III

Kotiintulo

En tiedä, kuinkahan lienee,
Kun murhe mun valtaa näin;
Sen vanha tarina tiennee,
Mi ei mene mielestäin.

On vilpas, päivä jo peittyy,
Rein-virta tyynenä on;
Vain vuoren huippuhun heittyy
Säde ilta-auringon.

Siell' istui neito nuori,
Tuoll' yllä, kaunis maan,
Ja kultasäihkeessä suori
Hän kultakutrejaan.

Hän suori ne kultaisin kammoin,
Vain laulua laulellen;
Sen sävel on unhottu ammoin
Ja on valtavan tenhoinen.

Rein-laivurin nuoren mieltä
Saa hurjahan kaihoon tuo;
Hän ei näe kallionkieltä,
Vain ylös hän silmänsä luo.

Kai pohjahan nielussansa
Veet venhon ja laivurin vei,
Ja sen tenholaulullansa
On tehnyt Lorelei.

On sydän, sydän synkkä,
Sees ilma on toukokuun;
Ma vanhan patterin päällä
Olen varjossa lehmuspuun.

Tuoss' alla kaivanto kirkas
On kaupungin hiljaisen;
Siin' ohjaa ruhtaan poika
Ja onkii viheltäen.

Mut vastassa hauskasti väikkyy
Eri ryhmissä kirjavat maat,
Huvihuoneet ja puistot ja rahvas
Ja karja ja niityt ja haat.

Tytöt pyykkiä valkaisuttaa
Ja nurmella ilakoi;
Helohelmiä mylly sinkoo
Ja kaukaa jumisten soi.

Tuoss' alla harmaan tornin
On vahtikoppi pien';
Punatakkinen, ryhdikäs poika
Siin' astuu, täsmii tien.

Hän leikkii musketin kanssa,
Mi välkkyy aamuhun,
Hän kunniat tekee, seisoo, —
Ma soisin, hän ampuis mun.

Kun matkalla sattumalta
Ma kultani perheen näin,
Isä, äiti ja pikku-sisko
Mun tunsivat tervehtäin.

He kysyi, kuink' olin voinut,
Taas samassa vakuuttain,
Ett' en mä muuttunut ollut,
Mut ett' olin kalvas vain.

Ma tiedustin tädit ja mummot
Ja pitkäpiimäiset muut;
Ja ma pentua kysyin, jonka
Niin kiltisti luskutti luut.

Myös naitua kultaa ma kysyin,
Noin sivumennen vaan;
Sain ystävällisen tiedon,
Ett' oli hän viikoillaan.

Ja onnea toivotin silloin
Ja sievästi sammalsin,
Ett' terveiset lämpimät multa
He veisivät tuhansin.

Huus pikku-sisko väliin:
"Siro pentuni, kiltti niin,
On suureks ja hulluks tullut,
Ja Reiniin heitettiin."

Tuo pieni on ilmetty kulta,
Jos lainkin naurahtaa;
Sama silmien isku on hällä,
Mi mun niin kurjaksi saa.

Kalarannalla istuimme siinä
Ja merta katseltiin;
Nuo iltausvat nousi
Ja täyttyi avariin.

Jo majakan loistot syttyi
Ja synnytti välkevyön,
Ja viimein kaukaa nähtiin
Viel' laiva retkillä yön.

Tuli puheeksi haaksrikot, myrskyt,
Merimiehet ja niiden työ,
Kuink' keskellä taivasta, vettä
Lyö tuskaks ja riemuksi lyö.

Tuli puheeksi kaukaiset rannat,
Maat etelän, pohjolan,
Miten kummat on mailman kansat,
Ja on kummia tapoja maan.

On Intiass' säihke ja tuoksu,
Ja kukkii aarniopuu,
Siell' ihmiset untelot, kauniit
He lootosta polvistuu.

Lapin-äijät on rähjäiset, pienet,
Päät litteät, luisevat luut;
He kurkkivat tulta ja paistaa
Merirosvoja irvissä suut.

Tytöt kuunteli hartahasti,
Ja ma viimein vait olin niin;
Ei laivaa näkynyt enää,
Hävis kaikki jo hämäriin.

Sa kaunis saaren tyttö,
Tuo venhees rantaan päin;
Sa tänne nyt luokseni istu,
Niin haastamme käsikkäin.

Pääs syäntäni vastaan paina,
Älä niin mua pelkää vaan;
Joka päivähän itses uskot
Meren valtaan raivoisaan.

On syämeni myös meri suuri,
Meri vuosten, luoteitten,
Ja monikin kaunis helmi
Myös piilee pohjassa sen.

Ja kuu on noussut vasta,
Se merta valaisee;
Ma syleilen armasta lasta,
Ja sydämet sykkielee.

Ma hempeen sulo huulten
Jään rannalle uinuksiin;
"Mitä kuuntelet pauhua tuulten?
Miks värjyvi kätes niin?"

""Se ei ole pauhua tuulen,
Veenneitojen laulu se on;
Ma siskoni äänen kuulen,
Mi vaipui aaltohon.""

Mustiin pilviin peitettyinä
Nukkuu taatot ylhän taivon,
Ja me heidän kuorsatessaan
Kestää saamme säitten raivon.

Raivomyrsky! Säät ne riehuu,
Laivaraukkaa puskee, puistaa. —
Ken nyt tuulet hillitsevi,
Herrattomat aallot suistaa!

En voi estää, että myrskyy,
Että laineet töytää laivaan,
Ja ma kääriydyn jo vaippaan,
Maataksein kuin taatot taivaan.

Jo tuulelle nostaa lakkiaan
Nuo lakkipäiset tyrskyt!
Se aaltoja pieksää vimmoissaan,
Ja jo ulvoo ja riehuu hyrskyt.

Meit' uhkaa musta pilven vyö,
Veet virtana valuu rankkaan;
On kuin jo meri ja vanha yö
Taas yhtyis alkusankkaan.

Mut lokki, mastohon kieppoutuin,
Vain kirkuu, kuin riivattu oisi;
Se väippyy siinä ja surkein suin
Nyt meille tuhoa toisi.

Kun varhain sivu huonees
Käyn aamua henkimään,
On riemuni, armas lapsi,
Kun ikkunassa sun nään.

Mua mustat silmäsi tutkii, —
Kai tuota katsees ties:
"Ken liet, mikä sulla on vaiva,
Sa vieras, sairas mies?"

Olen laulaja saksalainen
Ja kuuluja Saksanmaan;
Kun mainitaan nimet parhaat,
Myös mun se mainitaan.

Mikä vaivani, lapsi, — sen tietää
Moni miehiä Saksanmaan;
Kun mainitaan pahin tuska,
Myös mun se mainitaan.

10.

Loi ilta mereen hohdettaan
Sen viime välähdyksin;
Kalarantahan jäimme istumaan,
Me istuimme vait ja yksin.

Ja usvat häilyi, kuohui veet,
Vait lokki väippyen lensi,
Ja armaat, suuret kyyneleet
Kirkkaina silmiis ensi.

Näin niiden putoovan kädelles
Ja vaivuin jalkais juureen;
Pois kyynelet valkokätöses
Join tuskain sääliin suureen.

Siit' asti ruumiini riutuu näin,
Ja ma kuolen kaihoon vainen; —
Hän kyynelillään kylmin päin
Minut myrkytti, onneton nainen.

11.

Veenpiirin takaa kaukaa
Kuin kangastus ilmaantui,
Ja kaupunki torninensa
Siin' iltausvissa ui.

Saa kostea ilmanhenki
Veet harmaat liikkumaan;
Vait murheista kulkua soutaa
Mua laivuri purressaan.

Viel' aurinko kerran nousee
Veen pinnasta ilmoihin;
Sen säihkeessä nään mä paikan,
Miss' armahan hukkasin.

12.

Ja neito huoneessa nukkui,
Kuu sisään säteensä loi;
Siell' ulkona hilkkui ja kilkkui,
Ja valssinsävel soi.

"Toki ikkunasta ma katson,
Ken untani häiritsee."
On kuolleen luuranko siellä,
Ja se soittaen laulelee.

""Sa lupasit tanssiin tulla,
Mut söitpäs sanasi vaan;
Tule pois! nyt tanssit on tänään,
Ja ne tanssit on kirkkomaan.""

Se neidon hurmas ja huimas,
Hänet huoneesta viehättäin;
Hän ruottoa seuras, mi soittain
Läks käymähän eelläpäin.

Se soitti ja tanssi ja hyppi
Ja kalkutti nikamiaan,
Ja se nyökkyi ja nyökkyi kallo
Kuun hohteessa kamalaan.

13.

Mä synkissä haaveiluissa
Hänen kuvaansa katselin,
Ja salaa armaat kasvot
Ne elää jo alkoikin.

Ja hymy ihmeen hieno
Jo huulille ilmaantui;
Kuin kaihokyynelissä
Hänen silmänsä kirkkaat ui.

Myös multa kyynelet virtas
Pois pitkin poskia mun, —
Ja, oi, en uskoa saata,
Ett' tottakin hukkasin sun!

14.

Ma kovanonnen Atlas! Maailmaa,
Mun koko tuskain mailmaa täytyy kantaa,
Ma kannan kantamattomia, vaivaan
Jo sortuu sydän-kulta.

Sa sydän ylpeä, sa tahdoit nää!
Sa tahdoit hurjan onnellinen olla,
Tai kurjan kurja, sydän ylpeä,
Ja olet kurjan kurja.

15.

Mitä tiennee ainoa kyynel,
Mi silmää kaihtaa näin?
Se entisaioilta vielä
On jäljellä silmässäin.

Oli kirkkaita siskoja sillä,
Mut kaikki on haihtuneet;
Oi, tuskien, riemujen kanssa
yötuulehen haipui veet.

Ja usvihin haipui tuike
Myös sinitähtösten,
Mi mulle riemut ja tuskat
On hymyillyt mielehen.

Oi, myöshän itse lempi
Se haihtui, kaihtui pois!
Tää vanha, ainoa kyynel
Se myös jo haipua vois!

16.

He toisiaan lempi, mut siitä
Ei hiiskunut kumpikaan;
Niin vihoin he toisiinsa katsoi
Ja riutuivat rakkauttaan.

Ja jo eroon he joutui ja enää
Näki toisensa unessa vaan;
Oli aikaa he kuolleet ja tuskin
Sitä itse he aavistikaan.

17.

Syysillan kelmeä täyskuu
Se katsoo pilvistään;
Liki hiljaista kirkkomaata
On pappila yksinään.

Siell' äiti Sanaa lukee,
Ulos poika se tuijottaa,
Ja tytär vanhempi uinuu,
Mut nuorempi virkatuks saa:

"Voi, taivas, päiviä näitä,
Miten nuhjuvat hiljalleen!
Vain keitä kun hautaan vievät,
Saa jotain nähdäkseen."

Ylös kirjasta katsoi äiti:
"Ei erhetyt, — tiedän mä, kaks
On kuollut, siitä kun vietiin
Sun isäs haudattavaks."

Tytär vanhempi haukottelee:
"En tänne mä nälkään jää,
Menen huomenna kreivin luokse,
Hän on rikas ja pyörällä pää."

Mut poika naurun päästää:
"Viis sissiä Tähdessä juo,
He kultaa laittaa, ja heiltä
Pian taitoja tää mies tuo."

Jo äiti raamatun nakkaa
Pojan laihoihin nystyriin:
"Vai vieläkö, häijy henki,
Jäät maantierosvoks niin!"

Soi koputus ikkunalasiin,
Käden näkee he viittovan:
Isä-vainaja siinä seisoo
Pyhäviitassa saarnaajan.

18.

Kun pirua huusin, hän saapuikin,
Ja mun hän sai ihan ihmeihin;
Ei ruma hän ollut, ei rampakaan,
Mies hauska ja hieno kerrassaan.
Hän mies on parhaissa voimissansa,
Siro, höyli ja ihmistuntija kanssa.
Hän taitava diplomaatti on,
Ja hän selvitti kirkon ja valtion.
On kalvas hiukan, mut niin käy noiden
Sanskriitin ja Hegelin tutkijoiden.
Häll' lempipoëtana viel' on Fouqué.

On kritikoimasta muuten hän laannut,
Näet toimen tän oli huostaansa saanut
Hänen mainio mummonsa Hekatee.
Hän juridiikkaani kehui kovin,
Sitä aiemmin myös oli tutkinut tovin.
Ja ystävyys, jota osoitin,
Oli kallis hälle, ja syystäkin,
Ja hän tiedusti, eikö viime vuonna
Jo kohdattu Espanjan lähetin luona?
Kun niin häntä tarkkasin, selvis juttu,
Ja hän oli vanha, hyvä tuttu.

19.

Nuo pyhät kuninkaat itämaan
He tiedusti kulkeissansa:
"Kai tästä tie käy Betlehemiin,
Rakas vanha ja nuori kansa?"

Ei nuoret, ei vanhat he tienneet vaan,
Ja kuninkaat eelleen kulki;
He seuras tähteä tuikkivaa,
Mi vienona leimahti julki.

Yli Joosefin huoneen se seisattui,
He käy yli kynnyshirren;
Ja karja se mylvi, ja itki laps,
Pyhät kuninkaat alkoivat virren.

20.

Kaks lasta oltiin, lapsi,
Kaks pientä, rattoisaa;
Me ryömimme kanakoppiin
Ja piilimme olkien taa.

Kuin kanat kotkotimme,
Ja siinä jos kulki ken, —
"Kykerikyy!" hän luuli
Nyt kukon lauluksi sen.

Oli arkku kartanolla,
Sen seinät paperoin,
Me muutimme sinne, ja oltiin
Muka ylhäisöperhe noin.

Ja naapurin vanha kissa
Tuli aina vieraisiin;
Heti kumarrus, niiaus sille,
Ja siinäkös kursailtiin.

Sen vointia tiedustimme,
Osanottoa teeskellen;
Moni vanha kissa on kuullut
Nuo lauseemme jälkeen sen.

Myös haastoimme järkevästi,
Kuink' aiat muuttuu näin,
Miten nuoruudessamme kaikki
Oli toisin ja paremmin päin;

Miten lempi ja usko ja hyveet
Jo mailmasta katoaa,
Miten kahvin hinnat on nousseet,
Ja rahaa ei nähdä saa! — — —

On poissa jo lastenleikit,
Pois kaikki vierähtää,
Raha, mailma ja aika, — ja sinne
Hyve, lempi ja usko jää!

21.

On sydän raskas, kaihomiellä
Mä entisaikaa muistelen;
Ol' ennen maassa rauha vielä
Ja ihmiselo herttainen.

Nyt kaikki on kuin nurin vainen,
Sä nälkää näät, teet kilvoin työs!
On kuollut isä taivahainen,
Ja perkele on vainaa myös.

Ja kaikki on niin kylmää, jäistä,
Niin synkkää, nurjaa, kiperää;
Jos ei ois lemmen kipinäistä,
Ties, kuinka oikein kestäis nää!

22.

Kuin kukka olet kaino,
Niin kuulas, vienoinen;
Sua katselen ja kaiho
Mun hiipii mielehen.

Mun on, kuin rukoilla täytyis
Mun vait käsi kutreillas,
Ett' aina sa oisit, vieno,
Niin kaino ja kuulakas.

23.

Laps, se ois vain turmiokses,
Ja ma niin koin järjestellä,
Ettei mulle hellään hehkuis
Koskaan enää lempes hellä.

Mut kun onnistuinkin siinä,
Sitä usein melkein itkin,
Ja ma usein mietin sentään:
Jos mua sentään lempisitkin!

24.

Ei kasvot kalvaat ilmaissut siis,
Mitä tuskia rinta sulki?
Vai tahdot, että ylväs suu
Tois nöyrät pyynnöt julki?

Oi, liian ylvääks jäi tää suu,
Se suudella, leikkiä sai vaan;
Se sanan ilkkuvan lausua vois,
Kun kuolen lemmenvaivaan.

25.

Ma tahdoin luokses tulla
Ja viipyä rinnallas;
Ei ollut aikaa sulla
Sun kaikilta toimiltas.

Ma lausuin sieluni innoin:
"Sua yksin mä lemmin ain!"
Sa nauroit täysin rinnoin
Ja pilkoin niiasit vain.

Sä vielä kiihdytit, kulta,
Mun lemmenmurheitan',
Ja viimein sä kielsit multa
myös lähtösuudelman.

En itseän' ammu varmaan,
Vaikk' asiat on huonosti päin!
Tän kaiken, tiedä, armaan',
Jo kerran ennenkin näin.

26.

Elo, mailma on liian hajanainen, —
Jos professoreihimme lähtisin vainen!
Vain paikkaustyöthän on virkana hupsuin.
Elon laittavat kuntoon ja systeemiin,
Yömyssyineen ja viittansa tupsuin
He luomisen aukot tukkivat kiin.

27.

On illalla vieraita heillä,
Talo tulten säihkeessä on.
Nään kirkkaassa ikkunassa
Utuvartalon liikunnon.

Sä et mua nää, tääll' yössä
Olen alhaalla yksin vain;
Et myös, et myös sä nähdä
Voi öiseen rintahain.

Sua öinen rintani lempii,
Se lempii ja ratkee, oi!
Se värjyy ja vertyy kuiviin,
Mut et sitä nähdä voi.

28.

Ma soisin, ett' yhteen sanaan
Koko tuskani mahtua vois,
Sen hauskoille tuulille heitän,
Ne hauskasti vie sen pois.

Ne luokses, lemmitty, vievät
Tuon sanan tuskaisen;
Sa kuulet sen joka hetki,
Joka paikassa kuulet sen.

Ja kun olet uinunut yöksi,
Kun tuskin on silmäs kiin,
Sua ahdistain sana seuraa
Sun uniis sikeimpiin.

29.

On timantit sulla ja helmet,
Mitä ihminen pyytää voi,
On ihanimmat silmäs, —
Mitä vielä sä mielit, oi!

Sun silmäis ihanuutta
Nyt uljas joukko soi
Ikilaulujen ihmeellisten, —
Mitä vielä sä mielit, oi!

Sun silmäs ihanaiset
Ne turmion mulle toi,
Ja onneni juurin ne raasti, —
Mitä vielä sä mielit, oi!

30.

Kellä ensi lempi, hän on
Toiveittakin kuningas;
Ken se lempii toisen kerran
Toivotonna, narri on.

Niinpä, narri, — jälleen lemmin
Vastalempeä mä vailla;
Päivä, kuu ja tähdet nauraa,
Ja ma nauran myös — ja kuolen.

31.

Tiesi, minne lie tuo huima
Tyttö päässyt majoihin;
Kiroillen ma sadesäässä
Juoksen halki kaupungin.

Majapaikast' toiseen tässä
Olen päivän hypännyt,
Suurisuilta viinureilta
Turhaan häntä kysellyt.

Silloin nään sun ikkunassa,
Ja sa viitot, naurat niin.
Tiesinkös sun majaan käyväs
Ensi luokan hotelliin!

32.

Mikä valhe suudelmissas!
Miten hurmaa teeskelys!
Sulo pikku petoksissas,
Suloisempi pettymys!

Miten väistänetkin, armaan',
Tiedän, minkä sallit sä!
Mitä vannot, uskon varmaan,
Mitä uskot, vannon mä.

33.

Lumivalkeille olkapäilles
Mä pääni painaa saan,
Ja varkain kuuntelen, minne
Käy sydämes kallistumaan.

Nuo sini-husaarit soittaa
Ja tulee portilta päin;
Mun huomenna aikoo heittää
Sydänterttuni, ystäväin.

Ja jos minut huomenna heität,
Niin viel' olet tänään mun,
Ja armaassa syleilyssäs
Sitä vienommin uneksun.

34.

Nuo sini-husaarit soittaa
Ja lähtee portista pois:
Tulen luoksesi, kulta, ja tässä
Nyt ruusuvihko ois.

Oli nuo koko hurjat kestit!
Sotamiestä kuin vitsaus!
Myös sydämessäs sulla
Oli täysi majoitus.

35.

Mut kastraatit ne voihkii,
Kun läksin mä laulamaan;
Ne voihkii ja ne oihkii:
"Sa laulat niin karkeaan."

Niin alkaa laulun oivat
Nuo äänöset pienoiset,
Kuin kristalli ne soivat,
Nuo hienot ja vienoiset.

Ne laulaa lemmenvaivan
Ja lempivän hekkumaa;
Ja naiset itkuun aivan
Tuo taidenautinto saa.

Suomentanut *Oskar Uotila*.

36.

Valleilla on Salamankan
Ilma leutoa ja lauhaa;
Siellä armaan Donnan kanssa
Nautin suvi-illan rauhaa.

Kaunokaisen norjaa vartta
Käsivarsin kiedon vankkaan,
Sormin autuain ma tunnen,
Kuinka rinnat aaltoo rankkaan.

Mutta lehmuksista kuuluu
Kuiske, tuskallinen melkein;
Synkkä vuo tuoll' alla kuohuu
Häijyin, kovanonnen elkein.

"Ah, Sennora, aavistan sen,
Religat[1] saan tästä kyllä;
Salamankan valleill' oomme
Viime kerran kävelyllä."

[1] Erot yliopistosta.

37.

Hämyään luo kesäilta
Yli metsäin, kukkaniittyin;
Kultakuu se hoivaa tuoden
Katsoo maahan taivahilta.

Puron luona oikut ilkkuu;
Matkamies voi loiskeen kuulla,
Jokin henkii siimehissä,
Vetten vyössä jotain vilkkuu.

Siinä vetten suvannossa
Salaa kylpee keijo kaino;
Olkapää ja valkokaula
Vienoon hohtaa kuutamossa.

38.

Yö on vierahilla mailla, —
Jalka raskas, sairas mielen';
Silloin siunauksen lailla
Sulo kuu se loistaa tiellen'.

Sulo kuu, sun sätees saivat
Öiset kauhut kaikoksihin;
Mielestäni haihtuu vaivat,
Silmä heltyy kyynelihin.

39.

On kuolo kylmä, kolkko yö,
Ja elo vilpas päivä on.
Jo hämyy, uneen vaivun,
Mun uuvutti päivän työ.

Yli hautani lehmus huminoi,
Miss' satakieli laulelee;
Soi laulussa lempi, lempi,
Sen uinuja kuulla voi.