VII.
JÄLLEEN POHJOIS-ITALIASSA. — FIRENZE JA VENETSIA.
Sinne jää Napoli puolen yön aikaan huutamaan, huitomaan ja hakemaan vieraita kristallipalatseihinsa ja muihin laitoksiinsa. Se saa minun puolestani näytellä Pompejia luonnossa niin paljon kuin haluttaa, mutta jos joku tulee minulle vielä puhumaan sen kauneuksista, niin en takaa, kuinka puhujan käy. Niin minä olen tuohduksissani koko sille kylälle. Se ei tosin saanut minua pahemmin juksautetuksi, vaan yritys sillä oli hyvä kymmenen. Millähän ihmeellä näihin italialaisiin muuten voisi istuttaa rehellisyyden siemenen? Muhonen on olevinaan tiukka mies, mutta ei tämä huusholli kuulu hänenkään aikanaan parantuneen.
Taikka kyllä oikeastaan vähän. Hän on näet pannut juniin fascistimiliisinsä valvomaan, ettei kukaan saa säästää valtion tavaraa, vaan pitää olla rentonaan. Muuan matkustaja on tiukasti ladatussa vaunussa, jossa ei sovi nukkumaan muuta kuin limittäin, jalat vastapäisellä penkillä, ollut niin viitteliäs, että on riisunut kenkänsä. Silloin sattuu tulemaan Muhosen mustapaita ja komentaa kengät jalkaan. Niin että älkää missään nimessä ruvetko sukkasillenne italialaisessa vaunussa, vaan tunkekaa epäröimättä kuraiset kenkänne penkille tai vastapäätänne istuvan posetiivarin syliin. Sellainen menettely kuuluu nähtävästi järjestelmään ja tuottaa suurta tyydytystä junissa järjestystä pitävälle fascistimiliisille.
Firenze on kiltti kaupunki. Minusta se ei ainakaan vaadi siinä määrin puolustuskuntoisuutta kuin muut Italian kaupungit. Kantajatkin ovat ikäänkuin hiljaisempia ja kainompia, eivätkä leiki puunilaissotia, kuten muut italialaiset yhä vieläkin näkyvät tekevän. Suurimmilla hotelleilla on omat omnibuksensa, kuten suuressa maailmassa konsanaan, matkalainen sullotaan niihin paljon vähemmällä huudolla kuin esimerkiksi Napolissa olisi mahdollista, ja hänet viedään melkoisen rauhalliseen hotelliin. Tosin täälläkin on ilmoitus, että johtokunta ei vastaa arvoesineistä, joita säilytetään huoneissa eikä ole jätetty hotellin kassaan, mutta, kuten myöhemmin näkyy, kenkiä ei lasketa arvoesineiksi, vaan saa ne oven taakse jätettyään aamulla takaisin kiilloitettuina. Jossain muualla oli seinällä nimenomainen huomautus, ettei kenkiä pidä jättää käytävään, vaan on soitettava palvelijaa niitä hakemaan.
Jos minä nyt ryhtyisin perusteellisesti kuvaamaan, mitä kaikkea minä Firenzessä olen nähnyt, niin minä luultavasti saisin monien muitten matkakirjojen laatijain tavoin hakea eteeni joukon teoksia katsellakseni niistä, mitä minä oikein olen nähnyt. Danten, Petrarcan, Boccaccion, Machiavellin, Botticellin, Lionardo da Vincin, Michelangelon ja kymmenien vähemmän kuuluisien miesten kaupunki ei ole muutamalla sivulla kuvattu. Tavallinen käypäläinen tuntee hukkuvansa Firenzen taideaarteihin. Rooma ehkä sittenkin vaikutti enemmän historiallaan, Firenze lumoaa taiteellaan. Ja osittain se sillä elääkin, sillä sen gallerioissa istuu päivittäin kymmeniä vanhempia ja nuorempia »professoreita» kopioimassa mestareita, jotka ovat antaneet maailmalle renessanssin. Aluksi luulet tätä opiskeluksi ja taiteenharrastukseksi, mutta poikettuasi gallerioitten lähistöllä sijaitseviin lukuisiin taidekauppoihin, näet siellä samoja jäljennöksiä myytävinä.
Niin, Firenze elää osaksi taiteellaan — ja suurmiehilläänkin. Nykyisiä sillä tuskin on, mutta sitä enempi entisiä, kuten äsken tuli mainituksi. Tuskin ehdit istahtaa jonkin ravintolan tavanmukaisen katupöydän ääreen, kun sivullesi ilmestyy Danten tai Michelangelon kuparista pakotettujen kuvien kauppaaja. Näihin kauppamiehiin sinä olet saanut tottua. Mutta tämä ei olekaan niin tungetteleva kuin Roomassa — Napolista puhumattakaan —, vaan vaikuttaa pikemmin hiljaiselta, vaatimattomalta ja sivistyneeltä. Hän ei asetakaan tavaralleen mitään päätä pyörryttäviä hintoja, kuten hänen eteläisemmät ammattiveljensä, eikä hänen siis myöskään tarvitse tinkiä iljettävän alhaalle. Huomattavan alennuksen hänkin sentään myöntää, semminkin jos ostat pari neroa yhdellä haavaa.
Firenzeläiset kutsuvat kaupunkiaan ylpeästi nimellä la Bella (kaunis). Se on todellakin helmi Italian kaupunkien joukossa, sopusuhtainen, puhdas ja näin italialaiseksi kaupungiksi ihmeellisen hiljainen ja arvokas. Tosin Firenzenkin kaduilla puurtaa iltaisin palvelushaluisia naisia — missäpä niitä ei olisi —, mutta nekään eivät ole niin julkeita kuin muualla. Eivätkä firenzeläiset huuda, kuten italialaiset kaikkialla muualla tekevät. Yhden ainoan kunnon rähinän minä kuulin — ja näinkin. Se oli pikku tavaraa myyvä Helppo-Heikki Piazza S. Firenzellä. Hän oli todellakin sellainen helmi lajiaan, että luulisin melkein meikäläisten maaseutukaupunkien markkinoilla esiintyvien Helppo-Heikkien käyneen ottamassa häneltä tunteja.
Ja nyt sinä saat jäädä, Firenze, Palazzo Vecchioinesi, Uffizien ja
Pittin gallerioinesi, ihanine näköaloinesi San Miniatolta ja muualta!
Sinä olet la Bella, minä myönnän sen. Olet taiteen kaupunki ja vain
tutkijat voivat antaa sinusta kunnollisen kuvan.
* * * * *
Ja sitten sitä mennään Venetsiaan! Taisipa olla Kasimir Leino, joka kerran lauloi ihastuksissaan:
Venetsia, Italian helmi, tarukaupunki lauluin ja lagunein, olet ihana hohteessa hopeisen kuun, jossa lyhdyt välkkyvät gondolein.
No, enpä tiedä. Saattavat välkkyä gondolien lyhdyt hyvinkin juhlavasti oikean kuun paisteessa, mutta nyt ei olekaan sitä oikeata »mollukkaa», vaan heiveröinen uusi kuu, joka ei itsekään jaksa välkkyä. Gondolit ovat kumma näky, kun katselee vain niitä, eikä kiinnitä ollenkaan huomiota siihen likaisen vihreään sotkuun, joka makaa kanavissa. Luulenpa melkein, että kuun loiste siihen tekisi jotenkin yhtä upean vaikutuksen kuin Aura-joen tunnettuun savivelliin, joka minusta pilaa koko Turun aina Airistolle asti. Mutta gondoli, se on mukava vehje, vaikka ei olekaan yhtä kipakkasoutuinen kuin savolaisvene, joka sentään esim. verkoilla käydessä on maailman paras. Ja sitä soutaa lipsuttelee laiskan sutjakkakin mies pois tiekseen. Laiskan kulkua se on gondolillakin, jota yhdellä airolla huovataan — ei siihen huoli mennä matkaa jouduttaakseen. Mutta Venetsiassa käykin paljon laiskoja ulkomaalaisia, joilla ei ole kiirettä. Sitäpaitsi on välistä ihan pakkokin turvautua tähän venetsialaiseen kulkuneuvoon oudon, koska hän mutkaisilla kujilla saa kiertää kauan, ennenkuin pääsee määräpaikkaansa.
On todellakin osattu sotkea tämä kaupunki. Meillä on Juhanan kanssa — se värtsiläläis-viipurilainen Juhkomi on yhä matkassa, vaikkei häntä taas ole tarvittu — kartta visusti hyppysissä, kun me kuljeskelemme venetsialaisia kujia ja haihduttelemme päästämme vanhaa, luultavasti jo kansakouluajoilta sinne jäänyttä luuloa, ettei tässä kaupungissa pääse »kuivin jaloin» askeltakaan. Miksei pääse! Pääsee niin, ettei kartankaan avulla joudu sinne, minne yrittää. Kyllä me kierrämme tätä noiduttua ympyrää ja ihmettelemme, että paljon on näitäkin »venehtialaisia», kun joka kujassa liikkuu väkeä ihan kuhinanaan. Sitten me katsomme taas karttaan ja toteamme, että tässä sitä nyt ollaan, ja kun lähdetään tuosta lävestä, niin sitten on se ja se, ja päästään sinne ja sinne. Me putkahdamme siihen sovittuun läpeen, ja matkustamme mielestämme niin oikein ottamaamme suuntaa kuin suinkin mahdollista, mutta älähän souda: kohta ollaan samassa paikassa, jossa viimeksi karttaa tutkimme. Ja kyllähän niitä tällä tavalla venetsialaisia riittää, kun me kierrämme samaa ympyrää. Eikä meissä ole vikaa, se on vissi, eikä kartassakaan kaiken todennäköisyyden mukaan; sen täytyy olla Venetsiassa itsessään.
Ja olkoon! Me alamme ymmärtää, että ne ovat tahallaan sotkeneet tämän kaupunkinsa, jotta noille gondoli-äijille riittäisi työtä. Me valitsemme heistä yhden »uhrin», tingimme, olemme lähtevinämme poiskin, mutta hellymme sitten, sytytämme huonot italialaiset sikarit, joista laupias käsi kaikkia muita kansallisuuksia varjelkoon, ja istumme paattiin kuin suuretkin herrat. Vilkaisemme vaihteen vuoksi taksoja matkaoppaastamme ja huomaamme, että uhri olemmekin me, sillä me olemme kaikesta tinkimisestämme huolimatta suostuneet maksamaan nelinkertaisesti. Terve! No, siitä on toki hyvä mieli, ettei meitä Italiassa ensi kertaa petetä.
Sitten me selailemme tarkemmin matkaoppaitamme, joita onneksi on vain kaksi. Aivan niin, onneksi — sekä meille että kirjantekijöille, jotka ovat meistä kaukana —, sillä toisessa oppaassa sanotaan Venetsian sijaitsevan 118:lla saarella, toisessa kerrotaan niitä saaria olevan 105. Ja olkoon vaikka minkä verran, me ei niitä ruveta lukemaan. Sitten mainitsee toinen opas, että kanavien yli johtavia siltoja on 450, toinen puhuu 410:stä, minkä lisäksi minä suomalaisen tietosanakirjan mukaan muistan, että niitä »lasketaan olevan lähes 400». Se heidän silloistaan, ne ovat tietysti yhtä sekalutta kuin n.s. kadutkin.
Mutta ihan leikittä sanoen on Venetsialla eräs ominaisuus, jota kaikilta muilta Europan kaupungeilta puuttuu. Se on hiljainen kylä, jossa eivät pörise autot, eivät huuda ajurit, eivät hirnu hevoset, eivät polkupyörät natise, eivätkä liioin raitiovaunutkaan ratise. Venetsian katuliikenne on hissuttelemista ja sissuttelemista, nuhjaamista ja rähjäämistä, sysimistä ja hysimistä, vähän samanlaista kuin väen tungos ennen karjalaisena kihupyhänä, kuitenkin sillä erotuksella, että jälkimmäisenä aina joku pohatan ylpeä poika ajaa vehkasi hevosellaan joukon halki. Venetsialaiset pohatat eivät pysty ajamaan — muulla kuin korkeintaan gondolilla.
Ja kun kerran Venetsiassa ei ole yhtään hevosta, niin eivät siellä myöskään viihdy varpuset. Mistäpä ne ruokansa hankkisivat, kun kaduilla ei ole tuttuja herkullisia pullia. Mutta kyyhkysiä on San Marcon torilla, joka asemaltaan ja rakennuksiltaan lienee maailman tyylikkäin, hirvittävästi. Ne ovat »pyhiä» lintuja, joita on ennen ruokkinut Venetsian senaatti, ja yhä vieläkin luovutetaan kaupungin puolesta niille vuotuinen »määräraha» maissina. Ne ovat siis enemmän kuin rauhoitettuja, ne ovat kunnan elättejä. Ne kasvavat ja lisääntyvät rauhassa, ja niitä onkin niin paljon, että avaralla torilla outo pelkää astuvansa niitten päälle. Mutta siellä ne vain lomitteleivat yleisön jaloissa, ja nauttivat vakituisen eläkkeensä ohella vierasvaraisten matkustajien runsasta kestiystävyyttä.
Venetsia elää muistoillaan ja muinaisuudellaan. Sen omilla kasvoilla ei näy elämisen riemua. Päinvastoin liikkuu se melkein kauttaaltaan mustissaan. Miehet ovat tummavärisissä puvuissa, ja naisten alituisesti mustan vaateparren päällä levitteleiksen pitkähelpeinen yhtä musta liina, jollaisia vain Venetsia osaa valmistaa. Ja pienet sylilapsetkin, joita äidit usein kantavat käsivarsillaan, ovat mustissa. Tämä Venetsia ei ole ilon kaupunki, sille tuntuu edelleenkin olevan tuttu huokausten silta, vaikka vähän toisessa muodossa kuin se vanha historiallinen, joka kantaa mainittua nimeä muistona dogien vallan ankaruudesta.
Niin, Venetsia elää vakavin kasvoin historiallisella menneisyydellään. Se on valmis näyttelemään jokaiselle palatsejaan ja museoitaan. Jokainen gondolin kuljettaja tietää kertoa matkamiehelle palasen Canal Granden (Suuren kanavan) palatsien historiaa, ja viinituvan omistaja kysyy, joko olette käynyt San Marcolla ja dogien linnassa. Hän kehaisee näitä päänähtävyyksiään, ja vaanii samalla tilaisuutta nykäistäkseen sinulta sopivan lisämaksun mairittelevista sanoistaan. Tietysti hän on vain italialainen, jonka täytyy ansaita, ja keltäpä on sen parempi ottaa kuin ulkomaalaiselta, joka kaikkea töllistelee suu seljällään.
Ja historian keskellä kulkevat kalpeat, mustiinpuetut vaimot pitkin kujia niukoille ostoksilleen samalla aikaa, kun heidän miehensä häärivät väkivasarain kimpussa arsenaalissa — siinä lienee lähemmäs neljätuhatta työläistä — uhraamassa militarismin Molokille, ja heidän tyttärensä istuvat jossakin kujien varsilla kumartuneina neulomaan ruusuja kirkasvärisiin silkkisaaleihin, jotka mainiosti sopivat hienojen ulkomaalaisten rouvien turhamaisille hartioille.
Mutta matkustajat kyllästyvät pian Venetsian nähtävyyksiin ja siirtyvät muutamien minuuttien laivamatkan päässä olevaan Lidoon, merikylpylään, jossa jo kiertelee raitiotie ja pörräävät autot. Siellä on tarjolla kaikkia nykyajan mukavuuksia: loistohotelleja, suloisen suolaista vettä, avara kylpyläpaviljonki ihanine näköaloineen ja jazzeineen, sulhasineen naimaiässä oleville tyttärille, nuorine ihailijoineen vanheneville rouville ja ennen kaikkea — monenmoisine rahanreikineen.
Tällainen köyhä juupeli kuin allekirjoittanut tyytyy kuitenkin juomaan lasin jotakin virvoittavaa terassilla ja leikkauttamaan varjokuvan kätevällä patalakkisella »mestarilla» kylpylän eteishallissa. Leikkaaja sanoo, että se on hyvin näköinen, mutta asianomaisen itsensä mielestä ei hän sentään ole ihan noin ruma.