VIII.
Kuka kukin oli.
V. 1915 kesällä, jolloin karkoitettujen tulva oli suurimmillaan, asui Narymin alueella yli 3,000 karkoitettua. Niitten joukossa oli seuraavien eri kansakuntien edustajia: isovenäläisiä, ukrainalaisia, suomalaisia, virolaisia, lättiläisiä, litvalaisia, tatareja, turkkilaisia, saksalaisia, itävaltalaisia (monta eri kansallisuutta), juutalaisia, puolalaisia, italialaisia, kiinalaisia, japanilaisia, mustalaisia, armenialaisia, grusialaisia, romanialaisia, kreikkalaisia, amerikalaisia ja serbialaisia. Mahdollisesti vielä muitakin, joista en ole onnistunut saamaan selkoa. Mutta johan noistakin syntyy täydellinen Babelin sekoitus.
Jos missä kaksi tai kolme kokoontui, niin melkeinpä siinä oli aina kahta tai kolmea kansallisuutta. Kerran oli meillä kommuuni, jossa kävi kymmenen henkeä päivällistämässä, ja niistä kertyi kahdeksan eri kansallisuutta.
Suuresta karkoitettujen laumasta oli ainoastaan pieni osa n.s. valtiollisia.
Mikä on sitten valtiollinen karkoitettu?
Venäjän rikoslakia valmistettaessa on pidetty hyvää huolta siitä, että valtiopetosta koskevia pykäliä on mahdollisimman paljo ja mahdollisimman venyviä. Venäläiselle taantumukselle, joka rikoslainkin on säätänyt, oli tärkeätä päästä helposti jokaiseen vähänkin epäilystä herättävään henkilöön käsiksi. Venäjällä ovat viimeiseen vallankumoukseen saakka olleet kiellettyjä kaikki n.s. vallankumoukselliset puolueet, t. s. sosialidemokratinen ja sosialistivallankumouksellinen puolue, olipa kiellettyjen luokassa vielä kadetti- eli kansanvapauden puoluekin, vaikka viimemainittua koskeva kielto oli enemmän näennäinen. Tuskinpa löytynee tapausta, että siihen puolueeseen kuulumisesta olisi rangaistu. Sensijaan sosialidemokratit ja sosialistivallankumoukselliset, jos heidät voitiin todistaa mainittujen puolueiden jäseniksi, selitettiin valtiopettureiksi ja tuomittiin pakkotyöhön 4—15 vuodeksi tai lieventävien asianhaarojen vallitessa, s.o. sitovien todistusten puutteessa, elinaikaiseen karkoitukseen. Mutta Venäjän voimassaolevan rikoslain mukaan seuraa niillekin, jotka ovat pakkotyörangaistuksen kärsineet, Siperiaan karkoitus loppuiäkseen.
Vain tällaiset, tuomion kautta karkoitukseen joutuneet, ennen olivat valtiollisia karkoitettuja, edellyttäen nimittäin, että heidät oli tuomittu mainittuihin puolueisiin kuulumisesta, eikä rikollisina, joille kyllä rikoslain mukaan saattoi seurata sama kohtalo.
Mutta kuuluisa P. A. Stolypin, Venäjän hirmuvallan ehkä tyypillisin edustaja, huomasi rikoslaissa tuntuvan puutteen. Mihinkä joutuivat ne, joita vastaan ei saatu minkäänlaisia todistuksia? Heidät tietenkin piti vapauttaa ja laskea jatkamaan turmiollista vaikutustaan näännytetyn kansan keskuudessa.
Sellainen ei voinut käydä päinsä ja Stolypin keksi keinon tämän tukalan asiaintilan auttamiseksi. Hän puuhasi n.s. hallinnollisen karkoitusjärjestelmän. Sen mukaan annettiin sisäasiainministeriölle valta karkoittaa hallinnollista tietä kaikki hallitukselle epämieluiset henkilöt määrävuosiksi Siperiaan. Tämä oli olevinaan jonkunlainen parannusjärjestelmä. Muutamien vuosien — 2—5 vuoteen — kidutuksen kaukaisilla karkoituspaikoilla piti muka taltuttaa satimeen joutuneen hallitusvastaiset aivoitukset. Lieneekö Stolypin sentään itsekään uskonut tähän "reseptiinsä", vaikka yleisön silmänlumeeksi sellainen juttu liikkeelle laskettiin?
Stolypinin toimesta Venäjän ensimäisen vallankumouksen jälkeen v. 1905 tehtiin Narymista hallinnollisesti karkotettujen asuntoalue.
V. 1915 alussa oli koko Narymin alueella 186 valtiollista karkotettua, mutta huomattava on, etteivät silloin vielä lähimainkaan kaikki olleet saapuneet. Saman vuoden kesällä lienee Narymin alueella ollut kaksikin kertaa mainittu määrä, koskapa itsessään Narymissakin oli silloin seitsemäänkymmeneen valtiolliseen. Tämä luku ei kuitenkaan kauan pysynyt niin suurena, sillä jo mainitun vuoden syksyllä siirrettiin osa valtiollisia Moltshanowon alueelle ja v. 1916 vaihteessa alettiin valtiollisia karkoitettuja ottaa sotapalvelukseen. Kesällä v. 1916 oli valtiollisten lukumäärä supistunut pariinkymmeneen, joista Narymissä oli vain muutamia heikkoja ja sairaita.
Kaikkien valtiollisten karkoituksen syy oli sama: heidät oli vangittu, koetettu haalia todistuksia heitä vastaan, ja kun ei löydetty, karkoitettu hallinnollisessa järjestyksessä. Sotatilan julistamisen jälkeen oli karkoittaminen vieläkin helpompaa, sopi lähettää vain ilman mitään sotatilan ajaksi.
Valtiollisten joukossa oli useita sangen kokeneita vallankumoustaistelijoita. Muistan erityisesti muutamia:
Pjotr Ivanowitsh Woevodin asui Narymissa vaimoineen ja tyttärineen. Hän oli jo kuudentoista vanhana — vallankumouksen perästä vapaudessaan viidenkolmatta — joutunut neljäksi vuodeksi linnavankeuteen erään vallankumouksellisen puheen johdosta. Sittemmin oli hän elänyt laittomasti, t. s. väärällä passilla useat vuodet, istunut tuontuostakin vangittuna, mutta aina vapautunut. V. 1910 oli hänet karkoitettu Narymin alueelle, josta karkasi jo samana yönä kuin saapuikin. Vaimonsa oli matkustanut perässä, mutta mies, joka ei tiennyt tämän aikeista, ei malttanut odottaa, vaan palasi karkulaisena samalla laivalla, jolla oli tullutkin. Pristaw oli vaimon kyselyyn hiukan hölmistyneenä ilmoittanut, että kyllä sennimisen miehen olisi pitänyt papereittensa mukaan saapua, mutta eipä häntä ole kuulunut.
Pitkän aikaa oli kulunut, ennenkuin Pjotr Ivanowitsh taas löysi perheensä. Hän eli itse uudella nimellä ja uudella passilla, kirjeenvaihto oli hankalaa, lopulta sentään sukulaisten välityksellä olivat puolisot saaneet tietoja toisistaan. Kerran oli Pjotr Ivanowitsh paennut viranomaisten vainoa Amerikaankin; matka oli ensin käynyt Venäjältä koko Europan halki ja sitten valtamerta suurelle lännelle. Hän ei osannut sanaakaan muuta kieltä kuin venättä, ja sitä ei missään ymmärretty. Ihmeellisesti oli matka sentään sujunut. Moni muukin Narymissa tapaamani valtiollinen oli matkustellut monissa maissa osaamatta muuta kuin äidinkieltään, mutta venäläinen on mainio saamaan itsensä ymmärretyksi, hän osaa puhua käsillään, jaloillaan ja tarvittaessa koko ruumiillaan.
Woevodinilla oli laaja vankilakokemus, hän oli ollut yhdeksässäkolmatta vankilassa, kaikkiaan puolenkahdeksatta vuotta. Narymiin oli hän joutunut viimeksi v. 1914 keväällä jatkamaan aikaisempaa karkoitustaan — yhteensä kolme vuotta —, joka v. 1910 oli niin pikaisesti keskeytynyt.
Samoin ei Nikolai Nikolajewitsh Kordashew ollut kauvoja viipynyt Narymissa sinne ensi kertaa vuonna 1906 saapuessaan. Oli odottanut vain neljä vuorokautta seuraavaa laivaa ja sillä paennut. Hän oli roteva, sotilasryhtinen mies, ja laivalla oli häntä pidetty valepukuisena santarmiupseerina. Mistä lienee sellainen huhu päässyt liikkeelle, mutta onneksi se oli pakenijalle ollut. Laivan mukana kulkevat poliisi vartijatkin olivat osoittaneet hänelle harvinaista kunnioitusta. Bakun suuren lakon aikana keväällä 1914 oli Nikolai Nikolajewitsh korkeamman sivistyksen saaneena miehenä joutunut lakkolaisten henkiseksi johtajaksi ja siinä ominaisuudessa lopuksi telkien taakse. Hänkin oli asunut väärällä nimellä kokonaista kahdeksan vuotta erillään perheestään, jota tapasi kaukana maan sydämessä ainoastaan kesälomiensa aikana. Väärä passi oli hänellä kiinnijoutuessaankin, mutta täytyi tunnustaa oikea nimensä, jollei halunnut pitentää vankeuttaan loppumattomiin, ja sen tehtyään passitettiin hänet heti jatkamaan aikaisempaa karkoitustaan. Narymiin oli hän saapunut parisen kuukautta ennen minua. Syyskuussa v. 1916 vapautettiin hänet puoli vuotta ennen määräaikaansa. Siihen aikaan otettiin juuri sotapalvelukseen loppuja valtiollisia ja hänkin oli sattunut joutumaan mainitun syyn nojalla vapautettujen luetteloon, vaikka hänet oli sotapalveluksesta ikiajoiksi vapautettu ja vaikka hän jo oli kahdenviidettä vanha.
Mainitsin jo ennen Tomskin vankilassa tapaamastani sotilaspukuisesta karkoitetusta. Hän oli Fedor Grigorjewitsh Tshutshin, kansanopettaja ja sanomalehtikirjailija. Oli jo ennen ollut karkoitettuna määräajaksi Vologdan lääniin ja nyt oli kasarmista suoraan lähetetty Narymin alueelle sotatilan ajaksi. Hän joutui aluksi Tshigaran kylään, kuudenkymmenen virstan päähän Narymista etelään, mutta myöhemmin siirrettiin "levottomana aineksena" itseensä Narymiin. Tämä mies oli ollut yhdeksän kuukautta naimisissa tietämättä vaimonsa oikeata nimeä. Eikä vaimolla liioin ollut tietoa hänen ristimänimestään. Tuntuu hieman uskomattomalta, eikö totta, mutta Venäjän vallankumouksellisten keskuudessa sellaista sattuu. Olivat tavanneet toisensa jossain sosialidemokratisen puolueen "maanalaisessa" kansliassa. Fedor Grigorjewitsh oli ollut siellä virkailijana ja Aleksandra Vasiljewna — ne olivat vaimon oikeat etunimet — oli tullut sinne asianomaisella suosituksella varustettuna luvatonta kirjallisuutta hakemaan. Siitä oli tuttavuus sukeutunut ja päättynyt avioliitolla, Miehen puoluenimi oli silloin ollut Anatolij ja vaimon Nina. Näin olivat he toisiaan alkuaikoina kutsuneetkin, kunnes molemmat olivat joutuneet vankilaan. Silloin olisi pitänyt tietää oikea ristimänimi, kun oli kirjevaihdon kautta asiat selvitettävä. Hankaluutta siitä syntyi, mutta asia saatiin jotenkuten selvitetyksi lahjomalla muutamalla ruplalla kirjurin virkaa toimittava vanki. Säästäväisesti olivat sittemminkin omaa nimeään käytelleet ja vasta kahdeksan vuoden kuluttua, kun mies jo toista kertaa tutki karkoituspaikan oloja, uskalsi vaimo piirtää oman nimensä sähkösanoman alle. — Tällaista varovaisuutta täytyi käyttää, sillä karkoitettujen ja heidän omaistensa kintereillä kulkivat aina urkkijat. — Vanhin tytär sai sitten periä laillisena nimenään äidin vallankumouksellisen nimen Nina.
Aleksei Ivanowitsh Rykow, nykyään niin suurta huomiota herättäneen Leninin toveri ja Venäjän vanhan bolshevik-suunnan etevimpiä johtajia, oli myös vanha vankila-asukas. Hän oli kuljeskellut paljon ulkomailla suojelusosaston asiamiesten takaa ajamana. Vapaampina aikoina oli hän piilotellut meillä Suomessakin, matkustanut suomalainen ylioppilaslakki päässään sanaakaan suomenkieltä taitamattomana aivan urkkijain nenän editse Tukholmaan, useitten suomalaisten laivalla ihmetellessä ylioppilaan vaiteliaisuutta, ottanut osaa Venäjän sosialidemokratien kongressiin Sveitsissä, jossa kokous oli hajoitettu Venäjän suojelusosaston asiamiesten yllytyksestä, siirtynyt monisataisen osanottajajoukon mukana toiseen vapaaseen maahan Belgiaan, jonka lakien mukaan valtiollisia rikollisia ei luovuteta. Sieltäkin oli sentään käsketty poistumaan ja vasta Lontoossa oli kongressi saanut suorittaa tehtävänsä loppuun. Niin silloin, kymmenisen vuotta takaperin. Nyt ei enää Englanti ole sallinut venäläisten pakolaisten palata alueensa läpi. Kansanvaltaisesta ja suvaitsevasta maasta on tullut imperialismin kiukkuinen etuvartija.
Aleksei Ivanowitsh oli juuri pakomatkalla minun Narymiin saapuessani. Syksyllä v. 1915 ilmestyi hän reppuineen vartijaston saattamana Narymin rantaan. Oli elänyt Moskovassa ja ottanut kaikessa rauhassa osaa vallankumoukselliseen toimintaan. Vuosi oli näin vierähtänyt, eikä pieninkään varjo näyttänyt lankeavan hänen päälleen. Mutta silloin tuli onnettomuus pienen ystävällisen suudelmatervehdyksen muodossa. Oli tullut tuttava, vanha ystävä vastaan kerran kaupungin puistossa, venäläisen tavan mukaan oli vaihdettu suudelma, mutta samassa olikin salapoliisin koura kummankin ystävyksen niskassa. Urkkija oli parhaillaan pitänyt silmällä ystävää ja sydämellisen tervehdyksen nähdessään käynyt kumpaankin käsiksi. Vankilassa selvisi pian Rykowin henkilöllisyys ja hänet lähetettiin takaisin Narymiin karkumatkan kautta keskeytynyttä karkoitusaikaansa loppuun palvelemaan.
Kaikista tyypillisin karkuri oli sentään Leonid Petrowitsh Serebrjakow, sillä hänet oli jo kahdeksan eri kertaa saatu ruununmahdilla kuljettaa Narymiin, jossa hän ei mitenkään viihtynyt, V. 1907 oli hänet aivan viheriäisenä nuorukaisena erämaahan "opintomatkalle" karkoitettu, ja kohta oli karkaileminen alkanut. Mutta kyllä olikin sillä pojalla reilu luonto, ei hän paljoa piitannut oloistaan ja aina oli valmis leikkiä laskemaan, olipa edessä kuinka paha paikka tahansa. Ei tullut ikävä siinä seurassa, jossa oli Leonid Petrowitsh. Minä asuin Narymiin saavuttuani pari kuukautta hänen kanssaan ja meidän keskemme kävi aina vilkas keskustelu, vaikkemme toistemme kieliä aluksi ymmärtäneetkään. Mutta Leonid Petrowitsh oli niitä harvoja ihmisiä, joitten kanssa voi puhua vaikka silmäniskuilla. Hänkin oli matkustellut paljon ulkomailla, vaikkei osannutkaan muuta kuin venättä. Kaikki tarpeensa oli hän silti saanut tyydytetyksi, ja silloin kun ei kaupassa häntä muuten ymmärretty, meni itse myymäläpöydän taakse ja otti omin käsin. Väliin oli myyjä tai paremmin ehkä myyjätär kauhistunut luullen häntä pakkoluovuttajaksi, mutta enimmäkseen oli juttu päättynyt molemminpuoliseen iloisuuteen. Leonid Petrowitsh vakuutti minulle tullessani, että kolmen viikon perästä me keskustelemme puhtaalla venäjänkielellä. Kyllä me keskustelimmekin venäjäksi, mutta kuinka puhtaasti se minulta kävi, sen tietää Leonid Petrowitsh parhaiten itse. Hänen iloisessa uskossaan oli jotain tarttuvaa, ja hän oli mainio koulumestari.
Serebrjakow vapautui v. 1916 tammikuussa. Vielä aivan viime kuukausina suunnitteli hän yhdeksättä karkumatkaansa, mutta luopui sitten, sillä pitihän toki joskus karkoitetun nimestä ja väärästä passista päästä, eihän hän ollutkaan omalla nimellään esiintynyt muuta kuin karkoitusalueella.
Saman vuoden syksynä, kun minä jo olin Tomskissa, astuu eräänä päivänä huoneeseeni erään tomskilaisen matkustajakodin alakerrassa, jossa minä öisin tappelin rottien ja päivisin torakoitten kanssa, parroittunut mies komea turkki yllään. Minä katson aluksi ihmeissäni, mutta kohta leviää tuuhean parran taakse hyväntahtoinen hymy ja pienistä silmistä pilkistää tuttu veitikka.
— Leonid Petrowitsh!
— Ei, vaan Ivan Ivanowitsh.
— Olkoon, mutta kyllä minä sinut tunnen.
Istutaan, pannaan tupakaksi ja tarina lähtee käymään. Leonid Petrowitsh kertoo tulleensa samasta paikasta huonetta hakemaan ja nähneensä taululla minun nimeni. Sanoi ajatelleensa, ettei taida täällä Siperiassa olla muita samannimisiä, ja muuten, eihän tuo maksa mitään, jos katsomaankin menee.
— Oikean miehen tapasitkin.
— Niin tapasin, et ole vielä muuttanut nimeäsi. Siitä näen, ettet ole karkumatkalla.
— Ei, veikkonen, emme me suomalaiset sellaisiin … Me pysymme siellä, minne meidät suvaitaan lähettää… Milläs matkoilla itse olet?
— Ruunun reissuilla, veli hopea, katsoppas kirjoja!
Ja Leonid Petrowitsh veti ison tukun papereita taskustaan. Siellä oli Ivan Ivanowitsh Pljesunowille annettu passi, kuvernöörin ankara määräys kaikille läänin viranomaisille osoittaa mainitulle henkilölle kaikkea mahdollista avustusta sekä vaatimus talonpojille asettaa kaikkialla hänen käytettäväkseen kolme hevosta, päätöksen kaavoja y.m.
— Mikäs sinä sitten oikeastaan olet miehiäsi?… kysyin kaiken tuon komeuden nähdessäni.
— Lue tarkemmin. Katso tittelikin!… Maanmittarin apulainen Ivan
Ivanowitsh Pljesunow…
— Jassoo, aivan oikein. Vai sellainen herra… No, osaatko maata mitata? — kysyin minä, kun en koskaan ollut kuullut tuttavani sellaisista taipumuksistaan puhuvan, vaikka hän kyllä oli kertonut itsellään olevan varsin monta ammattia.
— Ojaa, minä osaan mitä hyvänsä, ministerin tehtävistä sepän ammattiin saakka… meikäläisen mittakaavan mukaan, — lisäsi hän unohtumattoman iloisen hymyn taas kasvoilleen levitessä.
Ja hän kertoi, miten hän maita jakaa, miten se on tarkkaa työtä ja miten on sentään toista ajaa komealla kolmivaljakolla kuin istua Narymin pöksissä mahorkkaa käryyttämässä.
— Nyt minä olen hänen korkeutensa, eikä kukaan uskalla sanoa sinuksi. Se valta kuuluu nyt minulle. On se sentään mukavaa lakata olemasta sylkykuppina ja ruveta itse sylkemään.
— Et suinkaan sinä sentään sylje.
— En toki, tiedäthän sinä minut. Kyllä me ukkojen kanssa sovitaan ja maa tulee jaetuksi täsmälleen, vaikkei sitä niin tuuman päälle otetakaan.
Minua rupesi ihmetyttämään. Kuinka on tämä mahdollista, äskeinen valtiollinen karkoitettu, jolla ei vapaaksi päästyäänkään koskaan ole valtiollista luotettavaisuutta, yhtäkkiä valtion virassa. Venäjällähän otetaan urkkijoitten avulla tarkka selvä miehestä, ennenkuin hänelle virka annetaan. Minä en malttanut olla kysymättä tätä seikkaa maanmittarilta itseltään.
— Pian se meillä käy. Sattui olemaan tuttu maan mittari ja hän otti asian järjestääkseen. "Mikä pannaan nimeksi?" kysyi hän. — Pannaan vaikka Pljesunow. — Ammattitaidon vakuutti maanmittari ja asia oli valmis muutamassa päivässä. Tämä on rajattomien mahdollisuuksien maa, tämä Venäjä!
— Eikö kukaan epäile sinussa entistä karkoitettua?
— Johan nyt! Leonid Petrowitsh Serebrjakow, valtiollinen vanki, on toistaiseksi kuollut, apulaismaanmittari Ivan Ivanowitsh Pljesunow elää ja jakaa talonpojille maita. Pahinta vain, että näin kaupunkipaikoissa kohtaa entisiä tovereita, joista yksi huutaa Mihail Feodorowitshia, toinen Pavel Konstantinowitshia, kolmas Nikolai Stepanowitshia ja neljäs vielä jotain muuta. Sitä on pitänyt olla niin monena eläessään.
Hetken kuluttua lähti Leonid Petrowitsh Serebrjakow, alias Ivan Ivanowitsh Pljesunow siirtolaishallitukseen ja kuvernementtivirastoon tekemään selvää matkoistaan.
Olinpa aivan unohtaa sanomalehtimies Grigori Filippowitsh Semeshkon. Hänet oli jokseenkin samanaikaisesti minun kanssani karkoitettu Kiewistä, missä oli ollut erään paikkakunnan lehden aputoimittajana. Hän oli vilkas, kekseliäs, oikea reportteri ja käytti puheessaan kotipuolensa Ukrainan murretta. Syntyperältään oli hän kasakka, eikä koskaan unohtanut liittää tätä kansallisuusmerkintää monilukuisten viranomaisille lähettelemiensä anomusten ja valitusten alle. Hän kirjoitteli paljon karkoitettujen elämästä puoleentoistakymmeneen venäläiseen sanomalehteen. Hänellä oli hyvä tietolähde, pristaw, jonka kanssa hän oli aluksi varsin hyvissä väleissä. Välit kuitenkin myöhemmin rikkoutuivat ja Semeshko kirjoitti Tomskin läänin kuvernöörille ja oikeushovin prokuraattorille aivan tolstoilaiseen malliin ”minä syytän” -kirjelmän, jossa sekä Tomskin kihlakunnan ipsrawnikkaa että Narymin pristawia vastaan esitettiin raskauttavia asianhaaroja lahjusten ottamisesta, kiristämisestä y.m.
V. 1916 kevättalvella sai Grigori Semeshko vastauksen pitkän aikaa varemmin silloiselle sisäasiainministerille ruhtinas Shtsherbatowille lähettämäänsä anomukseen, jossa hän pyysi lupaa matkustaa ulkomaille, koskapa hän kerran Venäjällä oli vaarallinen henkilö. Vastaus oli myöntävä, ja Semeshko ryhtyi valmistelemaan matkaa. Ennenkuin hän oli matkakunnossa, saapui Tomskin kuvernööriltä määräys hänen siirtämisestään Kainskin kihlakuntaan. Silloin tuli miehelle kiire, hän kokosi oitis tavaransa ja lähti Japanin kautta Amerikkaan, jossa lienee vieläkin.
Siinä muutamia Narymin aikaisesta ensimäisestä tuttavapiiristäni. Paljonhan niitä tulisi, jos kaikki luettelisi. Siinä joukossa oli sekä vanhaa että nuorta, vanhin valtiollinen karkoitettu oli jo yli viidenkymmenen ja nuorin siinä kahdeksantoista korvilla. Monella oli Narym jo toinen, muutamilla kolmaskin karkoituspaikka. Parhaimman miesikänsä olivat muutamat saaneet virua karkoituspaikoilla. Se oli heille jo totuttua elämää, ehkäpä he vapaudessa olisivat tunteneetkin itsensä oudoiksi ja saamattomiksi.
Toisen karkoitettujen ryhmän muodostivat rikolliset, etupäässä varkaat. Heitä oli verrattain paljon, useimmat kokeneita ammatissaan ja moneen otteeseen linnassa istuneita. Venäjän laissa on erityinen osasto, joka sisältää toimenpiteitä rikollisuuden torjumiseksi. Sitä on aina sovitettu varkaisiin, jotka ovat joutuneet epäluulonalaisiksi, mutta joita ei ole saatu syyllisiksi todistettua. Tämän lain mukaan varkaat, huligaanit ja irtolaiset karkoitetaan Siperiaan määräajaksi "parantumaan" aivan samoin kuin valtiollisesti epäluotettavatkin. Sotatilan aikana oli heidänkin joukkonsa tavallista runsaampi.
Sitten oli vielä epämääräinen aines, jonka keskuudessa oli vaikka mitä. Valtiolliset ja varsinaiset rikolliset tiesivät toki edes osapuilleen karkoituksensa syyn, mutta tuo kolmas karkoitettujen ryhmä, joka oli enemmistönä, ei tavallisesti aavistanutkaan mistä syystä oli näin käynyt. Useat heistä oli lähetetty karkoituspaikalle vakoilusta epäiltyinä, mutta sellaisen syytöksen täytyi olla joko keinotekoinen tai tavattoman typerä. Edellä on jo mainittu eräästä "vakoilijasta", joka ei voinut kävellä. Sellaisia oli useampiakin, senlisäksi vielä järjenlahjoiltaankin heikkoja.
Mainitunlainen syy oli saattanut Siperian kolkoille perille m.m. erään kahdeksanyhdeksättä vuoden vanhan ukon, joka oli melkein sokea ja umpikuuro. Ensimäisen hyökkäyksensä aikana Puolaan olivat saksalaiset majoittuneet väkisin hänen tölliinsä; minkäpä hän heikko vanhus oli voinut aseelliselle voimalle. Saksalaiset oli ajettu takaisin, venäläiset tulleet tilalle, vanginneet ukon ja karkoittaneet hänet vakoilusta epäiltynä Narymiin.
Samoin oli muuan kahdentoistias poikanen joutunut vakoojan kirjoihin siitä, että oli lapsellisuudessaan kokoillut luoteja taistelukentältä, jonka pakosalle ajetut saksalaiset olivat heittäneet. Saaliistaan oli poikanen valanut luoteja omaan pahanpäiväiseen luikkuunsa, ajatellen sodan loputtua ruveta metsänkävijäksi. Jonkun aikaa tapahtuman perästä oli hänen luokseen saapunut venäläinen sotilaskomennuskunta upseerin johdolla, vanginnut pojan ja lähettänyt vakoojan passilla Narymin alueelle. Lapsukainen ei koko puolentoista vuoden karkoitusaikanaan saanut mitään tietoa vanhemmistaan, jotka murheen murtamina olivat jääneet kotia.
Tällaisia "vakoilijoita" ne poikkeuksetta olivat, ne sadat, tuhannet, joiden nimeä tahraamaan moinen häpeällinen leima oli lyöty. Tuskinpa olisi koko suuresta joukosta löytynyt yhtään ainoata oikeaa vakoojaa; sellaiset oli hirtetty.
Narymissa sai kuulla niin monta kummallista kertomusta ja nähdä niin monta viranomaisille jätettyä anomusta, joissa esitettiin mitä omituisimpia karkoituksen syitä, että jo niistä yksistään voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Kaikkia ei kuitenkaan tullut muistiin kirjoitetuksi ja muistiinpanoistanikin hävisi eräs vähemmän huolellisesti piiloitettu osa kerran santarmien toimeenpanemassa kotitarkastuksessa. Muutamia tapauksia sentään voin kertoa. Ehkä nekin osaltaan vakuuttavat, ettei karkoitusrangaistus ollut kohdannut kovin pahasti syyllisiä. Kaikki tietoni perustuvat näkemiini asiakirjoihin.
Erään rintamassa palvelevan upseerin rouva oli karkoitettu siitä syystä, että oli seurassa, jossa oli joukko ylhäisiä sisäministeriön virkamiehiä, haukkunut saksalaisia. Ehkä oli muuan herrasmies, joka turhaan oli koettanut rouvaa mielistellä, kostanut kääntämällä tämän puheet päinvastaisiksi, vai olisiko virkamiesten tunnettu saksalaisystävällisyys saanut kolahduksen?
Eräässä liettualaisessa kaupungissa oli santarmi yrittänyt vietellä muutaman leskirouvan seitsentoista-vuotiaan tyttären. Kun hän ei ollut tytön suhteen onnistunut, oli hän iskenyt silmänsä äitiin, joka vielä oli kukkea ja hyvin säilynyt nainen. Tältäkin taholta oli tullut rukkaset. Silloin teki santarmi ilmiannon ja molemmat vastahakoiset karkoitettiin.
Toinen samansuuntainen tapaus oli sattunut Puolassa Brest-Litowskin kaupungissa. Siinä oli ollut päätekijänä santarmiratsumestari, joka samoin oli yrittänyt lähennellä erästä viidentoista vanhaa tyttöä. Epäonnistumista seurasi koko perheen — äidin ja kahden tyttären — karkoittaminen.
Muuan vanha talonpoika oli karkoitettu siitä syystä, että oli uskaltanut tahtoa hintaa hevosestaan, jonka muuan upseeri pakkoluovutti. Hevonen oli mies-paran ainoa.
Kolpashewon kirkonkylässä asui karkoitettuna muuan todellinen valtioneuvos. Hän oli upporikas mies ja eli komeasti. Posti oli melkein yksinomaan häntä varten, joka kerta sai hän kaikellaisia ylellisyystavaroita puutamäärin. Sanottiin kerran kelirikon jälkeen kertyneen hänelle osoitettuja paketteja nelisenkymmentä puutaa. Hänenkin karkoituksensa syy oli omituinen. Muutamia vuosia aikaisemmin oli muuan Saksan prinssi matkustanut Japaniin Wladiwostokin kautta, jossa valtioneuvos asui. Venäjän hallitus, jonka oli osoitettava kestiystävyyttä saksalaista prinssiä kohtaan tämän Venäjän läpi matkustaessa, oli tiennyt, että valtioneuvos Dattanilla oli Wladiwostokissa, missä prinssin piti päiväkaudeksi, pariksi pysähtyä, suuri huoneusto. Hallitus pyysi häntä panemaan kuntoon viitisen huonetta korkeaa vierasta varten. Toinen teki parastaan. Huoneusto oli komea ja prinssi mieltyi siihen kovin.
Aika kului. Jonkun aikaa ennen sotaa oli samainen prinssi tavannut valtioneuvoksen puolison jossain saksalaisessa kylpypaikassa ja palkinnut vieraanvaraisuuden vieraanvaraisuudella, kutsuen valtioneuvoksettaren luoksensa vieraskäynnille. Tästä harvinaisesta tilaisuudesta oli rouva kirjoittanut miehelleen. Sota oli kumminkin tullut väliin. Kirje oli joutunut venäläisen sensuurin käsiin, ja valtioneuvos, jolla oli mokomia suhteita saksalaisten kanssa, oli karkoitettu Wladiwostokista Tomskin lääniin, valtioneuvoksettaren istuessa koreasti panttivankina Saksassa.
Kolpashewosta kirjoitteli valtioneuvos anomuksen toisensa perästä pyytäen päästä vapaaksi karkoituksestaan. Turhaan vetosi hän kumminkin siihen, että hänellä oli parastaikaa kaksi poikaa upseereina Venäjän armeijassa ja että toinen heistä oli saanut Yrjönristin (toinen myöhemmin kaatui), samoinkuin siihenkin, että hän Japanin sodan aikana oli lahjoittanut kaksi miljoonaa ruplaa sotatarpeisiin; karkoitusta ei vaan peruutettu.
Minä en uskalla ruveta väittämään, minkäverran oli ollut syytä tämän henkilön karkoittamiseen, mutta eiköhän sentään tunnu ihmeelliseltä, että mies lennätetään Kaukaisesta Idästä läheisempään itään. Monta muutakin kummallisuutta sattui. Karkoitettiin esim. Tomskin läänistä Tobolskin lääniin, joka on europanpuolinen naapurikuvernementti, ja päinvastoin.
Kerran kesällä v. 1915 karkoitusvimman ollessa hurjimmillaan saapui Narymin pristawille kuvernööriltä kirjelmä, joka oli sisällöltään seuraavantapainen:
Tarkastaessani elatusapulistaa olen havainnut, että kolmelle henkilölle (seuraa nimet) on maksettu elatusapua jo useammilta kuukausilta. Minun kansliassani ei kuitenkaan mainituista henkilöistä ole mitään tietoja. Pyydän teidän korkea-arvoisuuttanne ottamaan selkoa, mistä mainitut henkilöt ovat karkoitetut, minkä syyn takia sekä milloin he ovat Narymin alueelle saapuneet.
Kuulusteltuna kertoi yksi heistä, talonpoika Koslowski, että hän oli jossain Venäjällä matkustanut junassa kotipaikalleen markkinoilta. Hänen vaunuunsa oli tullut sotilas, katsellut hetken ympärilleen, huomannut hänet penkiltä, astunut luokse ja ärjäissyt:
— Sobirai vestshi (kokoa tavarasi)!
Talonpoika oli koettanut selittää, että tämä on hänen paikkansa, eikä hänellä ole pienintäkään halua vaihtaa sitä toiseen. Mutta sotamies oli uudistanut vaatimuksensa niin monta kertaa ja niin uhkaavasti, että miehen oli täytynyt lopulta taipua.
— Minnekäs tästä sitten mennään?
— Sen saat pian nähdä.
Ja pian oli Koslowski saanutkin nähdä, että hänet vietiin saman junan mukana kulkevaan vankivaunuun.
— Sadjis (istu)! — sanottiin siellä ja matka jatkui Narymin alueelle.
Sotamiehet olivat kysyneet hänen nimensä, ikänsä y.m., kuten muiltakin vangituilta, ja kirjoittaneet ne ylös. Tämä paperi saapui miehen mukana Narymiin, mutta kuvernöörin virastossa ei ollutkaan vastaavia papereita. Koslowski oli siis "irtolainen". Lopulta erehdys korjattiin, mutta hän oli saanut olla matkalla likemmä vuoden.
Toisten kahden kohtalo lienee ollut jokseenkin samallainen.
Tähän päivään saakka pysyy sotamiehen omana asiana, miksi hän Koslowskin vangitsi. Aavistella kumminkin saattaa, että vankivaunusta oli joku karannut joko sotamiesten tieten tai tietämättä. Luvun piti olla täysi ja niin haettiin mies matkustajavaunusta joukon jatkoksi.
Kerrottakoon vielä toinen hiukan samankaltainen tapaus, joka kumminkin lienee asianomaiselle karkotetulle ollut vielä katkerampi.
Venäläisten sotajoukkojen hyökätessä Itä-Preussiin oli muuan rajalla asuva Venäjän juutalainen Otto Husqueller ollut venäläisten oppaana. Hän oli tuntenut hyvin koko itärajan ja loitolla seutuja vihollisvaltain puolellakin. Ehkä oli hän harjoittanut siellä kauppaa, ehkä salakuljetusta, samapa tuo, mutta hänen tietonsa, joita hän auliisti käytti venäläisten palvelukseen, olivat olleet monille joukko-osastoille varsin suuriarvoiset.
Olipa sitten tullut saksalaisten tietoon, että sen ja sen niminen siviilimies toimi venäläisten apuna. Hepä olivat heti liimanneet näkyviin paikkoihin julistuksia, joissa luvattiin suuri palkinto Husquellerin päästä. Tästä tiedon tultua rupesi maa polttamaan oppaan alla ja hän pyysi komentavalta upseerilta siirtoa toiseen paikkaan, jossa hän taaskin ryhtyisi harjoittamaan samaa ammattia. Upseeri oli myöntyväinen, mutta sanoi, että paikan voi lopullisesti määrätä ainoastaan esikunta, jonka puoleen hän pyysi miehen kääntymään, luvaten samalla antaa tiedon oppaan saapumisesta ja sen yhteydessä olevista asianhaaroista puhelimitse.
Esikunta majaili kolmenkymmenen virstan päässä paikalta eräässä pikkukaupungissa, jonne Husqueller lähti jalkaisin taivaltamaan upseerin antamalla revolverilla varustettuna. Matkalla kohtasi hän "etapin", viisi vangittua ja kaksi vartijasotilasta. Ajopeleissä näytti olevan liikaa tilaa ja matkamies pyysi sotilaita ottamaan hänetkin hevoskyytiin. Nämä suostuivat.
Kaupunkiin saavuttiin myöhään illalla. Husqueller kävi kolkuttamassa muutamille oville, mutta kukaan ei uskaltanut laskea sisälle tuntematonta miestä, semminkin kun sotatoimia suoritettiin verrattain lähellä. Väsynyt matkalainen oli vähällä jäädä yöksi kadulle, eihän toki voinut löytää esikuntaakaan öiseen aikaan. Silloin johtui mieleen pelastava ajatus. Hän meni samaan paikkaan, minne oli vangitut seuralaisensa vartijoineen jättänyt.
— Perenotshewatj moshno (saako olla yötä)?
— Moshno, loshis (saa kyllä, käy pitkällesi)! — vastasi entinen ystävällinen sotilas.
Ja Husqueller nukkui rauhallisesti yönsä.
Aamulla oli hän hyvissä ajoin valmiina lähtemään esikuntaan.
— Seis! — huudahti karski ääni hänen yrittäessään poistua.
Toinen pysähtyi hölmistyneenä. Hän katsahti sotamieheen. Tämä ei ollutkaan enää eilinen. Vartiosto oli yöllä vaihtunut, eivätkä poistuneet olleet muistaneet huomauttaa, että heillä oli vankien joukossa vapaakin mies. Hän koetti selittää:
— Täällähän on vain viisi vangittua ja minä olen kuudes.
— Piru ties, kuka teistä on kuudes.
Sotilas kutsui päällikkyyttä hoitavan aliupseerin. Tämä kirjoitti ylös Husquellerin nimen. Turhaan koetti hän saada aliupseeria uskomaan, että hän on aivan vapaa kansalainen ja vielä matkalla esikuntaan komentavan upseerin käskystä. Viimeisenä oljenkortena tarttui hän upseerin antamaan revolveriin.
— Upseeri antoi tämän revolverinkin ja käski…
— Ahaa, sinulla on aseitakin! Anna tänne.
Todistuskappale solahti aliupseerin housuntaskuun. Asia oli selvä. Lopulta tapasi Husqueller itsensä Narymin alueella. Hän oli yrittänyt jokaisessa vankilassa pitkällä matkallaan selittää viattomuuttaan, mutta mikään ei auttanut.
Tämän kaiken kertoi Otto Husqueller anomuksessaan sotajoukkojen komentajalle ja sisäasiainministerille. Lopuksi hänet vapautettiin, mutta vankikyyti mukaan luettuna oli hän ehtinyt olla matkallaan kaksitoista ja puoli kuukautta.
Ei ollut hullumpi erään toisenkaan juutalaisen asia. Hän oli joutunut
Narymiin omenoittensa takia. Juttu oli näin:
Mainittu henkilö oli vuokrannut ruhtinas Radsiwililtä Puolassa hedelmäpuutarhan. Syksyllä v. 1914 oli hän kokeeksi korjannut osan satoa, satakaksikymmentä puutaa omenia. Olivat tulleet saksalaiset paikalle. Sotamiehet eivät malttaneet olla maistamatta punaposkisia hedelmiä, mutta kun heitä oli paljon, menikin koko korjattu määrä maistiaisiksi. Seuraavana päivänä käskettiin juutalainen saksalaisen joukko-osaston komentajan luo. Tämä kävi suoraan asiaan ja kysyi:
— Ovatko meidän sotamiehemme syöneet sinun omenasi?
Miehen housut rupesivat tutisemaan, vihollinen vielä, kuka ties, minkä tekee. Hän koetti kierrellä.
— Mitä vielä, teidän ylhäisyytenne, muutaman omenan…
— Minulle on kerrottu, että niitä oli satakaksikymmentä puutaa.
— No, vaikka olisi ollutkin, terveydekseen ovat syöneet, mitäpä tuosta, mokomasta määrästä, minä korjasinkin ne vain kokeeksi…
— Mikä niitten hinta on?
— Mitä te nyt, teidän ylhäisyytenne, enhän minä niistä maksua, en toki…
— Sanokaa pois vaan!
Mies yhä epäili. Hän ei ollut lainkaan selvillä, mitä toinen tarkoittaa. Ehkä vielä aikoo virittää ansan. Hän kierteli ja kaarteli, ainoastaan vaivoin sai upseeri lypsetyksi häneltä hinnan.
— Tässä on rahat! Ilmoittakaa heti minulle, jos omaisuuteenne vasta kosketaan.
Juutalainen korjasi koko sadon, kuusituhatta puntaa, hänen vuotuisen työnsä tulos. Kukaan ei omenoihin kajonnut.
Yhtäkkiä saapuivat venäläiset, ajoivat saksalaiset pois kylästä ja ryhtyivät isännyyttä pitämään. Ensi töikseen ottivat he haltuunsa kaikki omenat, kuusituhatta puntaa. Juutalainen odotti kutsua päällikön luokse. Kaipa toki omat, kun kerran vieraatkin.
Kutsua ei tullut. Lopuksi rohkaisi hän mielensä ja meni käskemättä johtavan upseerin luo. Olihan sentään kysymyksessä koko vuoden ansio. Jos se menee noin vaan, niin millä eletään ensi syksyyn.
Upseeri kohteli ylimielisesti. Vielä tässä maksua, nyt on sota, isänmaan hyväksi täytyy jokaisen uhrata. Juutalainen näki pyyntönsä turhaksi ja anoi passia päästäkseen perheensä luo Warsowaan. Siihen sanoi upseeri:
— En voi antaa, menet valittamaan, tulee minulle vain ikävyyksiä, vaaditaan selityksiä j.n.e. Minä laitan sinut toistaiseksi varmempaan talteen.
Seurasi karkoitus Narymin alueelle.
Hyvin tämännäköisiä juttuja voisin kertoa kuinka paljon tahansa, mutta jääkööt, syyttävät vielä saksalaismielisyydestä.
Seuraava Abram Grigorjewitsh Plotkinin keväällä v. 1916 sisäasiainministerille jättämä anomus, joka haltuuni on jäänyt sananmukaisena, puhukoon itse puolestaan:
"Elok. 4. p:nä (v. 1.) 1914 sain minä ollessani Odessassa Kanskin kaupungista Jenisein kuvernementista sähkösanoman, jolla minulle ilmoitettiin, että veljeni Josef Plotkin ollen vakinaisessa sotapalveluksessa 32. siperialaisessa rykmentissä oli lähtenyt rykmenttinsä mukana sotanäyttämölle. Hyvin ymmärrettävästi halusin minä tavata veljeäni ja hyvästellä häntä hänen mahdollisesti käydessään kohti kuolemaa. Päätin matkustaa häntä vastaan Tsheljabinskiin, mutta asiani (olin saamassa lupaa toimia armeijan hankkijana) pidättivät minua Odessassa ja minä matkustin sieltä vasta elokuun 20. p:nä.
"Veljeni tapasin Gonenzin kauppalassa, joka sijaitsee muutamien virstojen päässä Ossowetsin linnoituksesta. Siellä keskustelin veljeni kanssa hänen päällystönsä luvalla.
"Rykmentti, jossa veljeni palveli, lähti edelleen, ja minä päätin samana iltana matkustaa takaisin. Istuessani rattaille tuli luokseni muuan sotamies ja kysyen, kuka minä olen, — vangitsi minut.
"Tavallisesti sellaisissa tapauksissa, että joku vangitaan sotatoiminnan alueella, seuraa vangitsemista välittömästi karkoitus Narymin alueelle tai johonkin muuhun sentapaiseen paikkaan. Minun kohtalonani oli ennen sinne joutumistani kärsiä joukko seikkailuja.
"Venäjä — sanotaan — on rajattomien mahdollisuuksien maa, mutta lieköhän kenellekään sattunut sellaista mahdollisuutta kuin minulle.
"Minut — toisen luokan venäläinen kauppias, jonka isä ja esi-isät ovat syntyneet ja eläneet Venäjällä ja olleet Venäjän alamaisia — vangittiin passi ja muut paperit kourassa, teljettiin yhteen saksalaisten sotavankien kanssa ja, aivankuin sotakentällä vangiksi otettu saksalainen, lähetettiin keskusleiriin Barnaulin kaupunkiin Tomskin läänissä. Eivät mitkään vakuuttelut Venäjän alamaisuudesta auttaneet, minä olin saksalaisten luettelossa. Ja pyrkiessäni asioille kaupungissa annettiin minulle sotavankeja varten määrätty lupakirja, jossa oli Barnaulin kaupungin komendantin nimi ja sinetti. Keskusleirissä vietin minä yli kaksi kuukautta, syysk. 14. p:stä marrask. 19. p:ään 1914.
"Vasta marrask. 10. p:n seuduilla minun onnistui taivuttaa Barnaulin kaupungin komendantti tekemään sähköteitse kysely Kanskin kaupunkihallitukselle. Tämä sähkösanomalla vastasi, että Abram Plotkin on hallitukselle henkilökohtaisesti tunnettu, että hän polveutuu Kanskin kihlakunnan Tansowskin volostin talonpojista ja on toisen luokan kauppiaana Kanskissa.
"Tämä vastaus saattoi Barnaulin sotilasviranomaiset pulaan, eivätkä he tienneet mitä tehdä minun kanssani. He päättivät jättää minut siviiliviranomaisten käsiin. Marraskuun 19. p:nä 1914 minut siirrettiin Barnaulin isprawnikan haltuun ja samana päivänä lähetettiin etappikyydillä Tomskiin. Ja sieltä — Narymin aluehan on onneksi samassa kuvernementissa — toimitettiin minut Narymin kaupunkiin, jossa olen ollut jo puolitoista vuotta karkoitetun ominaisuudessa poliisivalvonnan alla.
"Mistä syystä minut tänne lähetettiin ja kenen käskystä — en tähän saakka ole saanut tietooni. Minkäänlaista kuulustelua ei vangittaessa pidetty. Pieninkin kuulustelu olisi selvittänyt, etten minä ole Saksan alamainen. Vangittaessa otettiin passia lukuunottamatta seuraavat asiapaperit: 1) Siperian rautatiehallituksen antama todistus siitä, että minä, Plotkin, toimitin hankintoja tämän rautatien rakennukselle; 2) Itäkiinalaisten rautateitten päällikön apulaisen, ruhtinas Hilkowin antama todistus samasta asiasta; 3) ja 4) kaksi samallaista Itä-Kiinan rautatien insinöörin Levensonin antamaa todistusta; 5) Kanskin sotilasmuonitusaseman päällikön todistus lihan hankinnasta sopimuksen mukaan. — Kaikki nämä asiakirjat olisivat voineet todentaa minun henkilöllisyyteni, vieläpä antaa tietoja minun luotettavaisuudestani.
"Pyydän nöyrimmästi teidän ylhäisyyttänne määräämään asiani tutkittavaksi ja sallimaan minun matkustaa Europan Venäjälle Poltawan kaupunkiin ja asumaan siellä vaikka poliisivalvonnan alla."
Vastausta anomukseensa ei Plotkin tietääkseni koskaan saanut.
Jenisein lääni on kauempana idässä kuin Tomskin kuvernementti, mutta siitä huolimatta piti Plotkin varmuuden vuoksi siirtää varsinaiselle karkoituspaikalle. Tutkimattomat ovat Venäjän viranomaisten aivoitukset joka suhteessa.
Lopetan jo, vaikkakin näitä esimerkkejä voisin luetella loppumattomiin. Sangen kirjava oli Narymin alueen yleisö sodan aikana. Tuskinpa lienee ennen Inkinon kirkonkylän raiteilla kahissut varieteenaisen silkkihame, eikäpä liene karkoitettu santarmiupseeri ennen tallannut Kusjminon pikkuisen kylärähjän kujia. Epäilenpä myös, onko joskus ennen tätä sotaa parooni-eversti tähystellyt kiikarillaan Kolpashewon "mamselleja".
Nyt oli kaikkea. Oli Yrjönritareita, upseereja, kerran vähän aikaa varakuvernööri ja ylioikeuden prokuraattori Galitsiasta sekä kaiken kukkana muutamia santarmikätyreitä. Jälkimäisistä muistan ennen muita erään Siegelberg-nimisen, joka kirjoitteli yhtämittaa anomuksia melkein kaikille ministereille ja luetteli ansioitaan, jotka eivät lainkaan olleet vähäiset, vaikka eivät näkyneet enää auttavan. Mies oli joutunut entisten käskijäinsä auttamattomaan epäsuosioon.