VII
Määränpäässä.
Aivan samallainen on näky, saapuipa Narymiin etelästä tai pohjoisesta, idästä tai lännestä. Joka suuntaan alkavat ensiksi näkyä kirkot, joita on kolme, kaksi kaupungissa ja yksi hautausmaalla, vaikka ne tietenkin eri ilmansuuntiin näkyvät hiukan eri järjestyksessä. Lähemmä tultua rupeavat häämöttämään aitosiperialaiset talorähjät. Missään suhteessa ei Narym eroa edelläkuvatuista siperialaisista kylistä. Sama tylsyys, elottomuus ja siivottomuus, vaikka Narymia kutsutaankin vaativaisesti kaupungiksi. Jostain vanhemmasta maantieteestä olen nähnyt, että Narymissa pitäisi olla tuhat asukasta. Ehkä on joskus ollutkin, mutta nykyään on "kaupungin" asukasluku huomattavasti pienempi ja pienenee vuosi vuodelta. Kaupunki-nimitys johtuu sangen varhaisilta ajoilta, jolloin lienee ollut aikomus tehdä Narymista Pohjois-Siperian kaupan keskus. Sellaista siitä ei kuitenkaan ole tullut, eikä tulekaan, sillä mitäpä merkitystä voi olla kaukaisen, puoliasumattoman kolkan kaupalla. Narym on tuomittu vähitellen kuihtumaan omaan mitättömyyteensä, jollei ehkä joskus kapitaali jaksa ulottaa valtaansa tähän erämaan kolkkaankin liikenneverkkojaan sinne levittämällä.
Melkein suoraan etelästä pohjoiseen käy kaksi uraa, jotka ovat Narymin "kaupungin" valtaväylät. Karkoitetut ovat antaneet niille kuvaavat nimitykset: "Suuri hevosenkakkarakatu" ja "Pieni hevosenkakkarakatu", mitkä oivallisesti vastaavat tarkoitustaan. Katujen pääasiallisina kansoittajina ovat hevoset, lehmät ja koirat, joita viimemainittuja siperialainen talonpoika näkyy erityisesti rakastavan. Hevosia kulkee kadulla ihan laumoittain neljääkymmentä astetta hipovassa pakkasessa, niitä kulkee yötä päivää, sillä yksinomainen heinäruoka pakottaa ne yhtämittaa avannolle juomaan. Yhtä tyytyväisinä marssivat myös lehmäjonot Narymin katuja kesällä kuin talvipakkasellakin. Ei niille tarvitse ajajia, eikä kaitsijoita, itse ne avantonsa löytävät ja täytettyänsä tarpeensa tallustelevat taas kotiin heiniään pureskelemaan. Ja koiralaumat, ne ovat sulassa sovinnossa toisten luontokappalten, yksinpä lehmienkin kanssa.
Joka puolelta ympäröi Narymia vesi, eräs aivan lähellä virtaavan Ob-joen haara, jolla ei ole mitään erityistä nimitystä, paikkakuntalaiset kutsuvat sitä vain nimellä "protok" (puro). Joka kevät tulvii "protok" vahvasti yli äyräittensä ja silloin on enemmän kuin puolet Narymia veden alla ja kaduilla liikutaan veneillä. Useamman talon portaitten pieleen sidottuna on silloin vene ja melkein voi ikkunasta suoraan uimaan hypätä.
"Kaupungin" vanha kirkko, joka on rakennettu v. 1823, seistä törröttää täpärällä jokiäyräällä. Joka vuosi uurtaa tulvavesi sen perustuksia löyhemmiksi, ja paikkakuntalaiset odottavat sen milloin tahansa sortuvan Vellamon syliin. Pitempiin aikoihin ei sitä enää ole käytetty, se seisoo vain yksinäisenä, rappeutuneena ja hyljättynä, lähenevää kolkkoa kohtaloansa odotellen.
Paikkakuntalaiset kertovat, että Narym ennen on ollut suurempi, mutta jokitulvat ovat vieneet osan taloja läntiseltä rannalta, missä uoma on laajempi ja tulva niin ollen valtavampi. Saattaa olla varsin mahdollista, sillä nykyäänkin näyttää siltä, että sen rannan äärimäiset talot ovat verrattain lähellä tuhoaan.
Kuten jo edellä on mainittu, ei Narym ulkonäöltään lainkaan eroa siperialaisista kylistä. "Rakennustyyli" on aivan sama, eikä yhtään komeampaa, kaupunkilaisempaa rakennusta huomaa. Ei siis n.s. nähtävyyksiä. Jonkunlaisena poikkeuksena on "kaupungin" etelälaidassa seistä rähjöttävä kummituksentapainen kaksikerroksinen kivirakennus, jota ajan hammas on arveluttavasti kalvanut. Kukaan ei varmasti tiedä sen ikää, vaan kaikesta päättäen ei se ole vallan eilisen päivän tuotteita. Ainoa, mitä varmuudella tämän talon kohtalosta tiedetään, on se, että siinä on joskus vietetty sangen iloista elämää. Puolan kapinan jälkeen (v. 1863) oli Narymiin karkoitettu joukko rikkaita puolalaisia aatelismiehiä. Nämä olivat vuokranneet mainitun talon, järjestäneet siihen klubin, pitäneet illatsuja, juominkeja ja sensemmoisia, koettaen niin neuvoin "tappaa aikaa" ja huojentaa karkoituksen kolkkoutta. Sittemmin on talo joutunut ihan rappiolle, sen jätteet omistaa nykyisin muuan paikkakunnan kauppias.
Sanoin, etteivät Narymin asumukset millään tavoin eroa kylämökeistä. Sama on asianlaita sisäpuolenkin. Yhtäläinen on sielläkin siivottomuus ja sekamelska. Samallaisia tunkioita ovat pihat, kaikkialla silmää ja keväällä ynnä kesällä myöskin nenää koetteleva likaisuus. Ainoastaan parissa talossa, joissa asuu "intelligenssi", on käymälä; ylipäänsä vieriskelevät ihmisten ja eläinten jätteet pitkin pihoja, ja kun liikkuminen alkaa käydä mahdottomaksi, vedetään enintä jokirannalle tulvaveden huuhdontaa odottamaan.
Edellä on jo osoitettu, ettei Narymilla ole minkäänlaisia edellytyksiä kaupungiksi. Jonkunverran tavaranvälittäjiä on siellä aikojen kuluessa asustanut, mutta enimmäkseen palvelee Narym vain läpikulkupaikkana Tomskiin taivaltaville hevosjonoille, joita tulvii sinne joka haaralta ja joissa usein on 30—40 hevosta, ajajana vain pari miestä ja ehkä joku naishenkilö tai poikanen lisäksi. Siperialaiset hevoset ovat kilttejä ja tottuneet tallustamaan toinen toisensa jälessä ilman ohjaustakin. Kuormina on kalaa ja metsänriistaa. Narymissa tehdään sopimuksia kauppiaitten kanssa takamatkarahdista ja painutaan edelleen puolisentoista kuukautta kestävälle matkalle.
Kaupunkia muistuttavia laitoksia ei Narymissa juuri ole. Jonkunlainen kaupunkihallitus on kyllä olemassa ja kaupunginpää myöskin, joka valitaan samaan tapaan kuin kylissä kylänvanhin. Hänellä on apunaan muutamia "valtuusmiehiä", jotka sitten hoitelevat "kaupungin" asioita sen verran kuin sellaisen kylän asioissa on hoitamista. Itse "pormestari" on talonpoika, joka hädintuskin osaa nimensä kyhätä, ja hän sitten hankkii itselleen kirjurin, joka tavallisesti on ulkopaikkakuntalainen ja kirjoituksen taitava mies. Pari kertaa vuodessa kutsutaan koolle "kaupungin" asujamet päättämään tärkeimmistä juoksevista asioista. Lain mukaan pitäisi sellaisten kokousten olla julkisia, mutta esim. allekirjoittanut, joka kerran yritti uteliaisuudesta läsnäolollaan kunnioittaa sellaista kokousta, käännytettiin ovelta takaisin sangen ystävällisesti ilmoittamalla, että tullaan me toimeen ilman sinuakin. Eivätkä kaupunkilaiset välittäneet lakiin vetoamisestakaan, sanoivatpahan vain yksikantaan, että mene matkaasi niine lakeinesi, ei niitä täällä meillä tarvita. Eikä tarvittukaan.
Kaupunkioikeutta ei ole, vaan ratkaisee paikkakuntalaisten riidat rauhantuomari, joka pari kertaa vuodessa matkustaa 350 virstan päässä sijaitsevasta asuinpaikastaan Moltshanowon kylästä Narymiin käräjiä pitämään. Pari kertaa seurasin minä rauhantuomarin oikeudenjakamista ja ihmettelin, miten paljo juttuja hänellä oli ratkaistavana. Käräjöimisen konstin näkyvät narymilaisetkin osaavan, vaikkeivät he muusta maailmasta juuri mitään tiedäkään.
Hallitusmahtia edustaa pristaw — vastaa jossain määrin meidän nimismiestämme —, joka samalla on koko laajan, puolen Suomen kokoisen, Narymin alueen ylin poliisimies. Hänellä on suuri joukko poliisivartijoita ympärillään ja hän on piirissään peräti suuri herra. Hän matkustaa — silloin kun matkustaa, sillä useimmiten saavat asiamiehet vaivautua hänen luokseen — aina kolmella hevosella ja edellä ajaa poliisi valmistamassa kaikkia tarpeellisia asianhaaroja herransa mukavuudeksi.
Vaikka pristawilla onkin määrätyt vastaanottotunnit, ottaa hän puheilleen silloin kun suvaitsee olla niin armollisella tuulella. Sellaisen miehen edessä täytyy moukan esiintyä selkä nöyränä, sillä asetusten mukaan on hän "hänen korkeutensa".
Valtiomahtia muistuttaa vielä ruunun rahakonttori, joka on samalla paikkakunnan ainoa pankkilaitos. Sinne sopii viedä säästönsä korkoa kasvamaan, mutta siperialainen talonpoika kätkee mieluummin rahansa "kiven alle", kuin antaa niitä herrojen huostaan, sillä herroista hänellä on — niin alamainen ja nöyrä kuin hän niiden edessä onkin — hiljaisessa mielessään kovin huono käsitys.
Aikaisemmin jo tuli mainituksi, että Narymissa on sentään sairaalakin. On se, mutta vähällä kerran piti, ettei sekin jäänyt olematta. Loppui näet ruunun avustus eikä uutta annettu, ja niin oli sairaalakysymys saada varsin onnettoman ratkaisun. Aivan viime tingassa "kaupunginisät" sentään myönsivät laitoksen ylläpitoon tarvittavan määrärahan ja sairaala jäi häätämättä. Onneton sentään, ken tuohon laitokseen joutui, sillä sairaala oli niin mahdoton kaikin puolin, että siellä olisi luullut terveenkin sairastuvan. Kaksi pienenpuoleista huonetta ainoastaan oli sairaitten käytettävänä ja ne olivat aina täynnään. Siellä makasivat vaarallisia tarttuvia tauteja sairastavat ja lievemmin kipeät sekaisin. Öisin loikoi senlisäksi lattialla potilaitten omaisia, jotka olivat siellä tekemässä sairaanhoitajan virkaa, sillä sellaista ei talon puolesta kustannettu. Tohtori oli ja hänellä apuna naisvälskäri, mutta he olivat tavattavissa ainoastaan pari tuntia päivässä, muina aikoina ei heitä tahtonut saada käsiinsä hakemallakaan. Tohtori oli muuten tavallisesti keskeytymättä matkoilla, ja vaikka hänet joskus olisi tavannut kotosallakin, ei hän ymmärtänyt mitään muuta kuin koirankasvatusta.
Kätilö meidän kylässämme oli myös ja "oman virkansa ohella" hoiti hän — apteekkarin tehtäviä. Muuten ei apteekki juuri vaatinutkaan erityistä ammattitaitoa, sillä se oli enimmäkseen täynnänsä — tyhjää. Hyvin usein tapahtui — sen olen omassa persoonassanikin kokenut —, että tohtorin määräämää lääkettä puuttui ja silloin annettiin muuta, pääasia vain, että sairas jotakin sai mielihyväkseen. Sellaisen matkan taakse ei hevillä saatu lääkevarastoja, semminkin sota-aikana, jolloin sitä tavaraa niin paljon tarvittiin toisella taholla. Syytä oli myös sairaalan hoitajissa, ja joka kerta kun he itse sairastuivat, pakenivat he kiireen kaupalla Tomskiin terveyttänsä palauttamaan.
Postikonttori meillä myöskin oli, ja postin olisi pitänyt saapua säännöllisesti kerran viikossa. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Talvisin oli siinä suhteessa parempi. Väliin se silloinkin kyllä myöhästyi lumiesteiden takia jonkunverran, mutta ei sittenkään niin pahasti kuin kesällä. Obia kulkevilla laivoilla ei ollut mitään säännöllisiä kulkuvuoroja, enemmän kuin määriteltyä päätepaikkaakaan. Välistä ne menivät edemmäksi ja viipyivät matkallaan kauemmin, välistä taas tekivät lyhemmän taipaleen. Minkäänlaisia laitureita ei niillä myöskään ollut, vaan pysähtyivät kuin Forssan juna joka talon kohdalle, mihin oli matkustajia tai tavaraa. Ollen siipilaivoja, jommoisia aina jo'illa käytetään, kulkevat ne matalassa ja saattavat hyvin päästä maarantaan missä hyvänsä. — Posti saatiin kesäisin monta kertaa vasta kahden viikonkin kuluttua.
Ylläolevan lisäksi on otettava huomioon, että Narym syksyisen ja keväisen kelirikon aikana on kaksi kuukautta kummallakin kertaa kokonaan erotettuna muusta maailmasta. Silloin ei sinne pääse millään keinoin ja postikin pysyy tulematta. Tavallisesti sattui vielä niinkin, että sähkösanomalaitos, joka kaupungissa on jonkun aikaa postikonttorin yhteydessä toiminut, piti tapanaan tehdä lakon juuri kelirikon ajaksi. Siihen oli sillä kyllä syynsäkin, sillä johtolankapylväät oli pystytetty syksyllä routaiseen maahan, minkävuoksi ne aina maan sulaessa ja routiessa tuuskahtelivat nurin. Välistä oli sähkösanomalaitos seisauksissa kuukausimääriä yhtä perää.
Posti oli muutenkin Narymissa ylen kummallinen laitos. Postia lajiteltaessa ei lainkaan myyty postimerkkejä, eikä otettu vastaan lähetyksiä, joten sattuman varassa oleva postin saapuminen saattoi aikaan epämieluisia kommelluksia. Postin lajittelu kävi tuskaisen vitkaisesti, niin että se tavallisesti saatiin vasta vuorokauden, jopa kahdenkin kuluttua saapumisestaan. Syynä ei lainkaan ollut työvoiman puute, vaan asianomaisten saamattomuus, ehkäpä suorastaan paha tahto. "Intelligenssi" kyllä sai postinsa aina kiireellisesti. Sanottiin postimestarin olleen suojelusosaston asiamiehenä. En tiedä, minkä verran puheessa oli perää, mutta kyllä hän väliin tiesi sellaisia asioita, joita ei kuule jokamiehen suusta.
Huolimattomuus postin jakelussa aiheutti monia valituksia, jotka kuitenkin aina jäivät tuloksettomiksi. Lopulta johti se ikävään selkkaukseen. Kerran keväällä v. 1915 oli postimestari luvannut jakaa postin klo 5 iltapäivällä, mikä muuten on postin aukiolo-aika kaikkialla koko Venäjän valtakunnassa. Kuitenkin pysyivät ovet visusti suljettuina, huolimatta siitäkin, että piti ottaa vastaan sähkösanomia. Sähkösanomalaitos ei tosin silloinkaan toiminut, mutta sähkösanomia otettiin vastaan postitse Tomskiin lähetettäviksi ja sieltä sähköteitse edelleen. Hermostuneet odottajat ryhtyivät lopulta ilmaisemaan tuskaantumistaan ovea kolkuttamalla. Vasta puolen tunnin kuluttua se aukeni, minkä jälkeen sukeutui pieni sananvaihto — muuten hyvin tavallinen — postimestarin kanssa. Paikalle kutsuttu pristawin apulainen laati tapahtumasta pöytäkirjan, jonka piti todentaa postimestarin omavaltainen menettely. Seuraus oli kuitenkin aivan toisellainen kuin oli odotettu. Jonkun ajan kuluttua lähetettiin kolme karkoitettua Tomskiin suorittamaan kuvernöörin tuomitsemaa kolmen kuukauden vankeusrangaistusta meluamisestaan postikonttorissa.
Hämmästys! Mistä oli keksitty juuri nuo kolme syntipukkia? Oliko ehkä heitetty arpaa?
Asiasta tiedon saatuaan menivät kaikki Narymissa silloin oleskelevat seitsemisenkymmentä karkoitettua pristawin luo ja vaativat kirjoittamaan pöytäkirjan, jossa ilmituotaisiin, että yhtä "syyllisiä" oli koko odottanut joukko. Vaatimus täytettiin ja pöytäkirja allekirjoitettiin, mutta kehenkään sen allekirjoittajista ei kajottu.
Narymin "intelligenssia" edustavat pristawi — saanut nuoremman aliupseerin sivistyksen —, tunnun rahavarainhoitaja, postimestari — molemmat käyneet kansakoulun — ja tohtori. Siinä koko hienompi väki, jonka pääasiallisena huvituksena siellä erämaan povessa on korttipeli.
Sellainen on lyhyesti kuvattuna Narymin "kaupunki", suuren karkoitusalueen keskus, jonka olemassaolosta Venäjälläkin aina viime vuosiin saakka lienee tiedetty varsin vähän. Vasta joukkokarkoitusten yhteydessä on sen nimi monta kertaa tullut mainituksi sanomalehtien palstoilla ja tuo "jumalan hylkäämä paikkakunta" on saavuttanut eräänlaisen kuuluisuuden.
Narymin seudun luonto ei tarjoa silmälle suuria herkkuja. Talvella leviää eteesi avara lumiaava, jota riittää silmänkantamattomiin. Siellä täällä vain pieniä pensaita tai havupuupyörtänöitä, jotka eivät jaksa aroa näkyvistä verhota. Siperian talvi on oikukas. Ilma vaihtelee äärettömän nopeaan. Aamulla saattaa olla ankara sumunsekainen pakkanen, joka helposti kohoaa 40° Reaumuria ja on oudolle aivan sietämätön. Sumuinen pakkasilma on niin raskasta, ettei sitä voi hengittää. Käsi suun edessä on silloin juostava naapuriin, muutoin menehtyy. Päivällä voi jo olla aikamoinen luminujakka ja illalla räntäsade. Ainoastaan kuivaa pakkasta kestää viikon, jopa kauemminkin. Se kohoaa hirmuisen kirpeäksi, ja sellaisella ilmalla outo tuskin tarkenee huoneessakaan. Siperialainen kyllä toimittaa asiansa, palelluttaa väliin nenänsä, turvautuu sellaisen pakkasen kanssa käydyn väkikamppailun perästä muutamaksi päiväksi uuninylisensä lämpimään, mutta lähtee sitten taas onneansa koettelemaan paremmin varustettuna ja paremmalla onnella.
Siperian kevättä muistin Hämeenlinnan lääninvankilan johtajan kehuneen kauniiksi. Niin suurin toivein kuin sitä ensimäisenä vuonna odotinkin ja niin ennakkoluulottomana kuin valmistauduinkin sen ihanuutta vastaanottamaan, täytyy sanoa, että odotuksissani tuntuvasti petyin. Tosin on jäänlähtö Ob-joesta varsin valtava. Äärettömällä voimalla murtaa tulviva joki jäiset kahleensa ja viillättää suunnattomia jäävuoriaan kohti Jäämerta. Se näky on mahtava katsella ja tuo ehdottomasti mieleen Topeliuksen "Jäänlähdön Oulunjoesta", mutta sittenkin siltä puuttuu jotain. Eihän ole Ob-joessa koskia, eikä ole sen rannoilla sellaista väkevän keväisen heräämisen voimaa, joka antaisi tälle purkautumiselle eloisan kehyksen.
Ja muuten: ei ole sitä iloa ilmassa kuin meillä Suomessa, ei kuulu tuhatäänien helkettä, ei pikku siipien elämänhaluista suhinaa. Siperian kevät on lauluton ja vailla elämää. Meillä Suomessa puhkeaa lehti puuhun ikäänkuin oman väkevyytensä pakosta, mutta Siperiassa tavanomaisen haluttomasti ja ikäänkuin empien syntymisensä oikeutusta. Eikä ole Siperian kedoilla väriloistoa, ei tuoksujen runsautta. Niille näyttää vallan kuin kuuluvan raskas lumivaippa. Kevät ei niille kukkia lahjoita, se jättää ne kalpeiksi ja ikäänkuin kalpeuttaan kainostelemaan.
Sitten seuraa ankara tulva, joka pariksi kuukaudeksi peittää kaikki alavat paikat — ja sellaisia siellä ovat melkein kaikki — monien virstojen laajuudelta. Kylien väestö soutaa veneillä lähimpään naapuriinkin, kaikki työt keskeytyvät, laitumelle lasketut elukat pakenevat kaukaisemmille kuiville keitaille ja elämä on kuollutta ja ikävää. Juuri niukkaan lehteensä päässeet puut seisovat latvaansa myöten vedessä ja veden alla lepääviä aroja soutavat suunnattomat sorsaparvet.
Menee ohi tämä ikävä aika ja saapuu varsinainen kesä, yhtä kukaton ja lauluton kuin kevätkin, ja tavallisesti hirmuisen kuuma ja tautinen. Joka paikassa on pilvenään moskiittoja ja hyttysiä, jotka pureskelevat kasvosi tuntemattomiksi, jollet verhoudu tiheään harsoon. Arolla kasvaa miehenkorkuinen ruoho, aurinko kiertää melkein lepäämättä korkeaa rataansa ja ilmaan laskeutuu kuumuuden sinervä sauhu.
Hiljalleen painuu iloton suvi syksyyn, melkein kuin huomaamatta varisee lehti puusta, ja kohta seisovat vaivaiskoivujen paljaat rungot aivan kuin hautaristit suven haudalla, suven, jota oikeastaan ei ollutkaan. Jo lokakuun alkupäivinä sataa yli arojen valkean peitteen, joka ei enää sula, ja joka on Siperian kamaran oikea verho. Ja talonpoika huokaa: luojan kiitos, ei ole enää sääskistä vastusta!
Niin siellä pohjoisessa jokirannoilla kylien lähettyvillä. Ehkä on toista etelässä ja siellä, missä ikimetsät humajavat viitisenkymmenen virstan päässä rannasta. Ehkä siellä alkuheimojen syrjäisillä asuntomailla luonnon vaihtelut ovat valtavammat, mutta sinne ei valtiollisella vangilla ole asiaa.