XVII LUKU.
Kera keisarin unissa kinastelin, niin, unissa, ei toki muuta, — kera ruhtinasten me valveill' ei niin käytetä suoraa suuta.
Unen ihannehaavehissa vain
mies Saksan saksaksi julki
heille mielensä tuo, min uskollinen
sydän syvimpähänsä sulki.
Ohi metsän menossa oltiin, kun
ma havahduin, — näkö puiden,
tuo puinen, alaston todellisuus,
udut hajotti haaveiluiden.
Mulle tammi päätänsä pudisti
ja viittoi koivu ja viita
niin varoittavasti — ma huudahdin:
"Rakas keisari, anteeks se riita!
Punaparta, anteeks se pikaisuus!
Sulla suurempi paljon kuin mulla
on viisaus ja maltti — mut etkö voi,
oi keisari, pian jo tulla?
Jos giljotiini ei mielees, niin
pysy vanhoissa keinoissa: miekka
varall' aatelin, nuoraan porvari taas
ja moukka mekkoniekka.
Välin aatelinenkin hirtätä vaan
toki vaihteluksi, ja lyötä
vähän päitä moukkain ja porvarein,
kaikk' oommehan luojan työtä.
Pane päänmeno-tuomiot tuimat nuo
Kaarle viidennen käyntiin taas sa,
taas kansa vanhoihin säätyihin
ja ammattikuntiin jaa sa.
Pyhä vanha Rooman valta taas
ehyt nosta sa ennellensä,
koko elvytä möyhtynyt muinaisuus
meille kaikkine ilveinensä.
Kesk'aika oikea, tosi tuo,
se sietää toki on toista —
valetilasta tästä sa vapahda vaan,
meno kaksikarvainen poista,
meno saastainen sääryssankarien, jok' on houretta goottilaista, uusaikaista valhetta sekaisin, jok' ei kalalt', ei lihalta maista.
Aja komediantit sa maasta pois ja näyttelyhuoneet sule, joiss' entisyyttämme ilveillään — oi keisari, pian jo tulel"