III.
SVEITSI.
Se mamma, josta edellä on mainittu, levitti evänsä yön seutuna niin mahtavasti, että viipurilainen olojen pakosta ahdistui pieneksi vaatimattomaksi paketiksi nurkkaan. Tytär koetti minun puolellani tehdä saman tempun, mutta onneksi hänellä oli vähemmän ulottuvaisuutta, joten minulle jäi vielä siedettävä torkkumapaikka. Oikein tekee sydämelle hyvää, kun rajalta tullut sveitsiläinen junailija, joka muuten näkyy olevan varsin vähän leikkiä ymmärtävä mies, sanoa jorauttaa naisille, jotta on täällä tupakoitsemattomienkin osastoja, joissa naisväen olisi ilmavampaa olla. Minä uskon, että kyllä ne nyt lähtevät, mutta mitä vielä. Siihen ne jäävät meidän vastuksiksemme Zürichiin asti.
Tämä junailija on todellakin hyvin totinen naapuri, joka ei juuri hymähtele eikä matkustajien kanssa juttusille ryhdy; Sitä minä koko ajan ihmettelen, jotta minkähän takia sveitsiläisen junailijan laukussa on niin pitkä hihna? Tälläkin, pienellä juurevalla äijällä, laahaa laukku jossakin tuolla kinttukäänteessä. No, ehkä on tässä maassa sellainen muoti.
Jaahah, jotta tämä on sitten se »Veihti», kuten ennen vanhaan savolaisessa kansakoulussa kotimaista kieltä kunnioittaen sanottiin. Onhan se soma nokare tämäkin maapallolla: pikkuinen maa, jolla on takanaan historiaa vaikka minkä verran, vapaussotiakin paljon parempia kuin meillä, vaikka niiden perästä ei ole tainnut seurata niin monta amnestiaa kuin meidän karulla kamarallamme. Muuten tämä Sveitsi on loistavasti osoittanut, että tulee sitä hyvällä tahdolla toimeen kotoisessa huushollissa, vaikka maassa on useampiakin kansallisuuksia. Maailmansodankin aikana olla jonotti vain siinä sotivien välissä, käydä junnasi kauppaa vähän itsekunkin kanssa ja pisteli voitot pussiinsa. Tällä maalla ei ole riitaa kenenkään kanssa, eikä siellä taideta pahasti torailla keskenäänkään, vaikka maassa esiintyy huomattavammin ainakin kolmenlaisia kansallisia pyrkimyksiä. Kyllähän Sveitsikin pani kansanmiliisinsä suursodan alussa liikekannalle maan puolueettomuutta turvaamaan ja äkseerautti sitä siinä mielessä, että täältä sitä pesee, jollette pidä näppiänne meistä erillään, mutta kukaan ei siihen koskenut eikä se kehenkään. Niin, Sveitsissä ei tunnu enää nykyaikana syntyvän pahempaa toraa eri kansallisuuksien kesken, mutta mitenkäs se olisi mahdollistakaan, kun koko Valaliitto, joka pinta-alaltaan on pienempi meidän Vaasan lääniämme, on jaettu viiteenkolmatta jotakuinkin itsenäiseen kanttooniin, eikä presidenttikään kykene kovin paljon tyhmyyksiä tekemään, kun hänet valitaan vain vuodeksi kerrallaan. — Mutta eihän minun tässä pitänyt ruveta tietojani näyttämään, jotka kuka hyvänsä saa tietosanakirjasta, vaan oli aikomuksena puhua lörpötellä muuten vuan matkastani »Veihtin» kautta.
Täällä niitä nyt sitten näkee järviäkin, joista koko matkan on ollut puutetta. Vaikka tämä savolainen saisi katsella minkälaisia ihanuuksia, pakkaa sen mieli mynnähtämään, jollei vain silloin tällöin pilkahda esiin kirkasvetinen sisäjärvi. Ei se huoli merestä, kuten ennen on sanottu, eikä se välitä vuorista, vaikka niitä kiemurtelisi viiniköynnös, mutta annahan olla, kun välähtää järvi näkyviin, niin se sanoo toverilleen, että:
— Katohhan, Juhana, tuota, kun on niät räkännä Luojalta tännekkii tirraus oikein selevee vettä.
Minä olin Skånessa koko ajan tyytymätön, »ku ei ollunna ies hevojse' uittopaikkoo», mutta kun sitten Pohjois-Saksassa nähtiin pikkuinen järvenkyhäys, sanoi Juhana — se viipurilainen —, että »tuohon kait savolainennii jo osovais tehä asuntosa», mutta minä olin yhä epäilevällä kannalla, sillä mokomassa järvessä tuskin on muuta kalaa kuin jokin musta ahven ja pahanpäiväinen hauenpura. Mihinkäs tuommoiseen vesituoppiin talvella edes matikanrysän panet? Eivät kyllä radan varrella vilkkuvat Sveitsinkään järvet ole suuruudella pilattuja, mutta ovat ne sentään toki järven näköisiä.
Jotta juu, Juhana, kyllä täällä jo pätisi, mutta millekähän mukalalle menisi savolaisukon suu ja piipun-niverä suupielessä, jos hän näkisi huhtikuun seitsemäntenäkolmatta päivänä heinää tehtävän? Täällä ne vaan tekevät, ja taitaa olla hyvinkin tavallista hommaa. Lie vielä kevät myöhästynyt, kuten meilläkin tänä vuonna.
Nämä ovat tomeraa kansaa, nämä sveitsiläiset. Ne ovat sähköistäneet koko maansa. Meilläkin on nyt edessä sähköveturi, joka menee todella varmasti kuin juna, joten se suomalainen vertaus olisi täällä kenties paremmin paikallaan kuin meillä — tai oliko se jossakin muualla, jossa kerran kerrotaan käyneen niinkin, että muuahkolla suurella asemalla olivat yön aikana kaikki päivystävät virkailijat pelaamassa korttia, joten asemalle tuleva kaukojuna jäi seisomaan semaforiin, ja kun eräät jalkaisin asemalle tulleet matkustajat menivät siitä huomauttamaan viranomaisille, saivat he ankaran vastauksen: Mikä hätä sillä nyt on, antaa juuttaan seista, tässä on juuri pieti pöydässä!
Kyllä on ihana maa! Siinä on samalla kertaa jotakin eteläistä ja pohjoista. Vaikka et vielä näekään lumihuippuja, käy sinun mielessäsi sellainen aavistus, että täällä jossakin sentään tunnetaan talvikin kaikkine karaisevine komeuksineen, mutta toiselta puolen hulmahtelee suloisten laaksojen pohjasta viestejä etelän polttavasta kesästä. Jokainen vähänkin sopiva maakaistale on otettu nautintaan, ja heti huomaa, että siellä laaksoissa on pääasiallisin elinkeino karjanhoito. Kaikkialla vallitsee suorastaan ihanteellinen siisteys. Asumuksia hoidetaan kuin silmäterää. Taloissa ei näy lainkaan rappeutumisen jälkiä, kuten usein esim. Etelä-Saksassa, vaan ne suorastaan näyttävät itsekin iloitsevan valkoisuudestaan ja puhtaudestaan. Viheliäiset ikkunaluukut, jotka ovat rakennetut yleiseen etelämaalaiseen tapaan, eivät koskaan lonksota poissa saranoiltaan, eivätkä kauhdu maalauksen puutteessa, kuten valitettavasti varsin usein muualla etelässä. Puhtaudellisessa suhteessa on Sveitsi verrattavissa pohjoismaihin. Etelä ja — katolisuus, ne merkitsevät nähtävästi siisteyden ja samalla myöskin kansanvalistuksen puutetta. Sveitsiläiset talot eivät ole suuria, mutta sopusuhtaisen kauniita; idyllisiä ja kodikkaita ne lienevät sisältäkin.
Zürich, joka sijaitsee samannimisen järven pohjoispäässä parin joen varrella, on koko Sveitsin henkisen elämän keskus, vaikka ei olekaan valaliiton pääkaupunki. Sen (aseman puoleisesta päästä katsoen) oikea laita, jota — kaiketi vanhasta tottumuksesta — nimitetään suureksi kaupungiksi, on vanhanaikaisen ahdasta ja synkkää, mutta keskikaupunki laaksossa kahden kummun välissä tekee harvinaisen siron ja nykyaikaisen vaikutuksen. Siihen on keskittynyt taloudellisen elämän hermo: pankkeja ja komeita kauppahuoneita vieri vieretysten, mutta liike on kaduilla — pääväylälläkin — joka vuorokaudenaikana varsin säyseätä. Zürich on suunnilleen Helsingin kokoinen, mutta kyllä meidän Espiksellämme ja Aleksanterillakin käy tavallisesti toisenlainen sähinä — varsinkin iltaisin. Zürichissä ei koskaan näy toimetonta väkeä, kaikilla näyttää olevan oma päämääränsä, johon he kiireesti pyrkivät. Päivällä on jokaisella ihmisellä hirmuinen hoppu; iltasilla käyskentelevät kaupunkilaiset nähtävästi pienen kierroksen ruumiinsa terveydeksi ja menevät sitten yöpuulleen. Mitään yöelämää ei ole ainakaan ulospäin nähtävissä.
Sitäpaitsi tuntuu koko Sveitsin kansan olevan hirveän totista. Iloista ja vapauttavaa naurua ei kuule juuri koskaan. Kaduilla kulkevat ihmiset hyytävän vakavina ja korkeintaan vetävät suunsa vaisuun hymyyn silloin, kun meikäläisellekin kertyy asiaa jo ihan hykäyttämään asti. Menen teatteriin katsomaan erästä Bernard Shaw'n räiskyvää komediaa. Siinä esittää muuatta pääosaa Karl Marx-niminen näyttelijä. Hän — enemmän kuin muutkaan esittäjät — ei ole juuri sen suurempi humoristi kuin aikaisemmin elänyt kaimansa, mutta Shaw'n paradokseille kelpaisi sentään nauraa. Sitä eivät katsojat kuitenkaan tee, vaan istuvat kuin rukoushuoneessa. Varsinkin kiintyy huomioni edessäni istuvaan vanhanpuoleiseen herraan. Ei hymyn häivettäkään juonnu hänen kasvoilleen. Minä alan arvailla, että tuossa se nyt istuu valaliiton presidentti, joka tietysti näin kansanvaltaisessa maassa pistetään permantoriville muun yleisön joukkoon. Minulle näet syntyy se käsitys, että Sveitsin presidentin pitää olla totinen kuin kuvapatsas, hän ei saa hurmailla alamaisiaan ja ulkovaltain päämiehiä hymyllä ja silmäniskuilla, kuten erään meille hyvin kaukaisen maan päämies tekee.
Kaunis maa näillä sveitsiläisillä, mutta miksi he eivät koskaan naura? Mahtavatko elää muuten vanhoiksi? — Ja kuitenkin on heillä ollut niin miehekäs humoristi ja elämänilon apostoli kuin Gottfried Keller!
Mutta heidän maassaan ei näy mitään julkista syntiäkään. Kuka tietää: ehkä he tekevät syntinsä salaa — ja iloitsevat myöskin hissupäiten, vieraan silmältä piilossa.
Niin no, itsekullakin on omat lystinsä, minulla ainakin olisi ollut hyvä ruokalysti, sillä mielestäni oli minua pidetty koko matkan hiukan laihanpuoleisilla eväillä. Meikäläinen on tottunut jo aamupäivästä saamaan tymää ruokaa, mutta kun »veihtiläinen» tuo eteen pikkuisen nokareen voita, pari pientä pullaa ynnä huomattavan määrän hunajaa ja marmelaadia kahvin ja keitetyn maidon kera, niin pistelepähän, poika, niitä tyytymättömänä mauruavaan mahaasi. Minkähän äjäyksen sellaisen sapuskan luulet antavan? En viitsi sanoa näin hyvässä seurassa, vaan koettakoon kukin kuvitella. Saksassa toki antoivat makkaranpalasenkin, joten, jos on tullut jotakin pahaa siitä maasta sanotuksi, otan sen nyt takaisin.
Niillä syömisillä saat sitten kiivetä kaupungin vasemmanpuoleiselle rinteelle ja katsella hienoa »yläilmoissa» ylpeänä seisovaa yliopistoa, jossa nähtävästi opiskelee, kuten muuallakin Europassa, paljon japanilaisia. Toimelias Aasian kansa levittelee tuntosarviaan vanhaan sivistyskehtoon ja imee oppia siltä. Onkohan tämä sitten se huhuttu keltainen vaara? Mutta eihän sivistys toki liene vaara! Siellä samalla rinteellä nousee vähitellen myöskin kaikkein uusin Zürich. Taitaa asua siellä enemmän varakasta väkeä. Lienevätkö joitakin »Hiki»- ja »Pikilinnoja», kuten Pyynikin rinteellä Tampereella, ne nähtävästi yksinasuttavat kauniit huvilat, joita sinne sikiää? Näkyisi olevan siellä täällä vielä tontteja myytävänä, mutta eipä tässä, ikävä kyllä, ole rahoja.
Ylämäki hikoiluttaa ankarasti ja aamuinen hunaja janottaa. Sveitsiläinen on kaikessa käytännöllisyydessään kuitenkin arvannut senkin asian ja järjestänyt janoovaiselle vettä — vaikka hän ei olekaan järjestänyt isoovaiselle ruokaa. Melkein joka korttelissa on siro kaivo, tai oikeammin suihkulähde. Se on siinä sekä kaunistuksena että vesipaikkana. Alhaalla kaukalossa lepäilee riimuun kytketty metallikuppi, joka alituisesti vaihtuvassa vedessä pysyy ehdottomasti puhtaana. Sieppaat sen sieltä, pistät suihkun alle ja saat virkistävän vesituikun.
Jatkat yhä kierrostasi, laskeudut mäeltä ja ulotat kävelysi järven niemekkeessä olevaan puistoon. Siellä uinailee rehevien lehvien suojassa ravintola, jonka terassi ulottuu ihan rantaan saakka. Jaa, nyt tuntuu olevankin aika katsella, mitä tällä viettelevällä paikalla on tarjottavana. Löytyyhän sieltä listasta wieniläinen leikkele, joka on tukevaa kokoa, ja huuhdellaan alas miedolla oluella, josta ankarimmankaan kieltolakimaan kansalaisen ei toki sovi kieltäytyä, semminkään kun Sveitsissä — karjanhoidostaan huolimatta — ei näin julkisissa paikoissa vahingossakaan näe maitoa. Ravintola todellakin, sanan täydessä merkityksessä, uinailee. Siinä on tällä kertaa vähän vieraita, joten tunnelma pysyy ehjänä, ja silmä jää pitkäksi aikaa ihailemaan järven eteläpäässä kirkkaassa kesäisessä auringossa kimaltelevia lumihuippuja. Se on meikäläiselle unohtumaton näky: ympärillä suloinen suvi, kylläinen ja täyteläs, ja tuolla pienen matkan päässä ikuinen lumi!
Mutta kun tulee maksun aika, ei ravintola enää lainkaan uinaile. Se nykäisee meikäläiseksi rahaksi laskettuna huikean summan, ja minusta tuntuu lähtiessäni, että ei tämä olekaan mikään idyllinen paikka, ja hitto heidän lumihuipuistaan…
Vaikka toiselta puolen: Kyllä sveitsiläisiä täytyy kiittääkin, sillä he eivät ole koskaan puoliväkisin tavaraansa kauppaamassa eivätkä kärkkymässä juomarahaa kuten tapahtuu esim. Italiassa. Heidänkin laskutaitonsa on toisinaan kyllä hiukan omituinen, varsinkin kun huomaavat olevansa tekemisissä ulkomaalaisen kanssa. Niinpä antaa allekirjoittanut Zürichin asemalta lähtiessään kantajalle frangin (lähemmäs 8 Smk.), mutta tämä ilmoittaa, että taksa on 1:30, jolloin minä hiukan ihmetellen työn kalleutta tässä maassa, sujautan hänen ojennettuun kouraansa kahdenfrangin rahan — ja saan takaisin 30 centimeä. Niin jotta sillä pojalla on hyvä laskupää, minkä lisäksi hänellä vielä on nopeat kintut, koskapa minä en ehdi vielä päätäni nostaa saamieni lanttien tutkistelemuksesta, kun hän on jo tiessään. No, ainahan niitä on liikemiehiä joka paikassa.
Sitten lähtee taas nopea sähköjuna vierimään, tällä kertaa St. Gotthardin vuoriryhmän kautta Italiaan. Sinne jää kauniiseen kesäiseen päivään puhdas ja vakava Zürich. Aluksi seurailee rautatie viljeltyjä maita, niitä vähiä, mitä vuorisessa Sveitsissä ylimalkaan on. Sivulla kimaltelee Zürich-järvi ja maisema on yleensä erinomaisen tunnelmallinen. Katsopahan vielä tuonne vasemmalle hiukan vinoon junan kulkusuuntaan: siellä niitä on taas lumihuippuja, samat, joita ihailit siitä idyllisestä rantaravintolasta, joka laskun maksamisen jälkeen ei ollutkaan enää idyllinen. Tätä kaikkea katselee kuin ihmeellistä maalausta: hymyileviä, ikäänkuin oman olemassaolonsa yltäkylläisyydestä nauttivia, rehevien vainioitten ympäröimiä kyliä, ja jonkin matkan päässä uhkeat ikuisen lumen peittämät vuoret.
Juna kiipeää yhä ylemmäksi. Alkaa tulla tunneleita. Tällä radalla on kahdeksankymmentä tunnelia ja leikkausta sekä 324 siltaa, eikä siinä sentään riitä matkaa kuin muutamaksi tunniksi. Näköalat vaihtelevat kuin elävissä kuvissa. Todellakin: tuossa katselet alhaalla lepäilevää laaksokylää ja ihailet sen karjamajoja vuorten rinteillä — niihin majoihin tekisi mielesi päästä asumaan pois maailman turhuudesta — ja samassa syöksähtää juna »reikään», tulee ikäänkuin teksti elävissäkuvissa istujalle. Tämä sveitsiläinen junailijakin on iloisempi ja puheliaampi kuin kansalaisensa yleensä — mitä he sekarotua — ja on aina valmis kääntämään matkustajan huomiota milloin minnekin.
Muuten tekee mieleni vielä kerran palata siihen sveitsiläiseen totisuuteen. Eihän se oikeastaan ole ihmekään, että naaman vetää vakavaksi, kun saa alituisesti taistella ankaran luonnon kanssa. Sveitsiläisellekään ei leipä leikillä lohkea. Hänellä on kaunis ja maalauksellinen maa, mutta se on samalla karua kamaraa, josta toimeentulo on työn… takana. Mutta nauraa höräytetäänhän mekin, vaikka ei vallan paratiisissa eletä.
Juna kiertelee kummallista korkkiruuvia. Katselet alas ja näet siellä seudut, joitten läpi hetkistä aikaisemmin pyyhällettiin. Hedelmälliset laaksot yhä harvenevat. Mikäli ei olla tunnelissa, liikutaan täällä yläilmoissa, noin kilometrin korkeudella meren pinnasta, huimaavien rotkojen vierteitä, mutta meno tuntuu sentään ihmeellisen tukevalta. Mikäpä tätä nykyajan ihmistä säikäyttäisi, sehän kapuaa lentokoneeseenkin ja mennä tuijottaa ilmojen halki kuin leikillä.
Lähestytään radan korkeinta kohtaa, lumihuiput ovat ihan lähellä, ja vuoripurot syöksyvät niiltä alas kuin hopeinen viiva, laajentuen alhaalla leveäksi auringossa säteileväksi suihkuksi.
Ja sitten tulee se pitkä »reikä», St. Gotthardin tunneli, viisitoista kilometriä vuoren sisällä! Mitäs siitä sanotte te, joille Pönttövuoressakin on ihmettä kerrakseen?
Tunnelista päästyä alkaa alasmeno. Sähköveturi on yhtä toimelias ylä- kuin alamäessäkin. Se kapuaa ylös kuin vuorikauris, ja alas mennessä on vauhti samanlainen. Se osaa taitavasti jarruttaa. Hyvät jarrut pitää olla täkäläisessä junassa. Tänne ei sopisi laskea meilläkin tunnettuja venäläisiä tavaravaunuja, jotka ennen maassamme vieraillessaan mennä viuhottivat aseman ohitse.
Vuorelta laskeutuminen käy taas korkkiruuvina. Nyt näkee tuttuja paikkoja ylhäällä. Maasto on jokseenkin samanlaista, mutta asunnot käyvät rähjäisemmiksi ja niitten ympäristöt ikäänkuin ahdistetummiksi ja runottomammiksi. Täällä vilahtelee silmiin lika ihmisasuntojen välittömässä läheisyydessä. Mistäs tämä äkkimuutos?
Selvityksen saat pian nähtyäsi asemien italiankieliset nimet. Tämä on italialialaisten asuma-aluetta, ja posetiivarit ovat lyöneet likaisen puumerkkinsä ihanteellisen siistien sveitsiläisten valtakuntaan.
Ennen Italian rajaa välähtää kuitenkin valopilkku: suloinen, suorastaan valloittava Luganon kaupunki, joka on sijoittunut samannimisen järven rannalle. Juna kiertelee kuin kaupunkia ja valtavaa seutua vartavasten näytellen pitkin järven rantoja, pujahtaa sen poikkikin ja sitten taas seuraa rannikkoa. Tähän paikkaan tekisi mieli jäädä, mutta luin juuri lehdestä, että Belgian kruununprinssi on asettunut sinne muutamiksi päiviksi: mitäpä ne siellä kahdella hienolla herralla…