VI.
ÄLYLLINEN PONNISTUS
Se ongelma, jota tässä ryhdyn pohtimaan, on erotettava tarkkaavaisuuden ongelmasta. Palauttaessamme mieleemme menneitä asioita, selittäessämme nykyisyydessä ilmeneviä tosiasioita, kuunnellessamme esitelmää, seuratessamme toisten ajatuksia ja kuunnellessamme omia mietteitämme, sanalla sanoen: monipuolisen havainto- tai mielikuvajärjestelmän askarruttaessa älyämme me tunnemme voivamme paneutua kahteen erilaiseen asenteeseen, jännittyneeseen ja lauenneeseen, joita erottaa toisistansa varsinkin se, että edelliseen liittyy ponnistuksen tunne, joka jälkimmäisestä puuttuu. Onko mielteiden toiminta kummassakin tapauksessa sama? Ovatko älylliset ainekset samaa laatua ja pitävätkö ne keskenänsä yllä samoja suhteita? Eikö älyllisestä toiminnasta itsestänsä, sen aikaansaamista sisäisistä reaktioista, sen tekijöinä toimivien yksinkertaisempien tilojen muodosta, liikkeestä ja ryhmittymisestä löydä kaikkea sitä, mikä on tarpeen, jotta voimme erottaa valtoimenansa liikkuvan ajatuksen toisesta, joka keskittyy ja ponnistelee? Eikö siinä tunteessakin, joka meille tuosta ponnistuksesta koituu, jonkinlainen aivan erikoinen mielteiden liikunto ole jotakin vaikuttamassa? Siinä kysymykset, jotka asetamme tässä ratkaistaviksi. Ne voidaan kaikki sisällyttää yhteen ainoaan: Mikä on älyllisen ponnistuksen luonteenomainen älyllinen tuntomerkki?
Miten kysymys ratkaistaneenkin, nykyaikaisen sielutieteen käsittelemä tarkkaavaisuuden probleema jää, kuten jo sanoin, koskemattomaksi. Sielutieteilijät ovat tosiaankin askarrelleet etupäässä aistimuksellisen tarkkaavaisuuden selvittämisessä, ts. sen tarkkaavaisuuden, jonka kohteena on yksinkertainen havainto. Mutta koska yksinkertainen havainto, johon liittyy tarkkaavaisuus, on havainto, joka olisi suotuisissa oloissa voinut osoittaa saman — tai likimain saman — sisällön, vaikka tarkkaavaisuus ei olisikaan sitä myötäillyt, on tarkkaavaisuuden erikoisia, luonteenomaisia ominaisuuksia täytynyt etsiä tuon sisällön ulkopuolelta. Ribot'n esittämä ajatus, jonka mukaan on myönnettävä ratkaiseva tärkeys oireellisille liikunnollisille ilmiöille ja varsinkin estetoiminnoille, on hyvin vähällä muuttua klassilliseksi. Mutta sitä mukaa kuin älyllisen keskityksen tila käy monimutkaisemmaksi, se muuttuu solidaarisemmaksi sitä myötäilevän ponnistuksen kanssa. On olemassa henkisiä tehtäviä, joita ei voi ajatella mukavasti ja vaivatta tapahtuviksi. Kävisikö päinsä ponnistuksetta keksiä uusi kone tai edes ottaa jokin neliöjuuri? Älyllisessä tilassa on siis tällöin sinänsä jonkinlainen ponnistuksen leima. Toisin sanoen: siinä on silloin älyllisen ponnistuksen luonteenomainen älyllinen tuntomerkki. Jos tämä tuntomerkki ilmenee monimutkaisissa ja korkealle kehitellyissä mielteissä, täytyy siitä epäilemättä ilmetä jotakin yksinkertaisemmissakin tiloissa. Niinmuodoin on mahdollista, että keksimme sen jälkiä aistimuksellisesta havainnostakin, joskin kysymyksessä oleva aines esiintyy siinä vain toisarvoisena ja himmenneenä.
Helpottaaksemme tutkimusta tarkastelemme älyllisen työn lajeja kutakin erikseen alkaen helpoimmasta, nimittäin mieleenpalauttamisesta, ja päätyen vaikeimpaan, tuottavaan eli keksivään älylliseen toimintaan. Aluksi siis käsittelemme muistin tai täsmällisemmin sanoen muistuttelemisen ponnistusta.
Eräässä aikaisemmassa tutkimuksessa olen osoittanut, että on erotettava sarja »tajunnan tasoja», alkaen »puhtaasta muistosta», jota eivät vielä ilmaise selvät kuvat, aina samaan kuvaan saakka sellaisena kuin se esiintyy todellistuttuansa syntyviksi aistimuksiksi ja viriäviksi liikkeiksi. Sanoin silloin, että muiston tahallinen herättäminen merkitsee kulkemista näiden tajunnan läpi määrätyssä suunnassa. Samoihin aikoihin, jolloin tutkimukseni ilmestyi, julkaisi S. Witasek mielenkiintoisen ja suggestiivisen kirjoitelman, jossa sama tapahtuma määriteltiin »siirtymiseksi ei-intuitiivisesta intuitiiviseen». Palaan eräisiin ensin mainitun tutkimuksen kohtiin ja käytän sen ohella apunani viimeksi mainittua käydessäni aluksi tutkimaan omaehtoisen ja tahallisen mieltämisen eroa sellaisena kuin se ilmenee muistojen palautumisessa.
Oppiessamme jotakin ulkoa tai kokiessamme painaa muistiimme jotakin vaikutelmaryhmää meidän ainoana tarkoituksenamme on hyvin säilyttää, mitä opimme. Me emme ollenkaan huolehdi siitä, mitä meidän on myöhemmin tekeminen saadaksemme palautumaan mieleen, mitä olemme oppineet. Palautumismekanismi on meille yhdentekevä; pääasia on, että voimme muiston tarvitessamme palauttaa, tapahtuipa se miten hyvänsä. Senvuoksi me käyttelemme samanaikaisesti tai peräkkäisesti mitä erilaisimpia menetelmiä, panemme käyntiin sekä koneellisen että älyllisen muistin, rinnastamme kuulo-, näkö- ja liikuntokuvia tallettaaksemme ne sellaisinaan, muokkaamatta, tai päinvastoin yrittäen asettaa niiden sijaan yksinkertaisen ajatuksen, joka ilmaisee niiden merkityksen ja auttaa tarvittaessa sommittelemaan uudelleen niiden sarjan. Samasta syystä emme myöskään palauttamishetkellä turvaudu yksinomaan älyyn emmekä yksinomaan automaattiseen palautumiseen: automaattisuus ja harkinta kietoutuvat kiinteästi toisiinsa, kuva herättää toisen hengen sillä aikaa askarrellessa vähemmän konkreettisissa mielteissä. Tästä johtuu, että meidän on erinomaisen vaikea täsmällisesti määritellä, miten eroavat toisistaan nämä kaksi hengen asennetta: monimutkaisen muiston kaikkien osien koneellinen mieleenpalauttaminen ja niiden aktiivinen uudestaansommitteleminen. Melkein aina on kysymyksessä osittainen mekaaninen palautuminen ja osittainen älyllinen uudelleensommittelu, jotka liittyvät toisiinsa niin kiinteästi, ettemme kykene sanomaan, mistä toinen alkaa ja mihin toinen loppuu. Joskus sattuu kuitenkin poikkeuksellisia tapauksia, jolloin päätämme opetella jonkin monimutkaisen asian voidaksemme palauttaa sen mieleemme silmänräpäyksellisesti ja mahdollisimman suuressa määrin koneellisesti. Toisaalta on olemassa tapauksia, jolloin tiedämme, ettei opittavaa tarvitse palauttaa mieleen yhdellä kertaa, vaan että se päinvastoin on tehtävä asteittaisen ja harkitsevan uudestaansommittelun kohteeksi. Tarkastelemme ensin näitä äärimmäisiä tapauksia. Saamme silloin nähdä, että menettelemme jotakin mieleen painaessamme aivan eri tavoin riippuen siitä, miten meidän tulee voida palauttaa asiat mieleen. Toisaalta se omalaatuinen työ, jonka muistiin painaessamme suoritamme edistääksemme älyllistä palauttamisponnistusta tai päinvastoin tehdäksemme sen tarpeettomaksi, selvittää meille tuon ponnistuksen luonnetta ja ehtoja.
Eräässä muistelmateoksensa mielenkiintoisessa kohdassa Robert Houdin selittää, miten menetteli tahtoessaan kehittää pienen poikansa intuitiivista ja silmänräpäyksellistä muistia. Hän aloitti näyttämällä lapselle dominolaattaa, viitos-nelosta, kysyen pisteitten summaa ja sallimatta pojan niitä laskea. Sitten hän otti lisäksi toisen laatan, nelos-kolmosen, vaatien jälleen välitöntä vastausta. Siihen päättyi ensimmäinen harjoitus. Seuraavana päivänä hänen onnistui saada poika yhdellä silmänräpäyksellä laskemaan yhteen kolme-neljä laattaa, sitä seuraavana päivänä viisi. Kehittämällä joka päivä edelleen jo saavutettuja tuloksia hän onnistui vihdoin saamaan silmänräpäyksessä kahdentoista dominolaatan pisteiden summan. »Päästyämme näin pitkälle me askartelimme eräässä paljon vaikeammassa tehtävässä yli kuukauden ajan. Minä kuljin poikani keralla sangen nopein askelin lelukaupan tai jonkin muun myymälän ikkunan ohi, missä oli näytteillä erilaisia esineitä, ja me loimme siihen tarkkaavaisen silmäyksen. Ehdittyämme muutamia askelia kauemmaksi otimme taskustamme kynän ja paperia ja kilpailimme siitä, kumpi tiesi merkitä muistiin useampia ohimennen näkemiämme esineitä… Poikani onnistui usein mainita nelisenkymmentä esinettä…» Tämän erikoiskasvatuksen päämääränä oli kehittää pojan välitön muisti niin pitkälle, että hän kykeni teatterisalissa yhdellä silmäyksellä havaitsemaan kaikkien läsnäolevien yllä olevat esineet: sitten hän, side silmillänsä, teeskenteli selvänäköisyyttä kuvailemalla — isän annettua sovinnaisen merkin — jonkun katselijan mielivaltaisesti valitsemaa esinettä. Pojan visuaalinen muisti oli kehittynyt siinä määrin, että hänen tarvitsi seisoa vain hetkinen kirjakaapin edessä voidakseen painaa mieleensä sangen suuren joukon kirjojen nimiä, vieläpä niin, että hän tarkoin tiesi, mistä kohden kysymyksessä oleva nidos oli löydettävissä. Hän hankki itselleen tavallansa henkisen kokonaisvalokuvan, jonka nojalla sitten kykeni välittömästi palauttamaan mieleensä yksityiskohdat. Mutta jo ensimmäinen harjoitus, jo dominolaatan dominopisteiden laskemisen kieltäminen ilmaisee tämän muistinkasvatuksen pääasiallisen pontimen. Näkemistapahtumasta poistettiin kerrassaan visuaalisen kuvan selittäminen: äly pidätettiin visuaalisten kuvien tasossa.
Samoin on äly rajoitettava auditiivisten tai puheliikunnollisten kuvien piiriin, jos tahdotaan totuttaa korva sentapaiseen muistiin. Kieltenopetusta varten ehdoteltujen menetelmien joukossa on eräs Prendergastin esittämä, jota on useita kertoja käytetty. Sitä noudatettaessa annetaan oppilaan lausua lauseita, joiden merkitystä hän ei saa haeskella. Ei milloinkaan erillisiä sanoja, vaan aina täydellisiä lauseita, jotka on konemaisesti toistettava. Jos oppilas yrittää arvailla merkitystä, niin tuloksen saavuttaminen käy epävarmaksi. Jos hän hetkisenkään epäröi, on hänen lausuttava kaikki uudestaan. Vaihtamalla sanojen sijaa, siirtelemällä niitä lauseessa eri asemiin, saadaan merkitys tavallansa itsestään kuulumaan korvaan, älyn tarvitsematta puuttua asiaan. Päämääränä on silmänräpäyksellisen ja helpon mieleenpalautumisen aikaansaaminen. Ja ajatus on se, että annetaan hengen mikäli mahdollista liikkua ääni- tai puheliikuntokuvien parissa, abstraktisempien, aistimusten ja liikkeiden tason ulkopuolella olevien ainesten ollenkaan asiaan sekaantumatta.
Jonkin monimutkaisen muiston palauttamisen helppous olisi niinmuodoin suorassa suhteessa sen aineosien taipumukseen levittäytyä samaan tajunnan tasoon. Jokainen meistä epäilemättä onkin voinut kokea tämän omassa itsessänsä. Eikö koulussa oppimamme runo ole säilynyt muistissamme? Sitä lausuessamme me havaitsemme sanan kutsuvan toista ja tiedämme, että merkitykseen kohdistuva harkinta pikemmin haittaisi kuin hyödyttäisi palauttamismekanismia. Muistot voivat sellaisessa tapauksessa olla auditiivisia tai visuaalisia. Mutta samalla ne aina ovat motorisia. Onpa meidän kerrassaan vaikea erottaa kuulomuistoa puheliikunnollisesta tottumuksesta. Jos pysähdymme kesken lausuntaa, niin ilmenevä »epätäydellisyyden» tunto näyttää johtuvan milloin siitä, että runon loppuosa yhä soi muistissamme, milloin taas siitä, ettei puheliikunto ole halunsa mukaisesti päässyt tavoittelemaansa päämäärään, milloin — ja useimmiten — molemmista seikoista samalla kertaa. On kuitenkin huomattava, että nämä kaksi kuvaryhmää — auditiiviset ja motoriset muistikuvat — ovat samaa laatua, yhtä konkreettiset, yhtä lähellä aistimusta: ne ovat, palatakseni jo käyttämääni lauseparteen, samassa »tajunnan tasossa».
Jos taas palauttamiseen liittyy ponnistuksen tunto, niin henki liikkuu tasosta toiseen.
Kuinka on opittava ulkoa, jos se ei tapahdu silmänräpäyksellisen mieleenpalauttamisen vuoksi? Sen voimme lukea mnemoteknillisistä teoksista, mutta jokainen meistä arvaa sen muutenkin. Me luemme kappaleen tarkkaavaisesti, sitten jäämme tarkastelemaan sen eri osia pitäen silmällä sen sisäistä rakennetta. Niin saamme kaavamaisen kuvan koko opittavasta. Sitten sujutamme tuohon kaavaan huomattavimmat lauseparret. Vallitsevaan ajatukseen liitetään alistetut ajatukset, viimeksi mainittuihin vallitsevat ja edustavat sanat ja vihdoin näihin sanoihin yhdistävät sanat, jotka liittävät ne ikäänkuin ketjuksi. »Mnemonistin taidon salaisuutena on se, että hän kykenee havaitsemaan proosakappaleesta silmäänpistävät ajatukset, ne lyhyet lauseet, ne yksityiset sanat, jotka tuovat mukanansa kokonaisia sivuja.» Näin sanotaan eräässä esityksessä. Eräs toinen antaa seuraavan säännön: »On muunnettava lyhyiksi ja ytimekkäiksi kaavoiksi… huomattava jokaisen kaavan suggestiivinen sana… assosioitava kaikki nämä sanat keskenänsä ja rakennettava siten loogillinen ajatusketju.» Tässä siis ei enää liitetä mekaanisesti kuvaa toiseen, vaan jokaisen kuvan tulee tuoda mukanansa seuraava. Asetutaan sellaiselle kannalle, missä kuvien moninaisuus näyttää tihenevän yhdeksi ainoaksi, yksinkertaiseksi ja jakamattomaksi mielteeksi. Tämä mielle painetaan muistiin. Kun sitten tulee mieleenpalauttamisen hetki, laskeudutaan pyramidin huipulta kohti sen pohjaa. Ylimmästä tasosta, missä kaikki oli koottuna yhdeksi ainoaksi mielteeksi, siirrytään yhä alemmille, yhä lähempänä aistimusta oleville tasoille, missä mielle pirstoutuu kuviksi ja kuvista kehittyy lauseita ja sanoja. Mieleenpalauttaminen tosin ei enää ole välitöntä eikä helppoa. Siihen liittyy ponnistusta.
Jälkimmäistä menetelmää käytettäessä tarvitaan enemmän aikaa asian palauttamiseen, mutta vähemmän sen oppimiseen. Kuten useasti on huomautettu, ei muistin täydellistyminen merkitse niinkään säilytyskyvyn kasvamista kuin mielteiden jaottelemis-, järjestelemis- ja yhteenliittämiskyvyn kehittymistä. W. James mainitsee saarnamiehen, joka aluksi käytti kolme neljä päivää saarnansa ulkoaoppimiseen. Myöhemmin hän tarvitsi enää vain kaksi, sitten yhden päivän, ja lopuksi riitti yksi ainoa tarkkaavainen ja analyyttinen lukeminen. Edistyminen merkitsee tällöin ilmeisesti vain kasvavaa kykyä saada kaikki ajatukset, kaikki kuvat, kaikki sanat kiertymään yhteen ainoaan kohtaan. Kysymyksessä on sen suuren rahan löytäminen, johon verraten kaikki muu on pelkkää vaihtorahaa.
Mikä se suuri raha on? Kuinka voivat niin monet erilaiset kuvat sisältyä yhteen yksinkertaiseen mielteeseen? Minä palaan tuonnempana tähän kysymykseen. Nyt rajoitun antamaan tuolle yksinkertaiselle, monenmoisiksi kuviksi kehitettävissä olevalle mielteelle nimen, jonka nojalla sen tunnemme: minä nimitän sitä dynaamiseksi kaavaksi. Tarkoitan sillä, ettei tämä mielle niinkään sisällä kuvia itseänsä kuin viittauksen siitä, mitä tulee tehdä, jos tahtoo sommitella ne uudelleen. Se ei ole mikään kuvia köyhdyttämällä saatu ydinmehu; jos niin olisi laita, ei voisi käsittää, kuinka kaava useissa tapauksissa sallii meidän löytää kuvat sellaisinaan. Se ei ole myöskään, tai ei ainakaan yksinomaan, abstraktinen mielle siitä, mitä kuvat kokonaisuudessaan merkitsevät. Merkityksen ajatuksella on siinä epäilemättä tärkeä sija, mutta puhumattakaan siitä, että on vaikea sanoa, mitä tuosta kuvien merkityksen ajatuksesta tulee, kun se kerrassaan irrotetaan kuvista itsestänsä, on selvää, että sama loogillinen merkitys voi liittyä ihan erilaisiin kuvasarjoihin ja ettei se niinmuodoin riitä, kun on säilytettävä ja uudelleensuunniteltava jokin määrätty kuvasarja eristämällä toiset pois. Kysymyksessä olevaa kaavaa on hankala määritellä, mutta jokaisella on siitä tunto ja jokainen tajuaa sen olemuksen, jos vertailee toisiinsa muistin eri lajeja, varsinkin teknillisiä tai ammatillisia muistoja. En voi tässä kajota asian yksityiskohtiin. Sanon sentään muutaman sanan eräästä muistista, jota on viime aikoina erikoisen huolellisesti ja menestyksellisesti tutkittu, nimittäin šakinpelaajien muistista.
Kuten tiedämme, kykenevät eräät sakkimestarit pitämään lämpimänä useita vastustajia šakkilautaa näkemättä. Aina kun joku vastustajista siirtää ilmoitetaan heille siirretyn nappulan uusi asema. He siirtävät silloin puolestansa ja kykenevät siten, »sokkopeliä» pelaten, kuvitellen joka hetki mielessään kaikkien nappuloiden asemat kaikilla šakkilaudoilla, voittamaan yhtaikaa monia, usein taitaviakin pelaajia. Eräässä hyvin tunnetussa älyä käsittelevän teoksensa kohdassa on Taine analysoinut tätä taitoa erään ystävänsä antamien vihjeiden opastamana. Hänen mielestänsä siinä tulee kysymykseen puhtaasti visuaalinen muisti. Pelaaja näkee alinomaa, ikäänkuin sisäisestä kuvastimesta, jokaisen šakkilaudan nappuloinensa sellaisena kuin se viimeksi suoritetun siirron jälkeen esiintyy.
Binet'n tiedusteltua asiaa muutamilta »näkemättä pelaajilta» tuntuu kirkastuvan eräs sangen selvä johtopäätös: šakkilaudan ja sen nappuloiden kuva ei ilmene muistissa sellaisenansa, »ikäänkuin kuvastimessa», vaan vaatii pelaajalta joka hetki uudelleensommittelun ponnistusta. Millainen on tämä ponnistus? Millaiset ainekset ovat muistissa todella vaikuttamassa tuloksiin. Pelaajat, joilta asiaa on tiedusteltu, selittävät ensinnäkin yksimielisesti, että esineiden itsensä mieleenkuvastuminen on pikemmin haitaksi kuin hyödyksi: se, minkä he niistä kaikista painavat muistiinsa ja mieleensä, ei ole niiden ulkonäkö, vaan niiden vaikutusvoima, kantavuus ja arvo, sanalla sanoen niiden funktio. Juoksija ei ole oudonnäköiseksi vuoltu puukappale, vaan »viisto voima». Torni on jonkinlainen voima »joka voi kulkea suoraa viivaa», hevonen on »kappale, joka vastaa suunnilleen kolmea talonpoikaa ja noudattaa liikkuessaan aivan erikoista lakia», jne. Se liikkuvista välineistä. Entä miten on itse pelin laita? Pelaajan mielessä esiintyy voimien kokoomus tai pikemmin liittoutuneiden tai vihamielisten voimien välinen suhde. Pelaaja rakentaa mielessään uudelleen pelierän sen alusta alkaen. Hän sommittelee uudestaan ne peräkkäiset tapahtumat, jotka ovat johtaneet nykyhetken tilanteeseen. Siten hän saa mieleensä kuvan kaikesta siitä, mikä sallii hänen minä hetkenä tahansa visualisoida yksityiset tekijät. Tuo abstraktinen mielikuva on muuten jakamaton. Siinä eri ainekset läpäisevät toisensa. Todistuksena on se, että jokainen erä on pelaajista näöltänsä omalaatuinen. Se tekee oman omituisen vaikutuksensa. »Minä käsitän sen niinkuin säveltaiteilija käsittää akordin», sanoo eräs tiedonantajista. Ja juuri tämä vaikutuksen erilaisuus tekee mahdolliseksi useiden toisiinsa sotkeutumattomien pelierien mielessäpitämisen. Tässäkin siis on kaikkea edustava kaava, ja tämä kaava ei ole mikään yhteenveto. Se on yhtä täydellinen kuin myöhemmin heräävä kuva, mutta sisältää kiinteästi yhteen kietoutuneena kaiken sen, minkä kuva kehittelee toistensa ulkopuolella sijaitseviksi eri osiksi.
Analysoikaa ponnistusta, jonka tunnette herätellessänne vaivalloisesti yksinkertaista muistoa. Te otatte lähtökohdaksenne mielikuvan, johon tunnette sisältyvän toisiinsa kietoutuneita varsin erilaisia dynaamisia aineosia. Tämä yhteenkietoutuminen ja siitä johtuva sisäinen monimutkaisuus on niin välttämätön asia, kuuluu niin oleellisesti kysymyksessä olevaan kaavamaiseen mielteeseen, että kaava voi, herätettävän kuvan ollessa yksinkertainen, olla paljoa vähemmän yksinkertainen kuin se. Mainitsen tässä erään läheltä löytämäni esimerkin. Joitakin aikoja takaperin, kun luonnostelin tätä tutkielmaa ja laadin luetteloa käytettävästä kirjallisuudesta, aioin merkitä muistiin muiden muassa Prendergastin, saman kirjailijan, jolta ylempänä lainasin intuitiivista menetelmää koskevan lauseen ja jonka teoksia olin aikaisemmin lukenut tutkiessani muistia koskevaa kirjallisuutta. En kuitenkaan saanut muistumaan mieleeni hänen nimeänsä enempää kuin sitä teostakaan, jossa olin sen ensi kerran nähnyt mainittuna. Olen merkinnyt muistiin eri vaiheet siitä työstä, jonka avulla yritin palauttaa mieleeni tuota vastahakoista nimeä. Minä lähdin siitä yleisvaikutelmasta, joka minulle oli nimestä jäänyt. Se oli outouden, mutta ei epämääräisen outouden vaikutelma. Siinä oli vallitsevana jokin barbaarisuuden, ryöstön sävy, se tunto, jonka olisi voinut minuun jättää petolintu, joka syöksyy saaliinsa kimppuun, tempaa sen kynsiinsä ja kiitää pois. Silloin huomasin, että sanalla prendre [»ottaa», »käydä käsiksi», »hyökätä kimppuun»], joka melkein sellaisenaan muodosti etsimäni nimen kaksi ensimmäistä tavua, oli vaikutelmassani melkoinen osuus. En kumminkaan tiedä, olisiko tuo yhtäläisyys riittänyt määräämään niin täsmällistä tunnevivahdusta, ja kun havaitsen, kuinka itsepintaisesti nimi »Arbogast» työntyy tajuntaani nyt, kun ajattelen »Prendergastia», ajattelen kenties liittäneeni yhteen »ottamisen», »tempaamisen» yleisen käsitteen ja Arbogastin nimen. Viimeksi mainittu nimi, joka oli säilynyt muistissani niiltä ajoilta, jolloin olin opiskellut Rooman historiaa, herätteli mielessäni epämääräisiä kesyttömyyden kuvia. En kumminkaan ole aivan varma asiasta; uskallan ainoastaan väittää, että mieleeni jäänyt vaikutelma oli ehdottomasti sui generis ja että se pyrki tuhansia vaikeuksia vastaan taistellen muuttumaan erisnimeksi. Vaikutelma palautti mieleeni varsinkin d ja r kirjaimet. Ne eivät kumminkaan esiintyneet näkö- tai kuulokuvina, eivätpä edes selvinä liikunnollisinakaan kuvina. Ne osoittivat esiintyessään ennen kaikkea jonkinlaista ponnistuksen suuntaa, jota oli noudatettava, jos mieli päätyä etsityn nimen lausumiseen. Minusta tuntui, tosin väärin, siltä, että noiden kirjainten täytyi olla nimessä ensimmäisinä, koskapa ne tuntuivat opastavan minua oikealle tielle. Minä arvelin, että jos sovittelisin niihin vuoron perään eri vokaaleja, onnistuisin lausumaan ensimmäisen tavun ja saisin siitä vauhtia, joka veisi minut aina sanan loppuun saakka. Olisiko tuo lopulta onnistunut? En tiedä; mutta en ollut ehtinyt kovinkaan pitkälle, kun yhtäkkiä juolahti mieleeni, että nimi oli mainittu muistin kasvattamista käsittelevässä Käyn kirjoittamassa teoksessa, eräässä muistutuksessa, ja että sitä lukiessani olin siihen tutustunut. Sieltä minä sen heti etsin. Hyödyllisen muiston äkillinen herääminen kenties aiheutui sattumasta. Mahdollista myöskin, että se työ, jonka piti muuntaa kaavaa kuvaksi, oli sivuuttanut maalinsa ja herätti silloin kuvan itsensä asemesta ne olosuhteet, jotka olivat sitä alkujansa kehystäneet.
Mainituissa tapauksissa näyttää muistin ponnistuksen varsinaisena tehtävänä olevan kehitellä kaava, joskaan ei yksinkertainen, niin ainakin keskitetty, kuvaksi, jonka aineosat ovat selvästi havaittavissa ja suuremmassa tai pienemmässä määrässä toisistaan riippumattomat. Antaessamme muistimme harhailla umpimähkään, ponnistuksetta, mielessämme liikkuu kuva kuvan jälkeen, ja kaikki sijaitsevat samassa tajunnan tasossa. Kohta kun ponnistamme muistaaksemme, meistä päinvastoin tuntuu siltä kuin vetäytyisimme korkeampaan kerrokseen laskeutuaksemme sitten vähitellen kohti herätettäviä kuvia. Jos me edellisessä tapauksessa, kuvia kuviin liittäessämme, liikuimme ikäänkuin vaakasuorassa suunnassa, pitkin yhtä ainoata tasoa, täytyy sanoa, että liikunta toisessa tapauksessa on pystysuoraa ja että se kuljettaa meitä tasosta toiseen. Edellisessä tapauksessa kuvat ovat keskenänsä homogeeniset, mutta edustavat eri esineitä, jälkimmäisessä tapauksessa on mieleenpalauttamisen kohde pitkin matkaa sama, mutta se kuvastuu eri tavoin, keskenänsä heterogeenisten älyllisten tilojen, milloin kaavojen, milloin kuvien nojalla kaavan pyrkiessä muuttumaan kuvaksi sitä mukaa kuin laskeutumisliike kiihtyy. Jokaisella meistä epäilemättä on varsin selvä tunto toiminnoista, joka toisessa tapauksessa käy laajentuen ja pitkin pintaa, toisessa tapauksessa kiihtyen ja kohti syvyyttä.
Toiminnot esiintyvät muuten harvoin erillisinä ja »puhtaassa tilassa». Useimpiin palauttamistapahtumiin sisältyy sekä laskeutumista kaavasta kohti kuvaa että harhailua kuvien joukossa. Mutta tämä merkitsee, kuten jo tutkielmani alussa huomautin, vain sitä, että muistin toimintaan yleensä sisältyy osaksi ponnistusta, osaksi automaattisuutta. Minä ajattelen tällä hetkellä erästä pitkää matkaa, jonka olen aikoinani tehnyt. Matkan vaiheet palautuvat mieleeni jonkinlaisessa järjestyksessä, mekaanisesti toisiansa herätellen. Mutta jos ponnistelen muistaakseni jonkin määrätyn vaiheen, niin otan lähtökohdaksi vaiheen kokonaisuudessaan ja siirryn sitä muodostaviin osiin kokonaisuuden aluksi ilmetessä minulle jakamattomana, affektiivisesti väritettynä kaavana. Sattuu muuten useasti, että kuvat, jotka ovat aluksi vain leikkineet keskenänsä, vaativat minua vetoamaan kaavaan, jotta ne täydentyisivät. Mutta ponnistuksen tunne on kokemuksenani matkalla kaavasta kuvaan.
Tähän asti päästyämme päättelemme, että mieleenpalauttamisponnistus on toisiansa läpäisevistä aineosista kokoonpannun kaavamaisen mielteen muuttamista kuvalliseksi mielteeksi, jossa eri osat esiintyvät rinnakkaisina.
Nyt olisi tarkasteltava älyllistä ponnistusta yleensä sellaisena kuin se ilmenee ymmärrystoiminnoissamme. Rajoitun tässä eräisiin huomautuksiin ja viittaan muuten aikaisemmin julkaisemaani tutkimukseen.
Koska älyllistä toimintaa tapahtuu lakkaamatta, on tällöin vaikea sanoa, missä älyllinen ponnistus alkaa, missä loppuu. On kumminkin olemassa eräänlainen käsittämis- ja ymmärtämistapa, joka tekee ponnistuksen mahdottomaksi, ja eräs toinen, joka tosin ei sitä välttämättä edellytä, mutta kuitenkin yleensä ilmenee sen ohella.
Ensin mainittu älyllisen toiminnan laatu tulee kysymykseen, kun on vastattava monimutkaiseen havaintoon automaattisesti soveliaalla teolla. Mitäpä merkitsee tavallisen esineen tunteminen muuta kuin sen käsittelemistaitoa, ja mitä merkitsee sen »käsittelemistaito» muuta kuin havainnon kestäessä tapahtuvaa, tottumuksen tuohon havaintoon assosioiman toiminnan konemaista luonnostelua? Kuten tiedämme, nimittivät ensimmäisten huomioiden tekijät psyykillistä sokeutta apraksiaksi ilmaisten sillä nimellä kykenemättömyyttä tavallisten esineiden tuntemiseen ja varsinkin niiden käyttelemiseen. Tämä täysin automaattinen älyäminen ulottuu muuten arvaamattoman laajalle. Tavanomainen keskustelu on suurelta osalta kokoonpantu valmiista vastauksista kuluneisiin kysymyksiin, vastauksen seuratessa kysymystä älyllisen huomion kiintymättä enempää toiselle kuin toisellekaan taholle. Niinpä voivat mielenvikaisetkin pitää yllä jokseenkin yhtenäistä keskustelua jostakin yksinkertaisesta asiasta, vaikka eivät tiedäkään, mitä puhuvat. On usein huomautettu, että voimme liittää sanoja toisiinsa jotenkin noudattaen äänteiden välillä vallitsevaa yhteensopivaisuutta tai -sopimattomuutta ja muodostaa siten koossapysyviä lauseita varsinaisen älyn asiaan puuttumatta. Näissä tapauksissa aistimusten älyllinen tulkitseminen tapahtuu välittömästi liikkeiden nojalla. Henki jää, kuten jo sanoin, saamaan »tajunnan tasoon».
Aivan toisenlaista on varsinainen älyäminen. Sen kestäessä henkemme liikkuu toisaalta havaintojen ja kuvien, toisaalta niiden merkityksen väliä. Mikä on tämän liikunnon varsinainen suunta? Voisi luulla, että tällöin lähdemme kuvista kohotaksemme niiden merkitykseen, koska läsnä ovat aluksi juuri kuvat ja koska »käsittäminen», suurin piirtein katsoen, on havaintojen tai kuvien älyllistä tulkitsemista. Olipa kysymyksessä jonkin todistuksen seuraaminen, kirjan lukeminen tai puheen kuunteleminen, joka tapauksessa esiintyy havaintoja tai kuvia, joita äly muuttaa suhteiksi, ikäänkuin sen olisi siirryttävä konkreettisesta abstraktiseen. Tuo on kuitenkin vain näennäistä, ja helppo on havaita, että henki todellisuudessa liikkuu päinvastaisessa suunnassa.
Asia on ilmeinen, jos on kysymyksessä matemaattinen tehtävä. Voimmeko seurata jotakin laskutoimitusta ellemme suorita sitä uudelleen omalta osaltamme. Käsitämmekö jonkin ongelman ratkaisua muuten kuin vuorostamme ongelman ratkaisemalla? Laskutoimitus on kirjoitettu tauluun, ratkaisu on painettu kirjaan tai esitetty ääneen, mutta näkemämme numerot ovat pelkkiä tienviittoja, joihin vilkaisemme saadaksemme varmuuden siitä, ettemme ole eksyksissä; lukemamme tai kuulemamme lauseet saavat täyden merkityksen vasta kun kykenemme ne itse uudelleen keksimään, niin sanoaksemme luomaan ne uudestaan esittämällä omin neuvoin niiden sisältämän matemaattisen totuuden. Näkemämme tai kuulemamme todistelun kestäessä olemme pitkin matkaa poimineet vihjeitä, valinneet kiintopisteitä. Olemme siirtyneet näistä näkö- tai kuulokuvista abstraktisiin suhdemielteisiin. Tähtien sitten viimeksi mainituista mielteistä me kehittelemme ne kuvitelluiksi sanoiksi, jotka liittyvät luettuihin tai kuultuihin sanoihin ja peittävät ne.
Mutta eikö niin ole laita kaiken älyllisen tulkitsemistyön? Toisinaan luulotellaan lukemisen tai kuulemisen tapahtuvan siten, että nojaudumme näkemiimme tai kuulemiimme sanoihin kohoten jokaisesta vastaavaan abstraktiseen mielteeseen ja liittäen sitten nämä eri mielteet toisiinsa. Sanojen lukemisen ja kuulemisen kokeellinen tutkimus osoittaa, että tapahtuma on aivan toisenlainen. Ensinnäkin: se, mitä sujuvasti lukiessamme sanasta näemme, supistuu varsin vähiin, muutamiin kirjaimiin, — tai vieläkin vähempään: muutamiin perusviivoihin tai luonteenomaisiin piirteisiin. Cattellin, Goldscheiderin ja Müllerin sekä Pillsburyn kokeet (joita tosin ovat kritikoineet Erdmann ja Dodge) näyttävät tässä kohden ratkaisevilta. Yhtä opettavaisia ovat Bagleyn suorittamat puheen kuulemista koskevat kokeet, jotka selvästi osoittavat, että me kuulemme ainoastaan osan lausutuista sanoista. Jokainen meistä on muuten, kaikesta tieteellisestä kokemuksesta riippumatta, voinut todeta, kuinka mahdotonta on selvästi havaita vieraan kielen sanoja. Muokkaamattomat näkö- ja kuulovaikutelmat antavat meille sellaisissa tapauksissa pelkkiä tukikohtia, tai paremmin sanoen: piirtävät kehyksen, jonka me muistimme avulla täytämme. Selittäisimme aivan väärin tunnistamisen mekanismin, jos otaksuisimme ensin näkevämme ja kuulevamme ja sitten, havainnon synnyttyä, lähentävämme sitä samankaltaiseen muistoon voidaksemme sen tunnistaa. Todellisuudessa juuri muisto saa meidät näkemään ja kuulemaan; havainto sinänsä olisi kykenemätön herättämään kaltaistansa muistoa, koska siihen vaadittaisiin, että se, havainto, olisi jo muotoutunut ja esiintyisi riittävän täydellisenä, mutta sepä ei voikaan muuttua täydelliseksi havainnoksi eikä saada selvää muotoa muuten kuin muiston avulla, joka kytkeytyy siihen toimittaen sille suurimman osan sen ainesta. Mutta jos kerran on niin laita, täytyy ennen kaikkea merkityksen meitä opastaa, kun sommittelemme uudelleen muotoja ja ääniä. Se, mitä näemme lukemastamme ja kuulemme puhutusta lauseesta, on välttämätön vähin määrä, jotta voimme sijoittua vastaavien mielteiden järjestykseen; lähtien sitten mielteistä, ts. abstraktisista suhteista, me aineellistamme ne mielikuvituksessamme hypoteettisiksi sanoiksi, jotka yrittävät peittää sitä, minkä näemme tai kuulemme. Älyllinen tulkinta, ymmärtäminen, on niinmuodoin todellisuudessa uudelleensommittelua. Ensimmäinen kosketus kuvaan määrää suunnan abstraktiselle ajatukselle, joka sitten kehittyy mielikuviksi. Ne vuorostaan liittyvät havaintokuviin, seuraavat niiden jälkiä, pyrkivät niitä peittämään. Milloin se täysin onnistuu, tulee havainto täydellisesti ymmärretyksi.
Älyllinen tulkitsemistyö on liian helppoa, kun kuulemme puhuttavan omaa kieltämme, koska meillä on aikaa jakaa puhe eri vaiheisiinsa. Sitävastoin tajuamme työn varsin selvästi, kun keskustelemme vieraalla kielellä, jota emme täysin hallitse. Silloin havaitsemme, että selvästi kuulemamme äänet ovat tukikohtia, että paneudumme alun pitäen, kuulemamme nojalla, enemmän tai vähemmän abstraktiseen mielteiden järjestykseen, ja että liikumme, tuohon älylliseen vireeseen tultuamme, merkityksen tajuttuamme, kohti ääniaistimuksia. Jotta ymmärtäminen olisi täydellinen, täytyy yhteenliittymisen tapahtua.
Olisiko muuten ollenkaan käsitettävissä, että ymmärtäminen kävisi päinsä, jos tosiaankin siirtyisimme sanoista käsitteisiin? Lauseen sanoilla ei ole ehdotonta merkitystä. Jokainen niistä saa erikoista merkitysvivahdusta sekä edelliseltänsä että seuraavaltansa. Kaikki lauseen sanat eivät myöskään kykene herättämään itsenäistä, kuvaa tai käsitettä. Monet niistä ilmaisevat niitä ainoastaan sen nojalla, mikä sija niillä on lauseen kokonaisuudessa ja miten ne liittyvät lauseen muihin sanoihin. Äly, joka lakkaamatta liikkuisi sanasta käsitteeseen, olisi alinomaa neuvoton ja niin sanoakseni harhaileva. Älyäminen voi olla vakavaa ja varmaa ainoastaan, jos lähtökohtanamme on otaksuttu, hypoteettisesti sommiteltu merkitys, jos siitä laskeudumme todella havaitsemiimme sanakatkelmiin, jos lakkaamatta niihin nojaudumme ja käyttelemme niitä pelkkinä viittoina, joiden on merkittävä älyn noudatteleman tien erikoinen käyräviiva kaikkine mutkinensa.
En voi ryhtyä tässä käsittelemään aistimuksellisen tarkkaavaisuuden ongelmaa. Uskon kumminkin, että tahallinen tarkkaavaisuus, se, johon liittyy tai voi liittyä ponnistuksen tunto, eroaa konemaisesta tarkkaavaisuudesta juuri siinä, että se saa liikkeelle eri tajunnantasoissa esiintyviä psyykillisiä elementtejä. Konemaiseen tarkkaavaisuuteen sisältyy selvälle havaitsemiselle edullisia liikkeitä ja asenteita, jotka vastaavat epäselvän havainnon kutsuun. Sitävastoin ei näytä milloinkaan olevan tahallista tarkkaavaisuutta ilman »ennakkohavaintoa», käyttääkseni Lewesin sanaa, ts. ilman miellettä, joka on toisinaan ennakoitu kuva, toisinaan taas jotakin abstraktisempaa — hypoteesi, joka koskee sen merkitystä, mitä olemme havaitsemassa ja tämän havainnon mahdollista suhdetta eräisiin aikaisemman kokemuksen elementteihin. Tarkkaavaisuuden häilynnän todellisesta merkityksestä on esitetty erilaisia mielipiteitä. Toiset arvelevat ilmiötä alkuperältänsä sentraaliseksi, toiset perifeeriseksi. Mutta vaikka emme omaksuisikaan ensin mainittua käsityskantaa, näyttää kuitenkin siltä, että on kiinnitettävä siihen huomiota ja myönnettävä tarkkaavaisuuden edellyttävän eräänlaista keskuksesta käsin tapahtuvaa, kohti havaintoa laskeutuvien kuvien projisointia. Siten selittyisi tarkkaavaisuuden vaikutus, käsitettiinpä se, kuten eräät tutkijat väittävät, kuvan intensiivisyyden lisäämiseksi tai sen kirkastamiseksi ja selventämiseksi. Olisiko tarkkaavaisuuden rikastuttava vaikutus havaintoon käsitettävissä, ellei muokkaamaton havainto tällöin olisi pelkkä mieleennostatusväline, varsinkin muistiin kohdistuva kutsu? Eräiden osien muokkaamaton havainto herättää kaavamaisen kuvan kokonaisuudesta ja samalla osien keskinäisestä suhteesta. Kehitellen tuota kaavaa muistikuviksi yritämme saada nämä muistikuvat yhtymään havaintokuviin. Ellei se meille onnistu, siirrymme toiseen kaavamaiseen mielteeseen. Tämän työn positiivisena, hyödyllisenä puolena on aina siirtyminen kaavasta havaintokuvaan. Ymmärtämisen, käsittämisen, tarkkaamisen älyllinen ponnistus on niinmuodoin liikuntoa »dynaamisesta kaavasta» kohti sitä kuvaa, joka kehittelee sen havainnolliseksi. Se on alinomaista havaittujen esineiden mieleen johdattamien abstraktisten suhteiden muuttamista konkreettisiksi kuviksi, jotka voivat täysin vastata noita esineitä. Tosin ei ponnistuksen tuntoa aina ilmene tässä tapahtumassa. Saamme kohta nähdä, minkä erikoisen ehdon tapahtuma täyttää, kun siihen liittyy ponnistus. Mutta ainoastaan tämänlaatuisen kehittelyn aikana älyllinen ponnistus tulee tajutuksi. Älyllisen ponnistuksen tunto syntyy kaavasta kuvaan siirryttäessä.
* * * * *
On vielä todennettava tämä laki älyllisen ponnistuksen korkeimmissa muodoissa: tarkoitan keksinnän ponnistusta. Kuten Ribot on huomauttanut, on kuvitteellinen luova työ probleeman ratkaisemista. Mutta miten olisi probleema ratkaistavissa muuten kuin otaksumalla se ennakolta ratkaistuksi? Keksijä, sanoo Ribot, kuvittelee mielessään ihannetta, ts. jotakin saavutettavaa tarkoitusperää, ja tutkistelee sitten, kuinka ainesosat on koottava, jotta tarkoitusperä todellakin saavutettaisiin. Hän siirtyy hyppäyksellä täydelliseen tulokseen, päämäärään, jonka toteuttaminen on kysymyksessä: koko keksintäponnistus on silloin yritystä luoda umpeen se juopa, jonka yli on hypännyt, ja päästä uudelleen samaan päämäärään noudattelemalla tällä kertaa sitä toteuttamaan suunniteltujen välineiden katkeamatonta johtolankaa. Mutta miten käy päinsä tajuta päämäärä ilman välineitä, kokonaisuus ilman osia? Se ei voi tapahtua kuvan muodossa, koska kuva, joka näyttäisi koituvan vaikutuksen, osoittaisi samalla, vieläpä itseensä kuvaan sisältyvinä ne välineet, joiden avulla tarkoitus saavutetaan. Niinmuodoin meidän on pakostakin myönnettävä, että kokonaisuus ilmenee kaavana ja että keksintä merkitsee nimenomaan kaavan kuvaksi muuttamista.
Keksijä, joka tahtoo sommitella jonkin koneen, kuvittelee mielessään suoritettavan työn tulosta. Työn abstraktinen muoto herättää hänen mielessään hapuilujen ja kokeilujen nojalla ensinnä niiden eri osaliikkeiden konkreettisen muodon, jotka toteuttavat kokonaisliikunnon, sitten niiden kappaleiden ja kappaleyhdistelmäin muodot, jotka kykenevät luomaan nuo osaliikkeet. Juuri tällä hetkellä tapahtuu keksintä: kaavamainen mieltäminen on muuttunut kuvalliseksi. Kirjailijalla, joka rakentaa romaania, dramaatikolla, joka kehittelee henkilöitä ja tilanteita, säveltäjällä, joka sepittää sinfoniaa, ja runoilijalla, joka sommittelee oodia, on kaikilla mielessään aluksi jotakin yksinkertaista ja abstraktista, niin sanoakseni ruumiitonta. Mitä säveltäjään tai runoilijaan tulee, on kysymyksessä jokin uusi vaikutelma, joka on kehitettävä säveliksi tai kuviksi. Romaanikirjailijan tai dramaturgin asiana taas on kehitellä jokin väitelmä tapahtumiksi, aineellistaa jokin tunne, yksilöllinen tai sosiaalinen, eläviksi henkilöiksi. Työ tapahtuu kokonaiskaavan nojalla, ja tulos on saavutettu, kun saavutetaan selvä kuva eri aineosista. Paulhan on mitä mielenkiintoisimpien esimerkkien nojalla osoittanut, miten kirjallinen keksintätyö liikkuu »abstraktisesta konkreettiseen», tai ylimalkaan kokonaisuudesta osiin ja kaavasta kuvaan.
Kaava ei muuten suinkaan pysy muuttumattomana koko tapahtuman kestäessä. Sitä muovailevat ne kuvat, joilla se pyrkii itseänsä täyttämään. Toisinaan ei alkuperäisestä kaavasta ole enää jälkeäkään lopullisessa kuvassa. Sitä mukaa kuin keksijä todella sommittelee koneensa yksityiskohtia, hän jättää sikseen osan siitä, mitä alkujaan oli aikonut saavuttaa, tai saavuttaa sen sijaan jotakin muuta. Samaten vaikuttavat romaanikirjailijan ja runoilijan hahmottelemat henkilöt siihen aatteeseen tai tunteeseen, jota niiden on määrä ilmaista. Varsinkin siinä on sijaa arvaamattomalle; sen sopii sanoa piilevän siinä liikkeessä, jonka nojalla kuva kääntyy takaisin kaavaan päin sitä muuttaen tai sen kokonaan poistaen. Mutta varsinainen ponnistus tapahtuu aina sillä muuttumattomalla tai vaihtuvalla uralla, joka johtaa kaavasta sitä täyttäviin kuviin.
Kaava ei myöskään aina käy nimenomaisesti kuvan edellä. Ribot on osoittanut, että tulee erottaa kaksi luovan mielikuvituksen muotoa, intuitiivinen ja harkitseva. »Ensin mainittu siirtyy kokonaisuudesta yksityiskohtiin… jälkimmäinen yksityiskohdista epämääräisenä häämöttävään kokonaisuuteen. Se lähtee katkelmasta, joka toimii houkuttimena ja käy vähitellen yhä täydellisemmäksi… Kepler oli uhrannut osan elämäänsä eriskummallisten hypoteesien kokeilemiseen, kunnes eräänä päivänä keksi Marsin elliptisen radan: silloin koko hänen aikaisemmin suorittamansa työ hahmoutui ja koostui järjestelmäksi.» Toisin sanoen: yhtä ainoata jäykkäpiirteistä kaavaa, josta saa heti selvän käsityksen, voi korvata joustava ja muuttuva kaava, jonka ääriviivoja henki ei suostu lopullisesti piirtämään, vaan jättää päätöksensä riippumaan niistä kuvista, joita kaavan on vedettävä puoleensa saadakseen havainnollisen ilmauksen. Mutta olipa kaava kiinteä tai liikkuva, joka tapauksessa ilmenee älyllisen ponnistuksen tunto kaavan kehittyessä kuviksi.
Lähentämällä näitä päätelmiä edellisiin päädymme kaavaan, joka edustaa älyllistä työtä, ts. henkistä liikuntoa, johon eräissä tapauksissa voi liittyä ponnistuksen tunto: Älyllinen työ merkitsee mielteen kuljettamista läpi eri tajunnantasojen abstraktisesta konkreettiseen, kaavasta kuvaan päin liikkuen. Vielä on selvitettävä, missä erikoisissa tapauksissa tämä hengen liikunto (johon kenties aina sisältyy ponnistuksen tunnetta, mutta usein niin heikkoa tai niin tuttua, ettei sitä voi selvästi havaita) herättää meissä selvän tietoisuuden älyllisestä ponnistuksesta.
Tuohon kysymykseen vastaa yksinkertainen terve järki, että ponnistusta, ja samalla työtä, on olemassa silloin, kun tehtävä on vaikea. Mutta mistä merkistä tunnemme tehtävän vaikeuden? Siitä, ettei työ »suju itsestänsä», siitä, että koemme vastusta tai kohtaamme esteitä, sanalla sanoen siitä, että päämäärän saavuttamiseen kuluu aikaa enemmän kuin tahtoisimme. Ponnistus merkitsee aina hidastumista ja viivytystä. Toisaalta voisi kytkeytyä kaavaan ja odottaa kuvaa rajattoman kauan, voisi rajattomasti hidastuttaa työtä tulematta niin ollen tietoiseksi ponnistuksesta. Odotusajan täytyy niinmuodoin olla jollakin tavoin täynnä, ts. siinä täytyy seurata toisiansa joidenkin aivan erikoisella tavalla erilaisten tilojen. Millaisia ne tilat ovat? Me tiedämme, että siinä tulee kysymykseen kaavasta kuviin siirtyminen ja että henki on työssä ainoastaan muuttaessaan kaavaa kuviksi. Niitä tiloja, joiden läpi se kulkee, on siis vastaamassa yhtä monta kuvien tekemää yritystä päästä kytkeytymään kaavaan, tai, ainakin eräissä tapauksissa, yhtä monta kaavassa tapahtuvaa muutosta, joiden tarkoituksena on saada toteutumaan vaihtuminen kuviksi. Tästä aivan erikoisesta epäröinnistä on älyllisen ponnistuksen luonteenomainen tuntomerkki löydettävä.
On parasta, että otan tässä käytäntöön Deweyn ponnistuksen psykologiaa käsittelevässä tutkielmassaan esittämän mielenkiintoisen ja terävän ajatuksen, joka on sovellettavissa ylempänä kehittelemiini näkökantoihin. Deweyn mukaan on ponnistusta olemassa aina silloin, kun käyttelemme aikaisemmin hankittuja tottumuksia jonkin uuden harjoituksen oppimiseen. Mitä erikoisesti ruumiinharjoituksiin tulee, on selvää, ettemme voi niitä oppia muuten kuin käyttelemällä tai muuttelemalla eräitä liikkeitä, joihin olemme jo tottuneet. Mutta vanha tottumus on yhä olemassa ja vastustaa sitä uutta tottumusta, jonka aiomme sen avulla omaksua. Ponnistus ilmaisee vain molempien, sekä erilaisten että samanlaisten, tottumusten kesken tapahtuvaa taistelua.
Minä ilmaisen tuon ajatuksen puhuen kaavoista ja kuvista ja sovellutan sen tässä uudessa muodossaan ruumiilliseen ponnistukseen, jota mainittu tutkija ennen kaikkea pitää silmällä. Saamme siten nähdä, eivätkö ruumiillinen ja älyllinen ponnistus tässä valaise toisiansa.
Miten menettelemme tahtoessamme omin neuvoin oppia jonkin monimutkaisen harjoituksen, esimerkiksi tanssin? Ensinnäkin me katselemme, kuinka toiset tanssivat. Siten saamme näköhavainnon valssin liikesarjasta — jos kysymyksessä on valssin tanssiminen. Tämän havainnon me painamme muistiimme, ja siitä lähtien on päämääränämme saada jalkamme suorittamaan liikkeitä, jotka herättävät silmissämme samanlaisen vaikutelman kuin muistimme säilyttämä. Mutta mikä olikaan tuo muistiin painamamme vaikutelma? Sanommeko sen selvästi ja täydellisesti kuvaavan valssin liikkeitä? Jos niin sanoisimme, myöntäisimme samalla olevan mahdollista täsmällisesti havaita tanssin liikkeet, vaikka ei itse osaakaan tanssia. Mutta jos onkin ilmeistä, että tanssin oppimiseksi on ensinnä nähtävä, miten toiset sen suorittavat, on toisaalta varmaa, ettei sitä kunnollisesti näe, yksityiskohdittain eikä kokonaisuudessakaan, ennenkuin on itse jossakin määrin tottunut tanssimaan. Se kuva, jota käyttelemme, ei siis olekaan täsmällinen näkökuva. Se ei ole täsmällinen, koskapa se vaihtelee ja varmenee sen opin aikana, jota sen on määrä ohjata; se ei ole myöskään ilmeinen näkökuva, sillä kun se täydellistyy oppiajan kestäessä, ts. sitä mukaa kuin hankimme asiaankuuluvia liikunnallisia kuvia, niin tämä tapahtuu siten, että sen itsensä herättämät, mutta sitä täsmällisemmät liikunnalliset kuvat valtaavat sen, pyrkivätpä vielä sen syrjäyttämäänkin. Hyödylliseltä puoleltansa ei tämä mielle oikeastaan ole puhtaasti motorinen enempää kuin puhtaasti visuaalinenkaan; se on kumpaakin lajia, sillä se kuvaa suoritettavan liikkeen peräkkäisten vaiheiden välisiä, varsinkin ajallisia suhteita. Sellainen erittäinkin suhteita kuvaileva mielle muistuttaa suuressa määrin sitä, mitä ylempänä nimitin kaavaksi.
Asianlaita on niin, että me alamme osata tanssia vasta kun täydelliseksi oletettu kaava on saanut ruumiimme suorittamaan ne peräkkäiset liikkeet, joiden mallina se on. Toisin sanoen: kaavan, joka yhä abstraktisemmin edustaa suoritettavaa liikettä, tulee täyttyä kaikilla niillä liikuntoaistimuksilla, jotka vastaavat liikkeen suorittamista. Se voi tämän tehdä ainoastaan herättämällä yksitellen näitä aistimuksia vastaavat mielteet eli kokonaisliikettä muodostavien alkeellisten osaliikkeiden »kinesteettiset kuvat» käyttääkseni Bastianin ehdottamaa nimitystä: sitä mukaa kuin nämä liikuntoaistimusten muistot heräävät eloon, ne muuttuvat todellisiksi liikunta-aistimuksiksi ja samalla suoritetuiksi liikkeiksi. Joka tapauksessa meillä täytyy olla nuo liikunnalliset kuvat. Toisin sanoen: jotta voimme hankkia monimutkaisen liikuntatottumuksen, esimerkiksi sen, joka tulee kysymykseen valssissa, meidän täytyy jo vallita niitä alkeellisia liikkeitä, joista valssi on kokoonpantu. Itse asiassa onkin helppo havaita, että ne liikkeet, joita käyttelemme oppiessamme tanssimaan valssia, ovat samat, joihin tavallisesti turvaudumme kävellessämme, kohottautuessamme varpaillemme, pyörähtäessämme. Me emme kumminkaan käyttele niitä sellaisinansa. Niitä on muokattava enemmän tai vähemmän, taivutettava jokainen valssin yleisen liikkeen suuntaan ja ennen kaikkea yhdistettävä ne uudella tavalla. Niin muodoin on toisaalla uuden kokonaisliikkeen kaavamainen mielle, toisaalla kinesteettiset kuvat vanhoista liikkeistä, jotka ovat samoja tai samanlaisia kuin ne alkeelliset liikkeet, joiksi kokonaisliikunta on eritelty. Valssin oppiminen merkitsee sitä, että nämä erilaiset, jo aikaisemmin hankitut kinesteettiset kuvat saadaan uuteen järjestykseen, joka tekee niille mahdolliseksi yhdessä kytkeytyä kaavaan. Tässä on jälleen kysymyksessä kaavan kehitteleminen kuviksi. Mutta vanha ryhmitys vastustelee uutta järjestystä. Kävelytottumus, esimerkiksi, haittaa tanssiyrityksiä. Kävelemisen kinesteettinen kokonaiskuva estää meitä heti muodostamasta kävelemisen alkeellisista kinesteettisistä kuvista ja muista asiaankuuluvista kuvista tanssin kinesteettistä kokonaiskuvaa. Tanssin kaava ei voi heti kohta täyttyä sopivilla kuvilla. Eikö tämä viivytys, joka aiheutuu siitä, että kaavan on välttämättä luotava monenlaisille alkeellisille kuville uusi keskinäinen modus vivendi, minkä useissa tapauksissa saavat aikaan myöskin kaavassa tapahtuvat, sen kuviksi kehittymistä edistävät muutokset — eikö tämä omalaatuinen viivytys, jonka muodostavat haparoimiset, hyödylliset tai hyödyttömät yritykset, kuvien sopeutuminen kaavaan ja kaavan sopeutuminen kuviin, kuvien väliset interferenssi- ja kerrostumistapahtumat — eikö tämä viivytys mittaa kiusallisen kokeilun ja vaivattoman suorituksen, harjoituksen oppimisen ja itse harjoituksen välimatkaa?
On helppo havaita, että asianlaita on samoin kaikessa oppimis- ja käsittämisponnistuksessa, sanalla sanoen: kaikessa älyllisessä ponnistuksessa. Mitä muistamisponnistukseen tulee, olen osoittanut sen tapahtuvan kaavasta kuvaan siirryttäessä. Mutta on tapauksia, joissa kaava kehittyy välittömästi kuvaksi, koska tarjoutuu yksi ainoa kuva sitä tehtävää täyttämään. On toisia, joissa monet toisiinsa verrattavissa olevat kuvat esiintyvät toistensa kilpailijoina. Milloin useita eri kuvia on ehdolla, ei tavallisesti yksikään niistä täytä ehdottomasti kaavan vaatimuksia. Senvuoksi voi sellaisissa tapauksissa kaavan olla pakko muuttua voidakseen kehittyä kuviksi. Niinpä kun tahdon palauttaa mieleeni jonkin erisnimen, turvaudun aluksi siihen yleiseen vaikutelmaan, joka on minuun jäänyt; se toimii »dynaamisena kaavana». Kohta johtuu mieleeni erilaisia alkeellisia kuvia, jotka vastaavat esimerkiksi eräitä aakkosten kirjaimia. Kirjaimet yrittävät joko yhteen liittymällä tai työntymällä toistensa sijaan kaikin tavoin järjestyä kaavan vihjeiden mukaisesti. Työn kestäessä osoittautuu kuitenkin usein mahdottomaksi päästä mihinkään kelvolliseen järjestykseen. Siitä johtuu kaavan asteittainen muuttuminen, jota vaativat kuvat, samat kuvat, jotka kaava on saanut hereille ja jotka kaikesta huolimatta voivat vuorostansa varsin hyvin joutua muuttumaan, jopa häviämäänkin. Mutta järjestyivätpä kuvat vain keskenänsä tai olipa niiden suostuttava molemminpuolisiin myönnytyksiin, joka tapauksessa sisältyy mieleenpalauttamisponnistukseen kaavan ja kuvien pitkä välimatka ja asteittainen läheneminen. Mitä enemmän edestakaisinliikkumista, häilymistä, taistelua ja sovinnonhieromista tämä läheneminen vaatii, sitä selvemmäksi käy ponnistuksen tunto.
Nämä tapahtumat eivät ole missään muualla niin ilmeisiä kuin keksinnän aiheuttamassa ponnistuksessa. Siinä meillä on selvä tunto järjestymismuodosta, joka tosin on muuttuvainen, mutta aikaisempi kuin ne aineosat, joiden on järjestyttävä, lisäksi aineosien itsensä välillä tapahtuvasta kilpailusta ja vihdoin, jos keksintö saavuttaa tarkoituksensa, tasapainosta, joka on muodon ja aineen vastavuoroista toisiinsa sopeutumista. Kaava esiintyy erilaisena eri vaiheissa, mutta pysyy kumminkin aina suhteellisen täsmällisenä, ja kuvien asia on mukautua siihen — ikäänkuin olisi kysymyksessä pyöreä kautsulevy, jota venytetään yhtaikaa eri suuntiin, jotta saataisiin se mukautumaan jonkin monikulmion geometriseen muotoon. Kautsu yleensä kutistuu toisista kohdista sitä mukaa kuin sitä toisista venytetään. Työ on suoritettava useassa erässä, onpa kenties vielä työn kestäessä muutettava monikulmiolle alun pitäen määrättyä muotoa. Niin on laita keksimisponnistuksen riippumatta siitä, tapahtuuko se muutamassa silmänräpäyksessä vai vaatiiko se vuosikausia.
Miten lieneekään: onko tuo kaavan ja kuvan välillä tapahtuva edestakaisinliikkuminen, onko tuo yhteenliittyvien tai kaavaan pääsemisestä keskenänsä kamppailevien kuvien leikki, sanalla sanoen tuo mielteiden omalaatuinen liikehdintä olennaisena osana kokemassamme ponnistuksen tunnossa? Jos se ilmenee aina, kun koemme älyllisen ponnistuksen tuntoa, jos se taas on poissa tämän tunnon puuttuessa, voimmeko myöntää, ettei se ilmene suotta tunnossa itsessänsä? Mutta toisaalta: kuinka voisikaan mielteiden leikki, kuvien liike, olla jonkin tunnon aineosana? Nykyaikainen sielutiede on taipuvainen hajottamaan perifeerisiksi aistimuksiksi kaiken sen, mikä tunteessa on tunteenomaista. Ja vaikka emme menisikään niin pitkälle, näyttää kuitenkin siltä, ettei mielenliikutus ole älypuolisista tekijöistä johdettavissa. Mikä on niinmuodoin kaikkea älyllistä ponnistusta värittävän tunteenomaisen vivahduksen ja analyysin siitä löytämän erikoislaatuisen mielteiden leikin välillä vallitseva todellinen suhde?
Myönnän mielelläni, että tarkkaavaisuudessa, harkinnassa ja älyllisessä ponnistuksessa yleensä kokemamme mielenliikutus on perifeerisiksi aistimuksiksi hajotettavissa. Mutta siitä ei seuraa, ettei se »mielteiden leikki», jonka merkitsimme älyllisen ponnistuksen luonteenomaiseksi tuntomerkiksi, ole mielenliikutuksessa tunnettavissa. Riittää, kun myönnetään, että aistimusten leikki vastaa mielteiden leikkiä, vastaa sitä kuin kaiku, mutta toisessa äänilajissa. Tämä on sitäkin helpompi käsittää, kun todellisuudessa ei ole kysymyksessä mikään mielle, vaan mielteiden liikehdintä, mielteiden välinen kamppailu tai interferenssi. Voi varsin hyvin käsittää, että näillä henkisillä värähdyksillä on aistimukselliset rinnakkaissävelensä. Voi käsittää, että älyn epäröinti jatkuu ruumiillisen levottomuuden muodossa. Älyllisen ponnistuksen luonteenomaiset aistimukset näyttävät ilmaisevan tätä neuvottomuuden ja levottomuuden tilaa. Eikö sopisi ylimalkaisesti sanoa, että ne perifeeriset aistimukset, joita erittelyn avulla tunneliikunnasta keksitään, ovat aina suuremmassa tai pienemmässä määrin niiden mielteiden vertauskuvia, joihin tunneliikunta liittyy ja joista se johtuu? Me taivumme ulkonaisesti »näyttelemään» ajatuksiamme, ja tapahtuvan näyttelemisen tajunta kimmahtaa takaisin ajatukseen. Siitä tunneliikunta, jonka keskuksena yleensä on jokin mielle mutta jossa ovat nähtävissä varsinkin ne aistimukset, jotka muodostavat mielteen jatkon. Aistimukset ja mielle muuten liittyvät tässä toisiinsa niin katkeamattomasti, että on mahdotonta sanoa, mihin toinen päättyy ja mistä toiset alkavat. Keskivälille sijoittuva tajunta korottaa niin ollen tunnon omalaatuiseksi, aistimuksen ja mielteen väliseksi tilaksi. Tyydyn kuitenkin vain viittaamaan tähän seikkaan.
* * * * *
Lopuksi on vielä osoitettava, että tämä henkistä ponnistusta koskeva käsitys selittää tärkeimmät älyllisen työn vaikutukset ja että se samalla on lähinnä tosiasiain selvää ja yksinkertaista toteamista, kauimpana kaikesta teoriasta.
Kaikki myöntävät ponnistuksen selventävän ja täsmällistyttävän miellettä. Mielle on epäilemättä sitä selvempi, mitä suurempi määrä yksityiskohtia siinä voidaan havaita, ja sitä täsmällisempi, mitä paremmin se erotetaan ja eristetään kaikista muista. Mutta jos henkisen ponnistuksen muodostaa sarja toimintoja ja vastatoimintoja kaavan ja kuvien välillä, on ymmärrettävissä, että tämä sisäinen liike päätyy toisaalta paremmin eristämään miellettä, toisaalta varustamaan sitä runsaammalla sisällöllä. Mielle eristyy kaikista muista, koska organisoiva kaava hylkää ne kuvat, jotka eivät kykene sitä kehittelemään luoden siten todellista yksilöllisyyttä tajunnan aktuaaliseen sisältöön. Toisaalta se täyttyy yhä lukuisammilla yksityisseikoilla, koska kaava kehittyessään imee itseensä kaikki ne muistot ja kuvat, jotka se voi itseensä sulattaa. Niinpä, kuten ylempänä sanoin, näyttää siinä verraten yksinkertaisessa älyllisessä ponnistuksessa, jonka muodostaa jonkin havainnon tarkkaaminen, muokkaamaton havainto aluksi johtavan mieleen hypoteesin, jonka on määrä se selittää, ja tämä kaava vetää sitten puoleensa monia muistoja, jotka se kokee saada yhtymään yhdeksi määrättyjen havainnon osien kanssa. Silloin havainto saa voitoksensa kaikki kuvien muiston herättämät yksityisseikat samalla eroten toisista havainnoista sen yksinkertaisen nimilipun nojalla, jota kaava on tavallansa alkanut siihen kiinnittää.
Tarkkaavaisuutta on nimitetty eräänlaiseksi monoideismin tilaksi. Toisaalta on huomautettu, että henkisen tilan rikkaus on verrannollinen sen ilmaisemaan ponnistukseen. Nämä eri näkökannat ovat helposti saatettavissa sopusointuun. Kaikessa älyllisessä ponnistuksessa on suuri joukko havaittavia tai piileviä kuvia, jotka työntelevät toisiansa ja tungeksivat päästäkseen kaavaan. Mutta koska kaava on suhteellisen muuttumaton, ovat ne monet kuvat, jotka pyrkivät sitä täyttämään, joko samankaltaisia tahi keskenänsä rinnastettuja. Henkistä ponnistusta on niinmuodoin vain siinä, missä on älyllisiä aineosia järjestymässä. Tässä mielessä kaikki henkinen ponnistus on monoideismiin taipumista. Mutta se ykseys, jota kohden henki silloin on kulkemassa, ei ole abstraktista, kuivaa ja tyhjää ykseyttä. Se on suurelle organisoitujen elementtien joukolle yhteisen »johtavan idean» ykseys. Se on elämän itsensä ykseys.
Tämän ykseyden olemuksen väärinkäsittämisestä ovat johtuneet tärkeimmät älyllistä ponnistusta koskevaan kysymykseen liittyvät vaikeudet. Mainittu ponnistus epäilemättä »keskittää» henkeä ja saa sen kohdistumaan »yhteen ainoaan» mielteeseen. Mutta siitä, että jokin mielle on yksi, ei suinkaan johdu, että se on yksinkertainen mielle. Se voi päinvastoin olla monimutkainen, ja olemme nähneet, että henkisen ponnistuksen kestäessä aina ilmenee monimutkaisuutta, vieläpä että juuri se on älyllisen ponnistuksen luonteenomainen tuntomerkki. Senvuoksi olen uskonut voivani selittää älyn ponnistuksen, loittonematta älyn piiristä, jonkinlaisena älyllisten elementtien kesken tapahtuvana yhteenliittymis- ja interferenssi-ilmiönä. Jos sitävastoin sekoitetaan toisiinsa ykseys ja yksinkertaisuus, jos kuvitellaan älyllisen ponnistuksen voivan kohdistua yksinkertaiseen mielteeseen ja säilyttää sen yksinkertaisena, niin minkä nojalla erotetaan mielle, kun se on työläs, samasta mielteestä sen ollessa helppo, ja minkä nojalla eroaisi silloin älyllisen jännityksen tila älyllisen lauenneisuuden tilasta? Silloin täytyisi eroa etsiä mielteen itsensä ulkopuolelta. Täytyisi otaksua sen joko piilevän mielteen affektiivisessa säestyksessä tai johtuvan älyn kehään kuulumattoman »voiman» väliintulosta. Sellainen affektiivinen säestys ja sellainen käsittämätön voimanlisä eivät kykene kumpikaan selittämään, miksi älyllinen ponnistus on tehokas. Kun tämä tehtävä tulee kysymykseen, on tarkoin syrjäytettävä kaikki, mikä ei ole miellettä, ryhdyttävä tarkastelemaan miellettä itseänsä, etsittävä sitä sisäistä ominaisuutta, joka erottaa pelkästään passiivisen mielteen samasta mielteestä, kun siihen liittyy ponnistusta. Silloin epäilemättä havaitaan, että mielle on yhdysperäinen ja etteivät mielteen aineosat molemmissa tapauksissa ole samassa suhteessa toisiinsa. Mutta jos kerran sisäinen kokoonpano on erilainen, miksi niinmuodoin etsimmekään älyllisen ponnistuksen luonteenomaista tunnusmerkkiä muualta kuin tästä eroavaisuudesta? Koska kuitenkin on lopulta tuo eroavaisuus tunnustettava, miksi emme tee sitä heti alkaessamme? Ja jos mielteen aineosien sisäinen liike selittää sekä älyllisen ponnistuksen työläyden että sen tehokkuuden, miksi emme pitäisi liikettä älyllisen ponnistuksen varsinaisena ytimenä?
Väitetään kenties, että siten vaadin kaavan ja kuvan kaksinaisuutta sekä toisen elementin vaikutusta toiseen?
Ensinnäkään ei se kaava, josta puhun, ole mitenkään salaperäinen, eipä edes hypoteettinenkaan. Siihen ei myöskään sisälly mitään sellaista, mikä voisi loukata sielutiedettä, joka — suoraan vaatimatta kaikkia mielteitä kuvina käsiteltäviksi — on tottunut määrittelemään kaikki mielteet vertaamalla niitä kuviin, todellisiin tai mahdollisiin. Psyykillinen kaava, sellaisena kuin sitä olemme tässä tutkielmassa pitkin matkaa tarkastelleet, on epäilemättä määriteltävissä todellisten tai mahdollisten kuvien nojalla. Se on kuvien odottamista, älyllinen asenne, jonka tehtävänä on toisella kertaa jonkin määrätyn kuvan palauttaminen, kuten muistin ollessa kysymyksessä, toisella kertaa taas pitkä- tai lyhytaikaisen leikin järjestäminen niiden kuvien kesken, jotka voivat siihen kytkeytyä, kuten on laita luovassa mielikuvituksessa. Se on avoimessa tilassa samaa kuin kuva suljetussa. Se esittää kehittymisen tilassa, dynaamisesti, minkä kuvat näyttävät meille aivan valmiina staattisessa tilassa. Oltuaan läsnä ja toimivana kuvien herättämistyössä se himmenee ja häviää esiinnousseiden kuvien taakse, tehtävänsä täytettyänsä. Selväpiirteinen kuva esittää sitä, mikä on ollut. Äly, joka käyttelisi ainoastaan tällaisia kuvia, kykenisi ainoastaan alkamaan uudelleen menneisyytensä sellaisenaan tai ottamaan sen jähmettyneet ainesosat kootakseen ne uuteen järjestykseen ikäänkuin mosaiikkikappaleet. Notkea äly, joka kykenee käyttelemään hyväkseen entistä kokemustansa taivuttelemalla sitä nykyisyyden suuntaviivojen mukaan, sitävastoin tarvitsee kuvien ohella toisenlaisia mielteitä, jotka voivat aina todellistua kuviksi, mutta ovat aina niistä erotettavissa. Psyykillinen kaava ei merkitse mitään muuta.
Sellaisen kaavan olemassaolo on niinmuodoin tosiasia; kaikkien mielteiden selittäminen jähmeiksi kuviksi, jotka jäljentävät ulkoisten olioiden muotoa, olisi sitävastoin pelkkä otaksuma. Lisättäköön, ettei tämän otaksuman riittämättömyys ilmene milloinkaan niin selvästi kuin nyt käsittelemässämme kysymyksessä. Jos kuvat muodostaisivat koko psyykillisen elämämme, niin miten olisi henkisen keskittymisen tila erotettavissa älyllisen hajaantumisen tilasta? Täytyisi otaksua, että ne eräissä tapauksissa seuraavat toisiansa ilman yhteistä tarkoitusta ja että toisissa tapauksissa, selittämättömän muutoksen nojalla, kaikki samanaikaiset ja peräkkäiset kuvat ryhmittyvät siten, että niistä koituu yhä täsmällisempi saman ongelman ratkaisu. Väitetään kenties, ettei kysymyksessä ole sattuma, että kuvat kutsuvat toisiansa samankaltaisuutensa nojalla, mekaanisesti, assosiaation yleistä lakia noudattaen. Mutta älyllisen ponnistuksen ollessa kysymyksessä eivät toisiansa seuraavat kuvat voi olla ulkonaisesti mitenkään toistensa kaltaisia. Yhtäläisyys on puhtaasti sisäistä, se on merkityksen samuutta, yhtäläistä kykyä ratkaista jokin probleema, johon nähden ne ovat vastaavissa tai toisiansa täydentävissä asemissa huolimatta konkreettisten muotojensa erilaisuudesta. Probleeman täytyy niin ollen ilmetä hengelle, vieläpä aivan toisin kuin kuvan muodossa. Jos se itse olisi kuva, niin se herättäisi kaltaisiansa tai toistensa kaltaisia kuvia. Mutta koska sen tehtävänä on päinvastoin herättää ja ryhmitellä kuvia pitäen silmällä, missä määrin ne kykenevät vaikeuksia voittamaan, on sen otettava huomioon tämä kuvien kyky eikä niiden ulkonainen ja näennäinen muoto. Se on siis todellakin kuvallisesta mieltämisestä eroava mieltämistapa, joskin se on määriteltävissä vain edelliseen suhtautuvana.
Ei auta väittää vastaan, että on vaikeata käsittää, kuinka sellainen kaava voi vaikuttaa kuviin. Onko kuvan vaikutus kuvaan helpommin käsitettävissä? Kun sanotaan kuvien vetävän toisiansa puoleensa samankaltaisuutensa nojalla, niin merkitseekö tuo muuta kuin pelkkää ja yksinkertaista asian toteamista? Minä pyydän vain olemaan laiminlyömättä mitään kokemuksen osaa. Paitsi kuvan vaikutusta kuvaan on olemassa kaavan torjuva tai puoleensavetävä vaikutus kuviin. Henki ei kehittele itseänsä vain yhdessä ainoassa tasossa, pinnalla, vaan liikkuu myöskin tasosta toiseen, syvyyksissä. Assosiaatiomekanismin ohella vaikuttaa psyykillinen ponnistus. Ne voimat, jotka kummassakin tapauksessa vaikuttavat, eivät eroa toisistaan ainoastaan intensiteettiinsä nähden; ne liikkuvat eri suunnissa. Kysymys, miten ne toimivat, ei kuulu yksin psykologian vastattaviin: se liittyy kausaliteetin yleiseen ja metafyysilliseen probleemaan. Työntö- ja vetovoiman, »vaikuttavan syyn» ja »finaalisen syyn» välimailla on luullakseni eräs välimuoto, eräs aktiivisuuden laji, josta filosofit ovat köyhdyttämisen ja hajottamisen nojalla, kahteen vastakkaiseen ja äärimmäiseen rajaan päätyen, kehitelleet toisaalta vaikuttavan syyn, toisaalta finaalisen syyn käsitteen. Tämä menetelmä, jota noudattaa itse elämä, merkitsee asteittaista siirtymistä vähemmän todellistuneesta enemmän todellistuneeseen, intensiivisestä ekstensiiviseen, osien vastavuoroisesta toisiinsa kytkeytymisestä niiden rinnakkainasetteluun. Älyllinen ponnistus on jotakin sentapaista. Käyttäen mahdollisimman abstraktista ja niin ollen mahdollisimman yksinkertaista esimerkkiä olemme tuota ponnistusta analysoidessamme käyneet mahdollisimman kiinteästi käsiksi siihen aineettoman kasvavaan aineellistumiseen, joka on elollisen aktiivisuuden luonteenomainen tunnusmerkki.