I.
Kolmen tunnin matkan päässä Toulon'in kaupungista Ranskan maalla, Välimeren rannalla, on vähäinen Hyéres niminen kaupunki, joka, jos muutoin jotain paikkaa maan päällä voidaan kutsua paratiisiksi, ainakin ansaitsisi tämän nimen. Vuorien keskellä, jotka kolmelta kannalta suojaavat sitä meren kohisevilta aalloilta, on kaupunki ihanassa laaksossa. Luojan oman käden tekemän puutarhan muotoinen, joka leviää kaikille puolin vuorien juurille saakka. Täällä ei talvesta tietä; näyttää niinkuin luonto tässä yksinäisessä laaksossa ei tarvitsisi lepoa. Kun Saksan maalla kaikki on elotoinna ja paljaana, ja jää ja lumi peittää vuoret, laaksot ja kymet, ja jokainen mieluisemmin oleskelee lämpimässä tuvassaan, niin kukkii täällä oransi-puu, ja liittää hyvän hajunsa kassia-puun ja panskalaisen jasmini-kasvun hajuun. Ja tiheäin puistoin varjossa hakee väsynyt virkistystä ja viileystä. Kesä-aikana tosin nousee monista vähäisistä järvistä, kun isoon aikaan ei ole satanut, märkiä utuja, jotka sumu-vaippana leviävät tämän paratiisinkaltaisen seudun ylitse, ikäänkuin muistuttaaksensa asukkaita että maan päällä kuitenkaan ei ole todellista paratiisia; mutta kohta puhaltaa vuorilta vilvoittava tuulenhenki, joka ei ainoastaan huojenna rasittavaa kesähellettä, vaan karkoittaa myös tästä ihanasta seudusta nuoskeat sumut, että jälleen tulee yhtä ihastuttavaksi.
Eikö täällä luulisi ainoastaan onnellisia ihmistä asuvan? Ihmisen onnellisuuden voimalliset viholliset: moninaiset taudit, jotka hänen sielunsa ja ruumiinsa valloittavat ja sortavat, eivät täällä voi syntyä; sillä kaikki ruumiilta ja hengeltä sairaat, jotka eivät muualla parannusta ja pelastusta löydä, turvautuvat tänne, ja läheisen kuolemansa karttaminen heille enimmästi onnistuu. Mutta ihmisen toinen sukuperäinen vihollinen, joka asuu hänen omassa sydämmessään: oman voiton pyyntö ja muut pahat himot, ovat myös täällä valtansa pitäneet, sillä missä vaan ihmisiä elää, siinä on myös synnillä asuntopaikka, ja turmellee Jumalan käden meille tekemän paratiisin.
1700-sataluvun alussa seisoi pohjaiseen nousevan vuoren juurella puusta ja tiilistä rakennettu huone, joka, ehkä vähäinen ja halpaa rakennus-muotoa, kuitenkin oli hupaisen ja siistin näköinen. Kolmelta puolelta piiritti sitä kaunis metsikkö sitruuna-puita, jonka varjossa asukkaat saivat levätä päivän varista ja rasituksesta ja iloita nähdessänsä kultaisia hedelmiä ja heleän sinisen taivaan, joka siellä täällä näkyi oksain välistä. Kun aurinko lähestyi laskuaan, leikitteli täällä lämpöisellä ja pehmeällä maalla kolme lasta, iästänsä kolmen ja seitsemän vuoden välillä, ja vanha hopea-hiuksinen mies katseli iso-isällisellä mielisuosiolla näitä iloisia pieniä lapsia, kohenteli heidän leikkiään, asetti rauhaa heidän keskenään, kun niin tarvittiin. ja kiikutti vähäistä tyttöä polvillaan. Lasten äiti, nuori 21-vuoden ikäinen vaimo, tuli nyt ulos ja jakoi iltaista nälästyneille. Lapset menestyivät kaikki terveinä ja iloisina, niinkuin kukkaset kedolla, ja iso-isä katseli niitä tytyväisellä sydämmellä; eikö äitin siis pitänyt olla onnellisena? Ah! ei ollutkaan. Hänen kauniissa surullisissa kasvoissaan kuvautui raskas kärsiminen, joka teki hänen mielensä sairaaksi. — "Sabina", sanoi vanha mies, "olet tänä päivänä niin suruissasi! onko poikani taas huolestuttanut sinua?"
"Ah, hyvä Jumala," vastasi miniä kyynelsilmin, "että minun täytyy tähän myötäisen vastauksen antaa. Meillä on niin hyvä ja tuloisa arenti, lapsemme ovat terveet ja saattavat meille ainoastaan iloa, ja kuitenki tämä ei ole miehelleni mieliksi. Hän heittää työn palvelijoille, eikä huoli lastensa opetuksesta, vaan kuleskelee sen siaan aikaisin aamusta iltaan asti, usein myöhään yöhön, ympäri mailla metsissä, ja eläin-poloisten ampuminen on hänen huvituksensa. Kotiin tullessaan on hän sitten suutuksissaan ja pahalla tuulella, ei puhu minulle ystävällistä sanaa, heittää tuskin silmänsä lastensakaan päälle, jotka nostavat kätensä häntä vastaan, ja menee jälleen muutaman tiiman päästä pois. Ah! pelkään hänen huonossa seurassa olevan."
"Eksynyt poika raukkani!" huudahti vanhus. "Leonardo oli ennen hyvä-luontoinen, oli aina vanhuuteni ilo ja lohdutus; ja nyt noin kaksi vuotta sitten on tuo onnetoin himo, tuo joutilas, laiska elämä valloittanut hänen. Puheesi huonosta seurasta, Sabina, onkin aivan totta; molemmat veljekset Lucilo ja nuori Francisco, joidenka kanssa hän pitää seuraa, ovat sivistymättömiä ja raivokkaita nuorukaisia, jotka eivät taivu kunnolliseen työhön ja elävät tuosta ajelehtamisesta. Tämä elämänlaatu on parannettava; vielä tänä päivänä tahdon puhutella häntä".
"Ah, tee se, appi," rukoili nuori vaimo. "Tuhansittain siunatkoon teitä Jumala, jos voitte johdattaa miehen onnettoman vaimonsa tykö ja isän hylättyin lastensa tykö!"
Sabinan jälleen mentyä tupaan valmistaaksensa illallista miehelleen ja palvelioille tuli nuorellainen mies käyden huonetta kohden. Hän oli iso, vankka ja roteva, ja kasvonsa oli päivettynyt, pitkä pyssy oli olalla ja leveä veitsi vyössä. Pilkkuinen koira juoksi hänen edellään.
"Hyvää iltaa, Leonardo!" huusi hänelle ukko. Tulia vastasi tähän tervehtimiseen nirppaasti ja vihaisesti ja tahtoi joutua hänen ohitse. "Odota, poikani," lisäsi ukko, "eikö sinulla ole ystävällistä tervehtimistä vanhalle isällesi? Etkö tahdo nähdä lapsiasi?"
"Ei ole minulla aikaa," vastasi Leonardo. "Minun täytyy jälleen tällä hetkellä lähteä pois."
"Ja mihin?" kysyi isä. "Aurinko on laskussaan, matkustaja hakee itselleen majaa, työmies palaa kotiinsa kedolta, jokainen kokoaa ympärilleen omansa, joista päivän työt ja toimitukset ovat pitäneet hänen erillänsä; sinä yksin et ajattele, että sinunkin pitää kotona oleman, ja että vaimosi ja lapsesi ikävöitsevät sinua."
"Eivät he minua tarvitse!" vastasi Leonardo kylmäkiskoisesti. "Olettehan te täällä, jos muutoin jotain turvaa kaipaavat!"
"Mitä sanot?" huudahti isä, kuitenkin enemmin kipeän hämmästyksen äänellä, kuin nuhdellen. "Luuletko, poikani, sinun niin sopivan muille antaa miehen ja isän pyhät velvollisuudet, jotka Jumala on sinulle pannut? Onko ainoastan hätätilassa omiasi varjeleminen tämä velvollisuutesi? Eikö sinun pikemmin tule olla uskollinen isäntä ja talosi voimassa pitäjä? Eikö sinun tule ottaa vaimosi huolesta osa päällesi, ja olla saapuvilla työllä ja neuvolla huoneessasi ja ruveta isannuuteen? Puhut turvasta? Taitaako siis rosvoja ja murhajia taikka metsän petoja tänne tulla, joita vasten vaimosi ja lapsesi turvaa tarvitsevat? Mutta totta puhut, poikani; tarvitsemme kaikki turvaa, vaan toisella lailla kuin sinä arvelet. Tarkoitan turvaa taivaalliselta Isältämme, joka pitää kaikkivaltiaan kätensä suojellen kotielämän ylitse; mutta hyvä kuitenkin on, kuin isäntä on perheensä luona auttaen heitä rukoilemaan ja kiittämään häntä."
"En tiedä," sanoi Leonardo synkeämielisesti, "miksikä tänä päivänä näette niin erinomaisen paljon nuhdeltavaa minussa."
"O, ei ainoastaan tänä päivänä," keskeytti ukko äkisti. "Jo kahtena vuonna olen nähnyt käytöksesi olevan nuhteen alaisen; mutta en ole mitään virkkonut sen tähden että — jaa, miks'en tuota voi tunnustaa, sen tähden ett'ei ollut minulla sydäntä sihen. Jos sanon sinulle, että hyvä Jumala on uskonut sinulle kolme lasta, joidenka kasvatus sinun tulee täyttää, niin täytyy minun myös uskoa sinun olevan kelvollisen niitä kasvattamaan. Mutta isän-isänkään ei sovi sanoa isälle, mitä hänen tulee tehdä lapsiensa tähden, sillä se pakottaa hänen katkeraan visseyteen, että poikansa ei ole isäksi kelvollinen!"
"Isä!" huudahti Leonardo tuimasti ja uhkaavalla äänellä, "tiedätte minun voivan paljon kärsiä teiltä; mutta teidän pitää myös tietää, mitä isännän-oikeuteeni kuuluu."
"Niin kyllä, sen tiedän aivan hyvin," vastasi ukko äkisti, kuitenkin rauhallisesti ja vakavasti. "Isännän-oikeutesi on siinä, että voit jälleen hävittää talosi, kun lystäät. En kuitenkaan tarkoita tätä puusalvosta, vaan perhettäsi. Käsissäsi on monta keinoa talosi varallisuuden hävittämiseen, vaimosi murhekuolemaan saattamiseen ja lastesi hengellisen ja ruumiillisen kadotuksen tielle johdattamiseen, vanhan isän viimeisen elämän ajan sulaan murheesen ja harmiin muuttamiseen, niin että hänen surulla täytyy hautaansa astua. Tämä on isännän-oikeutesi, ja tahdotko sitä käyttää, niin en tiedä maan päällä ketään, joka sinua siitä voisi estää!"
Vanhus puhui nämät sanat sydämmestä surkuttelevalla äänellä ja nähtävästi silmänsä vettyivät. Liikutustaan salatakseen otti hän pienen tytön syliinsä, pyyhki hänen ruskeat käherä-hiuksensa otsalta ja suuteli häntä; molemmat pojat seisoivat molemmin puolin häntä ja katselivat surullisella kummastuksella milloin isää, milloin isän-isää, sillä voivat hyvin ymmärtää kaiken ei niin olevan, kuin pitäisi.
Leonardo tuijotti eteensä synkeällä katsannolla ja lykkäsi nurjalla mielin tyköään pilkkuisen koiran, joka hyväillen lähestyi häntä, epäilemättä sotivat hyvä ja paha henki toistensa kanssa hänen sielussaan ja ensisti näytti niinkuin paha-henki saisi voiton. Leonardo astui epätasaisesti edestakaisin, otti pyssyn olaltaan, ripusti sen puun oksalle, seisahtui sitten äkkiä ja sanoi: "Isä, sano mikä minussa teitä oikeammastansa pahastuttaa?"
"Se minua pahastuttua, ettäs olet luopunut ensimäisestä rakkaudestasi," vastasi ukko Raamatun sanoilla, jonka näkyi varsin hyvin tunteman. "Mitä ovat vaimo ja lapset sinulle tehneet, ettäs olet niistä niin huolimatoin? Mitä on Jumala taivaassa sinulle tehnyt, että niin rikot niitä pyhiä käskyjä, joita hän on sydämmeesi kirjoittanut?"
"Olette liian kova minua vastaan!" vastasi Leonardo synkeä-mielisesti. "Mitä minä siis teen! Onko metsästäminen niin rangaistuksen alaista ja syntistä?"
"Se on siinä, missä tiloissa se tapahtuu," vastasi ukko entistä leppeämmällä äänellä. "Metsästys ei ole sinun virkasi, mutta jos jolloin kulloin harjoitat sitä, niin ei siitä ole mitään, mutta tuo ajelehtaminen on muuttunut himoksi sinussa; sinä laimin lyöt sen vuoksi oman työsi, ja annat palvelijasi mielivaltaisesti sitä toimittaa. Usein et tule kotiin öinä eikä päivinä, et huoli vaimosta ja lapsista, jotka ikävöitsevät sinua; ja tullessasi et tuota rauhaa taloosi, vaan olet nirppaana, tytymätöinnä, suuttununna, eikä kukaan voi tehdä sinun mieltäsi myöten. Häirität sen kautta siveän ja uskollisen Sabinan rauhan; oudostut omille lapsillesi ja hukkaat heidän rakkautensa ja luottamuksensa sinuun. Sanalla sanoen, joutaviin mitättömiin huvituksiisi unhotat miehen ja isän, sekä isännän velvollisuudet; ja josko," pitkitti ukko suru-mielisellä äänellä, "omista lapsistasi olet kokenut, kuinka autuaallista vanhempain ilo lapsistansa on, niin saatan myös lisätä, ettäs unhotat pojan velvollisuudet, etkä ajattele, kuinka kovalta ja katkeralta minusta tuntuu nähdä sinun vaeltavasi tietä, joka ei suinkaan ole hyvä."
Tämä hänen elämänsä-laadun ja huolimattomuutensa kuvaileminen kävi kovasti Leonardon sydämmelle. "En ole kaikkia tätä ajatellut," virkkoi hän. "En tahdo kellekään pahaa tehdä!"
"Mutta kuitenkin sitä teet, poikani," keskeytti isä innoissansa. "Hyväin töiden kokonansa laimin lyöminen on myös syntiä. Mutta pää-asia on, ett'et näy tietävän, mihin huonoon joukkoon olet joutunut. Jahti-kumppanisi, molemmat Lucilot ja nuori Francisco, ovat sinulle huonoksi esikuvaksi. Kaksi heistä ovat naimattomina ja vanhempi Lucilo on kuin karhu talossaan; hän kohtelee vaimoansa, niinkuin orjapiikaa, eikä häpeä häntä lyömästä. Taloutensa on jo häviämässä ja, ellei muutosta kohta tapahdu, joutuu se surkeaan loppuun. Etkös havaitse, poikani, että sama kohtalo on sinullekin tulemassa? Tavattoman ajelehtamisesi kautta vieraudut kaikesta vakaisesta työstä; jahti-retkilläsi tulevat hyvät ajatukset harvoin mieleesi. Semmoiset jahti-kumppanit, kuin sinulla on, rakastavat peliä ja juomista, ja sen kautta joutuu yksi hyvä ajatus toisen perästä hukkaan, eläinten ampumisella aletaan ja ihmisten ampumisella lopetetaan. Leonardo, armas poikani! oletko nyt kerrassansa ruvennut minua niin varomaan, ett'et tahdo havaita, kuinka minä hyvää sinulle suon?"
Leonardo seisoi kovasti liikutetulla sydämmellä vanhan isänsä edessä. Katumuksen kivistys kuvautui nähtävästi hänen kasvoillensa ja ilmautui kun hän, seisoen vanhan isänsä edessä, hämyn ja hämmästyksen alaisena loi silmänsä maahan. Ja jos hän ei suoraan ja rehellisesti tunnustanut ja todistanut katumustaan, niin oli se siksi, että hän häpesi omien lapsiensa edessä, ehkä eivät voineet kaikkea ymmärtää. Tämä häpy tulee kaikkiin, jotka tunnustavat ja katuvat syntinsä; tämä on niitä hetkiä, kun hyväin henkien pyhät äänet soivat sielussa, tämä on niitä tiloja, jotka herättävät parantamisen päätöksen, jota ainoastaan vielä syvemmällä paatumuksella voidaan saada mitättömäksi; tästä tulee väärä häpy, jos ei ulkopuolisten asiain vallassa olemista voiteta, jos väärä kunnia, joka ihmisten edessä kelpaa, on painavampi kuin se, joka Jumalan edessä kelpaa, ja siis poistaa Hänen armonsa.
Kovaksi onneksi piti tämän tärkeän hetken päättymän pahoin Leonardolle. Vaimonsa Sabina tuli ulos ja kiiruhti miehensä tykö. Lempeästi nuhdellen otti hän miehensä käden ja sanoi: "Sinä häijy mies, tuletkos toki viimein kotiin Sabinasi tykö? Etkös siis enää rakasta minua eikä lapsiasi, kun niin pitkään saatat olla poissa?"
Ja mikä tuli näistä hyvää-tarkoittavista ja sydämmellisistä sanoista? Sillä hetkellä katosi Leonardon kasvoista katumuksen ja hävyn jälet, ja viha, uhka, ylpeys ja pilkka kuvautuivat hänen kasvoillensa, hänen tulisiin silmiinsä.
"Sekö on tarkoituksenne?" huudahti hän tuimasti. "Molemmat olette te yksissä juonissa minua vastaan! Tahtoisitte minun vaivaisena syntisenä lankeavan polvilleni ja rukoilevan armoa? Menkäät hiiteen!"
Samassa sieppasi hän pyssynsä puusta, kutsui koiraansa ja rienti kerkeillä askeleilla pois. Sabina, lapset ja isä huusivat itkein häntä takaisin; mutta ei ollut tästä millänsäkään, vaan ryntäsi niinkuin hurja-päinen pois ja katosi kohta silmistä metsään.
Tämä on oma-rakkauden kuolettava voitto ja sen halveksiminen Jumalan pyhää kutsumista; voitto, joka jo on saattanut hirmuisimman kurjuuden paatuneen ihmisen yli.
Jos Sabina ei olisi tullut, eli jos olisi seisahtunut hiljaa ja ääneti etäällä, niin olisi Leonardo heittäytynyt isänsä jalkain juureen, vaimonsa syliin, ja luvaten parannusta pyytänyt anteeksi; mutta Sabinan äkillinen väliintulo, hänen jos lempeäkin nuhteleminen juuri sinä hetkenä, kun Leonardo kovasti syytti itseään, kuoletti kerrassansa heräävän paremman hengen, ja paha henki tuli jälleen sisään ja toi muassaan seitsemän muuta, jotka olivat häntä vielä pahempia.
Tarkempi ihmisyyden tunteminen ja lähempi sielun tuttavuus saattaisi tosin monessa tapauksessa monta kovettunutta ja paatunutta sydäntä katumukseen ja parannukseen, ja liian aikainen hartaus, kovat nuhteet ja myös pahoin esitelty sydämmellisyys ovat usein pahentaneet, mitä taitavasti käytetty varoittaminen olisi voinut panna oikealle kannalle. Mutta eikö se kuitenkin aina ole surkeaa, että semmoisten seikkain pitää kääntää ihmisen heikon ja ynseän oman itsensä pois oikealta tieltä. Tähän tulee myös väärä häpy, joka huolii ulko puolisista asioista, jota vastoin oikeaa nöyryyttä myös löytyy, jota ei mikään voi poistaa, ja joka rakastaa sitä enemmin kuin häntä kuritetaan, kun ylpeys todella on murrettu ja oikea häpy Jumalan edessä täyttää sielun.
Tuhlaajapojan katumus, joka niin täydellisesti näytetään näissä sanoissa: "En ole mahdollinen pojaksesi kutsuttaa;" se on sydämmen totinen uudestisyntyminen, sillä joka niin on Kristuksessa, hän on uusi luontokappale. Mutta Leonardo ei vielä tuntenut Herraa Kristusta, vaikka oli kristitty, ja niin kulki hän tästä alotetun parannuksen hetkestä vielä joutuisammin eteenpäin kadotuksen tietä.