Alamainen: Romaani

by Heinrich Mann

VI.

Herra tohtori Hessling ja hänen rouvansa, Netzigistä, katsahtivat mykkinä toisiinsa zürichiläisen hotellin hississä, sillä heidät vietiin neljänteen kerrokseen. Tämä oli johtunut siitä silmäyksestä, minkä liikkeenhoitaja oli luonut heihin nopeasti ja varovasti. Diederich kirjoitti nimensä tottelevaisesti päiväkirjaan; vasta kun yliviinuri oli mennyt, hän ilmaisi suuttumuksensa sikäläistä toimitusta ja Zürichiä kohtaan. Guste kävi vielä äänekkäämmäksi ja tuli siihen lopputulokseen, että piti kirjoittaa Baedekerille, Kun tämä kostamiskeino näytti vähemmän tehokkaalta, niin Diederich kääntyi Gustea vastaan syyttäen hänen hattuaan. Guste lykkäsi tämän taas Diederichin hohenzollernviitan viaksi. Niin he sitten ryntäsivät aamiaispäivällisille päät kovin punaisina. Ovella he pysähtyivät ja huohottivat vieraiden katseiden alaisina, Diederich kun oli smokingissa, mutta Gustella päässään sellainen hattu, missä oli nauhoja, sulkia ja solkia, mitkä epäilemättä kuuluivat ensikerroksen asukkaille. Heidän tuttavansa, yliviinuri, vei heidät riemukulussa heidän paikalleen.

Zürichiin ja myöskin hotelliin he leppyivät illalla. Sillä ensinnäkin neljännessä kerroksessa oleva huone oli halpa, vaikkakaan ei kunniakas; ja sitten aivan avioparin vuoteiden yläpuolella riippui melkein luonnollisen kokoinen turkkilainen haaremivaimo, ruskahtava ruumis ylellisellä patjalla kelluen, kädet pään alla, kosteata riutumista silmäin tummassa laskoksessa. Raamit jakoivat sen keskeltä kahtia, mikä seikka antoi avioparille pilan aihetta. Seuraavana päivänä he kulkivat ympäri raskain silmäluomin, nielivät hirveitä ruokamääriä ja kysyivät vain itseltään, mitä olisi tapahtunut, jos tuo haaremivaimo ei olisi ollut keskeltä katkaistu, vaan aivan kokonainen. Väsymyksestä he laiminlöivät junan ja palasivat illalla niin aikaisin kuin mahdollista halpaan huoneeseensa. Ei voitu arvata, miten kauvan tätä laatua elämää tuli kestämään; mutta silloin Diederich luki raskain luomin sanomalehdestä, että keisari oli paraikaa matkalla Roomaan tervehtimään Italian kuningasta. Silmänräpäyksessä hän oli virkeällä tuulella. Kimmoisesti hän liikkui ovenvartijan luo, konttoriin ja hissiin; ja Guste sai valittaa tai ei, että häntä huimasi, matkalaukut olivat kunnossa, Diederich työnsi jo Gusten ulos. "Pitääkö nyt sitten?" voivotti Guste, "kun sänkykin on niin hyvä!" Mutta mennessään Diederich loi vain pilkallisen katseen haareminaiseen. "Huvitelkaapa vain edelleen, armollinen nainen!"

Kiihtymyksestä hän ei nukkunut kauan, Guste kuorsasi rauhallisesti hänen olkapäällään, sillä välin kun hän, lentää suhistaen läpi yön, ajatteli sitä, miten toista rataa pitkin keisari itse kiiti samanlaista vauhtia ja samaa päämäärää kohden. Keisari ja Diederich riensivät kilpaa! Ja koska Diederich jo useampia kertoja elämässään oli saattanut lausua ajatuksia, jotka salaperäisellä tavalla näyttivät ilmaisevan kaikkeinkorkeimman herran ajatuksia, niin kenties Hänen Majesteettinsa tällä haavaa tiesi Diederichin olemassaolon: tiesi, että hänen uskollinen alamaisensa riensi hänen rinnallaan yli Alppien näyttämään aroille muukalaisille, mitä uskollisuus keisaria kohtaan on. Hän salamoi toisella penkillä olevia nukkujia kohden, jotka olivat pieniä tummia ihmisiä ja joiden kasvot näyttivät unessa riutuneilta. Saksalaiseen ojentautumiseen heidän pitäisi tutustua!

Aikaisin Milanossa ja keskipäivällä Florenzissa matkustajia läksi junasta, mitä seikkaa Diederich ei käsittänyt. Hän koetti, menestymättä sanottavasti, selittää jälellejääneille, mikä tapaus heitä Roomassa odotti. Kaksi amerikkalaista näytti vastaanottavammalta, jonka johdosta Diederich riemuitsi: "Niin, Te kadehditte varmastikin meitä meidän keisarimme johdosta!" Silloin amerikkalaiset katsahtivat toisiaan mykän kysyvästi tulematta siitä sen viisaammiksi.

Lähellä Roomaa Diederichin kiihtymys muuttui villiksi toimintahaluksi. Sormi matkaoppaan lehdellä hän kieppui junahenkilökunnan kinterillä ja koetti saada selville, kumpi tuli pääsemään aikaisemmin perille, hänen keisarinsa, vaiko hän. Gusten intohimot olivat syttyneet hänen miehensä innostuksesta. "Diedel!" hän huusi: "Minä saatan heittää matkahuivini tielle, jotta hän astuu sille, ja kukat minä myöskin paiskaan pois hatustani!" — "Mutta jos hän näkee sinut ja sinä teet häneen vaikutuksen?" kysyi Diederich ja hymyili kuumeisesti. Gusten povi alkoi aaltoilla, hän loi luomensa alas. Diederich yski ja tempautui irti tuosta hirvittävästä jännityksestä. "Minun miehenkunniani on minulle pyhä, sen minä tahdon tässä sanoa, mutta tässä tapauksessa —" Ja hän teki täpärän kädenliikkeen.

Sitten tultiin perille — mutta kokonaan toisin, kuin aviopuolisot olivat kuvitelleet. Virkailijat ahdistivat matkustajat pois asemalta eräälle avaralle paikalle, ja sen takana oleville kaduille, jotka heti jälleen suljettiin. Mutta ylenpalttisessa innostuksessaan Diederich läpäisi esteen. Hän jätti Gusten seisomaan siihen ojennetuin käsin kaikkien käsilaukkujen kanssa ja ryntäsi eteenpäin. Hän oli jo keskellä kenttää; kaksi sulkahattuista sotilasta juoksi hänen jälkeensä, niin että heidän kirjavat takinliepeensä liehuivat. Silloin astui aseman rappusilta useampia herroja alas, ja heti kohta eräät vaunut ajoivat Diederichiä kohden. Diederich heilutti hattuaan, hän karjui niin, että vaunuissa olevat herrat keskeyttivät puheensa. Oikealla oleva kumartui eteenpäin — ja he näkivät toisensa, Diederich ja hänen keisarinsa. Keisari hymyili kylmän tutkivasti silmäkulmillaan ja suupielensä hän veti hieman alaspäin. Diederich juoksi jonkun matkaa mukana, silmät selko selällään, huutaen yhä ja hattuaan heiluttaen, ja muutaman sekunnin ajan he olivat vallan kahden kesken, keisari ja hänen alamaisensa, keskellä tyhjää kenttää, sinisiintävän taivaan alla, sillä aikaa kun ympärillä ja taustalla vieras joukko taputteli heille käsiään.

Vaunut katosivat jo liputetuille kaduille, eläköönhuudot kaikuivat jo kaukaa, ja Diederich huoahti, sulki silmänsä ja pani hatun päähänsä.

Guste viittasi hänelle suonenvedontapaisesti, ja ympärillä seisovat ihmiset taputtivat Diederichille käsiään, kasvot täynnä iloista hyväntahtoisuutta. Sotamiehetkin, jotka äsken olivat ajaneet häntä takaa, nauroivat nyt. Toinen heistä meni osanotossaan niin pitkälle, että vihelsi hänelle ajurin. Ajaessaan pois Diederich tervehti yleisöä. "He ovat lasten kaltaisia", hän selitti vaimolleen. "Niin, mutta myöskin samassa määrässä löyhiä", hän lisäsi, ja sitten hän myönsi: "Berlinissä ei tämä olisi mitenkään käynyt päinsä… Kun minä ajattelen katumeteliä Unter den Lindenillä, niin kaikki kävi siellä hieman terävämmin." Ja hän suoristautui ajaakseen hotelliin. Hänen ryhtinsä johdosta he saivat huoneen toisesta kerroksesta.

Varhain aamulla oli Diederich jo kadulla. "Keisari nousee aikaisin," hän sanoi Gustelle, joka murisi tyynyjensä välissä. Muuten hän ei tarvinnutkaan vaimoaan tehtävänsä suorittamisessa. Sormi kaupungin asemakaavalla hän saapui Quirinalin eteen ja asettui siihen. Hiljainen paikka oli viistojen säteiden kultaama, palatsi seisoi tyhjää taivasta vasten häikäisevän jykevänä — ja Diederich seisoi siinä ja odotti majesteettia neljännen luokan ritarimerkki kohotetussa rinnassa. Rappuja ylös ja pois kaupungista sipsutteli joku vuohilauma ja katosi kaivon ja valtavansuurten hevostenkesyttäjäin taakse. Diederich ei katsahtanut taakseen. Kaksi tuntia kului, ohikulkijoita alkoi ilmestyä useampia, joku vartio ilmestyi talonsa takaa, toisessa porttikäytävässä liikuskeli porttivahti, ja useampia henkilöitä kulki ohitse. Diederich kävi levottomaksi. Hän lähestyi fasaadia, kulki hiljaa ohitse, kurkistaen jännittyneenä sisään. Kun hän ilmestyi kolmannen kerran, niin portinvartia vei käden lakkiinsa, hieman epäröiden. Kun Diederich pysähtyi ja vastasi tervehdykseen, niin hän tuli ystävälliseksi. "Kaikki järjestyksessä," hän sanoi kätensä takaa, ja Diederich otti ilmoituksen vastaan ymmärtävin elein. Hänestä tuntui vain luonnolliselta, että hänelle tehtiin selvää hänen keisarinsa hyvinvoinnista. Hänen kysymyksiinsä, milloin ja minne tuli keisari lähtemään, vastattiin viivyttelemättä. Portinvartija sai itsestään päähänsä, että Diederich tarvitsi vaunut, jos tahtoi saattaa keisariaan, ja hän lähetti jonkun niitä hakemaan. Sillä välin siihen oli kokoutunut pieni joukko uteliaita, ja silloin portinvartija astui syrjään; erään esiratsastajan takaa ilmestyi, avovaunuissa, kotkakypärän säteillessä, pohjolan vaalea herra. Diederichin hattu heilui ja hän itse huusi, aivankuin pyssyn piipusta, italiaksi: "Eläköön keisari!" Ja kohteliaasti tuo pieni joukko huusi mukana… Mutta Diederich hyppäsi ajurinrattaille, jotka olivat siinä vieressä, ja sitten mukaan, innostaen kuskia huudoilla ja runsailla juomarahoilla. Ja katso: hän pysähtyi, takaapäin lähestyivät vasta kaikkeinkorkeimmat vaunut. Kun keisari astui alas, niin siinä oli taas pieni joukko, ja Diederich huusi jälleen italiankielellä… Hän jäi vartioimaan taloa, missä hänen keisarinsa viipyi. Rinta pystyssä ja katse säihkyvänä joukkiota kohtaan, joka uskalsi lähestyä! Kymmenen minuutin perästä tuo joukko tuli uudestaan täysilukuiseksi, vaunut vierivät ovelta, ja Diederich: "Eläköön keisari!" — ja joukon villinkuohuvassa huudossa takaisin Quirinaliin. Vartio. Keisarilla czako päässä. Joukko. Uusi päämäärä, uusi paluu, uusi uniformu, ja taas Diederich ja jälleen riemuitseva vastaanotto. Niin sitä jatkui, eikä Diederich ollut koskaan viettänyt ihanampaa elämää. Hänen ystävänsä, portinvartija, ilmoitti hänelle luottavaisesti, minne mentiin. Sattui niinkin, että joku kunnioitettava virkamies teki hänelle ilmoituksen, jonka hän nöyrästi otti vastaan, tai että joku näytti pyytävän ohjeita, — ja silloin Diederich jakoi niitä epämääräisessä muodossa, mutta käskevästi. Aurinko kohosi ja kohosi vielä korkeammalle; noiden polttavien marmorifasaadien edessä, joiden takana hänen keisarinsa piti koko maailmaa jännittäviä neuvotteluja, Diederich kesti horjumatta kuumuutta ja janoa. Niin jäykkänä kuin hän pysyttäytyikin, niin hänestä tuntui kuitenkin siltä, kuin hänen vatsansa olisi roikkunut päivän kuormasta aina katukiville asti, ja siltä, kuin hänen neljännenluokan ritarimerkkinsä olisi sulanut hänen rinnassaan… kuski, joka yhä useammin pistäysi lähimmässä kapakassa, tunsi lopulta ihmettelyä saksalaisen sankarillista velvollisuudentuntoa kohtaan ja toi hänelle viiniä. Uutta tulta suonissaan he molemmat läksivät seuraavalle kierrolle. Sillä keisarilliset ratsastajat ajoivat aika vauhtia; jos tahtoi ennättää ennen heitä, niin täytyi käyttää kapeita kujia, jotka näyttivät kanavilta ja joiden harvat kulkijat pelokkaina vetäytyivät muuria vasten; taikka oli jätettävä vaunut ja syöstävä suin päin joitakin portaita alas. Mutta silloin Diederich olikin täsmälleen joukkonsa etunenässä, näki seitsemännen uniformun laskeutuvan vaunuista ja huusi. Ja silloin keisari käänsi päätään ja hymyili. Hän tunsi hänet jälleen, alamaisensa! Hänet, joka huusi, hänet, joka aina oli siinä. Diederich, jossa kaikkeinkorkeimman huomaavaisuus oli herättänyt joustavan ylevät tunteet, salamoi kansaa kohtaan, jonka eleissä oli iloista hyväntahtoisuutta.

Vasta portinvartijan vakuutus, että Hänen Majesteettinsa nyt oli aamiaisella, salli Diederichin muistelemaan Gustea. "Miltä sinä näytät?" huusi Guste nähtyään hänet ja vetäytyi takaisin seinää vasten. Sillä hän oli punainen kuin tomaatti, kokonaan sulanut, ja hänen katseensa oli kirkas ja villi, kuten entisajan germanilaisen soturin, joka oli ryöstöretkillä vieraissa maissa. "Tämä on suuri päivä kansallisen asian kannalta!" tokasi Diederich painavasti. "Hänen Majesteettinsa ja minä, me teemme moraalisia valloituksia!" Millaisena hän seisoi siinä! Guste unhoitti pelkonsa ja pitkän odotuksen synnyttämän vihansa: hän astui esiin armain katsein ja nöyrästi kietoutui hänen vartaloonsa.

Mutta Diederich soi itselleen tuskin ateriankaan aikaa. Hän tiesi kyllä, että keisari lepäsi päivällisen jälkeen; sitten oli seisottava hänen ikkunansa alla, väistymättä. Eikä hän väistynyt; ja seuraukset osoittivat, miten oikeassa hän oli. Sillä hän oli tuskin ollut paikallaan, käytävää vastapäätä, kahdeksaakaankymmentä minuuttia, kun sattui, että eräs epäillyttävän näköinen henkilö, käyttämällä hyväkseen portinvartijan pientä poissaoloa, puikahti sisään, kätkeytyi erään pylvään taakse ja väijyvässä varjossa hautoi suunnitelmia, jotka eivät voineet olla muita kuin turmiollisia. Mutta silloin Diederich oli siinä! Myrskyn ja sotahuudon tavoin hänen nähtiin rientävän paikalle. Säikähtynyttä kansaa ryntäsi heti hänen perässään, vartija kiirehti paikalle, palvelijat juoksivat kokoon — ja kaikki ihmettelivät Diederichiä, miten hän kiskoi esiin erään, joka oli kätkeytynyt. Molemmat huitoivat ympärilleen siinä määrässä, että aseistettu voimakaan ei lähestynyt heitä. Äkkiä nähtiin Diederichin vastustajan, jonka oli onnistunut saada oikea kätensä vapaaksi, heiluttavan pientä rasiata. Yleisö pidätti henkeään — sitten syntyi ulvova pakokauhu. Pommi! Hän heittää!… Hän oli jo heittänyt. Pamausta odottaessaan lähimmät henkilöt makasivat maassa ja voivottivat jo etukäteen. Mutta Diederich, valkeana kasvoiltaan, olkapäiltään ja rinnaltaan, aivasti. Tuntui vahva piparmintun haju. Rohkeimmat kääntyivät ympäri ja tutkivat sitä nenällään; eräs heiluvatöyhtöinen sotilas kosketti sitä kostutetulla sormella ja maistoi. Diederich ymmärsi kyllä, mitä tämän johdosta esitti joukolle, jonka kasvoille palasi heti iloinen hyväntahtoisuus, sillä silmänräpäyksessä hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että oli saanut päälleen hammaspulveria. Siitä huolimatta hän ei unhoittanut sitä vaaraa, josta keisari hänen valppautensa kautta oli kenties pelastunut. Murhayrityksentekijä koetti — aivan turhaan — pötkiä tiehensä: Diederichin rautainen nyrkki jätti hänet poliisivartioston huostaan. Tämä totesi, että kysymyksessä oli saksalainen, ja pyysi Diederichiä tutkimaan häntä. Huolimatta hammaspulverista, joka häntä peitti, hän ryhtyi tehtäväänsä mitä suurimmalla virheettömyydellä. Tuon henkilön vastauksilla, joka ilmeisesti oli taiteilija, ei ollut mitään ilmeistä poliittista väriä, mutta pohjattomalla kunnioituksen puutteellaan ja moraalittomuudellaan ne ilmaisivat liiankin hyvin kumouksellisia pyrkimyksiä, minkä vuoksi Diederich vaati pontevasti hänen pidättämistään. Vartijat veivät hänet mennessään tekemällä kunniaa Diederichille, jolla oli vain sen verran aikaa, että saattoi antaa ystävänsä portinvartijan korjata pois hammaspulverin. Sillä keisarin tulo ilmoitettiin, Diederichin persoonallinen palvelus alkoi uudestaan.

Hänen tehtävänsä vei häntä ylt'ympäri, sitä kesti myöhäiseen yöhön asti, ja johti viimein Saksan lähetystön edustalle, missä Hänen Majesteetillaan oli vastaanotto. Kaikkeinkorkeimman herran pitempi viivyttely antoi Diederichille tilaisuuden kohottaa mielialaansa lähimmän ravintolanpitäjän luona. Hän kiipesi oven edessä eräälle tuolille ja piti kansalle puheen, joka oli täynnään kansallista henkeä, ja osoitti löyhälle joukolle taipumattoman hallituksen etuisuudet ja keisarin, joka ei ollut mikään varjokeisari… Kansa näki hänen aukovan kulmikasta, partaista suutaan tuolillaan, punasena siitä valosta, joka leiskui sisään Saksan lähetystön edessä olevista avoimista maljakoista, näki hänen salamoivan ja tuijottavan rautaisella katseellaan — mikä sille ilmeisesti riitti ymmärtääkseen häntä, sillä se riemuitsi, taputti käsiään ja kohotti eläköönhuudon niin usein kuin Diederich ehdotti. Hartaudella, josta ei puuttunut uhkaa, hän otti vastaan vieraan maan suosionosoitukset, jotka olivat tarkoitetut hänen herralleen ja hänen herransa edustamalle vallalle, minkä jälkeen hän laskeutui alas ja kävi viiniin käsiksi. Useita maanmiehiä, jotka tuskin olivat vähemmän liikutettuja kuin hänkään, ilmestyi ja joi hänen terveydekseen kotoisella tavalla. Eräs heistä avasi erään iltalehden, missä oli jättiläismäinen keisarin kuva, ja luki esityksen eräästä välinäytöksestä, jonka Quirinalin porraskäytävässä eräs saksalainen oli aiheuttanut. Vain erään, keisarin persoonallisessa palveluksessa olevan virkamiehen valppauden vuoksi oli pahemmat seuraukset saatu vältetyksi; ja tuon virkamiehen kuvakin oli siinä. Diederich tunsi hänet hyvin. Joskin yhdennäköisyys olikin vain ylimalkainen ja nimi pahasti vääntynyt, niin kasvojen piirteet ja viikset olivat oikeat. Niin näki sitten Diederich keisarin ja itsensä samassa lehdessä, keisarin ja hänen alamaisensa esitettynä koko maailman ihailtaviksi. Se oli liikaa. Kostein silmin Diederich suoristautui ja viritti "Wacht am Rheinin". Viini, joka oli niin halpaa, ja innostus, jota yhä uudestaan lietsottiin, vaikutti sen, että kun tuli sanoma, että keisari lähti lähetystöstä, niin Diederich ei ollutkaan enää virheettömässä kunnossa. Hän teki yhtä kaikki kaikkensa täyttääkseen velvollisuutensa. Hän riensi hoiperrellen Kapitoliumilta, kompastui ja vieri pitkin portaita. Kadulla hänen juomaveikkonsa saivat hänet kiinni, hän seisoi kasvot käännettyinä muuria kohden… Soihtuvaloa ja kavionkapsetta: Keisari! Muut hoipertelivat sinnepäin, mutta Diederich, jota mitkään hyvät tavat eivät enää auttaneet, luisui siihen, missä oli. Kaksi yövahtia tapasi hänet nojaamasta muuriin ja istumasta lätäkössä. He tunsivat hänet siksi virkamieheksi, joka oli Saksan keisarin persoonallisessa palveluksessa, ja kumartuivat huolissaan hänen ylitseen. Mutta heti kohta he katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat tavattoman remuisaan nauruun. Tuo persoonallinen virkamies ei jumalankiitos ollut kuollut, eikä se lätäkkökään, missä hän istui, ollut mitään verta.

Seuraavana iltana juhlanäytännössä teatterissa keisari näytti tavattoman vakavalta. Diederich huomasi sen ja sanoi Gustelle: "Nyt minä tiedän, miksi olen pannut menemään niin paljon rahaa. Pidä varasi, me elämme historiallista hetkeä!" Eikä hänen aavistuksensa pettänyt häntä. Iltalehtiä jaettiin teatterissa, saatiin tietää, että keisari tuli matkustamaan vielä sinä yönä ja että hän oli hajottanut valtiopäivänsä! Diederich, yhtä vakavana kuin keisarikin, selitti kaikille, jotka olivat siinä läsnä, tapahtuman tärkeyttä. Kumous oli julennut hyljätä sotilasehdotuksen! Kansallismieliset menivät keisarinsa puolesta taisteluun elämästä ja kuolemasta! Hän itse tuli lähtemään kotiin lähimmällä junalla, hän vakuutti, minkä jälkeen hänelle heti sanottiin tuon junan lähtöaika… Jos joku oli tyytymätön, niin ainakin Guste. "Kun lopultakin ollaan muualla ja, jumalankiitos, voidaan toimittaa jotakin. Miten minä voin sulattaa sen, että minun pitää venytellä kaksi päivää hotellissa ja sitten taas heti takaisin, vain —." Siinä katseessa, jonka hän singahutti keisarilliseen aitioon, oli niin paljon kapinallista, että Diederich tuli väliin mitä ankarimmin. Guste tuli puolestaan äänekkääksi; ympärillä kuiskuteltiin, ja kun Diederich näytti vastustajilleen salamoiden otsaansa, niin hän sai heistä aiheen poistua Gusten kanssa jo ennen heidän junansa lähtöä. "Roskaväellä ei nyt ole tapoja", hän sanoi ulkona ja läähätti vahvasti. "Muutoin minä tahtoisin tietää, mikä täällä on hätänä. Kaunis ilma, no niin… Niin, no, katsopas nyt kerta tätä vanhaa romua, kun on tässä ympärillä!" hän pyysi. Guste, jälleen taltutettuna, sanoi valittaen: "Minä pidän niin siitä." Ja sitten he matkustivat tietyn matkan päässä keisarin junan jälessä. Guste, joka kiireessä oli unhoittanut sienensä ja harjansa, tahtoi aina nousta junasta. Jotta hänellä riitti kärsivällisyyttä kolmeksikymmeneksi kuudeksi tunniksi, Diederichin täytyi terottaa hänen mieleensä väsymättömästi kansallisen asian tärkeyttä. Siitä huolimatta Gusten ensimäisenä huolena oli pesusienet, kun he lopulta pääsivät takaisin Netzigiin. Heidän oli täytynyt saapua sunnuntaina! Onneksi oli ainakin Leijona-apteekki avoinna. Sillä välin kun Diederich odotti aseman edustalla matkatarpeita, Guste meni jo kadun yli. Mutta kun hän ei palannut, niin Diederich läksi hänen jälessään.

* * * * *

Apteekin ovi oli puoleksi raollaan, kolme pientä poikaa tirkisteli sisään ja kieriskeli siinä portailla. Diederich, joka katsoi heidän ylitseen, jäykistyi hämmästyksestä — sillä sisällä, tiskin takana, hänen vanha ystävänsä ja aseveljensä Gottlieb Hornung asteli edes takaisin käsivarret ristissä rinnan päällä, katse synkkänä. Guste sanoi juuri: "Minä tahtoisin jo tietää, saanko niinä pian sen hammasharjan", silloin Gottlieb Hornung tuli pöydän luo, käsivarret edelleen ristissä, ja loi Gusteen kiinteän, synkän katseen. "Teidän olisi pitänyt nähdä minun ilmeestäni", hän alkoi puhujan äänellä, "että minulla ei ole tilaisuutta eikä aikomusta myydä Teille hammasharjaa." — "No, no!" sanoi Guste ja vetäytyi taaksepäin. "Mutta Teillähän on niitä täällä kokonainen lasi täynnään." Gottlieb Hornung hymyili kuin Lucifer. "Setä tuolla ylhäällä" — hän heitti päätään taaksepäin ja osoitti leuallaan kattoa, minkä tuolla puolen hänen päämiehensä saattoi asua — "hän voi kyllä tarjota kaupaksi, mitä huvittaa. Minua se ei ollenkaan liikuta. Sitä varten minä en ole opiskellut kuutta lukukautta ja kuulunut ylen hienoon osakuntaan, että olisin asettunut tänne myymään hammasharjoja." — "Miksi Te sitten täällä olette?" kysyi Guste, huomattavasti ujostuneena. Silloin tokasi Hornung, majesteetillisesti mulkoillen: "Minä olen täällä reseptien varalta!" Ja Guste tunsi itsensä lyödyksi, hän kääntyi ympäri lähteäkseen pois. Yksi seikka pälkähti kuitenkin hänen päähänsä. "Sieniäkään ette tietysti voi antaa?" — "Enpä tietenkään", vahvisti Hornung. Tätä oli Guste ilmeisesti odottanut suuttuakseen vakavasti. Hän kohotti rintansa ja aikoi alkaa, mutta Diederich ennätti kuitenkin tulla väliin. Hän myönsi tuon ystävän olevan siinä oikeassa, että uusteutoonian arvo ja sen lippu oli pidettävä korkealla. Jos siitä huolimatta joku tarvitsi sientä, niin hän saattoi lopulta ottaa sen itse ja jättää hinnan tiskille — minkä Diederich samalla teki. Gottlieb Hornung väisti sillä välin syrjään ja vihelsi, aivan kuin olisi ollut yksinään. Sitten Diederich ilmaisi osanottonsa siihen, mitä tähän asti ystävälle oli tapahtunut. Valitettavasti hänen menettelystään oli aiheutunut paljon vastoinkäymisiä; kun Hornung ei ollut koskaan tahtonut myydä sieniä eikä harjoja, hän oli jo joutunut pois viidestä apteekista. Kuitenkin hän oli päättänyt jatkuvasti pitää kiinni vakaumuksestaan, silläkin uhalla, että saattoi täälläkin menettää paikkansa. "Siinä sinä näet oikein oikean uusteutoonin!" sanoi Diederich Gustelle, ja tämä katsahtikin häneen.

Diederichkään ei voinut puolestaan kauemmin olla kertomatta, mitä oli kokenut ja saavuttanut. Hän huomautti ritarimerkistään, pyöräytti Gusten Hornungin edessä ympäri ja mainitsi hänen myötäjäistensä määrän. Keisari, jonka viholliset ja herjaajat Diederichin ansiosta nyt istuivat lukkojen ja telkien takana, oli aivan hiljan ollut Roomassa ja niinikään Diederichin ansiosta välttänyt mieskohtaisen vaaran. Välttääkseen paniikin hoveissa ja pörsseissä sanomalehdet puhuivat vain jonkun puoleksi mielisairaan konnankurista, "mutta luottamuksella puhuen minulla on syytä uskoa, että kysymyksessä oli monihaarainen kapinanhanke. Sinä ymmärrät, Hornung, että kansallinen etu vaatii mitä suurinta pidättäytyväisyyttä, sillä sinähän olet varmasti kansallismielinen mies". Hornung oli sitä luonnollisesti, ja niin saattoi Diederich laveasti selittää niitä ylen tärkeitä syitä, jotka olivat hänet pakoittaneet äkkiä palaamaan kotiin häämatkaltaan. Kysymyksessä oli kansallismielisen ehdokkaan läpiajaminen Netzigissä! Vaikeuksia ei saanut salata itseltään. Netzig oli vapaamielisyyden päälinnoitus, kumous järkytteli perustuksia… Tässä kohden Guste uhkasi ajaa tavaroineen kotiin. Diederich saattoi vain pontevasti pyytää ystäväänsä tulemaan luokseen samana iltana, hänen piti välttämättömästi saada puhua hänen kanssaan. Kun hän nousi vaunuihin, niin hän näki erään niistä lurjuksista, jotka ulkona olivat odottaneet, menevän apteekkiin ja pyytävän hammasharjoja. Diederich ajatteli, että Gottlieb Hornung juuri tuon aristokraattisen suuntansa vuoksi, joka oli hänelle niin vastuksellinen harjojen ja sienien myynnissä, saattoi tulla arvokkaaksi liittolaiseksi demokratiaa vastaan käytävässä taistelussa. Mutta tämä oli pienin hänen kiireellisistä huolistaan. Vanha rouva Hessling sai vain pikimältään vuodattaa pari kyyneltä, sitten hänen täytyi nousta ylempään kerrokseen, missä aikaisemmin vain palvelustyttö oli asunut ja missä märät vaatteet oli kuivattu ja minne Diederich oli nyt siirtänyt tieltään äitinsä ja Emmin. Matkan karsta vielä parrassa hän läksi kiertoteitse presidentti von Wulckowin luokse, antoi sen jälkeen Napoleon Fischerin tulla luokseen yhtä huomaamattomasti ja oli sillä välin jo ryhtynyt toimiin saadakseen Kunzen, Kühnchenin ja Zillichin viipymättä koolle.

Sunnuntai-iltapäivä vaikeutti yritystä; majuri saatiin vain vaivoin eroitetuksi keilapelistään, pastori oli estettävä menemästä perheretkelle Käthchenin ja asessori Jadassohnin kanssa ja professori oli kahden täysihoitolaisensa käsissä, jotka olivat juottaneet hänet jo melkein humalaan. Lopulta onnistuttiin saamaan heidät kaikki sotilasyhdistyksen huoneustoon, missä Diederich ilmaisi heille ilman mitään viivyttelyä, että kansallismielinen ehdokas oli asetettava ja että asian laadun mukaan vain yksi saattoi tulla kysymykseen, nimittäin herra majuri Kunze. "Eläköön!" huusi Kühnchen ilman muuta, mutta majurin kasvot vetäytyivät pahanlaisesti kokoon. Pidettiinkö häntä sitten naivina, hän kirskui. Luultiinko, että hän tahtoi aikaansaada häväistyksen. "Minä en ole utelias tietämään, miten kansallismielisten ehdokkaalle tulee käymään Netzigissä. Jos kaikki olisikin niin varmaa kuin hänen epäonnistumisensa!" Diederich ei myöntänyt tätä mitenkään. "Meillä on sotilasyhdistys, minä pyydän herroja ottamaan sen huomioonsa. Sotilasyhdistys on arvaamattoman tärkeä toiminnan perus. Siltä pohjalta lähtien me painamme suoraa tietä, jos niin saan sanoa, aina keisari Wilhelmin patsaalle asti, missä taistelu tullaan voittamaan." "Eläköön!" huusi Künhchen jälleen, mutta nuo molemmat toiset tahtoivat tietää, mitä tuo patsas oikein merkitsi, ja Diederich perehdytti heidät keksintöönsä — jolloin hän kernaasti jätti mainitsematta, että tuo patsas oli hänen ja Napoleon Fischerin välisen sopimuksen esine. Vapaamielisten lastenseimi, sen verran hän antoi ilmi, ei saanut osakseen yleistä suosiota, joukko valitsijoita voitiin saada siirtymään kansallisen asian puolelle, jos niille luvattiin Kühlemannin jättämillä varoilla rakentaa keisari Wilhelmin patsas. Ensinnäkin se tuotti enemmän työtä käsityöläisille, ja sitten tuli enemmän liikettä kaupunkiin, sellaisen patsaan vihkiminen kun pani liikkeelle laajat piirit, Netzigillä oli mahdollisuus menettää huono maineensa demokratisena suona ja päästä paistattamaan itseään armonauringossa. Sitä sanoessaan hän ajatteli Wulckowin kanssa tekemäänsä sopimusta, minkä hän myöskin mielellään tässä sivuutti. "Mutta sille miehelle, joka niin sanomattoman paljon on tehnyt ja toiminut meidän hyväksemme" — hän osoitti lennokkaasti Kunzea — "sille miehelle on meidän rakas vanha kaupunkimme myöskin varmasti pystyttävä patsaan. Hän ja keisari Wilhelm Suuri tulevat katselemaan toisiaan —" "Ja näyttämään kieltään," lopetti majuri, joka pysyi epäuskossaan. "Jos te luulette, että netzigiläiset odottavat vain suurta miestä, joka vain kaikuvalla soitolla vie heidät kansalliseen leiriin, niin miksi Te sitten itse ette näyttele tuota suurta miestä?" Ja hän tunkeutui syvälle Diederichin silmiin. Mutta Diederich levitti silmänsä vielä leveämmälle; hän vei käden sydämelleen. "Herra majuri! Minun hyvin tunnettu keisarille uskollinen mielialani on jo tuottanut minulle raskaampia koettelemuksia, kuin mitä valtiopäivämiesehdokkuus voisi tuottaakaan, ja nuo koettelemukset, sen voin sanoa, minä olen kestänyt! Siinä minä en ole, hyvän asian esitaistelijana, pelännyt ottaa päälleni väärämielisten kaikkea vihaa, ja siten minä olen tehnyt itseni mahdottomaksi niittämään uhrausteni hedelmää. Minua eivät netzigiläiset valitsisi, mutta minun asiani he tulevat valitsemaan, ja siksi minä vetäydyn syrjään, sillä olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen, ja jätän Teille, herra majuri, kadehtimatta kunnian ja ilon!" Yleistä mielenliikutusta. Kühnchenin hyvähuuto kaikui kyynelkostealta, pastori nyökäytti innokkaasti, ja Kunze tuijotti, silminnähtävästi liikutettuna, pöydän alle. Diederich tunsi itsensä keventyneeltä, hän oli antanut sydämensä puhua, ja se oli ilmaissut uskollisuutta, uhrautuvaisuutta ja miehekästä ihanteellisuutta. Diederichin vaaleakarvainen käsi ojentautui pöydän yli, ja majurin ruskeakarvainen paiskautui siihen hidastellen, mutta kuitenkin vahvasti.

Sydämen jälkeen sai kaikissa neljässä herrassa taas järki sananvuoron. Majuri tiedusteli, oliko Diederich valmis hyvittämään häntä niistä ideaalisista ja aineellisista vahingoista, jotka häntä uhkasivat, jos hän joutui kilpailemaan vapaamielisten ehdokkaan kanssa ja jäämään siinä häviölle. "Nähkääpäs!" — ja hän ojensi sormensa Diederichiä kohden, joka tällaista suorasukaisuutta tavatessaan ei keksinyt heti mitä vastata. "Niin perin puhdas ei ole Teillekään kansallinen asia, ja että Te minut tahdotte saada rupeamaan siihen, se johtuu, sen verran minä tunnen Teitä, herra tohtori, joistakin tekosyistä Teidän puoleltanne, joita minä suorana sotilaana jumalankiitos en ollenkaan ymmärrä". Tämän johdosta Diederich riensi lupaamaan tuolle suoralle sotilaalle jonkun ritarimerkin, ja kun hän antoi kuultaa, että asia oli jo sovittu Wulckowin kanssa, niin kansallinen ehdokas oli lopulta voitettu… Mutta sillä välin oli pastori Zillich miettinyt sitä, sallisiko hänen asemansa kaupungissa, että ottaisi vastaan kansallisen vaalikomitean puheenjohtajan toimen. Pitikö hänen tuoda riitaa seurakuntaansa? Hänen lankonsa Heuteufel oli vapaamielisten ehdokas! Kylläkin, jos patsaan asemasta olisi rakennettu kirkko! "Sillä tosiaankin Jumalan huoneet ovat nykyään suuremmassa pulassa kuin koskaan, ja kaupunkimme lyö minun Pyhän Marian kirkkoni siinä määrin laimin, että se voi tänään tai huomenna luhistua minun ja minun kristittyjeni päälle." Viivyttelemättä Diederich lupasi toimittaa kaikki toivotut parannukset. Ehdoksi hän asetti vain sen, että pastori piti loitolla uuden puolueen luottamustoimista kaikki ne ainekset, jotka jo tiettyjen ulkonaisten ominaisuuksiensa kautta herättivät oikeutettuja epäilyjä heidän kansallisen mielialansa puhtautta kohtaan. "Tahtomatta kajota perhesuhteisiin", lisäsi Diederich ja katsahti Käthchenin isään, joka ilmeisesti oli käsittänyt, sillä hän ei tikahtanutkaan… Mutta Kühnchenkin, joka pitkään aikaan ei ollut päästänyt mitään eläköönhuutoja, ilmaisi nyt itsensä. Nuo toiset kaksi olivat vain väkivalloin saaneet hänet pysymään asemillaan, sillä aikaa kun itse puhuivat; tuskin hän oli päässyt vapaaksi, kun hän jo veti keskustelun puoleensa. Mistä ennen kaikkea piti kansallisen mielialan saada juurensa? Nuorisosta? Mutta miten se saattoi olla mahdollista, kun kimnaasin rehtorina oli herra Buckin ystävä. "Silloin minä saan puhua kurkkuni kipeäksi meidän kunniakkaista teoistamme vuonna seitsemänkymmentä…" Riitti, Kühnchen tahtoi päästä rehtoriksi, ja Diederich lupasi sen hänelle jalomielisesti.

Kun nyt sillä lailla poliittinen toiminta oli perustettu etujen terveelle pohjalle, niin voitiin hyvällä omallatunnolla antautua innostuksen valtaan, joka, kuten pastori Zillich selitti, tuli Jumalalta ja antoi vasta parhaalle asialle korkeamman pyhityksen, ja niin sitä sitten lähdettiin Ratskelleriin.

Varhain aamulla, kun nuo neljä herraa menivät kotiin, Heuteufelin valkean ja toveri Fischerin punaisen, seinälle liimatun vaalijulistuksen välissä oli musta-valko-punareunainen julistus, joka suositteli majuri Kunzea "keisarinpuolueen" ehdokkaana. Diederich asettui sen eteen niin painavasti, kuin saattoi ja luki terävällä tenooriäänellä. "Hajoitettujen valtiopäivien isänmaattomat miehet uskalsivat kieltää meidän jalolta keisariltamme ne voimakeinot, joita hän tarvitsee valtakunnan suuruuden ylläpitämiseksi… Osoittakaamme itsemme suuren monarkin arvoiseksi ja murskatkaamme hänen vihollisensa! Ainoa ohjelma: Keisari! Minun puolestani ja minua vastaan: kumous ja keisarinpuolue!" Kühnchen, Zillich ja Kunze vahvistivat kaiken huudoillaan; ja kun muutamia työmiehiä, jotka olivat menossa tehtaaseen, oli hämmästyneinä pysähtynyt, niin Diederich pyörähti ympäri ja selitti heille kansallismielistä julistusta. "Kansalaiset!" hän huudahti. "Te ette ollenkaan tiedä, minkä törkeän virheen teette saksalaisina. Sillä meidän keisarimme vuoksi meitä kadehtii koko maailma, sen sain juuri mieskohtaisesti kokea ulkomailla." Tässä Kühnchen löi ilmoituslautaan nyrkillään, ja kaikki neljä herraa päästi eläköönhuudon, työmiesten katsellessa heitä. "Tahdotteko, että teidän keisarinne lahjoittaa teille siirtomaita?" kysyi Diederich heiltä. "Niin, siis teroittakaa silloin hänelle miekkanne! Älkääkä valitse ketään isänmaattomia miehiä, siitä pyydän päästä, vaan valitkaa ainoastaan keisarin ehdokas, herra majuri Kunze: muutoin minä en takaa hetkeksikään asemaamme maailmassa, ja voi myöskin tapahtua, että te joka kahden viikon päästä menette kotiin kaksikymmentä markkaa pienempi palkka taskussanne!" Tässä työmiehet katsahtivat mykkinä toisiinsa, ja sitten he läksivät jälleen liikkeelle.

Mutta herratkaan eivät hukanneet aikaa. Kunze itse meni jäykin askelin työhönsä, selittämään sotilasyhdistyksen jäsenille tilannetta. "Luulevatko miehet", hän selitti, "saavansa tulevaisuudessa edelleen kuulua vapaisiin ammattiyhdistyksiin! Vapaamielisyyden me karkoitamme heistä myöskin! Tästä päivästä lähtien alkaa terävämpi äänensävy!" Pastori Zillich lupasi alkaa samanlaisen toiminnan kristillisissä yhdistyksissä, sillä välin kuin Kühnchen etukäteen haaveksi viimeisen luokan oppilaiden tuoreesta innostuksesta, joiden piti kiitää polkupyörillä läpi kaupungin ja vetää perässään valitsijat vaaliuurnalle. Mutta väsymättömin velvollisuudentunne täytti kuitenkin Diederichin. Hän hylkäsi kaiken levon; puolisolleen, joka makasi sängyssä ja vastaanotti hänet moitteilla, hän vastasi salamoiden: "Minun keisarini on tarttunut miekkaan, ja kun minun keisarini tarttuu miekkaan, niin silloin ei ole enää mitään aviollisia velvollisuuksia. Ymmärsit?" Minkä jälkeen Guste kääntyi tylysti ympäri ja väänsi viimeisillä viehätyskeinoilla koristetun höyhenpatjan torniksi itsensä ja tuon seuraa karttavan välille. Diederich hillitsi mielipahan, mikä pyrki valtaamaan hänet, ja kirjoitti viivyttelemättä varoitushuudon vapaamielistä lastenseintä vastaan. "Netziger Zeitung" painatti sen myöskin, vaikka siinä pari päivää sitten olikin ollut tohtori Heuteufelin kirjoitus, mikä lämpimästi suositteli lastenseintä. Sillä, kuten toimittaja Nothgroschen selitti, sivistyneen porvariston äänenkannattajan tuli, tilaajiensa vuoksi, koetella jokaista uutta esiinsukeltavaa ideaa sivistyneen omantunnon koetinkivellä. Ja tämän teki Diederich kerrassaan tuhoavalla tavalla. Kenelle oli sellainen lastenseimi luonnon mukaan ensi sijassa määrätty? Aviottomille lapsille. Mitä se siis suosi? Pahetta. Tarvittiinko sitä? Ei pienimmässäkään määrässä, "sillä me emme, jumalankiitos, ole ranskalaisten surullisessa asemassa, jotka demokraattisen hillittömyyden seurausten vuoksi ovat jo joutuneet suorastaan sukupuuttoonkuolemisen asteelle. Palkitkoot he aviottomia lapsia, koska he eivät muutoin saa itselleen sotamiehiä. Mutta me emme ole alkaneet lahota, me iloitsemme jälkeläistemme rajattomasta lisääntymisestä. Me olemme maan suola!" Ja Diederich osoitti numeroilla "Netziger Zeitungin" tilaajille, milloin heitä ja heidän kaltaisiaan tuli olemaan sata miljoonaa, ja miten kauan korkeintaan tuli vielä kestämään siihen, että koko maailma oli saksalainen.

Täten oli kansallisen vaalikomitean mielestä suoritettu "keisarinpuolueen" ensimäisen vaalikokouksen valmistelut. Sen piti tapahtua Klappschilla, joka oli saattanut salinsa patrioottiseksi. Kuusista tehdyissä seppeleissä loisti kirjoitukset: "Kuninkaan tahto on korkein käsky." "Teillä on vain yksi vihollinen, ja se on minun viholliseni." "Sosialidemokratiasta minä otan vastatakseni." "Minun suuntani on oikea." "Kansalaiset, herätkää unestanne!" Heräämisestä pitivät huolta Klappsch ja neiti Klappsch, joka viimemainittu toi aina kaikkialle uutta olutta, pistämättä niin tarkkaan, kuten tavallista, lasien lukua laskuun. Näin ollen Kunze, jonka puheenjohtaja, pastori Zillich, esitti kokoukselle, otettiin vastaan jo hyvän mielialan vallitessa. Diederich tosin, joka pysytteli konttorissa olevan savupilven takana, teki sen epämiellyttävän havainnon, että Heuteufel, Cohn ja muutamia heidän seuralaisiaan oli saapunut saliin. Hän vaati tilille Gottlieb Hornungia, jonka huolena oli tarkastuksen pito. Mutta tämä ei tahtonut antaa millään lailla moittia itseään, hän oli kiihtynyt, oli nähnyt liian paljon vaivaa ihmisten kokoonhaalimisessa. Niin monta hankkijaa kuin keisari Wilhelmin patsaalla jo oli hänen agitatsiooninsa johdosta, kaupunki ei voinut mitenkään tyydyttää, vaikkapa Kühlemann olisi kuollut kolmestikin! Hänen, Hornungin kädet olivat turvonneet kaikkien vastakäännytettyjen patrioottien tervehdyksistä! He olivat asettaneet hänelle vaatimuksia! Pienin oli kuitenkin se, että hänen piti yhtyä johonkin rohdoskauppiaaseen. Mutta Gottlieb Hornung protesteerasi sellaista demokraattista eroituksenteonpuutetta vastaan. Leijona-apteekin omistaja oli juuri sanonut hänet irti, ja hän oli lujempi kuin koskaan ennen päätöksessään olla myymättä sieniä tai hammasharjoja… Sillä välin Kunze änkytti ehdokaspuheessaan. Sillä hänen synkkä ilmeensä ei voinut olla ilmaisematta Diederichille, että majuri ei ollut ollenkaan varma siitä, mitä tahtoi sanoa, ja että vaalitaistelu teki hänet perin ujoksi. Hän sanoi: "Hyvät herrat, armeija on ainoa tuki," kun silloin kuitenkin joku huusi Heuteufelin läheltä: "jo laho," niin Kunze sekaantui heti ja lisäsi: "Mutta kuka sen kustantaa? Porvari." Heuteufelin ympäriltä huudettiin hyvä, hyvä. Jouduttuaan näin väärälle suunnalle Kunze selitti: "Siksi me kaikki olemme tukia, sitä voimme vaatia, ja voi monarkkia —" "Aivan oikein!" vastasivat vapaamieliset äänet, ja hyväuskoiset patriootit huusivat mukana. Majuri pyyhki hikeään. Ilman hänen tarkoitustaan hänen puheensa muuttui sellaiseksi, kuin olisi pitänyt sitä vapaamielisten yhdistyksessä. Diederich kiskoi häntä takinliepeistä ja rukoili häntä lopettamaan, mutta Kunze yritti sitä turhaan: hän ei keksinyt keinoa, miten olisi päässyt "keisarinpuolueen" vaalitunnuslauseisiin. Lopulta hän menetti kärsivällisyytensä, kävi äkkiä tummanpunaiseksi ja sysäsi esiin odottamattoman rajusti: "Hävitettävä viimeistä vesaa myöten! Eläköön!" Sotilasyhdistys osoitti jyrisevätä suosiota. Sinne, missä ei innostuksesta huudettu, ilmestyi kiireesti Diederichin viittauksesta Klappsch tai neiti Klappsch.

Heti kohta tohtori Heuteufel pyysi puheenvuoroa, mutta Gottlieb Hornung ennätti aikaisemmin. Omasta puolestaan Diederich pysyi mieluummin taka-alalla, puheenjohtajan ja muiden toimikunnan jäsenten savupilven takana. Hän oli luvannut Hornungille kymmenen markkaa, ja Hornung oli siinä asemassa, ettei voinut kieltäytyä. Kirskuen hän nousi lavan reunalle ja tulkitsi arvoisan herra majuri Kunzen puhetta sillä lailla, että armeija, jonka hyväksi he kaikki olivat valmiit uhraamaan kaikkensa, oli paras turva demokratian likatulvaa vastaan. "Demokratia on puolisivistyneiden maailmankatsomus", hän vakuutti. "Tiede on sen kumonnut." "Aivan oikein!" huusi joku; se oli se rohdoskauppias, joka oli tahtonut liittyä hänen liikekumppanikseen. "Herroja ja palvelijoita tulee aina olemaan!" määräsi Gottlieb Hornung, "sillä luonnossa on myöskin asianlaita siten. Ja se yksistään on totta, sillä jokaisella tulee olla yläpuolellaan joku, jota hän pelkää, ja alapuolellaan joku, joka häntä pelkää. Mihin me muutoin joutuisimme! Jos jokainen vastaantulija kuvittelisi olevansa itsessään jotakin ja pitäisi kaikkia samanlaisina! Voi sitä kansaa, jonka perityt, kunniakkaat muodot häviävät demokraattiseen sekasotkuun ja jonka keskuudessa persoonallisuuden rikkirepivä katsantokanta pääsee voitolle!" Tässä Gottlieb Hornung pani käsivartensa ristiin ja kurkotti kaulaansa. "Minä", hän huusi, "joka olen kuulunut ylenhienoon osakuntaan ja tunnen iloisen verenvuodatuksen värien kunniaksi, minä pyydän päästä myymästä hammasharjoja!"

"Entäs pesusieniä?" kysyi joku.

"Niitä myöskin", päätti Hornung. "Minä pyydän päästä siitä, että joku vielä tulisi. Ihmisen tulee aina tietää, kuka on hänen edessään. Kullekin omansa. Ja siinä mielessä me annamme äänemme vain sellaiselle ehdokkaalle, joka myöntää keisarille niin monta sotilasta, kuin hän tahtoo. Sillä joko meillä on keisari tai ei!"

Sen sanottuaan Gottlieb Hornung vetäytyi takaisin ja katsahti, alaleuka pitkällä ja kulmat rypyssä, suosion kohinaa. Sotilasyhdistys ei voinut pidättäytyä kulkemasta hänen ja Kunzen ohi olutlasia heilutellen. Kunze otti vastaan kädenpuristukset, Hornung seisoi siinä jäykkänä — eikä Diederich voinut olla tuntematta katkeruutta sen johdosta, että nämä kaksi toisen luokan persoonallisuutta saivat käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka hän oli luonut. Hänen täytyi suoda heille kansansuosio sillä hetkellä, sillä hän tiesi paremmin kuin nuo molemmat hölmöt, mihin tämä kaikki tähtäsi. Koska kansallinen ehdokas lopultakin oli vain sitä varten olemassa, että Napoleon Fischerille saatiin värvätyksi apujoukko, niin parasta oli, kun ei vetänyt itseään esille. Heuteufel kylläkin koetti saada Diederichiä esiintymään. Puheenjohtaja, pastori Zillich, ei voinut enää kauemmin kieltää häneltä puheenvuoroa, ja niin hän alkoi heti lastenseimestä. Lastenseimi oli sosiaalisen omantunnon ja ihmisyyden asia. Mutta mitä oli keisari Wilhelmin patsas? Keinottelua, ja turhamaisuus oli säädyllisin niistä vaikuttimista, joilla tultiin keinottelemaan… Kuulijain joukossa olevat hankkijat kuuntelivat kipein tuntein, sieltä ja täältä kuului pidätettyä murinaa. Diederich vapisi. "On olemassa ihmisiä", väitti Heuteufel, "joita ei liikuta sadanmiljoonan lisämäärärahan myöntäminen sotilastarkoituksiin, sillä he tietävät jo, miten he saavat sen itselleen takaisin." Silloin Diederich ponnahti pystyyn: "Pyydän puheenvuoroa!" ja hankkijain tunteet rähähtivät hyvä-, hohoo- ja alashuutoihin. He kirkuivat aina siihen asti, kun Heuteufel oli poistunut ja Diederich seisoi lavalla.

Diederich odotti kauan, ennenkuin kansallisen suuttumuksen meri oli asettunut. Sitten hän alotti. "Hyvät herrat!" "Hyvä!" huusivat hankkijat, ja Diederichin täytyi uudestaan odottaa samanmielisten tunteiden ilmakehässä, missä hengittäminen oli hänelle helppoa. Kun he antoivat hänen puhua, niin hän ilmaisi yleisen suuttumuksen sen johdosta, että edellinen puhuja oli uskaltanut saattaa epäluulonalaiseksi kokouksen kansallisen mielialan. "Kuulumatonta!" huusivat hankkijat. "Tämä vain osoittaa meille", huusi Diederich, "miten ajanvaatima 'keisarinpuolueen' perustaminen oli! Keisari itse on käskenyt niitä, jotka tahtovat vapauttaa hänet kumouksen rutosta, liittymään yhteen. Sitä me tahdomme ja siksi on meidän kansallinen ja keisarille uskollinen mielialamme sellaisten henkilöiden epäluulojen yläpuolella, jotka itse ovat vain kumouksen esihedelmiä!" Ennenkuin suosionosoitukset ennättivät puhjeta, Heuteufel sanoi hyvin selvästi: "Odottakaamme loppuun asti! Uusintavaalit!" Ja vaikka hankkijat heti hukuttivatkin kaiken jatkon pauhinaansa, huomasi Diederich jo näihin sanoihin kätkeytyneen niin vaarallisia viittauksia, että hän siirtyi toiseen asiaan. Lastenseimi oli paljon vaarattomampi ala. Miten? Sen piti olla sosiaalisen omantunnon asia? Paheen purkaantumispaikka se oli! "Sellaisen me saksalaiset jätämme ranskalaisille, jotka ovat kuoleva kansa!" Diederichin tarvitsi vain lukea ulkoa "Netziger Zeitungissa" julkaisemaansa kirjoitusta. Pastori Zillichin johtama nuorisoseura ja kristilliset kauppa-apulaisetkin taputtivat käsiään joka sanalle. "Saksalainen on siveä!" huudahti Diederich, "siksi me voitimme vuonna seitsemänkymmentä!" Nyt oli sotilasyhdistyksen vuoro jyristä innostuksesta. Komitean pöydän takaa Kühnchen ponnahti pystyyn, heilutti sikaariaan ja kähisi: "No, lyökäämme heidät taas pian uudestaan!" Diederich nousi varpailleen. "Hyvät herrat!" hän huusi tarmokkaasti kansallisiin aaltoihin, "keisari Wilhelmin patsaan pitää olla kunnioituksen osoituksena sille ylevälle isoisälle, jota me kaikki, sen voin sanoa, kunnioitamme melkein kuin pyhimystä, ja samalla lupauksena ylevälle pojanpojalle, meidän jalolle, nuorelle keisarillemme, lupauksena siitä, että tahdomme pysyä sinä, mitä olemme, nimittäin siveinä, vapauttarakastavina, totisina, uskollisina ja urhoollisina!"

Tässä hankkijat eivät voineet enää pidättyä. Itsensäunhoittavina he hekumoivat ihanteessa — eikä Diederichkään enää tiennyt mitään maallisista taka-ajatuksistaan, salatuumistaan, ei mitään sopimuksistaan Wulckowin kanssa, ei mitään salaliitostaan Napoleon Fischerin kanssa, liioin ei mitään salaperäisistä aikeistaan uusintavaaleihin nähden. Puhdas innostus kohotti hänen sielunsa korkeuksiin, missä häntä huimasi. Vasta jonkun ajan kuluttua hän saattoi huutaa. "Hyljätä ja kaikella ankaruudella pidättää heille sopivissa rajoissa on sentähden niiden menettelynä, jotka eivät muuta tahdo kuin veltostuttaa meidät väärällä humanismillaan!" — "Missäs sitten asustaa se Teidän oikea humanisminne?" kysyi Heuteufelin ääni ja sai siten kokoontuneiden kansallisen mielialan siinä määrin kiihdytetyksi, että Diederichin puhetta saatettiin vain paikoittain kuulla. Ymmärrettiin, että hän ei tahtonut mitään ikuista rauhaa, sillä se oli vain unelma, eikä edes mikään kauniskaan. Sensijaan hän kaipasi ja tahtoi sparttalaista rodunkasvattamista. Heikkomieliset ja siveyden sääntöjen rikkojat oli kirurgisin toimenpitein estettävä lisääntymästä. Tässä kohden Heuteufel läksi pois kokouksesta hengenheimolaisineen. Ovelta hän huusi vielä: "Kumouksen Te myöskin kuohitsette!" Diederich vastasi: "Teemme sen, jos vielä kauan nurisette!" "Teemme sen!" kaikui kaikilta haaroilta. Kaikki olivat äkkiä jalkeilla, panivat vastalauseita, ilakoivat ja sekottivat ylevät tunteensa. Diederich, suosionosoitusten peittämänä, horjuen uskollisten saksalaisten rynnäköstä, jotka kaikki tahtoivat puristaa hänen kättään, ja kansallisten olutlasien ympäröimänä, jotka hänen kanssaan kilistivät, katsoi lavaltaan saliin, mikä hänen hurmion hämmentämissä silmissään näytti pitemmältä ja korkeammalta. Ylimpien savupilvien välistä väikkyi häntä vastaan hänen herransa käskyt: "Kuninkaan tahto!" "Minun viholliseni!" "Minun suuntani!" Hän tahtoi istuttaa ne kohisevaan kansaan — mutta hän tarttui kurkkuunsa, mitään ääntä ei kuulunut: Diederichin ääni sortui kokonaan. Sitten hän etsi surullisella katseellaan Heuteufelia, joka valitettavasti oli poistunut. "Minun ei olisi pitänyt häntä sillä lailla kiihdyttää. Jumala armahtakoon, miten hän nyt minua pensselöi."

* * * * *

Heuteufelin pahin kosto oli siinä, että hän kielsi Diederichiä menemästä ulos. Taistelu kävi päivä päivältä rajummaksi, ja kaikki olivat sanomalehdessä, sillä kaikki puhuivat: vieläpä pastori Zillichkin ja toimittaja Nothgroschenkin, puhumattakaan mitään Kühnchenistä, joka samalla kertaa piti puheita kaikkialla. Yksistään Diederich huuhtoi kurkkuaan mykkänä uudessa, muinaissaksalaisesti kalustetussa salissaan. Ikkunan luota, korokkeelta, katseli häntä kolme pronssista veistokuvaa, jotka olivat kaksi kolmannesta luonnollisesta koostaan: keisari, keisarinna ja Säckingenin torvensoittaja. Ne hän oli sattumalta ostanut Cohnilta; vaikka Cohn olikin peruuttanut paperitilauksensa eikä ollut vieläkään kansallinen, niin Diederich ei ollut tahtonut jättää niitä hankkimatta huoneisiinsa. Guste soimasi häntä siitä, kun Diederich oli moittinut hänen hattuaan liian kalliiksi.

Guste alkoi viime aikoina käydä oikulliseksi, hän sai myöskin pahoinvointikohtauksia, joiden kestäessä hän antoi vanhan rouva Hesslingin hoitaa itseään makuuhuoneessa. Niinpian kun hän toipui, muistutti hän vanhusta siitä, että kaikki oli siellä oikeastaan maksettu hänen rahoillaan. Rouva Hessling ei jättänyt esittämättä, että avioliitto hänen Diederichinsä kanssa oli oikea armonosoitus Gustelle hänen silloisessa tilassaan. Lopuksi Guste pullistui punaiseksi ja läähätti, mutta rouva Hessling vuodatti kyyneliä. Diederichillä oli tästä hyötyä, sillä kumpikin osoitti hänelle myöhemmin suunnatonta rakkautta, saadakseen hänet, joka ei mitään aavistanut, puolelleen.

Mitä Emmiin tuli, niin hän sulki yksinkertaisesti, tapansa mukaan, oven ja meni ylös huoneeseensa, missä oli viisto katto. Guste mietti keinoja karkoittaakseen hänet sieltäkin. Missä piti vaatteita kuivattaman sateella. Jos Emmi, jolla ei mitään ollut, ei keksinyt itselleen miestä, niin hänet täytyi naittaa alemmaksi säätyään, jollekin kunnon käsityöläiselle! Mutta tosin Emmi esiintyi ulospäin perheen kaikkein hienoimpana, hän seurusteli Brietzenien kanssa… Sillä se katkeroitti Gustea kaikkein eniten, että Emmiä kutsuttiin käymään neiti Brietzenien luona — vaikka nämä eivät olleet koskaan käyneet talossa. Heidän veljensä, luutnantti, olisi ollut velvoitettu niiden illallisten jälkeen, joilla hän oli ollut Daimchenilla, käymään edes kerran vieraisilla, mutta vain Hesslingien yläkertaa hän piti arvolleen sopivana, ja se oli lopultakin loukkaavaa… Emmin seuraelämässä saavuttama menestys ei suojellut häntä kuitenkaan suurten masennusten päiviltä, jolloin hän ei lähtenyt huoneestaan edes aterialle, jotka olivat yhteisiä. Myötätunnosta ja ikävästä Guste meni kerran ylös hänen luokseen, mutta nähdessään hänet Emmi sulki silmänsä ja makasi sohvallaan alasvaluvassa aamunutussaan kalpeana ja kankeana. Saamatta mitään vastausta Guste yritti ottaa tuttavallisesti puheeksi hänen tilansa ja Diederichin. Silloin Emmin jäykät kasvot vääntyivät äkisti, hän kierähti toiselle käsivarrelleen ja osoitti toisella ovea. Guste vastasi hänen suuttuneeseen ilmeeseensä samalla mitalla; Emmi ponnahti pystyyn ja ilmaisi riittävän selvillä sanoilla halunsa jäädä yksin; ja kun vanha rouva Hessling saapui paikalle, niin oli jo päätetty asia, että perheen kumpikin puoli tuli vastaisuudessa syömään erikseen. Diederichiin, jolle Guste itkien kanteli, nämä naisjutut tekivät syvän vaikutuksen. Onneksi hänen mieleensä juolahti ajatus, joka näytti olevan omiaan palauttamaan rauhan. Kun hän taas saattoi hieman puhua, niin hän meni heti Emmin luokse ja ilmaisi hänelle päätöksensä lähettää hänet joksikin aikaa Eschweileriin, Magdan luokse. Hämmästyttävällä tavalla Emmi hylkäsi tämän ehdotuksen. Kun Diederich ei antanut perään, niin Emmi aikoi nostaa melun, mutta hän joutui äkkiä ikäänkuin tuskan valtaan ja alkoi hiljaa ja kiihkeästi pyytää saada jäädä kotiin. Diederich, jonka sydäntä koski, tietämättä miksi, silmäili neuvottomana ympärilleen ja vetäytyi sitten takaisin.

Seuraavana päivänä Emmi ilmestyi päivällisille, aivan kuin ei mitään olisi ollut tapahtunut, äsken maalattuna ja parhaimmalla tuulella. Guste, joka oli sitä pidättyväisempi, iski Diederichille silmää. Tämä luuli ymmärtävänsä, kohotti lasinsa Emmiä kohden ja sanoi veitikkamaisesti: "Maljasi rouva von Brietzen." Silloin Emmi kalpeni. "Älä tee itseäsi naurettavaksi!" hän huusi vihaisesti, heitti pois lautasliinan ja löi oven kiinni perässään. "No, no", murisi Diederich, mutta Guste kohautti vain olkapäitään. Vasta sitten kun vanha rouva Hessling oli poistunut, hän katsoi merkillisesti Diederichiä silmiin ja kysyi: "Luuletko todellakin?" Diederich pelästyi, mutta sai kasvoilleen kuitenkin kysyvän ilmeen. "Minä luulen", selitti Guste, "että herra luutnantti voisi minua silloin vähintäänkin tervehtiä kadulla. Mutta tänään hän teki kaaren." Diederich merkitsi tämän mielettömyydeksi. Guste vastasi: "Jos se on vain minun kuvitteluani, silloin minä kuvittelen vielä muutakin, koska minä nimittäin öisin olen usein kuullut hiivittävän läpi talon, ja tänään sanoi myöskin Minna —." Sitä pitemmälle hän ei päässyt. "Ahaa!" Diederich kuorskui. "Sinä keskustelet palvelijain kanssa! Niin teki äitikin aina. Mutta minä voin vain sinulle sanoa, että sitä minä en salli. Taloni kunniasta minä pidän yksinäni huolta, siinä minä en tarvitse Minnaa enkä sinua, ja jos Te olette toista mieltä, niin pitäkää huolta siitä, että löydätte sen oven, mistä olette taloon tulleetkin!" Tätä miehekästä esiintymistä vastaan Guste ei voinut mitään, mutta hän hymyili kuitenkin kulmainsa alta Diederichin jälkeen, kun tämä poistui.

Diederich oli puolestaan iloinen sen johdosta, että pontevalla esiintymisellään oli tehnyt lopun koko asiasta. Sillä monimutkaisemmaksi kuin elämä jo muutenkin oli, se ei saanut enää käydä. Hänen äänensä sortumista, joka jo oli pidättänyt häntä kolme päivää syrjässä taistelusta, hänen vihollisensa eivät olleet jättäneet käyttämättä hyväkseen. Niin, Napoleon Fischer oli ilmoittanut hänelle vielä sinä aamuna, että "keisarinpuolue" tuli hänelle ylivoimaiseksi ja että se nykyään liian kiivaasti kävi sosialidemokratian kimppuun. Niiden olosuhteiden vallitessa —. Rauhoittaakseen häntä Diederichin oli täytynyt luvata vielä sinä päivänä täyttää velvoituksensa ja vaatia valtuusmiehiltä sosialidemokraattista ammattiyhdistystaloa… Niin hän läksikin, eikä suinkaan vielä tervehtyneenä, kokoukseen — ja vielä hän sai havaita, että tuota taloa koskeva esitys oli juuri tehty, vieläpä herrojen Cohnin ja kumppanien toimesta. Vapaamieliset kannattivat sitä, se tuli sellaisenaan hyväksytyksi. Diederich, joka tahtoi Cohnin ja kumppanien kansallista petosta äänekkäästi moittia, saattoi vain haukkua: tuo salakavala kepponen oli taas ryöstänyt häneltä äänen. Tuskin hän oli saapunut kotiin, kun hän antoi Napoleon Fischerin tulla puheilleen.

"Olette vapaa palveluksestani!" haukkui Diederich. Konemestari virnisti epäluuloisesti. "Hyvä", hän sanoi ja aikoi mennä.

"Seis!" haukkui Diederich. "Luulkaa vain pääsevänne tästä näin vähällä! Jos Te lyöttäydytte vapaamielisiin, niin silloin saatte luottaa siihen, että minä teen tunnetuksi meidän sopimuksemme! Ja silloin saatte jotakin kokea!"

"Politiikka on politiikkaa", sanoi Napoleon Fischer olkapäitään kohauttaen. Ja kun Diederich sellaista kyynillisyyttä nähdessään ei voinut enää haukkua, niin Napoleon Fischer tuli tutunomaisesti lähemmäksi, vähällä piti, ettei taputtanut häntä olalle. "Herra tohtori", hän sanoi hyväntahtoisesti, "älkää kuitenkaan tehkö sillä lailla. Me molemmat: no niin, minä sanon vain, me molemmat…" Ja hänen irvistyksessään oli niin paljon vaatimusta ja muistutusta, että Diederich kauhistui. Nopeasti hän tarjosi Napolen Fischerille sikaarin. Fischer poltti ja sanoi:

"Jos toinen meistä molemmista ensin alkaa puhua, niin missä silloin toinen lopettaa! Olenko oikeassa, herra tohtori? Mutta mehän emme ole mitään vanhoja kielikelloja, joiden täytyy aina heti toitottaa kaikki, kuten esimerkiksi herra Buck."

"Miten niin?" kysyi Diederich soinnuttomasti ja johtui toisesta ahdistuksesta toiseen. Konemestari oli hämmästyvinään. "Ettekö sitä tiedä? Herra Buck kertoo kuitenkin kaikkialla, että Te ette tarkoita niin pahaa tuolla kansallisella melullanne. Te tahtoisitte vain saada Gausenfeldin halvemmalla ja ajattelette, että saatte sen halvemmalla, jos Klüsing pelkää tiettyjen tarjousten peruuttamista, koska hän ei ole kansallinen."

"Kertooko hän sitä?" kysyi Diederich kivettyneenä.

"Kertoo", toisti Fischer. "Hän sanoo myöskin puhuvansa Teidän hyväksenne Klüsingille. Sitten Tekin kyllä rauhoitutte, hän sanoo."

Silloin Diederich pääsi lumouksesta. "Fischer!" hän lisäsi lyhyellä haukahduksella. "Pankaa merkille, mitä nyt seuraa. Te tulette vielä näkemään vanhan Buckin katuojassa ja kerjäävän. Niinpä niin! Siitä minä pidän huolen, Fischer. Hyvästi."

Napoleon Fischer oli poistunut, mutta Diederich haukkui vielä kauan huoneessaan, polkien jalkaansa. Tuo lurjus! Tuo kiero kunnonmies! Kaiken vastarinnan takana oli vanha Buck, Diederich oli sitä aina aavistanut. Cohnin ja kumppanien esitys oli ollut hänen työtään — ja nyt tuo hävytön parjaus Gausenfeldin suhteen. Diederichin sisin nousi kapinaan, keisarille uskollisen mielialansa lahjomattomuudessa hän hyppäsi pystyyn. "Ja mistä hän sen tietää?" hän ajatteli vihaisessa suuttumuksessaan. "Onko Wulckow myynyt minut? Kaikkihan jo uskovat, että minä pelaan kaksinaamaista peliä?" Sillä Kunze ja muut olivat hänestä näyttäneet tänään huomattavasti kylmenneiltä; he eivät nähtävästi pitäneet enää tarpeellisena ilmaista hänelle kaikkea, mitä tapahtui? Diederich ei kuulunut komiteaan, hän oli uhrannut asialle persoonallisen kunnianhimonsa. Eikö hän kenties sen vuoksi ollutkaan keisarin puolueen oikea perustaja?… Kaikkialla kavallusta, juonia, vihamielistä epäilystä — missään ei suoraa saksalaista uskollisuutta.

Kun hän saattoi vain haukkua, niin hänen täytyi seuraavassa vaalikokouksessa avuttomana katsella, miten Zillich — oli selvää, mistä persoonallisista syistä — antoi Jadassohnin puhua ja miten Jadassohn sai osakseen myrskyisän suosion hyökätessään niiden isänmaattomien toverien kimppuun, jotka tulivat äänestämään Napoleon Fischeriä. Diederich sääli tätä valtiomiehelle vähemmän sopivaa menettelyä, hän tunsi olevansa paljon yläpuolella Jadassohnia. Toiselta puolen ei voinut jäädä huomaamatta, että Jadassohn, mitä pitemmälle hän antoi menestyksensä houkutella itsensä, tapasi, sitä äänekkäämpää hyväksymistä tiettyjen kuulijain taholta, jotka mitenkään eivät tehneet kansallista vaikutusta, vaan kuuluivat silminnähtävästi Cohnin ja Heuteufelin leiriin. Heitä oli epäillyttävä joukko — ja Diederich, kaikkien näiden ympärilläolevien ansojen ärsyttämänä, näki tämänkin manööverin keskellä verivihollisensa, hänet, joka kaiken pahan johti, vanhan Buckin.

Vanhalla Buckilla oli siniset silmät, ihmisystävällinen hymy, ja kuitenkin hän oli kieroin kaikista koirista, jotka ahdistivat oikeamielisiä. Vanha Buck ei jättänyt hänen ajatuksiaan rauhaan. Illallisilla, perhelampun valossa, hän ei vastannut mihinkään kysymyksiin: hän mietti keinoja vanhaa Buckia vastaan. Erittäin katkeroitti häntä se seikka, että oli pitänyt tuota vanhusta hampaattomana jaarittelijana, ja nyt hän näyttikin hampaansa. Hänen kaikkien ihmisystävällisten puheenparsiensa jälkeen tämä vaikutti uhkamieliseltä, siltä kuin Buck olisi tahtonut sanoa, ett'ei sentään antanut itseään niin yksinkertaisesti niellä. Tuo teeskennelty lempeys, jolla hän oli ollut osoittavinaan sitä, että oli antanut Diederichille anteeksi lankonsa perikatoon saattamisen! Miksi hän oli tukenut häntä ja saattanut hänet valtuusmieheksi? Vain siksi, että Diederich olisi paljastanut itsensä ja ollut helpommin siepattavissa! Vanhuksen silloinen kysymys, tahtoiko Diederich myydä kaupungille tonttinsa, osoittautuikin nyt mitä vaarallisimmaksi ansaksi. Diederich tunsi, että hänen lävitseen oli katsottu alun pitäin; hänestä tuntui nyt siltä, kuin vanha Buck olisi ollut näkymättömänä läsnä, tupakansavussa, silloin kun hän oli salaisessa keskustelussa presidentti von Wulckovin kanssa; ja kun Diederich oli eräänä synkkänä talviyönä hiipinyt Gausenfeldiin, piilottautunut ojaan ja sulkenut silmänsä, jotka kenties kipinöitsivät, niin vanha Buck oli mennyt siitä ohi ja väijynyt häntä… Hengessään hän näki tuon vanhuksen kumartuvan hänen ylitseen ja ojentavan valkean pehmeän kätensä auttaakseen häntä ojasta. Tuo hyvyys hänen piirteissään oli törkeätä ivaa, sietämättömintä. Hän tahtoi masentaa Diederichin ja ohjata hänet juonillaan entiselle tielle kuten tuhlaajapojan. Mutta nähdä saatiin, kuka lopulta tuli syömään rapaa!

"Mikäs sinun on, rakas poikani?" kysyi rouva Hessling, sillä Diederich oli vihasta ja tuskasta raskaasti voihkaissut. Diederich pelästyi; tällä hetkellä Emmi astui huoneeseen, hän oli Diederichin mielestä jo useampia kertoja tehnyt sen, — meni ikkunalle, kurkotti ulos päätään, huokasi aivan kuin olisi ollut yksin, ja kääntyi mennäkseen tiehensä. Guste katseli hänen jälkeensä; kun Emmi meni Diederichin ohi, niin Guste katseli heihin molempiin pilkallisesti, mistä Diederich pelästyi vielä enemmän: sillä Gusten hymy oli kumouksellista, sellaista, mikä oli ominaista Napoleon Fischerille. Sillä lailla hymyili Guste. Diederich rypisti otsaansa kauhusta ja huusi: "Mitäs tämä on!" Mitä nopeimmin Guste kätkeytyi paikkaustyöhönsä, mutta Emmi jäi seisomaan ja katsoi veljeensä elottomilla silmillä, jollaiset hänellä nyt usein oli. "Mikäs sinun on?" kysyi Diederich, ja kun Emmi pysyi mykkänä: "Ketäs sinä koetat keksiä kadulta?" Emmi kohotti vain olkapäitään, hänen ilmeessään ei ilmennyt mitään muutosta. "Niin, mikäs sinun on?" toisti Diederich hiljemmin, sillä Emmin katse ja ryhti, jotka näyttivät merkillisen miettiviltä, estivät veljen puhumasta kovemmin. Lopulta sisko avasi suunsa.

"Olisi voinut olla niin, että molemmat neiti von Brietzenit olisivat vielä tulleet."

"Näin iltamyöhällä?" kysyi Diederich. Silloin Guste sanoi: "Koska me olemme siihen kunniaan niin tottuneet. Ja ylipäänsä, he matkustivat jo eilen äitinsä kanssa. Jos he eivät käy hyvästijättämässä jotakin, jota eivät ollenkaan tunne, niin heidän sopii mennä talon ohitse."

"Miten niin?" tokasi Emmi.

"Juuri siten!" Ja kasvot ylen loistavina ja riemuiten Guste purki suunsa. "Luutnantti matkustaa myöskin pian perässä. Hänethän on siirretty." Pieni vaitiolo, silmäys. "Hän haki itselleen siirron."

"Sinä valehtelet", sanoi Emmi. Hän oli horjahtanut, näkyi, että hän jäykisti itsensä. Pää hyvin pystyssä hän kääntyi pois ja antoi uutimen laskeutua perässään. Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Vanha rouva Hessling pani kätensä ristiin sohvallaan, Guste katseli uhkamielisesti Diederichiä, joka läähättäen kulki ympäri huonetta. Kun Diederich saapui taas ovelle, niin hän säpsähti. Oven raosta hän näki Emmin, joka istui ruokasalissa eräällä tuolilla tai roikkui kokoonlyhistyneenä, aivan kuin olisi ollut sidottu ja sinne heitetty. Emmi vavahti, sitten hän käänsi kasvonsa lamppuun päin; äsken ne olivat olleet aivan kalpeat, nyt ne olivat tulipunaiset, katse ei ilmaissut mitään — ja äkkiä hän hypähti pystyyn, liikahti äkisti ja syöksyi pois vihaisin, epävarmoin askelin, satuttaen itseään, tuntematta kipua, syöksyi pois kuten sumussa tai höyryssä… Diederich kääntyi kasvavassa tuskassa vaimonsa ja äitinsä puoleen. Kun Gustessa näytti olevan kunnioituksenpuutetta, niin hän keräsi kaiken käyttäytymiskykynsä ja läksi jäykkänä Emmin jälkeen.

Hän ei ollut vielä päässyt portaille, kun ylhäällä ovi lyötiin jo kiinni, lukittiin ja pantiin reikeliin. Silloin alkoi Diederichin sydän lyödä niin kovasti, että hänen täytyi pysähtyä. Kun hän oli päässyt ylös, niin hän saattoi vain heikolla, hengettömällä äänellä pyytää päästä sisään. Ei mitään vastausta, mutta hän kuuli jotakin kalinaa pesupöydän luota — ja äkkiä hän heilutti käsiään, huusi, löi nyrkillään ovea vastaan ja huusi rumasti. Omalta melultaan hän ei kuullut, miten Emmi avasi, ja huusi vieläkin, vaikka tämä oli jo hänen edessään. "Mitäs sinä tahdot?" kysyi Emmi vihaisesti, minkä jälkeen Diederich tointui. Rouva Hessling ja Guste tähyilivät ylöspäin pitkin portaita kysyvän kauhistuneina. "Pysykää alhaalla!" komensi Diederich ja työnsi Emmin takaisin huoneeseen. Hän sulki oven. "Tätä ei muiden tarvitse haistaa", hän sanoi ja otti pesuvadista pienen sienen, josta tippui kloroformia. Hän piteli sitä ojennetuin käsin loitolla itsestään ja kysyi tiukasti: "Mistäs sinä olet tätä saanut?" Emmi heitti päätään taaksepäin, katsahti häneen, mutta ei sanonut mitään. Mitä kauemmin tätä kesti, sitä enemmän tuo kysymys tuntui Diederichistä menettävän merkitystään, vaikka se oikeuden kannalta olikin aivan ensiluokkaisen tärkeä. Lopulta hän meni yksinkertaisesti ikkunan luo ja heitti tuon sienen pihalle. Kuului läiskäys, se oli pudonnut ojaan. Diederich huokasi helpoituksesta.

Nyt oli Emmillä kysyttävää. "Mitäs sinä täällä oikeastaan toimitat?
Salli minun tehdä, mitä minä tahdon!"

Tätä ei Diederich ollut odottanut. "Niin, mitäs — mitäs sinä sitten tahdot tehdä?"

Emmi katsoi syrjään, sanoi sitten olkapäitään kohauttaen: "Sinulle se on samantekevä."

"No mutta kuulepas!" Diederich suuttui. "Jollet sinä enää välitä taivaallisesta tuomaristasi, mitä seikkaa minä kokonaan paheksin, niin ainakin voisit hitusen verran ajatella meitä täällä kotona. Ihminen ei ole yksin maailmassa."

Emmin välinpitämättömyys loukkasi häntä kovasti. "Pyydän päästä häväistysjutusta kotonani! Minä olen ensimäinen, jota se koskee."

Äkkiä Emmi katsahti häneen. "Entäs minä?"

Diederich huohotti. "Minun kunniani —!" Mutta hän lopetti samalla; Emmin ilme, jota Diederich ei ollut koskaan huomannut niin paljonpuhuvaksi, valitti ja ivasi yht'aikaa. Hämmennyksissään Diederich meni ovelle. Täällä hänen mieleensä juolahti, mistä oikeastaan oli kysymys.

"Veljenä ja kunnianmiehenä minä tulen muutoin omasta puolestani täyttämään täysin velvollisuuteni. Minä saan odottaa, että sinä tällä välin noudatat äärimmäistä varovaisuutta." Katsahtaen pesuvatiin, mistä tuli vielä tuoksua:

"Kunniasanasi!"

"Jätä minut rauhaan", sanoi Emmi. Silloin Diederich tuli takaisin.

"Sinä et näytä sitten vieläkään käsittävän aseman vakavuutta. Jos se, mitä minun täytyy pelätä, on totta, niin sinä olet —"

"Se on totta", sanoi Emmi.

"Silloin sinä et ole saattanut vain omaa elämääsi, ainakin mikäli seuraelämä on kysymyksessä, kysymyksenalaiseksi, vaan olet tuottanut häpeän koko perheelle. Ja jos minä nyt velvollisuuden ja kunnian nimessä astun eteesi —"

"Silloinkin se on sillä lailla", sanoi Emmi.

Diederich pelästyi; hän alkoi ilmaista kammoaan sellaisen kyynillisyyden johdosta, mutta Emmin kasvoista näkyi selvästi, mitä kaikkea hän oli nähnyt ja minkä kaiken hän oli jättänyt. Emmin epätoivon ylevyys värisytti Diederichiä. Hänessä ikäänkuin katkesi keinotekoisia jänteitä. Hänen jalkansa jähmettyivät, hän istuutui ja sanoi: "Niin, sanohan minulle vain —. Minä tahdon sinulle myöskin —." Hän katsahti Emmin olemukseen, anteeksiantoa ilmaiseva sana jäi sanomatta. "Minä tahdon auttaa sinua", hän sanoi. — Emmi sanoi väsyneesti: "Miten sinä sitten aijot toimia?" ja hän nojasi seinää vastaan.

Diederich katsoi eteensä ja alas. "Sinun täytyy tosin antaa minulle joitakin selityksiä: minä tarkoitan, tiettyjen yksityisseikkojen suhteen. Minä arvelen, että jo ratsastustunneillasi?…"

Emmi antoi hänen arvella lisää, hän ei kieltänyt mitään eikä myöntänyt — mutta kun Diederich katsahti häneen, niin Emmin huulet olivat pehmeät ja avatut, hänen katseensa hämmästynyt. Diederich käsitti tämän, sillä hän otti häneltä pois paljon siitä taakasta, jota hän oli yksinään kantanut, sillä, että puhui siitä. Tuntematon ylpeys valtasi hänen sydämensä, hän nousi ylös ja sanoi: "Luota minuun. Heti huomisaamuna minä menen."

Emmi liikutti hiljaa ja tuskallisesti päätään.

"Sinä et tunne sitä. Se on lopussa."

Silloin Diederich teki äänensä iloiseksi. "Aivan aseettomia emme mekään ole! Minä tahtoisin toki nähdä!"

Hyvästiksi hän antoi siskolleen kätensä. Emmi huusi hänet vielä takaisin.

"Sinä tulet vaatimaan hänet tilille?" Hän repäsi silmänsä auki ja piti kättä suullaan.

"Miten niin?" sanoi Diederich, sillä sitä hän ei ollut enää ajatellut.

"Vanno minulle, ett'et tule vaatimaan!"

Diederich lupasi sen. Samalla hän punastui, sillä hän olisi kernaasti tahtonut tietää, pelkäsikö Emmi hänen, vaiko tuon toisen puolesta. Tuolle toiselle hän ei olisi sitä suonut. Mutta hän tukahutti tuon kysymyksen, koska vastaus olisi saattanut olla Emmille tuskallinen; ja hän läksi huoneesta melkein varpaisillaan.

Molemmat rouvat, jotka alhaalla yhä odottivat, hän ajoi ankarasti vuoteeseen. Itse hän paneutui Gusten viereen vasta sitten, kun tämä oli jo vaipunut uneen. Hänen täytyi tuumia, miten tuli huomenna esiintymään. Luonnollisestikin piti menetellä vaikuttavasti! Ylipäänsä ei mitään epäilyä asian päättymisen suhteen! Mutta hänen oman, purevan olentonsa asemasta Diederichin silmiin ilmestyi yhä uudestaan ja uudestaan vanttera mies, jolla oli kirkkaat, huolestuneet silmät ja joka pyysi, kuohui ja lyyhistyi kokonaan kokoon, ilmestyi herra Göppel, Agnes Göppelin isä. Nyt ymmärsi Diederichin pelkääväinen sielu, miten kipeästi silloin oli asia isään koskenut. "Sinä et tunne sitä", sanoi Emmi. Hän tunsi sen, — sillä hän oli itse tehnyt samoin.

"Jumala varjelkoon!" hän sanoi ääneen ja käännähti ympäri. "Minä en sekaannu koko asiaan. Emmi vain petti törkeästi kloroformilla. Naiset ovat kylliksi rikkiviisaita sellaiseen. Minä paiskaan hänet ulos, kuten tuleekin!" Silloin hän näki sateisella kadulla Agneksen, joka tuijotti hänen ikkunaansa, kasvot kalpeina kaasuvalosta. Hän veti lakanan silmilleen. "Minä en voi ajaa häntä kadulle!" Aamu sarasti, ja hän näki ihmeissään, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut.

"Luutnantit nousevat aikaisin ylös", hän ajatteli ja riensi tiehensä, ennenkuin Guste heräsi. Sachsentorin takana puutarhat visersivät ja tuoksuivat kevätilmassa. Talot, joiden ovet olivat vielä suljetut, näyttivät äsken pestyiltä ja siltä, kuin niissä asuisi pelkkiä vastanaineita. "Kuka tietää", ajatteli Diederich ja veti sisäänsä raitista ilmaa, "kenties tässä ei olekaan mitään vaikeuksia. On olemassa säädyllisiä ihmisiä. Asianlaita on nyt myöskin suotuisampi kuin —" Hän jätti kernaasti tuon ajatuksen. Tuonne olivat vaunut pysähtyneet — minkä talon edustalle sitten? Siis kuitenkin. Ristikko oli auki, ovi myöskin. Passari tuli häntä vastaan. "Älkää turhia", sanoi Diederich, "minä näen jo luutnantin." Sillä vastapäätä olevassa huoneessa herra von Brietzen täytti matkalaukkua. "Näin aikaisin?" hän sanoi, antoi matkalaukun kannen painua kiinni ja satutti samalla sormensa. "Piru vieköön." Diederich ajatteli masentuneena: "Hänkin panee tavaroitaan matkakuntoon."

"Mitä sattumaa minä saan sitten kiittää —?" alotti herra von Brietzen, mutta Diederich teki tahtomattaan sellaisen liikkeen, mikä ilmaisi, että tämä oli tarpeetonta. Siitä huolimatta herra von Brietzen luonnollisesti kielsi koko asian. Hän kielsi vielä kauemmin kuin Diederich silloin, ja Diederich tunnusti tämän sisimmässään, sillä kun oli kysymyksessä jonkun tytön kunnia, niin luutnantin täytyi olla aina joitakuita asteita uusteutoonia varovaisempi. Kun viimeinkin asianlaita oli selvä, niin herra von Brietzen tarjoutui heti veljen käytettäväksi, mitään muuta häneltä ei tietysti voinut odottaakaan. Syvästä hädästään huolimatta Diederich otti tämän iloisin mielin vastaan, lausui toivovansa, että aseellinen ratkaisu kävi tarpeettomaksi, jos nimittäin herra von Brietzen —. Ja herra von Brietzen näytti juuri sellaista naamaa, kuin Diederich oli aavistanutkin, ja esitti juuri niitä tekosyitä, jotka jo olivat kaikuneet Diederichin hengessä. Ahtaalle pantuna hän lausui juuri sen, jota Diederich oli eniten pelännyt ja joka, sen hän oivalsi, ei ollut vältettävissä. Kukaan ei tehnyt tyttöä, jolla ei ollut kunniaa, lastensa äidiksi! Diederich vastasi tähän, mitä herra Göppel oli vastannut, masentuneena kuten herra Göppelkin. Vasta sitten hän kävi oikein vihaiseksi, kun joutui suureen uhkaukseensa, siihen, jonka hän eilisestä lähtien oli uskonut tepsivän.

"Herra luutnantti, Teidän epäritarillisen kieltäytymisenne johdosta minä katson valitettavasti olevani pakotettu saattamaan asian everstinne tietoon."

Sanat näyttivät tosiaankin sattuvan herra von Brietzeniin. Hän sanoi epävarmasti: "Mitäs Te luulette sillä saavanne aikaan? Sen, että saan moraalisaarnan? No hyvä. Mutta muutoin —" herra von Brietzen sai takaisin varmuutensa — "mitä ritarillisuuteen tulee, siitä herra everstillä on toki toisenlainen käsitys kuin jollakin herralla, joka ei kaksintaistele."

Mutta silloin Diederich nousi. Hän huomautti, että herra von Brietzenin sopi hillitä kielensä, muutoin saattoi käydä niin, että joutui tekemisiin Uusteutonian kanssa! Että hän, Diederich, oli tottunut iloiseen verenvuodatukseen värien puolesta, siitä olivat hänen arpensa todistajina! Hän toivoi herra luutnantille tilaisuutta saada vaatia taisteluun kreivi von Tauern-Bärenheimin kaltaista miestä! "Minä olen hänet vaatinut!" Ja samassa hengenvedossa hän väitti, ett'ei likikään myöntänyt sellaiselle röyhkeälle junkkarille oikeutta noin vain ampua porvarillista miestä ja perheenisää. "Senhän Te kyllä tekisitte, että viettelisitte sisaren ja ampuaisitte veljen!" hän huusi, poissa suunniltaan. Herra von Brietzen, joka oli samanlaisessa tilassa kuin Diederichkin, lupasi antaa passarinsa tukita tuon kamasaksan suun, ja kun passari jo ilmestyi siihen, niin Diederich läksi tiehensä, huutamalla kuitenkin lopettajaisiksi. "Luuletteko Te, että me hyväksymme sotilaslakiehdotuksen Teidän röyhkeyksienne vuoksi! Te saatte nähdä, mitä kumous on!"

Ulkona lehtokujassa hän raivosi edelleen, näytti nyrkkiä näkymättömälle viholliselle ja päästi suustaan uhkauksia. "Siitä voi Teille tulla vaikka tuho! Jos me vain kerran teemme tenän!" Äkkiä hän huomasi, miten puutarhat yhä vihersivät ja tuoksuivat kevätilmassa, ja hänelle selvisi, että luontokaan ei mahtanut mitään voimalle, joko se sitten mairitteli tai näytti hampaitaan, voimalle, joka vallitsee meitä ja joka on aivan järkähtämätön. Helppo oli uhata kumouksella, mutta keisari Wilhelmin patsas? Wulckow ja Gausenfeld? Kuka tahtoi polkea, hänen täytyi antaa polkea itseään, se oli vallan raskas laki. Kapinaannousemisensa jälkeen Diederich tunsi taas sen vallan salaperäisen väristyksen, joka häntä polki… Jotkut vaunut tulivat tuolta: herra von Brietzen matkalaukkuineen. Miettimättä tarkemmin Diederich teki puolikäännöksen, valmiina tervehtimään. Mutta herra von Brietzen katsoi syrjään. Diederichiä ilahutti kaikesta huolimatta tuo tuore, ritarillinen, nuori upseeri. "Häntä ei meikäläinen pysty jäljittelemään", hän totesi.

Kun hän sitten astui Meisestrasselle, niin hänen sydäntään rupesikin ahdistamaan. Kaukaa hän näki Emmin vakoilevan hänen tuloaan. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi, mitä kaikkea siskon oli täytynyt kokea viimeksi kuluneena tuntina, mikä ratkaisi hänen kohtalonsa. Emmi raukka, nyt se oli ratkaistu. Valta oli kylläkin ylentävää, mutta kun se kohtasi omaa sisarta —. "Minä en tiennyt, että se tulisi koskemaan minua niin läheltä." Hän nyökkäsi ylös niin rohkaisevasti kuin mahdollista. Emmi oli käynyt paljon laihemmaksi, miksi, kukaan ei sitä huomannut? Vaalean, välkkyvän tukan alla hänellä oli suuret, unettomat silmät, hänen huulensa vapisi, kun veli viittasi hänelle; tämänkin Diederich huomasi tarkkanäköisessä tuskassaan. Hän nousi portaat melkein hiipien. Emmi tuli ensi kerroksesta ja meni veljensä edellä toiseen. Ylhäällä Emmi kääntyi ympäri — ja nähtyään veljensä kasvot hän meni mitään kysymättä ikkunan luo ja jäi sinne selin seisomaan. Diederich kokosi voimansa ja sanoi ääneen: "Oh, vielä ei ole mitään menetetty!" Sitten hän pelästyi ja sulki silmänsä. Kun hän voihkasi, niin Emmi kääntyi ympäri, tuli hitaasti hänen luokseen ja laski päänsä hänen olkapäälleen itkeäkseen yhdessä hänen kanssaan.

Myöhemmin hänellä, Diederichillä, oli kohtaus Gusten kanssa, joka tahtoi ärsyttää häntä. Diederich sanoi vaimolleen vasten naamaa, että tämä käytti väärin Emmin onnettomuutta saadakseen kostaa niiden vähemmän edullisten olosuhteiden vuoksi, joiden vallitessa itse oli mennyt miehelään. "Emmi ei ainakaan juokse kenenkään perässä." Guste kähisi: "Juoksinko minä sitten kenties sinun perässäsi?" Diederich keskeytti: "Muutoin hän on minun sisareni!"… Ja kun Emmi nyt oli hänen suojeluksensa alainen, niin Diederich alkoi huomata hänet mielenkiintoiseksi ja osoittaa hänelle tavatonta kunnioitusta. Aterian jälkeen hän suuteli hänen kättään, vaikkapa Guste virnistelikin. Hän vertasi toisiinsa näitä molempia; miten paljon jokapäiväisempi Guste olikaan! Ei edes Magdakaan, jonka hän oli asettanut etusijalle, koska hänellä oli ollut menestystä, tuntunut hänen muistissaan hyljätyn Emmin veroiselta. Sillä Emmi oli onnettomuutensa kautta tullut hienommaksi ja tietyssä määrässä vaikeammin tavoiteltavaksi. Kun hänen kätensä lepäsi siinä niin kalpeana ja huomaamattomana ja hän itse oli mykkänä, omaan itseensä vajonneena, niin Diederich tunsi jonkun syvemmän maailman aavistuksen liikuttavan itseään. Langenneisuus, mikä kaikilla muilla oli. kammottava ja halveksittava, tuotti Emmille, Diederichin sisarelle, eriskummallisen hohteen ja jonkunlaisen viehätyksen. Loistava ja samalla liikuttava oli nyt Emmi.

Luutnantti, joka tämän kaiken oli aiheuttanut, menetti paljon Emmiin verraten — ja hänen kanssaan valta, jonka nimessä hän oli saavuttanut voiton. Diederich huomasi, että valta saattoi usein tarjota jokapäiväisen ja alhaisen näyn: valta ja kaikki, mikä sen jäljissä kulki, menestys, kunnia, mieliala. Hän katsahti Emmiin, ja hänessä täytyi epäillä kaiken sen arvoa, mitä oli saavuttanut tai mitä vielä tavoitteli. Gusten ja hänen rahojensa, muistopatsaan, korkean suosion, Gausenfeldin, kunniamerkkien ja virkojen. Hän katsahti Emmiin ja ajatteli samalla Agnesta. Agnes, joka oli vaalinut häneen hellyyttä ja rakkautta, oli ollut hänen elämässään se oikea, josta hänen olisi pitänyt pitää kiinni! Missä hän nyt oli? Kuollut? Hän istui monesti pää käsien välissä. Mikä hänen oikeastaan oli? Mitä tuotti vallan palveleminen? Vielä kerran kaikki petti, kaikki hylkäsi hänet, käytti väärin hänen puhtaimpia tarkoituksiaan, ja vanha Buck hallitsi asemaa. Hänestä tuntui siltä kuin Agnes, joka ei voinut tehdä mitään muuta kuin kärsiä, olisi voittanut. Hän kirjoitti Berliniin ja tiedusteli hänen tilaansa. Hän oli mennyt naimisiin ja oli jotensakin terve. Tämä huojensi häntä, mutta tuotti hänelle kuitenkin jonkunlaisen pettymyksen.

* * * * *

Mutta sillä aikaa kun hän istui pää käsien varassa, vaalipäivä lähestyi. Vakuutettuna kaiken turhuudesta Diederich ei ollut tahtonut nähdä mitään siitä, mitä tapahtui, ei edes sitä, että hänen konemestarinsa ilme kävi yhä vihamielisemmäksi. Vaalisunnuntaina, aikaisin aamulla, kun Diederich vielä oli vuoteessa, Napoleon Fischer tuli hänen luokseen. Pyytelemättä millään lailla anteeksi hän alotti: "Vakava sana viime hetkellä, herra tohtori!" Tällä kertaa se oli hän, joka vainusi petosta ja vetosi sopimukseen. "Teidän politiikkanne, herra tohtori, on kaksinaamaista. Te olette tehnyt meille lupauksia, ja lojaalisesti me olemme menetelleet emmekä ole agiteeranneet Teitä, vaan vain vapaamielisyyttä vastaan."

"Me myöskin olemme menetelleet lojaalisesti."

"Sitä Te ette usko itsekään. Te olette lähennellyt Heuteufeliä. Hän on jo suostunut Teidän patsashankkeeseenne. Jos Te ette vielä tänään siirry liehuvin lipuin hänen leiriinsä, niin sen Te teette varmasti uusintavaaleissa ja petätte kansan alhaisesti."

Napoleon Fischer otti vielä pitkän askeleen vuodetta kohden, käsivarret ristissä. "Teidän tulee vain tietää, herra tohtori, että me pidämme silmämme auki."

Diederich huomasi olevansa vuoteessaan avuton ja vastustajan valtaan joutunut. Hän koetti häntä rauhoittaa. "Minä tiedän, Fischer, että Te olette suuri poliitikko. Teidän pitäisi joutua valtiopäiville."

"Olen samaa mieltä." Napoleon kurkisti häneen kulmainsa alta. "Sillä jos minä en joudu, niin silloin puhkeaa Netzigissä useilla aloilla lakko. Yhden niistä aloista Te tunnette verrattain hyvin, herra tohtori." Hän kääntyi. Ovelta hän vilkasi vielä kerran Diederichiin, joka kauhusta oli kokonaan luisunut höyhenpatjoihinsa. "Ja siksi eläköön kansainvälinen sosialidemokratia!" hän huusi ja poistui.

Höyhenistään Diederich huusi: "Eläköön Hänen Majesteettinsa keisari!" Mutta silloin ei ollut muuta neuvoa jälellä, kuin katsoa asemata vasten naamaa. Se näytti kyllin uhkaavalta. Aavistusten ahdistamana hän riensi kadulle, sotilasyhdistykseen, Klappschille, ja kaikkialla hänen täytyi havaita, että hänen alakuloisuutensa päivinä vanhan Buckin salakavala taktiikka oli saavuttanut yhä suurempaa menestystä. Keisarinpuolue oli laimentunut vapaamielisten liittymisestä siihen, ja Kunzen ja Heuteufelin välimatka oli käynyt mitättömäksi verrattuna siihen kuiluun, joka oli hänen itsensä ja Napoleon Fischerin välillä. Pastori Zillich, joka häveliäästi tervehti lankoaan Heuteufelia, selitti, että keisarinpuolue sai olla tyytyväinen menestykseensä, sillä se oli varmasti vahvistanut vapaamielisten ehdokkaan kansallista mielialaa, jos tämä ehdokas lopulta voitti. Kun professori Kühnchenkin lausui jotakin sen tapaista, niin mahdotonta oli päästä siitä epäluulosta, että heitä ei vielä tyydyttänyt Diederichin ja Wulckowin lupaukset ja että heidät vanha Buck oli voittanut puolelleen tarjoamalla heille vielä suurempia mieskohtaisia etuja. Kaikki tämä oli luettava demokraattisen koplan turmeluksen ansioksi! Mitä Kunzeen tuli, niin hän tahtoi joka tapauksessa itse tulla valituksi, hätätilassa vapaamielisten avulla. Hänet oli hänen kunnianhimonsa turmellut, se oli jo vienyt hänet niin pitkälle, että oli lupautunut kannattamaan lastenseintä! Diederich suuttui; Heuteufel oli sata kertaa pahempi kuin mikään proletaari; ja hän viittasi niihin synkkiin seurauksiin, joita niin epäisänmaallisesta kannasta täytyi johtua. Valitettavasti hän ei voinut esittää kantaansa selvemmin — ja lakko silmäinsä edessä ja sydämessään jo keisari Wilhelmin patsaan, Gausenfeldin ja kaikkien hänen unelmiensa raukeneminen hän juoksi ympäri sateessa vaalipaikkojen väliä ja laahasi esiin oikeamielisiä valitsijoita, varmana siitä, että heidän uskollisuutensa keisaria kohtaan erehtyi tiessä ja auttoi keisarin pahimpia vihollisia. Illalla Klappschilla, rapakossa aina kaulaa myöten, kuumeisena pitkän päivän melusta, paljosta oluesta ja ratkaisun lähestymisestä hän vastaanotti vaalin tulokset: Heuteufelin kahdeksaatuhatta ääntä vastaan hieman yli kuusituhatta Napoleon Fischerille, mutta Kunze oli saanut vain kolmetuhattakuusisataaseitsemänkymmentä kaksi. Uusintavaalit Heuteufelin ja Fischerin välillä. "Hurraa!" huusi Diederich, sillä mitään ei ollut menetetty ja aikaa oli voitettu.

Hän poistui voimakkain askelin, vannoen sydämessään tekevänsä kaikkensa kansallisen asian pelastamiseksi. Oli kiire, sillä pastori Zillich olisi peittänyt kaikki seinät julistuksilla, jotka kehoittivat keisarinpuolueenjäseniä uusintavaaleissa äänestämään Heuteufelia. Kunze tosin antautui sen turhan toivon valtaan, että Heuteufel vetäytyisi hänen hyväkseen syrjään. Mikä hairahdus! Heti aamulla saatiin lukea valkeita vaalijulistuksia, joissa vapaamielisyys selitti tekopyhästi, että sekin oli kansallinen, että kansallinen mieliala ei ollut vähemmistön etuoikeus ja että siksi —. Vanhan Buckin kuje paljastui täydellisesti; jos koko keisarin puoluetta ei tahdottu laskea vapaamielisyyden syliin, niin silloin oli toimittava. Täynnä jännitystä Diederich palasi kuulusteluretkeltään ja tapasi eteisessä Emmin, jolla oli harso silmillään ja sellainen ilme, kuin kaikki olisi samantekevää. "Ei kiitos", ajatteli Diederich, "kaikki ei ole suinkaan samantekevää. Mihin me joutuisimme." Ja hän tervehti Emmiä salavihkaa ja eräänlaisella arkuudella.

Hän vetäytyi konttoriinsa, josta vanha Sötbier oli hävinnyt ja jossa nyt Diederich omana prokuristinaan oli teoistaan vain Jumalalleen vastuussa. Täällä hän nyt teki seurauksiltaan tärkeät päätöksensä. Hän meni puhelimeen ja pyysi Gausenfeldiin. Silloin ovi avautui, kirjeenkantaja asetti kirjetukun hänen eteensä, ja Diederich näki yläreunassa sanan Gausenfeld. Hän pani puhelintorven pois ja tarkasti kirjettä kuten kohtaloa. Jo tehty. Vanhus oli ilman muuta käsittänyt, että hänen ei tarvinnut antaa enää rahoja ystävilleen Buckille ja kumppaneille ja että hänet voitiin tarvittaessa tehdä siitä persoonallisesti vastuunalaiseksi. Tyynenä hän repi kuoren — mutta kahden rivin perästä hän luki kiirehtäen. Mikä yllätys! Klüsing tahtoi myydä! Hän oli vanha ja näki luonnollisen seuraajansa Diederichissä!

Mitä tämä merkitsee? Diederich asettautui nurkkaan ja ajatteli syvästi. Se merkitsi ennen kaikkea sitä, että Wulckow oli tarttunut asioihin. Vanhus oli sulassa tuskassa hallituksen tarjousten vuoksi, ja Napoleon Fischerin uhkaama lakko antoi hänelle viime sysäyksen. Missä oli aika, jolloin hän uskoi pääsevänsä pulasta tarjoamalla Diederichille osan "Netziger Zeitungin" paperinhankinnasta? Nyt hän tarjosi hänelle koko Gausenfeldia! "Minusta on tullut voimallinen tekijä", totesi Diederich itselleen — ja hänelle selvisi, että Klüsingin ajatus myydä hänelle tehtaansa ja maksattaa siitä sen oikea hinta oli nykyoloissa yksinkertaisesti naurettavaa. Minkä jälkeen hän tosiaankin nauroi… Silloin hän huomasi, että kirjeen lopussa, allekirjoituksen jälessä, oli jotakin, oli lisäys, mikä oli kirjoitettu pienemmillä kirjaimilla ja niin näkymättömästi, että Diederichin katse ei ollut siihen heti kiintynyt. Hän selitteli sitä itselleen — ja hänen suunsa avautui itsestään. Äkkiä hän hypähti. "No niin!" hän huusi ilakoiden yksinäisen konttorinsa läpi. "Siinä se nyt on!" Sitten hän huomautti hyvin vakavasti: "Se on kamalata. Oikea kuilu." Hän luki vielä kerran, sana sanalta, tuon kohtalokkaan lisäyksen, pisti kirjeen kassakaappiin ja sulki sen lujalla otteella. Tuolla sisällä oli myrkkyä Buckille ja hänen miehilleen — hänen ystävänsä antamaa. Eikä siinä kylliksi, että Klüsing ei varustanut heitä enää rahoilla, hän petti heidät. Mutta sen he olivat ansainneet, se voitiin sanoa; sellainen turmelus oli todennäköisesti inhoittanut Klüsingiäkin. Joka sitä vielä sääli, teki itsensä kanssarikokselliseksi. Diederich koetteli itseään. "Sääliminen olisi suorastaan rikos. Katsokoon kukin itse, mihin joutuu! Tässä on meneteltävä mistään välittämättä. Mätähaavan päältä on otettava pois peite ja tuo haava puhdistettava rautaisella luudalla! Minä otan sen tehdäkseni yleisen hyvän vuoksi, velvollisuuteni kansallisena miehenä vaatii sitä minulta. Nyt on kerta ankara aika!"

Saman päivän iltana oli vapaamielisten vaalikomitean järjestämä suuri yleinen kansankokous "Walhallan" jättiläissalissa. Gottlieb Hornungin avulla oli Diederichin onnistunut pitää huolta siitä, että Heuteufel ei joutunut yksistään valitsijainsa joukkoon. Hän itse piti tarpeettomana kuulla ehdokkaan ohjelmapuhetta; hän meni sinne vasta sitten, kun keskustelun oli jo täytynyt alkaa. Heti eteisessä hän kohtasi Kunzen, joka oli huonolla tuulella. "Kelvottomaksi julistettu, kuolleeksi lyöty!" hän huusi. "Katsokaapas minua, herra tohtori, ja sanokaapas minulle, näyttääkö se, joka antaa itselleen sillä lailla sanoa, sellaiselta!" Kun hän ei voinut kiihtymykseltään jatkaa selitystään, niin Kühnchen tuli siihen väliin. "Minulle olisi Heuteufelin pitänyt sanoa sillä lailla!" hän huusi. "Silloin vasta hän olisi oppinut tuntemaan Kühnchenin!" Diederich suositteli majurille kiihkeästi kanteennostamista vastustajaansa vastaan. Mutta Kunze ei tarvinnut enää mitään yllytystä, hän vannoi kokonaan nujertavansa Heuteufelin. Tämäkin oli Diederichistä oikeata, ja hän ilmaisi elävästi hyväksymisensä, kun Kunze antoi tietää, että hän näissä olosuhteissa kernaammin liittyi pahimpiin kumouksellisiin kuin vapaamielisiin. Tätä vastaan ilmaisi Kühnchen ja myöskin pastori Zillich, joka saapui paikalle, epäilynsä. Valtakunnan viholliset — ja keisarinpuolue! "Lahjottuja raukkoja!" sanoi Diederichin katse — sillä välin kun majuri puhkui edelleen kostoa. Verisiä kyyneliä tuon joukkion piti itkeä! "Ja vielä tänä iltana", vakuutti siihen Diederich niin rautaisen päättävästi, että kaikki joutuivat hämilleen. Hän vaikeni hetkeksi ja salamoi kullekin erikseen. "Mitäs Te sanoisitte, herra pastori, jos minä Teidän vapaamielisille ystävillenne näyttäisin eräitä heidän tekosiaan…" Pastori Zillich kalpeni, Diederich kääntyi Kühnchenin puoleen. "Petollista julkisten varojen käsittelyä…" Kühnchen hypähti. "Nyt on syytä olla valveilla!" hän huudahti. Mutta Kunze mylvi. "Luottakaa minun sydämeeni!" ja hän repäsi Diederichin syliinsä. "Minä olen suoraluontoinen sotilas", hän vakuutti. "Kuori saattaa olla karkea, mutta sisus on täysiarvoinen. Näyttäkää toteen niiden roistojen konnantyöt, niin majuri Kunze on Teidän ystävänne, aivan kuin olisitte ollut hänen kanssaan tulessa Marslatuhrin luona!"

Majurilla oli kyyneliä silmissä, Diederichillä myöskin. Ja yhtä korkeassa jännityksessä kuin heidän sielunsa oli myöskin mieliala salissa. Tulija näki kaikkialla käsiä kohoavan ilmaan, mikä oli täynnään sinistä höyryä, ja kuuli sieltä ja täältä huutoja: "Hyi!" "Aivan oikein!" tai "Alhaista!" Vaalitaistelu oli korkeimmillaan, Diederich syöksyi sisään sanomattoman katkerana, sillä pöydän edessä, jonka takana vanha Buck mieskohtaisesti johti puhetta, seisoi ja puhui, kuka? Sötbier, Diederichin palveluksesta päästämä prokuristi! Kostoksi Sötbier piti kiihoituspuheen, missä hän arvosteli tiettyjen herrojen työväenystävällisyyttä mitä epäsuotuisimmin. Se ei ollut muuta kuin demagoogien kujeita, millä tahdottiin jakaa porvaristo, tiettyjen mieskohtaisten etujen vuoksi, ja hankkia äänestäjiä kumoukselle. Aikaisemmin oli eräskin noista herroista sanonut: Joka on palvelija, pysyköön palvelijana. "Hyi!" huusivat järjestyneet. Diederich raivasi itselleen tietä, kunnes pääsi puhujalavan eteen. "Alhaista panettelua!" hän huusi Sötbierille vasten naamaa. "Hävetkäähän hieman, potkun saatuanne olette mennyt nurisijain puolelle!" Kunzen komentama sotilasyhdistys mylvi yhtenä miehenä: "Alhaista!" ja "kuulkaapas, kuulkaapas!" — sillä välin kun järjestyneet vihelsivät ja Sötbier ojenteli vapisevaa nyrkkiään Diederichiä kohden, joka uhkasi vangituttaa hänet. Silloin vanha Buck nousi ja soitti kelloaan.

Kun jälleen voitiin jotakin kuulla, niin hän sanoi pehmeällä äänellä, mikä paisui ja lämmitti: "Kansalaiset! Älkäähän toki antako persoonalliselle kunnianhimolle virikettä ottamalla hänet vakavalta kannalta! Mitä tässä merkitsevät henkilöt? Mitä luokatkaan? Kysymyksessä on kansa, siihen me kuulumme kaikki, paitsi herrat. Meidän täytyy olla yksimielisiä, me kansalaiset emme saa tehdä uudestaan sitä virhettä, mikä jo tehtiin minun nuoruudessani, sitä, että uskoisimme pelastuksen tulevan paineteista, sillä tapaa kuin myöskin työmiehet tahtovat saada oikeutensa. Se, että me emme koskaan tahtoneet antaa työmiehille oikeutta, on hankkinut herroille vallan ottaa meiltäkin meidän oikeutemme."

"Aivan oikein!"

"Kansalla, meillä kaikilla on tuohon meiltä vaadittuun sotaväenlisäykseen nähden kenties viimeinen tilaisuus puolustaa oikeuttamme herroja vastaan, jotka tahtovat aseistaa meidät vain siksi, että saisivat meidät orjuutetuiksi. Joka on palvelija, jääköön palvelijaksi, sitä ei sanota vain teille työläisille: sen sanovat nuo herrat, joiden vallan me saamme yhä kalliimmasti maksaa, meille kaikille!"

"Aivan oikein! Hyvä! Ei yhtä ainokaista miestä, ei yhtä ainokaista penniä!" Kiihkeän suosion vallitessa vanha Buck istuutui. Diederich, joka oli valmis äärimmäiseen kamppailuun ja jo etukäteen tippui hikeä, loi vielä yhden katseen läpi salin ja huomasi Gottlieb Hornungin, joka johti keisari Wilhelmin patsaan hankkijoita. Pastori Zillich liikkui kristillisen nuorison keskellä, sotilasyhdistys oli ryhmittynyt Kunzen ympärille. Silloin Diederich avasi tulen. "Perivihollinen kohottaa taas päätään!" hän huusi kuolemaa halveksien. "Isänmaankavaltaja, joka meidän nuorelta, jalolta keisariltamme kieltää, mitä hän —" "Huhhuh!" huusivat isänmaankavaltajat; mutta Diederich, oikeamielisten jyrisevien suosionhuutojen tukemana, jatkoi huutoaan, joskin hänen äänensä petti. "Eräs ranskalainen kenraali on vaatinut kostoa!" Pöydän takaa kysyi joku: "Minkä verran hän on saanut siitä Berlinistä?" Tämän johdosta naurettiin — sillä aikaa kun Diederich hosui käsillään, aivankuin olisi tahtonut nousta ilmaan. "Loistava puolustuslaitos! Verta ja rautaa! Miehekkäitä ihanteita! Voimakas keisarikunta!" Hänen voimasanansa kalskuivat toisiaan vastaan keskellä oikeamielisten meteliä. "Luja hallitus! Suojamuuri demokratian lokavirtaa vastaan!"

"Teidän suojamuurinne on Wulckow!" huusi jälleen ääni pöydän takaa. Diederich kääntyi ympäri ja tunsi Heuteufelin. "Tahdotteko Te sanoa, että Hänen Majesteettinsa hallitus —?" "Myöskin yksi suojamuuri!" sanoi Heuteufel. Diederich ojensi sormensa häntä kohden. "Te olette loukannut keisaria!" hän huusi äärimmäisen terävästi. Mutta hänen takanaan kähisi joku: "Salapoliisi!" Se oli Napoleon Fischer, ja hänen toverinsa toistivat sen karkeilla kurkuillaan. He olivat nousseet pystyyn ja ympäröivät Diederichin onnettomuutta ennustavalla tavalla. "Hän provoseeraa taas! Hän tahtoo saada vielä! yhden telkien taakse! Ulos!" Ja Diederichiin käytiin käsiksi. Tuskan vääntämänä hän käänsi kaulaansa, jota känsäiset kourat ahdistivat, puheenjohtajaan päin, ja rukoili apua tukahtuneella, äänellä. Vanha Buck tarjosi sitä hänelle, hän soitti lakkaamatta, lähettipä muutamia nuoria miehiä pelastamaan Diederichiä vihollisten käsistä. Tuskin hän saattoi liikuttaa itseään, kun hän, Diederich, jo heilutti sormeaan vanhaa Buckiä kohden. "Demokraattinen turmelus!" hän huusi, hyppien kiihkosta. "Minä tahdon osoittaa sen hänelle!" "Hyvä! Antakaa puhua!" — ja kansallismielisten leiri läksi liikkeelle, kumosi tieltään pöydät ja seisoi silmä kovana kumouksellisten edessä. Käsirysy näytti syntyvän, poliisiluutnantti tarttui jo kypäräänsä tuolla ylhäällä pannakseen sen päähänsä; oli kriitillinen hetki — silloin kuului puhujalavalta käsky: "Hiljaa! Hän puhukoon!" Ja niin syntyi melkein hiljaisuus, oli havaittu viha, mikä oli syvempi kuin mikään yleisön joukossa. Vanha Buck oli noussut pystyyn pöytänsä takaa, hän ei ollut enää mikään arvoisa ukko, hän näytti voimakkaan solakalta, hän oli kalpea vihasta, ja Diederichiä kohtaan hän suuntasi sellaisen katseen, että tämän hengitys pysähtyi.

"Hän puhukoon!" toisti vanhus. "Kavaltajillekin suodaan tilaisuus puhua, ennenkuin heidän tuomionsa langetetaan. Sellaisilta näyttävät kansan pettäjät. He, ovat muuttuneet vain ulkomuodoltaan niistä ajoista lähtien, jolloin minun sukukuntani taisteli, kaatui, meni vankilaan ja mestauslavalle."

"Hahaa!" huudahti Gottlieb Hornung täynnä ylevää ivaa. Onnettomuudekseen hän oli erään voimakkaan työmiehen kädenulottuvilla, työmiehen, joka huitasi kättään niin vahvasti häntä kohden, että Hornung, jo ennenkuin isku häneen sattuikaan, kaatui kumoon tuoleineen.

"Jo silloin," huusi vanhus, "oli olemassa sellaisia, jotka kunnian asemasta valitsivat hyödyn ja joista mikään esivalta ei näyttänyt nöyryyttävältä, jos se vain heitä rikastutti. Orjamainen aineellisuus, mikä on jokaisen hirmuhallituksen hedelmä ja välikappale, se se oli, joka meidät kukisti, ja myöskin te, kansalaiset —."

Vanhus levitti kätensä, jännitti voimansa huutaakseen sen, mikä painoi hänen omaatuntoaan.

"Kansalaiset, myöskin te olette vaarassa tulla sen pettämiksi, joutua sen saaliiksi! Tämä mies puhukoon!"

"Ei!"

"Hän puhukoon. Mutta kysykää häneltä sitten, miten korkealle mieliala, jota hän rohkenee nimittää kansalliseksi, puhtaassa rahassa nousee. Kysykää häneltä, kenelle hän on myynyt talonsa, mitä tarkoitusta varten ja mitä hän on siitä hyötynyt!"

"Wulckow!" Ääni tuli lavalta, mutta sali toisti sen. Diederich, jonka selkää mahtavat nyrkit osoittivat, pääsi enemmän väkivaltaisesti lavalle. Sieltä hän katsahti neuvoa kysyvästi ympärilleen: vanha Buck istui liikkumattomana, nyrkit polvilla, eikä hellittänyt hänestä katsettaan; Heuteufel, Cohn ja kaikki herrat pöydän takana odottivat, kylmä himo kasvoilla, hänen lyyhistymistään; ja sali huusi häntä vastaan: "Wulckow! Wulckow!" Diederich änkytti jotakin parjauksesta, hänen sydämensä hyppi, hän sulki hetkeksi silmänsä, siinä toivossa, että olisi kaatunut ja siten päässyt koko asiasta. Mutta hän ei kaatunut — ja kun mitään muuta mahdollisuutta ei ollut, niin hän kävi tavattoman rohkeaksi. Hän tarttui povitaskuunsa, varmana aseestaan, ja tarkasti taistelunhaluisena vihollista, tuota salakavalaa vanhusta, joka nyt lopultakin oli jättänyt isällisen suosijan naamarin ja ilmaisi vihansa. Diederich salamoi häntä kohden, hän työnsi nyrkkinsä hänen edessään maata kohden ja sitten hän kääntyi voimakkaasti salin puoleen.

"Tahdotteko Te jotakin ansaita?" hän mylvi kuuluttajan tavoin hälinään — ja sai aikaan hiljaisuuden ikäänkuin taikasauvalla. "Jokainen voi ansaita kaupoissa minun kanssani!" mylvi Diederich vähentymättömällä voimalla. "Jokaiselle, joka osoittaa minulle, minkä verran minä voitin taloni myynnissä, minä maksan yhtä paljon!"

Tällä ei näyttänyt kukaan olevan voitettu. Hankkijat huusivat ensiksi "hyvä", sitten siihen liittyivät kristityt ja sotilaat, mutt'ei aivan täydellä luottamuksella, sillä jälleen huudettiin Wulckowia ja vielä lisäksi olutlasien tahdissa, joita sysättiin pöydille. Diederich tunsi, että tämä oli edeltäpäin suunniteltu juoni, joka ei koskenut yksinään häntä, vaan paljon korkeampia voimia. Hän katsahti levottomana ympärilleen, ja tosiaankin poliisiluutnantti koski jo taas kypäräänsä. Diederich viittasi hänelle kädellään, että tuli jo puuttua, ja mylvi:

"Ei Wulckow, vaan kokonaan toiset miehet! Vapaamielinen lastenseimi! Sille minun olisi pitänyt myydä, taloni, sitä on minulle ehdotettu, sen voin vannoa. Kansallisena miehenä minä torjuin pontevasti vaatimuksen, että minun olisi tullut pettää kaupunkia ja tasata saalis erään tunnottoman maistraatinneuvoksen kanssa!"

"Te valehtelette!" huusi vanha Buck ja seisoi siinä leimuten. Mutta Diederich leimusi vielä enemmän, tuntien täysin oikeutensa ja siveellisen kutsumuksensa. Hän tarttui povitaskuunsa, ja tuon tuhatpäisen lohikäärmeen edessä, joka syyti häneen päin: "Valehtelija! Huijari!" hän heilutti pelottomasti todistuskappalettaan. "Tässä on todistus!" hän mylvi ja heilutti sitä niin kauan, että yleisö kuuli.

"Minun kanssani se ei onnistunut, mutta Gausenfeldissa. Niin juuri, kansalaiset! Gausenfeldissa… Miten sitten? Heti. Kaksi vapaamielisen puolueen herraa on käynyt omistajan luona ja pyytänyt itselleen etuoikeutta ostaa tiettyjä alueita siltä varalta, että lastenseimi päätetään rakentaa sinne."

"Nimet! Nimet!"

Diederich löi rintoihinsa, valmiina viimeiseen otteluun. Klüsing oli ilmaissut hänelle kaikki, nimiä lukuunottamatta. Salamoiden hän katsahti herroihin komitean jäseniin; yksi heistä näytti kalpenevan. "Joka uskaltaa, se voittaa", ajatteli Diederich ja mylvi:

"Toinen on tavaratalonomistaja, herra Cohn!"

Ja hän poistui, kasvoilla sellaisen ilme, joka on täyttänyt velvollisuutensa. Alhaalla Kunze otti hänet vastaan ja suuteli häntä itsensäunhoittaen oikealle ja vasemmalle puolelle kasvoja, mille kansallismieliset taputtivat käsiään. Toiset huusivat: "Todistakaa!" tai "Huijari!" Mutta "Cohnin pitää puhua!", sitä tahtoivat kaikki, eikä Cohn voinut välttää tätä vaatimusta. Vanha Buck katsoi häneen jäykkänä, poskien vavistessa silminnähtävästi, ja sitten hän antoi hänelle pyytämättä puheenvuoron. Heuteufelin sysäämänä Cohn astui esiin pitkän komiteapöydän takaa ilman oikeata vakaumusta, veti jalkoja perässään ja teki epäedullisen vaikutuksen jo ennenkuin avasi suutaan. Hän hymyili anteeksiantavasti. "Hyvät herrat, ettehän toki ota uskoaksenne edellisen puhujan sanoja", hän lausui niin hiljaa, että tuskin kukaan sitä käsitti. Kuitenkin arveli Cohn menneensä jo liian pitkälle. "Minä en tahdo julistaa vallan perättömäksi edellisen puhujan väitettä, mutta niin ei asia sentään kuitenkaan ollut."

"Ahaa! Hän myöntää sen!" — ja äkkiä syntyi sellainen melske, että Cohn, joka ei ollut mihinkään tällaiseen valmistautunut, hypähti taaksepäin. Sali oli paljasta huitomista ja kuohumista. Siellä ja täällä jo vastustajat hyökkäsivät toistensa kimppuun. "Eläköön!" kähisi Kühnchen ja lensi rivien läpi liehuvin hiuksin, heiluttaen nyrkkejään, lainoittaen verilöylyyn… Lavallakin olivat kaikki jalkeilla, poliisiluutnanttia lukuunottamatta. Vanha Buck oli jättänyt puheenjohtajan paikan, ja kääntyneenä poispäin kansasta, jolle hän oli turhaan kohottanut omantuntonsa viimeisen huudon, syrjässä muista ja yksinään hän suuntasi katseensa sinne, missä kukaan ei nähnyt, että hän itki. Heuteufel kääntyi suuttuneena poliisiluutnantin puoleen, joka ei liikahtanutkaan paikaltaan, mutta sai sen neuvon, että virkamies yksinään päätti, hajoittiko kokouksen ja milloin. Sen ei tarvinnut tapahtua juuri sillä hetkellä, jolloin vapaamielisille kävi huonosti! Sen jälkeen Heuteufel meni pöydän luoja kilisti kelloa. Samalla hän huusi: "Toisen nimi!" Ja kun kaikki lavalla olevat herrat huusivat mukana, niin se kuului lopultakin, ja Heuteufel saattoi jatkaa.

"Tuo toinen, joka oli Gausenfeldissä, on maakunnanoikeusneuvos Kühlemann, jonka peruilla tuo lastenseimi pitäisi rakennettaman. Tahtooko joku väittää, että Kühlemann varastaa omia perujaan? No siis!" — ja Heuteufel kohautti olkapäitään, mihin suosiollisesti naurettiin. Mutt'ei kauan. Intohimot kuohuivat taas. "Todistakaa! Antakaa Kühlemannin itse puhua! Varkaita!" Heuteufel selitti, että hra Kühlemann oli kovin sairaana, että lähetettiin joku kysymään ja että paraikaa jo soitettiin. "Uh!" kuiskasi Kunze ystävälleen Diederichille. "Jos se oli Kühlemann, niin me olemme valmiita ja voimme panna pillit pussiin." "Ei vielä pitkään aikaan!" ennusti Diederich hurjanrohkeana. Pastori Zillich pani omasta puolestaan toivonsa vain Jumalan sormeen. Hurjassa rohkeudessaan Diederich sanoi: "Emme tarvitse ollenkaan!" — ja hän karkasi erään epäilijän kimppuun, jota hän neuvoi. Hän kiihoitti oikeamieliset ratkaisevaan kannanmääräämiseen, niin, hän puristi sosialidemokraattien kättä, vahvistaakseen siten heidän vihaansa porvarillista turmelusta vastaan — ja kaikkialla hän näytteli ihmisille Klüsingin kirjettä. Hän löi kädenselällä niin vahvasti paperiin, että kukaan ei voinut lukea, ja huusi: "Onko tässä Kühlemann? Tässä on Buck! Jos Kühlemann voi vielä aukoa suutaan, niin hänen täytyy myöntää, että hän se ei ollut. Buck se oli!"

Samalla hän piti silmällä lavaa, mikä oli tullut merkillisen hiljaiseksi. Herrat komitean jäsenet juoksivat sinne tänne, mutta he kuiskailivat vain. Vanhaa Buckia ei enää nähty. "Mitäs nyt on tapahtunut?" Salissa oli melu asettunut, mutta vielä ei tiedetty, miksi. Äkkiä mainittiin: "Kühlemann kuuluu kuolleen." Diederich tunsi sen pikemmin kuin kuuli. Hän lakkasi heti puhumasta ja työskentelemästä. Jännityksestä hän irmasteli. Jos joku kysyi häneltä jotakin, niin hän ei vastannut, hän havaitsi ympärillään tolkuttoman ääntensekotuksen eikä tiennyt enää tarkkaan, missä oli. Mutta silloin tuli Gottlieb Hornung ja sanoi: "Hän on jumalaties kuollut. Minä olin ylhäällä, sinne soitettiin. Hän kuoli äsken juuri."

"Oikeaan aikaan", sanoi Diederich ja katsahti ympärilleen, hämmästyneenä, ikäänkuin heräten. "Jumalan sormi on taas kerta näyttänyt itsensä", totesi pastori Zillich, ja Diederich tunsi, että tätä sormea ei suinkaan saanut halveksia. Miten, jos se olisi osoittanut kohtalolle toisen suunnan?… Salissa olevat puolueet hajaantuivat, kuoleman käyminen politiikkaan käsiksi teki puolueista ihmisiä; he puhuivat hiljaisella äänellä ja menivät tiehensä. Kun Diederich oli jo ulkona, niin hän sai vielä kuulla, että vanha Buck oli mennyt tainnoksiin.

* * * * *

"Netziger Zeitung" teki selvää tuosta "traagillisesti kuluneesta vaalikokouksesta" ja liitti siihen kunnioittavat muistosanat Kühlemannille, tuolle ylenansioituneelle kansalaiselle. Vainajaa ei tahrannut mikään häpeäpilkku, joskin oli sattunut asioita, jotka kaipasivat selitystä… Se tapahtui, kun Diederichillä ja Napoleon Fischerillä oli ollut kahdenkeskinen keskustelu. Vielä illalla vaalien edellä "keisarinpuolueella" oli kokous, jonne vastustajillakin oli sisäänpääsy. Diederich esiintyi ja ruoski säkenöivin sanoin demokraattista turmelusta ja sen netzigiläistä päätä, jonka nimittäminen oli keisarille uskollisen miehen velvollisuus — mutta hän ei nimittänyt häntä kuitenkaan. "Sillä, hyvät herrat, ylevä tunne paisuttaa minun rintani sen johdosta, että saavutan meidän nuoren, jalon keisarimme kiitollisuuden siten, että riistän naamarin hänen vaarallisimmalta viholliseltaan ja osoitan Teille, että hänkin tahtoo ansaita." Tässä hän sai päähänpiston, tai muistiko hän jotakin, sitä hän ei tiennyt. "Hänen Majesteettinsa on sanonut nuo ylevät sanat: 'afrikkalaiset siirtomaani Eugen Richterin vangitsemismääräyksestä!' Mutta minä, hyvät herrat, toimitan Hänen Majesteetilleen Richterin parhaat ystävät!" Hän antoi innostuksen mennä ohi, sitten suhteellisen hillityllä äänellä: "Ja sen tähden, hyvät herrat, minulla on erityisiä syitä olettaa, mitä keisarinpuolueelta korkeassa, hyvin korkeassa paikassa odotetaan." Hän tarttui povitaskuunsa, aivan kuin hänellä nytkin olisi ollut siellä ratkaisu; ja äkkiä, täysin keuhkoin: "Joka nyt vielä antaa äänensä vapaamielisille, hän ei ole keisarille uskollinen!" Kun kokous ymmärsi tämän, niin Napoleon Fischer, joka oli läsnä, yritti osoittaa sille tästä vedettävät johtopäätökset. Heti ryntäsi Diederich siihen väliin. Kansalliset valitsijat tulivat täyttämään velvollisuutensa ja valitsemaan pienemmän pahan. "Mutta minä olen ensimäinen, joka torjuu kauas luotaan kaikenlaisen sopimuksenteon kumouksen kanssa!" Hän paukutti niin kauan puhujanpöytää, että Napoleon katosi väkijoukkoon. Ja että Diederichin suuttumus oli todellista, saatiin havaita vaalipäivän aamuna sosialidemokraattisesta "Kansanäänestä", mikä pilkallisin hyökkäyksin Diederichiä itseään kohtaan julkaisi kaiken, mitä hän oli sanonut vanhasta Buckista, mainiten vielä lisäksi hänen nimensä. "Hessling joutuu satimeen", sanoivat valitsijat, "sillä nyt täytyy Buckin haastaa hänet oikeuteen." Mutta monet vastasivat: "Buck joutui satimeen, sillä tuo toinen tietää liian paljon." Vapaamielisetkin, mikäli saattoivat käyttää järkeään, huomasivat nyt, että oli aika käydä varovaiseksi. Jos kerta kansallismieliset, joiden kanssa ei ollut leikiteltävä, arvelivat, että oli äänestettävä sosialidemokraattia —. Ja jos sosialidemokraatti tuli valituksi, niin silloin oli hyvä kuulua valitsijoihin, tai muutoin joutui työmiesten boikotteerauksen alaiseksi… Mutta ratkaisu tapahtui kello kolme iltapäivällä. Kaiser-Wilhelm-Strassella pantiin hälyytystorvi soimaan, kaikki syöksyivät ikkunille ja myymäläin oville katsomaan, missä tuli oli päässyt irti. Se oli uniformuun puettu sotilasyhdistys, mikä marssi ohitse. Sen lippu osoitti sille kunnian tien. Kühnchenillä, joka johti, oli kypärä takaraivolla, ja pelkoaherättävällä tavalla hän heilutti miekkaansa. Diederich asteli vakavasti rivissään, iloiten siitä varmuudesta, että nyt rivissä kaikki kehittyi komennon mukaan mekaanisesti itsestään. Tarvitsi vain astella, ja vanhasta Buckista tehtiin lihamuhennosta vallan tahtiaskelilla!… Kadun toisessa päässä tuotiin yhdistyksen uusi lippu, ja se otettiin vastaan urhealla hurraahuudolla ja jyrisevällä soitolla. Isänmaallisen värväystoiminnan odottamattomassa määrässä pidentämänä kulkue saapui Klappschille. Täällä käväistiin sisällä joukkueittain, ja Kühnchen komensi "valitkaa". Vaalikomitea odotti jo eteisessä, Zillichin johdolla, juhlavaatteissa. Kühnchen komensi kenttä-äänellä: "Ylös, toverit, vaaleihin! Me äänestämme Fischeriä!" — minkä jälkeen lähdettiin oikealta sivustalta alkaen, jyrisevän musiikin soidessa, vaalipaikalle. Mutta sotilasyhdistystä seurasi koko jono. Klappschilta, joka ei ollut osannut odottaa tällaista innostusta, loppui olut pian. Lopuksi, kun kansallinen asia jo näytti korjanneen kaiken sen, mihin se pystyi, tuli pormestari, tohtori Scheffelweis ja otettiin vastaan eläköönhuudoin. Hän antoi aivan avoimesti pistää käteensä punaisen lipun, ja vaaliuurnalta palatessaan hän näytti iloisesti liikutetulta. "Lopultakin!" hän sanoi ja puristi Diederichin kättä. "Me olemme tänään voittaneet lohikäärmeen." Diederich vastasi armottomasti: "Te, herra pormestari? Te olette vielä puoleksi sen kidassa. Kunpa ei vain vetäisi Teitä perässään sinne, missä hän nyt menehtyy!" Tohtori Scheffelweisin kalvetessa kohosi jälleen eläköönhuuto. Wulckow!… Yli viisituhatta ääntä Fischerille! Heuteufel sai tuskin kolmeatuhatta, kansallinen aalto oli lakaissut hänet pois, ja valtiopäiville joutui sosialidemokraatti. "Netziger Zeitung" pani merkille "keisarinpuolueen" voiton, sillä sitä saatiin kiittää siitä, että yksi vapaamielisyyden päävarustuksista oli sortunut — mutta tällä ei Nothgroschen saavuttanut suurta tyydytystä eikä herättänyt äänekästä vastustusta. Kaikki pitivät tapahtumaa luonnollisena, mutta samantekevänä. Vaalipäivien melun jälkeen oli taas ansaittava rahaa. Keisari Wilhelmin patsas, joka juuri oli ollut kansalaissodan keskipisteenä, ei kiihdyttänyt enää ketään. Vanha Kühlemann oli testamentissaan määrännyt kaupungille yleishyödyllisiä tarkoituksia varten kuusisataatuhatta markkaa, mikä oli hyvin säädyllistä. Lastenseimi tai keisari Wilhelmin patsas, sama kuin jos olisi mennyt pyytämään Gottlieb Hornungilta pesusientä tai hammasharjaa. Valtuuston ratkaisevassa istunnossa ilmeni, että sosialidemokraatit kannattivat patsasta, siis hyvä juttu. Joku ehdotti heti komitean asettamista ja kunniapuheenjohtajan paikan tarjoamista hallintoneuvoston presidentille, von Wulckoville. Tällöin nousi Heuteufel, jota toki hänen tappionsa oli suututtanut, ja ilmaisi arveluja siitä, tuliko presidentti, joka ei ollut kaukana eräästä tietystä tonttikaupasta, pitämään itseään sopivana olemaan päättämässä siitä tontista, jolle tuo patsas piti pystytettämän. Tämän johdosta naureskeltiin ja iskettiin hieman silmää, ja Diederich, jonka ruumiin läpi kävi kylmä väristys, odotti jo häväistysjuttua. Hän odotti hiljaa, tuntien salaista kutkutusta siitä, miten tuli käymään vallalle, kun joku sitä järkytti. Kun mitään ei tapahtunut, niin hän kohottautui jäykästi ja pani, ilman mitään liiallista ponnistusta, vastalauseen halventamista vastaan, jonka hän jo kerran oli julkisesti näyttänyt vääräksi. Sen sijaan ei vastapuoli ollut tähän asti pienimmässäkään määrässä puhdistautunut sitä kohtaan tehdyistä syytöksistä. "Olkaa huoletta", vastasi Heuteufel, "saatte kohta sen nähdä. Kanne on jo nostettu."

Tämä aiheutti ainakin kiihtymystä. Vaikutus tosin väheni, kun Heuteufelin täytyi myöntää, että hänen ystävänsä Buck ei ollut nostanut syytettä valtuusmies Hesslingiä, vaan vain "Kansanääntä" vastaan. "Hessling tietää liian paljon", toistettiin — ja Wulckowin rinnalle, jolle joutui kunniapuheenjohtajan paikka, nimitettiin Diederich keisari Wilhelmin patsaan komitean puheenjohtajaksi. Maistraatissa nämä päätökset saivat lämpimän puolustajan pormestari, tohtori Scheffelweisista, ja ne hyväksyttiin, vanhan Buckin loistaessa poissaolollaan. Eipä hän pitänyt itsekään asiaansa sen korkeammassa arvossa! Heuteufel sanoi: "Pitäisikö hänen sitten olla mieskohtaisesti läsnä niissä sikamaisuuksissa, joita hän ei voi estää?" Mutta sillä Heuteufel vain vahingoitti itseään. Kun vanha Buck pienen ajan kuluessa oli kärsinyt kaksi tappiota, niin jo etukäteen nähtiin, että hänen jutustaan "Kansanääntä" vastaan oli tuleva kolmas. Jokainen sovitti jo etukäteen näiden olosuhteiden mukaisesti sen todistuksen, mikä tultiin esittämään oikeudessa. Hessling oli luonnollisesti mennyt liian pitkälle, sanoivat järkevästi ajattelevat ihmiset. Vanha Buck, jonka kaikki tunsivat alusta pitäen, ei ollut mikään huijari eikä veijari. Kenties oli uskottava, että hän oli ollut varomaton, erittäinkin nyt, kun hän maksoi veljensä velkoja ja itsekin oli jo pulassa. Oliko hän nyt käynyt Cohnin kanssa Klüsingin luona noiden maa-alueiden vuoksi? Hyvä afääri: — sen ei olisi vain tarvinnut tulla tunnetuksi! Ja miksi piti Kühlemannin kuolla juuri sillä hetkellä, jolloin hän olisi voinut vannoa ystävänsä viattomaksi! Sellainen vastoinkäyminen merkitsi jotakin! Herra Tietz, "Netziger Zeitungin" taloudenhoitaja, joka alinomaa juoksi Gausenfeldissa, sanoi nimenomaan, että teki vain rikoksen itseään kohtaan, jos puolusti sellaisia ihmisiä, jotka silminnähtävästi olivat näytelleet osansa loppuun. Tietz huomautti myöskin siitä, että vanha Klüsing, joka yhdellä ainoalla sanalla olisi saattanut lopettaa koko jutun, varoi puhumasta mitään. Hän oli sairas, ja vain hänen tähtensä täytyi jutun käsittely lykätä epämääräiseen tulevaisuuteen.

Mutta se ei estänyt häntä kuitenkaan myymästä tehdastaan. Tämä oli uusinta, tämä oli niitä "syvästivaikuttavia muutoksia eräässä suuressa, Netzigin talouselämälle ylen tärkeässä liikeyrityksessä," joista "Netziger Zeitung" hämärästi ilmoitti. Klüsing oli ryhtynyt keskusteluihin erään berliniläisen pankkiyhtymän kanssa. Kun Diederichiltä kysyttiin, miksi hän ei ollut yhtymässä mukana, niin hän näytti Klüsingin kirjettä, jolla tämä oli tarjonnut hänelle tehdastaan ennemmin kuin kenellekään muulle. "Vieläpä sellaisilla ehdoilla, joita ei koskaan esitetä uudestaan," hän lisäsi. "Valitettavasti minä olen suurissa yrityksissä lankoni kanssa Eschweilerissä, enkä edes tiedä, vaikka olisin pakotettu muuttamaan pois Netzigistä." Mutta asiantuntijana hän selitti Nothgroschenin kysymyksen johdosta, joka julkaisi hänen vastauksensa, että vaadittu hinta oli vielä todellisia hintaa alhaisempi. Gausenfeld oli tosiasiallisesti kultakaivos; osakkeiden ostamista, jotka oli laskettu pörssiin myytäviksi, saatettiin vain mitä lämpimimmin suositella. Tosiasiallisesti niitä kysyttiin kovin Netzigissä. Miten asiallinen ja persoonallisista eduista väliäpitämätön Diederichin arvostelu oli ollut, näkyi eräässä erityisessä tilaisuudessa, kun nimittäin Buck haki rahaa. Sillä hän oli joutunut niin pitkälle; hänen perheensä ja yhteishyvän harrastuksensa olivat vieneet hänet niin pitkälle, että hänen ystävänsäkään eivät seuranneet häntä enää. Silloin Diederich tarttui asiaan. Hän antoi vanhukselle kaksi kiinnityslainaa hänen Fleischhauergrubessa olevaan taloonsa. "Hänellä täytyi tosiaankin olla toivoton rahapula," huomautti Diederich niin usein kuin hän siitä puhui. "Kun hän otti sitä minulta, kaikkein selvimmältä poliittiselta vastustajaltaan! Kuka olisi aikaisemmin uskonut sitä hänestä!" Ja Diederich katseli syvämietteisesti kohtaloa… Hän lisäsi, että tuo talo tuli käymään hänelle kalliiksi jos joutui hänelle. Tosin hänen täytyi pian muuttaa pois omastaan. Sekin osoitti, että hänellä ei ollut mitään aikeita Gausenfeldin suhteen… "Mutta," selitti Diederich, "vanhus ei makaa millään ruusuvuoteella, kuka tietää, miten hänen juttunsa päättyy — ja juuri siksi, kun minun täytyy vastustaa häntä poliittisesti, minä tahdoin osoittaa — Tehän ymmärrätte." Ihmiset ymmärsivät ja onnittelivat Diederichiä hänen enemmän kuin virheettömän menettelynsä johdosta. Diederich torjui tämän. "Hän on syyttänyt minua idealismin puutteesta, sitä solvausta minä en tahtonut sietää." Miehekäs liikutus vapisutti hänen ääntään.

Tapaukset kulkivat kulkuaan; ja kun monen nähtiin joutuvan epäsuotuisaan asemaan, niin silloin saattoi olla iloinen, jos omat asiat luistivat. Diederich huomasi tämän oikein vasta sinä päivänä, kun Napoleon Fischer matkusti Berliniin hylkäämään sotilaslakiehdotusta. "Kansanääni" oli kuuluttanut joukkomielenosoituksen toimeenpantavaksi, rautatieaseman piti olla poliisien miehittämänä. Kansallisen miehen velvollisuus oli olla mukana. Matkalla sinne Diederich tapasi Jadassohnin. He tervehtivät toisiaan niin muodollisesti kuin heidän kylmenneet suhteensa määräsivät. "Te tahdotte myöskin nähdä tuon arvottoman touhun?" kysyi Diederich.

"Minä menen lomalle — Pariisiin." Tosiaankin Jadassohnilla oli polvihousut. Hän lisäsi: "Välttääkseni niitä poliittisia tyhmyyksiäkin, joita täällä on tehty."

Diederich päätti olla huomaamatta tuon ihmisen katkeroitumista, jolla ei ollut ollut menestystä. "Oikeastaan ajateltiin," hän sanoi, "että Te nyt vasta oikein tekisitte selvää jälkeä."

"Minäkö? Miten niin?"

"Neiti Zillich on tosin poissa tätinsä luona."

"Täti on hyvä," Jadassohn hymähti. "Ja ajateltiin, että Te myöskin?"

"Jättäkää vain minut pois pelistä." Diederich otti kasvoilleen ymmärtävän ilmeen. "Mutta miten tuo täti on hyvä? Mihin hän on sitten mennyt?"

"Tiehensä," sanoi Jadassohn. Silloin Diederich pysähtyi ja läähätti. Käthchen Zillich tiessään! Millaiseen seikkailuun olisi saattanutkin joutua!… Jadassohn sanoi maailmanmiehen tavalla:

"No niin, hän on mennyt Berliniin. Hyvillä vanhemmilla ei ole vielä aavistustakaan. Minä en ole edelleenkään huonoissa väleissä hänen kanssaan, ymmärrättehän, mutta kerta täytyi toden tulla eteen."

"Niin tai näin," täydensi Diederich, joka oli tointunut.

"Parempi niin kuin näin," korjasi Jadassohn; minkä jälkeen Diederich, alentaen tutunomaisesti ääntään: "Nythän minä voin sen Teille sanoa, että minusta tuo tyttö on aina tuntunut siltä, kuin hän ei kävisi Teillekään tukalaksi."

Mutta Jadassohn pani vastalauseen, missä ilmeni itserakkautta. "Mitä
Te sitten uskotte? Minä itse olen antanut hänelle suosituksia.
Pitäkää varanne, hän tulee menestymään Berlinissä."

"Sitä en epäile." Diederich vilkutti silmää. "Minä tunnen hänen ominaisuutensa… Te olette tosin pitänyt minua lapsellisena." Jadassohnin torjumista hän ei ottanut huomioonsa. "Te olette pitänyt minua lapsellisena. Ja samaan aikaan minä, piruvieköön, kalastin Teidän alueellanne, nyt sen voin Teille sanoa." Ja hän kuvasi tuolle toiselle, joka kävi yhä levottomammaksi, elämyksiään Käthchenin kanssa rakkaudenkammiossa — kuvasi niin täydellisesti, että asia todellisuudessa ei ollut tapahtunut niin perinpohjaisesti. Hymyillen tyydytetyn koston hymyä hän katsoi Jadassohniin, joka ilmeisesti oli kahden vaiheilla, pitikö kunnian vuoksi sekaantua vai ei. Lopulta hän päätti koputtaa Diederichiä olkapäälle, ja he vetivät sitten ystävällisesti tarjonaolevat johtopäätökset. "Asia jää luonnollisesti tarkoin meidänkeskiseksi… Sellaistakin tyttöä täytyy arvostella oikeudenmukaisesti, sillä mistä sitten parempi elämä saisi täydennyksensä… Osoite? Mutta vain Teille. Jos sitä joutuu Berliniin joskus, niin tietäähän sitä sitten, missä ollaan." "Sillä olisi tietty viehätyksensäkin," huomautti Diederich, katsahtaen sisimpäänsä; ja kun Jadassohn katsahti matkalaukkuihinsa, niin he heittivät hyvästit. "Politiikka on valitettavasti vienyt meitä hieman eri suunnille, mutta siinä, mikä on inhimillistä, me jumalankiitos tapaamme taas toisemme. Huvitelkaa tarpeeksenne Parisissa."

"Huvitukset eivät tule kysymykseen." Jadassohn kääntyi ympäri, kasvoilla sellainen ilme, kuin olisi tahtonut jonkun niellä. Kun hän näki Diederichin käyvän levottomaksi, niin hän tuli takaisin. "Neljän viikon kuluttua", hän sanoi merkillisen vakavana ja päättävästi, "tulette sen itse näkemään. Kenties on suotavaa, että jo etukäteen valmistatte yleisön siihen". Diederich, vasten tahtoaan mielenliikutuksen vallassa, kysyi: "Mitäs Te sitten aiotte?" Ja Jadassohn, tärkeänä, hymyillen uhrautuvan päättäväisesti: "Minä aion saattaa ulkonaisen olemukseni sopusointuun kansallisen vakaumukseni kanssa." Kun Diederich oli käsittänyt näiden sanojen merkityksen, niin hän saattoi vain kumartaa kunnioittavasti; Jadassohn oli jo tiessään. Hänen korvansa, kun hän nyt astui eteishuoneeseen, loistivat vielä kerran — viimeisen kerran! — kuten kaksi kirkonikkunaa iltahohteessa.

Asemalle ryntäsi joukko miehiä, joiden keskellä liehui lippu. Muutamia poliiseja astui raskaasti alas rappusia ja asettui heitä vastaan. Joukko viritti heti internationaalen. Sittenkin vallanedustajat torjuivat sen hyökkäyksen menestyksellisesti. Useita pääsi kuitenkin ketjun läpi ja ryhmittyi Napoleon Fischerin ympärille, joka pitkillä käsillään laahasi ommeltua käsilaukkuaan melkein maata myöten. Ravintolassa nautittiin virvokkeita näiden heinäkuun helteessä, kumouksen hyväksi suoritettujen, väsyttävien ponnistusten jälkeen. Sitten Napoleon Fischer yritti aseman rappusilta pitää puhetta, kun junakin päällepäätteeksi myöhästyi tulossaan, mutta eräs poliisi kielsi sen kansanedustajalta. Napoleon Fischer pani syrjään ommellun matkalaukkunsa ja irvisti. Mikäli Diederich häntä tunsi, hän oli aikeissa ryhtyä vastustamaan valtiovaltaa. Hänen onnekseen juna ajoi asemalle — ja nyt vasta Diederich huomasi erään vantteran herran, joka kääntyi selin, jos hänen ohitseen mentiin. Hänellä oli kädessään suuri kukkaiskimppu, ja hän katseli junan tuloa. Diederich tunsi kuitenkin nämä olkapäät… Oliko nyt itse piru liikkeellä! Eräästä vaununosastosta Judith Lauer tervehti, hänen miehensä auttoi häntä alas, niin, ja ojensi hänelle kukkavihon, jonka tämä otti vastaan hymyillen vakavinta hymyään. Kun nämä molemmat kääntyivät uloskäytävää kohden, niin Diederich väisti mitä ketterämmin syrjään, läähättäen samalla. Piru ei ollut liikkeellä, Lauerin aika oli yksinkertaisesti kulunut umpeen, hän oli jälleen vapaa. Ei niin, että hänen puoleltaan olisi ollut jotakin pelättävissä, mutta kuitenkin oli totuttava siihen ajatukseen, että hän oli vapaalla jalalla… Ja kukkaviholla hän otti vastaan vaimonsa! Eikö hän sitten tiennyt mitään? Hänellä oli kuitenkin ollut aikaa miettiä. Entäs tuo rouva, joka palasi miehensä luokse, sitten kuin tämä oli kärsinyt loppuun rangaistuksensa! Oli olemassa asianhaaroja, joista säädyllinen ihminen ei voinut mitään aavistaa. Muutoin Diederich ei tuntenut näitä lähemmin kuin kukaan mukaan; hän oli silloin tehnyt vain velvollisuutensa. "Kaikki tulevat tuntemaan samaa kiusallista tunnetta kuin minäkin. Kaikilta puolin tullaan hänen antamaan ymmärtää, että tekee parhaiten, kun pysyy kotonaan… Sillä mitä ihminen kylvää, sitä hän niittää." Käthchen Zillich oli sen käsittänyt ja vetänyt oikeat johtopäätökset. Mikä hänelle oli oikein, saattoi joillekin muille olla helppoa, mutt'ei vain herra Lauerille.

Diederich itse, joka kulki kaupungin läpi kunnioittavien tervehdysten saattamana, otti nyt mitä luonnollisimmalla tavalla sen paikan, jonka hänen ansionsa olivat hänelle valmistaneet. Tämän ankaran ajan läpi hän oli taistellen raivannut itselleen tietä niin pitkälle, että vain hedelmät olivat poimimatta. Muut olivat alkaneet uskoa häneen: eikä hän itsekään kohta tuntenut mitään epäilystä… Gausenfeldistä alkoi hiljan kierrellä epäsuotuisia huhuja, ja osakkeet laskivat. Mistä oli saatu tietää, että hallitus oli ottanut pois tilauksensa sanotulta tehtaalta ja siirtänyt ne Hesslingin liikkeelle? Diederich ei ollut päästänyt mitään ilmoille, mutta se tiedettiin jo ennen kuin työväen irtisanominen tapahtui, jota "Netziger Zeitung" niin kovin valitti. Vanhan Buckin täytyi panna se toimeen johtokunnan puheenjohtajana mieskohtaisesti, mikä tuotti hänelle yleistä vahinkoa. Hallitus menetteli nähtävästi niin ankarasti vain vanhan Buckin tähden. Oli tehty virhe siinä, että hänet oli valittu puheenjohtajaksi. Ylipäänsä hänen olisi pitänyt niillä rahoilla, jotka Hessling niin säädyllisellä tavalla oli antanut hänelle, pikemmin maksaa velkoja kuin ostaa Gausenfeldin osakkeita. Diederich itse lausui kaikkialla tämän mielipiteen. "Kuka olisi sitä hänestä aikaisemmin uskonut!" huomautti hän tähänkin, ja taas hän loi miettivän katseen kohtaloon. "Nyt nähdään, mitä sellainen saattaa tehdä, joka menettää maaperän jalkainsa alta." Mistä jokainen sai sen ahdistavan vaikutuksen, että vanha Buck itsekin kulki, Gausenfeldin osakkeiden yhtenä omistajana, vararikkoa kohden. Sillä osakkeet laskivat. Irtisanomisten johdosta uhkasi tulla lakko: osakkeet laskivat vielä enemmän… Tässä Kienast hankki itselleen ystäviä. Hän oli odottamatta saapunut Netzigiin, virkistysmatkalle, kuten hän sanoi. Kukaan ei kernaasti tunnustanut kenellekään toiselle, että hänellä oli Gausenfeldin osakkeita, ja että oli joutunut satimeen. Kienast ilmoitti hänelle salavihkaa, että tuo toinen jo oli myynyt. Hänen mieskohtainen vakaumuksensa oli sellainen, että jo oli aikakin. Joku välikauppias, jota hän muutoin ei tuntenut, istui silloin tällöin kahvilassa ja osti. Muutamia kuukausia myöhemmin ilmoitti pankkiliike Sanft & C:o lehdessä, että jos jollakin oli Gausenfeldin osakkeita, sai ne siellä muuttaa vaivatta rahaksi. Tosiasiallisesti kellään ei ollut enää syksyn alkaessa noita lahoja papereita. Sen sijaan jututtiin, että Hessling ja Gausenfeld piti yhdistettämän yhdeksi liikkeeksi. Diederich näytti olevansa hämmästynyt. "Entäs vanha herra Buck?" hän kysyi. "Johtokunnan puheenjohtajana kai hänkin tahtoo sanoa siinä jotakin. Vai onko hänkin jo myynyt?" — "Hänellä on muita suruja", sanottiin silloin. Sillä hänen kunnianloukkausjuttunsa, jonka hän oli nostanut "Kansanääntä" vastaan, oli määrätty nyt käsiteltäväksi. "Hän tulee kai saamaan takkiinsa", tuumittiin; ja Diederich täysin asiallisesti: "Sääli häntä. Silloin hän on istunut viimeistä kertaa puheenjohtajana."

Tässä mielentilassa kaikki menivät oikeuteen. Haastetut todistajat eivät muistaneet mitään. Klüsing oli jo kauan puhunut kaikille tehtaanmyynnistä. Oliko hän erikoisesti puhunut tuosta maa-alueesta? Ja oliko hän maininnut vanhaa Buckia välittäjäksi? Tämä kaikki jäi epätietoiseksi. Valtuusmiesten piirissä oli ollut tunnettua, että tuo alue oli ollut kysymyksessä silloin ajatellun lastenseimen paikaksi. Oliko Buck kannattanut sitä? Ainakaan ei ollut vastustanut sitä. Useiden silmiin oli pistänyt, miten elävästi tuo paikka oli kiinnittänyt hänen mieltään. Klüsing itse, joka yhä vielä oli sairaana, oli poliisikuulustelussa todistanut, että hänen ystävänsä Buck oli hiljan käynyt hänen luonaan. Jos Buck mahdollisesti oli puhunut tuon alueen ostamisen etuoikeudesta, niin hän ei ollut käsittänyt sen mitenkään tapahtuneen Buckin kunniaa loukkaavalla tavalla… Kantaja Buck tahtoi saada todetuksi, että se oli ollut Kühlemann-vainaja, joka oli keskustellut tuosta maa-alueesta Klüsingin kanssa: Kühlemann itse, rahojen lahjoittaja. Mutta tuo toteaminen jäi tapahtumatta, sillä Klüsingin todistus oli tässäkin suhteessa epävarma. Että Cohn sitä väitti, ei vaikuttanut asiaan, koska Cohnin etujen mukaista oli saada Gausenfeldissä käyntinsä näyttämään viattomalta. Tärkeimmäksi todistajaksi jäi Diederich, jolle Klüsing oli kirjoittanut ja joka heti sen jälkeen oli ollut keskusteluissa hänen kanssaan. Oliko silloin mainittu joku nimi? Hän todisti:

"Minua ei silloin haluttanut kuulla sitä tai tätä nimeä. Minä totean, että minä, kuten kaikki todistajat todistavat, en ole koskaan julkisesti maininnut herra Buckin nimeä. Minun harrastukseni asiassa koski yksinomaan kaupunkia, jonka ei pitänyt tulla kärsimään vahinkoa kenenkään yksityisen vuoksi. Minä olen esiintynyt poliittisen moraalin puolesta. Persoonallinen viha on kaukana, ja minuun koskisi kipeästi, jos herra kantaja ei suoriutuisi tästä jutusta aivan moitteettomasti."

Hänen sanojaan seurasi hyväksyvä mutina. Vain Buck näytti tyytymättömältä, hän nousi ylös, punaisena kasvoiltaan… Diederichin piti nyt ilmoittaa, mikä oli hänen oma käsityksensä asiasta. Hän jatkoi, mutta silloin Buck astui esiin, ylen suorana, ja hänen silmänsä säihkyivät samalla tavalla kuin tuossa traagillisesti kuluneessa vaalikokouksessakin.

"Minä vapautan herra todistajan antamasta mitään säälivää lausuntoa minun persoonastani ja elämästäni. Hän ei ole oikea mies sitä tekemään. Hänen menestyksensä on saavutettu toisenlaisilla keinoilla kuin minun menestykseni ja kokonaan toisella alalla. Minun taloni oli aina avoinna kaikille ja kaikkien käytettävissä, myöskin herra todistajan. Yli viisikymmentä vuotta minun elämäni ei ole kuulunut minulle, vaan eräälle ajatukselle, jonka minun aikanani useat olivat omistaneet, oikeudenmukaisuuden ja kaikkien hyvän ajatukselle. Minä olin varakas astuessani julkisuuteen. Kun minä siitä poistun, niin minä tulen sen tekemään köyhänä. Minä en tarvitse mitään puolustusta."

Hän vaikeni, hänen kasvonsa vapisivat vielä — mutta Diederich kohautti vain olkapäitään. Mihin menestyksiin sitten tuo vanhus vetosi? Hänellä ei ollut sitä ollut enää pitkään aikaan, ja hän esitti vain onttoja sanoja, joihin kukaan ei luottanut. Hän esiintyi ylväänä ja oli jo joutunut pyörien alle. Saattoiko ihminen tunteakin niin huonosti asemansa? "Jos toisen meistä on kohdeltava toista halveksivasti —." Ja Diederich salamoi. Hän salamoi vanhuksen, joka turhaan säihkyi, yksinkertaisesti alas, ja tällä kertaa ratkaisevasti oikeudenmukaisuuden ja kaikkien hyvän keralla. Ensinnä oma hyvä — oikea oli asia, jolla oli menestystä!… Hän tunsi sen selvästi, että tämä piti paikkansa kaikkiin nähden. Vanhuskin tunsi sen, hän istuutui jälleen, hänen olkapäänsä pyöristyivät, hänen kasvoilleen tuli häpeävä ilme. Lautamiesten puoleen kääntyneenä hän sanoi: "Minä en kaipaa mitään poikkeusasemaa, minä jätän itseni kansalaisten arvosteltavaksi."

Sen jälkeen Diederich, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, jatkoi todistustaan. Hän oli tosiaankin hyvin armahtavainen ja teki mitä parhaimman vaikutuksen. Lauerin jutun jälkeen hänet huomattiin edullisesti muuttuneeksi; hän oli saavuttanut ylevää rauhallisuutta, mikä tosin ei ollut vaikeatakaan, koska hän nyt oli varakas mies ja hyvässä asemassa. Kello löi kaksitoista, ja salissa levitettiin "Netziger Zeitungin" viimeisintä uutista huminalla: oli totta, että Hessling, Gausenfeldin suurosakkeenomistaja, oli kutsuttu pääjohtajaksi… Uteliaasti tarkastettiin häntä — ja hänen ohellaan vanhaa Buckia, jonka kustannuksella hän oli kehrännyt silkkiä. Ne kaksikymmentä tuhatta, jotka hän oli lopuksi lainannut vanhukselle, tulivat nyt takaisin sadan prosentin korolla, ja hän oli ollut jalo sen lisäksi. Että vanhus oli juuri hankkinut itselleen Gausenfeldin osakkeita, oli Hesslingin kannalta kuin hyvää pilaa ja lohdutti sillä hetkellä monia, jotka itse olivat joutuneet kärsimään. Kun Diederich poistui, niin molemmin puolin tietä vaiettiin. Tervehdykset ilmaisivat kunnioitusta siinä määrässä, missä se muuttuu alamaisuudeksi. Satimeenjoutuneet tervehtivät menestystä.

Vanhaa Buckia he kohtelivat tylymmin. Kun puheenjohtaja julisti päätöksen, silloin piestiin kieltä. Vain viisikymmentä markkaa "Kansanäänen" toimittajalle! Todistusta ei oltu täydellisesti esitetty, hyvä usko oli tullut hyväksytyksi. Tuhoavaa kantajalle, sanoivat juristit — ja kun Buck jätti käräjätalon, niin hänen ystävänsäkin väistivät häntä. Pikkuyrittäjät, jotka olivat menettäneet säästönsä Gausenfeldissä, puivat nyrkkiä hänen takanaan. Ja kaikille tämä oikeuden päätös selvitti sen seikan, että heillä oikeastaan jo kauan oli ollut vanhasta Buckista tämä käsitys. Sellaisen yrityksen kuin tuon maa-alueen oston lastenseintä varten olisi pitänyt vähintään onnistua, ne olivat Hesslingin sanat, ja ne pitivät paikkansa. Mutta siinä sitä oltiin: vanhalle Buckille ei ollut koko hänen elinikänään mikään onnistunut. Hän piti jonakin ihmeenä, että kaupunginisänä ja puoluejohtajana päätyi velkoihin. Lahoja liiketuttavia oli vielä lisäksi. Mutta kehnoutta liikealalla vastasi moraalinen kehnous, sitä osoitti hänen poikansa yhä vielä selittämättä oleva kihlausjuttu, tuon saman pojan, joka nyt keikkui teatterissa. Entäs Buckin politiikka? Kansainvälinen mieliala, mikä aina vain vaati uhreja demagoogisiin tarkoituksiin, mutta suhtautui hallitukseen aina kuten koira kissaan, mikä sitten vaikutti taas takaisin liike-elämään: se oli sellaisen ihmisen politiikkaa, jolla ei ole enää mitään menetettävänä ja jolta puuttuu kunnon porvarin luotettavuutta. Suuttuneina havaittiin, että oltiin oltu seikkailijain käsissä. Kaikkein sydämenasiana oli saattaa hänet vaarattomaksi. Kun hän ei itse vetänyt johtopäätöksiä tuosta tuhoavasta päätöksestä, niin muiden täytyi ne hänelle osoittaa. Hallinto-oikeuteen sisältyi toki määräys, minkä mukaan kunnallisen virkamiehen tuli osoittautua käyttäytymisellään virassa ja sen ulkopuolella sen kunnioituksen arvoiseksi, mitä tämä virka vaati. Täyttikö vanha Buck tämän määräyksen? Kysymyksen esittäminen merkitsi kielteisen vastauksen antamista, kuten "Netziger Zeitung" totesi, mainitsematta tietenkään hänen nimeänsä. Mutta niin pitkälle oli ensin jouduttava, että valtuusto tarttui asiaan. Silloin lopultakin, päivää ennen keskustelua, tuo paatunut vanhus tuli järkiinsä ja luopui kaupunkineuvoksen virastaan. Hänen poliittiset ystävänsä eivät voineet enää sen jälkeen pitää häntä puolueen johdossa pelosta, että olisivat menettäneet loputkin kannattajansa. Buck ei antanut sen tapahtua niin helposti, kuten näytti; tarvittiin useita käyntejä hänen luonaan ja hellää painostusta, ennenkuin hänen kirjeensä ilmestyi lehteen: demokratian menestys oli hänestä hänen omaa menestystään tärkeämpi. Kun nyt intohimojen vaikutuksesta, joita hän tahtoi pitää katoavaisina, hänen nimensä uhkasi tuottaa sille vahinkoa, niin hän vetäytyi syrjään. "Jos kokonaisuus voi siitä hyötyä, niin minä olen valmis kantamaan sen väärän häväistyksen, minkä harhaanjohdettu kansantahto sälyttää minulle, siinä uskossa, että kansan ikuinen oikeudenmukaisuus on sen kerran poistava minun harteiltani."

Tämä käsitettiin tekopyhyydeksi ja pöyhistelemiseksi; hyväntahtoiset antoivat sen hänelle anteeksi hänen ukkomaisuutensa vuoksi. Muutoin sillä, mitä hän kirjoitti tai oli kirjoittamatta, ei ollut enää mitään merkitystä, sillä mitä hän sitten vielä oli? Ihmiset, jotka saivat kiittää häntä onnestaan tai menestyksestään, katsoivat äkkiä häntä vasten kasvoja tarttumatta hattuunsa. Monet nauroivat ja tekivät ääneen huomautuksia: ne, jotka eivät olleet millään lailla olleet hänen käskettävissään, mutta jotka kuitenkin olivat olleet täynnä alistuvaisuutta niin kauan, kun hän oli nauttinut yleistä kunnioitusta. Mutta niiden vanhojen ystävien asemesta, joita hän jokapäiväisellä kävelyllään ei enää koskaan tavannut, tuli uusia, outoja. He kohtasivat hänet, kun hän palasi ja jo hämärsi, jokin pieni liikemies, jolla oli kiihtyneet silmät ja jota uhkasi vararikko, tai jokin synkkä juomaratti tai jokin taloja pitkin rientävä varjo. Nämä katsahtivat häneen, hiljentäen askeleitaan, aran tai röyhkeän tuttavallisesti. He työnsivät hidastellen lakkiaan taaksepäin; silloin vanha Buck viittasi heille, ja hän tarttui myöskin ojennettuun käteen, oli se sitten millainen tahansa.

Kun aika kului, niin vihakaan ei häntä enää huomannut. Joka tahallaan oli katsonut syrjään, meni nyt ohi välinpitämättömänä, tervehtipä usein vanhasta tottumuksesta. Eräs isä, jolla oli nuori poika mukanaan, kävi miettivän näköiseksi, ja kun he olivat sivuuttaneet hänet, niin hän sanoi lapselleen: "Oletkos nähnyt tuota vanhaa herraa, joka noin yksinään hiiviskelee eikä katsahda kehenkään? Pane sitten mieleesi koko eliniäksesi, millaiseksi häpeä voi tehdä ihmisen." Ja vanhan Buckin näkeminen herätti lapsessa heti salaperäistä kammoa, samaten kuin aikuiset, lapsina ollessaan, olivat tunteneet selittämätöntä ylpeyttä nähdessään hänet. Tosin oli nuorta väkeä, mikä ei seurannut vallallaolevaa mielipidettä. Usein, kun vanhus läksi kotoaan, koulu oli juuri loppunut. Lapset riensivät sieltä, tekivät kunnioittavasti tilaa opettajilleen, ja Kühnchen, joka nyt oli hillittömästi kansallinen, tai pastori Zillich, joka Käthchenin onnettomuuden jälkeen oli vielä ankarampi tavoissaan, riensivät läpi luomatta silmäystäkään tuohon langenneeseen. Silloin hieman varttuneemmat jäivät seisomaan tielle, jokainen, kuten näytti, itsestänsä. Heidän otsansa näyttivät vähemmän sileiltä kuin muiden; heidän katseensa oli ilmehikäs, kun he nyt käänsivät selkänsä Kühnchenille ja Zillichille ja paljastivat päänsä vanhan Buckin edessä. Tahtomattaan hän pysäytti silloin askeleensa ja katsahti näihin kasvoihin, joista kuvastui tulevaisuus ja jotka olivat täynnä sitä toivoa, jolla hän oli koko ikänsä katsonut kaikkiin ihmiskasvoihin.

* * * * *

Sillä välin ei Diederichillä ollut ollut aikaa kiinnittää suurta huomiota hänen ylenemistään seuranneisiin syrjäseikkoihin. "Netziger Zeitung", joka nyt oli kokonaan Diederichin käytettävissä, teki tiettäväksi, että herra Buckin oli itse täytynyt, ennenkuin jätti johtokunnan puheenjohtajan paikkansa, suosittaa herra tohtori Hesslingin kutsumista pääjohtajaksi. Tässä seikassa moni oli näkevinään oman erikoisen makunsa. Nothgroschen antoi kuitenkin ajatella, että herra ylitirehtööri, tohtori Hessling oli hankkinut itselleen suuret ja kiistämättömät ansiot yleisön hyväntekijänä. Ilman häntä, joka kaikessa hiljaisuudessa oli hankkinut itselleen enemmän kuin puolet osakkeista, nämä olisivat varmastikin laskeneet vielä alemmaksi, ja monet perheet saivat kiittää yksistään herra tohtori Hesslingiä siitä, että säästyivät tuholta. Lakko oli uuden pääjohtajan tarmolla saatu onnellisesti vältetyksi. Hänen kansallinen ja keisarille uskollinen mielialansa takasi sen, että hallituksen aurinko ei vastaisuudessa enää tullut laskemaan Gausenfeldissä. Lyhyesti sanottuna iloiset ajat tulivat nyt koittamaan Netzigin talouselämälle ja erittäinkin paperiteollisuudelle — semminkin jos oli perää siinä huhussa, kuten luotettavalta taholta oli saatu kuulla, että Hesslingin liike piti yhtymän Gausenfeldiin. Nothgroschen saattoi ilmaista, että herra tohtori Hessling oli vain sillä ehdolla taipunut ottamaan käsiinsä Gausenfeldin johdon.

Tosiallisesti Diederichillä ei ollut mitään niin kiireellistä tehtävää kuin osakepääoman korotuttaminen. Uudella pääomalla ostettiin Hesslingin liike. Diederich oli tehnyt loistavan kaupan. Menestys oli kruunannut hänen ensimäisen hallitustoimensa, hän oli aseman herra, hänen johtokuntansa oli kokoonpantu taipuisista miehistä, ja hän saattoi ryhtyä painamaan yrityksen sisäiseen järjestelmään hallitsijatahtonsa leimaa. Heti alussa hän kutsut kokoon kaikki työläiset ja virkailijat. "Muutamat teistä", hän sanoi, "tuntevat jo minut Hesslingin liikkeen ajoilta. Niin, ja teidän muiden täytyy oppia minut tuntemaan! Joka tahtoo auttaa minua, on tervetullut, mutta kumousta ei tulla sietämään! Vielä ei ole kulunut kahtakaan vuotta siitä, kun minä sanoin tämän pienelle osalle teistä, ja nyt te näette, miten monia minulla on käskettävänäni. Voitte olla ylpeitä sellaisen herran puolesta! Luottakaa minuun, minä tulen pitämään huolta siitä, että teidän kansallistuntonne tulee heräämään ja että teistä tulee vallassaolevan järjestyksen uskollisia kannattajia." Hän lupasi heille omia asuntoja, sairasavustusta, halpoja elintarpeita. "Mutta sosialistisista salavehkeistä minä pyydän päästä! Joka tulevaisuudessa äänestää; toisin, kuin minä tahdon, hän saa laputtaa!" Myöskin epäuskon sanoi Diederich päättäneensä ehkäistä; joka sunnuntai hän sanoi tulevansa ottamaan selvän siitä, kuka kävi kirkossa ja kuka ei. "Niin kauan kun maailmassa hallitsee sovittamaton synti, niin kauan tulee olemaan sotaa ja vihaa, kateutta ja eripuraisuutta. Ja siksi: yhden täytyy olla herrana!"

Saattaakseen tämän ylimmän peruslauseen voimaan hän antoi peittää kaikki tehtaan seinät kirjoituksilla, jotka sitä julistivat. Läpikäynti kielletty! Veden noutaminen tulensammutusvehkeillä kielletty! Pullo-oluen tuonti kaikkein ankarimmin kielletty, sillä Diederich ei ollut jättänyt tekemättä erään panimon kanssa sopimusta, mikä takasi hänelle etuja väkensä kulutuksesta… Syöminen, nukkuminen, polttaminen, lasten mukaanottaminen, "hakkaileminen, kujeileminen, kopsiminen, ylipäänsä kaikenlainen siveettömyys" mitä ankarimmin kielletty! Työläisasunnoissa kiellettiin kaikkien hoitolasten pitäminen jo ennenkuin sitä oli edes sattunutkaan. Eräs vapaassa rakkaudessa elänyt pari, joka Klüsingin aikana kymmenen vuotta oli osannut välttää ilmitulemisen, erotettiin juhlallisesti työstä. Tämä tapaus antoi Diederichille aiheen käyttää uutta keinoa kansan siveellisen tason kohottamiseksi. Tiettyihin paikkoihin hän antoi ripustaa Gausenfeldissa valmistettua paperia, mitä käyttäessään kukaan ei voinut olla näkemättä niitä siveellisiä ja valtiotaylläpitäviä perusohjeita, joita siihen oli painettu. Välistä hän kuuli työmiesten huutelevan toisilleen noita lauseita, joiden sisällöstä he sillä tavoin olivat tulleet vakuutetuiksi, tai laulavan isänmaallista laulua, joka oli painunut heidän mieleensä samassa tilaisuudessa. Näiden menestysten rohkaisemana Diederich laski keksintönsä kauppaan. Se esiintyi "Maailmanmahdin" nimellä, ja tosiaankin, kuten eräs suurisuuntainen reklaami toitotti, se levitti saksalaista henkeä saksalaisen tekniikan tukemana voitokkaasti läpi maailman.

Kaikkia herran ja työmiesten välisiä yhteentörmäyksiä nämä kasvatusopilliset paperit eivät voineet poistaa. Eräänä päivänä Diederich katsoi olevan aihetta ilmoittaa, että hän tuli vakuutusrahastosta suorittamaan vain hampaanpaikkauksen, muttei uusia hampaita. Eräs mies oli laitattanut itselleen kokonaan uudet hampaat! Kun Diederich vetosi tähän, tosin jälestäpäin julkaistuun ilmoitukseen, niin tuo mies pani vastalauseen ja pääsi eriskummallisella tavalla voitolle. Tämän johdosta hänen uskonsa voimassaolevaan järjestykseen horjahti, ja hänestä tuli kapinannostaja, joutui silminnähtävästi rappiolle ja olisi muissa olosuhteissa ehdottomasti erotettu työstä. Mutta Diederich ei voinut noin vain päästää käsistään noita hampaita, jotka olivat tulleet hänelle niin kalliiksi, ja niin hän piti myöskin tuon miehen… Koko tämä asia ei ollut terveellistä, sitä hän ei salannut itseltään, työväen hengelle. Tähän tuli vielä lisäksi vaarallisten poliittisten tapausten vaikutus. Kun valtiopäivätalon vihkiäisissä useat sosialidemokraattiset edustajat jäivät istumaan keisarille kohotetun eläköönhuudon aikana, niin oli varmaa, että kumouslakiehdotuksen välttämättömyys oli näytetty toteen. Diederich valmisti sille maaperää julkisuudessa; väkeään hän valmisti vastaanottamaan sitä puheella, jota tämä kuunteli synkästi vaieten. Valtiopäivien enemmistö oli kylliksi tunnoton hylätäkseen tuon ehdotuksen, eikä seurausta tarvinnut kauan odottaa, sillä eräs tehtailija murhattiin. Murhattiin! Tehtailija! Murhaaja väitti, ett'ei ollut mikään sosialidemokraatti, mutta tämän Diederich tunsi omasta väestään; ja tuon murhatun piti olla ollut työväelle ystävällinen, mutta sen Diederich tunsi omasta itsestään. Päivä- ja viikkokausiin hän ei avannut ainoatakaan ovea pelkäämättä sen takana olevan paljastettua veistä. Hänen konttoriinsa hankittiin itsestään laukeavat ampuma-aseet, ja yhdessä Gasten kanssa hän ryömi joka ilta makuuhuoneessa ja toimitti tarkastuksen. Hänen keisarille osoittamansa sähkösanomat, kävivätpä ne sitten valtuuston, "keisarinpuolueen" johtokunnan, yrittäjäyhdistyksen tai sotilasyhdistyksen nimissä, hänen sähkösanomansa, joihin hän hukutti kaikkein korkeimman herran, huusivat apua sosialistien virittämää vallankumousliikettä vastaan, joka taas oli vienyt erään uhrin, vapautusta tästä rutosta, nopeita lainlaadinnallisia toimenpiteitä, omaisuuden ja arvovallan suojaamista sotilaallisin keinoin, kuritushuonerangaistusta lakkolaisille, jotka estivät jonkun tekemästä työtä… Mutta "Netziger Zeitung", joka kaiken tämän julkaisi kirjaimelliseti, ei jättänyt missään tapauksessa lisäämättä, miten paljon juuri herra päätirehtööri, tohtori Hessling toimi sosiaalisen rauhan ja työväen huollon hyväksi. Jokaisen Diederichin rakennuttaman työväenasunnon Nothgroschen esitti lehdessään hyvin kaunistavin kuvin ja kirjoitti vielä lisäksi lennokkaan artikkelin. Tietyt muut työnantajat, joiden vaikutus onneksi ei enää tullut Netzigissä kysymykseen, saivat kylläkin hillitä alaistensa kumouksellisia pyrkimyksiä jakamalla heille liikevoittoa. Herra päätirehtööri, tohtori Hesslingin edustamat periaatteet jouduttivat työnantajan ja työntekijäin välistä, parasta ajateltavissa olevaa suhdetta, mitä Hänen Majesteettinsa keisari toivoi saavansa nähdä kaikkialla saksalaisessa teollisuudessa. Voimakas vastarinta työmiesten liiallisia vaatimuksia vastaan yhtä hyvin kuin työnantajain liittoutuminen kuuluivat nimittäin tunnetusti keisarin yhteiskunnalliseen ohjelmaan, jonka toteuttamisessa herra päätirehtööri, tohtori Hesslingillä oli kunniakas osansa. — Ja alla oli Diederichin kuva.

Sellainen tunnustus kannusti yhä innokkaampaan toimintaan — huolimatta sovittamattomasta synnistä, joka muutoin ilmaisi turmelevan vaikutuksensa ei vain liikkeessä, vaan myöskin perheessä. Se oli valitettavasti Kienast, joka tässä kylvi kateutta ja eripuraisuutta. Hän väitti, että Diederich ei olisi ollenkaan saavuttanut loistavaa asemaansa ilman häntä ja hänen näkymätöntä toimintaansa osakkeiden ostopuuhassa. Tähän Diederich vastasi, että Kienast oli saanut korvauksensa varojaan vastaavan osakkeidenomistuksen kautta. Tätä ei lanko kuitenkaan tunnustanut, vaan julkesi väittää löytäneensä oikeudellisen pohjan kunniattomille vaatimuksillensa. Eikö hänelle Magdan puolisona oikeudellisesti kuulunut kahdeksas osa vanhasta Hesslingin tehtaasta? Tehdas oli myyty, Diederich oli saanut siitä puhdasta rahaa ja Gausenfeldin etuoikeutettuja osakkeita. Kienast vaati kahdeksatta osaa pääoman korosta ja etuoikeutettujen osakkeiden osalle tulevasta vuosivoitosta. Tähän kuulumattomaan vaatimukseen Diederich vastasi kaikella tarmollaan, ett'ei ollut langolleen eikä sisarelleen enää mitään maksamassa. "Minä olin vain velvoitettu maksamaan teille kahdeksannen osan tehtaani vuosivoitosta. Minun tehtaani on myyty. Gausenfeld ei kuulu minulle, vaan eräälle osakeyhtiölle. Mitä tuohon pääomaan tulee, se on minun yksityistä omaisuuttani. Teillä ei ole mitään vaadittavana." — Kienast nimitti tätä julkiseksi ryöstöksi, Diederich, joka oli todistuskappaleittensa pätevyydestä täysin vakuutettu, puhui kiristyksestä, ja niin siitä syntyi oikeusjuttu.

Tuo juttu kesti kolme vuotta. Sitä ajettiin yhä kiihtyvällä katkeruudella, semminkin Kienastin puolelta, joka, voidakseen kokonaan antautua siihen, jätti paikkansa Eschweilerissa ja muutti Magdan kanssa Netzigiin. Päätodistajaksi Diederichiä vastaan hän oli esittänyt vanhan Sötbierin, joka nyt kostonhalussaan tosiaankin tahtoi todistaa, että Diederich ei aikaisemminkaan ollut suorittanut sukulaisilleen heille tulevia määriä. Kienastin mieleen juohtui myöskin yritys saattaa päivänvaloon tiettyjä kohtia Diederichin menneisyydestä nykyisen edustajan, Napoleon Fischerin avulla, mikä ei koskaan tosin oikein onnistunut. Mutta Diederich huomasi tämän tähden olevansa pakotettu antamaan erinäisiä kertoja yhä suurempia ja suurempia määriä sosialidemokraattiseen puoluekassaan. Ja hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hänen mieskohtainen tappionsa teki hänelle vähemmän kipeätä kuin se seisahdus, mikä sen johdosta aiheutui kansallisen asian kehityksessä… Guste, jonka katse ei kantanut niin kauas, kiihdytti miesten riitaa enemmän naisellisista vaikutteista. Hänen esikoisensa oli tyttö, eikä hän antanut Magdalle anteeksi hänen poikalastaan. Magda, joka raha-asioita kohtaan oli alussa osoittanut vain laimeata mielenkiintoa, johti vihollisuuksia siitä päivästä lähtien, kun Emmi esiintyi ennenkuulumaton, Berlinistä hankittu hattu päässään. Magda totesi, että Diederich suosi Emmiä mitä loukkaavimmalla tavalla. Emmi asui Gausenfeldissa omassa erikoisessa huoneustossa, missä hän piti teekutsuja. Hänen pukurahojensa määrä oli aivan häpeämätön siihen verraten, mitä hänen naimisissa oleva sisarensa kulutti. Magdan täytyi nähdä, että se korkeampi arvo, minkä hänen naimisiinmenonsa oli hänelle tuottanut, muuttuikin päinvastaiseksi; ja hän syytti Diederichiä siitä, että tämä oli ennen loistokautensa alkua salakavalasti vapautunut hänestä. Kun Emmi ei nytkään keksinyt itselleen miestä, niin sillä näytti olevan erikoiset syynsä — jotka sitten Netzigissä myöskin kuiskattiin korvaan. Magda ei nähnyt mitään estettä sanoakseen ne julkisesti. Inge Tietzin välityksellä ne saatiin kuulla Gausenfeldissa; mutta Ingellä oli samalla ase panettelijaa vastaan siinä, että oli nimittäin tavannut Kienastilla kätilön, ja ensimäinen lapsi oli tuskin puolivuotias. Hirveä kapina johtui siitä, haukkumisia puhelimitse, uhkauksia oikeusjutun nostamisella, mitä varten kerättiin ainehistoa, jolloin kumpikin noista rouvista värväsi puolelleen toisen lapsentytön.

Ja kohta sen jälkeen, kun Diederich ja Kienast miehellisellä maltilla olivat tällä kertaa välttäneet äärimmäisen perheskandaalin, se puhkesi kuitenkin. Guste ja Diederich saivat nimettömiä kirjeitä, jotka heidän täytyi salata kaikilta muilta, jopa toisiltaankin, sillä siksi rivoja ne olivat sisällöltään. Sitä paitsi tuota sisältöä valaisivat vielä piirustukset, jotka menivät yli kaiken senkin, mikä realistiselle taiteelle lasketaan sopivaksi. Säännöllisesti joka aamu nuo harmittavan harmaat kuoret olivat aamiaispöydällä, ja kumpikin antoi hävitä saamansa kirjeen, esiintyen samalla sillä lailla, kuin ei olisi toisen saamaa huomannut. Eräänä päivänä tämä salapeli tosin loppui, sillä Magdalla oli rohkeutta ilmestyä Gausenfeldiin, mukanaan eräs paketti, missä hänellä oli samanlaisia kirjeitä, jotka hän tahtoi selittää postin kautta tulleiksi. Tämä oli Gustesta liian paksua. "Sinä kyllä tiedät, kuka niitä sinulle kirjoittaa!" hän huudahti, tukahtuneesti ja punastuen. Magda sanoi voivansa kyllä aavistaa ja juuri siksi tulleensa. "Jos sinä pidät välttämättömänä", vastasi Guste sähisten, "kirjoittaa itsellesi sellaisia kirjeitä mielentilan virittämiseksi, niin älä ainakaan kirjoita niitä sellaisille, jotka eivät niitä tarvitse!" Magda pani vastaan ja syyti oinasta puolestaan, viheriänä kasvoiltaan, syytöksiä. Mutta Guste oli hyökännyt puhelimeen, hän kutsui Diederichiä konttorista; sitten hän juoksi pois ja tuli takaisin, kirjepaketti mukanaan. Diederichkin osui siihen, ja hänellä oli myöskin pakettinsa kädessään. Kun nuo kolme mielenkiintoista kokoelmaa oli vaikuttavasti levitetty pöydälle, niin nuo kolme sukulaista katsahti toisiinsa neuvottomana. Sitten he tointuivat ja huusivat samaan aikaan samat syytökset. Jottei olisi menettänyt maata jalkainsa alta Magda veti todistajaksi miehensä, jota samalla lailla oli vaivattu. Guste väitti nähneensä jotakin Emminkin luona. Emmi käytiin hakemassa, ja hän tunnusti vaivattomasti torjuvalla tavallaan, että myöskin hänelle posti oli tuonut sellaisia sikamaisuuksia. Useimmat hän oli tuhonnut. Vanhaa Hesslingin rouvaakaan ei oltu armahdettu! Hän kielsi tosin niin kauan kuin mahdollista, mutta hänet pakotettiin myöntämään… Kun tämä kaikki vain suurensi asiaa, mutt'ei selittänyt, niin he erosivat toisistaan uhkauksin, jotka sisällöltään olivat kestämättömiä, mutta silti hirmuisia. Vahvistaakseen asemaansa kumpikin puolue koetti keksiä itselleen liittolaisia, jolloin lähinnä selvisi, että Inge Tietzkin kuului noihin sopimattomien piirustusten saajiin. Se mitä tämän jälkeen aavistettiin, osoittautui oikeaksi. Tuo kamala kirjeidenkirjoittaja oli sekaantunut kaikkialla ihmisten yksityiselämään, pastori Zillichin, niin, pormestarinkin ja hänen omaistensa. Mikäli voitiin nähdä, hän oli hankkinut Hesslingin ja kaikkien sitä lähelläolevien arvokkaiden perheiden ympärille mitä törkeimmästi säädyttömän ilmakehän. Viikkokausiin Guste ei uskaltanut mennä ulos. Gusten ja Diederichin epäluulo kohdistui hirvittävällä tavalla toisen henkilön perästä toiseen. Netzigissä ei kukaan enää luottanut kaikkein luotetuimpaankaan. Päivä valkeni ja tuli aamiaistunti, silloin Hesslingin perheen keskuudessa epäluulo loukkasi viimeisiäkin rajoja. Eräs todistuskappale, mikä oli selvempi kuin mikään aikaisempi, vapisi Gusten kädessä; kului hetki, jonka omituisuuden vain hän ja hänen puolisonsa, syvästi vaienneina, tajusivat. Kukaan kolmas ei aavistanut, mistä oli kysymys, muutoin kaikki loppui. Mutta sitten?… Guste loi kahvipöydän yli Diederichiin tutkivan katseen, tämän kädessä vapisi samanlainen paperi, ja hänen katseensa oli myöskin tutkiva. Nopeasti loivat molemmat, kauhun valtaamina, katseensa alas.

Kavaltaja oli kaikkialla. Missä muutoin ei häntä ollut, siellä oli jokaisen toinen minä. Sen kautta joutui ennen aavistamattomalla tavalla kaikki kansalaisten kunniallisuus kysymyksenalaiseksi. Sen toiminnasta olisi kaikki moraalinen itsetunto ja molemminpuolinen kunnioitus ollut tuomittu häviämään, jollei olisi, ikäänkuin kaikkien yhteisestä sopimuksesta, ryhdytty vastatoimenpiteisiin, jotka saattoivat ne entisellensä. Tuhatkertaiset ahdistukset, jotka salaisuudessa etsivät itselleen väylää purkautuakseen, juoksivat yhteen kaikilta haaroilta, etsivät yhtyneen ahdistuksen voimalla kanavaa, mikä vei päivänvaloon, ja saattoivat viimein vuodattaa synkät virtansa erään miehen ylitse. Gottlieb Hornung ei tiennyt, mitä hänelle tapahtui. Kahdenkesken Diederichin kanssa hän oli omalla tavallaan kerskunut, kehunut eräitä kirjeitä, joiden piti olla hänen kirjoittamiaan. Diederichin ankarien soimausten johdosta hän huomautti vain, että sellaisia kirjeitähän nyt kirjoitti jokainen ja että se oli muoti, seuraleikki — minkä Diederich heti asiaan kuuluvalla tavalla torjui. Hän sai keskustelusta sen vaikutuksen, että hänen vanha ystävänsä ja aseveljensä, joka oli jo niin monta hyödyllistä palvelusta oli suorittanut, oli vallan omiaan tässäkin tekemään sellaisen, vaikkapa vasten tahtoaankin; minkä vuoksi hän hänet velvollisuudenmukaisesti antoi ilmi. Ja kun Hornung vain ensin tuli ääneen mainituksi, niin osoittautui, että häntä oli jo kauan epäilty. Hän oli vaalien aikana saanut pistää nenänsä moneen paikkaan, oli muuten Netzigistä kotoisin ja ilman sukulaisia, mikä teki hänelle tuon vallattomuuden ilmeisesti helpommaksi. Tähän tuli vielä lisäksi hänen toivoton taistelunsa oikeudesta saada olla myymättä sieniä ja hammasharjoja; tämä taistelu katkeroitti häntä silminnähtävästi, se oli saanut hänet lausumaan tiettyjä, pilkallisia arvosteluja herrasväestä, jotka eivät tarvinneet sieniä ja joiden keskuudessa hampaanpuhdistusta ei ollut vielä tapahtunut. Häntä vastaan tehtiin syyte, ja hän tunnusti useissa tapauksissa ilman muuta olleensa kirjeiden tekijä. Useimmissa hän sen sijaan kielsi sen sitä jyrkemmin, mutta niitä varten oli olemassa käsialantuntijoita. Sellaisen todistajan kuin Heuteufelin mielipiteen vastapainona, joka puhui kulkutaudista ja väitti, että joku yksityinen henkilö oli liian heikko päästämään käsistään sellaista töryn määrää, olivat kaikki muut todistukset, oli julkinen tahto. Onnellisimmalla tavalla sitä edusti Jadassohn, jolla Parisista palattuaan oli pienemmät korvat ja joka oli nimitetty yleiseksi syyttäjäksi. Menestys ja tietoisuus siitä, että saattoi esiintyä moitteettomana, olivat opettaneet hänelle kohtuuttakin; hän oivalsi, että suuren kokonaisuuden vuoksi oli otettava huomioon niiden äänet, jotka pitivät Hornungia liiaksi hermostuneena. Tiukemmin sen teki Diederich, joka esiintyi siten onnettoman nuoruudenystävänsä hyväksi. Hornung määrättiin erääseen parantolaan, ja kun hän sai lähteä sieltä, niin Diederich varusti hänet, ehdolla, että hän vain jätti Netzigin, keinoilla, jotka suojasivat häntä joksikin aikaa sieniä ja hammasharjoja vastaan. Ajan pitkään nämä osoittautuivat kuitenkin vahvemmiksi, ja tuskin voitiin ennustaa mitään hyvää loppua Gottlieb Hornungille… Luonnollisesti kirjeet lakkasivat saapumasta, niin pian kun hän oli hyvässä tallessa parantolassa. Tai ainakaan ei niistä oltu mitään tietävinään, jos joku vielä tulikin, sillä asiahan oli jo järjestetty.

* * * * *

Diederich saattoi jälleen sanoa: "Minun taloni on minun linnani." Perhe, joka ei ollut enää likaisten hyökkäysten alaisena, puhkesi mitä puhtaimpaan kukkaansa. Gretchenin, joka syntyi v. 1894, ja Horstin jälkeen, joka syntyi 1895, seurasi 1896 Kraft (Voima). Diederich, joka oli oikea isä, avasi jokaiselle lapselle, jo ennen sen syntymää, tilin, mihin hän ensimäisinä merkitsi varustusten ja kätilön kustannukset. Hänen käsityksensä avioelämästä oli mitä ankarin. Horst ei päässyt maailmaan vaivatta. Kun se oli ohitse, niin Diederich selitti puolisolleen, että hän, jos olisi ollut tehtävä valinta, olisi antanut hänen mukavasti kuolla. "Niin tuskallista kuin se minulle olisi ollutkin," hän lisäsi. "Mutta rotu on tärkeämpi, ja pojistani minä olen keisarille vastuunalainen," Naiset olivat olemassa lasten tähden, joutavuudet ja sopimattomuudet hän kielsi heiltä, mutt'ei ollut vastahakoinen suomaan heille virkistystä ja ylennystä. "Pysy kiinni kolmessa k:ssa," hän huomautti Gustelle. "Kaikkivaltiaassa, kahvissa ja kakaroissa." Punaruutuisella pöytäliinalla, minkä ruuduissa oli valtakunnan kotka ja keisarikruunu, lepäsi aina kahvikannun vieressä raamattu, ja Gustella oli tapana lukea siitä ääneen joka aamu. Sunnuntaina mentiin kirkkoon. "Sitä toivotaan ylempänä," sanoi Diederich vakavasti, kun Guste teki tenää. Samaten kuin Diederichin oli elettävä herransa pelossa, samaten oli Gustenkin elettävä oman herransa pelossa. Astuttaessa huoneeseen Guste tiesi, että hänen puolisolleen kuului oikeus kulkea edellä. Lasten taas tuli osoittaa hänelle kunnioitusta, ja koiran piti tuntea kaikki päämiehikseen. Aterialla taas koiran ja lasten velvollisuutena oli vaieta; Gusten asiana oli nähdä puolisonsa otsarypyistä, pitikö hänet jättää rauhaan, tai karkoittaa hänen surunsa juttelemalla. Tiettyjä ruokalajeja tarjottiin vain isännälle, ja hyvinä päivinä Diederich heitti palasen siitä pöydän yli, nähdäkseen, sydämellisesti nauraen, kuka sen sai siepatuksi, Gretchen, Guste tai koira. Hänen iltapäiväuntaan raskautti usein joku ruuansulatushäiriö; Gusten velvollisuutena oli silloin asettaa hänelle lämpöisiä vatsakääreitä. Diederich lupasi silloin ähkien ja kovin kiusaantuneena tehdä testamenttinsa ja määrätä siinä jonkun holhoojaksi. Guste ei tullut sen mukaan saamaan mitään käsirahoja. "Minä olen työskennellyt poikieni hyväksi, mutt'en sitä varten, että sinä jälestäpäin huvittelisit." Guste huomautti, että hänen oma omaisuutensa oli tässä kaiken pohjana, mutta siitä tuli kaunis loppu… Kun Gustella oli nuhaa, niin hän ei saanut kylläkään puolestaan odottaa, että Diederich olisi ottanut häntä hoitaakseen. Gusten oli silloin mahdollisuuden mukaan pysyttäydyttävä loitolla miehestään, sillä Diederich oli päättänyt olla sietämättä mitään basilleja. Hän meni tehtaaseen vain siten, että piti suussaan desinfioivia tabletteja; ja eräänä yönä syntyi suuri melu, kun keittäjätär oli sairastunut influenssaan ja saanut neljänkymmenen asteen kuumeen. "Heti pois talosta sellaisine sikamaisuuksineen!" käski Diederich, ja kun palvelija oli poistunut, niin hän harhaili vielä kauan huoneessaan, ruiskutellen itiöitä tappavia vesiä. Lukiessaan illalla "Lokal-Anzeigeria" hän selitti aina uudestaan ja uudestaan puolisolleen, että eläminen ei ollut välttämätöntä, mutta kylläkin merenkulku — minkä Guste jo senkin tähden oivalsi, että hänkään ei sietänyt keisarinna Friedrichiä, joka tunnetusti kavalsi saksalaiset, puhumattakaan mitään tietyistä kotoisista olosuhteista Friedrichskronin linnassa, joita Guste elävästi paheksi. Englantia vastaan tarvittiin luja laivasto, se oli ehdottomasti murskattava, se oli keisarin pahin vihollinen. Ja miksi? Netzigissä se tiedettiin aivan tarkkaan: vain siksi, että Hänen Majesteettinsa oli kerta hilpeällä tuulella ollessaan antanut Walesin prinssille ystävällisen iskun kaikkein houkuttelevimpaan paikkaan. Sitäpaitsi Englannista tuli tiettyjä hienoja paperilajeja, joiden tuonti voitiin voitokkaan sodan kautta kaikkein varmimmin lopettaa. Lehtensä yli Diederich sanoi Gustelle: "Siten kuin minä vihaan Englantia, on vain Fredrik Suuri vihannut tätä varkaiden ja kauppiaiden kansaa. Ne ovat Hänen Majesteettinsa sanoja, ja minä allekirjoitan ne." Hän allekirjoitti jokaisen sanan keisarin jokaisesta puheesta, vieläpä sen ensimäisessä, voimakkaimmassa merkityksessä, eikä siinä lievennetyssä, minkä ne päivää myöhemmin saivat. Kaikki nämä saksalaiset ja olemukseltaan aikaavastaavat ydinsanat — Diederich eli ja hyöri ja pyöri niissä kuin oman luonteensa säteilyssä, hänen muistissaan ne tuntuivat siltä, kuin hän itse olisi ne lausunut. Ja usein hän olikin todellisesti ne lausunut. Julkisissa tilaisuuksissa hän sekotti ne omiin keksimiinsä, eikä hän eikä joku toinenkaan erottanut, mikä oli tullut hänen ja mikä erään korkeamman suusta… "Tämä on ihanaa", sanoi Guste, joka luki sekalaista. "Kolmikärki kuuluu meidän käteemme", väitti Diederich hämmentymättä, sillä välin kun Guste selitti parhaansa mukaan erästä keisarinnan elämänvaihetta, mikä häntä kovin tyydytti. Hubertusstockissa tuota korkeata naista oli huvittanut esiintyä yksinkertaisessa, melkein porvarillisessa puvussa. Eräs kirjeenkantaja, jolle hän oli ilmaissut itsensä maantiellä, ei ollut uskonut häntä, vaan oli tehnyt hänestä pilaa. Myöhemmin tuo mies oli menehtyneenä langennut polvilleen ja saanut markan. Tämä ihastutti myöskin Diederichiä — samaten kuin toiselta puolen hänen sydämeensä koski se, että keisari oli mennyt jouluaattoiltana kadulle valmistaakseen 57:llä markalla vastalyötyä rahaa Berlinin köyhille iloisen juhlan — samoin kuin häntä aavistuksellisesti värisytti se, että Hänen Majesteetistaan oli tullut Maltan ritarikunnan kunniapuheenjohtaja. Ennen aavistamattomia maailmoita tuo "Lokal-Anzeiger" sisälsi, ja sitten se johti kaikkeinkorkeimman herrasväen niin sydämellisesti lähelle ihmistä. Tuolla ikkunankomerossa olevat majesteettien kolmeneljänneskokoiset pronssiset kuvapatsaat näyttivät tulevan hymyillen lähemmäksi, ja Säckingenin torventoitottajan, joka heitä seurasi, kuultiin tutunomaisesti puhaltavan. "Taivaallista täytyy olla keisarin perheessä", arveli Guste, "kun on suuri pesu. Heillä on sata pesijätärtä!" Sensijaan Diederichiä ilahutti kovin keisarin mäyräkoira, jonka ei tarvinnut ollenkaan kunnioittaa hovinaisten laahustimia. Hänessä kypsyi ajatus suoda omalle mäyräkoiralleen sama vapaus hänen ensi-illatsuissaan. Tosin jo seuraavalla palstalla oleva sähkösanoma tuotti hänelle syvän surun, koska vieläkään ei ollut tullut ratkaistuksi, tulivatko keisari ja tsaari tapaamaan toisensa. "Jos sitä nyt ei pian tule", hän sanoi tärkeänä, "niin meidän täytyy varustaa itsemme kaiken varalta. Maailman historia ei anna tehdä itsestään mitään pilaa." Kernaasti hän viipyi kauemmin uhkaavissa katastroofeissa, sillä "saksalaisen sielu on vakava, melkein traagillinen", hän totesi.

Mutta Gustessa ei ilmennyt enää mitään osanottoa, hän haukotteli yhä useammin ja useammin. Aviopuolison rankaisevan katseen alaisena hän näytti muistavan erään velvollisuuden, hän siristi uhkamielisesti silmiään ja ahdisti Diederichiä melkein polvineen. Tämä tahtoi lausua vielä jonkun kansallisen ajatuksen, mutta silloin Guste sanoi tavattoman ankaralla äänellä "joutavia"; mutta Diederich, kaukana siitä, että olisi aikonut rangaista tätä julkeutta, vilkutti hänelle silmää, ikäänkuin olisi odottanut jotakin lisää… Kun Diederich yritti ottaa häntä alhaalta kiinni, niin hän kartoitti kokonaan väsymyksensä, ja äkkiä Diederich sai korvatillikan — mihin hän ei mitään vastannut, vaan nousi ylös ja painui läähättäen erään esiripun taakse. Kun hän jälleen ilmestyi valoon, niin osoittautui, että hänen silmänsä eivät suinkaan salamoineet, vaan olivat täynnään pelkoa ja hämärätä pyyntöä… Tämä näytti vievän Gustelta viimeisetkin arvelut. Hän kohottautui; samalla kun hän valtoimenaan keikutteli lanteitaan hän alkoi suorastaan salamoida, ja osoittaen makkaranmuotoisella sormellaan permantoa kohden hän sähisi: "Polvillesi, kurja orja!" Ja Diederich teki työtä käskettyä! Kaikkien lakien kuulumattomalla ja hupsulla nurinkurisuudella Guste saattoi komentaa häntä: "Sinun pitää minun ihanata muotoani palvoa!" — ja sitten selälleen kääntyneenä Diederich antoi Gusten astua vatsalleen. Tosin Guste jätti kesken tämän toimituksen ja kysyi äkisti ilman hirveätä paatostaan ja ankaran asiallisesti: "Riennätkö kylliksi?" Diederich ei liikahtanut; Guste muuttui heti jälleen herrattareksi. "Minä olen valtias, sinä olet alamainen!" hän vakuutti nimenomaan. "Ylös! Mars!" — ja hän työnsi häntä pateronyrkeillään aviollista makuukammiota kohden. "Iloitse!" hän käski jo, mutta silloin Diederichin onnistui pujahtaa pois ja kääntää valkea sammuksiin. Pimeässä, riutuvin sydämin, hän kuuli, miten Guste antoi hänelle kaikkein säädyttömimpiä nimiä, haukotellen tosin samalla. Hieman myöhemmin hän kenties makasi ja nukkui jo — mutta Diederich, odottaen vielä pahinta, ryömi nelinkontin korokkeelle ja kätkeytyi pronssisen keisarin taakse…

Säännöllisesti tällaisten yöllisten houreiden jälkeen Hän antoi aamulla esittää itselleen taloustilikirjan, ja voi, jos Gusten laskut eivät pitäneet paikkojaan. Hirvittävällä oikeudenkäynnillä kaikkien palvelijan läsnäollessa Diederich teki pikaisen lopun Gusten lyhyestä vallanharhaluulosta, jos hänellä vielä siitä oli jonkinlainen muisto jälellä. Muutoin oli myöskin siitä pidetty huolta, että aviolliset suhteet eivät päässeet liiaksi kehittymään Gusten hyväksi, sillä joka toisena, kolmantena iltana, usein useamminkin, Diederich poistui kotoaan — Ratskellerin sukupöytään, kuten hän sanoi, mutta se ei ollut aina totta… Tuossa sukupöydässä Diederichin paikka oli erään gootilaisen kaaren alla, mihin oli kirjoitettu: "Mitä kauniimpi kapakka, sitä ilkeämpi akka, mitä ilkeämpi akka, sitä kauniimpi kapakka." Myöskin toisissa kaarissa olevat ytimekkäät mietelauseet kostivat hyvin hyväätekevällä tavalla ne myönnytykset, jotka joku luonnonpakosta teki joskus vaimolleen kotona. "Wer nicht liebt Wein und Gesang, verdient ein Weib sein Leben lang (Joka ei rakasta viiniä ja laulua, ansaitsee yhden vaimon elämässään)", tai "Behüt euch Gott vor Schmerz und Wunden, vor bösen Weibern und bösen Hunden (Varjelkoon teitä Jumala kivulta ja haavoilta, pahoilta naisilta ja pahoilta koirilta)." Sen sijaan se, joka Jadassohnin ja Heuteufelin välissä kohotti silmänsä kattoon, sai lukea: "Friedliche Rast am traulichen Herd, und an der Wand ein schneidiges Schwert. Nach alter Sitt' in deutscher Mitt', kommt trinkt euch aller Sorgen quitt (Rauhaisa lepo herttaisen takan ääressä, ja seinällä terävä miekka. Vanhan tavan mukaan saksalaisessa seurassa tulkaa ja juokaa itsenne vapaaksi kaikista suruista)." Mikä kaikinpuolin tapahtuikin uskontunnustukseen tai puolueeseen katsomatta. Sillä myöskin Cohn ja Heuteufel sekä heidän läheisimmät aateveljensä ja ystävänsä olivat aikain kuluessa mukautuneet, toinen toisensa jälkeen ja ilman suurempaa kummastusta, asiain menoon, sillä ajan pitkään kenellekään ei ollut mahdollista ylenkatsoa tai kieltää sitä menestystä, millä kansallinen aate meni eteenpäin ja kohosi yhä korkeammalle. Heuteufelin suhteessa lankoonsa, pastori Zillichiin, oli edelleenkin epäsointua. Maailmankatsomusten välillä oli toki ylitsepääsemättömiä aitoja, ja "uskonnollisissa vakaumuksissaan saksalainen ei anna taivuttaa itseään", kuten molemmilta puolilta todettiin. Politiikassa sen sijaan kaikellainen aatteellisuus oli tunnetusti turmiollista. Aikoinaan oli Frankfurtin parlamentissa istunut tiettyjä merkkimiehiä, mutta he eivät olleet vielä olleet mitään reaalipoliitikkoja, ja siksi he eivät olleet tehneet mitään muuta kuin mieletöntä, kuten Diederich huomautti. Muutoin menestyksensä lauhduttamana hän myönsi, että runoilijain ja ajattelijainkin Saksalla oli kenties ollut oikeutuksensa. "Mutta se oli kuitenkin vain esiaste, meidän henkiset saavutuksemme ovat teollisuuden ja tekniikan alalla. Menestys sen todistaa." Heuteufelin täytyi se myöntää. Hänen lausuntonsa keisarista, Hänen Majesteettinsa vaikutuksesta ja merkityksestä olivat oleellisesti pidättyvämpiä kuin ennen; joka kerta, kun kaikkeinkorkein puhuja esiintyi, hän joutui hämille, yritti nurista ja antoi kuitenkin tuta, että kernaammin olisi yksinkertaisesti yhtynyt häneen. Selvä liberalismi saattoi vain hyötyä, se tuli vähitellen tunnetuksi, jos sekin ponnella muisti kansallisen aatteen, jos sekin työskenteli positiivisesti muiden mukana ja tietoisesti kohottaen vapauden lippua kuitenkin huusi leppymättömästi vihollisille, jotka eivät suoneet Saksalle paikkaa auringossa, quos ego. Sillä ei vain Saksan perivihollinen, Ranska, kohottanut uudestaan päätään: tilinteko häpeämättömien englantilaisten kanssa lähestyi lähestymistään! Saksa kaipasi kipeästi laivastoa, jonka rakentamiseksi nerokkaan keisarin nerokas propaganda vaikutti, ja sen tulevaisuus oli tosiasiallisesti merellä, se käsitys voitti yhä enemmän alaa. Tämä laivastoaate asettui sukupöydän ympärille ja muuttui siinä leimuavaksi liekiksi, mikä yhä uudestaan ja uudestaan saksalaisella viinillä kohennettuna osoitti kunnioitusta luojalleen. Tuo laivasto ja laivat, porvarillisen keksimiskyvyn hämmästyttävät koneet, jotka käyntiinpantuina synnyttivät maailmanmahdin, aivan samalla lailla kuin Gausenfeldissä tietyt koneet synnyttivät "Maailmanmahti"-nimistä paperia, tämä kaikki oli Diederichillä enemmän kuin mikään muu sydämenasiana, ja Cohn ja Heuteufel saatiin kallistumaan kansallisen aatteen puoleen parhaiten laivaston avulla. Maihinnousu Englantiin oli unelma, mitä uneksittiin Ratskellerin holvikaarten alla. Silmät säihkyivät, Lontoon pommitusta pohdittiin. Pariisin pommitus oli seurausilmiö, mikä täydensi ne suunnitelmat, joita Jumalalla oli saksalaisiin nähden. Sillä "kristityt kanuunat tekevät hyvää työtä", kuten pastori Zillich sanoi. Vain majuri Kunze epäili tätä, hän antautui mitä synkimpiin ennusteluihin. Sitten kun hän, Kunze, oli joutunut alakynteen kilpaillessaan toveri Fischerin kanssa, hän piti jokaista tappiota mahdollisena. Mutta hän jäi ainoaksi nurisijaksi. Se, joka eniten riemuitsi, oli Kühnchen. Ne teot, joita tuo pieni, hirveä ukko oli kerta tehnyt suuressa sodassa, saivat nyt lopultakin, neljännesvuosisataa myöhemmin, oikean tunnustuksensa yleisessä mielialassa. "Siemen" hän sanoi, "jonka me silloin kylvimme, niin, nyt siitä tulee jotakin. Kunpa minun vanhat silmäni saisivat sen vielä nähdä!" — ja sitten hän nukahti kolmatta pulloaan tyhjentäessään.

Kokonaan ilahduttavalla tavalla kehittyi myöskin Diederichin suhde Jadassohniin. Nuo entiset kilpailijat, joista kumpikin oli kypsynyt ja päässyt tyydyttävän elämän ilmapiireihin, eivät vahingoittaneet toisiaan poliittisesti eikä sukupöydässä, eikä myöskään siinä vaiteliaassa huvilassa, jonne Diederich pujahti sinä iltana viikosta, jolloin hän Gusten tietämättä oli poissa sukupöydästä. Se oli Sachsentorin edustalla, se oli sama, missä Brietzenit olivat asuneet ja missä nyt asusti joku yksityinen nainen, joka harvoin näyttäytyi ihmisten ilmoilla ja silloinkaan ei koskaan kulkenut jalkaisin. Välistä hän istui eräässä "Walhallan" etuaitiossa hyvin laitettuna, häntä tähystettiin yleensä teatterikiikarilla, mutt'ei koskaan tervehditty; omasta puolestaan hän käyttäytyi kuningattaren tavalla, joka pitää huolta siitä, että pysyy tuntemattomana. Luonnollisesti kaikki tiesivät, tuosta pukeutumisesta huolimatta, että se oli Käthchen Zillich, joka oli käynyt opin Berlinissä ja harjoitti nyt ammattiaan suurella menestyksellä Brietzenien entisessä huvilassa. Kenellekään ei ollut myöskään tuntematonta, että tämä asiaintila ei ollut omiaan kohottamaan pastori Zillichin arvoa. Seurakunta suuttui kovasti, pilkkaajia lukuunottamatta, jotka olivat haltioissaan. Estääkseen katastroofin pastori pyysi viranomaisia poistamaan pahan, mutta kohtasi vastarintaa, mikä näytti olevan selitettävissä vain siten, että oletettiin tiettyä yhteyttä Brietzenien huvilan ja kaupungin korkeimpain paikkain välillä. Epäillen yhtä suuresti maallista kuin jumalallistakin oikeudenmukaisuutta isä vannoi itse ottavansa tuomarin viran käsiinsä, ja tosiaankin kuului hän eräänä iltapäivänä, kun Käthchen vielä oli vuoteessa, ottaneen kurittaakseen tuhlaajatytärtään. Vain äitiään, joka kaikki aavistaen oli seurannut miestään, sai Käthchen kiittää hengestään, kuten seurakunta väitti. Äidin kerrottiin osoittaneen kelvotonta heikkoutta nähdessään tyttärensä kaikessa syntisessä loistossaan. Mitä pastori Zillichiin tuli, niin hän selitti saarnastuolista Käthchenin kuolleeksi ja lahonneeksi, millä teollaan hän esti konsistoriumin puuttumasta asiaan. Aikaa voittaen tuo hänen osakseen tullut koettelemus vahvisti hänen arvovaltaansa… Niistä herroista, jotka ottivat osaa Käthchenin elämänvaellukseen rahapanoksillaan, Diederich tunsi puolestaan vain Jadassohnin, vaikkakin Jadassohn heistä kaikista teki kaikkein pienimmät panokset, jopa Diederichin arvelun mukaan oli kokonaan tekemättäkin. Jadassohnin suhteet Käthcheniin olivatkin vielä varhaisemmilta ajoilta vakuutena yrityksen onnistumisesta. Niin ei Diederich vitkastelutkaan, vaan esitti huolensa Jadassohnille. Sukupöydässä he molemmat vetäytyivät siihen komeroon, missä oli kirjoitettuna: "Was einem Mann zur Lust ein minnig Weiblein brät, gar wohl gerät (Mitä miehen mieliksi rakastettava naikkonen paistaa, perin hyvin luonnistuu)"; ja ottaen asianmukaisesti huomioon pastori Zillichin, joka pienen matkan päässä heistä käsitteli kristillisiä kanuunoita, he keskustelivat Brietzenien huvilan asioista. Diederich valitti Käthchenin tyydyttämättömiä vaatimuksia hänen kassaansa nähden ja odotti Jadassohnin vaikuttavan häneen suosiollisesti tässä suhteessa. Mutta Jadassohn kysyi vain: "Miksi Te sitten pidätte häntä? Hänen täytyy toki saada rahaa?" Ja tämä olikin oikein. Sillä ensimäisen lyhyen tyydytyksen jälkeen, mikä hänellä oli siitä, että oli vielä sillä lailla vallannut Käthchenin, Diederich piti häntä aikaa myöten reklaamitilinsä loistavana menoeränä. "Minun asemani," hän sanoi Jadassohnille, "vaatii suurpiirteistä edustusta. Muutoin minä, avoimesti puhuen, jättäisin koko asian, sillä, meidän kesken sanottuna, Käthchen ei ole tyydyttävä." Tässä Jadassohn hymyili kaunopuheisesti, mutt'ei sanonut mitään. "Ylipäänsä," jatkoi Diederich, "hän on samaa maata kuin minun vaimoni, ja minun vaimoni" — hän piti kättä kasvojensa edessä — "on suorituskykyisempi. Nähkääs, luonnonlaadulleen ei mahda mitään, ja jokaisen piipahduksen jälkeen Brietzenien huvilassa minusta tuntuu siltä, kuin olisin jotakin vaimolleni velkaa. Naurakaa vain, tosiasiallisesti minä lahjoitan hänelle silloin aina jotakin. Kunpa se vain ei pistäisi hänen silmäänsä!" Jadassohn nauroi suuremmalla syyllä, kuin Diederich osasi aavistaakaan; sillä hän oli jo kauan pitänyt siveellisenä velvollisuutenaan saattaa nämä seikat päätirehtöri Hesslingin rouvan tietoon.

Poliittisessa elämässä avautui Diederichille ja Jadassohnille yhtä etuisa yhteistoiminta kuin Käthcheninkin luona; sillä yhdessä he pyrkivät hartaasti puhdistamaan kaupunkia väärämielisistä, semminkin sellaisista, jotka levittivät majesteettirikosten ruttoa. Moninaisten suhteittensa avulla Diederich sai ne päivänvaloon, minkä jälkeen Jadassohn toimitti heille rangaistuksen. Aegirin laulun ilmestymisen jälkeen heidän toimintansa muodostui erittäin tulokselliseksi. Diederichin omassa kodissa nimitti pianonsoitonopettajatar, joka opasti Gustea, Aegirin laulua joksikin —! Siihen, mitä hän sanoi, hän kompastui itse… Wolfgang Buckkin, joka uudellensa oleskeli Netzigissä, selitti tuomion läpeensä sopivaksi, sillä se tyydytti monarkistista tunnetta. "Syyttömäksijulistamista kansa ei olisi ymmärtänyt," hän sanoi sukupöydässä. "Monarkkia on hallitusmuodoista juuri se, josta voimakkaat ja tarmokkaat naiset pitävät. Jolla on sellainen luonteenlaatu, vaatii, että jotakin tapahtuu, ja lempeydellä ei häntä tyydytetä." Tässä Diederich punastui… Valitettavasti Buck ilmaisi sellaisia mielipiteitä vain niinkauan kun hän oli selvänä. Myöhemmin hän antoi tunnetulla tavallaan vetää kaikkein kalleimmatkin asiat lokaan kylliksi aihetta tulla suljetuksi pois kaikista säädyllisistä seuroista. Diederich oli se, joka varjeli häntä tästä kohtalosta. "Herrojen täytyy ottaa huomioon, että hän on perinnöllisesti turmeltunut, sillä tuossa perheessä ilmenee jo verrattain pitkälle kehittyneen rappeutumisen merkkejä. Toiselta puolen hänessä osoittaa vielä tervettä sydäntä se seikka, että näyttämöllä-olo ei tyydyttänyt häntä ja että hän on palannut jälleen asianajajanvirkaansa." Tähän vastattiin, että oli arveluttavaa, kun Buck niin itsepintaisesti oli puhumatta mitään melkein kolmivuotisista kokemuksistaan teatterissa. Oliko hän muutoin vielä maksukykyinen? Tähän kysymykseen Diederich ei voinut vastata; hänessä oli loogillisesti kestämätön, mutta syvälle juurtunut taipumus, joka häntä yhä lähensi vanhan Buckin poikaan. Yhä uudestaan hän aloitti innokkaasti puhelun, joka kuitenkin joka kerta jyrkästi katkesi, paljastettuaan mitä jyrkimpiä vastakohtia. Vieläpä hän vei Buckin kotiinsakin, mutta valmisti sillä itselleen vain yllätyksen. Sillä kun Buck aluksi tuli vain erittäin hyvän konjakin vuoksi, niin pian tuli hän silminnähtävästi Emmin tähden. He molemmat vehkeilivät Diederichiä vastaan tavalla, mikä häntä hämmästytti. He käyttivät kärkevää ja terävää kieltä, ilman sitä mieltä ja niitä muita tekijöitä, jotka eri sukupuolien seurustelu saa liikkeelle normaalioloissa; ja jos he alensivat äänensä ja muuttuivat tuttavallisiksi, niin he muuttuivat Diederichistä suorastaan kamaloiksi. Hänen oli vain valittavana joko sekaantua ja saattaa voimaan virheettömät suhteet, tai sitten lähteä huoneesta. Omaksi hämmästyksekseen hän valitsi jälkimäisen vaihtoehdon. "Heillä kumpaisellakin on ollut niin sanoakseni kohtalonsa, joskin heidän mukaisensa," hän sanoi itselleen ylevämmyydellä, jota hän tunsi, ja kiinnittämättä siihen huomiota, että hän pohjaltaan oli ylpeä Emmin puolesta, ylpeä, koska Emmi, hänen sisarensa, näytti olevan kylliksi hieno, kylliksi erikoinen, niin, kylliksi ala-arvoinen tullakseen toimeen Wolfgang Buckin kanssa. "Kuka tietää," hän ajatteli epäröiden, ja sitten päättäväisesti: "Miks'ei! Bismarck teki myöskin siten Itävallalle. Ensiksi lannistaminen, sitten liitto!"

Näiden vielä hämärien tuumailujen pohjalla Diederich osoitti jälleen Wolfgangin isääkin kohtaan tiettyä mielenkiintoa. Vanhaa Buckia, joka oli saanut sydänvian, nähtiin nykyään vielä harvemmin, ja silloinkin hän seisoi suurimman osan ajastaan jonkin näyteikkunan edustalla, näennäisesti syventyneenä tavarain katselemiseen, mutta todellisuudessa hänen ainoana huolenaan oli sen seikan salaaminen, ett'ei voinut hengittää. Mitä hän ajatteli? Miten hän arvosteli Netzigin uutta taloudellista kukoistusta, kansallista nousua ja niitä, joiden käsissä nyt oli valta? Ymmärsikö hän, mitä oli tapahtunut, oliko hän myöskin sisäisesti voitettu? Tapahtui, että päätirehtöri, tohtori Hessling porvariston mahtavin mies, pujahti salaa erään talon ovesta sisään pitääkseen silmällä kenenkään huomaamatta tuota vaikutusvallatonta, kohta jo unhotettua vanhusta: hän, joka oli valtansa kukkuloilla, oli satumaisesti huolissaan erään kuolevan vuoksi… Kun vanha Buck maksoi kiinnelainan korkonsa vain viivytellen, niin Diederich ehdotti pojalle, että tämä olisi ottanut talon haltuunsa. Luonnollisesti piti vanhan herran saada asua siinä koko elinikänsä. Diederich tahtoi myöskin ostaa kaikki laitokset ja maksaa ne heti. Wolfgang taivutti isänsä suostumaan tähän.

Sillä välin oli 22 päivä maaliskuuta mennyt menojaan, Wilhelm Suuri oli tullut satavuotiseksi, eikä hänen patsastaan ollut vieläkään kansanpuistossa. Kaupungin valtuustossa ei välikysymyksistä tullut loppuakaan, useampia kertoja oli kiivaiden taistelujen jälkeen myönnetty lisäluottoa ja sitä jälleen ylitetty. Kuntaa kohtasi mitä ankarin isku siinä, että Hänen Majesteettinsa ei hyväksynyt jalankulkijaa edustamaan ylenautuasta isoisävainajaansa, vaan käski pystyttämään ratsastajapatsaan. Kärsimättömänä Diederich kulki sitä useammin iltaisin pitkin Meisestrassea saadakseen selville työmiesten kannan. Oli toukokuu ja kiusoittavan kuuma vielä iltahämärässä, mutta tyhjän, äskettäin istutuksilla varustetun kansanpuiston läpi kävi ilmavirta. Diederich mietti vielä kerran kiihtynein tuntein sitä loistavaa kauppaa, minkä ritaritilanomistaja, herra von Quitzin oli tässä tehnyt. Hänelle se oli ollut mukavata. Kiinteimistökaupat eivät olleet mitään vaikeita, kun serkku oli hallintoneuvoston presidenttinä. Kaupungin täytyi yksinkertaisesti ottaa häneltä kaikki keisari Wilhelmin patsasta varten ja maksaa, mitä hän vaatii… Silloin sukeltautui esiin kaksi haamua, Diederich huomasi ajoissa, keitä he olivat, ja vetäytyi pensaikkoon.

"Täällä saattaa hengittää", sanoi vanha Buck. Hänen poikansa vastasi:

"Jos joltakin ei täällä häviä halu siihen. Kaupunki on ottanut puolentoista miljoonan lainan ostaakseen tämän rikkaläjän." Ja hän osoitti keskentekoisia kivisiä alustoja, kotkia, pyöröpenkkejä, leijonia, temppeleitä ja kuvioita. Kotkat iskivät siipiään räpyttäen kyntensä vielä tyhjään jalustaan, toiset niistä asettuivat temppelien katolle, temppelien, jotka symeetrisesti katkoivat pyöröpenkkejä; mutta tuolla leijonat hyökkäsivät etualalle, missä muutenkin oli kylliksi liikettä liehuvien lippujen ja kiihkeästi toimivien ihmisten vuoksi. Napoleon kolmatta, joka notkuvin polvin koristi Wilhelmin korokkeen jalustaa voitonvaunujen takana, uhkasi muutoin aina vaara joutua erään leijonan kynsiin, joka juuri hänen takanaan, muistopatsaan rappusilla, oli kaikkein pahimmassa hyökkäysasennossa — kun sen sijaan Bismarck ja muut pfalzkreivit, keskellä petojen häkkiä kuin kotonaan, jalustan juurella kurkottivat kaikkine käsineen ottaakseen osaa tuon vielä puuttuvan valtiaan urotekoihin.

"Kenen pitäisi nyt hypähtää tuonne ylös?" kysyi Wolfgang Buck. "Vanhus oli vain edelläkävijä. Tämä mystillis-sankarillinen näytelmä tullaan myöhemmin sulkemaan meiltä ketjuilla, ja me saamme sitten töllistellä: mikä olikin kaiken lopputarkoitus. Teatteria, eikä edes hyvää."

Hetken kuluttua — hämärä kävi harmaaksi — sanoi isä: "Entäs sinä, poikani? Sinustakin tuntui kerta näytteleminen päämäärältä."

"Kuten minun koko heimolleni. Enempää me emme voi. Meidän pitäisi tehdä itsemme kevyiksi ja pieniksi, se on varmin tuki tulevaisuuteen nähden; ja minä en sano jättäneeni taas näyttämöäkään juuri muusta kuin turhamaisuudesta. Isä, minä kävin naurettavaksi, koska kerta näytellessäni eräs poliisipäällikkö itki. Mutta ajattelehan, oliko se siedettävää. Minä esitän ihmisille, jotka näyttävät kaltaisiltani, koska viittovat minulle liikutetuin kasvoin, viimeisen asteen hienouksia, sydämen tuntemusta, korkeata moraalia, älyn ja sielun uudenaikaisuutta. Mutta myöhemmin he hankkivat kumouksellisia ja ampuvat lakkolaisia. Sillä minun poliisipäällikköni edustaa kaikkia."

Tässä kohden Buck kääntyi juuri sen pensaan puoleen, mikä kätki
Diederichin.

"Taide jää teille taiteeksi, eikä mikään hengen kiihko liikuta koskaan teidän elämäänne. Sinä päivänä, jolloin meidän kulttuurimme mestarit käsittäisivät tämän, kuten minä, jättäisivät he teidät yksinään, kuten minäkin, villieläintenne keskuuteen." Ja hän viittasi leijoniin ja kotkiin päin. Vanhus katsahti myöskin patsaaseen; hän sanoi:

"Te olette tulleet hyvin mahtaviksi; mutta teidän mahtinne kautta ei ole tullut yhtään lisää henkeä eikä hyvyyttä maailmaan. Siis se kaikki on turhaa. Mekin olemme näennäisesti olleet turhaan olemassa." Hän katsahti poikaansa. "Kuitenkaan ei teidän pitäisi jättää heille taistelukenttää."

Wolfgang huokasi syvään. "Mitä toivoa, isä? He varovat kärjistämästä asioita, kuten nuo etuoikeutetut vallankumouksen edellä. Historiasta he ovat valitettavasti oppineet kohtuutta. Heidän yhteiskunnallinen lainlaadintansa ehkäisee ja turmelee. Se tyydyttää kansaa juuri siinä määrässä, että sen ei enää kannata vakavasti taistella leivän vuoksi, vapaudesta puhumattakaan. Kuka vielä todistaa heitä vastaan?"

Silloin vanhus suoristautui, hänen äänensä kävi vielä kerran kaikuvaksi. "Ihmisyyden henki", hän sanoi, ja pienen vaitiolon jälkeen, kun Wolfgangin pää oli painuneena:

"Sinun pitää uskoa siihen, poikani. Kun se katastroofi, jonka he luulevat välttävänsä, on ohitse, niin ole varma, että ihmisyys ei ole nimittävä sitä, mikä kävi ensimäisen vallankumouksen edellä, järjettömäksi ja häpeämättömäksi, kuten näitä nykyisiä olosuhteita."

Hän sanoi hiljaa ja ikäänkuin kaukaa: "Se ei tulisi eläneeksi, joka vain eläisi nykyajassa."

Äkkiä näytti siltä, kuin hän olisi horjahtanut. Poika tarttui nopeasti häneen, ja hänen käsivarrellaan, takeltunein askelin, vanhus hävisi pimeään. Mutta Diederichistä, joka riensi pois toisia teitä, tuntui siltä, kuin olisi herännyt pahasta, joskin suurimmalta osaltaan käsittämättömästä unesta, missä perustuksia oli horjutettu. Ja huolimatta siitä epätodellisesta, mitä kaikkeen hänen kuulemaansa sisältyi, tässä tuo horjuttaminen näytti syvemmältä kuin missään hänen tuntemassaan kumouksessa. Toisen heistä päivät olivat luetut, toisellakaan ei ollut paljoa edessään, mutta Diederichistä tuntui siltä, kuin olisi ollut parempi, jos he olisivat nostaneet selvän melun maassa sen sijaan, että täällä pimeässä kuiskailivat näitä asioita, jotka kuitenkin koskettelivat henkeä ja tulevaisuutta.

* * * * *

Nykyhetkellä oli kylläkin kouraantuntuvampia asioita toimitettavina. Yhdessä patsaanluojan kanssa Diederich suunnitteli paljastusjuhlan taiteellista järjestelyä — jolloin tuo luoja osoitti enemmän mukautuvaisuutta, kuin häneltä olisi saattanut odottaa. Ylipäänsä hän toi nyt julki vain ammattinsa hyviä puolia, nimittäin neroutta ja ylevää mielialaa, samalla kun hän muutoinkin osoittautui läpeensä virheettömäksi ja taitavaksi liikeasioissa. Tuo nuori mies, pormestari, tohtori Scheffelweisin sisaren poika, näytti esimerkillään, vanhoista ennakkoluuloista huolimatta, että kaikkialla on säädyllisyyttä ja että mihinkään epätoivoon ei ole syytä, jos jokin nuori mies on kykenemätön leipäopinnoihin ja tulee taiteilijaksi. Kun hän ensi kertaa palasi Berlinistä Netzigiin, niin hänellä oli vielä päällään samettitakki ja hän tuotti perheelle paljasta ikävyyttä; mutta toisella käynnillään hänellä oli jo silinteri, eikä kauan kestänyt, kun Hänen Majesteettinsa keksi hänet ja hän sai tehtäväkseen valmistaa (Berlinin) voittokujaa varten rajakreivi Hatto Väkivaltaisen sattuvan kuvapatsaan sekä hänen molempien huomattavimpien aikalaistensa patsaat, munkki Tassilon, joka yhtenä päivänä saattoi juoda sata litraa olutta, ja ritari Klitzenzitzin, joka opetti berliniläiset tekemään verotöitä, joskin nämä hänet sitten hirttivät. Hänen Majesteettinsa oli vielä aivan erikoisesti huomauttanut ylipormestarille ritari Klitzenzitzin ansioista, mikä taas oli suotuisasti vaikuttanut taiteilijan uraan. Sellaista miestä kohtaan ei voinut osoittaa liiaksi hyväntahtoisuutta, joka eli välittömässä armonauringon paisteessa; Diederich asetti talonsa hänen käytettäväkseen, vieläpä hän vuokrasi hänelle ratsunkin, jota taiteilija tarvitsi voidakseen antaa voimiensa kehkeytyä — ja mitä näköaloja, kun tuo kuuluisa vieras nimitti Horsten ensimäisiä piirustuskokeita hyvin lupaaviksi! Diederich määräsi Horsten kohta paikalla taiteelle, tuolle niin ajanmukaiselle uralle.

Wulckow, jolla ei ollut mitään taiteellista aistia ja joka ei osannut oikein suhtautua Hänen Majesteettinsa suosikkiin, sai muistopatsaskomitealta 2,000 markkaa, joihin hänellä kunniapuheenjohtajana oli oikeus; mutta paljastustilaisuudessa — pidettävän juhlapuheen komitea jätti varsinaiselle puheenjohtajalleen, muistopatsaan henkiselle luojalle ja kansallisen liikkeen perustajalle, joka sen pystyttämiseen oli johtanut, herra valtuusmies, päätirehtööri Hesslingille, hyvä! Liikutettuna ja paisuneena Diederich näki uusien korotuksien olevan tulossa. Ylipresidenttiä itseään odotettiin, hänen ylhäisyytensä edessä Diederichin piti puhua, mitä seurauksia tämä lupasikaan! Wulckow tosin ryhtyi toimiin estääkseen ne; kiihtyneenä syrjäyttämisen johdosta hän kieltäytyi jopa myöntämästä Gustelle pääsyä virallisten naisten korokkeelle. Diederichillä oli tämän johdosta hänen kanssaan kohtaus, mikä kului kiihtyneesti, mutta jäi tuloksettomaksi. Kiivaasti läähättäen hän palasi Gusten luo kotiin. "Hän pysyy taipumattomana, sinusta ei pidä tulla virallista naista. Mutta saadaan nähdä, kumpi teistä on virallisempi, sinä vai hän! Hänen täytyy sinua vielä pyytää! Jumalankiitos, minä en tarvitse häntä enää, mutta hän kenties minua." — Ja niin tapahtui, että kun seuraava "Wochen"-numero ilmestyi, niin mitäs se sisälsi tavallisten keisarinkuvien ohella? Kaksi valokuvaa, joista toinen esitti Netzigin keisari Wilhelmin patsaan luojaa iskemässä viimeistä iskuaan, mutta toinen komitean puheenjohtajaa ja hänen puolisoaan, Diederichiä ja Gustea. Wulckowista ei ollut mitään — mikä yleisesti huomattiin ja käsitettiin merkiksi siitä, että hänen asemansa oli horjutettu. Hänen itsensä täytyi se tuntea, sillä hän ryhtyi toimiin joutuakseen toki vielä "Wocheen." Hän kävi tapaamassa Diederichiä, mutta Diederich antoi ilmoittaa, ettei ollut kotona. Taiteilija puolestaan käytti hyväkseen matkoja. Silloin tapahtui tosiasiallisesti, että Wulckow lähestyi Gustea kadulla. Tuo virallisten naisten paikkajuttu oli aiheutunut väärinkäsityksestä… "Niin hän käyttäytyi kuin meidän mäyräkoiramme," esitti Guste. "Mutt'ei niin suorasti!" päätti Diederich, eikä hän viivytellyt tuon jutun levittämisessä. "Pitäisikö pakottaa itseään," hän sanoi Wolfgang Buckille, "kun tuo mies kuitenkin on hukassa? Herra eversti von Haffke luopuu jo myöskin hänestä." Uljaasti hän lisäsi: "Nyt hän näkee, että on olemassa muitakin voimia. Wulckow ei ole vahingokseen huomannut ajoissa sopeutua suurpiirteisen julkisuuden uudenaikaisiin elämänehtoihin, jotka nykyiselle suunnalle lyövät sen leiman." — "Absolutismin, reklaamintekohalun lieventämään," täydensi Buck.

Ajatellessaan Wulckowin alasmenoa Diederich tunsi tuon tonttikaupan, joka oli hänelle niin epäedullinen, yhä loukkaavammaksi. Hänen suuttumuksensa kävi niin rajattomaksi, että vierailu, jonka juuri nyt edustaja Fischer teki Netzigiin, tuli hänelle suorastaan vapauttavaksi tilaisuudeksi. Parlamentarismilla ja loukkaamattomuudella oli kuitenkin hyvätkin puolensa! Sillä Napoleon Fischer esiintyi valtiopäivillä ja paljasti. Hän paljasti, ilman että hänelle saattoi tapahtua sen johdosta pienintäkään ikävyyttä, hallintoneuvoston puheenjohtajan, von Wulckowin, Netzigissä harjoittamat liiketavat, hänen keisari Wilhelmin patsaan tontista saamansa jättiläisvoiton, joka Napoleon Fischerin väitteen mukaan kiskottiin kaupungilta, ja tuon kunnialahjan, joka otaksuttavasti nousi 5,000 markkaan ja jota hän nimitti "rasvausrahaksi." Sanomalehtien mukaan tuo edustaja sai tällä aikaan tavattoman kiihtymyksen. Tosin se ei kohdistunut Wulckowiin, vaan paljastajaan. Raivoten vaadittiin todistuksia ja todistajia; Diederich vapisi, seuraavalla rivillä saattoi esiintyä hänen nimensä. Onneksi sitä ei tullut, Napoleon Fischer tiesi, mitä hänen virkaansa kuului. Hänen asemestaan esiintyi ministeri, joka jätti kuulumattoman, valitettavasti loukkaamattomuuden suojassa tehdyn hyökkäyksen erästä poissa olevaa kohtaan, joka ei voinut puolustautua, edustajien arvosteltavaksi. Edustajat antoivat arvostelunsa osoittamalla herra ministerille suosiotaan kättentaputuksilla. Parlamenttaarisesti katsoen asia oli ratkaistu, puuttui vain se, että lehdistö myöskin ilmaisi inhonsa ja, mikäli sillä ei ollut muistutuksia tehtävänä, vallan kevyesti räpäytti silmää. Useat sosialidemokraattiset lehdet, jotka eivät osanneet olla varovaisia, saivat jättää vastaavat toimittajansa oikeuden käsiin, kuten netzigiläinen "Kansanäänikin". Diederich käytti tätä seikkaa hyväkseen tehdäkseen selvän pesäeron niiden kanssa, jotka olivat saattaneet epäillä hallintoneuvoston presidenttiä. Hän kävi Gusten kanssa vieraisilla Wulckowilla. "Minä olen saanut kuulla ensiluokkaisesta lähteestä", hän selitti jälestäpäin, "että sitä miestä odottaa suuri tulevaisuus. Hän oli hiljan metsästysretkellä majesteetin kanssa ja keksi suurenmoisen kokkapuheen," Viikkoa myöhemmin oli "Wochessa" kokosivun kuva, missä paljas päälaki ja parta täytti toisen puolen ja maha toisen puolen tuota sivua ja missä oli seuraava allekirjoitus: "Hallintoneuvoston presidentti von Wulckow, Netzigin keisari Wilhelmin patsaan henkinen luoja, jota vastaan hiljan tehtiin valtiopäivillä yleistä suuttumusta herättänyt hyökkäys ja jonka nimittäminen ylipresidentiksi on odotettavissa"… Päätirehtööri Hesslingin ja hänen vaimonsa kuvat olivat yhteensä anastaneet vain neljänneksen sivua. Diederich tuli vakuutetuksi, että kohtuullinen välimatka oli palautettu. Voima pysyi, myöskin suurpiirteisen julkisuuden uudenaikaisissa elämänehdoissa, yhtä vastustamattomana kuin konsanaan — mikä kaikesta huolimatta tyydytti. Tämä teki hänet sisäisesti mitä sopivimmaksi valmistamaan juhlapuhettaan.

Se syntyi unettomien öiden kunnianhimoisista näyistä ja useista ajatuksenvaihdoista Wolfgang Buckin ja semminkin Käthchen Zillichin kanssa, joka merkillisen selvästi ymmärsi tulevan tapauksen suuremmoisuuden. Kun tuona kohtalokkaana päivänä Diederich, sydämen sykkiessä hänen juhlapuheensa allekirjoitusta vastaan, ajoi puolisonsa kanssa juhlapaikalle kello puoli yksitoista, niin tuo paikka tarjosi vielä vähemmän elävän, mutta sitä paremmin järjestetyn näyn. Ennen kaikkea sotilasvartioketju oli jo vedetty! — ja kun sitten pääsi läpi vain kaikkien takeiden täyttämisen jälkeen, niin silloin sitä saikin tuntea juhlallista ylennystä etuoikeudettomaan kansaan nähden, joka sotilaitten takana ja suuren mustan palomuurin juurella kurkotti hikisiä kaulojaan auringonpaahteessa. Korokkeita, jotka olivat oikealla ja vasemmalla puolella pitkiä, valkeita liinoja, joiden takana saatiin aavistaa Wilhelm Suuren olevan, varjosti niiden telttakatot ja lukuisat liput. Vasemmalla herrat upseerit pystyivät, vereen menneen kurin avulla, kuten Diederich totesi, järjestäytymään rouvineen, ilman vierasta apua; poliisiviranomaisten valvonnan koko ankaruus oli siirretty oikealle, missä siviiliväki riiteli paikoista. Gustekaan ei ollut tyytyväinen siihen, minkä sai, vain virallinen juhlateltta, mikä oli vastapäätä patsasta, näytti hänestä kylliksi arvokkaalta, sinne hänen piti päästä, hän oli virallinen nainen, Wulckow oli sen tunnustanut. Diederichin täytyi lähteä sinne hänen kanssaan, jos ei tahtonut olla pelkuri, mutta hänen tyhmänrohkea hyökkäyksensä torjuttiin luonnollisesti niin pontevasti, kuin hän oli aavistanutkin. Muodon vuoksi ja siksi, että Guste ei olisi epäillyt häntä, hän suojeli itseään poliisiluutnantin puheentapaa vastaan ja oli vähällä tulla pidätetyksi. Hänen neljännen luokan ritarimerkkinsä, hänen mustavalkopunavyönsä ja puheensa, jota hän näytti, pelastivat hänet kuitenkin, mutt'eivät voineet käydä maailman eikä hänen omissa silmissäänkään uniformun täydestä vastikkeesta. Se, tuo ainoa todellinen kunnia, puuttui häneltä kuitenkin, ja Diederichin täytyi täälläkin havaita, että ihminen ilman uniformua, kaikesta muusta ensiluokkaisuudesta huolimatta, vaelsi elämänsä läpi pahalla omallatunnolla.

Hesslingin aviopari peräytyi kaikkien huomion esineenä, riutumistilassa, Guste sinertävän turvonneena sulissaan, pitseissään ja jalokivissään, Diederich läähättäen ja pullistaen esiin kaikin voiminensa vatsaansa ja vyötään, aivan kuin olisi tahtonut peittää tappionsa kansallisväreillä. Niin täytyi heidän kulkea sotilasyhdistyksen, joka seisoi sotilaskorokkeen alapuolella ja jota johti Kühnchen maanvartioväen luutnanttina, ja kunnianeitseiden välistä, jotka olivat valkoisissaan mustavalkopunavöineen pitkäkauhtanaisen pastori Zillichin johtamina. Mutta kun he nyt saapuivat perille, niin kuka istui Gusten tuolilla, kuningattaren asennossa? Siitä jo jäykistyi: Käthchen Zillich. Tässä Diederich tunsi itsensä pakotetuksi käyttämään omasta puolestaan mahtisanaa. "Tuo nainen on erehtynyt, tuo paikka ei ole tarkoitettu hänelle", hän sanoi, ei mitenkään Käthchen Zillichille, jota hän näytti pitävän yhtä vieraana kuin epäiltävänäkin, vaan tarkastusviranomaiselle — ja jos ympäriltä kuuluvat ihmisäänet eivät olisikaan myöntäneet hänen olevan oikeassa, niin hän edusti tässä järjestyksen, tavan ja lain mykkiä valtoja, ja ennemmin olisi koko koroke suistunut, kuin Käthchen Zillich saanut jäädä sille… Kuitenkin sattui niin tavattomasti, että tuo virkailija kohautti olkapäitään Käthchenin hymyillessä pilkallisesti, vieläpä poliisikin, jonka Diederich huusi paikalle, antoi käsittämätöntä lisätukea siveettömyyden julkealle teolle. Huumattuna maailman vuoksi, jonka meno näytti häiriintyneen, Diederich salli sen, että Gustea työnnettiin erästä vallan ylhäällä olevaa tuoliriviä kohden, jolloin Guste vaihtoi Käthchen Zillichin kanssa muutamia vastakohtia korostavia sanoja. Ajatustenvaihto ulottui jo asiaankuulumattomiinkin ja uhkasi käydä pahemmaksi: silloin kajahti musiikki, vieraiden tulomarssi, ja tosiaankin he asettuivat viralliseen telttaan, missä Wulckow, punaisesta husaarinuniformustaan huolimatta, oli silmiinpistävänä erään korkean kenraalin ja erään hännystakkisen ja rintatähtisen herran välissä. Oliko mahdollista? Vielä kaksi korkeata kenraalia! Ja heidän adjutanttinsa, kaikenväriset uniformunsa, rintatähtiensä säteily ja heidän vartalonsa! "Kukas on tuo keltainen, tuo pitkä?" tiedusteli Guste hartaasti. "Siinäpäs on kaunis mies!" — "Suvaitkaa olla tallaamatta minua!" pyysi Diederich, sillä hänen naapurinsakin oli noussut pystyyn, kaikki vääntyivät sijoiltansa, huumautuivat ja tukahtuivat. "Katsopas, Guste, mikä hanhi Emmi oli, kun ei tahtonut tulla mukaan! Tämä on ainoata, ensiluokkaista teatteria, korkeinta, sille ei mahda mitään!" — "Mutta tuo, jolla on keltaiset reunukset!" suhisi Guste. "Tuo solakka! Sen täytyy olla oikea aristokraatti, sen minä näen heti." Diederich nauroi hempeästi. "Siellä ei muutoin ole ketään, joka ei olisi oikea aristokraatti, vaikka myrkyttäisit itsesi sen vuoksi. Sanonkos minä sinulle, että täällä on Hänen Majesteettinsa sivusadjutantti!" — "Tuo keltainen!" — "Omassa persoonassaan täällä!"

Yleisö koetti päästä selvyyteen. "Sivusadjutantti! Kaksi divisioonakenraalia, saakeli soikoon!" Entäs tervehdysten sattuva sulous: vieläpä pormestari, tohtori Scheffelweiskin vedettiin esiin vaatimattomasta paikastaan taustalla ja sai kuormastoreserviluutnantin uniformussa seisoa jäykkänä korkeiden esimiestensä edessä. Ulaanin pukuun puettu herra von Quitzin tarkasteli monokelinsa läpi tuota aluetta, joka sivumennen oli kuulunut hänelle. Mutta Wulckow, tuo punainen husaari, saattoi hallintoneuvoston puheenjohtajan täyden merkityksen vasta sitten voimaan, kun hän tervehtiessään toi näkyviin alaruumiinsa mahtavat, nauhojen reunustamat ääriviivat. "Ne ovat valtamme pylväät!" huusi Diederich tulomarssin raskaisiin säveliin. "Niin kauan kun meillä on tuollaisia herroja, me tulemme olemaan koko maailman pelkona!" Ja täynnä ylitsevuotavaa intoa hän ryntäsi alas puhujalavaa kohden luullen jo hetkensä tulleen. Mutta sitä vartioitseva poliisi astui hänen tielleen. "Ei, ei, ette pääse tänne vielä", sanoi poliisi. Äkkiä estettynä innossaan Diederich törmäsi erästä tarkastusvirkailijaa vastaan, joka oli lähetetty hänen jälkeensä: joka oli se äskeinen, eräs maistraatin palvelija, joka vakuutti hänelle tietävänsä hyvinkin, että se paikka, minkä tuo keltatukkainen nainen anasti, kuului herra valtuusmiehelle, "mutta korkeammasta käskystä tuo nainen sen sai." Jatkon mies ilmaisi kuolevalla kuiskausäänellä, ja Diederich päästi hänet menemään liikkeellä, joka sanoi: "Sitten kyllä." Hänen Majesteettinsa sivusadjutantti! Sitten kyllä! Diederich mietti, eikö ollut syytä kääntyä ympäri ja julkisesti ilmaista kunnioitustaan Käthchen Zillichille.

Hän ei tullut sitä tehneeksi, sillä eversti von Haffke komensi lippukomppanian esille, ja Kühnchenkin pani sotilaansa liikkeelle, juhlateltan takana rykmentin soittokunta soitti: Astukaa esiin rukoukseen. Käskyä noudatti niin hyvin kunnianeitseet kuin sotilasyhdistyskin. Kühnchen historiallisessa maanpuolustusuniformussaan, jota rautaristin ohella mainehikas paikka koristi — sillä siitä oli ranskalainen kuula mennyt lävitse, astui keskelle kenttää pitkäkauhtanaisen pastori Zillichin luo — lippukomppania saapui myöskin paikalle, ja Zillichin johdolla tehtiin kunniaa vanhalle liittolaiselle. Siviiliväen korokkeella virkailijat kehottivat yleisöä kohottautumaan, herrat upseerit tekivät sen itsestään. Zillichillä näytti olevan vielä myöskin jotakin, mutta silloin ylipresidentti, ilmeisesti olettaen, että vanha liittolainen oli jo saanut kyllikseen, istuutui keltaisine kasvoineen kukoistavan sivusadjutantin ja divisioonakenraalin väliin. Kun virallisessa teltassa koko seurue oli ryhmittynyt sen sisäisten lakien mukaan, niin hallintoneuvoston presidentin von Wulckowin nähtiin viittaavan, minkä johdosta eräs poliisi läksi liikkeelle. Hän meni sen virkaveljensä luokse, joka vahti puhujalavaa, minkä jälkeen tämä kääntyi Diederichin puoleen. "No, saa tulla nyt," sanoi poliisi.

Laskeutuessaan Diederich varoi kompastumasta, sillä hänen jalkansa olivat äkkiä käyneet hennoiksi, hän näytti myöskin yhteensulaneelta. Pienen läähättämisen jälkeen hän huomasi aukealla paikalla puun, jossa ei ollut lehtiä, mutta oli ylt'yleensä koristettu mustavalkopunakukilla. Tuon puun näkeminen palautti hänen muistinsa ja voimansa; hän alotti:

"Teidän Ylhäisyytenne! Korkeimmat, korkeat ja kunnioitettavat herrat!

"Sata vuotta on kulunut siitä, kun suuri keisari, jonka patsaan paljastusta odotetaan Hänen Majesteettinsa edustajalta, lahjoitettiin meille ja isänmaalle; mutta samaan aikaan — ja se tekee tämän hetken vielä merkityksellisemmäksi — on kulunut melkein vuosikymmen siitä, kun hänen suuri pojanpoikansa astui valtaistuimelle! Miten voisimme me silloin olla ennen kaikkea luomatta kiitollista katsettamme siihen suureen aikaan, jossa olemme saaneet itse elää mukana."

Diederich loi sen. Hän ylisti vuoron perään talouden ja kansallisen aatteen ennen kuulumatonta nousua. Kauemmin hän viipyi valtameressä. "Valtameri on välttämätön Saksan suuruudelle. Valtameri osoittaa meille, että sillä ja sen tuolla puolen ei saa enää ilman Saksaa ja Saksan keisaria tapahtua mitään ratkaisua, sillä maailmankauppa on tänään pääkauppa!" Mutta ei vain kaupalliselta ja liike-elämän kannalta, vaan vielä enemmän henkiseltä ja siveelliseltä tuota nousua oli nimitettävä ennen kuulumattomaksi. Miltä näytti sitten ennen Saksassa? Diederich piirsi vähemmän imartelevan kuvan vanhemmasta polvesta, joka yksipuolisen humanistisen sivistyksensä kautta oli joutunut kurittomiin katsantokantoihin ja jolla kansallisessa suhteessa vielä ei ollut ollut mitään tapoja. Kun tämä nyt oli kokonaan muuttunut toisenlaiseksi, kun saksalaiset oikeutetussa itsetunnossaan Europan ja maailman vankimpana kansana muodostivat vielä yhden ainokaisen kansallisen puolueen, nurisijoita ja kurjia lukuunottamatta, niin ketä saatiin siitä kiittää? Yksistään Hänen Majesteettiaan, vastasi Diederich. "Hän on herättänyt porvarin unestaan, hänen ylevä esimerkkinsä on meistä tehnyt sen, mitä me olemme!" — jolloin Diederich löi rintoihinsa. "Hänen persoonallisuutensa, hänen ainokainen, verraton persoonallisuutensa on kyllin vahva, jotta me voimme kaikki muratin tavoin kietoutua häneen!" hän huusi, vaikkakaan sitä ei ollut hänen kirjoituksessaan. "Mitä Hänen Majesteettinsa keisari Saksan kansan hyväksi päättää, siinä me tahdomme häntä tukea, olemmepa sitten aatelisia tai aatelittomia. Myöskin yksinkertainen tehtaan työmies on tervetullut!" liitti hän jälleen valmistelematta, saaden äkkiä innostusta hikoilevan kansan hajusta, jonka nouseva tuuli toi hänelle sotilasketjun takaa.

"Hämmästyttävällä tavalla kunnostautuneina, täynnä siveellistä voimaa positiiviseen toimintaan ja loistavine varustuksinemme kaikkien vihollisten kauhuna, jotka meitä uhkaavat kateellisina, me olemme valio kansojen joukossa ja edustamme ensi kertaa saavutettua, germaanisen valtiaskulttuurin korkeutta, mitä varmasti kukaan, oli hän sitten kuka tahansa, ei voi koskaan voittaa!"

Tässä nähtiin ylipresidentin nyökäyttävän päätään, samalla kun sivusadjutantti liikutti käsiään toisiaan vastaan: silloin korokkeet ratkesivat suosionosotuksiin. Siviiliväki heilutti nenäliinojaan, Guste antoi sen liehua tuulessa, ja, huolimatta äskeisestä riidasta, Käthchen Zillich myöskin. Sydämeltään kevyenä kuten liehuvat nenäliinat Diederich jatkoi korkeata lentoaan.

"Mutta sellaista ennenkuulumatonta kukoistusta valtiaskansa ei saavuta veltossa, laiskassa rauhassa: ei, vaan meidän vanha liittolaisemme on pitänyt välttämättömänä pitää saksalaista kultaa tulessa. Meidän on täytynyt kulkea Jenan ja Tilsitin sulatusuunien läpi, ja lopulta on meidän kuitenkin onnistunut voitollisesti pystyttää lippumme kaikkialle ja takoa tappotantereella Saksan keisarikruunu!"

Ja hän palautti mieliin Wilhelm Suuren koettelemuksista rikkaan elämän, mistä saksalaiset, Diederichin mukaan, oppivat tietämään, että maailmojen luoja piti sitä kansaa silmällä, minkä oli itselleen valinnut, ja teki siitä itselleen vastaavan välikappaleen. Tuo suuri keisari ei omasta puolestaan ollut koskaan tehnyt tässä suhteessa mitään erehdyksiä, mikä ilmeni erittäin selvästi sinä suurena historiallisena hetkenä, jolloin hän kuninkaana Jumalan armosta, valtikka toisessa ja valtakunnanmiekka toisessa kädessä, soi vain Jumalalle kunnian ja otti häneltä kruunun. Ylevässä velvollisuudentunnossa hän oli kieltäytynyt osoittamasta kunniaa kansalle ja ottamasta siltä kruunua, eikä hän ollut peljännyt sitä hirveätä vastuunalaisuutta, mihin joutui yksistään Jumalan edessä ja mistä mikään ministeri, mikään parlamentti ei ollut voinut häntä vapauttaa. Diederichin ääni vapisi liikutuksesta. "Tämän kansa tunnustaakin sillä, että se keisarivainajan persoonallisuutta suorastaan jumaloi. Hänellähän oli menestystä; ja missä on menestystä, siellä on Jumala! Keskiaikana Wilhelm Suuri olisi julistettu pyhäksi. Tänään me pystytämme hänelle ensiluokkaisen muistopatsaan!"

Ylipresidentti nyökäytti jälleen ja sai taasen aikaan rajut suosionosoitukset. Aurinko oli hävinnyt, kävi kylmempi tuulenhenki; ja aivan kuin synkentyneen taivaan vaikutuksesta Diederich siirtyi erääseen hyvin vakavaan kysymykseen.

"Kuka asettui nyt hänen tielleen, hänen ylevän päämääränsä tielle? Kuka oli suuren keisarin ja hänen keisarille uskollisen kansansa vihollinen? Napoleon, jonka hän onnellisesti murskasi, ei ollut saanut kruunuaan Jumalalta, vaan kansalta, siis! Vasta tämä antaa historian tuomiolle ikuisen, valloittavan merkityksen!" Tässä kohden Diederich otti kuvatakseen, miltä oli näyttänyt demokratian saastuttamassa ja sen tähden Jumalan hylkäämässä Napoleon III:n valtakunnassa. Tyhjään uskonnollisuuteen kätkeytynyt törkeä materialismi oli paisuttanut mitä ajattelemattomimman afäärimielen, hengen halveksiminen oli luonnollisesti liittynyt alhaiseen nautinnonhaluun. Julkisuuden hermona oli reklaaminhalu, mikä joka hetki muuttui vainoamishaluksi. Perustaen ulkonaisesti vain maineeseen, sisäisesti vain poliisiin, uskomatta muuhun kuin valtaan, Ranskan kansa ei tavoittanut muuta kuin teatterivaikutusta, kerskui menneellä sankariudellaan, ja ainoa, mikä tällä saavutettiin, oli yltiöisänmaallisuuden kehittyminen huippuunsa… "Mistään tästä me emme tiedä mitään!" huusi Diederich ja ojensi kätensä todistajaa kohtaan tuolla ylhäällä. "Siksi ei meille voi koskaan eikä milloinkaan käydä niin kauheasti, kuin meidän perivihollisemme keisarikunnalle!"

Tässä kohden löi salama; sotilasketjun ja palomuurin välillä, siinä paikassa, missä oli arveltava olevan kansaa, vavahti huikaisevasti, ja sitten seurasi jyrähdys, joka meni ratkaisevasti liian pitkälle. Virallisessa teltassa olevat herrat saivat paheksivan ilmeen, ja ylipresidentti oli vavahtanut. Upseerien korokkeella, ryhti ei kärsinyt tietenkään pienintäkään vauriota, mutta siviilien keskuudessa havaittiin tiettyä levottomuutta. Diederich saattoi kirkumisen vaikenemaan, sillä hän huusi, jyristen myöskin: "Meidän vanha liittolaisemme todistaa sen! Me emme ole sellaisia! Me olemme vakavia, uskollisia ja tosia! Olla saksalainen merkitsee samaa kuin tehdä asia sen oman itsensä tähden! Kuka meistä olisi koskaan tehnyt mielialastaan itselleen tulolähteen? Missä voisivat sitten ilmaantua lahjottavat virkamiehet? Miehen kunto yhtyy täällä naiselliseen puhtauteen, sillä naisellinen kohottaa meitä, se ei ole alhaisen huvittelun väline. Mutta oikean saksalaisen olemuksen säteilevä kuva kohoaa kristillisyyden maaperästä, ja se on ainoa oikea maaperä, sillä jokainen pakanallinen kulttuuri, oli se sitten miten kaunis tai mahtava tahansa, kukistuu ensimäisen katastroofin sattuessa; ja saksalaisen olemuksen sieluna on vallan kunnioittaminen, muinaisilta ajoilta säilyneen ja Jumalan siunaaman vallan, jota vastaan ei kukaan voi mitään tehdä. Siksi pitää meidän pitää tästälähtien kuten ennenkin korkeimpana velvollisuutenamme isänmaanpuolustusta, korkeimpana kunnianamme kuningastamme ja korkeimpana työnämme aseidentekoa!"

Ukkonen jyrisi, joskin hillitymmin, kuten näytti, Diederichin yhä voimakkaamman äänen vaikutuksesta; sen sijaan putoili pisaroita, niin raskaita, että kunkin putoaminen voitiin erikseen kuulla.

"Perivihollisen maasta", huusi Diederich, "vyöryy yhä edelleen demokratian lokavirta, ja vain saksalainen miehuus ja idealismi muodostavat sen padon, joka asettuu sitä vastaan. Mutta jumalallisen maailmanjärjestyksen isänmaattomat viholliset, jotka tahtovat kaivaa perustukset valtiojärjestykseltämme, on jumitettava pois viimeistä vesaa myöten, jotta, kun meidät kutsutaan kerta viimeiselle tuomiolle, jokainen voi silloin astua hyvällä omallatunnolla Jumalansa ja vanhan keisarinsa eteen ja, kun kysytään, onko hän koko sydämellään työskennellyt valtakunnan hyväksi, voi lyödä rintoihinsa ja sanoa avoimesti: kyllä!"

Samalla Diederich antoi itselleen sellaisen iskun, että hänen hengityksensä salpautui. Pakollista väliaikaa, mikä tästä syntyi, käytti siviilikoroke hyväkseen ilmaistakseen levottomuudellaan pitävänsä puhetta loppuneena; sillä ukkosilma häälyi juuri nyt juhlayleisön päiden päällä ja tulikivenkeltaisessa valossa munankokoiset sadepisarat putoilivat yksitellen, hitaasti ja koputellen, aivan kuin olisivat antaneet varoituksia… Diederichillä oli taas ilmaa.

"Kun nyt peite putoaa", hän aloitti uudella innolla, "kun tervehdykseksi liput ja standartit painuvat, miekat laskeutuvat ja painetit välkkyvät —" Silloin kuului taivaalta niin hirvittävä räjähdys, että Diederich lyykistyi ja, ennenkuin huomasikaan, kyyristyi pöytänsä alle. Onneksi hän tuli jälleen esiin, ilman että hänen katoamistaan oli huomattu, sillä kaikille oli käynyt samalla lailla. Tuskin kukaan kuuli sitä, kun Diederich pyysi hänen ylhäisyyttään, herra ylipresidenttiä, armollisesti käskemään peitettä putoamaan. Kuitenkin ylipresidentti astui virallisen teltan eteen, hän oli tavallista keltaisempi, hänen tähtensä säteily oli sammunut, ja hän sanoi heikolla äänellä: "Hänen Majesteettinsa nimessä minä käsken: peite pudotkoon" — minkä jälkeen se putosi. Samalla kajahti die Wacht am Rhein. Wilhelm Suuren näky, kun hän siinä ratsasti ilman halki, perheenisän ryhdissä, mutta vallan kaikkien kauheuksien ympäröimänä, terästi vielä kerran alamaiset ylhäältä tulevia uhkauksia vastaan, ja ylipresidentin esittämä eläköönhuuto keisarille sai vilkkaan vastakaiun. Tosin Heil dir im Siegerkranzin säveleet antoivat hänen ylhäisyydelleen merkin mennä patsaan juurelle, tarkastaa sitä ja pitää sen luojalle, joka jo odotti, kunnioittava puhe. Jokainen käsitti sen, kun tuo korkea herra epäröiden suuntasi katseensa taivaalle; mutta kun mitään muutakaan ei ollut odotettavissa, niin hänen velvollisuudentunteensa voitti, voittipa sitä loistavammalla tavalla, kun hän oli ainoa hännystakkipukuinen niin monien sotilaiden joukossa. Hän uskalsi lähteä sinne uljaasti suurten pisarain hitaasti tippuessa, ja hänen kanssaan meni ulaaneja, kyrassiereja, husaareja ja kuormastoupseereja… Jo oli päällekirjoitus "Wilhelm Suuri" tehty tiettäväksi, luoja oli saanut kunnioittavan puheen ohella ritarimerkkinsä ja juuri piti henkinen luoja Hessling esitettämän ja ritarimerkillä koristettaman, kun taivas aukeni. Se aukeni kokonaan ja yht'äkkiä, niin rajusti, että tuntui siltä, kuin kauan pidätetty tulva olisi päässyt valloilleen. Ennenkuin herrat olivat edes ennättäneet kääntyä, he seisoivat jo vedessä nilkkojaan myöten, ja sitä vuoti hänen ylhäisyytensä hihoista ja housuista. Korokkeet katosivat vesitulvaan, kuten kaukana keinuvassa meressä nähtiin, että teittäin katot olivat sortuneet veden painosta ja että niiden märissä laskoksissa kieri oikeaan ja vasempaan kirkuvia joukkoja. Herrat upseerit käyttivät elementtejä vastaan kirkkaita aseitaan ja raivasivat itselleen tien purjekankaan läpi. Siviiliväki pääsi vain ryömien pois ja kylpi, hurjasti vavahdellen, tulvivalla aukealla. Sellaisten olosuhteiden vallitessa ylipresidentti näki tarkoituksenmukaisuussyistä parhaaksi jättää sillensä ohjelman loppusuorituksen. Salamain säihkyessä, purskuen vettä suihkukaivon tavoin hän riensi kentältä ja hänen perässään sivusadjutantti, rakuunat, ulaanit, husaarit ja kuormastoupseerit. Matkalla hänen ylhäisyytensä muisti hänen sormestaan roikkuvan ritarimerkin, joka oli tuleva henkiselle luojalle, ja velvollisuudelleen uskollisena äärimmäisyyteen asti, mutta pyrkien välttämään kaikkea viivytystä, hän ojensi sen juosten ja vettäruiskuttaen presidentti Wulckowille. Wulckow puolestaan kohtasi erään poliisin, joka vielä oli paikallaan, ja uskoi hänelle kaikkeinkorkeimman kunnianosoituksen perilleviemisen, minkä jälkeen poliisi läksi myrskyn ja kauhun läpi etsimään Diederichiä. Lopulta hän löysi hänet puhujalavan pöydän alta kyykyltään vedessä. "Siin' on Teille Willenristi", sanoi poliisi ja väisti syrjään, sillä samassa löi salama niin lähelle, aivan kuin estääkseen ristin ojentamisen. Diederich vain huokasi.

Kun hän viimein yritti toisella kasvonpuoliskollaan tähystää maahan, niin sen päällä kumous oli vain kasvamassa. Tuo suuri musta palomuuri oli longollansa ja vähällä kaatua, kuten sen takana oleva talokin. Kiitävässä, tulikivenkeltaisessa ja sinisessä aavevalossa olevan olentoryhmän yli paraadikuskien hevoset hyppäsivät pystyyn ja pötkivät tiehensä. Onnellinen tuo etuoikeudeton kansa, joka oli ulkona ja kaikilla vuorilla; omistavat ja sivistyneet sen sijaan olivat sellaisessa asemassa, että tunsivat jo päittensä päällä kumouksen kiitävät pirstat sekä ylhäältä tulevan tulen. Ei mikään ihme, jos olosuhteet määräsivät sen käyttäytymisen ja monet naiset, jotka raa'alla tavalla työnnettiin takaisin uloskäytävästä, äkisti kierivät toistensa ylitse. Luottaen vain urhoollisuuteensa herrat upseerit käyttivät jokaista kohtaan, joka asettui heitä vastaan, voimakeinojaan — sillä aikaa kuin lippukankaat, irtautuneina myrskyssä korokkeiden ja virallisen teltan jätteistä, mustavalkopunaisina suhisivat läpi ilman kiistelevien korviin. Niin toivoton kuin asiaintila olikin, rykmentin soittokunta soitti edelleen Heil dir im Siegerkranzia, soitti vielä senkin jälkeen, kun sotilasketju ja maailmanjärjestys oli murtunut, soitti kuin hukkuvassa laivassa kauhulle ja raukenemiselle. Uusi tuulispää hajotti sen myöskin — ja Diederich, silmät suljettuina, tuntien kuolon huimausta ja valmiina kaikkeen, sukeltautui jälleen puhujapöytänsä viileään syvyyteen, pöytänsä, johon hän takertui kuten viimeiseen esineeseen maan päällä. Mutta hänen jäähyväissilmäyksensä näki jotakin sellaista, joka oli aivan käsittämätöntä: näki aitauksen, tuon kansanpuistoa ympäröivän ja mustavalkopunaväreillä verhotun luhistuneeksi ja sortuneeksi sen osalle sattuneen painon alla, ja sitten kaiken, mikä oli mennyt mullin mallin, kasaantunut tai hajonnut, mennyt sikin sokin, ylösalasin, sekä tämän yleisen toisten-silmille-hyppimisen — näki tämän tulivirroissa tapahtuvan, ylhäälläheiluvain ruoskain puhtaaksilakaisun, tämän lopun, joka muistutti humalaisten naamiaisten päättäjäisiä, tämän aatelisten ja aatelittomien poislakaisun, tämän kaiken sekamelskan, mihin hukkuivat hienoimmat uniformut, unestaheränneet porvarit, ainokaiset pylväät, jumalanlähettämät miehet, ideaaliset arvot, husaarit, ulaanit, rakuunat ja kuormastoupseerit!

Mutta apokalyptiset ratsut kiitivät edelleen; Diederich huomasi sen, ne olivat panneet toimeen viimeisenpäivän manööverit, mitään totta ei tällä tarkoitettu. Koetteeksi hän jätti turvapaikkansa ja totesi, että yhä vielä vain riehui ja että keisari Wilhelm Suuri oli vielä siinä kaikkine vallan välineineen. Diederichistä oli kaiken aikaa tuntunut siltä, kuin patsas olisi murskaantunut ja hävinnyt. Juhlakenttä tosin näytti autiolta muistolta, mikään sielu ei elähyttänyt sen raunioita. Kuitenkin, tuolla taustalla liikkui joku, vieläpä hänellä oli ulaanin uniformu päällään: herra von Quitzin, joka tarkasti luhistunutta taloa. Salaman satuttamana se paloi hänen suuren, mustan palomuurinsa jäännösten takana; ja kaikkien paetessa herra von Quitzin oli vain jäänyt paikoilleen, sillä häntä vahvisti eräs ajatus. Diederich näki hänen sydämeensä. "Tuosta talosta," ajatteli herra von Quitzin, "meidän olisi vielä pitänyt päästä ja saada se myydyksi puistolle. Mutta mitään ei ollut tehtävissä, emme käyttäneet kaikkea painostusvaltaamme. No niin, nyt minä saan vakuutusrahat. Jumala on olemassa." Ja sitten hän läksi palokuntaa vastaan, joka onneksi ei enään voinut tehdä mitään oleellista koko asialle.

Esimerkin rohkaisemana Diederichkin läksi tiehensä. Hän oli menettänyt hattunsa, vesi loiskui hänen kenkiensä alla, ja housujensa takimmaisessa laajennuksessa hän kuletti mukanaan lätäkköä. Kun mitään vaunuja ei ollut saatavissa, niin hän päätti kulkea kaupungin läpi. Vanhojen katujen kulmat johtivat pois tuulen, hänen olonsa tuntui lämpöisemmältä. "Katarrista ei ole puhetta. Mutta Gusten täytyy asettaa kääre minun vatsani ympäri. Kunpa hän ei vain suvaitsisi tuoda taloon influenssaa!" Tämän murheen jälkeen hän muisti kunniamerkkinsä. "Hänen Majesteettinsa säätämä Wilhelminristi annetaan vain suurista ansioista kansan jalostamisessa ja sen hyvinvoinnin kehittämisessä… Sitähän tässä on tehty!" sanoi Diederich ääneen tyhjällä kadulla. "Ja vaikka dynamiittia sataisi!" Luonnon puolelta sattunut vallankumous oli ollut riittämättömillä keinoilla toimeenpantu yritys. Diederich näytti taivaalle Wilhelminristiään ja sanoi "ähäh" — minkä jälkeen kiinnitti sen rintaansa neljännen luokan ritarimerkin viereen.

Fleischhauergrubessa oli useita ajopelejä pysähtyneenä, merkillistä kylläkin, vanhan Buckin talon edustalla. Yhdet niistä olivat maalaisvaunut. Olisiko jotakin —? Diederich tähyili taloon: lasinen etehisen ovi oli tavattomasti avoinna, aivan kuin olisi odotettu jotakin, joka harvoin kävi talossa. Laaja etehinen oli kylläkin hiljainen, mutta kun hän hiipi kyökin ohi, niin siellä oli vain voivotusta: vanha palvelija kasvot käsissä. "Siis niin pitkällä sitä ollaan" — ja äkkiä Diederichiä alkoi värisyttää, hän pysähtyi ja oli valmis perääntymään. "Minulla ei ole täällä mitään tehtävää… Kuitenkin! Minulla on täällä tehtävätä, sillä kaikki on täällä minun, minun velvollisuutenani on katsoa, että täältä myöhemmin ei vain viedä mitään." Mutta tämä ei vain yksistään ajanut häntä eteenpäin; vakavampaa ja syvempää ilmeni hänen läähättämisessään ja vatsankouristuksessaan. Hillityin askelin hän nousi sileitä, vanhoja portaita ja ajatteli: "Kunniaa urhoolliselle viholliselle, jos hän kaatuu kunnian kentällä! Jumala on langettanut tuomionsa, niin, niin, niin sitä käy, kukaan ei voi sanoa, etteikö hän eräänä päivänä —. No mutta kuulkaahan, on kuitenkin ero olemassa, asia on joko hyvä tai paha. Ja hyvän asian ylistämiseksi ei saa jättää mitään tekemättä, meidän vanhan keisarimmekin täytyi todennäköisesti ponnistaa kaikki voimansa, kun hän meni Wilhelminkukkulalle kukistetun Napoleonin luokse."

Hän oli jo keskikerroksessa ja kulki varovaisesti pitkän käytävän läpi, minkä päässä ovi oli auki, täälläkin taas auki. Hän likisti itseään seinää vastaan ja kurkisti sisään, näki vuoteen, jonka jalkopää oli oveen päin käännettynä ja jossa makasi vanha Buck läjätyillä tyynyillä, näyttäen olevan tunnottomana. Ei mitään ääntä; oliko hän sitten yksin? Varovaisesti hän siirtyi toiselle puolelle — ja nyt hän näki verhotut ikkunat ja niiden edessä, puoliympyrässä, perheen: lähinnä vuodetta oli Judith Lauer vallan jäykkänä, sitten Wolfgang, kasvoilla sellainen ilme, jota kukaan ei olisi odottanut; viisi tytärtä oli ahtautuneena ikkunain väliin vararikkoisen isän viereen, joka ei ollut enää siro; edelleen talonpoikaistunut poika tylsäkatseisen rouvansa kansa, ja lopulta Lauer, joka oli istuvallaan. Hyvällä syyllä kaikki olivat niin hiljaa; tällä hetkellä he menettivät viimeisen toivon saada vielä puhella yhdessä! He olivat olleet pinnalla ja tuudittaneet itsensä varmuuteen, niin kauan kun vanhus piti paikkansa. Hän oli kukistunut ja he hänen mukanaan, hän katosi, ja he kaikki mukana. Hän oli seisonut vain lentohiedassa, koska kerta ei ollut nojannut voimaan. Turhia päämääriä, jotka erkanivat voimasta! Hedelmätön henki, Sillä hän ei jättänyt jälkeensä muuta kuin häviötä! Hairausta kaikki kunnianhimo, jolla ei ollut nyrkkejä ja rahaa niissä!

Mutta mistä tuo ilme, joka oli Wolfgangilla? Siinä ei näyttänyt oikeastaan olevan murhetta, vaikka kyyneliä vuotikin hänen kaihoisista silmistään; siinä näkyi olevan kuin kateutta, karmeata kateutta. Miltä toiset näyttivät? Judith Lauerin silmäkulmat olivat vetäytyneet synkästi kokoon, hänen miehensä huokasi — ja vanhimman pojan vaimon työläisenkädet olivat ristissä kasvoilla. Päättävän ryhtisenä Diederich asettui, keskelle, oven eteen. Käytävässä oli pimeätä, he tuolla eivät nähneet mitään, eivätkä olisi voineet; mutta vanhus? Hänen kasvonsa olivat ovellepäin käännetyt, ja minne ne katsoivat, siellä aavistettiin enemmän kuin siellä olikaan, ilmiöitä, joita kukaan ei olisi voinut muuttaa toisenlaisiksi. Nähdessään ne jälleen ihastuneissa silmissään hän avasi tyynyillään hitaasti käsivartensa, yritti kohottaa niitä, kohotti, liikutti niitä kutsuvasti ja vastaanottavasti — ketä hän kutsui ja vastaanotti? Keitä kaikkia noin pitkällä kutsulla ja vastaanotolla? Hän kutsui koko kansaa, niin teki mieli uskoa, ja millaista, kun sen tulo nosti vanhan Buckin piirteisiin aavemaisen onnen?

Sitten hän pelästyi, aivan kuin olisi kohdannut jonkun vieraan, joka herätti kauhua: pelästyi ja tavoitteli ilmaa. Diederich, joka oli vastapäätä häntä, teki itsensä vielä jäykemmäksi, pullisti musta-valko-punavyötään, kurkotti eteenpäin kunniamerkkejään ja salamoi vielä kaiken varalta. Vanhus antoi äkisti päänsä vaipua, hän itse retkahti taaksepäin, aivan kuin murtuneena. Hänen omaisensa kiljasivat. Kauhun tukahuttamana vanhimman pojan vaimo sanoi: "Hän näki jotakin! Hän näki pirun!" Judith Lauer nousi hitaasti ja sulki oven. Diederich oli jo tiessään.