VII.
AIVOT JA AJATUS: ERÄS FILOSOFINEN HARHAKÄSITYS
Se käsitys, että psyykillinen tila ja vastaava aivojen tila ovat toistensa ekvivalentteja, vallitsee suuressa osassa nykyaikaista filosofiaa. On pohdittu tämän ekvivalenssin syitä ja merkitystä pikemmin kuin ekvivalenssia itseänsä. Toisten mielestä se johtuu siitä, että aivojen tila luo eräissä tapauksissa rinnakkaisilmiöksensä psyykillisen fosforesenssin, joka valaisee sen kuvioita. Toisten mielestä asia on selitettävä niin, että aivojen tila ja psyykillinen tila kuuluvat eri ilmiösarjoihin, jotka kohta kohdalta vastaavat toisiansa toisen kumminkaan tarvitsematta olla toisen aiheuttama. Mutta kumpikin näkökanta myöntää molempien sarjojen kesken vallitsevan ekvivalenssin tai, kuten useimmiten sanotaan, parallelismin. Käsitteiden täsmällistämiseksi lausumme väitteen näin: »Aivojen tilan ollessa olemassa seuraa määrätty psyykillinen tila.» Tai näin: »Yli-inhimillinen äly, joka olisi näkemässä niiden atomien liikettä, joista inhimilliset aivot ovat kokoonpannut, ja jolla olisi psykofysiologian avain, voisi lukea toimivista aivoista kaikki, mitä vastaavassa tajunnassa tapahtuu.» Tai vihdoin: »Tajunta ei ilmaise mitään muuta kuin sen, mitä aivoissa tapahtuu; se vain ilmaisee samat asiat toisella kielellä.»
Tuo väite on alkuperältänsä epäilemättä puhtaasti metafyysillinen. Se johtuu suoraan cartesianismista. Asiallisesti se sisältyi jo Descartes'in filosofiaan ja muututtuaan itsenäiseksi ja äärimmilleen kehitellyksi väittämäksi hänen seuraajiensa opeissa se siirtyi kahdeksannentoista vuosisadan lääkärifilosofien välityksellä meidän aikamme psykofysiologiaan. On helppo käsittää, että fysiologian tutkijat ovat sen vastaansanomatta omaksuneet. Ensinnäkään heillä ei ollut valinnan valtaa, koska probleema siirtyi heille metafysiikasta ja koska metafyysikot eivät esittäneet muuta ratkaisua. Lisäksi oli fysiologian etujen mukaista se hyväksyä ja toimia ikäänkuin sen tulisi kerran antaa meille psyykillisten aktiviteetin täydellinen fysiologinen vastine: ainoastaan tällä ehdolla se voi edistyä ja jatkaa yhä ajatuksen serebraalisten edellytysten analysoimista. Se on ollut ja on kenties yhä vieläkin oivallinen tutkimusperiaate, joka merkitsee, ettei saa kovin hätäillä määritellessään fysiologian enempää kuin minkään muunkaan tieteellisen tutkimuksen rajoja. Psykofysiologista parallelismia tehostava dogmaattinen väite on kumminkin aivan toinen asia. Se ei ole enää mikään tieteellinen osviitta, se on metafyysillinen hypoteesi. Mikäli se on ymmärrettävä, on se puhtaasti matemaattisissa rajoissa liikkuvan tieteen metafysiikkaa, tieteen sellaisena, miksi se Descartesin ajalla käsitettiin. Minä uskon, että tosiasiat, jos niitä tarkastellaan ilman matemaattisen mekanismin sala-ajatusta, johtavat vähemmän yksinkertaiseen psyykillisen tilan ja aivojen tilan vastaavuutta koskevaan hypoteesiin. Tämän uuden hypoteesin mukaan aivojen tila ilmaisee psyykillistä tilaa vain sikäli kuin viimeksi mainitussa on toimintoja ennakolta hahmoteltuna; aivojen tila kuvaa toimintojen motorisia artikulaatioita. Jos on olemassa psyykillinen tila, niin siihen liittyvä aivojen tila on epäilemättä määrättävissä. Sitävastoin ei ole totta, että aivojen tilasta käsin käy samoin määrääminen psyykillistä tilaa, sillä samaa aivojen tilaa voivat yhtä hyvin vastata erilaiset psyykilliset tilat. En ryhdy tässä käsittelemään asian ratkaisua, jonka olen esittänyt eräässä aikaisemmassa tutkimuksessa. Seuraava todistelu on muuten siitä riippumaton. Tarkoitukseni ei ole tässä asettaa mitään toista hypoteesia psykofysiologista parallelismia tehostavan otaksuman sijaan, vaan osoittaa, että viimeksi mainittuun, sen tavallisessa muodossa, sisältyy olennainen ristiriita. Tämä ristiriita on muuten sangen opettavainen. Jos sen kunnollisesti havaitsee, niin arvaa, mistä päin probleeman ratkaisua on etsittävä, ja samalla paljastuu metafyysillisen ajattelun kaikkein vaikeimmin tavoitettaviin kuuluvan harhakäsityksen mekanismi. Minä teen niinmuodoin puhtaasti kriitillistä tai hajottavaa työtä, kun sen osoitan.
Minä väitän, että kysymyksessä oleva väite perustuu käytettyjen sanojen kaksimielisyyteen, ettei sitä voida kunnollisesti ilmaista sen tuhoamatta itseänsä, että psykofysiologisen parallismin dogmaattiseen tehostamiseen sisältyy dialektinen temppu, jonka nojalla siirrytään salavihkaa eräästä merkintäjärjestelmästä toiseen vastakkaiseen tekemättä tiliä vaihdosta. Tarvinnee tuskin sanoa, ettei tämä sofismi suinkaan ole tahallinen. Se on itse kysymyksen sanamuodon suggeroima ja se on sinänsä niin luonnollinen, että me eksymme siihen välttämättä, ellemme ota sommitellaksemme parallelismiväitettä kummankin filosofian käytettävissä olevan merkintäjärjestelmän nojalla, ensin toista, sitten toista noudatellen.
Puhuessamme ulkomaailman esineistä me tosiaankin voimme valita jommankumman kahdesta eri merkintäjärjestelmästä. Me voimme käsitellä mainittuja esineitä ja niissä tapahtuvia muutoksia joko olioina tahi mielteinä. Ja nämä kaksi merkintäjärjestelmää ovat molemmat hyväksyttävät, kunhan pysytään kiinteästi siinä, joka kerran on valittu.
Koettakaamme ensinnä ne täsmällisesti toisistansa erottaa. Kun realismi puhuu olioista ja idealismi mielteistä, ei kiista koske ainoastaan sanoja, vaan kysymyksessä on epäilemättä kaksi eri merkintäjärjestelmää, ts. kaksi erilaista todellisuusanalyysin käsittämistapaa. Idealistin mielestä ei todellisuudessa ole mitään enempää kuin se, mikä ilmenee minun tajunnalleni tai tajunnalle yleensä. On muka mieletöntä puhua sellaisesta aineen ominaisuudesta, joka ei voi tulla mieltämisen kohteeksi. Olioissa ei ole mitään virtuaalista tai ei ainakaan mitään lopullisesti virtuaalista. Kaikki olevainen on aktuaalista tai voi siksi tulla. Sanalla sanoen: idealismi on merkintäjärjestelmä, jota luonnehtii se vakaumus, että aine kaikilta olennaisilta puoliltansa on havaittavissa tai havaittavaksi saatettavissa sen mielteen nojalla, joka meillä siitä on, ja että todellisuuden ja meidän mieltämisemme artikulaatiot ovat samat. Realismi lepää vastakkaisen hypoteesin pohjalla. Kun sanotaan, että aine on olemassa mieltämisestä riippumatta, niin samalla väitetään, että aineeseen kohdistuvan mieltämisemme takana on saavuttamattomissa oleva mieltämisen syy, että aktuaalisen havainnon takana on piileviä voimia ja mahdollisuuksia, sanalla sanoen: että mieltämisessämme ilmenevät jaotukset ja artikulaatiot ovat yksinomaan havaitsemistavastamme riippuvaisia.
Realistisesta ja idealistisesta suuntautumisesta, sellaisina kuin ne esiintyvät kautta filosofian historian, voidaan epäilemättä sepitellä syvällisempiä määritelmiä. Olen itsekin eräässä aikaisemmassa tutkimuksessa käytellyt sanoja »realismi» ja »idealismi» melkoisesti toisenlaisessa merkityksessä. En siis millään muotoa tahdo ehdottomasti pitää kiinni äsken esittämistäni määritelmistä, jotka luonnehtivat varsinkin Berkeleyn opin kaltaista idealismia ja sitä vastustavaa realismia. Ne kenties ilmaisevat riittävän täsmällisesti näitä suuntautumia koskevaa yleistä käsitystä, jonka mukaan idealismin alue on yhtä laaja kuin mieltämisen realismin sitävastoin vaatiessa itsellensä kaikkea sitä, mikä ulottuu mieltämistä kauemmaksi. Mutta se todistus, jota ryhdyn luonnostelemaan, on riippumaton kaikista realismin ja idealismin historiallisista käsitteistä. Niitä, jotka moittivat määritelmieni ylimalkaisuutta, pyydän käsittämään sanat realismi ja idealismi pelkiksi sovinnaisiksi termeiksi, joilla nimitän tässä tutkimuksessa kahta todellisuuden merkintää, joista toinen edellyttää mahdolliseksi ja toinen mahdottomaksi samastaa oliot ja mieltäminen. Kaikki varmaan myöntävät, että nämä kaksi vaatimusta kumoavat toisensa ja että niinmuodoin on luvatonta sovelluttaa molempia merkintäjärjestelmiä samaan esineeseen. Muuta ei seuraava todistelu edellytäkään.
Tarkoitukseni on todistaa nämä kolme asiaa: 1. Jos valitaan idealistinen merkintätapa, niin psyykillisen tilan ja aivojen tilan välistä parallelismia (ekvivalenssin merkityksessä) tehostava väite on ristiriitainen. 2. Jos annetaan etusija realistiselle merkinnälle, niin päädytään samaan, joskin muodollisesti toisena ilmenevään ristiriitaan. 3. Parallelismiväite näyttää puolustettavalta ainoastaan siinä tapauksessa, että käytetään samassa väittämässä samalla kertaa kumpaakin merkintäjärjestelmää. Se näyttää ymmärrettävältä ainoastaan siinä tapauksessa, että siirrytään itsetiedottoman älyllisen silmänkääntäjätempun nojalla yhtäkkiä realismista idealismiin ja idealismista realismiin ja ilmestytään toisen alueelle juuri sinä hetkenä, jolloin ollaan joutumassa kiinni ristiriidanrikoksesta toisen piirissä. Me olemme muuten tässä asiassa luonnostamme silmänkääntäjiä, sillä kysymyksessä oleva psykofysiologinen, aivojen ja ajatuksen välillä vallitsevia suhteita koskeva probleema suggeroi meihin olemuksensa nojalla realismin ja idealismin näkökannat: sana »aivot» saa meidät ajattelemaan jotakin oliota ja sana »ajatus» mieltämistä. Voipa sanoa, että jo kysymyksen esittämiseen sisältyy mahdollisuutena se kaksimielisyys, jonka varassa siihen vastataan.
Asetumme ensinnä idealistiselle katsantokannalle ja tarkastelemme esimerkiksi niiden esineiden havaitsemista, jotka jonakin määrättynä hetkenä esiintyvät näkökentässä. Esineet vaikuttavat verkkokalvon ja näköhermon välityksellä näkökeskuksiin aiheuttaen muutoksia niiden atomi- ja molekyyliryhmittymisessä. Missä suhteessa nämä serebraaliset muutokset ovat ulkoisiin esineisiin?
Parallelismiväittämän mukaan me voimme, kunhan serebraalinen tila on olemassa, taikasauvan kosketuksella poistaa kaikki havaitut esineet silti mitenkään muuttamatta tajunnan tapahtumaa, sillä tajuista havaintoa määrää esineiden aiheuttama aivotila eivätkä esineet itse. Ei ole kumminkaan vaikea havaita, että tuollainen väite on idealistisen hypoteesin kannalta mieletön. Idealismin mukaan ulkoiset esineet ovat kuvia ja aivot ovat yksi niistä. Olioissa itsessään ei ole mitään enempää kuin se, mikä on havaittavissa tai havaittavaksi saatettavissa niiden herättämässä kuvassa. Aivoatomien risteily ei niinmuodoin ole muuta kuin atomien risteilyä. Koska siinä on kaikki, mitä on otaksuttu aivoissa olevan, on siinä samalla kaikki, mitä sieltä on löydettävissä. Joutuisi ristiriitaan itsensä kanssa, jos sanoisi, että ulkomaailman kuva sukeutuu tästä kuvasta tai ilmaisee itseänsä sen avulla tai ilmenee heti tämän kuvan synnyttyä, tai että havaitsija sen itsellensä luo luodessaan tämän kuvan, koska molemmat kuvat, ulkomaailma ja aivoissa tapahtuva liikunto on otaksuttu samanluontoisiksi ja koska jälkimmäinen kuva on hypoteesin mukaan mitä vähäisin osa mieltämisen aluetta edellisen sitä vastoin täyttäessä koko mieltämisalueen. Se seikka, että aivotärähdykset muka sisältävät virtuaalisesti koko ulkomaailman kuvan, voi näyttää ymmärrettävältä sellaisessa oppijärjestelmässä, joka käsittää liikunnon meidän sitä koskevan mielteemme takaiseksi salaperäiseksi voimaksi, josta havaitsemme ainoastaan sen meihin tekemän vaikutuksen. Sama asia osoittautuu sitä vastoin heti mahdottomaksi sellaisessa oppijärjestelmässä, joka tekee liikunnosta itsestään mielteen, sillä se merkitsisi, että pieni mieltämisen kulma on mieltämisen koko kenttä.
Minä käsitän varsin hyvin, idealistisen hypoteesin mukaisesti, että aivoissa tapahtuva muutos on ulkoisten esineiden toiminnan seuraus, organismin vastaanottama liikunto, joka valmistelee soveliaita reaktioja: kuvina kuvien joukossa, liikkuvina kuvina kuten kuvat yleensä, hermokeskukset esiintyvät liikkuvina osina, jotka kokoavat eräitä ulkoapäin tulevia liikkeitä ja jatkavat niitä milloin suoritettuina, milloin vain aloitettuina reaktioliikkeinä. Mutta silloin aivojen tehtävä supistuu siihen, että ne kokevat eräitä toisten mielteiden vaikutuksia, kuvaavat, kuten sanoin, niiden liikunnollisia artikulaatioita. Tässä suhteessa aivot ovat välttämättömät mieltämisen koko muulle osalle, ja niiden vioittuminen aiheuttaa suuremmille tai pienemmille aloille ulottuvaa mieltämisen häiriytymistä. Mutta ne eivät kuvaa mielteitä itseänsä, sillä ne eivät kykene, koska ne ovat itse mielle, kuvaamaan mieltämistä kokonaisuudessaan, elleivät lakkaa olemasta mieltämisen osa ja muutu kokonaisuudeksi. Ankarasti idealistiseen sanamuotoon puettuna parallelismiväittämä niinmuodoin supistuisi täksi ristiriitaiseksi väittämäksi: osa on kokonaisuus.
Mutta itse asiassa siirrytäänkin sitä havaitsematta idealistiselta katsantokannalta pseudorealistiselle. Aluksi on tehty aivoista mielle, joka on erottamattomasti liitetty toisiin mielteisiin. Aivoissa, mielteessä mielteiden joukossa, tapahtuvien liikkeiden asiana ei niinmuodoin ole herättää toisia mielteitä, koska toiset mielteet ovat olemassa niiden ohella ja ympärillä. Mutta huomaamatta onkin korotettu aivot ja aivoissa tapahtuvat liikkeet olioiksi, ts. syiksi, jotka piiloutuvat erään mielteen taakse ja joiden vaikutus ulottuu paljoa avarammalle kuin se, mitä niistä mielletään. Miksi tämä idealismista realismiin luiskahtaminen? Sitä edistävät monet teoreettiset harhakäsitykset, mutta siihen ei suistuttaisi niin helposti, ellei otaksuttaisi tosiasiain siihen kehottavan.
Havainnon ohella on tosiaankin olemassa muisti. Kun palautan mieleeni joskus aikaisemmin havaitsemiani esineitä, ei niiden enää tarvitse olla läsnä. Ruumiini on jäänyt yksin, ja kuitenkin muuttuvat toiset kuvat jälleen näkyviksi muistojen muodossa. Näyttää siis siltä, että ruumiini tai jonkin ruumiinosani täytyy kyetä herättämään toisia kuvia. Myönnettäköön, ettei se niitä luo: joka tapauksessa se voi herättää ne jälleen eloon. Kuinka se kävisi päinsä, elleivät määrättyä aivotilaa vastaisi määrätyt muistot ja ellei tässä nimenomaisessa merkityksessä aivotyön ja ajatuksen kesken olisi parallelismia?
Tuohon sopii vastata, että idealistisen hypoteesin mukaan on mahdotonta mieltää jokin esine esineen itsensä ollessa kokonaan poissa. Ellei läsnäolevassa esineessä ole mitään enempää kuin se, mikä siitä mielletään, jos läsnäolo lankeaa täydellisesti yhteen sen herättämän mielteen kanssa, niin jokainen esineen mielteen osa on tavallansa sen läsnäolon osa. Muisto ei siis suinkaan ole enää itse esine; siihen siltä puuttuu paljoakin. Se on ensinnäkin katkelmallinen; se ei yleensä säilytä kuin joitakin alkuperäisen havainnon aineosia. Sitäpaitsi se on olemassa ainoastaan sille henkilölle, joka sen mieleensä palauttaa esineen sitävastoin kuuluessa yleiseen kokemukseen. Vihdoin on vielä huomattava, että muistomielteen herätessä myötäseuraavat mielleaivojen muutokset eivät enää ole, kuten havainnon tapahtuessa, riittävän voimakkaat kiihottaakseen mielleorganismia välittömään reaktiotoimintaan. Ruumis ei enää tunne havaitun esineen ärsyttävän itseänsä, ja koska aktuaalisuuden tunto merkitsee juuri tätä toimintaan yllyttämistä, ei mielletty esine enää tunnu aktuaaliselta. Tämä seikka ilmaistaan sanomalla, ettei se ole enää läsnä. Todellisuudessa asia on niin, ettei muisto, idealistisen hypoteesin mukaan, voi olla muuta kuin alkuperäisestä mielteestä tai — mikä on sama asia — esineestä irtautunut kalvo. Se on aina läsnä, mutta tajunta kääntää huomionsa siitä pois, mikäli sillä ei ole jotakin syytä sitä tarkastella. Tajunnalla on syytä havaita se ainoastaan siinä tapauksessa, että tuntee kykenevänsä käyttelemään sitä hyödyksensä, toisin sanoen siinä tapauksessa, että läsnäoleva aivotila jo kuvastaa syntyviä liikunnollisia reaktioita, jotka todellinen esine (ts. täydellinen mielle) olisi aiheuttanut: tämä ruumiin toiminnan alku luo mieltämiseen heräävää aktuaalisuutta. Mutta muiston ja aivotilan välillä ei ole läheskään olemassa »parallelismia» tai »ekvivalenssia». Heräävät liikunnolliset reaktiot kuvastavat todellisuudessa eräitä kohta jälleen ilmenevän mielteen mahdollisia vaikutuksia eivätkä miellettä itseänsä, ja koska sama liikunnollinen reaktio voi liittyä useihin eri muistoihin, ei määrätty ruumiillinen tila herätä määrättyä muistoa, vaan monet eri muistot ovat yhtä mahdolliset, ja tajunta voi valita niistä minkä tahtoo. Ne ovat yhden ainoan yhteisen ehdon alaiset: niiden täytyy soveltua samaan liikunnolliseen kehykseen; siinä on niiden »samankaltaisuus», tunnetuissa assosiaatioteorioissa esiintyvä epämääräinen termi, joka saa täsmällisen merkityksen, kun se määritellään liikunnollisten artikulaatioiden samuuden perusteella. En kuitenkaan pane enempää painoa tähän seikkaan, joka on ollut erään aikaisemman tutkimukseni kohteena. Riittänee, kun sanon, että idealistisen hypoteesin mukaan havaitut esineet lankeavat yhteen täydellisen ja täydellisesti toimivan mielteen kanssa, muistetut esineet epätäydellisen ja epätäydellisesti toimivan saman mielteen kanssa, ja ettei aivojen tila kummassakaan tapauksessa täysin vastaa miellettä, koska se on vain sen osa. — Siirtykäämme nyt realismiin nähdäksemme kirkastuuko psykofysiologinen parallelismi paremmin sen nojalla.
* * * * *
Minulla on jälleen esineitä näkökentässäni; aivoni niiden keskellä; aistimuskeskuksissani aiheuttavat ulkomaailman esineet molekyylien ja atomien paikoiltansa siirtymistä. Idealistiselta katsantokannalta minulla ei ollut oikeutta ajatella näiden sisäisten liikkeiden voivan salaperäisellä tavalla luoda rinnakkaisilmiöksensä ulkoisten olioiden mielteitä, sillä ne olivat kokonansa siinä, mitä niistä miellettiin, ja koska ne hypoteesin mukaan miellettiin eräiden aivoatomien liikkeenä, niin ne olivat aivoatomien liikkeitä eivätkä mitään muuta. Mutta realismin ytimenä on se otaksuma, että mielteittemme takana on niistä erotettava syy. Mikään ei näytä estävän ajattelemasta ulkoisten esineiden mieltämisen sisältyvän aivoissa tapahtuviin muutoksiin. Eräiden teoreetikkojen mielestä aivotilat tosiaankin luovat mieltämisen, joka on vain niiden seurausilmiö. Toiset otaksuvat, cartesiolaiseen tapaan, että aivoliikkeet yksinkertaisesti antavat aihetta tajuisten havaintojen ilmestymiseen, tai että nämä havainnot ja liikkeet ovat vain kaksi aspektia jakamattomasta todellisuudesta, joka ei ole liikettä enempää kuin havaintoakaan. Kaikki ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että määrätty aivotila vastaa määrättyä tajunnan tilaa ja että aivoaineksessa tapahtuvat liikkeet, erikseen tarkasteltuina, ilmaisisivat osaavalle selonottajalle kaikkia yksityisseikkoja myöten, mitä vastaavassa tajunnassa tapahtuu.
Mutta miten voisikaan jäädä huomaamatta, että vaatimus, jonka mukaan on tarkasteltava erikseen aivoja, sen atomien liikkeitä, sisältää todellisen ristiriidan? Idealistilla on oikeus selittää eristettäväksi esine, joka hänelle antaa eristetyn mielteen, koska hänen katsantokantansa mukaan ei ole eroa esineen ja mielteen välillä. Mutta realismin olemuksena on juuri tuon väitteen hylkääminen, se pitää keinotekoisina tai suhteellisina niitä jakoviivoja, joita mieltämisemme piirtää olioiden välille, otaksuu niiden alapuolella olevan vastavuoroisten toimintojen ja toisiinsa kietoutuvien mahdollisuuksien järjestelmän, ei enää määrittele esinettä sen nojalla, että se tulee mieltämisemme piiriin, vaan sinänsä tuntemattoman todellisuuden kokonaisuuteen kiinteästi liittyvänä. Mitä syvällisemmin tiede tutkii ruumiin olemusta sen »todellisuuteen» nähden, sitä tarkemmin se palauttaa kaikki ruumiin ominaisuudet, ja niinmuodoin myöskin sen olemassaolon, niiksi suhteiksi, joita se pitää yllä muun, siihen vaikuttamaan kykenevän aineen kanssa. Totta puhuen eivät toisiinsa vastavuoroisesti vaikuttavat termit — miten niitä nimitettäneenkin: atomeiksi, aineellisiksi pisteiksi, voimakeskuksiksi jne. — ole sen kannalta katsoen kuin väliaikaisia; lopullisena todellisuutena ilmenee sille molemminpuolinen vaikutus, vuorovaikutus.
Aluksi olette siis antaneet itsellenne aivot, joihin sanotte niiden ulkopuolella olevien esineiden vaikuttavan sillä tavoin muuttavasti, että niissä syntyy mielteitä. Sitten olette raivanneet kerrassaan pois nuo aivojen ulkopuolella olevat esineet ja olette antaneet aivoissa tapahtuneelle muutokselle kyvyn yksinänsä kuvastaa esineiden mielteitä. Mutta korjatessanne pois aivotilaa ympäröiviä esineitä hävitätte, tahdoittepa tai ette, samalla itse aivotilankin, joka saa viimeksi mainituilta ominaisuutensa ja todellisuutensa. Te saatte sen säilymään vain siten, että siirrytte salavihkaa idealistiseen merkintäjärjestelmään, missä otaksutaan oikeudenmukaisesti eristettäväksi se, mikä esiintyy eristettynä mieltämisessä.
Pysykää otaksumassanne. Ulkoisten esineiden ja aivojen ollessa läsnä syntyy mielle. Teidän tulee sanoa, ettei tämä mielle ole yksin aivotilan, vaan aivotilan ja sitä määräävien esineiden funktio, koska tuo tila ja nämä esineet nyt muodostavat yhdessä jakamattoman kokonaisuuden. Parallelismiväite, jota noudattaen eristetään aivotilat ja otaksutaan niiden voivan luoda, aiheuttaa tai ainakin ilmaista, yksinänsä, esineiden mielteitä, ei niinmuodoin tälläkään kertaa ole ilmaistavissa sen tuhoamatta itse itseänsä. Ankarasti realistista sanamuotoa käyttäen se olisi määriteltävä näin: Osa, jonka olemus kaikin puolin johtuu kokonaisuuden muusta osasta, voidaan käsittää säilyväksi kokonaisuuden muun osan hävitessä. Tai yksinkertaisemmin: Kahden termin välinen suhde vastaa toista niistä.
Aivoissa tapahtuvat atomiliikkeet joko ovat sitä, minä ne niitä koskevassa mielteessämme ilmenevät, tai ne ovat jotakin muuta. Ensimmäisen hypoteesin mukaan ne ovat sellaisia, millaisina ne miellämme, ja muu osa havaintoamme on niinmuodoin jotakin muuta: niiden ja kaiken muun kesken vallitsisi siinä tapauksessa sisällön ja sisältäjän välinen suhde. Sellainen on idealistinen katsantokanta. Toisen hypoteesin mukaan niiden sisimmän todellisuuden muodostaa niiden solidaarisuus kaiken sen kanssa, mitä on muiden havaintojemme kokonaisuuden takana; yksin sen nojalla, että tarkastelemme niiden sisintä todellisuutta, tarkastelemme todellisuuden kokonaisuutta, jonka kanssa ne muodostavat jakamattoman järjestelmän. Toisin sanoen: aivoissa tapahtuva liike, mikäli se on eristetty ilmiö, häviää, eikä voi enää tulla kysymykseenkään merkitä koko mieltämisen substraatiksi ilmiötä, joka on vain sen osa, vieläpä osa, joka on siitä keinotekoisesti leikattu erilleen.
Itse asiassa realismi ei milloinkaan säily puhtaassa muodossansa. Todellisuuden yleensä voi ajatella olevan olemassa mielteen takana, mutta kohta kun aletaan puhua jostakin erikoisesta todellisuudesta otaksutaan tahtoen tai tahtomatta olion yhtyvän yhdeksi sitä koskevan mielteen kanssa. Piilevän todellisuuden pohjalla, missä kaikki välttämättä sisältyy kaikkeen, realismi kehittelee nimenomaisia mielteitä, jotka ovat idealismille todellisuus itse. Oltuansa realismia todellisuutta asettaessansa se muuttuu idealismiksi kohta, kun väittää jotakin todellisuudesta, sillä realistinen merkintä ei voi yksityiskohtien selittämisessä merkitä mitään muuta kuin sitä, että jokaiseen idealistisen merkinnän termiin piirretään sen väliaikaisen luonteen merkki. Olkoonpa niin; mutta se, mitä ylempänä sanottiin idealismista, soveltuu silloin myöskin realismiin, joka on ottanut idealismin vastuullensa. Ja aivotilojen tekeminen havaintojen ja muistojen ekvivalentiksi merkitsee aina, mikä järjestelmän nimenä lieneekään, osan väittämistä kokonaisuudeksi.
Syventyessään molempiin systeemeihin huomaa idealismille olevan luonteenomaista, että se pysähtyy siihen, mikä on avaruuteen hajotettuna, ja avaruudellisiin jaotuksiin, realismi sitävastoin pitää kaikkea tuota näkyvissä olevaa pinnallisena ja noita jaotuksia keinotekoisina: se muodostaa itsellensä käsityksen vierekkäisten mielteiden takaisesta vastavuoroisten toimintojen järjestelmästä ja niinmuodoin mielteiden sisältymisestä toisiinsa. Kuten ainetta koskeva tietomme ei voi kokonaan vapautua avaruudesta ja kuten kysymyksessä oleva toisiinsa sisältyminen, miten syvällekäypää se lieneekin, ei voi muuttua epäavaruudelliseksi muuttumatta samalla epätieteelliseksi, ei realismikaan voi kehittelyissään väistää idealismia. Me noudatamme aina jossakin määrin idealismin näkökantoja (sen idealismin, jonka alumpana määrittelin) suorittaessamme tieteellistä työtä; ellei olisi niin laita, emme ajattelisikaan tutkia todellisuuden erillisiä osia saattaaksemme niitä keskinäisiin suhteisiin, mikä on tieteen varsinaisena tehtävänä. Realistin hypoteesi on niinmuodoin vain ihanne, jonka asiana on muistuttaa hänelle, ettei hän milloinkaan kykene riittävän syvällisesti selittämään todellisuutta ja että hänen on osoitettava yhä kiinteämpiä suhteita niiden todellisuuden osien välillä, jotka esiintyvät silmillemme vierekkäisinä avaruudessa. Mutta tämä ihanne realistin täytyy asettaa pohjaksi. Hän asettaa sen niiden havaittaviksi leviävien mielteiden pohjaksi, jotka idealistille olivat itse todellisuus. Nämä mielteet muuttuvat hänelle silloin olioiksi, ts. säiliöiksi, joihin sisältyy piileviä mahdollisuuksia, ja tämä tekee hänelle mahdolliseksi otaksua aivoissa tapahtuvien liikkeiden (jotka tällä kertaa käsitetään olioiksi eikä enää pelkiksi mielteiksi) voivan sisällyttää itseensä mieltämisen kokonaisuudessaan. Siinä on hänen psykofysiologinen parallelismiväittämänsä. Hän unohtaa, että oli sijoittanut säiliön mieltämisen ulkopuolelle eikä sen rajoihin, avaruuden ulkopuolelle eikä avaruuteen, ja että joka tapauksessa hänen hypoteesinsa mukaan oli otaksuttava todellisuus joko jakamattomaksi tai jäsennetyksi toisin kuin mieltäminen. Antamalla jokaisen mieltämisen osan vastata jotakin todellisuuden osaa hän jäsentää todellisuuden niinkuin mieltämisen, kehittelee todellisuuden avaruuteen ja hylkää realisminsa omaksuakseen idealismin, missä aivojen suhde muuhun mieltämiseen on ilmeisesti osan suhde kokonaisuuteen.
Te puhuitte aluksi aivoista sellaisina kuin ne näemme, sellaisina, miksi ne leikkaamme mielteittemme kokonaisuudesta: ne olivat niinmuodoin pelkkä mielle, ja me olimme idealismin kannalla. Aivojen suhde muuhun miellekokonaisuuteen oli siis, sanon sen vielä, osan suhde kokonaisuuteen. Siitä olette yhtäkkiä siirtyneet todellisuuteen, jonka otaksutte kannattavan mieltämistä. Olkoonpa niin, mutta silloin se on avaruudentakainen, mikä merkitsee, etteivät aivot ole mikään riippumaton olio. Silloin ei ole enää olemassa muuta kuin sinänsä tuntemattoman todellisuuden kokonaisuus, jonka yli koko mieltämisemme leviää. Silloin olemme realismin alueella, ja realismin enempää kuin äsken käsittelemämme idealisminkaan kannalta eivät aivotilat ole mieltämisen ekvivalentteja: havaittujen esineiden kokonaisuus — toistettakoon se jälleen — ilmestyy nytkin (tällä kertaa valepukuisena) havaintomme kokonaisuuteen. Siirtyen yksityiskohdasta todellisuuteen jatketaan sen kokoonpanoa samaan tapaan ja samoja lakeja noudattaen kuin mieltämisessä, joten niitä ei enää käy toisistansa erottaminen. Niinmuodoin palataan idealismiin, johon pitäisi jäädä. Niin ei kumminkaan tapahdu. Aivot tosin säilytetään sellaisina, miksi ne on mielletty, mutta unohdetaan, että jos todellisuus on kehitetty mieltämiseksi, joka merkitsee ulottuvaisuutta eikä enää sisäistä jännittyneisyyttä, niin se ei voi enää kätkeä itseensä niitä voimia ja mahdollisuuksia, joista realismi puhui; silloin korotetaan aivoliikkeet koko mieltämisen ekvivalentiksi. On siis heilahdettu idealismista realismiin ja realismista idealismiin, mutta niin nopeasti, että on luultu pysyttävän samalla paikalla, niin sanoakseni kahareisin yhteenliitettyjen järjestelmien päällä. Tämä kahden sovittamattomasti ristiriitaisen väittämän näennäinen toisiinsa sovittaminen on parallelismiväittämän ytimenä.
Olen koettanut hälventää sen herättämää harhakäsitystä. En luulottele siinä täysin onnistuneeni, sillä on olemassa paljon parallelismiväittämälle suopeita käsityksiä, jotka ryhmittyvät sen ympärille ja puolustavat sitä hyökkäyksiltä. Toiset näistä käsityksistä on aiheuttanut parallelismiväittämä itse, toiset, sitä aikaisemmat, ovat johtaneet siihen epälailliseen yhtymiseen, josta olemme nähneet sen syntyvän, toiset, jotka eivät ole mitenkään sen sukulaisia, ovat muodostuneet sen mukaisiksi, koska ovat eläneet sen rinnalla. Kaikki muodostavat nykyään sen ympärille valtavan puolustuslinjan, jonka murtaminen jostakin kohdasta ei johda tulokseen, koska vastustus jatkuu toisissa kohdissa. Mainittakoon tässä erikoisesti:
1. Asiaan sinänsä sisältyvä (voisipa sanoa: itsetiedoton) aivosielun käsite, ts. se käsitys, että mieltäminen keskittyy aivojenkuoreen. Koska mieltäminen näyttää vaihtavan paikkaa ruumiin keralla, päätetään ruumiista itsestänsä löytyvän mieltämisen ekvivalentin. Aivoissa tapahtuvat liikkeet otaksutaan tuoksi ekvivalentiksi. Jotta tajunta voisi vaivatta havaita kaikkeutta, sen tarvitsee vain laajeta aivokuoren rajoitetussa tilassa, todellisessa »pimeässä kammiossa», missä ympäröivä maailma toistuu supistelmana.
2. Se käsitys, että kausaliteetti on aina mekaanista ja ettei maailmankaikkeudessa ole mitään sellaista, mitä ei kävisi matemaattisesti laskeminen. Koska tekomme johtuvat mielteistämme (sekä entisistä että nykyisistä), täytyy, jos mieli välttää mekaanisesta kausaliteetista poikkeamista, otaksua aivojen, joista toiminta lähtee, olevan havainnon, muiston, jopa ajatuksenkin ekvivalenttina. Se ajatus, että koko maailma, elävät olennot siihen luettuina, kuuluu puhtaan matematiikan alueeseen, on kuitenkin pelkkä hengen apriori-näkökanta, joka johtuu cartesianismista. Se voidaan ilmaista nykyaikaiseen tapaan, kääntää nykyisen tieteen kielelle, siihen voidaan liittää yhä lisääntyvä joukko havaittuja tosiasioita (joihin on päädytty sitä noudattamalla) ja väittää sitä sitten kokeellisesti keksityksi; kaikesta huolimatta pysyy todella mitattavissa oleva todellisuuden osa rajoitettuna, ja laki, käsitettynä ehdottomaksi, säilyttää metafyysillisen hypoteesin luonteen, joka sillä oli jo Descartesin ajalla.
3. Se käsitys, että mieltämisen (idealistiselta) näkökannalta olion sinänsä (realistiselle) kannalle siirtymistä varten riittää, kun asetamme kuvallisen mielteemme sijaan saman mielteen värittömäksi piirrokseksi ja osiensa välisiksi matemaattisiksi suhteiksi muutettuna. Ikäänkuin abstraktiomme luoma tyhjyys meidät hypnotisoisi, me suostumme myöntämään jonkinlaista ihmeellistä merkitystä pelkälle avaruudessa tapahtuvalle aineellisten pisteiden siirtymiselle, ts. vähentyneelle havainnolle, kun sitävastoin emme ole milloinkaan ajatelleetkaan varustaa sellaisella tehoisuudella sitä konkreettista ja kieltämättä rikassisältöisempää kuvaa, jonka löydämme välittömästä havainnostamme. Itse asiassa on valittava joko se käsitys, joka hajottaa todellisuuden avaruuteen ja samalla mieltämiseen pitäen sitä kokonaisuudessaan aktuaalisena tai aktualisoitavissa olevana, tahi se järjestelmä, jossa todellisuus, itseensä keräytyneenä ja niinmuodoin epäavaruudellisena, esiintyy voimien säiliönä. Mikään edelliseen käsitykseen kohdistuva abstraktio-, poisto- tai pienentämismenetelmä ei vie meitä lähemmäksi jälkimmäistä. Kaikki se, mitä aivojen ja mieltämisen kesken vallitsevasta suhteesta on sanonut kuvallinen idealismi, joka pysähtyy värillisiin ja eloisiin välittömiin mielteisiin, soveltuu sitä suuremmalla syyllä oppineeseen idealismiin, joka pelkistää mielteet niiden matemaattiseksi luurangoksi mutta jonka valossa ilmenee sitäkin selvemmin, ettei yksikään näistä avaruudellisista ja toistensa ulkopuolella olevista mielteistä voi sisällyttää itseensä kaikkia muita. Koska ekstensiivisistä mielteistä on tuhottu, niitä toisiansa vasten hieromalla, ne ominaisuudet, jotka havainnossa erottavat niitä toisistaan, ei ole päästy askeltakaan lähemmäksi todellisuutta, joka on otaksuttu sisäiseksi jännitykseksi ja niinmuodoin sitä todellisemmaksi, mitä epäekstensiivisempää se on. Yhtä hyvin voisi luulotella, että kulunut raha, josta on hävinnyt arvon täsmällinen merkki, on senvuoksi saavuttanut rajattoman ostovoiman.
4. Se käsitys, että jos kaksi oliota ovat solidaariset, toisen jokainen osa on solidaarinen toisen määrätyn osan kanssa. Koska ei ole olemassa sellaista tajunnantilaa, johon ei liity jokin tila, koska aivotilan muutos ei tapahdu ilman tajunnantilan muutosta (joskaan päinvastainen suhde ei ole välttämättä oikea kaikissa tapauksissa) ja koska aivotoiminnan vioittuminen aiheuttaa tajuisen toiminnan häiriytymistä, päätellen jokaisen tajunnantilan osan vastaavan jotakin määrättyä aivotilan osaa ja toisen termin niinmuodoin olevan korvattavissa toisella. Ikäänkuin olisi oikeus ulottaa keskinäisessä suhteessa olevien osien yksityiskohtiin se, mikä on havaittu tai päätetty päteväksi puhuttaessa kahdesta kokonaisuudesta, ja siten muuttaa solidaarisuussuhde kahden ekvivalentin väliseksi suhteeksi! Ruuvin olemassaolo tai puuttuminen voi saada aikaan, että kone toimii tai ei toimi, mutta seuraako siitä, että jokainen ruuvin osa vastaa jotakin koneen osaa ja että koneen ekvivalenttina on ruuvi? Aivotilan ja mieltämisen suhde voi hyvinkin olla sama kuin ruuvin ja koneen, ts. osan ja kokonaisuuden suhde.
Näihin neljään käsitykseen sisältyy paljon toisia, joiden tutkiminen olisi sekin mielenkiintoinen tehtävä, koska siten löytyisi suuri määrä ylisäveliä, joiden perussävelenä on parallelismiväittämä. Tässä tutkielmassa olen vain koettanut osoittaa väittämään itseensä sisältyvää ristiriitaisuutta. Nimenomaan siitä syystä, että ne päätelmät, joihin se johtaa, ja ne vaatimukset, joita siinä piilee, peittävät tavallansa koko filosofisen alueen, minusta näytti siltä, että tämä kriitillinen tarkastelu on välttämätön ja voi kelvata lähtökohdaksi teorialle, joka käsittelee henkeä ja sen suhteita luonnon välttämättömyyteen.