IV.
Pietarista Tomskiin.
Oli kolmannentoista päivän aamu Pietarin vankilassa, kun sangen varahin, ehkä jo vähää ennen kuutta, kuulin tuon sittemmin niin tutuksi käyneen komennuksen: "sobirai vestshi" (kokoa tavarasi)! Paljon niissä ei keräilemistä ollutkaan, ja pian oli mies valmis matkalle. Kuljettiin pitkiä käytäviä, kiivettiin portaita ja tultiin lopulta ties monenteenko kerrokseen, mutta ylin se oli siinä rakennuksessa. Vasta siellä minulle selvisi nähdessäni monta muuta myttyineen ja kääröineen, että nyt taitaa tulla lähtö tästä talosta. Kyllä oli aikakin!
Näin taas matkatoverinikin pitkästä aikaa. Muutimme vähän syrjemmässä käytävän päässä alusvaatteita ja huomasimme, että matkatavaramme, jotka vartijan kanssa olimme käyneet hakemassa ullakolta, vastoin odotustamme olivat aivan täydessä kunnossa. Mitään ei ollut hävinnyt. Siellä oli tupakat, siellä sikaarit, lääkkeet y.m. Ennen lähtöä annettiin vielä edellisenä päivänä tehty tilaus: tupakkaa, jonkun verran ruokatavaraa ja muuta ruumiin ravinnoksi ja tarpeeksi. Mutta rahaa ei kopeekkaakaan, ainoa sitä muistuttava oli vankilaviranomaisten kuitti taskussa.
Mieli oli iloinen ja reipas, olihan nyt seuraa. Yksi pelko sentään mieltä jäyti: entä jos taas vankivaunussa eroittavat eri koppeihin. Onneksi saapui muuan juutalainen, vanha ukko, erään nuorenpuoleisen saksalaisen kanssa puheillemme. He olivat luulleet meitä saksalaisiksi ja kääntyivätkin heti puoleemme saksankielellä. Juttu läksi juoksemaan isosta aikaa, ja uudet tuttavat selittivät meille, että kaikki me matkustamme samassa vaunussa. Heillä oli kokemusta, olivat jo kulkeneet etappikyydillä Dwinskistä Pietariin.
Pian selvisi siinä jutellessa, että aivan lähellä istui yhteiskopissa muuan suomalainen, herra Adolf Resch Viipurista. Minun onnistui livahtaa vartijan ohitse hänen puheilleen. Suomea kuullakseni olisin pujottautunut pahemmastakin paikasta. Pääsin rautaristikolle — yhteiskopeissa ei ole oikeita ovia, vaan leveä rautainen ristikko —, mainitsin nimen, ja sieltä ilmestyi ristikon taakse kookas, tanakka, parroittunut mies; hän oli aivan kuin leijona häkissään. Omituista oli kuulla selvää suomea, vieläpä oikein väärentämätöntä viipurilaista, siinä ympäristössä. Taisi tulla pieni pisara silmänurkkaan, niin suloisesti hyväilivät korvaa "mie käin" ja "mie jouvuin iha syytt' tähä paikkaa". Totta kai syyttä, kukapa tässä syystä… Ei tietänyt sekään mies yhtään tulevasta kohtalostaan. Kauan ei keskustelu saanut jatkua, sillä vartija huomasi sen ja teki siitä pikaisen lopun.
Ensimäisen kerran sain oikein perusteellisesti Pietarin vankilan ylimäisessä kerroksessa havaita, että Venäjällä aina hoputetaan, vaikkei itse asiassa ole pienintäkään kiirettä. Minut oli käsketty ylös kuuden aikana aamulla, mutta vasta yhdentoista ajoissa saapui sotilasvartiosto, jonka oli määrä ottaa koko roikka huostaansa. Ja koko sen viiden tunnin ajan oli meitä hätistelty ja patisteltu kiirehditty ja hoputettu yhtä mittaa, vaikka me olimme valmiita tuokiossa, toiset jo minun saapuessani.
Vartijaston komentajana oli nuorempi aliupseeri, hänen apulaisenaan — sellainen herra täytyy Venäjällä aina olla — jefreitteri, muu komennuskunta sitten pelkkiä sotamiehiä. Alenemaan päin oltiin, Pietariin asti oli toki tultu kapteenin seurassa.
Vähitellen alkoi siinä sitten tavaroitten tarkastus, josta me toverini kanssa pelastuimme, luultavasti siitä syystä, että meitä pidettiin ulkomaalaisina, kun emme venättä osanneet. Vai olisimmeko ehkä olleet hiukan paremmissa vaatteissa kuin muut lähtijät. Sitä ennen oli kuitenkin edellämainittu juutalainen ehtinyt "puhaltaa" uuden tuttavuuden nimessä suurimman osan piipputupakkaani selittäen, että hän piiloittaa sen, vartijasotilaat kun kuitenkin ottavat sen takavarikkoon. Vastausta sen paremmin odottelematta tunki hän tupakan rikkinäisen karvalakkinsa reiästä sisään ja sille tielleen se jäi. Myöhemmin ei minulla ollut tilaisuutta seurustella piipputupakkani kanssa, sillä juutalainen poltti sen itse "sätkinä". Eikä tuosta niin ollut väliäkään, sillä muuan seuraavan vartioston sotilas mieltyi kovasti piippuuni ja otti sen tarkastusta tehdessään haltuunsa.
Vihdoinkin kahdentoista korvissa selvittiin lähtemään. Lähdön edellä oli muutamia pareja kihlattu käsiraudoilla toisiinsa kiinni. Minullekin tarjottiin samanlaisia helyjä, mutta onnistuin väistämään, eikä kaikille mokomia kalleuksia riittänyt.
Pihalla järjestyttiin riveihin. Tavarat otettiin rattaille, mutta itsensä oli käveltävä jalkaisin. Ainoastaan yksi kokonaan jalaton ja muuan toisjalkainen lättiläinen ukko saivat hevoskyydin tavarakuorman päällä. Sotilaat järjestyivät sivuille, eteen ja taakse, kuului komento: "sapelit ulos, eteenpäin mars", ja niin lähdettiin taas tuntematonta tulevaisuutta päin.
Mahtoi se olla surullinen saattue sivultakatsojista, joita oli riittämiin saakka jokaisella kadulla. Kirjava joukko raahaamassa eteenpäin polvea myöten kurassa, sivuilla sotamiehet paljastetuin sapelein, ja yhtämittainen karjunta: "skoreje" (nopeammin)! Mutta meistä asianomaisista oli tämä vain vaihtelua…
Asemalla osoittautuivat todeksi saksalaisen sanat, sillä meidät sijoitettiin kaikki yhteen vaunuun. Venäjän vankivaunu on aivan toisenlainen kuin meikäläinen. Se on jokseenkin kolmannen luokan vaunun näköinen, joskin vielä likaisempi. Siihen astuessa johtui heti mieleen Pietarin piiripoliisikamari, jonka ovi ja seinät oli katuloalla maalattu. Niin oli tehty täälläkin, ehkä oli maalia käytetty vain vieläkin runsaskätisemmin. Ikkunoissa oli n.s. Stolypinin verhot, rautaristikot, — Stolypinin aikanahan niitten verhojen takana lienee ollut matkustajia tavallistakin runsaammin. Stolypin nimittäin keksi hallinnollisen karkoituksen, tutkimatta ja tuomitsematta Siperiaan lähettämisen, ja se keksintö lisäsi tuntuvasti matkalaisten lukua. "Valtiollisesti epäluotettavia" henkilöitähän Venäjällä on aina ollut runsaasti.
Matkamiehet — ja -naiset, sillä niitäkin oli jo ilmestynyt — sijoitetaan kolmittain yhdelle penkille. Siinä saa aina nyhjytellä kylkeään naapuriin koko päivän ja vasta illalla nousta makuulavitsalleen, joita on kolme päällekkäin, viimeinen aivan katonrajassa.
Vielä tunnin odotus asemalla, ja sitten hiljalleen eteenpäin. Silmä vanhaan tapaan pyrkii vilkaisemaan ulos ikkunasta, mutta rautaverhot estävät näköalan, joka muuten Pietarin lähistöllä ei suurempaa nautintoa tarjoakaan.
Vähitellen alkaa tutustuminen matkaseuraan. Vaikken voinut jutella monenkaan kanssa heistä, pääsin sentään verrattain lyhyessä ajassa selville heidän henkilöstään. Venäjän vankivaunussa veljestytään pian, keskinäinen luottamus kasvaa, jokainen käy avomieliseksi ja puhuu ujostelematta teoistaan ja ammatistaan, tai jos valehteleekin, niin valehtelee sillä tavoin ja sennäköisellä naamalla, että hän pian rupeaa halveksimaan jokaista, joka sen uskoo. Vankivaunussa ovat kaikki yhtä perhettä, paitsi valtiolliset, jos sellaisia on, mutta heitä ei meidän vaunussamme alkumatkasta ollut yhtä ainoata.
Esittelenpä tässä hiukan matkaseuraa.
Vaunun toisessa päässä on erityinen pieni hytti "päällystöä" varten. Sitten alkaa meidän osastomme, jonka päähän on sijoittunut, tai ehkä paremmin sijoitettu, muutamia naisia, Pietarin katunaisia, joilla on ammatin leima kasvoillaan. Sotamiehet pitävät ahkerasti seuraa naisille. Keskustelua en ymmärrä, mutta kasvojen ilmeistä ja hohotuksesta päättäen on se jotain "lystiä", sellaista katunaislystiä. Yön tullen häviää pari "neitiä" sotilaitten koppiin.
Seuraavilla penkeillä on muutamia parroittuneita naamoja, joita metsätiellä varmaan pelkäisi. Kaikki ovat tottuneita istujia, olleet monet kerrat näillä matkoilla ja käyttäytyvät kuin kotonaan. Eräällä heistä on jonkunmoinen laulunääni, joskin se maailman myrskyissä on käynyt käheäksi. Hän esittää vallankumouksellisia lauluja, ja siihen hänen vallankumoukselliset harrastuksensa supistunevatkin. Näitten roistojen seuraan on joutunut nuori poika, joka herättää sääliä. Hän on kotoisin jostain Puolasta. Hänen vanhempansa ja sisarensa ovat karkoitetut toiseen paikkaan, jonka nimeä hän ei tiedä, hänen karkoituspaikkansa on Vologdan lääni. Poika-parka ei lainkaan tiedä matkansa syytä. Venäläiset sotilaat olivat ryöstäneet hänen kotinsa putipuhtaaksi, ja sitten oli seurannut maanpako koko perheelle. — Sellaisia tapauksia kuuli karkoitusmatkalla kymmenittäin.
Viereisellä penkillä yskii keuhkotautinen pietarilainen raudanvalaja, vaikka hän kuulon mukaan viime aikoina on harjoittanut tuottavampaa taskuvarkaan ammattia. Hänen mukanaan on latoja, joka ei myöskään liene äskettäin montakaan kirjainta hakaan pistänyt. Hän näyttää olevan raudanvalaja-taskuvarkaan kanssa hyvä ystävä; ehkä on naapuruksilla runsaasti yhteisiä kokemuksia. Tämä kirjaltaja muuten osaa joitakin sanoja suomea, ainakin tietää hän oivallisesti kaikki rumat sanat. Minä seikkaan hiukan hänen kanssaan, muutamista asioista sentään päästään tolkkuun. Meihin yhtyvät väliin toisesta päästä katunaiset lukien kolmeentoista, jolloin tulee "stopp". Latoja kuulee, mitä väkeä minä olen, ja selittää, että hänkin sekä raudanvalaja ovat valtiollisia, hän anarkisti ja naapuri kommunisti. Sangen uskottavaa, mitä tulee toisten ihmisten taskuihin!
Vieressäni toisella puolen on mustapartainen miehentappaja, hän matkustaa Siperian kaivoksiin pakkotyöhön, jollen väärin muista, kahdeksitoista vuodeksi. Hän on hyväuninen mies ja kuorsaa, niin että seinät tärisee. Minä en tahdo saada unta, vaikkei minulla olekaan murhaa omallatunnollani. Kadehdin häntä!
Toisella puolella istuu vanha toisjalka lättiläinen. Hän osaa auttavasti saksaa ja kertoo tarinansa. Siihen aikaan kun rankaisuretkikunnat samoilivat Itämeren maakunnissa, oli hän ollut täysissä voimissaan. Asunut oli hän yhdessä vaimonsa, poikansa ja nuorikon kanssa pientä taloa. Olivat saapuneet taloon raa'at kasakkajoukot, nähneet verevän nuorikon ja yrittäneet tätä nauratella. Nuori nainen oli vastannut yrityksiin ivalla. Silloin oli muutamia raakalaisia tarttunut häneen ja lähtenyt raahaamaan läheiseen metsään. Vaimonsa hätähuudon kuullessaan oli pellolla työskennellyt puoliso rientänyt paikalle ahdistetun avuksi. Nagaikasta oli aluksi saanut nuori mies ja sitten piikki rinnassaan vaipunut veriinsä kedolle. Kuohahti silloin isän luonto poikansa verisen ruumiin nähdessään, ei ollut hänellä asetta kädessä, mutta ei kestänyt rautaista puristusta murhamiehen kurkku, siihen vaipui kasakka hengetönnä murhaamansa nuorukaisen viereen. Verivelka oli maksettu, mutta samassa makasi kostaja itsekin ruhjottuna ja sidottuna maassa. Kasakkajoukko läksi liikkeelle, hän vankina mukana. Viimeinen, mitä hän ehti nähdä, oli hiukset valtoinaan mielipuolena metsästä juokseva nuorikko ja kynnykselle tainnuksiin kuukahtanut oma vaimo. Seurasi tutkintovankila, tuomio, pakkotyö, ja nyt oli hän matkalla ikuiseen karkoitukseen. Jo tutkintavankeuden aikana oli sahattu pois rusentunut jalka, monet vuodet oli hän kainalosauvojen varassa vankilan portaita raahustanut.
Lyhyesti on tässä ukon tarina kerrottuja lyhyesti sen ukko itsekin minulle kertoi vankivaunun synkässä hämärässä. Ei ollut silmissä kyyneleitä, ei huokauksia kuulunut, vähän vain silloin tällöin ääni värähti, mutta tuuheitten, harmaitten kulmakarvojen alta välähteli outo tuli. Seisomaankin nousi vanhus välillä, suoristui koko pituuteensa, ja kuuntelijan mieleen hiipi katsellessa tuota paljon kärsineenäkin rautaista miestä ajatus: kosto elää.
Ja niin vakuutti ukko itsekin: tilille ne näistä vielä kerran joutuvat, ei ijäti vuoda ilmaiseksi viaton veri, monta on ollut pimeätä päivää, mutta pian päivä pilkoittaa.
Kunnia sinulle, ukko, vankilassa harmenneelle Päivän pilkoituksen olet nähnyt! Lienetkö päässyt hävitetyn kotisi raunioille?
Niin, ja sitten se juutalainen, joka vei minun tupakkani. Hän on vanhanpuoleinen mies ja ruikuttaa yhtämittaa. Milloin on hänellä mikin vaiva, ja hän juo vähitellen kaikki minun kamferttitippani, niin että minä lopulta, kun itsekin tarvitsisin, olen ihan ilman. Hän mutisee vähän päästä rukouksia milloin mihinkin nurkkaan päin, ja tuontuostakin käy mankumassa joitakin etuja vartiostolta, luvaten minkä mitäkin hyvää, tavallisimmin kuitenkin sikaareja, jotka minä saan hyväntahtoisesti luovuttaa. Vastalahjaksi antaa hän silloin tällöin vaatepussistaan sokerinpalasen, joka ei suinkaan likaisuudessa anna perään säilytyspaikalleen. Juutalainen sanoo itsellään olevan suuren "Gasthausin" (hotellin) Dwinskissä, mutta joku samanpaikkakuntalainen selittää, että siinä "gasthausissa" viipyvät vieraat korkeintaan vain yön. Kuka hänen tietää? Monta on miestä matkalla ja monenlaista.
Tämä juutalainen perusti "osuuskunnan" matkalla ja rupesi itse sen toimeenpanevaksi johtajaksi. Meille kaikille jaettiin kymmenen kopeekkaa vuorokaudessa muonarahaa, sillä sitten sai elää niinkuin parhaiten osasi. Juutalainen älysi oloihin nähden tuottavan liikeyrityksen, keräsi jokaiselta, joka vain suostui antamaan, päivittäin kymmenkopeekaiset ja lupasi toimeenpanna yhteisoston seuraavalla suurella asemalla (vartijaston välityksellä tietysti). Kymmenkopeekaisia kertyikin Moseksen jälkeläiselle koko joukko, sillä jokainen tietenkin halusi käyttää vaatimattoman päivärahansa mahdollisimman edullisesti. Suuri asema meni ohitse, mutta "osuuskunnan" jäsenille ei tullutkaan luvattua hyvyyttä. Juutalainen oli jostain syystä unohtanut yhteisoston tekemättä. Tämän johdosta alettiin hänen liikemiesperiaatteitaan epäillä, hän menetti luottamuksensa, ja "osuuskunta" hajaantui.
Lähimpänä seurapiirinäni oli kaksi Saksan alamaista, mylläri Liivinmaalta, jota hyvä tuuli ei koskaan jättänyt, ja Moskovassa muutamia vuosia palvellut konttoristi, joka väliin vaipui synkkämielisyyteen, väliin taas kertoili koko hauskoja kaskuja. Molemmat olivat harvoja kunnon miehiä koko seurassa. He matkustivat Tobolskin lääniin ja jäivät pois junasta Tjumenissa, mutta konttoristin tapasin myöhemmin Narymissa. Häntä ei liiallisen karkoitettujen tulvan vuoksi oltu otettu vastaan Tobolskin kuvernementissa, vaan siirretty Tomskiin, josta hän oli joutunut Kargassokin kylään kuudenkymmenen virstan päähän Narymista.
Vaunun toisessa osastossa oli paljo väkeä, mutta se oli sangen liikkuvaa, lyhytmatkaista, kotiseudulleen lähetettyjä irtolaisia. Melkein joka asemalla poistui sieltä joku ja tuli tilalle uusi. Sinne emme juuri kurkistaneet me pitkämatkalaiset. Ainoastaan kerran, kun toiselta puolelta kuului naisen huutoa, pistäysimme katsomaan. Sotamies — vartija — siellä retuutti nuorta tyttöä, joka vain köyhyyden takia oli joutunut tähän kyytiin. Konttoristi sanoi sotamiehelle kovan sanan ja tämä luopui aikeistaan.
Meidän osastomme asujamisto pysyy samana, Vologdasta vain on tullut katunaisten sijaan uusia.
Vaikea on sanoa, millä tavalla aikaa vaunussa kulutettiin. Tuskinpa millään, se kului vaan. Tällaiselta matkalta muistaa koko joukon henkilöitä, muistaapa tapahtumiakin, mutta ehkä sittenkin on suurin osa aikaa mennyt niin jälkeä jättämättä, ettei sitä muista eläneensäkään.
Jos outo olisi yht'äkkiä astunut vaunuumme, olisi hän varmaankin voinut tehdä huomioita ja eroittaa eri tyypit paljoa selvemmin kuin vaunun vakinainen matkamies. Minun käsityksessäni sulivat eri henkilöt yksitoistapäiväisen matkan aikana niin yhdeksi kokonaisuudeksi, että lopulta olisin tuskin jaksanut sanoa, kuka kukin oli. Vihdoin viimein olivat kommunisti-taskuvaras, anarkisti-taskuvaras ja laulajahuligaani niin samannäköisiä, että minä erehdyin heidän nimistään. Kunnon miehet, konttoristi ja mylläri, muodostivat myös melkein yhden konttoristi-myllärin, ja useammista ilonaisista, vaikkakin ne usein vaihtuivat, tuli myös yksi ja sama rivonaamainen olento. Selvemmin eroittautuivat muista vain "gasthausin" ovela juutalainen ja muuan muhamettilainen, josta ei ole tässä ennen tullut mainituksi. Hänellä oli muhamettilaisen tavallinen myssy päässä ja hän luki ahkeraan rukouksiansa, koettaen vankivaunun epämääräisyydessä mahdollisimman uskollisesti kääntää kasvonsa Mekkaan päin. Tuskinpa hän puuhassaan onnistui, ja luulen hänen kääntyneen monta kertaa Permiä, Vjatkaa tai Jekaterinburgia kohti, mutta suokoon Allah hänelle sen erehdyksen anteeksi. Kokemuksestani voin todistaa, että vankivaunussa sekaantuu muussakin kuin ilmansuunnissa. Minäkään en tiennyt edes päivistä, enkä aina ollut selvillä siitäkään, oliko päivä vai yö.
Vankivaunussa saa myös "kipitokia" jokaisella asemalla. Useammalla matkamiehellä on teekannu mukana, ja teetä juodaan runsaasti. Kuumaa vettä hakemaan emme itse pääse, mutta vartijasto toimittaa auliisti asian. Ilman teetä ei vankeja Venäjällä koskaan pidetä, joskin ruoka usein on niukkaa. Suuremmilla asemilla saa ostaa ruokatavaraakin, — jos on rahaa. Ja useimmilla sitä on. Joka kerta vartijaston vaihtuessa toimitetaan tavaroitten tarkastus ja haetaan rahaa ankarasti, mutta muuna aikana ei sotamies lainkaan ihmettele, jos joku pistää hänelle setelin kouraan ja käskee ostamaan jotain. Silloin ei hän enää ota rahaa takavarikkoon, kun kerran asianomainen on ollut niin ovela, että on osannut sen häneltä tarkastuksessa piiloittaa. Hän vain ostaa pyydetyn tavaran ja tuo lopun takaisin, ehkä ottaen pienen prosentin vaivoistaan.
Sama on tupakanpolton laita. Pietarin vartijasta vielä antaa vapaasti polttaa, mutta sittemmin — luultavasti jo Vologdasta lähtien — on tupakanpoltto kielletty. Joka nurkasta tupruaa kumminkin savu, ja vaunu on sitä sinisenään. Poltetaan muka salaa. Kerran en ehtinyt piiloittaa paperossiani sotamiehen kulkiessa ohi. Tämä kääntyi puoleeni vihaisena: miksi poltat minun nähteni? — Kun hän ei vain näe suoraan vetävän, niin ei sitten hätää, savu ei haittaa mitään. Meikäläisen on vaikea tottua tällaiseen silmänpalvelukseen. Paljoa parempi on antaa vartijaston vanhimmalle sikaari, ja sitten saa tupruttaa niin julkeasti kuin haluttaa.
Hyvä on, että ovat edes ne sikaarit mukana. Toiset nyppivät rahoja milloin mistäkin vuorin välistä, talon tapoihin tottuneina ovat osanneet varustautua matkalla asianmukaisesti. He tekevät ostoksia, syövät, juovat ja voivat hyvin, mutta minä saan katsella päältä vesi kielellä. Tuppaavat vielä kaiken muun lisäksi tavaratkin hupenemaan. Tarkastuksien aikana nimittäin sotamiehet tullaavat tavaroitani verrattain mielivaltaisesti. Minä huomaan, että tällä keinoin tulee hyvin pian loppu koko varastostani. Silloin täytyy ryhtyä supistamaan omaa nautintoaan ja käyttämään Sikaareja toiseen tarkoitukseen. Aina kun sotamies alkaa hyväillä jotain kapistusta, työnnän hänelle sikaarin käteen, ja hän painaa laukun kiinni.
Vaunussa vallitsee kielten sekoitus. Siinä on monta kansallisuutta, kuten yleensä Venäjän vankiloissakin. Vankila antaa pienoiskuvan koko maasta. Kukin puhuu omalla kielellään, jos vain toverin saa, ja laulaa omallaan. Pietarin vartijasto on kohtelias ja sävyisä. Ei edes sanonut sinuksi, eikä kieltänyt laulamasta. Kävi muuten verrattain harvoin lukemassakin karjaansa. Meitä näet luetaan aivan kuin elukoita: yksi, kaksi, kolme… Kunhan luku on täysi, siinä kaikki, nimistä ei ole väliä.
Vjatkassa on muutto toiseen vaunuun. Aluksi sijoitetaan meidät tavalliseen, vieläpä tavallista siistimpään kolmannen luokan vaunuun ja me luulemme, että nyt tässä ajetaankin oikein herroiksi. Sitä iloa kestää kumminkin vain korkeintaan tunnin. Sitten taas vankivaunuun, yhtä mustaan ja ummehtuneeseen kuin entinenkin. Vjatkankin vartiosto toimittaa "kotitarkastuksen", mutta ei takavarikoi mitään. Hetken perästä saapuu sentään luokseni sotilas, kädessään kopeekanraha, ja pyytää ostaa yhden sikaarin. Ehkä olivat sikaarit herättäneet sotilaitten huomiota ja heissä oli syntynyt epäilys, että niissä saattoi olla piiloitettuna rahaa. Minä annan sikaarin ilmaiseksi, ja epäilys nähtävästi haihtuu. Vjatkankin vartiosto on vielä sävyisä, mutta ei salli enää laulaa.
Kuta lähemmäksi Siperiaa tullaan, sitä röyhkeämmäksi muuttuu vartijasto. Sinuttelevat, ärjyvät ja komentelevat. Muuten vallitsee koko ajan täydellinen järjestyksettömyys. Toinen sotamies käskee, toinen kieltää. Milloin komennetaan istumaan, milloin seisomaan. Jokaisella suuremmalla asemalla varrotaan upseeria vaunuun, mutta hän ei koskaan tule. Meidän pitää sentään aina odottaa "smirnaassa". Loppumatkalla siirretään yhtämittaa vaunusta toiseen. Aina on kauhea kiire, vaikka juna seisoo tuntikaupalla. Ja aina pidetään kauheaa melua. Venäläinen ei näy voivan tehdä mitään huutamatta. Johtuu tässä mieleen tapaus myöhemmällä ajalta. Olin kerran lähdössä hevoskyydillä naapuriin. Ajuri kysyi rekeen noustessani:
— Tuleeko tämä kyyti sitten huudon kanssa vai ilman?
— Onko hinnalla eroa?
— Ruplan enempi huudon kanssa.
— No, ajetaan sitten huutamatta.
Mutta kyllä kyytimies sittenkin huudosta huolen piti. Totuttu tapa, toinen luonto, ja minkäpä sitä luonnolleen mahtaa.
Permistä lähdettyä pidetään meistä jo tarkempaa vaaria, huudetaan oikein nimeltä, päälukuun ei nähtävästi enää luoteta. Permiläinen aliupseeri asettuu mahtavaan asentoon vaunun päähän ja huutaa jokaisen vuorostaan luoksensa. Toimitus tapahtuu kerran päivässä, väliin useamminkin. Kysymykset ovat seuraavat:
— Mikä on sukunimesi?
— Etunimi?
— Isännimi?
— Minne menossa?
— Mistä?
— Onko kruunun tavaroita?
Ja lopuksi: "stupai", mene matkaasi!
Minun nimeäni ei hän osaa lukea ja lopuksi tulee siitä Vjalisaljski; jotain siis puolalaiselta haiskahtavaa.
Hän kiroilee niin rumasti kuin vain venäjäksi voi kiroilla, ja koettaa tökeröllä komentavaisuudella ylläpitää arvokkuutta. Koko muu vartijasto koettaa seurata päällikkönsä esimerkkiä ja olla mahdollisimman hävytön. Tavarat tutkii se tarkoin, ottaa haltuunsa kaiken, mikä sattuu miellyttämään, yrittääpä vielä repiä vaatteenikin, kun epäilee niihin olevan kätkettynä rahaa. Pitkillä selityksillä saavat toverit mokoman puuhan estetyksi.
Niin, nyt onkin meillä vaunussa jo oikeita tovereita, valtiollisia. He ovat tulleet Vjatkasta meidän vaunuumme, heitä on kaikkiaan yhdeksän, kuusi sosialidemokraattisen Puoluetoimikunnan jäsentä Pietarista ja kolme Kronstadtin matruusia. Kaikki ovat he istuneet vankilassa melkein vuoden ja iloitsevat kuin lapset päästyään edes jonkunlaisiin muuttuneisiin oloihin. Heidät on oikeudellista tietä tuomittu ikuiseen karkoitukseen; sanovat, että olisi voinut tulla pakkotyötä, jonka vuoksi tämä tuomio heidän mielestään on erityisen lievä. Riemuissaan ovat pojat, eivätkä sano viipyvänsä kauaa karkoituspaikalla. Joko tulee vallankumous heidät vapauttamaan tai sitten sodan loputtua karkaavat ulkomaille. Yksi heistä puhuu saksaa. Hänen kanssaan luistaa juttu hyvin. Pitkiä öitä lyhennetään keskustelulla sikaarinsauhun renkaina kierrellessä. Ehditään siinä kahlata ummet ja lammet monien pitkien päivien ja vielä pitempien öitten vaihdellessa.
Eräs Pietarin komitean jäsen, Kusnetsov, ryhtyy hiljaisena yön hetkenä, jolloin kaikki valvovat ja vartijasotamiehetkin seisovat vaunussa vankien joukossa, pitämään puhetta. Hän puhuu kauan ja lämpimästi. Minä en ymmärrä sanoja, ennenkuin saksaa taitava toveri on ehtinyt minulle ne likipitäin tulkita, mutta aavistan äänen sävystä ja kuulijain vakavista ilmeistä puheen sisällön. Olen kuullut monta vaikuttavaa puhetta ja nähnyt monta puhujaa, mutta ei ole vielä kukaan tehnyt minuun sellaista vaikutusta, kuin tuo vankka, paljaspäinen, silmälasinen puhuja vangin vaatteissa — kaikki yhdeksän olivat ruunun puvussa — yöllisessä vankivaunussa. Hän kuvailee Venäjää, jota hän nimittää aasialaiseksi raakalaisvallaksi, vertailee sitä Euroopan sivistysmaihin, aavistelee synnyinmaansa katkeraa kohtaloa, jollei kansa itse nouse ohjaksiin. Hänellä on kumminkin luja usko oikeuden voittoon, hän luottaa Venäjän sorrettuun, mutta voimakkaaseen kansaan. Hän puhuu kauan ja kaikki kuuntelevat ääneti, sotilaatkin. Puhe tuntuu heihinkin tekevän syvän vaikutuksen. He näyttävät hetkeksi unohtavan osansa, jota heidän tulee esittää taantumuksen murhenäytelmässä.
Mutta tuskin on puhuja lopettanut, kun he jo taas ovat entisensä laisia, tylyjä ja raakoja. Yhdellä agitationipuheella ei heitä paranneta.
Ainoa ilahuttava poikkeus koko loppumatkalla on muuan Omskista lähtenyt nuori sotilas, nähtävästi sivistynyt puolalainen. Hän kohtelee vankeja hyvin ja koettaa olla kaikin tavoin avuksi. Hän puhuu saksaa, jonka vuoksi toverinsa kutsuvat häntä saksalaiseksi. Näköjään on hänen ja toisten välillä ylipääsemätön juopa; välit ovat niin kireät, että toisinaan tahtoo syntyä tappelu.
Tjumenissa poistuvat saksalainen konttoristi ja mylläri. Minä olin juuri siihen aikaan sairaana, toisen kerran matkan kuluessa. Täi oli tullut takkiin, kuten Hämeenlinnan lääninvankilan vahtimestari oli ennustanut, jo kohta vankivaunuun tultua. Nyt niitä oli jo vilinänään, eikä ihmekään, sillä vaunu tuntui olevan näitä ruunun syöttiläitä tulvillaan. Muistan erään vanhan ukon, jonka selkä oli niin täynnä mainittuja otuksia, ettei kankaan väriä eroittanut.
Sairautta oli jo kestänyt monta päivää, nyt oli se paranemassa. Aamulla Tjumenista lähdön jälkeen tunsin itseni koko virkeäksi. Silloin saapui luokseni muuan hammaslääkäri, josta myöhemmin tuli minun — rahattoman ja ruuattoman — hyvä henkeni. Hän oli kuullut Irkutskiin matkustavilta sosialidemokraateilta, että vaunussa oli suomalaisiakin, eikä malttanut olla heti tulematta tekemään tuttavuutta. Minä tarjosin hänelle sikaarin, ja tämä oli niin suuri tapaus hänen vankivaunu- ja vankilaelämässään, että hän vielä parin vuoden perästä tavatessamme siitä puhui. Hän kulki pitkän tovin edestakaisin vaunussa, ennenkuin raatsi sikaaria sytyttää. Hammaslääkäri oli virunut neljä viikkoa Tjumenin vankilassa. Hänet oli karkoitettu Tobolskin kuvernementtiin, mutta kuvernööri ei ollut ottanut vastaan, vaan lähettänyt lopulta naapurikuvernementtiin, Tomskiin. Muuten eivät hänen asiansa tainneet olla niinkään huonot, sillä hänellä oli ainakin ruokaa, jopa tupakkaakin aivan riittävästi. Vaimonsa nimittäin matkusti mukana, tietenkin vapaana, ja toimitti hänelle jokaisessa mahdollisessa tilaisuudessa kaikkea hyvää. Sama oli laita yhdeksän pietarilaisen. Erään heistä vaimo piti ruuassa koko seurueen. Monta kertaa katselin himokkain silmin heidän ruokiaan ja minussa heräsi melkein peto. Ainakin olisin lopulta ollut valmis varkaisiin, mutta sairastuin parahiksi, ja niin jäi synti tekemättä.
Omskiin saavuin vielä niin heikossa kunnossa, että olisi ollut tarpeen päästä hevoseen. Hevoskyytiä ei kuitenkaan "pistouvattu", ja niin piti laahustaa jalkaisin kahden miehen välissä yhdeksän virstan pituinen matka asemalta vankilaan. Läpi koko kaupungin kulki surullinen saattue, etunenässä vanginpukuiset pietarilaiset y.m. matkan varrelta kertyneet raudoissa ja me muut "vapaammat" jälessä. Kaupunkilaiset eivät sentään sen pahemmin töllistelleet, luultavasti olivat tottuneet sellaisiin kulkueisiin. Joku ulkokullattu poroporvari-fariseus sentään pysähtyi ja teki ristinmerkin. Ehkä löi hän rintoihinsa ja sanoi: minä kiitän sinua Isakin ja Jakobin jumala, etten ole yksi heistä!
Heräsi siinä sähköllä valaistuja katuja kulkiessa ajatus, että saisipa elää tällaisessa kaupungissa, niin kestäisi mielellään karkoituksenkin. Oikein kävivät kateeksi itävaltalaiset sotavangit, jotka ilman vartijaa vapaina kaduilla käyskentelivät. Heidät oli otettu vangiksi ase kädessä, meidät koottu rauhallisista majoistamme ja työmme äärestä, mutta nähtävästi me olimme vaarallisempia.
Ja mitä varten tuo yhdeksän virstan vaellus?
Viettääksemme muutaman tunnin, syvimmän yön, Omskin vankilassa, sillä ei ollut vielä aamu ehtinyt valjeta, kun me jo olimme matkalla takaisin asemalle. Eiköhän olisi ollut viisaampaa olla asemalla muutama tunti liikaa? Lojuimmehan me siellä sittenkin melkein koko seuraavan päivän. Mutta ne reklementit, — niitä on Venäjällä paljon ja nurinkurisia. Aamulla pääsin sentään matkalaukkujen päälle hevoseen, kun tekeydyin ontuvaksi, mutta pakkasta oli neljäkymmentä astetta. Minä palelin ankarasti ja kuume kohosi taas, mutta mitäpä puhua tällaisista ikävistä asioista…
Omskista olisin saanut hammaslääkärin pussista syödäkseni kuinka paljo tahansa ja oikein maukkaita aineita, mutta ei maittanut — ja se oli pahempikin juttu.
Yhdennentoista päivän iltana Pietarista lähdön jälkeen saavuimme Tomskiin. Taas pitkä kävelymatka asemalta vankilaan. Tulimme perille, mikä missäkin kunnossa, mutta kaikki tyytyväisinä, sillä lähenimme matkamme määrää ja pääsimme vankilaan oikein vakinaisemmin. Vankivaunun perästä on sekin lohdutus.