X.
"Naapurissa" kylässä.
Kun on istunut parikin kuukautta sellaisessa "kulttuurikeskuksessa" kuin on edelläkuvailtu Narym, niin eipä tunnu pahalta, jos sattuu tulemaan tuttava, joka ehdottaa pientä huvimatkaa erämaahan, omia kotinurkkia kauemmaksi.
Helmikuun lopulla 1915 teki edellä tässä kirjassa mainittu sanomalehtimies Semeshko minulle sellaisen ehdotuksen, että pistäytyisimme naapuriin kyläilemään. Niin — tosiaankin — naapuriin, vaikka kylä, jota ehdotus koski, sijaitsi noin 120 virstan päässä Narymista. Mutta Siperiassa ei pistäydytäkään naapurissa päiväsiltään, vielä vähemmän tuntisiltaan, kuten meillä, vaikkei meidänkään maamme juuri tiheäänasutun maineessa ole. Naapurikylän nimi oli Tymskoje ja siellä asuskeli siihen aikaan Suomen Eduskunnan entinen puhemies P. E. Svinhufvud samassa ominaisuudessa kuin mekin, kyläilemään hankkiutujat.
Mutta meidän matkallelähtömme ei käynyt päinsä noin vain muitta mutkitta. Edellä on jo tainnut tulla huomautetuksi, että sellaisesta mutkattomasta matkallelähdöstä seuraa kolmen kuukauden matka erääseen tiettyyn paikkaan, jossa on vielä hiukan vähemmän kävelyalaa kuin karkoituspaikalla.
Se mutka, joka tässä oli muistettava, oli pristawin lupalappu. Sellaisen hän kyllä antoikin, tosin hiukan epäillen, sillä eihän hän muka voinut tietää, minkälaisissa aikeissa me taipaleelle puuhauduimme. Mutta meidän onnistui selittää, että kyllä meillä on aivan "reilu meininki", tavata vain osatoveria, joka kaiken lisäksi on tämän kirjoittajan maanmies.
Epäilyttihän se hiukan lähteä tuollaista hevosmatkaa ajamaan, sillä ei ollut vielä ehtinyt täysin mielestä häipyä juoksu kovassa pakkasessa hevosten perässä Narymiin tultaessa. Mutta nyt saattoi toisilta varakkaammilta lainata turkit ja pääsisihän toki muutamaksi päiväksi pois onnettomasta Narymista. Entä sitten se seikka, että saisi pitkästä aikaa kuulla omaa kieltään.
Mitäpä siis muuta kuin lainaturkit niskaan, rekeen ja taipaleelle!
Kun me päivällä lähdimme, paukkui vielä ankara pakkanen, mutta iltasella tuhutteli jo lumiräntää. Tavallinen taksa, ilmanmuutos tapahtuu melkein huomaamattomalla nopeudella. Luulisinpa, ettei "taivaan merkeistä" ennustajilla olisi Siperiassa menestystä, sillä tuskinpa tietäjä kunnolleen kerkiäisi laskelmiaan kotiväelleen ilmoittaa, kun jo taas olisi tehtävä uudet "riitingit".
Olen jo ennemmin kertonut, ettei hevosella matkanteko Siperiassa käy yhtä hissupäiten kuin Suomessa, vaan kuski meluaa muitten helyjen puutteessa sekä aisakellon että kulkusten edestä. Varsinkin jos sattuu useampia hevosia ajamaan yhtä perää, käy siinä sellainen meteli, että tottumaton koettaa aivan väkistenkin korviaan tukkoilla. Sillä kertaa sattui meidän kuskimme kuitenkin olemaan toista maata. Hän vain hiljakseen hoputteli koniaan (lukijan ei pidä suinkaan käsittää, että meillä olisi ollut varsin koni suomalaisessa merkityksessä, sillä venäjänkielessä konj merkitsee hyvää hevosta) ja "lönkkäravia" me mennä hyssyteltiin kukin enimmäkseen omissa ajatuksissamme.
Ei tunnu Siperiassakaan matkan pituuden määritteleminen olevan kovin varmalla kannalla. Yhtä venyvät ovat siellä merkitsemättömät virstat kuin Suomessakin. Savossa ennen vastattiin aina matkan pituutta utelevalle: "tulloohan tästä hyvväi kolome vanahoo ruotinvirstoo". Ja hyvä siitä tulikin, sillä väliin sai astua päiväkauden, ennenkuin ehti perille tuon kolmevirstaisen taipaleen.
Siperiassa näkyivät olevan hyvin tavallisia kahdeksan virstan matkat, koskapa kohta Narymista lähtiessämme vakuutti kyytimies, että tässä on taloja aina kahdeksan virstan päässä, jos niinkuin haluttaisi teetä hörpätä lämpimikseen. Meitä ei kuitenkaan haluttanut, vaan päätimme ajaa suoraan Ilinon kirkonkylään, jonne kyytimiehen vakuutuksen mukaan oli täsmälleen kolmekymmentä virstaa eli neljä kahdeksan virstan mittaista talonväliä. Minä kyllä en ollut kyytimiehen kanssa aivan samaa mieltä, minusta kun hänen laskutapansa näytti hiukan epätäsmälliseltä, mutta hän pysyi jyrkästi mielipiteessään ja lopulta minunkin täytyi uskoa häntä. Minkäs sille teet, maassa maan tavalla. Matkatoverini, joka nähtävästi oli perehtyneempi siperialaisiin laskutapoihin, hyväksyi tinkimättä kuskin mielipiteen.
Maisemat eivät Narymista pohjoiseen päin lainkaan eroa siitä yleisestä tyypistä, jonka huomaa kohta Tomskin kaupungista lähtiessään. Tie puikkelehtii välistä pienessä pensasmetsässä, laskeutuu joelle ja taas nousee metsään, joka kaikkialla on yhtä vaivaista. Väliin taas joutuu arolle, joka leviää lumiaavana silmänkantamattomiin. Silloin on erämaatunnelma täydellinen, turhaan hakee silmä korkeampaa paikkaa levähtääkseen. Sitä ei löydy, ainoastaan jossain silmän saavuttamattomissa häämöittää ikäänkuin sininen sauhu, saatat helposti arvata, että siellä alkavat ikimetsät kymmenien virstojen päässä.
Mutta ihmisasunnot Narymin pohjoispuolella ovat erilaiset kuin etelämpänä ja itsessään Narymissa. Rakennustyyliltään ne kyllä eivät eroa lainkaan, mutta karjarakennukset ovat ihmisasunnoista kauempana, joten pihan puhtaus on silmäänpistävä. Jo Ilinon kirkonkylässä huomaa eroituksen. Muutamissa taloissa on sangen siisti pihamaa ja karjapihatto eri ryhmässä pihan perällä. Sisäänastuessakin huomaa heti, että siisteydelle annetaan täällä enemmän arvoa. Huoneet ovat ylipäänsä suuret ja valoisat, kalustus parempi ja todistaa suurempaa huolellisuutta. Ilinon kylässä on kuutisenkymmentä karkoitettua, joista kymmenkunta valtiollista, loput hyvin epämääräistä väkeä: salakuljettajia, varkaita sekä joukossa muutamia vakoilusta epäiltyjä ja turkkilaisia sotavankeja. Ilinossa ei vielä osata kiskoa hintoja sellaisia kuin Narymissa, joten karkoitettujen toimeentulo siellä on helpompaa kuin "pääkaupungissa".
Kylässä on noin 900 asukasta, jotka, kuten yleensä Pohjois-Siperiassa, elävät jokikalastuksella. Eräs Ob-joen haara johtaa uomansa kylän lävitse ja päivät päästään näkee siellä miehiä kuokkimassa kala-avantojen äärellä. Valittivat vain Ilinon pakolliset asujamet, että kalaruokaan kyllästyy pian ja väliin saavat he kuitata monia aikoja laihanlaisella ravinnolla, kun kala ei maita, eikä lihaa saa ostaa. Paikalliset asujamet eivät näet teurasta paaston aikana. Kun eivät kerran itse syö, pakoittavat karkoitetutkin paastoamaan.
Ilinosta illansuussa lähdettyämme ajaa kituuttelimme taas tavanmukaista kahdeksan virstan taivalta minun mielestäni liian kauan. Jopa niin, että yllätti säkkipimeä ja senlisäksi vielä sakea lumipyry. Kadotimme oikean tien ja ajauduimme joillekin heinäteille, jotka veivät meidät yhä kauemmaksi pikku kylästä, jonka tulen tuikkeen kerran näimme, mutta pian taas kadotimme näköpiiristämme. Ei ollut hauskaa harhailla sakeassa lumituiskussa ja pimeässä yössä äärettömällä arolla. Väkisinkin siinä johtui mieleen kertomukset Siperian susilaumoista. Mutta kyytimies, jolle huomautin mahdollisuudesta joutua susien illalliseksi, vastasi yksikantaan, etteivät ne ensiksi meitä syö, hevonen niille on herkullisempi. Laiha lohdutus, mutta menihän sekin paremman puutteessa.
Vihdoin parin tunnin harhailun perästä löysimme saman tien, jota olimme tulleet ja sitä myöten osauduimme Mesjurkinin jurtille, jotka ennen ovat olleet ostjakkien hallussa, mutta sittemmin joutuneet terveemmän ja voimakkaamman venäläisen väestön asuttaviksi. Nimi jurtat on jäänyt ostjakki-aikakaudelta, nyt voisi paikkaa paremmin nimittää kyläksi. Siinä ei ole kuin kolme taloa. Sellaisia pieniä asuttuja paikkoja ei Narymin eteläpuolella monasti tapaa. Pohjoiseen Narymista ne sensijaan ovat hyvin tavallisia. Niitten asujamisto on nähtävästi köyhempää, mutta puhtaus heidän majoissaan on mallikelpoinen. Ihmeekseni huomasin, että yösijaksemme valitsemamme talon naisväki kohta meidän saavuttuamme vetäytyi viereiseen huoneeseen ja palasi hetken kuluttua puhtaissa pukimissa. Sinne oli siis kulttuuri ehtinyt lennättää sytyttävän kipinänsä.
Uskonnollisuus on Siperian kansan keskuudessa sangen harrasta, mitä ulkonaisten menojen noudattamiseen tulee. Jumalankuvia on kaikkialla, yksin puodeissakin, joihin tullessaan ostaja aina ristii silmänsä, multa kohta sen tehtyään tinkii kauppamiehen kanssa aivan toisen herran nimeen. Kaikki toimitukset jumalankuvan edessä suorittavat siperialaiset moitteettoman perusteellisesti, joskin pian taas puheeseen livahtaa sangen usein kirosana, joka tosin ei heidän suustaan lähde niin mojovana kuin suomalaisten hyvin tunnetut voimasanat.
Meitä pitivät talon asukkaat suorastaan pakanoina huomatessaan meidän hyvällä halulla pistelevän poskeemme paistettuja metsäkanoja, jotka toverini emäntä oli matkaeväiksemme säälinyt. Minä kyllä selvisin selittämällä, etten ole oikeauskoinen, mutta toverini jäi sitä huonompaan valoon, koska hän oikeauskoisuudestaan huolimatta popsi lihaa paaston aikana. Muuten voin huomauttaa, että toverini on hengellisen seminaarin käynyt, joten hän ei ainakaan pysty tietämättömyyttään syyttämään.
Siellä Mesjurkinin jurtilla minä myös tapasin Siperian ”valistuneen” maaseudun edustajan. Meidän matkalaisten piti nimittäin sangen tarkoin selittää kotiseutumme ja sukujuuremme ja tulin siinä minäkin maininneeksi olevani kotoisin Suomesta. Talonväki joutui ymmälle, mutta silloin riensi apuun perheen Ilinon kirkkokoulua käynyt poika. Hän sanoi topakasti, että kyllä tiedetään sellainen maa ja kansa. Maa on jossain Jäämeren rannikolla ja kansa tunguusien läheinen sukulainen. Sitä hän vain ei voinut käsittää, miksi minä en ollut puettu poronnahkoihin, kuten tunguusit, joita niillä mailla usein näkee. Muutenkaan en minä, kuulemma, tehnyt lähimainkaan niin villiä vaikutusta, kuin pitkätukkaiset ja kulmikaskasvoiset tunguusit. Itse hän sentään keksi selityksenkin. Arveli, että minä kaiken todennäköisyyden mukaan olin asunut paljon Venäjällä, josta olin saanut europalaisuutta ulkonäkööni.
Minä yritin selittää, että sinne meidän kaukaiseen Suomeemmekin on eksynyt joitakin sivistyksen rippeitä, niin ettei meidän tarvitse Venäjälle sivistysmatkoja tehdä, ja että me jo kauan sitten olemme hylänneet poronnahat. Nähtävästi luuli hän minun kuitenkin aikovan häntä pettää ja jäi kun jäikin siihen uskoon, että minä olin ainoa poikkeus, muut suomalaiset olivat kuin olivatkin tunguuseja. Enkä minä tainnut mitään, minun oli mahdotonta järkyttää Ilinon koulumestarin laskemaa valistuksen perustusta.
Seuraavana päivänä me taas aluksi ajelimme muutamia hyvin pitkiä kahdeksan virstan taipaleita, kunnes kyytimiehemmekin lopulta jo katsoi parhaaksi määritellä pisimmät välit viideksitoista virstaksi, sillä vähitellen oli toverinikin ruvennut ihmettelemään aasialaisten virstojen pituutta.
Illalla saavuttiin Tymskojeen. Jo aikoja ennen olivat maat alkaneet muuttua. Siellä täällä näyttäytyi jo melkein tien varrella upeita sedripuumetsiä ja tiekin muutamia kertoja kohosi kummulle. Tuntui kaikesta, että olimme lähenemässä Siperian metsävyöhykettä.
Tymskojen kirkonkylä itse on harvinaisen kauniilla paikalla joen rannasta kohoavalla kummulla, jonka reunustaa erinomaisen komea sedrimetsä. Ilma siellä on vallan toisellainen kuin alhaalla jokilaaksossa suon päällä sijaitsevassa Narymissa tai alastomassa Ilinossa. Kirkonkylässä on liki neljäkymmentä taloa ja kolme sataa asukasta, kaikki varakasta väkeä. Sisustus muutamissa taloissa on vallan ylellinen verrattuna muitten paikkakuntien taloihin. Löytyypä muutamissa taloissa sellaisia "nykyajan mukavuuksiakin", joita muualla saa turhaan hakea.
Paikkakunnalla oli siihen aikaan 42 karkoitettua, joista 7 valtiollista. Asessori Svinhufvud asui hyvin hauskasti sisustetussa yläkerrassa, johon tullessani luulin todellakin astuneeni parisilaiseen salonkiin. Mutta olihan siellä ollutkin naiskäsi — asessorinrouva Svinhufvudin —järjestystä valvomassa.
Siellä tapasin odottamattani myös herra Reschin, jonka kanssa olin keskustellut Pietarin siirtovankilassa ristikon lävitse. Kyllä siinä sitten alkoi tarina käydä, kun niinkin monta maanmiestä sattui yhteen Siperian perukoilla. Arvaa sen, ettei asiata puuttunut ja sangen tarkoin sai Semeshko pitää varansa, että silloin tällöin sai kuuluville venäjänsä, vaikkei hänkään juuri vaiteliaimpiin taida lukeutua.
Kalapaikat olivat Tymskojessa niin lähellä, ettei pyynti karkoitetuillekaan tuottanut hankaluuksia. Ahkerasti he kalastusta kuuluivat harjoittaneenkin. Kalasta oli itse asessorikin tulossa meidän saapuessamme.
Yleensä tuntuivat Tymskojen karkoitetut olleen tyytyväisiä karkoituspaikkaansa. Siperian asukkaatkin pitävät Tymskojen kirkonkylää parhaimpina siperialaisina siirtoloina ja samallaisen vaikutuksen se meihinkin teki.
Kaksi vuorokautta Tymskojessa vietettyämme lähdimme paluumatkalle. Puolisentoista vuorokautta ajaa nujuutettuamme olimme taas Narymissa entistä ympyrää kiertämässä. Mutta tuuletuttaa olimme hiukan itseämme saaneet ja ajaa vartioimattomina 240 virstaa.
Sekin on onni onnettomuudessa.