VII LUKU
Menin maata, ja oli kuin tuutineet ois enkelit. Sulolta tuntuu uni Saksan sängyissä, semminkin jos untuvapatjoille untuu.
Kuink' usein kaipasin makeutta
ma pieluksen kotimaisen
öin unettomin noilla kovilla
matrasseilla maanpakolaisen!
Hyvät untuvapatjamme maata on
ja ne hyviä unia suopi.
Niissä sielu saksalainen se maan
kaikk' ikeet yltään luopi.
Luo ikeet ja kohoo ja korkeimmat
valontaivasten tarhat tapaa.
Sielu saksalainen, kuink' untes tie
on öisten uljas ja vapaa!
Käy kalpeiksi korkeat jumalat,
kun kotkanlentoos sa rupeet!
Sun siipes kirkasti kiitäissään
jo monen tähtösen kupeet!
Maa ranskalaisten ja ryssäin on,
ja meren on herroina britit,
mut isännät ilmojen ihannemaan
on meidän Meyerit, Schmidtit.
Se on valtamaamme, siellä on
ehyt heimomme, pilvien päällä;
muut kansat kaikki on kehittyneet
maan matalan tasalla täällä. — —
Ma nukuin ja katuja noita taas,
valetuita kuutamon valoin,
olin kaikuvin askelin astuvinain
ohi vanhanaikaisten taloin.
Taas naamio silmillä takana mun
tuli tumma se seuralainen.
Mua väsytti, polvet kuin poikki ois,
mut yhä me astuimme vainen.
Yhä astuimme. Sydän mun rinnastain
oli avattu, auki rippui
se ammottavasti, virtanaan
veri sydänhaavasta tippui.
Verivirtaan monesti sormeni
ma kastoin ja pieltä oven
myös monta ohitse astuissain
ma sivusin punalla poven.
Ja aina, kun talon ma minkä noin
olin merkinnyt, kuolinsoitto
niin väräjävästi valittain
mun korvaani kumahti loitto.
Mut yöhyt synkkeni, kirkas kuu
taa peittyi kolkkojen varjoin,
rajut pilvet mustina ratsuina
ens ilmassa häilyvin harjoin.
Ja yhä olento tumma tuo
tuli perässä. Tuima terä
hihan varjosta välkki. Niin vaellettiin
me katuja hyvä erä.
Yhä mentiin, tuomiokirkkoon taas
me kunnes jo yhdyttäytiin;
ovet kaikk' oli sepposen selällään,
me kirkkoon sisälle käytiin.
Tuon holvin äärettömän vain yö
ja kuolo äänetön täytti;
joku palava lamppu se ikäänkuin
vain pimeytt' oikein näytti.
Pilaristoa kauan ma kävelin,
vain askelet saattajan vakaan
mun korviini soi yhä, jäljistäin
ei jäänyt hän askeltakaan.
Oli vihdoin paikka, min kynttilät
valas kirkkaat, mi kiviin ja kultiin
oli koristeltu; — me kappeliin
pyhän kolmen kuninkaan tultiin.
Vaan nuo pyhät kuningas-vainajat,
jotka muuten niin hiljaa nukkuu,
kas ihme! nyt arkkuinsa kannella
ne siellä kolmisin kukkuu.
Luurankoa kolme, koristein
eriskummaisin, — kurjat, valjut
pääkallot kruunua, valtikkaa
käsirangat kanteli kaljut.
Kuin nuoranuket ne heiluivat
nuo luut, jotka ammoin kuoli;
mädän löyhkää puol' oli hajussaan
ja suitsutussavua puoli.
Höpis yhden huuletkin, puheen hän
hyvin pitkän ja laajan laati;
hän selitti, miksikä minulta
hän kunnioitusta vaati.
Näet koska hän kuollut ensiksikin
ja toiseksi kuningas oli,
ja pyhimys kolmanneksi, mut ei
moneks auttanut tuo holipoli.
Vain nauravin mielin ma vastasin:
"Tuo kaikki on hukka-huolta!
Mies ollut ja mennyt sa olet, sen nään,
vaikka katsoisin miltä puolta.
Pois täältä, pois! Tilaks omansa
teille haudan on mustat mullat.
Nyt elämä ottaa haltuunsa
tään kappelin kivet ja kullat.
Ajan uuden ratsassaatto saa
ilon lyöden ja ottaa majan
tässä templissä — mielin menkää pois,
tai ma asevoimalla ajan!"
Niin lausuin ja käännähdin ja näin,
kun kamalasti se välys,
ase kamala saattajan sanattoman —
ja hän viittaukseni älys.
Kävi kirveineen hän päin ja löi
alas armahtamattomasti
nuo taikauskon katalat
luurangot pirstoiks asti.
Joka holvissa, sopessa raikui, soi
kuin tuomiopäivän pauhu!
verivirrat syöksähti rinnastain,
ja siihen mun herätti kauhu.