VI.
NAPOLI—CAPRI—POMPEJI—VESUVIUS.
»Nähdä Napoli ja kuolla.»
Kukahan onneton lie senkään vitsin veistänyt? Jos hän eläisi ja sattuisi käden ulottuville, niin luulenpa, ettei hän selviäisi ainakaan ilman lievää pahoinpitelyä. Minäkin olen ollut siinä hurskaassa luulossa, että se Napoli on ihanin paikka tässä pahassa maailmassa. Ennen koulupoikana väräytti mieltäni aivan erikoisesti silloisen hempeämielisen Ilmari Calamniuksen — josta myöhemmin tuli välistä hiukan liiankin rehvakka Ilmari Kianto — ylen vieno runo, jonka lopussa hän muistaakseni sanoi, että Napolissa
"Sylissä tyttö pohjolan
ois haluni mun kuolla".
En tiedä, saattaisi ehkä käydä laatuun kuolema Napolissa »sylissä
tyttö pohjolan», mutta kyllä minä muuten pyytäisin kiittää kunniasta.
Varmastikaan ei tuon yllä sanotun lauseen laskija ole nähnyt Puijoa,
Aulankoa, Kolia, Suursaarta, Pyynikkiä, eikä koskaan matkustanut
Heinäveden väylää. Mistä lienee ollutkaan kotoisin murjaanien maasta.
Sen minä sanon suoraan vierastenmiesten kuullen, että itsensä Napolin tautta minä en viitsisi toista kertaa Italiaan vaivautua.
No, jos nyt suoraan taivaasta tipahtaisi Via Partenopelle, joka kulkee pitkin meren rantaa ja jota reunustavat komeat nykyaikaiset rakennukset, ja jos sattuisi vielä olemaan kuutamo, niin kävelisihän siinä pitkin leveätä sementillä laskettua katua tai osapuilleen eheitä käytäviä, ja katselisi hopeoissa hohtelevaa merta. Mutta kun on ennen sitä nähnyt jo kaupungista vähän muutakin, niin melkeinpä on sen kuutamonkin suhteen samaa mieltä tohmajärveläisen tytön kanssa, joka ihailijansa kysymykseen: Lähetäänkö kuuv valloon huaveilemmaa, vastasi:
— Mitteepä tuossa mollukass' on huaveilemista.
Mutta lähdetäänpä alusta. Me taistelemme Juhanan — sen viipurilaisen — kanssa taaskin kerran urhoollisesti kantajia vastaan, jotka täällä ovat, jos mahdollista, vielä hävyttömämpiä kuin muualla. Meistä on tullut tällä matkalla Juhanan kanssa eroamattomat aseveljet, ja me ansaitsemme oikeastaan jonkin lätkän rintaamme, sillä me olemme käyneet monta kovaa ottelua. Hohhoi, koskahan saanenkaan laulaa, että tää on viimeinen taisto…! No niin, kun me kunnialla selviydymme kantajista, hyökkää salakavalasti kimppuumme epämääräisiä olioita, jotka esittelevät meille halpoja huoneita: viisi liiraa nupista vuorokaudelta. Nämäkin me torjumme, sillä he eivät osaa vastata kysymykseemme: Kuinkas paljon siellä sitten varastetaan vuorokaudessa vuokran lisäksi? Mutta sitten meidät saa jollakin ihmeen konstilla kärryihinsä muuan ajuri, jolla on taksamittari. Sen hevonenkin on koulittu, että se osaa kierrellä katua puolelta toiselle, jotta vain mittari naputtaisi mahdollisimman ison summan. Sittenkään se ei kerkeä lyödä kuin kaksi liiraa kuusikymmentä centesimia, vaikka me on kuljettu kadut niin tarkkaan kuin olisimme olleet kadonnutta nuppineulaa hakemassa. Kun tulee maksun aika, sanoo ajuri, että se tekee sitten viisikolmatta liiraa. Ole hei… Osaako pappa lukea numeroita? Ajuri koettaa vääntää taksamittarin kammin ylös peittääkseen koneensa jäljet, mutta minä pitelen siitä lujasti kiinni. Syntyy kohtuullinen rähinä, johon hotellin väkikin osallistuu — se on tullut tavaroitamme ottamaan. Kummallista kyllä, asettuvat hotellilaisetkin ajurin puolelle, ja sille pitää karvastelevalla sydämellä suorittaa viisikolmatta liiraa. Minä olen vihainen hotellillekin, mutta siellä ollaan niin liukkaita, että on väkistenkin lepyttävä. Luultavasti kirjoihin merkitty sanomalehtimiehen titteli tekee tehtävänsä. Hotelli on ollut auki vasta parikymmentä päivää, joten se kaipaa suositusta. Se on muuten miellyttävin hotelli, mihin minä Italiassa olen joutunut, ja se lieventää suuresti Napolin antamaa kehnoa yleisvaikutusta. Sen nimi on Victoria House, ja sen vieraskirjasta löytyy allekirjoittaneenkin nimellä varustettu suomenkielinen suosittelu.
Apropos, tuosta kielestä johtuu mieleeni muuan asia. Olen tällä matkalla keskustellut monien ihmisten kanssa ja koetellut ottaa selvää, miten tunnettu tämä meidän maamme oikeastaan on Italiassa. Sivistyneet ihmiset kyllä tietävät, että sellainenkin maa on olemassa, mutta mitään syvällisempää käsitystä meidän oloistamme ei ole monella. Sellaiset »puolivillaiset» taas rupeavat Suomen nimen kuullessaan puhumaan Amsterdamista, Kristianiasta, Tukholmasta tai Riiasta. Jokin näistä on muka meidän pääkaupunkimme. Onneksi ei kukaan tyrkytä Pietaria meikäläiseksi. Ennen meidät tavallisesti määriteltiin ulkomailla venäläiseksi maakunnaksi, jollei, kuten kerran Unkarissa, oletettu Suomen sijaitsevan jossakin Etelä-Amerikassa. Nykyisin pahasti sekaantuneet käsitykset Venäjästä auttanevat meitä pääsemään eroon »ryssänhajusta». Mutta kyllä me saamme juosta vielä monta olympialaisvoittoa, ennenkuin meidät osataan asettaa ihan oikealle paikallemme Euroopan kartalla. Varsinkin jos vaadimme, että meistä pitäisi olla hajulla muittenkin kuin kirjanoppineitten.
Mutta tästä Napolistahan se oli aikomus puhua… Mennäänpähän nyt kävelemään keskikaupungille palazzo realen (kuninkaallisen linnan) seutuville, Via Romalle ja Umberto I:n galleriaan (kauppahalliin). Siellä on Napolin valtasuoni. Se kyllä lyö ja läpättää, mutta inhoittavan epäpuhtaasti. Heti iskee sinuun kiinni saksaa ja engelskaa sekaisin solkkaava mies, joka esittelee sinulle laitostaan. Siinä on niin ja niin monta tyttöä, kaunista ja siistiä, jotka tyydyttävät sinut, miten itse haluat. Varmemmaksi vakuudeksi hän vetää taskustaan valokuvalla varustetun »passin». Se on kaupungin hallituksen antama ja laillistuttaa miehen siivon ammatin. Sinä koetat päästä kauppiaasta erillesi, mutta hän on ihmeissään: mikä kumma siinä nyt on, ettei Signorille kelpaa laillinen instituutti; hän on vaikka valmis näyttämään »hoidokkiensa» valokuvia. Mies juuttuu kiinni kuin takkiainen, ja vain hävyttömyydellä pääset hänestä erillesi.
No, nyt sitten katsellaan, miltä tämä maailman kuulu ihanuus näyttää. Mutta siinä on heti toinen rinnallasi, hän suosittaa kristallipalatsia, jossa esitetään »Pompei in natura», ja sitten hän koettaa härsytellä sinua antamalla muutamalla ruokottomalla historialla pienen aavistuksen Pompejista luonnossa. Tarvitset taas melko annoksen ilkeyttä päästäksesi eroon tästä »antiikin kauppiaasta» ja poikkeat johonkin Umberton gallerian lukuisista ravintoloista saamaan virkistystä. Sinun siinä istuessasi kulkee editsesi hämäriä tyyppejä: mikä tyrkyttää sinulle muistoesineitä (paljon kehnompia muuten kuin Roomassa ja muualla), mikä myy tupakkaa, mikä postikortteja, mikä keräilee savukkeenpätkiä, mikä suorastaan kerjää. Sitten hiiviskelee luoksesi taas naiskauppias, suositellen taloansa, joka on parin minuutin matkan päässä. Maksaessasi koettaa viinuri muistaa väärin tilauksesi ja nyhtäistä tuplahinnan. Jokainen koettaisi nylkeä sinua parhaansa mukaan.
Sinua alkaa suututtaa tämä paratiisi, ja lähdet hotelliisi. Matkalla ahdistetaan sinua taas joka askeleella, jalankulkijat ja ajurit esittelevät jälleen kristallipalatsia ja muita ilotaloja, ja jos joku nainen tulee vastaasi — niitä muuten liikkuu Napolissa vähän kaduilla — kysyy hän julkeasti, minne mennään. Sinut havaitaan ulkomaalaiseksi, ja se merkitsee, että sinut on kynittävä. Mutta ettepä nyt kyni!
Kadulla on kerjäläisiä vieri vieressä, eräässä hämärässä nurkkauksessa loikoo katukivityksellä noin viisitoistavuotias tyttö kolmen nuoremman sisarensa kanssa ja anoo almua surkealla äänellä. Pistät hänelle kaksiliirasen ja saat tuhannen grazziaa (kiitosta) perääsi.
Uni ei tule silmiisi pitkään aikaan, ja kun lopulta nukut, vaivaa sinua ilkeä painajainen. Hyi, tätä maailman kauneinta kaupunkia!
* * * * *
Kirkkaana aamupäivänä minä vaellan S. Elmon kukkulalle, josta aukeaa suurenmoinen näköala yli kaupungin. Kaipa, minä nyt saan nähdä Napolin ihanuudet, kun yön riettaat eläjät vielä nukkuvat.
Kiertelen kujasille, jotka ovat melkein yhtä kapeita kuin Genovassa. Tuskin ehdin sinne, kun vierelleni ilmestyy kalpea nuorukainen, joka koettaa tehdä minulle tiettäväksi, että hänellä on tässä lähellä nuori tyttö… Hyvänen aika, taasko! Eikö täällä ole väliä päivällä ja yöllä. Tämä kauppias ei ole kuitenkaan niin röyhkeä kuin illalliset vanhemmat ammattiveljensä, joten minä pääsen hänestä verraten pian eroon. Sitten vielä muutamia samanlaisia nuoria tarjoojia, kunnes lopulta saan kulkea vapaasti ja tehdä havaintojani.
Siivottomia, kapeita kujia, paljon törkyisempiä kuin Genovassa, joka tähän verrattuna oli vielä puhtauden ihanne. Roskakasoja ei lopulta enää voi kiertää, vaan täytyy harppailla niitten ylitse. Kulmissa myydään kalaa ja hedelmiä, ja ylt'ympäriinsä leviää kamala löyhkä. Tietysti sellainen lika, mikä täällä on vallan päällä, haisee, ja ihmisasunnot haisevat. Kurkistan sisään avoimesta ovesta: pieni huone, ehkä 3—4 metriä suuntaansa, ei yhtään ikkunaa; avatun oven ääressä istuu perheen isä jonkinlaisen rautasorvin ääressä tehden työtään, taustalla askaroitsee äiti talouspuuhissa ja siellä sänkyjen välissä leikkii katras lapsia; pieni tuikku heittää huoneeseen himmeän valon. Kuljen eteenpäin: yhä uusia ihmisasumuksia, aivan kuin saman mallin mukaan rakennettuja, kussakin vain yksi huone, joka on samalla verstaana ja asuntona. Siellä työskentelevät avoimien ovien ääressä suutarit, räätälit, peltisepät, mekaanikot j.n.e. Ja kuinka laajalla alalla näitä tällaisia asumuksia onkaan! Olen lukenut jostakin, että Napolissa harjoitetaan paljon käsityöammatteja. Todellakin — ja millaisissa oloissa! Olen nähnyt kurjuuden kuvia, mutta yhtenäisen, järjestelmällisen kurjuuden näen nyt luullakseni ensi kerran.
Harppailen eteenpäin ankeissa aatoksissa, koetellen parhaimpani mukaan välttää ylemmästä kerroksesta tyhjennettyjä likasankon mehuja putoamasta suoraan niskaani. Kuinka nuo ihmiset lainkaan voivat elää tällaisissa oloissa? Kalpeita he ovat, näivettyneitä, suvustaan huonontuneen näköisiä. Jaksavatko nämä sairaalloiset lapset edes kohota isänsä ammattiin, viilailemaan tai naputtelemaan tuohon ovenpieleen, vai menevätkö ennenaikaiseen hautaan, tai vajoavat elämän lokaan: tyttäret porttoloihin ja pojat kaupittelemaan — ehkä omia sisariaan. Mikä oli sen äskeisen pojan nuori tyttö, jota hän tarjoili kadulla kulkeville?
Ihana aurinko! Jollet sinä olisi niin polttava täällä etelässä, kuolisivat nuo ihmiset pian likaansa.
Tulen S. Elmolle. Sieltä on todellakin näköalaa, mutta minä en ole enää sen tarpeessa. Minua tympäisee tämä kaupunki. Kyllä osaat olla kurja, ihmiselämä. Käsi puristuu nyrkkiin noitten ihmisten takia. Mutta mitä hyötyä on minun raivostani, kun he eivät itse ymmärrä tilaansa.
Taas tulee mieleen Venäjä, sen ruoskaan tottunut talonpoika. Hän kyllä käy saunassa, mutta suvaitsee likaa ympärillään, eikä ymmärrä muuta kuin iskuja. Niitä taitaa tämäkin väki parhaiten käsittää.
Pois tästä pesästä, tähän tukehtuu!
* * * * *
Caprin saareen lähtevään laivaan kokoontuu hyvin kansainvälistä yleisöä. Ovatkohan nuo sitä mieltä, että nähdä Napoli ja kuolla, vai ovatkohan saaneet tätä kaupunkia kohtaan saman kammon kuin minäkin?
Lähtöaika on käsissä, ja jotakin siellä keulassa tunnutaan nujuttavan. Laiva ei kuitenkaan pääse vauhtiin, minkä vuoksi minä lähden katsomaan, mikä tässä oikein kiikastaa. Keulassa huudetaan ankarasti — aivan kuin ryssätkin tällaisessa tapauksessa — ja vuovataan ankkuriketjujen kimpussa. Pian käy selville, että tämän ja jonkin toisen laivan ankkurit ovat sekalutta. Tietysti, niinhän ne aina ennen Venäjälläkin olivat. Tästä siunautuu puolen tunnin viivytys. Lopulta päästään väljemmille vesille, Napolin lahden laineet välkkyvät hohtavan sinisinä, tuntuu meren raitis ilma. Katsahdan Napolia, minusta se ei nytkään ole kaunis.
Kun tässä nyt toistaiseksi ei ole näkyvissä muuta mielenkiintoista kuin merta, pistäydyn laivan ravintolaan voileipäaamiaiselle. Natustelen siinä voileipiäni ajatellen, että mitenkähän pitkällä nyt toukokuun alkupuolella kevät on kotimaassa. Äkkiä kuuluu takanani: »Otetaahhah hattu pois piästä, kur ruuvaile ruvetaan.» Ähäts, siellähän se taas on savolainen! Minä käännäime päin, ja siitä se alkaa latikan laskeminen ihan oikealla kielellä — ja mielelläkin, sillä eivät ole nämäkään matkustajat — rouva ja herra — tyytyväisiä Italiaan. Rouva on pohjalainen ja muistelee kaiholla lakeuksiaan, herra taas aito savolaisena tuntuu palautuvan muistoissaan uljaitten koivujen ja humisevien petäjikköjen pariin.
Pysähdytään Sorrenton kohdalle. Merikylpyläkaupunki komeilee korkeilla kukkuloillaan, siitä näkyy pääasiassa vain hotelleja, joissa rikkaat ulkomaalaiset viettävät kesälomiaan. Täällä on kyllä luonnon kauneutta niille, jotka eivät tiedä mitään havumetsien pihkanhajusta ja sisäjärvien laineitten iloisesta liplatuksesta. Toistakymmentä hotellivenettä on saalista vuottamassa. Näkyvät saavan jotkut parikin lastia.
Torquato Tasson syntymäkaupunki jää sinne jyrkästi merestä kohoavalle kallioterassilleen, omituisen maalaukselliseen asemaansa, ja laiva kääntyy Capria kohti.
Tällä saarella antaa jo melkein anteeksi Napolin siivottomuudenkin. Luonnon kauneus on kerrassaan valtava. Unohtumaton näky on Sininen luola. Siihen pujahdetaan veneellä tuskin metrin korkuisesta aukosta, ja siellä kallion sisällä aukenee hurmaava näky. Vesi on niin läpikuultavan sinistä ja harsomaisen haurasta, että siihen pelkää koskea, minkä lisäksi koko luolan valaistus on satumaisen ihmeellinen. Mahtaisiko maalarin sivellin saada esille sen loihdunomaisen väritehon? Sanat ovat liian kalpeita sitä kuvaamaan.
Capri on korkeimmalta kohdaltaan lähes kuusisataa metriä ylempänä meren pintaa. Se on kallioperäistä, mutta vuorten rinteillä kiertelee viiniköynnös, sitruunat ja appelsiinit riippuvat puissaan. Nyt minä siis tunnen sen maan, missä sitruunat kasvavat. Hotellin parvekkeelta voin päivällistä syödessäni poimia appelsiinin jälkiruoakseni.
Käydessäni korkeimmilla huipuilla saan koko matkan ihailla suurenmoisia näköaloja, jotka eivät suinkaan väsytä, vaikka niiden taustana onkin aava meri.
Caprilla tapaan jälleen kolme suomalaista, jotka nyt eivät taida olla ihan puhdasverisiä savolaisia, mutta kuitenkin Savonlinnan entisiä asukkaita. Eivät hekään tunnu rakastuneen Napoliin, mutta Capriin he ovat suuresti ihastuneita. Kuka nyt ei olisi!
Jolleivät korallien ja helmien kauppiaat ja palvelushaluiset soutajat y.m. väsyttäisi matkamiestä, tuntisi hän täällä olonsa erinomaisen nautinnolliseksi. Mutta pienessä yhteiskunnassa opitaan pitempiaikainen oleskelija nopeasti tuntemaan, ja sitten hänet jätetään vähitellen rauhaan.
* * * * *
Vanhasta virsikirjasta tai jostakin muusta teoksesta muistan pikku poikana lukeneeni kauhistuttavan tarinan siitä, kuinka Herra hukutti kaksi italialaista kaupunkia, Pompejin ja Herculaneumin — oikeastaan niitä oli kolmekin: Stabiae edellisten lisäksi —, koska ne olivat vajonneet liian syvälle syntiin ja hekkumaan.
Minä olen nyt menossa Pompejiin, joka mainituista kolmesta v. 79 j.Kr. tuhoutuneesta kaupungista on mielenkiintoisin.
Tästä noin kahdeksantoistasataa vuotta tuhkan ja kivien alla maanneesta kaupungista on viimeisten aikojen järjestelmällisten kaivausten kautta saatu esille runsas kolme viidesosaa. Ihmeellisen tunnelman vallassa astelee kaukainen matkustaja sen kaduilla. Ne ovat lasketut suurilla kivilaatoilla, joissa selvästi näkyvät rattaitten uurtamat jäljet. Kummallakin sivustalla on katukäytävät jalkamiehiä varten, ja sopivissa kohdissa erikoiset astuinkivet, joita myöten on ollut helppoa siirtyä kadun toiselle puolelle. Toisinaan tuntuu kuin eivät sinua erottaisikaan vuosisadat Pompejissa vallinneesta elämästä, vaan olisi kaikki vain vajonnut satunnaiseen sunnuntairauhaan, tai olisi aikainen aamupuhde, jolloin kadut vielä ovat tyhjinä. Mutta kun astut sisälle johonkin esiin kaivettuun taloon, huomaat taas heti, että täällä on eletty toisenlaista elämää kuin nykyinen.
Niin yksityiset kuin julkisetkin rakennukset antavat harvinaisen ehyen kuvan silloisten asukkaitten elämäntavoista, harrastuksista ja mausta. Monta kertaa joutuu suorastaan ihmettelemään, että olemmeko me paljonkaan edellä silloisista Pompejin asukkaista, jotka hävityksen kohdatessa olivat roomalaisia? Onhan meillä junamme, voimavaunumme ja lentokoneemme (joitten kanssa meidän lentäjämme toistaiseksi vielä ennemmin tai myöhemmin tippuvat alas) ja ehkä vielä jotakin, mitä roomalaisilla ei ollut, mutta heilläkin oli arvaamattoman paljon »nykyajan mukavuuksia». Ja sitäpaitsi heidän taideharrastuksensa oli suuri ja elävä. Lähemmäs kahden vuosituhannen takaa on siitä säilynyt todistuksia Pompejin raunioissa. Varsinkin sisämaalaukset ovat edelleenkin suurenmoisia, ja silloinen rakennustapa herättää ihmettelyä. Tosin pompejilaisten seinämaalauksissa kuvastuu verraten köykäinen katsomustapa erinäisiin nykymaailmassa varsin arkoihin arvoihin nähden, mutta eihän vanhoilla roomalaisilla yleensä sukupuolielämä ollut niin ankarasti »säännösteltyä» kuin nykymaailmassa. Ehkä ei siis sovi vallan ankarasti tuomita niitä »pornografisia» teoksia, joita Pompejissa ja Napolin kansallismuseoon siirrettyinä näkee, sillä niittenkin taiteellinen arvo on usein kiistämätön.
Opas on sangen vitsikäs ja sulavakielinen. Joka kerta, kun lähestytään kevytmielisiä kuvia, lähettää hän naiset eri suunnalle. Me miehiset miehet sitten saamme nähdä kaikki muinaisten pompejilaisten »hienoudet». Niitä on osaksi julkisesti, osaksi kaappeihin kätkettynä. Opas on juuri kehoittanut kiinnittämään huomiota erääseen kaappiin, jonka lähestyvä vartija aikoo avata; siinä kuuluu olevan erikoisuus. Kaapin seinässä seisoo neljällä kielellä: Juomarahojen antaminen ankarasti kielletty! Tämäkö se on se erikoisuus? tiedustan minä oppaalta, sillä juomarahojen kieltäminen Italiassa on todella tavatonta. Opas hymähtää: ei se, vaan siellä sisällä. No, siellä on kyllä sellaista, mitä naisten ei ehkä sopisikaan nähdä. Kun se on katsottu, kehoittaa opas antamaan juomarahaa vahtimestarille. Tietysti! Sellaistahan se on määräysten totteleminen tässä maassa.
Luullakseni jokainen italialainen osaa yhden sanan saksaa: Trinkgeld! Lapset imevät sen tietoisuuteensa ehkä jo äidin maidosta. Meidän palatessamme asemalle juoksee uudessa Pompejissa ohitsemme muuan poikanen ja kiljaisee sotaäänellä: Trinkgeld! Eikä hän kuitenkaan ole tehnyt meistä kenellekään muuta palvelusta kuin mahdollisesti koettanut omalta vähäiseltä osaltaan irroittaa herkkää katupölyä päällemme.
»Herran vihassaan hävittämä kaupunki» on nähty. Sen elämässä on epäilemättä ollut paljon sellaista, mitä nykyajan tekopyhä ja salasyntinen ihminen nimittäisi ruokottomuudeksi. Mutta siihen aikaan on, kuten jo sanottu, katseltu asioita toisin, vapaammin ja ennakkoluulottomammin. Sitäpaitsi ovat pompejilaiset olleet hienoa kulttuurikansaa, joka on osannut kohottaa yhteiskuntansa kaikin puolin korkealle asteelle. He ovat harjoittaneet ja ymmärtäneet tieteitä ja taiteita, ja heillä on ollut jokapäiväisen elämän mukavuuksia melkein samassa määrässä kuin meillä, jotka kaikessa viisaudessamme olemme useinkin pikkumaisia ja omahyväisiä silmänpalvelijoita.
* * * * *
Caprilla sanoi muuan tuttava, ettei Vesuviukselle maksa vaivaa nousta, näkeehän sen savun Napoliinkin. Vaivaa se nyt ei oikeastaan maksakaan, sillä sinne pääsee vaunussa hammasrataa sen kun istuu vain, mutta joukon liiroja se matka maksaa. Tien varrella muuan junamies nyppää vielä kolmeruplasen. Hän antaa ensin radan poskesta poimimansa kukkasen, se on alkuvalmiste, ja tunkee sitten kouraan putken Vesuviuksen laavaa sen viimeisestä purkautumisesta y. 1906. Se tekee kolme liiraa. Sitä laavaa on muuten erinäisten kilometrien laajuisella alalla useampien metrien vahvuudelta, niin että tämän rautatieläisen ja hänen jälkeläistensä aineellinen toimeentulo on turvattu pariksi tuhanneksi vuodeksi eteenpäin ilman Vesuviuksen uutta purkausta.
Siinä kuljetaan ensin tavallista sähkörataa, sitten hammasrataa ja loppunykäys teräsköysirataa. Sen päätekohdasta on noin seitsemän minuutin kävelymatka kraaterille.
Useimmilla ihmisillä on sellainen käsitys, että Vesuvius nykyään lepää laakereillaan tehtyään aikojen kuluessa paljon pahaa jälkeä. Seistyäsi jonkin aikaa kraaterin lähistöllä huomaat, ettei tähän naapuriin ole luottamista. Ei ole maansisus vielä tältä kohtaa sammunut. Kraaterin suulla käy yhtämittainen huohotus, aivan kuin väsyksiin ajetun hevosen läähätys, ja joka kahden tai kolmen minuutin kuluttua kuuluu kiukkuinen möyrähdys, minkä ohella koko ajan aukon suulla leikkunut tuli syöksyy korkealle ilmaan tuoden mukanaan hienoa laavaa ja välistä kiviäkin.
Mielessä herää ajatus, että taitaa olla viisainta pysyä loitompana tästä pätsistä, se saattaa taas milloin tahansa ruveta leikkimään »Herran vihaa».
Mutta kaikki ihmiset eivät ole samaa mieltä. Siinä on hieman alempana hotelli, joka aina on täynnä asukkaita. Näköala vuorelta on todella harvinainen joka suuntaan. Vaikutelma on samanlainen kuin lentokoneesta — niin, ollaanhan nyt yli kilometrin korkeudessa. Alimmilla rinteillä kiertelee viiniköynnös ja kasvavat hedelmäpuut ja aseman lähellä nostavat ihmiset perunoita — toukokuun kymmenentenä. He eivät ajattele vaaraa, sillä ilmasta alati laskeutuva hieno laava lannoittaa heidän peltonsa hedelmällisiksi.
* * * * *
No, nyt yritti tulla sellainen vahinko, että olin unohtaa mainitsematta Suomen tasavallan napolilaisesta edustuksesta. Minä tutustuin siihen sattumalta. Minulla ei ollut mitään asiaa konsulaattiin, enkä minä totta puhuen uskonut sellaista Napolissa olevankaan. Mutta hämmästyksekseni huomasin eräällä kadulla tutun »tavaramerkin» ja päätin käydä katsomassa, mitenkä täällä isänmaatani edustetaan.
Käynti on pihan puolelta, mutta sinne osaa sentään hyvällä tahdolla. Ovesta joutuu jotakuinkin ikävän näköiseen eteiseen, jonka oikealla puolella on taas konsulin merkki. Astun ovelle ja näen pienessä huoneessa istuvan vanhan, mielestäni juutalaista muistuttavan ukon, jota koetan puhutella. Meiltä loppuu juttu kuitenkin lyhyeen, sillä hän ei ymmärrä minua, enkä minäkään oikein häntä. Sen verran pääsen selville, että sihteeri tulee kohta, olla hyvä ja odottaa. Minä pyyhin nenäliinallani enimpiä tomuja eteisen penkiltä ja istun vartoamaan. Kymmenen minuutin kuluttua minä menen jälleen ukon puheille ja yritän tehdä käsitettäväksi, että tässä olisi vähän kiire, mitenkähän sen sihteerin laita lienee… Kymmenen minuutin perästä. Jaha, minä istun uudelleen ja katselen avoimen oven läpi toisessa huoneessa auringon juovassa kisailevia kärpäsiä, joita on paljon… Pölyä on sielläkin ja muutamia puhelinkoneita. Myyneekö niitä tämä konsulaatti?
Sitten tulee kaksi merimiestä, joille ukko antaa englanniksi kirjoitetun lapun. Siinä käsketään tulemaan uudestaan kahden päivän perästä, koska lähetystöstä ei vielä ole tullut vastausta. Nämä pojat tietävät, ettei sihteeri osaa mitään kieltä. Silloin minä lähden…