IV
Romansseja
Pekka Parka.
1.
Ja Hannu ja Kerttu tanssivat vaan,
Ja silmät ne säihkyy armaat.
On Pekka vait, ei liikukaan,
Ja kasvot on tuhkanharmaat.
Ja Hannu nyt Kertun sulhanen on,
Koruvaatteissa viettää he häitä.
Mut Pekka parka työpuvuss' on
Ja puree kynttensä päitä.
Ja Pekka ääntävi alla päin
Ja katsoo murhein noita:
"Oi, jollen ois toki järkevä näin,
Täss' syntyis turmioita."
2.
"Lyö tuska rintaa ahdistain,
Kuin palkeet särkis pajaa;
Jos minne vain ma työhön sain,
Se pois mun sieltä ajaa.
"Luo lemmityn se vie mun ain,
Kuin vois mua Kerttu lientää;
Mut kun ma nään nuo silmät vain,
Taas pois mun täytyy rientää.
"Ma vuoren huiput kaikki hain,
Siell' yksin käydä pyyhkin;
Ja vait kun seison murheissain,
Niin seison vait ja nyyhkin."
3.
Käy Pekka parka kähnystäin,
Kuin haamu, arkaan, alla päin.
Ja kadulla kun kalvaan näät,
Niin seisomaan sa melkein jäät.
Jää tytöt kuiskuin kaivon luo:
"Kai haudastaan on noussut tuo?"
Ei, neidot, näin on laita tän:
Käy vasta hautaan maata hän.
Hän kullastaan on pettynyt,
Siks paras päästä hautaan nyt,
Näet parhaan rauhan lepo tuo,
Mi unta mailman loppuun suo.
Krenatöörit.
Krenatööriä kaks käy Ranskaan päin,
Oli kumpikin Venäjän vanki.
Mut kun he pääsevät Saksaan näin,
He sieltä ei lähtöön hanki.
He murheita kuulivat Ranskasta juur:
Peri hukka jo voittajanki,
Oli lyöty ja pirstottu armeija suur, —
Ja keisari, keisari vanki.
Krenatöörit nyt itkevät rinnakkain,
Kun tiedot surkeat saavat;
Ja toinen ääns: "Oi, tuskiain,
Miten polttavat vanhat haavat!"
Mut toinen ääns: "Taru loppuun soi,
Ja voisin kanssas kuolla,
Mut mulla on vaimo ja lapset, oi,
Jotk' kaukana nääntyy tuolla."
"Ma vaimosta viis, ma lapsista viis,
Voin uhrata rakkaimmanki;
Jos on nälkä, he käykööt mieroa siis, —
Oi, keisari, keisari vanki!
"Suo mulle palvelus viimeisin,
Jos nyt tää päättyy vaiva;
Ota kanssasi Ranskaan ruumihin',
Sa hautani Ranskaan kaiva.
"Tää kunniaristi rinnallein
Sa pannos arkkuun myötä
Ja laske pyssy vierehein
Ja miekka vyölle vyötä.
"Niin makaan vait ja kuuntelen vaan,
Kuni vartia korvin vaisuin,
Kunis tykkien jyskehen kuulla saan
Ja kapsetta ratsujen raisuin.
"Yli hautani keisari ratsastaa,
Ma huomaan joukkojen ahdon;
Taas haudasta nousen ja puolustaa
Sua, keisari, keisari tahdon!"
Viesti.
Hoi! ylös joutuin, asemies,
Sä hyppää satulaan!
Ja kiidä linnaan Duncan'in
Pois halki salomaan!
Ja talliin hiivi, — istu vait,
Siks kuin sa rengin näät.
Niin kysy: "kumman tyttären
On kuninkaalla häät?"
Ja jos hän vastaa: "tumman on,"
Tuo viesti joutuinen.
Mut jos hän vastaa: "vaalean,"
Ei lie niin kiire sen.
Käy silloin köysimiehen luo
Ja nuora valitse,
Ja tule verkkaan, vaiti vaan
Tuo mulle käteen se.
Belsassar.
Jo keskiyö se eessä on,
Ja vait jo nukkuu Babylon.
Mut kuninkaanlinnass' yksin vaan
Tulet väikkyvät vielä ja meluillaan.
Belsassar juhlasalissaan
Nyt jatkaa juhla-atriataan.
Sotaseurue loistossa säihkyilee,
Ja viini maljoissa läikkyilee.
Ne kilkkuvat, maljat, he riemuiten juo;
On tuitun valtijan mieliksi tuo.
Jo kuninkaan posket hehkuaa,
Ja viini mielen huimaks saa.
Ja hurjaks siinä huimaantuin
Jumaluutta hän herjaa syntisin suin.
Hän pöyhkien herjaa, röyhkeäpää,
Ja joukkue riemuiten räyhähtää.
On kuningas käskyn lennättänyt;
Hovipoika on juossut ja palaa nyt.
Hän kultia päällään kantaen tuo;
On Jehovan temppelin ryöstöjä nuo.
Käsin riettain kuningas tempas niin
Pyhän maljan, mi reunaansa täytettiin.
Ja hän äkkiä tyhjensi pohjaan sen,
Suu vaahdossa huusi nyt ylpeillen:
"Sua, pikku Jehova, halveksin, —
Olen yksin valtija Baabelin!"
Mut tuskin soi sanat kauheat nää,
Niin salaa häntä jo peljättää.
Myös räikeä nauru mykkenee;
Vain kuolonhiljaus vallitsee.
Ja katso! ja katso! seinällen
Käy esiin kuin sormet ihmisen.
Ja ne seinään piirtää, piirustaa
Tulikirjoitusta ja katoaa.
Jääjäykkänä istuu kuningas,
Ja muoto on kalman kalvakas.
Sotaseurue kauhuun karmistuu
Ja istuu vait ja ääneti suu.
Käy tietäjät esiin, — ei yksikään
Tulimerkkejä pysty selittämään.
— Belsassarin, ennenkun loppui yö,
Hänen vartiajoukkonsa hengiltä lyö.
Pyhiinvaellus Kevlaariin.
1.
On ikkunassa äiti
Ja poika vuoteellaan.
"Sä etkö nouse, Vilhelm,
Nyt saattoa katsomaan?"
"Niin sairas olen, äiti,
En enää kuule, nää;
Ma Gretchen vainaata muistan,
Se sydäntä kirveltää."
"Tule! käykämme Kevlaariss,
Ota kirja ja rukousvyös;
Pyhä-Neitsyt sun tekee terveeks
Ja sairaan sydämes myös."
Sivu liehuvi kirkkolippu,
Soi kirkkovirtten vuo;
Ja Reinin Kölnin halki
Käy juhlasaatto tuo.
Ja äiti joukkoon lähtee,
Vie poian kanssahan,
He innolla yhtyvät kööriin:
"Oi kiitos Maarian!"
2.
On Kevlaarin Pyhä-Neitsyt
Nyt juhlahameessaan.
Niin paljon hällä on puuhaa,
On paljon sairaita maan.
Ja sairaat hälle kantaa
Jo uhriantimet,
Vahamuodot jäsenistään,
Vahajalat ja kätöset.
Vahakäden ken uhraa, hältä
Kipu kädestä katoaa,
Mut ken vahajalan se uhraa,
Hän jalkansa terveeks saa.
Tuli Kevlaariin moni rampa,
Hän nuoralla tanssii nyt,
Ja moni nyt viulua soittaa,
Min sormet ol' typistetyt.
Vahakynttilän äiti ottaa,
Sen sydämeks muodostaa.
"Tää Neitsyt-Äidille anna,
Hän huoles huojentaa."
Vahan poika huoaten ottaa,
Käy huoaten Maarian luo;
Sanat kumpuvi sydämestä
Ja silmistä kyynelvuo:
"Oi, puhdas, Armonsaanut,
Oi, Äiti Jumalan,
Oi, sulle, taivaiselle
Ma vaivani valitan!
"Köln-kaupungissa asuin
Ma äitini kanssa vain,
Köln-kaupungissa, jossa
On kirkkoja sadoittain.
"Ja naapuriss' asui Gretchen,
Mut nyt hän kuollut on, —
Tuon vahasydämen, terveeks
Sä tee sydän onneton.
"Tee, tee sydän sairas terveeks, —
Ma aina, ainian
Koko uskoni innolla laulan:
Oi, kiitos Maarian!"
3.
Ja sairas poika ja äiti
Jo nukkuvat huoneessaan;
Nyt sisään käy Pyhä-Neitsyt
Niin hiljaa hiipien vaan.
Hän kumartuu yli sairaan
Ja painaa kädellään
Nyt sairaan sydäntä hiljaa
Ja hymyillen katoo hän.
Sen unissaan näki äiti,
Ois nähnyt muutakin kai,
Mut valveille uinuksista
Hänet koirain haukunta sai.
Nyt siinä pitkällänsä
On poika, ja kuollut on;
Mut aamun hehkein hohde
Luo posket ruskohon.
Kädet ristihin äiti laski,
Tuns oudoksi oltavan;
Hän hymis hartain mielin:
"Oi, kiitos Maarian!"
Almansor.
1.
Doomissa Cordoovan kohoo
Ykstoistsataa pylväst' tuimaa,
Ykstoistsataa jättiläistä
Kantajana kuvun huiman.
Pylväill' on ja seinämillä
Yltä alas kirjailuita,
Ylhät lauselmat Koraanin
Siin' on kukkiin kiedottuina.
Maurit kunniakses, Allah,
Rakensivat moskees muinoin!
Mutta kaikki jo on mennyt
Synkkäin aikain synkkään kuiluun.
Tornista, jost' ain muezzin
Huusi kansaa rukoukseen,
Nyt soi kristittyjen kellot
Kaihoisasti äänin kumein.
Parvilta, mist' uskovaiset
Profeetasta lauloi julki,
Messun valhetöitä näyttää
Papit kaljupäät ja munkit.
Siin' on öykkää, kumarrusta
Eessä maalinaamain nukkein,
Humu käy, ja soi ja suitsuu
Vilkkuessa tuohustulten.
Siellä doomissa Cordoovan
On Almansor ben Abdullah;
Vait hän katsoo pylvässarjaa,
Ja hän hiljaa ääntäin puhuu:
"Oi, te pylväät, jättiläiset,
Allahille nousseet muinoin,
Nyt, te jäykät, palvelette
Kirottua kristikuntaa!
"Ajan pakkoon mukaannutte,
Tyynnä kannatte sen kuormaa;
Niinpä mielellein voin, heikko,
Minä myös jo rauhaa suoda."
Päänsä painaa hilpein mielin
Niin Almansor ben Abdullah
Alle kasteen pyhän maljan
Doomissa Cordoovan uljaan.
2.
Nopeaan hän doomist' astuu,
Huimaan kiitää ratsullansa;
Kutrit kosteat ne liehuu,
Keikkuu töyhtö hatussansa.
Tietä Alkoleaa kohden,
Guadalquivir-virran rantaa,
Missä mantelit ne kukkii,
Oranjit luo tuoksujansa;
Sinne kiitää ritar reipas,
Viheltää ja naurain laulaa;
Lauluun linnut riemuin yhtyy,
Sitä säistäin virta pauhaa.
Tuolla linnass' Alkolean
Asuu Clara de Alvares;
Isä sotii Navarrassa, —
Tyttären on päivät vapaat.
Torvien ja rumpuin räikkeen
Kuulee kaukaa jo Almansor,
Ja hän näkee tulten tuikkeen
Läpi linnapuiston varjon.
Linnass' Alkolean tanssii
Kakstoist' tummasilmää naista,
Kakstoist' tummasilmää herraa;
Tanssiss' uljain on Almansor.
Vilkkain mielin vallatonna
Liehuu hän vain perhon lailla,
Ja hän tietää sulo lausein
Mielistellä joka naista.
Isabellan pientä kättä
Suutelee hän, rientäin matkaan,
Istahtaa Elviran viereen,
Ja hän silmiin häntä katsoo.
Naurain Leonoralt' urkkii:
Onko nyt hän mieliks armaan?
Ja hän näyttää kultaristin,
Mi on kudottuna vaippaan.
Joka naiselle hän kuiskii,
Häntä lempivänsä sanoo;
"Totta kuin oon kristitty!" hän
Varmaan sata kertaa vannoo.
3.
Tuolla linnass' Alkolean
Hälvennyt on riemu, hilke,
Poistuneet on naiset, herrat,
Eikä enää tulet vilku.
Donna Clara ja Almansor
Ovat yksin saliss' siinä;
Yksin vain luo viime lamppu
Heidät valoon puolisiimeen.
Nojatuoliss' istuu donna,
Jakkaralla ritar istuu,
Ja hän raskaan päänsä uinuin
Laskee syliin armaan immen.
Ruusuvettä pullosesta
Valaa donna kaihomielin
Kutrillen Almansorinsa,
Jonka rinta huokuu, riehuu.
Sulo suukon viehkein huulin
Painaa donna kaihomielin
Kutrillen Almansorinsa,
Jonka otsa pilviin peittyy.
Kyyneliä vienoin silmin
Itkee donna kaihomielin
Kutrillen Almansorinsa,
Jonka värjyy huulten pielet.
Taas hän uinuu seisovansa
Nöyrin päin jo vettä tippuin
Tuolla doomissa Cordoovan, —
Kummat äänet korviin rinkuu.
Uljaat pylväät, jättiläiset,
Vihan vimmoin iestään yrmii;
Ei ne enää kestä kuormaa,
Ja ne huojuu, ja ne ryskii.
Ja ne hurjaan sortuu, suistuu,
Papit, kansa parkuu silloin,
Kupu ryskyin ruhjoutuu, ja
Ristin jumalat ne kirkuu.