II.
Noin tiiman kuluttua puoliyöstä, joka seurasi tätä Leonardon perheelle niin surullista päivää, kuului kova ja hätäinen kolkutus huoneen ovelta. Sabina, joka ei voinut nukkua, sillä suru ja huoli kalvoi hänen sydäntään, nousi ylös, kiiruhti ovelle ja kysyi: "Kuka siellä?"
"Avaa Jumalan tähden!" vastasi miehensä ääni. Sabina avasi, ja Leonardo hyökäisi sisään kalveana ja hämmästynynnä ja salpasi oven perästänsä semmoisella hädällä ja kiivaudella, että olisit luullut rosvoin ja murhaajain häntä takaa ajavan.
"Leonardo, mikä sinua vaivaa?" kysyi Sabina, vapisten säikähyksestä. "Eihän sinulle ole mahtanut vahinkoa tulla? Puhu toki! äänettömyytesi, levottomuutesi kuolettaa minun!"
"Sabina," sanoi hänen miehensä, "olet aina sanonut minua rakastavasi. Tahdon sen uskoa; mutta näytä se myös nyt toteen! Jos joku sinulta kysyy, josko tänä yönä olin kotona, tahdotko silloin sanoa: oli? Vastaa!" jatkoi Leonardo tuskallisella kiiruudella. "Jos et ole minua pettänyt rakkautesi vakuutuksilla, tahdotko siis tehdä mitä mä sinulta pyydän?"
Mutta ennen Sabinan hämmästyksestänsä toinnuttua kuului raskaita askeleita portailta. Iso-isä, tästä eriskummaisesta kolinasta herättyään, tuli alas kysymään mikä nyt oli asiana. Leonardo juoksi isänsä vastaan, lankesi hänen jalkain juureen ja huudahti: "Isä, en ole enää yhtäkään rakkautenne osoitusta ansaitseva! mutta jos surkuttelette poikaanne, niin auttakaa minua ja saakaa vaimoani samaa tekemään."
"En ymmärrä sinua," vastasi ukko. "Mitä siis on tapahtunut? mitä saatamme tehdä pelastukseksesi? ja kenestä? Kuka se on, joka sinulle pahaa tehdä tahtoo?"
"Ah, armahtakaa minua, olen tappanut ihmisen!"
"Murhaaja!" huusi vanhus kauhistuksella ja astui muutaman askeleen takaperin. Sabina voihkasi kovaan voivotus-huutoon ja voipui voimatoinna alas tuolille.
"Isä," jatkoi Leonardo, "älkää saattako minua kovimpaan kurjuuteen. Älkää kuulematta minua tuomitko. Saatte tietää kaikki — kaikki, mutta ei nyt; ei ole minulla sanoja rikostani selittää mutta pelastakaa minä! Mahdollista on ett'eivät löydä jälkeheni. Mutta jos niin olisi, jos teiltä ja Sabinalta kysytään, tahdotteko silloin todistaa minun tänä yönä olleeni kotona tykönänne?"
"Siis väärää valaa, väärää todistusta vaadit meiltä?" kysyi ukko.
"Ihmisten edessä, ei Jumalan edessä," lankesi Leonardo äkkiä puheesen. "Tahdon katua millä tavalla vaan vaaditte, tahdon viettää koko elinkauteni kurjuudessa, kiron-alaisuudessa, mutta pelastakaa vaan minä ihmisten oikeuden käsistä. Isä! Sabina! ettekö yhtään surkuttele onnetonta Leonardoanne?"
Ukko oli vaiti, rakkaus ja surku poikaansa ja pelko Jumalaa ja Hänen oikeuttansa kamppailivat hänessä kovan kamppauksensa.
"Minä teen sen!" sanoi viimein Sabina päättävällä vakavuudella. "Tahdon mennä hukkaan, jos voin pelastaa sinun, Leonardo!"
"Pidä!" huusi ukko, "älä niin kerkeästi poista ijankaikkista autuuttasi! Vielä en tiedä mitä pitää minun tekemän. Molempain pitää meidän kuitenkin sopiman Leonardon pelastuksesta, peräytä sanasi, Sabina! Varhain huomenna tahdomme neuvoitella, ja siksi pyytää Jumalalta valistusta. Mene nyt levolle, poikani, jos vaan lepoa saat, ja rupee Jumalaan rukouksissasi, että hän sanoisi, miten sinun on menetteleminen. Sinun tulee saada olla yksinäsi nämä muutamat tunnit."
Ukko vetäikse takaisin kamariinsa ja kehoitti toisiakin samoin tekemään.
Tulevana aamuna puhuttiin koko kaupungissa miehen, liki-asuvan kartanoherran metsämiehen olevan metsään tapetun, epäilemättä metsärosvoilta. Ruumis oli löytty veressään ja viety asuntoonsa.
Koska molemmat Lucilon veljekset eivät olleet aivan hyvässä huudossa, katsottiin todennimiseksi heidän olevan murhaajain, tahi ainakin siihen osallisten. Nuorta Franciscoa myös pelättiin, jonka ohessa vastenmielisesti ja arasti mainittiin Leonardonkin nimeä, ehkä kyllä tiettiin hänen usein ja mielellänsä ruvenneen näiden raivokkain jahti-kumppanien pariin. Mutta kohta mykistyi rahvaan päättämys. Poliisin tuomio pelasti nämät kolme syytteen-alaista tästä kovasta syytöksestä, sillä sekä molemmat Lucilot että myös Francisco olivat jostakin ryöväyksestä edellisenä yönä pantu kiinni, ja murha oli vasta puoliyön aikana voinut tapahtua, koska murhattu metsästäjä oli kello 11 asti ollut perheensä luona.
Mutta Leonardon talossa ei ollut hänen kotia tultuansa hengen rauhaa, ainoastaan synnissä elähtynyt pahantekiä, joka on oman tuntonsa peräti kuolettanut, voi pahain tekoinsa päätettyä levolle mennä; mutta Leonardo oli vielä jumalattomuuden alottelia; omatuntonsa kiusasi häntä hirmuisilla tuskilla ja karkotti vähäisemmänkin unen hänen silmistään. Sabina vietti yönsä kyyneleillä ja rukouksilla, ja turhilla kokeilla miestänsä ilahuttaa ja lohduttaa; iso-isä taas kamppaili rukouksissaan sen kovan kamppauksen, joka kiusaten veti hänen mielensä milloin isänrakkauteen, milloin Jumalanpelkoon.
Ennen päivän koittoa astui hän poikansa huoneesen ja rauhaisella vakuudella vaati häntä kertomaan seikkansa, silloin vasta voisi hän päättää, miten tekisi.
Leonardo alkoi näin: "jätin teidän siinä onnettomassa sokeudessa, että molemmat olitte yksissä neuvoin minua nöyristämään, saadaksenne tottelevaisuudestani iloita. Saatin itseni uskomaan elämänkeinoni ei olevan nuhteen-alaisen; olin vihastunut teihin että pitelitte minua kuin alaikäistä lasta, ja varsinkin olin vihastunut sinuhun, Sabina, kun olit yksistä puolin isäni kanssa minua vastaan, ja minä sen siaan olin toivonut sinun puolustavan minua, niin jätin teidän täynnäni vihaa ja vimmaa, vieläpä lisäksi — en tuota salaa — teille molemmille kostoakin pyytävänä. Muutaman tunnin kuljeskelin sinne tänne metsässä; yö oli selkeä ja kuutaminen; kaikki oli hiljaa ja tyyneä; minussa yksin kuohui pahoja päätöksiä, ja jospa eläinkään olisi tullut pyssyni tienoille, niin olisi kentiesi verenhimoinen sydämmeni jäähtynyt, sillä verta se janoi. Mutta rankaiseva Jumala taivaassa näki turmani ja kadotukseni hyväksi toteen käymään. En nähnyt toista elävää metsässä. Kävelin siellä yksin murhamielineni. Kiihkeissäni heittäytyin sammalikolle alinomaa sen kysymyksen kiusattavana: mitä pitää minun tekemän? Yht'äkkiä kuului käyminen ja samassa seisoi Mallé kreivin metsävartia edessäni. Tuikealla äänellä kysyi hän minulta, mitä oli minun herransa jahti-metsässä tekemistä ja kutsui minua metsärosvoksi. Tämä saatti jo entisestä kuohuvan vereni tuliseen palavuuteen. Sieppasin pyssyni ja kolhasin metsän vartiaa päähän. Hän kaatui maahan — näin verensä juoksevan, ja nyt huusi tuhansia ääniä povessani: murhaaja! murhaaja! Sanomatoin hätä valloitti minun; uutena Kainina riennin sinne tänne metsässä verimerkki otsassani. Useamman kerran tahdoin jo itseni surmata — mutta en voinut mieltäni siihen rohkaista, sillä te ja lapseni tulitte aina mieleeni. — Ah! ei helvetissä ole kipuja, jotka olisivat näitä tuskiani kovempia. Niin tulin tänne takaisin ja nyt tiedätte koko asian. Henkeni on vallassanne; en tahdo sitä teiltä pyytää, sillä en sitä ansaitse. Tehkää kanssani miten teidän tulee tehdä. Olen nyt rauhoittunut, luulen itseni tässä hetkessä voivan kuollakin, jospa rikokseni sillä olisi sovitettu."
"Ei koskaan!" huusi Sabina itkein. "Ei sinun pidä kuoleman, Leonardo! Rangaiskoon Jumala, jos olen armoonsa mahdotoin, syntini, mutta minä pelastan sinun. Vannon autuuteni kautta, ett'et ole murhaaja."
"Sabina," sanoi ukko totisesti, päätänsä pudistaen, "pidätkö Jumalan pyhiä käskyjä, pidätkö omaa autuuttasi niin halpana, että kohta olet valmis niiden menettämiseen."
"Miten aivotte tehdä, appi?" kysyi Sabina tuskalla ja pelolla.
"Antaa totuudelle kunniansa!" vastasi ukko rauhallisesti ja totisesti, mutta vesissä silmin. "Poikani," jatkoi hän kääntyen Leonardoon, "en aivo olla syyttäjäsi; mutta jos tuomari minulta kysyy, oletko murhaaja, niin tahdon vastata: on! Jumalan armo on voimallinen ja suuri; kaikkivaltias ja kaikki-armahtavainen Jumala hallitsee ihmisten sydämmet, niinkuin vesipuroja; Jumala ainoastaan voi sinun pelastaa, mutta me ei. Tahdon tehdä mitä voin; tahdon todistaa muinoin hyväntahtoisesta sydämmestäsi, kentiesi voivat seitsen-kymmen-vuotisen ukon esi-rukoukset liikuttaa tuomarien sydämmiä; kentiesi säälii kuningas nuoruuttasi. Mutta tämä asia on Jumalan, ei ihmisten. Leonardo, voin nähdä pääsi putoavan, ehkä tämä näky on oma kuolemani; mutta en voi väärää sinusta todistaa, en voi ottaa pyhää ja vanhurskasta Jumalaa valheen todistajaksi! Jos murhaajanki kuoleman kuolisit — ryöväri ristinpuussa sai armoa Jumalan edessä — niin saatamme kuitenkin ijankaikkisuudessa toisiamme löytää. Mutta jos nyt väärin sinusta todistan, niin olemme molemmat ijankaikkisesti kadotetut."
Leonardo kuunteli näitä sanoja kovalla tuskalla. "Tiesin," virkkoi hän, "ett'ette toisin tekisi; en olekaan parempaa ansainnut. En voi, eikä minun tule enää elää; en voi koko elinkauteni kärsiä omanatuntoni kalvaavia nuhteita. Tahdon kuolla — sillä kuolema tuo minulle levon. Jumala armahtakoon vaimoani ja lapsiani!"
Sabina voikahti varsin katkeraan valitushuutoon; lankesi ukon jalkain juureen ja sanoi: "isä, armahtakaa poikaanne! armahtakaa minua ja lapsiparkojani! Jumala on armias ja laupias, hän kyllä antaa meille syntimme anteeksi!"
"Sabina," vastasi ukko totisesti, "et tiedä mitä sanot; älä erhety, ei Jumala anna itseään pettää. Rauhene nyt; asia ei vielä ole niin pitkälle mennyt, vielä on meillä tuhansia teitä miehesi pelastamiseen, mutta se tie, jota sinä tahdot kulkea, vie hukkaan."
Nyt nousi kova hälinä kadulla, ja kohta sen jälkeen astui huoneesen neljä sotamiestä, jotka suurisuisesti ja pöyhkiästi kyselivät Leonardoa. Sabina lykki hädässään ja tuskassaan Leonardoa, ja tahtoi vetää hänen myötänsä likimmäiseen huoneesen; mutta Leonardo piti kovasti vastaan ja lausui; "en tahdo pelastettaa! Käyköön se kirous, jonka olen itselleni tuottanut, toteen!"
Sotamiehet tunkeusivat sisälle ja karkasivat Leonardoa vastaan.
"Mitä tahdotte?" huusi onnetoin vaimonsa. "Mieheni on syytöin! hän ei ole metsävartiaa tappanut! Tahdon ottaa Jumalan ja kaikki Pyhät todistajiksi, että Leonardoni koko tämän yön ei ole ollut kotoa poissa!"
Sotamiehet hymyilivät kuitenkin valjusti ja yksi heistä sanoi: "vaimo, älkää turhaa vaivaa nähkö! Kuollut on itse puhunut, ja hänen todistuksensa on teidän todistustanne arvoisempi."
"Kuollut on puhunut!" puhkesi Leonardo kauhistukseen. "Mitä sillä tarkoitatte?"
"Empä muuta," vastasi sotamies, "kun että kuoleman kolahuksenne olivat yhtä vailla päästääkseen teitä rikoksenne päätodistajasta. Murhattu oli niin paljon tunnossaan, että voi tuomarille antaa nimenne ilmi. Eläneekö hän vielä, sitä en tiedä, mutta luultavaa se ei ole, sillä teillä on kova nyrkki ja luja käsi, sitä ei voi kieltää, Leonardo. Kuitenkin eli murhattu mies niin kauvan, että voi teidän päällenne kantaa. Siis ylös! ja seuratkaa meitä!"
"Jumala ja Isä!" huudahti ukko, pannen sormet ristiin rintansa yli, "kaikki olet sinä hyvin asettanut! Olet pelastanut minun helvetin tuskistani ja heittänyt meille armon tien auki! Jumala, minä kiitän sinua!"
Mutta Sabinasta nyt ei ollut semmoisiin tuntoihin. Hän lankesi sotamiesten jalkain juureen, syleili heidän polviansa ja rukoili Jumalan laupiuden tähden armoa, vapautta miehelleen. "Ottakaa minä hänen siaan," lisäsi hän, "minä olenkin oikeammiten murhaaja! minä se olin, joka ajoin Leonardoni kotoa; minä sytytin vihan hänen sydämmessään; minä yksin olen syypää! Jos ihmisen henki voi sovittaa murhan, niin ottakaa minun henkeni!"
"Nouse, uskollinen vaimoni!" lausui Leonardo, nostaen häntä ylös. "En ole semmoista uskollisuutta ja rakkautta ansaitseva. Minun tulee ansaitun velkani maksaa. Mutta rukoile Jumalaa edestäni, hän voi kaikki muuttaa".
"Sallitteko," kysyi hän nyt vahdilta, "minun sanoa jäähyväiset lapsilleni?"
Päämies katseli Leonardoa tutkivilla ja epäilevillä silmillä; sitten sanoi hän: "Menkää, ja tulkaa kohta takaisin, tahdon luottaa teihin!"
Nyt meni Leonardo siihen huoneesen, jossa hänen kolme lastansa nukkui levollisesti ja hiljaa aavistamatta ett'eivät kentiesi enää saisi isäänsä nähdä.
Sabina tahtoi seurata, mutta Leonardo esti häntä, ja muutaman minuutin kuluttua tuli hän takaisin ja sanoi: "Nyt olen valmis! Isä" kääntyen häneen — "älkää kirotko poikaanne! Teidän Jumalanne on myös minun! Onnellinen minä, joka nyt voin sen sanoa! Ja sinä, Sabina, pyyhki kyynelesi. Tiedän toisiamme vielä näkevän! Puhu lapsille, että olen lähtenyt pitkälle matkalle! Älä eritä minua rakkaudestasi, säälistäsi, ja toivo minun kanssani Jumalaan!" Sitten irroitti hän itsensä pois vaimonsa sylistä, halasi isänsä polvia, ja isä pani vapiseman kätensä hänen päänsä päälle, mutta ei voinut enempää virkkoa kuin nämät sanat: "Herra olkoon sinun ja meidän kanssamme!"
Ja nyt jätti Leonardo, vahdin keskellä, kodonsa ja astui kohta vankihuoneen pimeyteen.