V.
Tomskin vankilassa.
Tomskissa oli vastaanottotarkastus verrattain lievä, se tuntui ennustavan hyvää.
Ilo loppui kumminkin lyhyeen, kun minut parin, kolmen toverin kanssa teljettiin koppiin, jossa oli viisikymmentäyhdeksän asukasta. Koppi oli kauhean pieni ja tuollainen lauma miehiä, kaikki rikollisia, nähtävästi juuri parhaillaan rangaistustaan kärsimässä. Siinä oli miestä vaikka minkänäköistä, yhteensä toistakymmentä eri kansallisuutta, joukossa kiinalaisia, tatareja, kalmukkeja, kirgiisejä, ostjakkeja, mustalaisia.
Kohta tuodaan sisään illallinen. Sen päältä syntyy navakka tappelu, jonka aikana me vastatulleet jäämme päältäkatsojiksi, vaikka vaarassa olemme sittenkin saada päihimme. Jokaisen aterian päällisiä syntyi muuten samallainen nujakka. Minun vatsaani kurni nälkä, mutta nähdessäni, millaista ruoka oli, ei tehnyt mieli mennä joukkoon. Miehiä oli kuuteenkymmeneen, mutta ruoka tuotiin koppiin kolmessa astiassa. Ei siinä siis ilman tappelua saanutkaan lusikkaansa kuppiin.
Lika on kopissa aivan armoton, kaikki tekevät luonnolliset tarpeensa aivan silmien edessä, eikä minun tarvitse huomauttaa, millä tavoin se vaikuttaa pienen kopin ilmaan.
Kopissa ei sovi istumaan — pitkälleen heittäytymisestä puhumattakaan —, ensi kerran makaan eli paremminkin torkun seisoallani seinää vasten. Tavaroitaan täytyy vartioida huolella, muuten joutuvat ne tullattaviksi — ja joutuivat ne sittenkin kaikesta huolimatta. Monta kapistusta hävisi tässä kopissa jäljettömiin, eikä siinä ollut varaa peräänkysyä, olisi saattanut saada vielä selkäänsä.
Kopissa on "vanhin", — jollainen muuten on jokaisessa venäläisessä yhteiskopissa, — tavallinen vanki hänkin, ehkä jollakin tavoin kunnostautunut vankilan päällystön silmissä. Hänen pitäisi olla kopissa jonkunlaisena järjestysmiehenä, mutta hän näkyy käsittävän tehtävänsä sangen omaperäisesti, koskapa on aina ensimäisenä miehenä tappelemassa. Hän on liikemieskin. Jokaisessa vankilassa annetaan erinäisiä viranomaisille kirjoitettavia anomuksia varten valmiita kaavoja, joista anomus syntyy verrattain vähällä vaivalla. Näitä kaavakkeita jaetaan ilmaiseksi, mutta "vanhin", jonka tehtävänä jakaminen on, ottaa niistä maksun. Mitään taksaa ei hänellä ole, vaan saa jokainen maksaa varallisuussuhteittensa mukaan. Sivutoimena on hänellä varastaminen. "Vanhin" on tottunut istuja, hän on hyvin selvillä kaikista talon tavoista ja käyttää aikansa vaatimattoman pääoman kokoamiseen. Ennen on hän pitänyt viinakauppaakin, mutta nyt on siitä tullut loppu, sillä tavaraa ei luovuteta jälleenmyyjille. Hän suojelee omaisuuttaan suurella huolella, makaa aina sukka jalassa ja kukkaro sukassa. Mutta sukastakin, kuulemma, voidaan varastaa.
Se oli perikuvallinen rikolliskoppi, jossa me vietimme seisovillamme kokonaisen vuorokauden. Seuraavana aamuna pääsi jo yksi meistä toiseen asuntoon, mutta vasta illalla tuli meidän toisten vuoro. Kolmannessa kerroksessa olivat valtiolliset saaneet kuulla että alhaalla varkaitten parissa on muutamia heidän tovereitaan ja vaatineet meidän vapauttamistamme mokomasta ryöväriluolasta. Illalla myöhään avautui ovi ja me astuimme ulos varkaitten suureksi suruksi, sillä meiltä olisi vielä löytynyt koko lailla varastamista. Jos entistä menoa olisi jatkunut, olisimme pian väsyneet ja saaneet sanoa lopuillekin tavaroillemme ikuiset hyvästit.
Uudessa kopissa on olo siedettävämpi. Sekään ei kyllä ole suuruudella pilattu ja on siinäkin viisineljättä miestä, mutta siivottomuus ei ole niin silmäänpistävä. Siellä on ainakin kuusi valtiollista ynnä senlisäksi muita kunnon ihmisiä, ennen mainittu hammaslääkäri ja eräs saksalainen insinööri, — sanoo olevansa Kruppin asetehtaiden agentti —, jolla on palvelijakin mukanaan, hänkin karkoitettu, muuan saksalainen nuorukainen. Nuori mies hoitaa insinöörin taloutta, tekee ostokset, pitää huolen puhtaista vaatteista, hammasvesistä j.n.e. Vihollisvaltain alamaisilla on muuten paljo vapaampaa kuin meillä, heidän tavaroitaan ei juuri koskaan tarkasteta, korkeintaan kysytään vain aseita. Rahanpuutekaan ei insinööriä vaivaa. Kerran vetäisi hän paidankauluksestaan satalappusen ja lähetti palvelijansa ostoksille vankilan puotiin. Sellainenkin laitos useissa Venäjän vankiloissa on, eikä hullumpi olekaan, vaikka hinnoista helposti huomaa, ettei sen puodin tarvitse kilpailua pelätä.
Kopissamme yleensä vallitsi sopuja rauha. Kolme puolalaista huligaania, jotka alituiseen pelasivat korttia, vain silloin tällöin nostivat tappelun, kun eivät muulla keinoin saaneet asioitansa selviksi. Heitä ensin varoitettiin aivan lainmukaisesti kolme kertaa kuuluvalla äänellä, ja kun ei siitä ollut apua, annettiin pojille oikein "komppanian polska", jonka jälkeen he viettivät hiljaista ja säädyllistä elämää. "Vanhimpana" siinäkin kopissa oli voro — sellaista luottamustointa ei valtiollisille uskotakaan —, mutta hän ei ollut pikkumainen ja pelkäsi valtiollisia. Hänessä oli parturin vikaa, ja hän siivoili linkkuveitsellä meidän enemmän tai vähemmän ruokottomia naamojamme.
Tyypillisin kaikista koppimme asukkaista oli muuan ammattirosvo Varsovasta. Hänellä oli aito puolalainen nimi, jonka kaikkia kerakkeita venäläisetkään eivät voineet irvistämättä lausua, ja kimakka naisen ääni. Joskus iltahetkinä huvitti hän seuraa kertomalla ammattisalaisuuksiaan. Hänen erikoisalansa oli ollut naiseksi pukeutuneena pyydystellä ja puhdistaa juopuneita upseereja. Parikymmentä kertaa oli hän istunut telkien takana, vaikkei ollut vielä kovinkaan vanha, mutta vitsa oli väännetty nuorena, eikä Venäjällä varkaita koskaan kauaa linnassa pidetä. Tämä samainen herra myöhemmin Narymissa tuli hulluksi — tai lieneekö tekeytynyt? —, otti nimekseen Nina Petrovna, pukeutui naisen vaatteisiin ja vietti häitä jonkun suurisukuisen sulhon kanssa, kunnes viranomaiset lähettivät hänet Tomskiin mielisairaalaan. Pian hän sieltäkin palasi ja hävisi sittemmin näköpiiristäni.
Oli meillä siellä pari oikein alkuperäistä Israelinlastakin, jotka kolme kertaa päivässä pitivät oikein perusteellisen jumalanpalveluksen, kummallakin kamalan kirjava viitta hartioillaan. Välillä hoitelivat he kirjevaihtoaan pyydellen vähänväliä "ein Buch Papier". Minne lieneekin niin usein kertynyt kirjoittelemista?
Sitten siellä oli meidän joukossamme muuan vanha ukko, joka ei koskaan lähtenyt kävelylle, sillä hän oli vanhuuden heikko ja vaivaloisesti pysyi jaloillaan. Vakoilemisesta epäiltynä oli hänet sentään karkoitettu, vaikka tulikin usein mieleen ajatus, että kovin on sitten kehuttu saksalainen vakoilu huonosti järjestetty, jos tuommoisiakin täytyy apuna käyttää. Tämä ukko kertoi äitinsä, jonka nimi oli ollut Grönroos, olleen kotoisin Turusta, ja kehui ukko itsekin lapsuudessaan osanneensa ruotsia. Nyttemmin oli hän lapsuutensa ruotsin unohtanut niin perinpohjin, ettei muistanut muuta kuin "min skål, din skål och alla vackra flickors skål" sekä muutamia säkeitä "sjung om studentens lyckliga dar", jota sanoi äitinsä usein laulaneen.
Tässä uudessa kopissa kuluu aika sangen hyvin. Siellä saan minä ensimäisen järkiperäisen opetuksen venäjänkielessä ja kaksiviikkoisen kurssin jälkeen alan solkata jokapäiväisiä sanoja koko hyvin. Jotkut taitavat saksaa ja heidän kanssaan kulkee juttu väliaikoina aika vilkkaasti. Kaikkien mieltä kiinnittää sotakysymys ja jokainen on utelias tietämään, miten meidän maassamme sotaan suhtaudutaan, minkä sotivan vallan puolella on meidän myötätuntomme. Minä selitän, etten voi antaa tarkkaa kuvaa näistä asioista, koska olen istunut jokseenkin sodan alusta saakka vankilassa, enkä nähnyt edes sanomalehteä, mutta oman harkintani mukaan eri valtiollisten ryhmien mielipiteitä koetan selittää ja uskon osaavani verrattain lähelle totuutta. Muutamat ovat käyneet Suomessa ja kertoilevat vilkkaalla tavallaan muistelmia maastamme. Kaikki ovat siihen kovasti ihastuneita, mutta näistä asioista mahdollisesti tuonnempana.
Tomskin vankilassa oli olo verrattain vapaata. Melkein koska hyvänsä pääsi käytävään kävelylle, saipa pistäytyä naapurikoppiin vieraisillekin. Pari kertaa kävin erään valtiollisista syistä vuoden vankeusrangaistusta kärsivän lääkärin sellissä alakerrassa. Tämä tohtori oli luultavasti sangen lievä valtiollinen, koskapa hänen oli onnistunut voittaa koko vankilan päällystön jakamaton suosio. Hänen koppinsa muistutti enemmän hienon herrasmiehen työhuonetta kuin vankilan koppia. Se oli kalustettu huolella ja maulla, ja tohtorilla oli oma palvelijansa. Itse pukeutui hän erinomaisen hienosti ja kulki aina parta huolellisesti ajeltuna ja viikset käherrettyinä. Häntä sanottiin miljoonanomistajaksi ja ehkäpä tämä seikka selittääkin hänen suosionsa vankilassa. Rahalla kyllä sellaisessakin paikassa saa mitä tahansa, vieläpä niin paljon vapauttakin kuin suinkin vain mahdollista.
Vartijan kautta saa pientä vaivanpalkkiota vastaan sanomalehtiä. Tomskilaisissa lehdissä näin minä uutisia itsestäni. Niissä tosin kerrottiin, että olin saapunut Pietariin, vaikka minä itse asiassa silloin jo olin istunut kokonaisen viikon Tomskissa. Jonkun päivän perästä tiesivät samat lehdet minun saapuneen Tomskiin Jos uutiset olisivat pitäneet paikkansa, olisi minun täytynyt Pietarin ja Tomskin väli matkustaa lentokoneella.
Venäläiset toverit lukivat Tomskissa ahkerasti. Vankilan kirjastossa löytyi koko joukko arvokkaita teoksia. Eräällä oli kädessään Hauptmannin kootut teokset, toinen tutki Lassallea, kolmas Kautskya j.n.e. Minä en voinut olla ihmettelemättä, että siperialaisessa vankilassa saattaa löytyä tuollaisia kirjoja, mutta naapurit huomauttivat, että vankiloissa niitä juuri onkin, muualta sellaiset kirjat vaarallisina takavarikoidaan. Venäjällä ei kukaan tiedä, mikä kirja on takavarikkoon otettava, mikä luvallinen. Jokainen santarmi ja poliisi ottaa sen, mikä ei häntä miellytä.
Muistuu tässä mieleeni muuan Leo Deutschin juttu. Kerran vankilaan joutuessaan oli hän pyytänyt sisäasiainministeriltä lupaa saada ottaa mukaansa Marxin "Kapitaalin". Silloin oli ministeri kysynyt:
— Mitäs se Deutsch meinaa, kun aikoo ottaa mukaansa vieraan kapitaalin?
Marx-suku on Venäjällä tunnettu kauppiassuku…
Mutta monissa vankiloissa on Marxin "Pääoma", samoinkuin monia muitakin arvokkaita kirjoja. Valtiolliset selittävät tämän ilmiön. Useimmat valtiolliset vangit haluavat vankilaan tuoda mieleistänsä luettavaa. Se heille sallitaan, mutta takaisin ei vankilasta kirjoja anneta, vaan liitetään ne vankilan kirjastoon.
Ruoka vankilassa oli kehno, mutta täytyi siihenkin tyytyä, sillä luonto vaati omansa, ja sairaudestani olin täydellisesti toipunut. Oli otettava käytäntöön erään naapurin neuvo: "kunnon sialle kaikki kelpaa". Joskus oli kiiskisoppaa, se tahtoi jäädä koskematta, ja vastaan pani likainen lihakokkarekin sopassa, mutta nieltiin sekin hengen pitimiksi. Kerran kävelyllä näimme lihakuorman. Liha oli hirveän näköistä, luultavasti mädäntynyttä. Kulki koira kuorman luokse, haistoi ja — meni tiehensä. Muuan koppitoveri tuli luokseni ja huomautti: katsokaa, koiralle ei kelpaa, mutta meidän täytyy syödä, totta kyllä, meillä onkin huonompi hajuaisti. Ruokahalua ei ollut omansa lisäämään se seikka, että keittiö ja astiain pesupaikka olivat käymälän välittömässä yhteydessä. Joskus ikimuistoisina aikoina oli siinä välillä luultavasti ollut seinä, mutta sen oli ajan hammas järsinyt, eikä ollut tullut suottapäiten uutta rustatuksi.
Jonkun ajan perästä koitti sentään parempi aika ruokapuolen suhteen. Hammaslääkäri alkoi taas saada vaimoltaan eväitä. Hän oli hyvä mies ja antoi lähimäiselleenkin. Paljo ei toki hennonut vieraan tavaraa ottaa, mutta aina sentään pahimpaan nälkäänsä. Tupakantuskaa autettiin mahorkalla, jota oli useammalla, ja väliin saatiin hammastohtorilta oikein paperossikin. Sokeria ja teetä oli jokaisella ja auliisti he niitäkin puutteenalaisille jakelivat.
Kävelyllä sai nähdä aina kerrallaan enempi väkeä. Siellä oli lättiläinen Karl Petrovitsh, joka tulkitsi minun ja erään sotilaanpuvussa kulkevan sosialidemokraatin välisiä keskusteluja. Tämä viimemainittu oli ollut puolitoista kuukautta kasarmissa mobilisoituna, ja sitten yhtenä kauniina päivänä lähetetty Siperiaan niine hynttyineen. Siellä käyskenteli muuan reserviluutnantti, joka viime aikoina oli toiminut sanomalehtimiehenä Kievissä, vänrikki ja nuori kimnasisti, joka vapaaehtoisesti seurasi karkoitettua äitiään kautta vankiloiden. Siellä eräs paksu juutalainen komersantti vilautti minulle Suomen viisimarkkasta — tervehdys kaukaisesta kotimaasta. Siellä oli kunnon umanilainen kauppias Werner, jonka ainoa vika oli se, että hänen isänsä oli Saksassa syntynyt ja että kotikaupungissa oli hänen asekauppansa venäläinen sotaväki ryöstänyt tehden hänestä, rikkaasta miehestä, melkein keppikerjäläisen. Siellä astuskeli asemapäällikkö, jonka rouvan hattupiirustusta santarmit olivat pitäneet sotasuunnitelmana, ja monta muuta. Komeaturkkisen saksalaisen herran rinnalla kulki köyhä työmies ohkaisissa tamineissaan. Ei ollut siellä säätyeroa, eikä puuttunut Babelin kieltensekoitusta.
Siellä Tomskin vankilassa minä vietin jouluni ilman kuusia ja kynttilöitä, enkä aavistanut, että samallaisia tulee vielä kaksi perästä.
Uudenvuodenaattona (u. l.) lähetettiin kaksiviikkoisen oleskelun perästä Tomskista edelleen. Minä olin koko ajan pelännyt, että joudun johonkin varkaiden seuraan, mutta onneksi ei niin käynyt. Samasta kopista seurasi mukanani kolme valtiollista ja hammaslääkäri, naapurikopista edellämainittu Werner y.m., joten minulla oli siis ihmisiäkin mukanani.