TAMMISAAREN NAISSEMINAARIN AVAJAISTEN JOHDOSTA.
12 p:nä lokakuuta 1871.
Kallis päivä ompi tämä armahalle Suomelle, kun nyt taasen heräjääpi uudet toiveet hänelle sivistyksen, valkeuden ovet toiset aukaistaan, senpä tähden riemuäänet kaikuu yli Suomenmaan.
Tänne oomme kokoontuneet valmistumaan toimehen: kylvääksemme valon siemen Suomen lasten syömmehen. Suloinen on tehtävämme, jos se oikein tehtänee. Luoja taivaan kylvöllemme kasvun runsaan antanee.
Avara on isänmaamme, laajat peltoalat siinä kylvöö oottaa pellot, joita vuosisadat perattiin. Rientäkäämme, neidot nuoret, kylvämään sen sarkoja! Lemmellämme holhomahan noita taimiparkoja.
Kiitos Hälle, joka sääsi naisellekin oikeuden: kalliin isänmaansa eestä elää, kuolla, myöskin hän! Miks' ei hän sais' yhtä hyvin isänmaata hyödyttää? Oisko hänen Luoja luonut, että mieltään tyydyttää semmoisissa askareissa, joissa vuosisadat hän usein nähtiin kuolettavan suuret riennot sydämen?
Nyt on ajat muuttununna hälläkin on arvonsa. Hyödyksi nyt isänmaalle käyttää hänkin voimansa. Lemmellänsä kasvattaapi hän ne pienet taimet nyt. Kerran kasvun kauniin saapi kun on työnsä päättänyt.
Suomenlahden suulla myöskin tänään kokoontunehen tiedämme vihittäväksi samaan pyhään toimehen, neitosia isänmaamme, siskoja myös meillekin; sillä kumppania saamme toimehemme heistäkin.
Siskoinamme tervehdimme samaan vaikutuksehen heitäki, ja syömestämme heille suomme siunauksen. Eri kieli ompi meillä, vaan on samat pyrinnöt, sama maa ja sama kansa, samat työt ja elännöt. Ne on siteet, jotka meitä toisihimme yhdistää. — Levitköhön tiedon valo, isänmaamme eläköön!