsinaissuomalainen, alkaisi vähitellen hakea sukujuurtaan Savosta, sillä meitä on monta nyt, ja me ollaan sellaisesta maakunnasta, jossa on suu oikealla paikallaan, jos noin niinkuin todistuksia tarvitaan ja juttusille ylipäänsä rovehdutaan.
Pojat ovat opiskelleet useita vuosia Saksassa, perehtyneet hyvin oloihin, mutta eivät pidä tästä kansasta. He löytävät siinä jos jotakin vikaa. Sen kehutun saksalaisen rehellisyydenkin laita kuuluu olevan hiukan niin ja näin. Eivätkä ne kuulemma ole niin puhtaitakaan kuin päältä luulisi. Siihen tulee parahiksi muuan saksmanni meidän osastoomme, ja joku nuorista miehistä käskee sopivassa tilaisuudessa kurkistamaan sen kalvosinten alle; sanoo, että hän ei tahdo olla kotoisin kunniallisesta Kuopiosta, jollei sillä ole likainen paita tuon kiiltokuoren alla. Niin sillä onkin, nuori mies on oikeassa, eikä tämä ollut suinkaan ainoa »kakku päältä kaunis», kun oppi heitä tarkemmin katselemaan. No, ainahan sitä on moitteen sijaa itsekussakin, eivätkä kaikki sovi olemaan Kuopiosta. Niitä on näet jonkin verran ihmisiä muuallakin.
Vähitellen meidän savolainen rintamamme heikkenee. Liikemies lähtee toiseen luokkaan, jonne hän oikeastaan kuuluu, ja pari pojista poistuu myös jonnekin. Me emme nyt enää jaksa pitää puoliamme, ja vaununosastoon tunkeutuu yhä useampia saksmanneja. Jokaisella heillä on ainakin yksi yhteinen piirre: kukin vetää heti istumapaikan saatuaan taskustaan paketin ja alkaa nakerrella kahta vastakkain litistettyä voileipää. Tämä on aito saksalainen tapa, ainakin nyt sodan jälkeen. Asemalta ostavat he sitten mukin olutta päälle, ja sillä hyvä. Asemilla myydään kyllä lämpimiä makkaroitakin, mutta niitä varsinaiset saksalaiset nykyisin käyttävät varsin vähän. Korviini jää luultavasti ikipäiviksi soimaan Pasewalkin asemalta keskenkasvuisen pojan hyvällä nuotilla ja kauniisti sorahtavalla ärrällä laulama: »Warme Würstchen». Minä kajauttaisin sen tähän kirjaan, jos löytäisin sopivan merkinnän, mutta jokainen haluava saa tavatessa kuulla sen minulta maksutta.
Saksalainenkin kolmas luokka on siisti, vaikka penkeillä ei ole pientä pehmennystä, kuten Ruotsissa. Kolmannessa luokassa on paljon matkustajia ja väki noin päältä nähden sivistynyttä. Taas se saksalainen nuukuus, joka sodan jälkeen näyttää yhä lisääntyneen! Juna kulkee hyvää vauhtia eikä nytkähtele. Maasto onkin ollut radantekijälle otollista, se kun on kauttaaltaan laakeata, joten ei ole tarvinnut tehdä kurveja. Aluksi juna kiitää saaressa ja pääsee vasta Stralsundin lautan avulla oikealle mantereelle. Salmi ei ole leveä, mutta kerkeää herättää omituisen tunteen, kun juna kokonaisena ajetaan veden päälle. Mutta ovatpa lujat laitteet alla!
Sitten sitä mennä vihelletään vanhan Preussin kuningaskunnan kamaraa, tukka (jolla sellainen on) suorana. Maisemat muistuttavat paljon Skånea, mutta sittenkään ei täällä ole sellaista ehdotonta maanviljelyskulttuurin leimaa kuin ensinmainitussa. Skånessa oli kaikki suurpiirteisempää, jotakin omituista ja omintakeista aatelismerkkiä kantavaa. Täällä ovat viljelykset paloiteltuja, pienempiä ja ahdistavampia, ikäänkuin jonkinlaisia näperryksiä. Mutta viljelysseutua tämäkin on. Toisaalta on sillä somempi ulkonäkö kuin Skånella. Siellä hämmästytti alojen laajuus, rannattomuus; täällä puikkelehtivat kauniit lehtokujat viljelyksien välissä, joten maisema on monipuolisempi ja vaihtelevampi. On lauantai-ilta, mutta siellä tuhraavat ihmiset vain sarkojensa kimpussa. Ehkä tekevät he ylimääräistä rupeamaa. Elävätköhän he maanviljelyksestä, vai ovatko ehkä tuolta kauempaa näkyvän tehtaan työläisiä, joilla täällä on pienet peltotilkkunsa? Kukapa sen tietää, mutta kaikessa tapauksessa ovat he ahkeraa ja toimeliasta väkeä. Meidän maaseudullamme jo tähän aikaan valmistaudutaan lauantaisaunaan. Mutta saksalainenhan ei sen muutaman Kuopion pojan vakuutuksen mukaan harrastakaan kylpyä.
Juna kiitää eteenpäin ja maisemat muuttuvat. Ohitse vilahtelee tehdasseutuja, kasvaa tien varrelle kaupunkeja hyvin lähekkäin ja meikäläisen silmissä suurenpuoleisia. Täällä jo huomaa, että viilettelee maata, jolla on ollut huomattava asema Europan taloudessa ja joka vieläkin on totisesti varteenotettava tekijä. No, se nyt ei ole kenellekään salaisuus, mutta saapahan tuon nyt taas tilaisuuden ollen omin silmin havaita.
Illan pimittyä syöksyy juna Berlinin Stettiner Bahnhofille, minä heittelen hyvästit savolaisille, jotka kiirehtivät toiselle asemalle jatkaakseen matkaansa samana iltana, ja painelen viipurilaisen toverini kanssa kantajia — kaikkialla ulkomailla yleistä maanvaivaa — syvästi halveksien läheiseen hotelliin. Meiltä nyäistään kahden hengen huoneesta, jolla ei ole muita etuja, kuin että se sijaitsee toisessa kerroksessa, johon katuliikenteen melu kaikkein häiritsevimmin kuuluu, yksitoista saksanmarkkaa, mikä vallitsevan kurssin mukaan on oikeastaan pieni kultakaivos.
Pestyhän siinä enimmät pölyt pois ja järjesteltyhän itsensä hiukan kuntoon täytyy väsymyksestä huolimatta lähteä pienelle kävelymatkalle kaupungin keskustaan. Minä jään jotakin juttelemaan hotellin ovenvartijan kanssa, ja värtsiläläis-viipurilainen astuu edellä kadulle. Kun minä minuutin kuluttua tapaan hänet, taistelee hän vimmatusti parin naishenkilön kanssa, jotka ovat ottaneet hänet kainaloonsa. Toverini ei ole juuri vahvimpia saksan kielessä, mutta nein-nein sanoo hän niin pontevasti, tehostaen sitä vielä muutamilla torjuvilla otteilla, että heikomman sukupuolen, joka tällä kertaa yrittää olla vahvemmalla puolella, on väistyttävä. Me emme kuitenkaan tämän ihmeellisen pelastuksen jälkeen pääse monta askelta, ennenkuin meitä vastaan tehdään uusi kavala hyökkäys, ja sellaista sitä jatkuu aina keskikaupungille asti, jossa nyt sentään ei vielä tähän aikaan — siinä yhdeksän nurkissa illalla — tehdä väkivaltaa turvattomille miehille.
Valtakaduilla ihmettelee matkamies, että missä on hienosto ja upseerikoreus, josta Saksan pääkaupunki oli ennen niin kuuluisa. Mutta pian toki muistaa, että miljoonia saksalaisia sotureita makaa vieraan maan mullassa, puolustettuaan siellä aikansa isänmaataan. Saksa on lyöty maa, ollut jo vuosikausia voittajien armoilla, ja sen armeija on supistettu melkein olemattomiin. Niin menee maailman kunnia: keisari Wilhelmin sotilasmahti ei ollutkaan niin vahva maailmanrauhan turva kuin luultiin silloin, kun mainitulle kaiserille ihan tosissaan ehdotettiin Nobelin rauhanpalkintoa. Armeija on mennyt kaiken maailman tietä, ja hienosto on porvaristunut, tai köyhälistynyt — miten häntä sanoisi.
Ja prostitutsioni on lisääntynyt ja saanut yhä julkeampia muotoja. Kilpailu on nähtävästi silläkin alalla ylettömän ankara. Yleinen nainen ei enää tyydy silmänvilkkeellä tai ammattihymyllä »merkitsemään kantaansa», vaan käy suorastaan kiinni »uhriinsa». Ihmiskauppa ei enää rajoitu syrjäkadun porttoloihin, vaan astuttuasi mielestäsi aivan säädylliseen ravintolaan alat saada silmä y.m. -kielillä tehtyjä tarjouksia naapuripöydissä istuvilta naisilta. Nyt eivät miehet aja naisia, vaan päinvastoin. Naisia on hirveän paljon ja heidän sijoittumismahdollisuutensa yhteiskunnassa nähtävästi ylen rajoitettu.
Friedrichstrassella on elämää, ja ravintoloitten ovien avautuessa tulvii useimmista jazzin säveliä. Mutta älä mene sisään, hyvä ystävä, siellä istutetaan sinut tahtomattasikin naisten pöytään, sillä naisvaltikka on täälläkin hallitsemassa, ja se on murheen merkki — kukkarollesi. Viinurit ovat näet niin taitavia ammatissaan, että pöydälle ilmestyy sinun vaiteliaisuudestasi huolimatta kaikenlaista makoista. Luulevatkohan ne Berlinissä yhä edelleenkin, kuten inflation aikana, jokaista ulkomaalaista huvittelevaksi miljonääriksi, vai onko muuten vain tarkoituksena kyniä vieras säädyllisellä tavalla putipuhtaaksi? No niin, miten tahansa, mutta pian luikit sinä tiehesi tästä Belialin temppelistä, onneksesi vielä sopivaan aikaan.
Berlini osaa huvitella. Tanssitko se omilla raunioillaan, vai elääkö ehkä sen riemussa ylösnousemus? Minä en sitä ryhdy ratkaisemaan.
Jos menet kansan ravintoloihin päiväiseen aikaan, on niissäkin aika hilske. Työn välillä pistäydytään olutseidelille ja otetaanpa napsitkin väliin. Työmies koettaa keritä sinne ruokatunnillaan, ajomies jättää hevosensa hetkeksi kadulle, kumotakseen kurkkuunsa mukin kansallisjuomaa, ja äitiväkikään ei halveksi lasia, kun niikseen tulee. Mutta työssä ja touhussa he ovat silti kaikki. Vasta illalla käy elämä äänekkäämmäksi, silloin on kapakkatunnelma korkeimmillaan. Säännölliseksi kehuttu saksalainen näkyy mielellään ottavan ainakin viimeisen edellisen ryypyn, jos hän nyt aivan viimeiseen lasiin sylkäisseekin.
Seuraava päivä, sunnuntai, on erinomaisen kuulas ja kirkas. Silloin on sopivaa retkeillä kaupungin huomattavimmissa paikoissa. Aamupäivän yleisö on yksinkertaista kansaa, joka istuksii Unter den Lindenillä, liikehtii Siegesalléella ja näyttää hakevan täällä jo täydessä kukoistuksessaan esiintyvän kevään suloja. Minä kuljeskelen mukana, menen sinne, minne muutkin, ja huomaan jossakin hyvällä paikalla Ebertinkadun, joka on ilmestynyt Saksan tasavallan ensimmäisen presidentin ja ainakin kerran nousuansa tehneen demokratian kunniaksi. Se ei ole kaukana voitonpatsaasta, jonka päässä on Berlinin ainoa neitsyt, kuten joku ilkeäkielinen on sanonut. Sen patsaan lähistöllä annan valokuvata itseni yhdessä viipurilaisen kanssa. Kuvanikkari on äärettömän kohtelias ja lupaa tuoda kuvat seuraavana aamuna hotelliin. Niitä ei kuitenkaan näy aamulla — eikä illallakaan, ja sitten tulee poislähtö. Se kuvaaja kuuli kunniansa matkan varrella. Häntä muistettiin sekä ajatuksilla että sanoilla, jotka eivät aina olleet kaikkein mairittelevinta laatua. Mutta kuinka suuri olikaan hämmästykseni, kun palattuani tapasin pöydältäni samat kuvat, vain sillä eroituksella, että niitä oli puolta enemmän kuin oli sovittu. Valokuvaaja oli hotelliin jättämäni nimikortin mukaan lähettänyt kuvat Helsinkiin. Saksalainen Treue und Ehrlichkeit (uskollisuus ja rehellisyys), sinä et siis ole kuollut, joskin välistä ehkä makaat!
Mutta jätetään nyt tämä Berlini, koska matkaa on pitkältä edessä ja joka paikasta tulee turisemista. Anhalter-asemalla tervehditään minua hyvällä suomen kielellä: Turussa oleskeleva saksalainen kapellimestari on perheineen menossa kesälomalle kotiseudulleen. Hän on tahtonut elää maassa maan tavalla ja opetellut muutamassa vuodessa maan kielen. Siinä suhteessa eivät kaikki saksalaiset ja kaikkialla ole olleet yhtä mukautuvia. Muistan ennen tsaari-Venäjällä tavanneeni saksalaisen naisen, joka vielä oli venäläisen upseerin puoliso, eikä hän kolmeenkymmeneen vuoteen ollut oppinut kunnollisesti venättä. Hän puolusti itseään sillä, että hänelle kaikki puhuvat saksaa.
Niin, sellainen on ollut venäläisten kansallistunto. Meillä se nähtävästi on voimakkaampi, mikä seikka ei ole meille suinkaan häpeäksi ja vahingoksi.
Meillä on viipurilaisen kanssa ilkeä ja omanvoitonpyyntöinen tarkoitus päästä matkustamaan oikein herroiksi, semminkin kun lippumme oikeuttaa meidät Berlinistä lähtien toiseen luokkaan. Me valitsemme tupakkaosaston, sytytämme huonot sikarit ja koetamme savustaa »koppimme» mahdollisten hyökkäysten varalta. Moni mieskin siinä kääntyy nokkaansa nyrpistellen ovelta takaisin, mutta sitten tulee muuan urhoollinen mamma tyttärineen, ja nämä peijakkaat antavat pitkät pökäleet meidän »varovaisuustoimenpiteillemme». He istuvat kuin tuomitut meidän osastoomme, ja mamma pistää pian itsekin savukkeen suuhunsa. Tyttären siedettävä ulkonäkö vai mikä houkutellee vielä pari miestäkin mukaan, joten meitä on ennen junan lähtöä täysi »pesetninki». Mikäs siinä auttaa, mutta sitä mammaa minä muistelen kauan katkeruudella; hänessä ei minusta ollut yhtään tosinaisellisuutta.
Jo Berliniin tullessa olivat huomiota kiinnittäneet omituiset pienet tulitikkulaatikko-kylät, joita oli varsin runsaasti rautatien varrella. Siinä oli aivan vieri vieressä pientä tönöä, jotka todellakin muistuttivat tulitikkulaatikoita tai Helsingin punaisen raitio tielinjan talvi-perävaunuja. Junasta katsoen niissä tuskin aikuinen mies sopisi kääntymään, mutta sittenkin niissä asuu kokonaisia perheitä. Ne ovat berliniläisten pikkueläjien sunnuntaipalstoja. Jokaisen ympärillä on maata vain pieni nokare. Se käytetään kuitenkin niin tarkoin, puutarhaviljelykseen, että siitä lähtee jokseenkin talvinen kasvissärvin. Täällä kohtaa sama näky, kesäpalstoja on siis suurkaupungin joka liepeellä. Ilta pimenee parhaillaan meidän junamme ajaessa »kääpiökaupungin» ohitse. Muutamista mökeistä tuikkii tuli, ja useimpien ympärillä hääritään vielä töissä. Kaikki tämä todistaa, että työläisten ja heihin verrattavien elämisen taistelu on ankaraa, mutta että saksalaisella on vielä tarmoa yrittää eteenpäin.
Yö torkutaan hikisessä vaunussa, ja seuraava aamu valkenee Etelä-Saksassa. Ollaan vielä samassa valtakunnassa, mutta näköalat ovat muuttuneet. Laakea maa on jäänyt, ja nyt kierrellään vuorten rinteitä, joille yhä enemmän alkaa ilmestyä viiniköynnösten keppejä tasaisina riveinä. Sivuutetaan Stuttgart, entisen Würtembergin kuningaskunnan pääkaupunki, jossa kerran on pidetty kansainvälinen sosialistikongressi. Sekin kaupunki on siis koettanut nyhjätä tätä maailmaa edistykseen.
Sitten kiidetään huikealla vauhdilla yhä eteenpäin. Asunnot muuttuvat tasakattoisiksi savimajoiksi, joitten ikkunoilla lekottelevat sänkyvaatteet tuulettamassa ihanassa auringossa. Tämä tapa näkyy olevan ominainen etelän kansoille. Ihmiset käyvät tummemmiksi ja likaisemmiksi. Luonto vain yhä rehevöityy: Berlinissä oli kaunis kevät, täällä on suloinen suvi — huhtikuun viimeisellä viikolla, jolloin meillä maa on vielä roudassa ja sen utareita painavat hanget.
Kohta ollaan Sveitsin rajalla.