IV.
POHJOIS-ITALIA. MILANO JA GENOVA.
Ja nyt tämä vaivainen mato ja matkamies seisoo jonossa sen maan portilla, josta on vallan kainaloita puhuttu sanomalehdissä jo useamman vuoden ajan — seisoo matkalaukku kummassakin kädessä ja odottaa, mitä tuleman pitää.
»Mussolini nicht gut» (Mussolini paha mies), sanoi se sveitsiläinen junailija, joka oli muita kansalaisiaan iloisempi, ja selitti, että Chiassossa, italialaisella raja-asemalla ei tullitarkastus ole yhtä lempeä kuin Sveitsissä, vaan matkustajat poistetaan junasta ja heidät kuljetetaan erityisen kujan kautta, jossa kunkin laukuista y.m. tehdään perinpohjainen selvä. Ja nyt sitä ollaan siinä kujan suulla. »Paha mies» ajaa meidät kaikki karsinaansa, mutta ei pengo sentään laukkuja sen pahemmin kuin muutkaan — sveitsiläisiä lukuunottamatta, jotka vain kohteliaasti kysyivät, onko mitään tullattavaa —, käänteleehän hiukan päällisin puolin, lyö leimansa kylkeen ja antaa mennä edelleen. Passintarkastus toisessa huoneessa ei liioin ole sen kummempi, ja »kujanjuoksu» päättyy pian entiseen mukavaan vaunuun, joka jatkaa matkaansa Milanoon asti. Paljon perinpohjaisempia olivat ainakin ennen Mussolinin eli Muhosen, kuten Italiassa matkustavat suomalaiset häntä mukavuussyistä nimittävät, moskovalaiset aateveljet (diktatuurissa) tarkastuksissaan: heidän raja-asemillaan riisuttiin matkustavainen niin perusteellisesti, ettei hänen päälleen jäänyt rihman kiertämettä.
Matka varsinaiseen Italiaan alkaa huonolla enteellä: juna, jonka eteen nyt on valjastettu tavallinen höyryhevonen, nuhjaa hiljalleen, kiusallisen hiljalleen eteenpäin, ja pysähtyy lopuksi kokonaan. No, mitä nyt? Jokohan on rautatietyöläisten housuista pudonnut tinanappi raiteelle? Johtuvat mieleen Venäjän rautatiet, joilla joskus särkyi kokonainen vaunu keskelle rataa. Tästä pälkähästä selviydytään sentään pian, ja sitten vauhti kiihtyy kuin Rytkösen tappelu. Yleensä täytyy myöntää, että junat kulkevat Italiassa hyvin ja täsmällisesti.
Mutta herra Muhosella on vaunuja liian vähän. Junissa on tavallisesti sietämätön tungos. Kolmas luokka näkyy olevan aivan pelottavan likainen, toinen sentään menettelee, mutta on muistettava pitää huoli paikastaan. Me lähdemme viipurilaisen Juhkomin kanssa katselemaan hiukan ympäristöä toisellakin puolelta, ja vaikka me olemme jättäneet paikoillemme selvät merkit »omistusoikeudestamme», huomaamme palatessamme suureksi kummaksemme pari posetiivaria istumassa niillä. Näillä naapureilla ei näy olevan lainkaan käsitystä kaikkialla muualla hyvin ymmärretyistä paikan merkitsemistavoista. Tästä jutusta nousee makaroonin popsijoitten kanssa hirmuinen prosessi, jossa puhutaan varsin kansainvälisesti, lopulta jo melkein nyrkillä, mutta anastajien on luovutettava paikat takaisin.
Matkustajia katsellessa alkaa ajatus taas hakea vertauskohtia Venäjän rautatieolojen kanssa. Samanlainen tungos, sohina ja tohina paikkoja vallattaessa, paljon melua ja tunkeilua, käytävät nyyttejä ja muita myttyjä kukkurallaan, levotonta liikehtimistä sinne ja tänne, tunkeilemista toisten paikoille ja puolittain tappelunnahinaa niistä. Sellaistahan se on ollut Venäjälläkin kautta aikojen, paitsi tietysti makuuvaunuissa, joissa luultavasti Italiassakin voisi matkustaa herroiksi, kun olisi varaa sekä paikan lunastamiseen että juomarahoihin asianomaisille.
Järjestyksettömyys rautatievaunuissa on niinikään venäläistä. Seinällä on taulu: Vietato fumare (tupakanpoltto kielletty), mutta jokainen sauhuttaa kuin vihollinen. Ehkä tämä lause onkin suomennettava: Vietävästi poltettava. Muuten ei sitä turkasen tupruttelemista voi ymmärtää, hukihan Savon ukkokin ennen Suomen rautateitten sylkikupin laidasta: S.V.R. = syle viereen reilust'.
Jokaisen Italiaan matkustajan on viisainta varustaa itsensä niin pienillä matkalaukuilla, että ne hätätilassa kuontuvat lyömäaseiksi. Italialaiset kantajat ovat näet vielä etevämpiä kuin muunmaanlaiset ammattiveljensä, ja heitä on kuin kärpäsiä ympärilläsi jok'ainoalla asemalla. Vaikka sinulla ei olisi kädessäsi kuin nenäliina, jolla pyyhit hikeä otsaltasi, on niitä pari kolme senkin kimpussa. Mutta jos jaksat urhoollisesti taistella, perääntyy heidän hyökkäyskolonnansa lopulta. Sitten pääset melkein häiritsemättä — sen kuin matkalippuasi näytät jossain paikassa vartioivalle kerberokselle — aseman ulkokäytävään. Siellä vaanii sinua uusi vaara. Jollei kantajain ole onnistunut sinusta repiä irti erinäisiä kappaleita, niin kyllä nyt koetetaan se toimitus suorittaa parhaan mahdollisuuden mukaan. Siellä tarraavat matkalaukkuihisi ja osaksi kaulukseesikin y.m. sopiviin paikkoihin hotellien lähetit. Kokonaisuutesi voit säilyttää parhaiten, jos sinulla on tiedossasi jonkin hotellin nimi ja huudat sitä korkialla äänellä. Silloin kaikki muut kiusanhenget kaikkoavat ja yksi valittu ottaa sinut hoteisiinsa. Muussa tapauksessa sinä luultavasti enemmän tai vähemmän silvottuna epätoivoisen taistelun jälkeen lykkäät tavarasi sinua julmimmin raadelleen nauhalakkisen huostaan. No, hän kyllä toimittaa sen, mikä sinusta vielä on jäljellä, kenties hyvinkin siedettävään paikkaan.
Mene tiedä, mitä minustakaan olisi säilynyt Milanon asemalla, jollei minulla olisi ollut hotelli jo ennakolta tiedossa.
Sitä ollaan nyt sitten Milanossa, joka hiljan vielä on ollut asukaslukuun nähden toinen Italian kaupungeista, mutta ihan viime aikoina on tainnut limpsahtaa kolmannelle tilalle. No, onhan sillä nytkin melkein neljä kertaa Helsingin koko. Tämäkin kaupunki parka on saanut aikojen kuluessa olla riitakapulana, sitä on revitty kuin ravun syöttiä — kuten kansa osavasti sanoo —, kunnes se viimein pääsi yhdistetyn Italian kuningaskunnan yhteyteen lähemmä seitsemänkymmentä vuotta sitten. Kaupungissa on paljon entisen sortoajan muistomerkkejä, varsinkin Napoleon I:n nimi on sangen lujasti piirretty milanolaisten muistiin: monien muistomerkkien lisäksi seisoo hänen marmorinen kuvansa yksinpä milanolaisten ylpeyden, tuomiokirkon, katollakin muitten pyhien joukossa.
Joku on sanonut, että Milano on Italian kaupungeista vähimmin italialainen ja eniten nykyaikainen. Myönnetään, mitä rakennusten europpalaisuuteen ja yleiseen puhtauteen tulee, mutta kyllä nämä näkyvät sentään muhosista käyvän nämäkin milanolaiset. Lähdepähän nyt illan suussa hiukan kävelylle, niin siinä on edessäsi ensimmäisessä kadunkulmauksessa birreria, jossa käy eri firinä, kuten turkulainen sanoisi. Eipä sen vuoksi, että nämä italialaiset pahoja juoppoja olisivat, ei toki, mutta ne taitavat mekastaa syntymähumalassa. Meillä Suomessa jo siihen aikaan, jolloin vielä sai »rosentteja» ravintoloissa, istuttiin hiljaa kuin rukoushuoneessa, ja jos joku rupesi tuntemaan elämäniloa siinä määrin, että esimerkiksi laulaa hujautti, tultiin siitä huomauttamaan, samoin kuin kovaäänisemmästä puhelustakin, ja jollei se auttanut, haettiin esivalta avuksi ja usutettiin se laulunharrastajan niskaan. Italialaisten mielestä sen sijaan ravintolassa pitää olla reilu meininki. Lienen aikaisemmin maininnut saksalaisesta, että hän on kovaääninen vasta iltasella, mutta italialainen, milanolainenkin, huutaa aina, vaikka ei joisi muuta kuin pikikahvinsa veden kanssa. Ja samaa menoa on kaikkialla, menitpä minkä luokan ravintolaan hyvänsä.
Aluksi sinä suorastaan hätkähdät, kun ovesta ryntää sisälle touhuinen mies ja huutaa kuin komppanian päällikkö manöövereillä: Espresso! Viinuri kääntyy tiskiin päin ja kiljaisee, jos mahdollista, vieläkin kovemmin: Espresso! Ja sitten sitä »expressiä» tulee edelleen vielä jos kuinka monesta suusta. Siinä on tiskillä, monihanainen pihisevä ja puhiseva laitos, mutta me viipurilaisen kanssa emme oikein tahdo päästä selville, mitä se merkitsee tämä ihmeellinen kiljuminen. Vihdoin me sovimme, että minä kiljaisen kanssa joukkoon, ei suinkaan tuossa nyt sen pahemmin käyne. Minä kruuvaan kurkkuni sille mukalalle, että en vain jäisi positiivareita huonommaksi, ja kajautan: Espresso! Mielestäni ei huuto ohutkaan aivan turhanpäiväinen, sen johdosta olisi minut karkoitettu suomalaisesta ravintolasta kuuksi päiväksi. Lähellä seisova viinurikin katselee minua syvällä kunnioituksella, ennenkuin itse mölähtää samalla tavalla. Sitten kierii se vielä kaikuna pari kertaa, minkä jälkeen meille molemmille tuodaan pieni kupponen pikeä ja lasi vettä. Ensinmainittu haisi epäilyttävästi kahville, mutta se oli sellaista »eekkumia», että älä herra saata! Mutta nyt me kaikessa tapauksessa tiedämme, mitä on espresso: hyvin väkevää mustaa pikikahvia. Mummo-vainaa kielteli minua ennen poikana juomasta kahvia väittäen, että siitä mustuu. Siitäköhän nämä italialaiset ovat mustuneet? Ei olisi ihmekään!
Ravintoloita on muuten Italian kaupungeissa vieri vieressä. Ne outokin löytää helposti, sillä ne ovat kaikki tavallaan ulkoilmaravintoloita: jokaisen edessä on katukäytävällä pöytiä ja tuoleja. Italialaisella on huonot asunto-olot eikä hän viihdy kotonaan. Sen lisäksi näyttää hän mieluummin käyvän kauppaa kuin harrastavan tavallisia ammatteja. Melkein kaikki myyvät jotakin toiselleen ja ennen muuta tietysti ulkomaalaiselle matkustajalle, joka saa kestää tuontuostakin ankaraa piiritystä. Ja italialainen taitaa aina jotakin eurooppalaista kieltä sen verran, että osaa tavaraansa tarjota. Siihen kauppasaksan kielitaito kyllä loppuukin, mutta kauppa-asiansa toimittaa hän useimmiten vallan loisteliaasti. Liikeasioissaan muistuttaa hän juutalaista: hintaa määrätään rotevasti, mutta viisainta on tarjota heti korkeintaan kolmas osa, tavallisesti lähtee se silläkin. Tämä tietenkin koskee pienten muisto- ja koruesineitten kauppiaita, kaupoissa on hiukan kiinteämmät hinnat, ja ne ovat auki melkein koko vuorokauden.
Ja sitten ne pojat huutavat — ei yksistään ravintoloissa, vaan kaikkialla. Herra jestas sitä mökää! Hiljaisesta Sveitsistä tullut matkalainen ihan kauhistuu. Edellisessä eivät huutaneet muut kuin sanomalehtien myyjät, joilla on oikeus katurauhan rikkomiseen kaikkialla muualla paitsi Helsingissä, mutta täällä hoilataan oikein miehissä — ja naisissakin — hoilataan ja huidotaan käsillä. Näiltä ominaisuuksiltaan on italialainen taaskin venäläisen kaltainen. Miksi lienee luonto ahtanut niin paljon samoja ominaisuuksia, vaikka kuuluvatkin aivan vastakkaisiin rotuihin.
Italialaisissa kaupungeissa on yleensä vähän puistoja ja lepopaikkoja väsyneelle matkamiehelle. Milanossa et illan hämärryttyä tahdo millään ilveellä päästä lepuuttamaan koipiasi, sillä jokaisella penkillä, jos sellaisen satut löytämään, istuu pari kiinteässä ja autuaallisessa syleilyssä. Sen verran toki pitää olla tuntoa, ettei mene pakkautumaan puun ja kuoren väliin — eikä viereenkään. Milanolaiset lempivät eivät näy paljon varjoa tarvitsevan poimiakseen pois makeat toistensa huulilta. Kunhan on jossakin pikkuinen puu tai pensas, niin jo ollaan sen takana nenät vastakkain. Taitavat olla niinkuin jänikset, että kunhan pää on piilossa, niin luulevat olevansa hyvässäkin turvassa. Se vain on hassuinta, että useimmiten juuri pää tai päät ovat parhaiten näkyvissä.
Eräässä toisessakin toimituksessa pitää Italiassa pään aina olla näkyvissä. Miten sen nyt sanoisi, ettei vain loukkaisi kenenkään hienotunteisuutta! Italiassa on näet niitä nykyajan mukavuuksia, kuten muuallakin, ymmärrättehän, mutta ne ovat eriskummallisia laitoksia. Reikä maassa talon kivijalan vieressä ja sen kahdenpuolen pienet liperit kuin enkelin siivet kuvissa. Niitä on todellakin juuri sen verran, että keskiruumiin vaivoin peittävät. Italialaiset ovat nähtävästi siinä suhteessa samalla kannalla kuin vanhat roomalaiset, jotka sanoivat että naturalia non sunt turpia (luonnollinen ei ole häpeällistä).
Jos minä nyt olisin oikein tarkka matkakuvauksen kirjoittaja, niin minun tietysti pitäisi lausua ilmi julma ihastukseni Milanon goottilaiseen tuomiokirkkoon, jota milanolaiset itse nimittävät maailman kahdeksanneksi ihmeeksi, kertoa sen 350 eri raamatullista kohtausta esittävistä ikkunamaalauksista, mainita ainakin tärkeimmät niistä sadastayhdeksästäkymmenestä arkkitehdista, jotka ovat häärineet sen rakentamisessa, jutustella Milanon taideaarteista, kirjastoista, jotka ovat kuuluisat kautta maailman, kehua Vittorio Emanuelen Galleriaa, maailman kauneinta kauppahallia, ja mitä kaikkea minun pitäisikään teille esittää? Mutta minäpä en puhukaan niistä, koska sellaisia asioita varten on tarpeeksi asiantuntijoita ja minä olen vain tavallinen matkailija, joka useinkin seisoo mykkänä taiteen suuruuden edessä. Ja sitä taidetta, sitä on, herraparatkoon. Italian kaupungeilla tarjota.
Luonnontieteellisessä puistossa minä katselen eläimiä, joita on huonompi valikoima kuin Korkeasaaressa — jossakin suhteessa siis mekin ollaan hakoja —, ja panen merkille, että signor Mussolini on lahjoittanut tänne leijonan. Ohoo! Onkohan tässä olevinaan jotakin vertauskuvallista?
Poislähdössä Milanon asemalla johtuu mieleeni pari juttua suomalaisista matkailijoista, ja kerron ne tässä, vaikka tosin lähimmäisensä heikkouksista ei pitäisi puhua. Houkutus on kuitenkin suuri, enkähän minä mainitse mitään nimiä.
Näin kertoi minulle eräs Italiassa matkustellut maanmieheni:
Hän oli seisonut Milanon asemalla odottelemassa junaa, ja siinä oli hänen katseensa sattunut pylvästä vasten nojaavaan mieheen, joka näytti ihmeen tutulta. Mitä kummaa, eikös se ole se ja se Helsingistä, tuttu mies ja hyvä kaveri. Menee lähemmäksi: joo, aivan oikein.
— Terve! Mitäs sinulle kuuluu? Oletko kauankin oleskellut näillä mailla?
Puhuteltu katsoo äärettömän tylsin ilmein, suu kierossa ja silmänluomet lerpullaan, ja päästää ihmeellisen kimakan:
— Piiiiiiiiiiii… siinä riitti i—tä vaikka miten pitkältä.
Kertoja lähti loikkimaan sellaisin askelin kuin olisi hänellä ollut jalassaan seitsemänpeninkulman saappaat. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että »piipittäjällä» oli tapana huutaa piitänsä kolme kertaa »toisellakymmenellä» ollessaan, ja kolmannen kerran perästä hän säännöllisesti sammui. Kertoja ei tiennyt, monesko varoitus tämä oli, minkä vuoksi hän katsoi varmimmaksi paeta. Myöhemmin selvisi, että »pii» kuului suurempaan suomalaiseen seurueeseen, joka oli mennyt asemaravintolaan syömään ennen junan lähtöä ja jättänyt hänet pylvään varaan seisomaan, koska hän ei vielä ollut antanut yhtään varoitusta ja koska hän ei milloinkaan tyrkkäämättä lähtenyt liikkeelle siitä paikasta, mihin hänet oli jätetty, vaikka seinä takana olisi ollut tulessa. — Meillä on omat tapamme meillä kieltolakimaan kansalaisilla ja me tuotamme välistä kunniaa maallemme — ainakin erikoisuuksillamme. Tuskinpa Italiaan on mistään muualta tällaistakaan juveelia sattunut.
Toinen juttu on eräästä taiteilijasta, joka matkusti Saksan kautta Italiaan opiskelemaan, luullakseni vielä valtion stipendillä. Kun hän kuukauden perästä palasi ja häneltä kysyttiin Italian kuulumisia, sanoi hän, jotta en mä niin tarkkaan tiedä, Berlinissä minä kuolin ja heräsin Turussa, ja päälläni mull' oli italialaiset vaatteet. — Joo, joo, sattuuhan sitä!
* * * * *
Kylläpä on surullinen vapunpäivä Genovassa! Ei sitä vapuksi käsitäkään muusta kuin taskualmanakastaan. Mitäpä ne täällä tietäisivät siitä päivästä! Työväestö sitä ehkä viettäisi, mutta siltä on suu poikki. Näyttäisivät edes vaihteeksi fascistit komentoaan, mutta mitä vielä. Seinissä vain näkyy plakaatteja, joilla mustapaitoja on aikaisemmin kutsuttu kokoon osoittamaan myötätuntoaan il ducelle (päällikölle) sen johdosta, että muuan puolihullu englantilainen missi katkaisi kuulallaan häneltä nenäruodon. Nyt on sekin tohina ohitse ja maa viettää tavallista elämäänsä. Seinissä ja eräissä kuvapatsasten jalustoissa vain on hra Muhosen mustia naamoja. Ne ovat kaikki samalla shablonilla tehtyjä, ja ikäänkuin salapäiten hirmuisessa kiireessä kimröökillä vitaistuja. Myöskin kirja- ja paperikauppojen ikkunoissa komeilee sama herra — toisinaan kuninkaankin vieressä —, milloin vaatimattomassa mustassa paidassaan, milloin taas huikea läjä kunniamerkkejä rinnassa ja yllään muuta upeutta. Enempiä merkkejä diktatuurista ei ulkomaalainen juuri huomaakaan. Hyvin harvoin sattuu silmään edes risukimppu ja kirves, fascismin tunnus, muualla kuin v. 1925 lyödyssä kahdenliiran rahassa.
Ja sitten siunaa vielä parahiksi sateen. Se ei ole räntää, jota meillä kotimaassa usein vappuna taritaan, vaan ihan oikeata italialaista vettä, sillä täällähän on kesä. Italialaiset kyllä käsittävät tämän vielä talvisesongiksi — mahtavatko he kesältä vaatia krematorion kuumuutta?
Me käymme viipurilaisen kanssa katselemassa renessanssipalatseja ja yritämme olla kauheasti ihastuneita näkemäämme, mutta välillä aina sade lorauttaa niskaamme sellaisen vesipitoisuuden, että renessanssikin rupeaa kyllästyttämään. Sitten tulee vielä nälkäkin. Se alkaa nyt jo olla vakituinen kumppali. Ei tässä kyllä mitään materialisteja olla, mutta sentään rukiisen leivän ääressä kasvaneita, eivätkä ranskanpulla ja makaroonit, joita viimemainittuja ei tahdo saada suuhunsakaan muuta kuin solmu hännässä, ole raavaan ihmisen ruokaa.
Nyt täytyy jo turvautua makkarakauppaan. Näillä hienoilla kaduilla ei sellaisia ole, vaan on painuttava kujille. Ne ovatkin sitten vasta laitoksia: kapeita kuin karjanpolku, niitten ylitse ylettää valehtelematta sanoen ojentaa kätensä naapurilleen hyväksi huomeneksi. Niitä on Genovassa paljon, kaupunki on niistä yhtä kuuluisa kuin renessanssipalatseistaankin. Kujien molemmin puolin on verraten korkeita vanhanaikaisia kivirakennuksia, joitten välissä on pyykkiä kuivamassa. En tiedä, miten ihana tämä näky lienee, mutta harvinainen ja omalla tavallaan maalauksellinenkin se on.
Sieltä kujilta se löytyy makkarakauppakin, jonka haltijoina ja myyjinä on mies, kovasti villakoiran näköinen ukkeli muuten, ja roimakka ämmä. Se rupeaa meidän kanssamme kauppoihin, ja kerkeää siinä tavaraansa esitellessään haukkua välillä sen villakoiran pataluhaksi. Minä valitsen ison miehen pään kokoisen pyöreän makkaran ja pyydän leikkaamaan siitä kaksisataa grammaa. Akan kädet eivät ole juuri äskeisen pesun jäljeltä, minkä vuoksi minä panen liikkeelle kaiken italian kielen taitoni saadakseni hänet ymmärtämään, että pitäisi kosketella palasia jollakin muulla kuin sormillaan. Eukko käsittää minut kuitenkin väärin, luulee minun ehkä epäilevän hänen tavaransa makua, ja sulloo samassa suuni täyteen makkaraa. Ennenkuin minä saan sen purruksi ja niellyksi, on hän jo laittanut paketinkin valmiiksi, joten pitemmät vastaväitteet aivan itsestään raukeavat. Ja syötypähän on sekin makkara, eikä olla tultu tuon kummemmaksi.
Ei se Muhosen maan makkara mitään erikoista herkkua ole, mutta syö sitäkin makaroonin lomaan. Juhana ainakin sanoo tulleensa mahapakoilleen, ja lähtee tuhusateeksi hiljentyneeseen säähän iltakävelylle. Palattuaan kertoo hän löytäneensä sellaisen tunnelin, jolla ei ole loppua lainkaan. »Sitä on ainakin viisi kilometriä», vakuuttaa hän ja saa minut lupaamaan, että aamulla mennään katsomaan.
Niinkuin mennäänkin. Mutta kyllä se sopii sentään puoleen kilometriin, ja päättyy sellaiseen kehinkakkoon, jollainen oli — ja taitaa olla vieläkin — Turun Urheilupuistossa ja josta minä muistelen kerran kirjoittaneeni vihaisen pakinan, koska minun kulkuni sen lävitse oli kuin kameelin kulku eräästä vissistä paikasta ja koska ominaispainostani repesi siinä pois puolikymmentä kiloa. Sen kehinkakon kautta kulkeminen maksaa kolmekymmentä centesimia, minkä me suoritamme nähdäksemme, minnekä tästä rukista pääsee. Me joudumme hissiin, joka vie meidät oikotietä maan lävitse korkealle kukkulalle, joka on yhä vain tätä samaa Genovaa (ei Genovevaa, kuten viipurilainen pahuuksissaan pakkaa vääntämään).
Tämä on maailman kuuluimpia merikaupunkeja, tämä Genova. Sillä on uljas satama ja yleensä kaikki merikaupungin merkit. Se säilyttää menneisyyttään, joka pohjautuu pääasiassa renessanssiin, kuin saituri. Sitä on kehuttu tyypilliseksi italialaiseksi kaupungiksi, mutta minusta se vaikuttaa paljon hillitymmältä ja hitaammalta kuin Milano. Eikä kai italialaisen luonteen ominaisuuksia ole hiljaisuus.
Yksi piirre sillä kuitenkin on vahvasti italialainen: ahtailla kujilla asuu kurjuus. Se ryömii sieltä myöskin kaupungin kauniisiin puistoihin, joissa makaa kerjäläisiä säkki allaan ja kengänrajat pieluksenaan. Kun ilma sateen jäljeltä on hiukan kolea, muuttavat ne tuontuostakin makuusijaansa aurinkoiseen paikkaan.