SAKSANMAA
Talvinen tarina
Alkusana.
Seuraavan runoelman kirjoitin tämän vuoden tammikuulla Pariisissa, ja sikäläinen vapaa ilma puhalsi moneen säkeesen paljoa kirpeämmin kuin oikeastaan olisin suonut. Jo heti kohta koetin lieventää ja erottaa pois sellaista, mikä ei näyttänyt Saksan ilmanalaan soveltuvalta. Yhtäkaikki, kun maaliskuussa lähetin käsikirjoituksen kustantajalleni Hampuriin, asetettiin mietittäväkseni vielä monenmoisia arveluttavuuksia. Minun oli vielä kerran pakko ryhtyä tukalaan korjaustyöhön, ja niinpä on kyllä saattanut sattua, että vakavat sävelet ovat tulleet hillityiksi yli tarpeen tai niiden ääni hukkunut huumorin kulkusten liian hilpeään helinään. Muutamilta alastomilta ajatuksilta olen pikastuksissani jälleen riistänyt viikunalehdet pois, ja sievistelevän arkoja korvia olen kenties loukannut. Olen siitä pahoillani, mutta lohtunani on tieto että suuremmatkin kirjailijat ovat tehneet itsensä vikapäiksi samanlaisiin rikoksiin. Aristophanesta en tahdo mainitakaan puolustuksekseni, sillä hän oli sokea pakana, ja hänen ateenalainen yleisönsä oli tosin saanut klassillisen kasvatuksen, mutta ei tietänyt paljoakaan siveydestä. Cervantes ja Molière olisivat minulle jo paljon parempia puoltomiehiä; kirjoittipa edellinen vielä molempain Kastiliain ylhäiselle aatelille, jälkimäinen taas Versaillesin suurelle kuninkaalle ja suurelle hoville! Ah, minä unohdan, että elämme hyvin porvarillisessa ajassa, ja näen ikäväkseni jo ennakolta, kuinka moni sivistyneiden säätyjen tytär Spreen, jopa aina Alsterinkin varrella, on runoelma-rukalleni nyrpistävä enemmän tai vähemmän pystyä nenän-typykkäänsä! Mutta se, minkä näen edessäni suuremmalla suruntunteella, on noiden kansallisten fariseusten sadattelu, jotka nyt käyvät käsityksin hallitusten nurjamielisyyden kanssa, jotka myös nauttivat sensuurin täyttä rakkautta ja kunnioitusta ja sanomalehdistössä osaavat antaa oikean tunnussanan, kun on käytävä niiden vastustajien kimppuun, jotka ovat heidän kaikkeinkorkeinten isäntäinsäkin vastustajia. Sydämemme on pantsaroitu noiden sankarillisten, musta-puna-kulta-livreessä liikkuvain lakeijain epäsuosiota vastaan. Kuulen jo heidän olut-äänensä: "Sinä herjaat meidän värejämmekin, isänmaan ylenkatsoja, ranskalaisten ystävä, joille sinä tahdot luovuttaa vapaan Reinin!" Rauhoittukaa! Tahdon antaa väreillenne arvon ja kunnian, kun ne sen ansaitsevat, kun ne eivät enää ole joutilasta tai orjailevaa ilveilyä. Pystyttäkää musta-puna-kultainen lippunne saksalaisen ajatuksen kukkulalle, tehkää se vapaan ihmisyyden viiriksi, ja minä olen antava parhaan sydänvereni sen edestä. Rauhoittukaa, minä rakastan isänmaata yhtä paljon kuin tekin. Tämän rakkauden tähden olen elänyt kolmetoista vuotta elämästäni maanpaossa, ja juuri tämän rakkauden tähden palaan jälleen maanpakoon, kenties ainiaaksi, joka tapauksessa ruikuttelematta tai vääntämättä suupieltäni väärään irvistäväksi kärsimysnaamaksi. Olen ranskalaisten ystävä, kuten olen kaikkien ihmisten ystävä, jos he ovat järkeviä ja hyviä, ja koska en itse ole niin tyhmä enkä paha, että soisin omien saksalaisteni ja ranskalaisten, molempien ihmiskunnan valittujen kansain, taittavan niskat toisiltaan Englannin ja Venäjän eduksi ja kaikkien aatelisjunkkarien ja pappien vahingoniloksi tämän maan kamaralla. Olkaa rauhassa, minä en ole ikinä luovuttava Reiniä ranskalaisille, jo siitä aivan yksinkertaisesta syystä, että Rein on minun omani. Niin, minun omani luovuttamattomana synnyinperintönä, minä olen vapaan Reinin vielä paljoa vapaampi poika, sen rannalla keinui kehtoni, enkä ensinkään käsitä, miksi Reinin pitäisi kuulua keillekään muille kuin maan omille lapsille. Elsassia ja Lothringia en tosin voi yhdistää Saksan valtakuntaan niin helposti kuin te sen teette, sillä näiden maiden asukkaat ovat lujasti kiintyneet Ranskaan niiden oikeuksien vuoksi, jotka he Ranskan vallankumouksen kautta ovat saaneet, noiden tasa-arvoisuuslakien ja vapaiden laitosten, jotka ovat hyvin mieluisia porvarilliselle mielelle, mutta joissa suuren joukon vatsalle on vielä paljon toivomisen varaa. Kuitenkin kaikitenkin, elsassilaiset ja lothringilaiset ovat jälleen liittyvät Saksaan, kun me täytämme, mitä ranskalaiset ovat alottaneet, kun me voitamme heidät teossa, niinkuin jo olemme heidät voittaneet ajatuksessa, kun me kohoamme aatteen äärimmäistenkin johtopäätöksien tasalle, kun me hävitämme orjailevaisuuden viimeisestäkin piiloloukostaan, taivaasta, kun me pelastamme sen jumalan, joka asuu maan päällä ihmisissä, alennuksestaan, kun me tulemme jumalan lunastajiksi, kun me asetamme köyhän, onnenorvon kansan ja pilkatun neron ja raiskatun kauneuden jälleen arvoonsa, niinkuin meidän suuret mestarimme ovat lausuneet ja laulaneet, ja niinkuin me sen tahdomme, me, opetuslapset — silloin, ei ainoastaan Elsass ja Lothringi, vaan koko Ranska on silloin joutuva haltuumme, koko Eurooppa, koko maailma — koko maailma on tuleva saksalaiseksi! Tästä Saksan kutsumuksesta ja maailmanvallasta uneksun usein käyskellessäni tammien alla. Tämä on minun isänmaallisuuteni.
Jossakin seuraavassa kirjassani olen palaava tähän aineesen, äärimmäisellä päättäväisyydellä, ankaralla vääjäämättömyydellä, mutta kuitenkin kaikella lojaalisuudella. Jyrkimmänkin vastustuksen olen pitävä arvossa, jos se lähtee vakaumuksesta. Raaimmankin vihamielisyyden olen silloin antava anteeksi; itse tyhmyydellekin tahdon tehdä tiliä, jos se vaan on rehellisesti tarkoitettua. Koko äänettömän ylenkatseeni omistan sitävastoin niille tunnottomille roistoille, jotka ilkeästä kateellisuudesta tai katalasta yksityiskiukusta tahtovat alentaa minun hyvän maineeni yleisen mielipiteen silmissä ja sitä tehdessään pukeutuvat isänmaallisuuden, jopa itse uskonnon ja siveellisyyden naamioon. Saksan valtiollisen ja kirjallisen sanomalehtimaailman anarkia-tilaa on tässä suhteessa toisinaan käytetty kyvyllä sellaisella, jota minun suorastaan täytyy ihaella. Toden totta, Schufterle, Schillerin rosvosissi, ei ole kuollut, hän elää yhä edelleen ja on jo vuosia johtanut hyvin järjestettyä kirjallisten maantierosvojen joukkoa, jotka tekevät tekosiaan päivälehdistömme böömiläismetsissä, ovat joka pensaan, joka lehden takana väijyksissä, valmiina noudattamaan kelpo päämiehensä hiljaisintakin vihellystä.
Hampurissa, 17 p. syyskuuta 1844.
Heinrich Heine.