HENRI BERGSON
Kuuluisalla ranskalaisella filosofilla Henri Bergsonilla oli aikalaisiinsa arvaamattoman suuri vaikutus. Liioittelematta voidaan sanoa, että tuskin kukaan filosofi — ehkä Nietzscheä lukuun ottamatta — on vaikuttanut aikamme yleiseen ajatteluun yhtä hedelmällisesti kuin Bergson. Hänen teoksensa saavuttivat harvinaisen laajan lukijakunnan, sillä hän oli paitsi syvällinen ajattelija myös loistava tyylitaituri.
Bergson syntyi Pariisissa 1859. Hän harjoitti opintoja École Normalessa sekä toimi vuodesta 1881 lähtien opettajana eri kouluissa, mm. Angers'ssa ja Pariisissa. V. 1900 hän tuli College de Francen filosofian professoriksi. Tässä asemassa hän pysyi vuoteen 1921, mutta joutui välillä useita kertoja liikkumaan kutsuttuna luennoitsijana laajalti sekä Euroopassa että Amerikassa. Toimiessaan luennoitsijana Collège de Francessa Bergson saavutti erinomaisen yleisönsuosion; hän oli kerta kaikkiaan 'muotia'. Ranskan akatemian jäseneksi hänet nimitettiin 1914 ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän sai 1927. Hän kuoli 1941.
Bergsonin kirjallinen toiminta paisui vuosien mittaan laajaksi. Ensimmäisessä filosofisessa teoksessaan hän käsitteli tietoteoreettisia probleemeja; myöhemmin hän otti tarkasteltavakseen esteettiset ja metafyysiset ongelmat. Hänen teoksistaan mainittakoon »Essai sur les données immédiates de la conscience» (Tutkimus tajunnan välittömistä tosiasioista, 1889), »Matière et mémoire» (Aine ja muisti, 1896), »Le rire» (Nauru, 1900), »L'évolution créatrice» (Luova kehitys, 1907), »L'énergie spirituelle» (Henkinen tarmo, 1919), »Durée et simultanéité» (Kesto ja yhdenaikaisuus, 1922) ja »Les deux sources de la morale et de la religion» (Moraalin ja uskonnon kaksi alkulähdettä, 1932).
Bergsonin filosofian yhtenä olennaisena puolena on taistelu loogis-tieteellistä intellektualismia vastaan. Älyllisin, käsitteellisin keinoin ei hänen mukaansa koskaan päästä tuntemaan olioiden ydintä, varsinaista todellisuutta, joka on elävä, alati liikkuva ja muunteleva eikä sopeudu niihin karkeihin ja pinnalle pysähtyviin otteisiin, joilla älyllinen toiminta pyrkii kohteensa tavoittamaan. Bergsonin filosofiassa on keskeistä sisäinen näkemys ja eläytyminen, intuitio. Välitön intuitio todistaa meille hänen mielestään, että henkinen todellisuus on jatkuva, yhtenäinen elämän virta. Läpi koko luomakunnan käy mahtava »elämän hyöky», élan vital, jonka luomistyöhön ihminen korkeimpana, tajuisena kehitysasteena ottaa osaa ja joka muovailee koko maailmantapahtuman »luovaksi kehitykseksi».