Henkinen tarmo

by Henri Bergson

V.

NYKYISYYDEN MUISTAMINEN JA VÄÄRÄ TUNNISTAMINEN

Se harhavaikutelma, josta tässä aion esittää muutamia teoreettisia näkökantoja, on yleisesti tunnettu. Katsellessamme jotakin näkymää tai ottaessamme osaa johonkin keskusteluun meissä syntyy yhtäkkiä varma vakaumus, että olemme jo ennen nähneet, mitä näemme, jo ennen kuulleet, mitä kuulemme, jo ennen lausuneet nyt lausumamme sanat — että olemme olleet siinä, samassa paikassa, samassa ruumiin- ja mielentilassa, tuntien, havaiten, ajatellen ja tahtoen samoin kuin nyt, — sanalla sanoen: että elämme uudelleen pienimpiä yksityiskohtia myöten joitakin kuluneen elämämme tuokioita. Illuusio on toisinaan niin täydellinen, että sen kestäessä luulee alinomaa kohta voivansa ennakolta sanoa, mitä tulee tapahtumaan: kuinkapa sitä ei tietäisi jo nyt, koska tuntee, että kohta tietää sen ennen tietäneensä? Useasti näyttäytyy ulkomaailma silloin omituisessa valaistuksessa, ikäänkuin unessa; ihminen muuttuu itsellensä vieraaksi, on vähällä jakautua kahdeksi olennoksi ja pelkkänä katselijana seurailla omia sanojansa ja tekojansa. Viimeksi mainittu illuusio, joka äärimmilleen kehittyessään muuttuu »depersonalisaatioksi», ei liity erottamattomasti väärään tunnistamiseen, mutta esiintyy kuitenkin sen yhteydessä. Kaikki nämä oireet ovat muuten enemmän tai vähemmän silmiinpistäviä. Sen sijaan, että ilmenisi täydellisessä muodossaan, illuusio usein esiintyy vain luonnosteltuna. Mutta olipa se vain luonnos tai valmis piirros, sillä on aina oma omituinen luonteensa.

On olemassa paljon väärää tunnistamista koskevia huomioita ja ne muistuttavat yllättävässä määrin toisiansa; usein ne voidaan pukea samaan sanamuotoon. Hallussani on eräs selostus, jonka on omien kokemustensa nojalla minua varten hyväntahtoisesti kirjoittanut eräs itseänsä huomioimaan tottunut kirjailija, joka ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan väärästä tunnistamisesta ja luuli yksin sellaista kokevansa. Hänen kuvaukseensa sisältyy kymmenkunta lausetta, jotka kaikki, likipitäen samanlaisina, esiintyvät ennen julkaistuissa muistiinpanoissa. Aluksi iloitsin siitä, että olin keksinyt selostuksesta ainakin yhden uuden ilmaisun: kirjoittaja näet sanoo, että kokemusta vallitsee jonkinlainen »välttämättömyyden» tunto, ikäänkuin ei mikään maailman voima kykenisi estämään tulossaolevia sanoja ja tekoja. Mutta myöhemmin, lukiessani uudelleen Bernard-Leroyn keräämiä muistiinpanoja, löysin eräästä selostuksesta saman sanan: »Minä katselin omia tekojani; ne olivat välttämättömät.» Sopii tosiaankin kysyä itseltänsä, onko olemassa toista siinä määrin stereotyyppistä harhavaikutelmaa.

Minä en sisällytä väärään tunnistamiseen eräitä illuusioilmiöitä, joissa esiintyy jokin samanlainen piirre, mutta jotka yleisluonteeltansa eroavat ensin mainituista. Arnaud kuvaili vuonna 1896 erästä huomattavaa tapausta, jota hän oli tutkinut jo kolmen vuoden ajan: näinä kolmena vuotena henkilö oli jatkuvasti kokenut tai luullut kokevansa väärän tunnistamisen harhavaikutelmaa kuvitellen elävänsä uudestaan koko elämänsä. Tämä tapaus ei muuten ole ainoa laatuansa; minä uskon sen kuuluvan samaan ryhmään kuin eräs Pickin jo aikoja sitten esittämä tapaus, eräs Kraepelinin ja myös eräs Forelin muistiinpano. Näihin huomioihin perehtyessään johtuu heti ajattelemaan jotakin väärästä tunnistamisesta melkoisesti poikkeavaa. Kysymyksessä ei enää ole äkillinen ja lyhyt, omituisuudellansa yllättävä vaikutelma. Henkilö päinvastoin luulee, että se, mitä hän kokee, on täysin normaalista; toisinaan hän kaipaa tätä vaikutelmaa, etsii sitä, kun se häneltä puuttuu, ja otaksuu sen muuten yhtämittaisemmaksi kuin se todellisuudessa on. Asiaa lähemmin tarkastellen havaitsee hyvinkin syviä eroavaisuuksia. Väärässä tunnistamisessa harhamuisto ei milloinkaan paikallistu määrättyyn kohtaan menneisyyttä vaan asustaa epämääräisessä menneisyydessä, menneisyydessä yleensä. Toisessa tapauksessa henkilöt sitävastoin sijoittavat otaksutut aikaisemmat kokemuksensa määrättyihin ajankohtiin; he ovat todellisen muistihallusinaation uhreja. Huomattakoon muuten, että viimeksi mainitut ovat kaikki mielenvikaisia: Pickin henkilö ja samoin Forelin ja Arnaud'n henkilöt olivat raivoisien vainomielikuvien ahdistamia. Kraepelinin henkilö on raivohullu, näkö- ja kuulohallusinaatioiden vaivaama. Kenties heidän mielenhäiriönsä on katsottava kuuluvaksi siihen ryhmään, jota Coriat on kuvaillut »reduplikatiivisen paramnesian» nimellä ja jota myöskin Pick on eräässä myöhemmässä tutkielmassaan nimittänyt »erääksi uudeksi paramnesian muodoksi». Viimeksi mainittua sairastava henkilö luulee eläneensä elämänsä jo moneen kertaan. Arnaud'n potilas oli juuri tämän harhaluulon vallassa.

Pulmallisempi on Pierre Janet'n psykasteniatutkimusten herättävä kysymys. Vastoin useimpia muita tutkijoita tekee Janet väärästä tunnistamisesta puhtaasti patologisen, suhteellisen harvinaisen, joka tapauksessa epämääräisen ja epäselvän tilan, joka on hänen mielestään liikaa kiirettä pitäen selitetty erikoiseksi muisti-illuusioksi. Todellisuudessa tulee hänen mielestään tällöin puhua yleisemmästä häiriytymisestä. »Todellisuuden funktion» heikonnuttua henkilö muka ei enää pysty täysin käsittämään nykyisyyttä: hän ei tarkoin tiedä, onko kysymyksessä nykyisyys, menneisyys vai kenties tulevaisuusko, ja valitsee menneisyyden, kun hänelle tehdyt kysymykset herättävät hänessä sellaisen ajatuksen. — Kukaan ei kiellä, että Pierre Janet'n perinpohjaisesti tutkima psykastenia muodostaa maaperän, josta voi versoa suuri määrä anomalioita, väärä tunnistaminen muiden muassa. En myöskään tahdo väittää, ettei väärä tunnistaminen ylipäänsä ole psykasteenisluontoinen ilmiö. Mutta mikään ei todista, että se täsmällisesti, täydellisessä selvästi analysoitavassa muodossaan, erikoisesti silloin, kun se esiintyy henkilöissä, joissa ei muuten ilmene mitään epänormaalisuutta, on sisäiseltä rakenteeltaan sama kuin se, joka näyttäytyy epämääräisessä muodossa, pelkkänä taipumuksena tai mahdollisuutena sellaisissa mielissä, joihin sisältyvät kaikki psykasteeniset oireet. Jos otaksumme, että varsinainen väärä tunnistaminen — aina ohimenevä ja vaaraton häiriö — on keino, jonka luonto on keksinyt paikallistaaksensa yhteen kohtaan, rajoittaakseen muutamaan tuokioon ja saattaakseen siten lievimpään muotoonsa erään puutoksen, joka laajentuneena ja ikäänkuin koko sielunelämään liuenneena olisi ollut psykasteniaa, niin täytyisi odottaa, että tämä yhteen ainoaan kohtaan keskittyminen tekee siten syntyvän tajunnantilan täsmällisemmäksi, täydellisemmäksi ja varsinkin yksilöllisemmäksi kuin yleensä psykasteenikoissa, jotka voivat muuntaa epämääräiseksi vääräksi tunnistamiseksi sekä moniksi muiksi epänormaalisiksi ilmiöiksi potemansa radiaalisen puutoksen. Illuusio siis muodostaisi tällöin selvästi erotettavan psyykillisen entiteetin asianlaidan ollessa psykasteniatapauksissa aivan toinen. Silti ei tarvitsisi epäillä vääräksi niitä tiedonantoja, jotka kertovat tämän illuusion ilmenemisestä psykasteniaa potevissa henkilöissä. Mutta sittenkin täytyisi yhä kysyä itseltänsä, miksi ja kuinka syntyy erikoisesti »jo ennen nähdyn» tunto sellaisissa, luullakseni varsin lukuisissa tapauksissa, joissa sangen selvästi samastetaan jokin nykyhetken ja jokin menneisyyden havainto. On muistettava, että useat väärän tunnistamisen tutkijat, Jensen, Kraepelin, Bonatelli, Sander, Anjel ym., ovat itse sitä kokeneet. He ovat ammattipsykologeina merkinneet muistiin kokemansa. Ja kaikki nämä kirjailijat kuvailevat yhtäpitävästi ilmiötä menneisyyden selväksi uudistamiseksi, kaksoisilmiöksi, joka on toisaalta havainto, toisaalta muistuma — eikä yksitahoiseksi ilmiöksi, sellaiseksi tilaksi, jossa todellisuus näkyy kuin ilmassa riippuvana, ajasta irrallaan, havaintona tai muistumana, milloin minäkin. Vaikka mielellämme omaksummekin kaikki, mitä Janet on meille psykasteenikoista opettanut, meidän on kuitenkin etsittävä erikoista selitystä varsinaiseen väärän tunnistamisen ilmiöön. [On huomattava, että useimmat kirjoittajat pitävät väärää tunnistamista erittäin tavallisena harhavaikutelmana. Wigan arveli sen esiintyvän kaikissa ihmisissä. Kraepelin sanoo sitä normaaliseksi ilmiöksi. Jensen väittää olevan tuskin ketään itseänsä tarkkaavaa henkilöä, jolle tämä illuusio on tuntematon.]

Mistä selitys on löydettävissä?

Voisi ensinnäkin väittää väärän tunnistamisen syntyvän, kun nykyhetken havainto samastuu sellaisen aikaisemman havainnon kanssa, joka todellakin on sen kaltainen sisällöltänsä tai ainakin affektiiviselta sävyltänsä. Tuon aikaisemman havainnon arvelivat eräät tutkijat (Sander, Hoffding, Le Lorrain, Bourdon, Bélugou) kuuluvan valvetilaan, toiset (James Sully, Lapie ym.) unitilaan, Grasset valve- tai unitilaan, mutta aina salatajuntaan. Joka tapauksessa, olipa kysymyksessä nähdyn tai kuvitellun esineen muistaminen, väitetään todellisen muistikuvan heräävän eloon, epäselvänä tai epätäydellisenä.

Tämä selitys voidaan hyväksyä niissä rajoissa, jotka sen useat esittäjät sille määrittelevät. Se soveltuu tosiaankin erääseen ilmiöön, joka muutamassa suhteessa muistuttaa väärää tunnistamista. Jokaiselle meistä on sattunut, että olemme jotakin uutta nähdessämme kysyneet itseltämme, emmekö ole jo ennen olleet sitä näkemässä. Asiaa harkitessamme havaitsemme aikaisemmin kokeneemme samanlaatuisen havainnon, johon nykyhetken kokemusta yhdistävät eräät yhteiset piirteet. Se ilmiö, joka nyt on puheenalaisena, on kuitenkin aivan toisenlainen. Tässä esiintyvät molemmat kokemukset ehdottomasti samastuvina, ja me tunnemme varsin hyvin, ettei mikään harkinta voi muuttaa tätä samuutta epämääräiseksi samankaltaisuudeksi, koska tällä kertaa ei ole kysymyksessä pelkkä »jo ennen nähty», vaan enemmän, nimittäin jonkin »jo ennen eletyn» kokeminen. Me luulemme yhden tai useampien menneisyytemme tuokioiden palautuvan täydellisesti, koko älyllisine ja emotionaalisine sisältöineen. Kraepelin, joka on tätä ensimmäistä eroavaisuutta korostanut, mainitsee erään toisenkin. Väärän tunnistamisen illuusio valtaa ihmisen silmänräpäyksessä ja häviää jälleen yhtä äkillisesti jättäen jälkeensä unennäön vaikutelman. Mitään sentapaista ei ilmene hitaanlaisesti syntyvässä, helponlaisesti haihtuvassa nykyhetken kokemuksen ja sitä muistuttavan aikaisemman kokemuksen sekoittumisessa. Lisättäköön (ja tämä lisäys kenties koskettaa asian ydintä), että sellainen sekaannus on erehdys toisten erehdysten joukossa, puhtaan älyn alueelle paikallistuva ilmiö. Väärä tunnistaminen sitävastoin voi koskea koko olemusta, tuntoa ja tahtoa samoin kuin älyä. Sitä kokiessaan henkilö usein joutuu luonteenomaisen tunneliikunnon valtoihin: hän muuttuu vieraanlaiseksi omalle itsellensä ja ikäänkuin »automatisoituu». Tässä meillä on illuusio, joka käsittää eri aineksia ja järjestelee ne yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi vaikutelmaksi — todellinen psykologinen yksilö.

Mistä sen ydintä on etsittävä? Älyn, tunteen vaiko tahdon alueelta?

Ensin mainittuun suuntaan viittaavat ne teoriat, jotka selittävät väärän tunnistamisen havainnon kestäessä tai hieman aikaisemmin syntyneen ja kohta menneisyyteen heijastetun mielikuvan nojalla. Tämän mielikuvan selittämiseksi on ensinnäkin otaksuttu, että aivot kaksijakoisina synnyttävät kaksi samanaikaista havaintoa, joista toinen voi eräissä tapauksissa jäädä jälkeen ja heikommuutensa vuoksi tehdä muistikuvan vaikutuksen (Wigan, Jensen). Fouillée on lisäksi puhunut »aivokeskusten puuttuvasta yhteistoiminnasta ja samanaikaisuudesta», josta aiheutuu »diplopia», »sairaalloinen sisäinen kaiku- ja kertausilmiö». — Nykyään psykologia kokee tulla toimeen ilman anatomisia kaavoja; kaksijakoisuushypoteesista on muuten kerrassaan luovuttu. Niinmuodoin jää se mahdollisuus, että toinen kuva kuuluu jollakin tavoin havaintoon itseensä. Anjelin mielestä on tosiaankin jokaisessa havainnossa erotettava kaksi aspektia: toisaalta tajunnassa syntyvä muokkaamaton vaikutelma, toisaalta se toiminta, jonka nojalla henki tuon vaikutelman valtaa. Molemmat tapahtumat yleensä peittävät toisensa, mutta jos toinen niistä myöhästyy, niin muodostuu kaksoiskuva, joka antaa aihetta väärän tunnistamisen syntymiseen. Piéron on esittänyt samankaltaisen ajatuksen. Lalande, johon Arnaud tässä kohden yhtyy, arvelee havainnon kohteen voivan aiheuttaa meissä ensivaikutelman, silmänräpäyksellisen ja tuskin tajuisen, sitä seuraa muutaman sekunnin hajamielisyys, jonka jälkeen syntyy normaalinen havainto. Jos ensin mainittu vaikutelma viimeksi mainittuna hetkenä palaa tajuntaamme, niin se tekee epämääräisen, ajallisesti määrittelemättömän muistikuvan vaikutuksen, ja meissä ilmenee väärä tunnistaminen. Myers ehdottelee toista, yhtä nerokasta selitystä, joka pohjautuu tietoisen ja »alitajuisen» minän erottamiseen: ensin mainittu muka saa havaintonsa kohteesta vain kokonaisvaikutelman, jonka yksityiskohdat aina hieman myöhästyvät ulkoisen kiihokkeen vastaavista kohdista; toinen sitävastoin valokuvaa yksityiskohdat sitä mukaa kuin ne ilmenevät, silmänräpäyksellisesti. Jälkimmäinen liikkuu niinmuodoin tajunnan edellä ja jos se ilmaisee itsensä äkkiä, niin se tuo tajuntaan muistikuvan siitä, minkä havaitsemisessa tajunta parhaillaan askartelee. Lemaitren omaksuma käsityskanta on Lalanden ja Myersin teoriain väliltä. Ennen Myersiä oli Dugas esittänyt persoonallisuuden kahtiajakoa tehostavan hypoteesin. Vielä on mainittava Ribot, joka antoi kahden kuvan teorialle varsin suurta painokkuutta otaksumalla havaintoa seuraavan jonkinlaisen sitä voimakkaamman hallusinaation, joka työntää havainnon taka-alalle siten luoden siihen muistikuvan himmeneen leiman.

En voi tässä ryhtyä näitä eri teorioja tarkastelemaan niin perinpohjaisesti kuin ne vaatisivat. Rajoitun sanomaan, että hyväksyn niiden periaatteen: minä uskon väärän tunnistamisen edellyttävän, että tajunnassa todellakin esiintyy kaksi kuvaa, joista toinen on toisen jäljennös. Suurimpana vaikeutena on minun mielestäni selittää, miksi toinen kuva heijastuu menneisyyteen ja illuusio siitä huolimatta on yhtämittainen. Jos menneisyyteen heijastettu kuva merkitään nykyisyyteen paikallistettua kuvaa aikaisemmaksi, jos sitä pidetään ensimmäisenä, heikompana, vähemmän tarkkana tai vähemmän tajuisena havaintona, niin ainakin yritetään saada meidät käsittämään, miksi se esiintyy muistikuvan muodossa; mutta silloin ei olisi kysymyksessä kuin erään havaintotuokion muistikuva, illuusio ei voi jatkua, uudistua pitkin havainnon koko kestämisaikaa. Jos sitävastoin molemmat kuvat muodostuvat yhdessä, tulee illuusion jatkuvaisuus ymmärrettävämmäksi, mutta toisen heijastuminen menneisyyteen vaatii sitäkin ehdottomammin selitystä. Sopii muuten kysyä, kykeneekö mikään noista hypoteeseista, ensin mainittuun ryhmään kuuluvistakaan, todella tekemään selkoa takaisin heittymisestä ja riittääkö havainnon heikkous tai piilotajuisuus luomaan siihen muistikuvan leiman. Olipa miten tahansa, väärää tunnistamista koskevan teorian tulee täyttää yhtaikaa molemmat äsken mainitsemani vaatimukset, ja nämä kaksi vaatimusta esiintyvät luullakseni sovittamattoman ristiriitaisina, ellei ole aluksi puhtaasti psykologiselta kannalta perinpohjaisesti tutkittu normaalisen muistikuvan luonnetta.

Vältämmekö pulman, jos kiellämme kuvien kaksinaisuuden vedoten »jo ennen nähdyssä» ilmenevään »älylliseen tunteeseen», joka toisinaan liittyy nykyhetken havaintoon ja saa meidät uskomaan menneisyyden palautumiseen? Sellaisen ajatuksen on esittänyt E. Bernard-Leroy tunnetussa teoksessaan. Myönnän mielelläni hänen olevan oikeassa väittäessään nykyisyyden tunnistamisen useimmiten tapahtuvan ilman vähintäkään menneisyyden palauttamista. Olen muuten itse aikaisemmin osoittanut, että jokapäiväisten kokemusesineiden »tuttuus» johtuu niiden aiheuttamien reaktioiden automaattisuudesta eikä sellaisen muistikuvan läsnäolosta, jonka väitetään toistavan havaintokuvaa. Mutta tämä »tuttuuden» tunto ei varmaankaan esiinny väärässä tunnistamisessa, ja Bernard-Leroy on, hänkin, pitänyt huolen niiden toisistaan erottamisesta. Niinmuodoin jää jäljelle se mahdollisuus, että Bernard-Leroyn mainitsema tunto on sama kuin nähdessämme kadulla henkilön, jonka uskomme varmaan jo aikaisemmin kohdanneemme. Mutta ensinnäkin liittyy tämä viimeksi mainittu tunto varmaan erottamattomasti todelliseen muistoon henkilöstä tai jostakin toisesta hänen näköisestänsä: se on kenties vain tuon muiston epämääräistä ja melkein sammuvaa tajuamista, johon liittyy heräävä ja voimaton ponnistus sen eloonherättämiseksi. Lisäksi on huomattava, että sellaisissa tapauksissa sanomme itsellemme: »Olen nähnyt tuon henkilön jossakin», emmekä: »Olen nähnyt tuon henkilön tässä, samoissa olosuhteissa, eräänä elämäni tuokiona, joka ei ole nykyhetkestä erotettavissa.» Jos siis otaksumme väärän tunnistamisen juontuvan jonkinlaisesta tunnosta, täytyy sen tunnon olla ainoalaatuinen; se ei voi ilmetä normaalisessa tunnistamisessa harhaillen läpi tajunnan ja eksyen maalistansa. Erikoisluontoisena sillä täytyy olla erikoisluontoiset syynsä, joista kannattaa ottaa selkoa.

On vielä jäljellä se mahdollisuus, että etsimme ilmiön alkuperää toiminnan piiristä pikemmin kuin tunteen tai älyn alueilta. Siihen suuntaan käyvät monet väärän tunnistamisen teoriat. Tämän kirjoittaja osoitti jo kauan sitten välttämättömäksi erottaa psyykkisessä elämässä eri viritys- tai sävelkorkeuksia. Sanoin tajunnan olevan sitä paremmin tasapainossa, mitä enemmän se virittyy toiminnan varalle, ja sitä suuremmassa epävakaisuuden tilassa, mitä enemmän sen vire laukeaa jättäen sijaa unenkaltaiselle asenteelle. Huomautin lisäksi, että näiden äärimmäisten tasojen, toiminnan tason ja unen tason välillä on kaikki »elämän tarkkaamisen» ja todellisuuteen sopeutumisen eri asteita vastaavat välitasot. Esittämiini ajatuksiin suhtauduttiin hieman varoen; toiset väittivät niitä paradoksaalisiksi. Ne sotivat tosiaankin yleisesti omaksuttuja teorioja, tajunnanelämän atomistista selitystapaa vastaan. Psykologia kuitenkin lähentelee niitä yhä enemmän, varsinkin sen jälkeen kun Pierre Janet on omalta taholtansa, toisia teitä kulkien, päätynyt tuloksiin, jotka täysin sointuvat minun esittämiini. Väärän tunnistamisen alkuperä on siis etsittävä sielullisen vireen höltymisestä. Pierre Janet'n mukaan tämä höltyminen aiheuttaa ilmiön välittömästi vähentämällä normaaliseen havaintoon liittyvää synteesiponnistusta: havainto saa silloin epämääräisen muiston tai unennäön leiman. Täsmällisemmin sanoen: tässä olisi kysymyksessä vain eräs niistä »epätäydellisyyden tunnoista», joita Janet on tutkinut erittäin itsenäiseen tapaan: henkilö jota eksyttää havainnossa ilmenevä todellisuuden — ja samalla nykyisyyden — epätäydellisyys, ei tiedä, onko kysymyksessä nykyhetki, menneisyys, vaiko kenties tulevaisuus. Léon-Kindberg on omaksunut tämän synteesiponnistusta tehostavan teorian ja kehitellyt sitä. Toisaalta on Heymans yrittänyt osoittaa, kuinka »psyykillisen tarmon heikontuminen» voi muuttaa totunnaisen ympäristömme aspektia luoden »jo ennen nähdyn» leiman siinä ilmeneviin tapauksiin. »Otaksukaamme», sanoo hän, »että totunnainen ympäristömme saa enää vain heikosti kaikumaan ne assosiaatiot, jotka se muuten säännöllisesti herättää. Silloin käy aivan samoin kuin niissä tapauksissa, jolloin monien vuosien kuluttua näemme jälleen seutuja tai esineitä, kuulemme uudelleen säveliä, jotka olemme muinoin tunteneet, mutta jotka ovat jo aikoja sitten häipyneet muististamme… Jos nyt tässä viimeksi mainitussa tapauksessa olemme oppineet tulkitsemaan assosiaatiojen heikontumisen aikaisempien, nykyisen havainnon esineisiin kohdistuneiden kokemusten merkiksi, niin voi arvata, että toisessakin tapauksissa, milloin totunnainen ympäristömme psyykillisen tarmon heikennettyä osoittaa varsin suuressa määrin vähentynyttä assosiatiivista tehokkuutta, meissä syntyy tuo vaikutelma, että siinä uudistuvat täysin samoina hämyisen menneisyyden taustalta kohoavat tilanteet ja henkilökohtaiset kokemukset.» Vihdoin ovat Dromard ja Albès, perinpohjaisessa teoksessa, johon sisältyy itsehuomioiden muodossa eräs terävimpiä analyysejä, mitä väärästä tunnistamisesta on olemassa, selittäneet ilmiön vetoamalla »tarkkaavaisuusvireen» laukeamiseen, joka heidän mielestään aiheuttaa »alemman» ja »ylemmän» psyykillisen toiminnon välisen yhteyden rikkoutumisen. Ensin mainittu havaitsee, toimien toisen apua käyttelemättä, automaattisesti kysymyksessä olevan esineen, ja toinen antautuu sitten kokonansa katselemaan ensimmäisen vastaanottamaa kuvaa, sen sijaan että katselisi esinettä itseänsä.

Viimeksi mainituista väitteistä minä sanon samoin kuin ensin mainituistakin, että hyväksyn niiden pohja-aatteen: väärän tunnistamisen alkusyytä on epäilemättä etsittävä psyykillisen elämän yleisen vireen laukeamisesta. Pulmallinen seikka on sen aivan erikoisluontoisen muodon selvittäminen, jossa elämän tarkkaamattomuus tällöin ilmenee, ja myös selonotto siitä, miksi se lopulta saa meidät pitämään nykyhetkeä menneisyyden palautumana. Havainnon vaatiman synteesiponnistuksen yksinkertainen laukeaminen voi tosin luoda todellisuuteen unennäön leiman, mutta miksi tuo unennäkö ilmenee jo eletyn tuokion täydellisenä toistumisena? Jos otaksumme »ylemmän psyykillisen toiminnon» kohdistuvan tuohon tarkkaamattomaan havaintoon, on tuloksena korkeintaan muisto, johon suhtaudutaan tarkkaavasti, mutta ei havainnon ja muiston kaksoisilmiö. Toisaalta voisi sellainen assosiatiivisen muistin hitaus, johon Heymans vetoaa, vain vaikeuttaa ympäristön tunnistamista: tämä tuttujen asioiden hankala tunnistaminen on kaukana määrätyn aikaisemman kokemuksen muistamisesta, kokemuksen, joka on joka kohdaltansa täysin sama kuin nykyhetken vaikutelma. Sanalla sanoen: näyttää välttämättömältä liittää tämä jälkimmäinen selitysjärjestelmä edelliseen, myöntää, että väärä tunnistaminen johtuu sekä psyykillisen vireen heikontumisesta että kuvan kahdentumisesta, ja tutkia, millainen heikontumisen täytyy olla voidakseen saada aikaan kahdentumisen ja millainen on se kahdentuminen, joka ilmaisee pelkkää heikontumista. Ei kumminkaan voi olla puhettakaan molempien teorioiden keinotekoisesta toisiinsa lähentämisestä. Uskon niiden lähenevän toisiansa itsestään, kunhan syvennytään tutkimaan muistin mekanismia kummassakin puheenaolleessa suunnassa.

* * * * *

Tahtoisin kuitenkin sitä ennen esittää sairaalloisia tai epänormaalisia psykologisia tosiasioita koskevan yleisen huomautuksen. Näiden tosiasioiden joukossa on epäilemättä sellaisia, jotka ilmeisesti johtuvat normaalisen elämän köyhtymisestä. Niin on laita anestesioiden, amnesioiden, afasioiden, paralysioiden, sanalla sanoen kaikkien niiden tilojen, joiden luonteenomaisena tuntomerkkinä on eräiden aistimusten, muistojen tai liikkeitten häviäminen. Näitä tiloja määriteltäessä tarvitsee vain viitata siihen, mikä on tajunnasta kadonnut. Niiden olemuksen muodostaa jokin puutos. Kaikki käsittävät ne psyykillisiksi vajavaisuuksiksi.

Toisaalta on olemassa sairaalloisia tai epänormaalisia tiloja, jotka näyttävät ilmenevän normaalisen elämän lisäksi, sitä rikastuttavan eikä suinkaan köyhdyttävän. Houre, hallusinaatio ja päähänpinttymä ovat positiivisia tosiasioita. Niiden olemuksena on jonkin asian läsnäolo eikä suinkaan puuttuminen. Ne näyttävät tuovan ihmismieleen eräitä uusia tuntemis- ja ajattelemistapoja. Jos tahtoo niitä määritellä, on pidettävä silmällä mitä ne ovat ja mitä tuovat, sen sijaan että kiinnyttäisiin siihen, mitä ne eivät ole ja mitä poistavat. Useimmat mielenvikaisuuden oireet kuuluvat viimeksi mainittuun ryhmään, ja samaa voi sanoa useista psyykillisistä anomalioista ja omituisuuksista. Väärä tunnistaminen on sekin sitä lajia. Se muodostaa, kuten tuonnempana saamme nähdä, omalaatuisen aspektin, aivan toisenlaisen kuin oikea tunnistaminen.

Filosofi voi joka tapauksessa kysyä itseltänsä, kykenevätkö sairaus ja rappeutuminen todellakin luomaan jotakin ja eivätkö ne näennäiset positiiviset tuntomerkit, jotka tässä luovat epänormaaliseen ilmiöön uutuuden leimaa, lähemmin tarkasteltaessa osoittaudu sisäiseksi tyhjyydeksi, normaalisen ilmiön puuttumiseksi. Ollaan yhtä mieltä siitä, että sairaus on vähenemistä. Tuo tosin on pelkkä epämääräinen lauseparsi, ja epäilemättä pitäisi, milloin ei mitään näkyvää ole tajunnasta hävinnyt, täsmällisesti määritellä, miten tajunta on vähentynyt. Kuten alumpana huomautin, olen kerran aikaisemmin luonnostellut sellaista ylitystä. Sanoin silloin, että tajunnantilojen lukumäärään kohdistuvan vähentymisen ohella on toinen, joka koskee niiden kiinteyttä tai painavuutta. Ensin mainitussa tapauksessa sairaus vain poistaa eräitä tiloja jättäen toiset koskematta. Jälkimmäisessä tapauksessa ei mikään psyykillinen tila häviä, mutta sairaus koskee kaikkia, kaikki menettävät painokkuuttansa, toisin sanoen kykyänsä liittyä todellisuuteen. »Elämän tarkkaaminen», on vähentynyt, ja esiintyvät uudet ilmiöt ovat vain tämän irrottumisen ulkonainen aspekti.

Tunnustan muuten, että ajatus tässäkin muodossansa on vielä liian ylimalkainen hyödyttääkseen yksityiskohtaista psykologista selitystä. Joka tapauksessa se osoittaa suunnan, jota kulkien selitys on löydettävissä.

Jos se hyväksytään, ei ole enää syytä etsiä erikoisin tuntomerkein esiintyvän sairaalloisen tai epänormaalisen ilmiön aktiivista aiheuttajaa, sillä tässä ilmiössä ei — kaikesta näennäisestä huolimatta — ole mitään positiivista, ei mitään uutta. Se oli olemassa jo normaalitilan vallitessa, mutta sen esti haluttuna hetkenä ilmaantumasta eräs niistä vastakkaisista, alinomaa vaikuttavista mekanismeista, jotka ovat elämän tarkkaamisen takeena. Säännöllinen psyykillinen elämä, sellaisena kuin sen käsitämme, on järjestelmä toimintoja, joilla on kullakin oma välineensä. Omiin valtoihinsa heitettynä aiheuttaisi jokainen väline koko joukon hyödyttömiä tai haitallisia vaikutuksia, jotka voisivat toisten toimintaa häiritä ja haitata myöskin epävakaista tasapainotilaamme, alinomaa uudistuvaa todellisuuteen sopeutumista. Mutta samalla on lakkaamatta käynnissä poisto-, korjaus- ja tarkistustyö, joka juuri onkin henkisen terveytemme edellytys. Sen heikontuessa ilmenee oireita, joiden luulemme syntyvän tilapäisesti, mutta jotka itse asiassa ovat olleet koko ajan olemassa tai ainakin olisivat olleet, jos olisimme sallineet asiain mennä menojansa. Epäilemättä on luonnollista että teoreetikon huomiota herättää sairaalloisten tosiasioiden sui generis-luonne. Koska nämä tosiasiat ovat monimutkaisia ja kuitenkin ilmaisevat sekavuudessansa eräänlaista järjestystä, hän taipuu aluksi tekemään ne riippuviksi jostakin vaikuttavasta syystä, joka kykenee organisoimaan niiden ainekset. Mutta jos sairaus ei hengen alueella kykene mitään luomaan, ei se voi merkitä muuta kuin hidastumista tai seisahtumista eräissä mekanismeissa, jotka säännöllisissä oloissa estävät toisia pääsemästä täydelleen vaikuttamaan. Niinmuodoin ei psykologian tärkeimpänä tehtävänä tässä kohden ole selittää, kuinka eräät ilmiöt aiheutuvat sairaassa, vaan miksi ne eivät ole todettavissa terveessä ihmisessä.

Olen aikaisemmin tarkastellut tältä kannalta unen ilmiöitä. Unia pidetään yleensä haamuina, jotka ilmenevät valvetilan kiinteiden aistimusten ja mielteiden lisäksi, virvatulina, jotka leikkivät niiden yläpuolella. Ne ovat muka erikoiseen ryhmään kuuluvia tosiasioita, joita psykologian on käsiteltävä omassa luvussaan, minkä jälkeen niistä on päästy. Sellainen ajatus onkin luonnollinen, koska valvetila on meille käytännöllisesti tärkeä, unennäkö sitävastoin kaikkein vierainta toiminnalle, kaikkein hyödyttömintä. Koska se käytännön kannalta on sivuseikka, me johdumme pitämään sitä teoreettiselta kannalta katsoen satunnaisuutena. Luopukaamme tästä ennakkoluulosta; unitila ilmenee päinvastoin normaalitilamme »substraattina». Se ei ilmene valvetilan lisäksi, vaan valvetila syntyy rajoittamalla, keskittämällä ja jännittämällä sitä hajanaista psyykillistä elämää, jonka muodostavat unet. Eräässä suhteessa toimivat havainto ja muisti luonnollisemmin unessa kuin valveilla: tajunta siinä havaitsee havaitaksensa, muistaa muistaaksensa, ollenkaan huolehtimatta elämästä, ts. suoritettavasta toiminnasta. Valvominen on poistamista, valitsemista, hajanaisen unielämän alinomaista keräämistä siihen kohtaan, missä esiintyy käytännöllinen kysymys. Valvominen merkitsee tahtomista. Jos lakkaatte tahtomasta, irrotutte elämästä, annatte mielenkiintonne laueta, niin valveminänne samalla muuttuu unien minäksi, jonka jännitys on pienempi, mutta ulottuvaisuus suurempi kuin ensin mainitun. Valvetilan mekanismi on niinmuodoin monimutkaisempi, pulmallisempi, positiivisempi, ja valvetila kaipaa selitystä paljoa suuremmalla syyllä kuin unennäkö.

Jos unennäkö joka suhteessa jäljittelee mielenhäiriötä, voidaan toisaalta useihin mielenvikaisuuden ilmiöihin soveltaa se, mitä on sanottu unennäöstä. En tahdo ryhtyä tutkimaan näitä asioita liian järjestelmällisiltä näkökannoilta. Sopii epäillä, käykö niitä kaikkia selittäminen samalla tavalla. Useat niistä ovat vielä niin huonosti määriteltyjä, ettei ole vielä aika yrittää niitä selittää. Kuten jo sanoin, esitän väitteeni pelkkänä metodologisena vihjeenä tahtomatta muuta kuin kääntää teoreetikon tarkkaavaisuuden määrättyyn suuntaan. Joka tapauksessa on olemassa sellaisia patologisia ilmiöitä, joihin luulen sen jo nyt olevan sovellettavissa. Ensi sijassa on mainittava väärä tunnistaminen. Sellainen on havainnon mekanismi ja sellainen on nähdäkseni muistinkin mekanismi, että väärä tunnistaminen syntyisi näiden toimintojen luonnollisena tuloksena, ellei väliin tulisi erikoista mekanismia, joka sen ehkäisee. Niin ollen ei ole tärkeätä saada tietää, miksi se ilmenee eräinä hetkinä eräissä henkilöissä, vaan miksi se ei esiinny kaikissa ja alinomaa.

* * * * *

Tarkastelkaamme, kuinka syntyy muisto. Mutta ottakaamme huomioon, että se muisto, josta tässä puhumme, on aina psyykillinen tila, milloin tajuinen, milloin puolitajuinen. Siitä muistosta, jota väitetään aivoihin jääneeksi jäljeksi, olen toisessa yhteydessä sanonut sanottavani. Olen huomauttanut, että eri muistot tosin ovat paikallistettavissa aivoihin siinä merkityksessä, että aivoissa on jokaista muistoryhmää varten erikoinen välittäjä, jonka tehtävänä on muuttaa puhdas muisto syntyväksi havainnoksi tai kuvaksi. Mutta jos mennään pitemmälle, jos väitetään voitavan määrätä jokaisen muiston sija aivoaineessa, niin rajoitutaan ilmaisemaan eittämättömiä psykologisia tosiasioita kiistanalaisella anatomisella kielellä ja päädytään havainnon kumoamiin johtopäätöksiin. Puhuessamme muistosta me ajattelemme sellaista, minkä tajuntamme omistaa tai minkä se voi saada haltuunsa ikäänkuin vetäen langasta, johon se on kiinnitetty: todellisuudessa muisto liikkuu edestakaisin tajuisuuden ja tajuttomuuden välillä, ja siirtyminen tilasta toiseen on niin tasainen, raja niin vähän silmäänpistävä, ettei meillä ole mitään oikeutta otaksua niiden välillä olevan mitään ratkaisevaa eroa. Sellainen on muisto, jota ryhdymme käsittelemään. Sopikaamme lisäksi siitä, että annamme havainnon nimen kaikelle läsnäolevain olioiden tajuamiselle, sekä sisäiselle että ulkoiselle havaitsemiselle. Minä väitän, ettei muiston muodostaminen koskaan tapahdu havainnon syntymisen jälkeen, vaan samanaikaisesti. Sitä mukaa kuin havainto syntyy, ilmestyy sen muisto sen rinnalle niinkuin varjo esineen viereen. Tajuntamme ei kumminkaan yleensä sitä havaitse, enempää kuin silmämme näkisi omaa varjoamme, jos se vaikenisi joka kerta kun käännymme siihen päin.

Jos otaksutaan, ettei muisto synny havainnon itsensä keralla, niin sopii kysyä, milloin se ilmestyy. Odottaako se havainnon häipymistä? Sellaista ajatusta edellyttävät teoriat yleensä, olkoonpa, että tajuttomasta muistosta tehdään psyykillinen tila tai että se käsitetään aivoissa tapahtuvaksi muutokseksi. Niinmuodoin olisi aluksi psyykillinen tila ja myöhemmin tämän kadonneen tilan muisto. Aluksi muka toimivat eräät määrätyt solut, ja siitä syntyy havainto; havainnon hävittyä säilyy samoissa soluissa havainnon jälki, joka on muisto. Jotta asian laita olisi näin, täytyisi tajuisen olemassaolomme muodostua jyrkästi toisistaan erotetuista tiloista, joilla kaikilla on objektiivisesti määrättävä alku ja samanlainen loppu. Onko vaikea havaita, ettei tämä psykologisen elämämme paloittelu erillisiksi tiloiksi, kuten näytelmän jako eri kohtauksiin, ole millään tavoin ehdoton, vaan kerrassaan riippuvainen erilaisesta ja muuttuvaisesta menneisyytemme tulkinnasta? Riippuen siitä kannasta, jolle asetun, siitä harrastuskeskuksesta, jonka valitsen, minä paloittelen eri tavoin eilisen päivän, havaitsen siinä erilaisia tilanneryhmiä. Vaikka kaikki nämä jaot eivät olekaan yhtä keinotekoisia, ei yksikään niistä ole sinänsä olemassa, sillä psyykillisen elämän kehkeäminen tapahtuu yhtäjaksoisesti. Maalla viettämäni päivä on jakautunut aamiaiseen + kävelyyn + päivälliseen, tai keskusteluun + keskusteluun + keskusteluun jne., ja näistä keskusteluista, jotka kietoutuivat toisiinsa, ei yksikään muodosta selvää yksilöllistä kokonaisuutta. Kymmenet jakojärjestelmät ovat mahdollisia, mutta yksikään ei vastaa todellisuuden selvää jäsennystä. Millä oikeudella siis otaksumme muistin valitsevan jonkin noista kymmenistä, jakavan psyykillisen elämän jyrkästi toisistaan erotettuihin jaksoihin ja odottavan kunkin jakson päättymistä järjestääkseen suhteensa havaintoon?

Jos taas väitetään, että ulkoisen esineen havaitseminen alkaa esineen ilmestyessä ja loppuu sen kadotessa, ja että ainakin tässä tapauksessa voidaan täsmälleen määrätä se hetki, jolloin muisto astuu havainnon sijaan, niin unohdetaan, että havainto on yleensä kokoonpantu peräkkäisistä osista ja etteivät nämä osat ole enemmän eivätkä vähemmän yksilöllisiä kuin kokonaisuus. Jokaisesta on oikeus sanoa, että sen esine sitä mukaa katoaa; miksi syntyisi muisto vasta kun kaikki on lopussa, ja kuinka tietäisi muisti minä tapahtuman hetkenä tahansa, ettei kaikki vielä ole lopussa, että vielä on jotakin jäljellä?

Mitä enemmän asiaa harkitsee, sitä vähemmän ymmärtää, kuinka muisto voi syntyä milloinkaan, ellei se synny yhtä rintaa havainnon itsensä kanssa. Nykyhetki joko häipyy jättämättä muistiin minkäänlaista jälkeä tai jakautuu joka hetki, parhaillaan esiinkummutessaan, kahdeksi symmetriseksi suihkuksi, joista toinen lankeaa taaksepäin kohti menneisyyttä, toinen sitävastoin syöksyy päin tulevaisuutta. Vain jälkimmäinen, se, jota nimitämme havainnoksi, herättää meissä mielenkiintoa. Me emme tarvitse olioiden muistamista niin kauan kuin meillä on oliot itse. Käytännöllinen taju syrjäyttää tuon muiston tarpeettomana ja teoreettinen harkinta pitää sitä olemattomana. Siten syntyy se harhakäsitys, jonka mukaan muisto on havainnon jälkeläinen.

Tuo harhakäsitys johtuu toisestakin, vielä syvemmästä syystä.

Se johtuu siitä, että eloonherännyt tajuinen muisto tuntuu meistä vaatimattomassa muodossa elpyvältä havainnolta ja ainoastaan havainnolta. Havainnon ja muiston välillä vallitsisi niinmuodoin intensiteetti- eli aste-ero eikä laatuero. Koska havainto määritellään voimakkaaksi ja muisto heikoksi tajunnantilaksi, joten havainnon muisto ei voi olla muuta kuin sama havainto heikontuneena, näyttää meistä siltä kuin havaintoa salatajuntaan merkitsevän muistin olisi täytynyt odottaa, kunnes havainto on heikentynyt muistoksi. Samasta syystä me päättelemme, ettei havainnon muisto voi syntyä havainnon keralla eikä kehkeytyä samaan aikaan kuin se.

Mutta sitä väittämää, jonka mukaan nykyhetken havainto on voimakas ja elpynyt muisto heikko tajunnantila, väittämää, jonka mukaan muisto syntyy havainnosta vähentymisen nojalla, vastustaa kaikkein alkeellisinkin asian huomioiminen. Olen sen osoittanut eräässä aikaisemmassa teoksessa. Ottakaa jokin voimakas aistimus ja antakaa sen vähetä asteittaisesti aina olemattomiin asti. Ellei aistimuksen ja aistimuksen muiston välillä ole kuin aste-ero, niin aistimus muuttuu ennen sammumistansa muistoksi. Epäilemättä tulee silloin hetki, jolloin ette voi enää sanoa, onko kysymyksessä kokemanne heikko aistimus vaiko kuvittelemanne heikko aistimus, mutta tämä heikko tajunnantila ei esiinny milloinkaan voimakkaan tilan menneisyyteen heijastettuna muistona. Muisto on siis jotakin muuta.

Aistimuksen muisto on asia, joka kykenee nostattamaan mieleen saman aistimuksen, ts. synnyttämään sen uudelleen, aluksi heikkona, sitten voimakkaampana ja yhä voimakkaampana sitä mukaa kuin tarkkaavaisuus siihen kiinteämmin kohdistuu. Mutta samalla se on selvästi erotettavissa nostattamastansa tilasta, ja juuri senvuoksi, että sen tunnemme nostatetun aistimuksen takaa kuten hypnoottisen vaikuttajan hänen aiheuttamansa hallusinaation takaa, me sijoitamme kokemuksemme syyn menneisyyteen. Aistimus on itse asiassa luonteeltansa aktuaalinen ja nykyhetkinen, mutta muisto, joka sen herättää salatajunnan pohjalla, mistä se tuskin kohoaa esiin, osoittaa sitä omalaatuista suggestiivista voimaa, joka on kadonneen, mutta vielä olemaan pyrkivän tunnusmerkkinä. Suggestio on tuskin ehtinyt koskettaa mielikuvitusta, kun suggeroitu asia jo kuvastuu heräämistilassansa, ja juuri senvuoksi on vaikea erottaa toisistansa koettua heikkoa aistimusta ja täsmällisesti paikallistamatonta muistettua heikkoa aistimusta. Suggestio ei kumminkaan ole millään muotoa se, mikä suggeroi, aistimuksen tai havainnon puhdas muisto ei ole millään muotoa itse aistimus tai havainto. Muuten täytyisi sanoa, että hypnoottisen vaikuttajan sanojen, jotka suggeroivat nukkuvien suuhun sokerin tai suolan maun, on jo oltava hieman sokeroituja tai suolaisia.

Jos ottaa vieläkin syvällisemmin tutkiaksensa tätä illuusiota, huomaa siihen sisältyvän henkemme synnynnäisen tarpeen kuvailla itsellensä koko sisäistä elämäämme sen olemuksemme pienoisen osan nojalla, joka on kytkeytynyt nykyhetken todellisuuteen, joka tätä todellisuutta havaitsee ja toimintansa kohteena käyttelee. Havaintomme ja aistimuksemme ovat sekä kaikkein kirkkainta että meille kaikkein tärkeintä, mitä meissä on; ne merkitsevät joka hetki ruumiimme ja toisten olioiden välistä vaihtelevaa suhdetta; ne määräävät tai suuntaavat käyttäytymistämme. Siitä johtuu taipumuksemme nähdä toisissa psyykillisissä tosiasioissa ainoastaan himmentyneitä tai pienentyneitä havaintoja tai aistimuksia. Nekin meistä, jotka kykenevät parhaiten vastustamaan tuota taipumusta, jotka luulevat näkevänsä ajatuksessa jotakin muuta kuin kuvien leikkiä, tuskin voisivat saada itseään vakuuttumaan siitä, että havainnon muisto eroaa perinpohjaisesti havainnosta itsestänsä: heistä näyttää siltä kuin muistin täytyisi joka tapauksessa olla ilmaistavissa havainnon termein, luotavissa jonkinlaisen kuvaan vaikuttavan toiminnon avulla. Mutta mikä olisikaan se toiminto? Me sanomme itsellemme a priori, ettei se voi koskea muuta kuin kuvan sisällön kvaliteettia tai sen kvantiteettia, tai molempia yhtaikaa. Kvaliteetista ei varmaankaan voi olla kysymys, koska muiston on esitettävä meille menneisyyttä sitä muuttamatta. Asia koskee niin ollen kvantiteettia. Mutta kvantiteetti vuorostaan voi olla ekstensiivinen tai intensiivinen, sillä kuva käsittää määrätyn luvun osia ja ilmaisee määrätyn asteen voimaa. Tarkastelkaamme ensimmäistä vaihtopuolta. Muuttaako muisto kuvan laajuutta? Ilmeisesti ei, sillä jos se lisäisi menneisyyteen jotakin, niin se olisi virheellinen, ja jos ottaisi siitä jotakin pois, epätäydellinen. Niinmuodoin jää jäljelle se mahdollisuus, että muutos koskee intensiteettiä, ja koska se nähtävästi ei ole lisääntymistä, niin sen täytyy olla vähentymistä. Tällainen on se vaistomainen, tuskin tajuinen dialektiikka, joka johtaa meidät peräkkäisten poistojen nojalla käsittämään muiston kuvan heikontumiseksi.

Kun tuo johtopäätös on tehty, niin sen vaikutus tuntuu koko muistipsykologiassamme; onpa se fysiologiassammekin havaittavissa. Millaiseksi ajatellemmekin havainnon aivomekanismin, me käsitämme muiston vain saman mekanismin uudeksi liikunnaksi, saman tosiasian heikontuneeksi toistumiseksi. Kuitenkin on olemassa kokemus, joka näyttää viittaavan aivan toiseen. Se osoittaa meille, että voi menettää visuaaliset muistot lakkaamatta silti näkemästä ja auditiiviset muistot lakkaamatta silti kuulemasta; ettei psyykillinen sokeus tai kuurous välttämättä edellytä näön tai kuulon kadottamista. Olisiko se mahdollista, jos havainto ja muisti käyttelisivät samoja keskuksia, saisivat liikkeeseen samat mekanismit? Voimatta kuitenkaan myöntää havainnon ja muiston välillä olevan perinjuurista eroa jatkamme vielä asian tutkimista.

Rakentaen psyykillisen elämämme selvästi toisistaan erotetuista tiloista ja arvellen kaikkien näiden tilojen olevan ilmaistavissa kuvien avulla järkeilymme päätyy kahta konvergoivaa uraa kulkien tekemään muistosta kalvenneen havainnon, asian, joka seuraa havaintoa sen sijaan että esiintyisi yhtaikaa sen keralla. Jos hylkäämme tämän älyllemme luonnostansa kuuluvan dialektiikan, jota kielemme mielellään viljelee ja joka kenties on käytännössä välttämätön mutta ei sisäisen havainnon suggeroima, niin muisto ilmenee havainnon alinomaisena vastapuolena, sen keralla syntyvänä, yhtaikaa kehkeytyvänä ja edellisen hävittyä eloonjääneenä, koska on olemukseltansa toisenlainen kuin se.

Mikä siis onkaan muisto? Psyykillisen tilan selvä kuvaileminen tapahtuu aina kuvien nojalla, ja minä sanoin äsken, ettei kuvan muisto ole mikään kuva. Niinpä käykin puhdasta muistoa kuvaileminen vain epämääräiseen tapaan, vertauskuvallisesti. Sanon siis, kuten olen tutkimuksessani Matière et Mémoire selittänyt, että se on havaintoon verrattuna sama kuin kuvastimen takana nähty kuva sen edessä sijaitsevaan esineeseen nähden. Esinettä voi yhtä hyvin koskea kuin nähdä, se vaikuttaa meihin samoin kuin me siihen, se on mahdollisten toimintojen kyllästämä, se on aktuaalinen. Kuva on virtuaalinen, ja vaikka se onkin esineen kaltainen, ei se kykene tekemään mitään sellaista kuin viimeksi mainittu. Sitä mukaa kuin aktuaalinen olemassaolomme kehkeää ajassa, syntyy sen vastapuoleksi virtuaalinen olemassaolo, kuva kuvastimessa. Jokaisessa elämämme tuokiossa ilmenee niinmuodoin kaksi aspektia: se on aktuaalinen ja virtuaalinen, toisaalta havaintoa, toisaalta muistoa. Se jakautuu ilmaantuessaan. Tai pikemmin: sen olemuksena on juuri tämä jakautuminen, sillä alinomaa liikkuva nykyhetki, jo olemattomiin kadonneen välittömän menneisyyden ja vielä syntymättömän välittömän tulevaisuuden pakeneva raja hupenisi pelkäksi abstraktioksi, ellei se olisi juuri se liikkuva kuvastin, joka lakkaamatta heijastaa havaintoa muistoksi.

Kuvitelkaamme sellaista ihmismieltä, jossa tämä kahdentuminen tulee tajutuksi. Otaksukaamme, että havaintomme ja toimintamme heijastuvat meihin takaisin, ei havainnon ja toiminnan tultua suoritetuksi, vaan sitä mukaa kuin havaitsemme ja toimimme. Silloin näemme yhtaikaa todellisen olemisemme ja sen virtuaalisen kuvan, toisaalla esineen, toisaalla heijastuksen. Heijastus ja esine eroavat selvästi toisistansa, sillä jälkimmäisessä on kaikki havainnon luonnepiirteet, edellinen taas on jo muistoa: ellei se olisi sitä heti, ei se voisi siksi muuttua milloinkaan. Myöhemmin, suorittaessaan säännönmukaista toimintaansa, se osoittaa meille menneisyytemme varustettuna menneisyyden merkillä; jo muodostumisensa hetkellä havaittuna se ilmenee oleellisine menneisyysleimoinensa. Mikä on tuo menneisyys? Se ei ole eikä voi olla ajallisesti määriteltävissä, se on menneisyyttä yleensä, se ei voi olla mitään erikoista menneisyyttä. Jos sen muodostaisi vain jokin havaittu asia, jokin koettu mielenliikutus, voisi vielä pettyä ja luulla jo ennen havainneensa, mitä havaitsee, kokeneensa, mitä kokee. Mutta tässä onkin asian laita toisin. Se, mikä joka hetki jakautuu havainnoksi ja muistoksi, on kaikki näkemämme, kuulemamme, kokemamme, koko olemisemme ja kaikki mitä meitä ympäröi — kaikki yhtenä kokonaisuutena. Jos tämä jakautuminen tulee tajutuksi, niin koko nykyisyytemme ilmenee samalla kertaa sekä havaintona että muistona. Ja kuitenkin tiedämme varsin hyvin, ettei sama historian hetki ole kahteen kertaan elettävissä ja ettei aika käänny vierimään taaksepäin. Mikä neuvoksi? Tilanne on omituinen, paradoksaalinen. Se saattaa sekasortoon kaikki tottumuksemme. Meillä on muisto; se on muisto, koska siinä ilmenee niiden tilojen luonteenomainen leima, joita yleensä tuolla nimellä mainitsemme ja jotka kuvastuvat tajuntaan vasta niiden kohteen kadottua. Ja kumminkaan ne eivät edusta mitään jo ollutta, vaan yksinkertaisesti jotakin parhaillaan olevaa; se liikkuu pari passu toistamansa havainnon keralla. Se on nykyisyyden hetkenä tämän hetken muisto. Se on muodoltansa menneisyyttä ja sisällöltänsä nykyisyyttä. Se on nykyisyyden muisto.

Sitä mukaa kuin tilanne edistyy, luo muisto, joka pysyttelee sen rinnalla, jokaiseen vaiheeseen »jo ennen nähdyn», »ennen tunnetun» leiman. Mutta tämä tilanne näyttää jo ennen päämaaliinsa ehtimistäkin välttämättä muodostavan kokonaisuuden, koska hetken mielenkiinto on sen leikannut erilleen tasaisesti jatkuvasta kokemuksestamme. Kuinka olisimmekaan jo eläneet jonkin osan tilanteesta, ellemme ole eläneet sitä kokonaisuudessaan? Voisimmeko tuntea sitä, mikä kehittyy irrallaan, ellemme tunne sitä, mikä on vielä kerällä? Emmekö joka hetki ainakin ennakolta arvaile seuraavaa hetkeä? Tuleva tuokio alkaa jo nykyhetkessä, sen sisältöä ei käy erottaminen jälkimmäisen sisällöstä; jos toinen epäilemättä on menneisyyteni palautumista, kuinka ei tuleva tuokio olisi samaa? Minä tunnen toisen ja tulen niinmuodoin varmasti tuntemaan toisenkin. Niinpä olenkin siihen nähden, mikä on kohta tapahtumaisillaan, sen henkilön asenteessa, jolle jokin on oleva tuttua ja jolle senvuoksi jokin on tuttua. Mutta tuo on vain tiedon asenne, sen muoto vailla sisältöä. Koska en voi ennustaa, mitä tulee tapahtumaan, huomaan varsin hyvin, etten sitä tiedä, mutta samalla minä aavistan, että tulee hetki, jolloin olen sen tietänyt, siinä merkityksessä, että se on huomioni esineeksi tullessaan minulle tuttua, ja tämä tuleva tuttuus, jonka tunnen välttämättömäksi tuntemiskykyni pitkin matkaa osoittaman voimakkaan suuntautumisen nojalla, vaikuttaa ennakolta taaksepäin nykyhetkeeni sijoittaen minut siihen omituiseen tilanteeseen, jossa ihminen on havaitessaan tuntevansa sen, minkä tietää olevansa itselleen outoa.

Otaksukaamme, että olemme joskus osanneet ulkoa jonkin kappaleen, joka nyt on unohtunut, ja että jonakin päivänä yllätämme itsemme sitä konemaisesti toistamasta. Koska jokainen sana on tuttu kohta kun se on lausuttu, tunnemme sen olevan tiedossamme ennenkuin sen lausumme, ja kuitenkin me löydämme sen vasta lausuessamme. Se henkilö, jonka mielessä tulee tajutuksi nykyhetken lakkaamaton jakautuminen havainnoksi ja muistoksi, on samassa asemassa. Mikäli hän itseänsä analysoi, täytyy hänen tuntua itsestään näyttelijältä, joka esittää osaansa automaattisesti, kuunnellen puhettansa ja katsellen eleitänsä. Mitä paremmin hän syventyy kokemaansa, sitä täydellisemmin hän jakautuu kahdeksi henkilöksi, joista toinen esiintyy toisen nähtävänä ja kuultavana. Toisaalta hän tietää yhä edelleen olevansa se, mikä on ollut, minuus, joka ajattelee ja toimii tilanteen vaatimusten mukaisesti, minuus, joka on kytkeytynyt todelliseen elämään ja sopeutuu siihen tahtonsa vapaan ponnistuksen varassa — siinä se, minkä hänelle takaa nykyisyyden havaitseminen. Mutta saman nykyisyyden muistaminen, joka sekin on olemassa, saa hänet uskomaan, että hän toistaa sellaisinaan jo ennen sanottuja asioita, että hän näkee uudelleen ja täysin samanlaisina jo ennen näkemiänsä, ja tekee hänestä siten osaansa esittävän näyttelijän. Siitä ne kaksi eri minuutta, joista toinen vapautensa tunnossa korottaa itsensä riippumattomaksi katselijaksi, edessänsä näytelmä, jota toinen konemaiseen tapaan esittää. Tämä kahtiajakautuminen ei kuitenkaan kehity milloinkaan täydelliseksi. Se on pikemmin henkilön häilymistä kahden itseänsä koskevan näkökannan välillä, hengen liikkumista havainnosta, joka on pelkkää havaintoa, sellaiseen havaintoon, jonka rinnalla versoo sen oma muisto, ja päinvastoin: ensin mainittu sisältää tavanomaisen vapautemme tunnon ja kytkeytyy aivan luontevasti todellisuuden maailmaan, jälkimmäinen saa meidät uskomaan, että toistelemme oppimaamme näytelmänkohtaa, muuttaa meidät automaateiksi, siirtää meidät teatterin tai unennäön maailmoihin. Se, joka on muutaman silmänräpäyksen ollut suuressa vaarassa, mistä on voinut pelastua ainoastaan nopean, yhtä välttämättömän kuin uskaliaasti suoritetun toimenpidesarjan nojalla, on kokenut jotakin samantapaista. Siinä tapahtuu pikemmin virtuaalinen kuin todellinen kahtiajakautuminen. Henkilö toimii ja tuntee kuitenkin olevansa välttämättömyyden väline. Hän tuntee valitsevansa ja tahtovansa, mutta valitsevansa pakollista ja tahtovansa sellaista, mitä ei voi väistää. Siitä johtuu, että tajunnantilat läpäisevät toisiansa, sulautuvat toisiinsa, jopa samastuvatkin välittömässä tajunnassa, mutta jäävät siitä huolimatta loogilliselta kannalta katsoen keskenään ristiriitaisiksi ja näyttäytyvät niin ollen harkitsevalle tajunnalle minän jakautumisena kahdeksi eri henkilöksi, joista toinen ottaa osakseen kaiken vapauden, toinen sitävastoin pitää hallussaan välttämättömyyttä — edellinen on vapaa katselija, jonka nähden jälkimmäinen esittää osaansa automaattisesti.

Olen tässä kuvannut ne kolme tärkeintä aspektia, joiden valossa me näyttäytyisimme itsellemme normaalitilassa, jos voisimme välittömästi havaita nykyisyytemme jakautumisen. Ne ovat juuri väärän tunnistamisen tuntomerkit. Ne esiintyvät sitä korostetumpina, mitä selvempi, täydellisempi ja kokijansa syvällisemmin erittelemä tämä ilmiö on.

Useat ovat tosiaankin puhuneet automaattisuuden tunnosta ja tilasta, joka on verrattavissa osaansa esittävän näyttelijän tilaan. Se, mitä sanotaan ja tehdään, se, mitä itse sanoo ja tekee, näyttää »väistämättömältä». Henkilö on omien liikkeittensä, ajatustensa ja tekojensa katselijana. Kaikki tapahtuu ikäänkuin kahtiajakautuminen toteutuisi, joskaan siitä itse asiassa ei tule totta. Eräs henkilö kirjoittaa: »Tämä jakautumisen tunto on olemassa vain aistimuksessa; molemmat henkilöt muodostavat aineelliselta näkökannalta kokonaisuuden.» Hän tahtoo epäilemättä sanoa tuntevansa kahdentumisen tunnetta, jota kumminkin myötäilee se tietoisuus, että kysymyksessä on yksi ja sama henkilö.

Kuten tutkielmani alussa huomautin, on henkilö usein samassa omituisessa mielentilassa kuin se, joka luulee tietävänsä, mitä tulee tapahtumaan, samalla kuitenkin tuntien itsensä kykenemättömäksi sitä ennakolta sanomaan. »Minusta näyttää aina siltä», sanoo eräs heistä, »että kohta arvaan jatkon, mutta en saa sitä oikein sanotuksi.» Toisen mieleen muistuu se, mikä on tapahtumassa, »niinkuin nimi, joka on muistin partaalla.» Eräs aikaisimpia havaintoja on erään potilaan, joka kuvitteli ennakoivansa kaikki, mitä hänen ympärillänsä oli tapahtuva. Siinä on toinen väärän tunnistamisen oleellinen ominaisuus.

Kaikkein yleisin on kuitenkin se, josta puhuin ensinnä: heräävä muisto riippuu ilmassa, siltä puuttuu menneisyyden tukikohta. Se ei vastaa mitään aikaisempaa kokemusta. Henkilö tietää sen, on siitä vakuuttunut, ja tämä vakaumus ei ole järkeilyn tulos: se on välitön. Siihen sekaantuu se tunto, että heränneen muiston täytyy olla pelkkä parhaillaan kestävän havainnon kaksoiskappale. Onko se siis »nykyisyyden muisto»? Ellei niin sanota, tapahtuu se varmaan siitä syystä, että lauseparsi näyttää olevan itsessään ristiriitainen, ettei muistoa voida käsittää muuksi kuin menneisyyden toistumaksi, ettei myönnetä mielteen voivan kantaa menneisyyden leimaa riippumatta siitä, mitä se edustaa, sanalla sanoen: että ollaan itse siitä tietämättä teoreetikkoja, arvellaan muiston aina syntyvän myöhemmin kuin se havainto, jota se toistaa. Mutta jotakin samansuuntaista kumminkin sanotaan, puhutaan menneisyydestä, jota ei mikään välimatka erota nykyisyydestä: »Minä tunsin mielessäni tapahtuvan jonkinlaisen laukeamisen, joka hävitti koko menneisyyden tuon entisen tuokion ja kokemushetkeni väliltä.» Siinä on tosiaankin ilmiön olennainen luonnepiirre. Väärästä tunnistamisesta puhuttaessa pitäisi nimenomaisesti osoittaa, että kysymyksessä on tapahtuma, joka ei todella jäljittele oikeata tunnistamista eikä herätä sen illuusiota. Millainen onkaan normaalinen tunnistaminen? Se voi tapahtua kahdella tavalla, joko sen tuttuustunnon nojalla, joka liittyy nykyhetken havaintoon, tai siten, että herää eloon entinen havainto, jota nykyhetken havainto tuntuu toistavan. Väärä tunnistaminen ei ole kumpikaan näistä toiminnoista. Edelliselle tunnistamislaadulle on luonteenomaista, ettei sen vallitessa voi muistua mieleen määrätty, henkilökohtainen tilanne, jossa tunnistettu esine olisi aikaisemmin havaittu. Työhuoneeni, pöytäni ja kirjani luovat ympärilleni tuttuuden ilmapiirin vain sillä ehdolla, etteivät herätä mitään määrätyn historiani hetken muistoa. Jos ne palauttavat mieleen täsmällisen muiston jostakin tapahtumasta, johon ovat kuuluneet, niin minä tosin tunnistan ne siihen osaaottaneina, mutta tämä tunnistaminen tulee ensin mainitun lisäksi ja eroaa siitä perinpohjin, niinkuin persoonallinen eroaa persoonattomasta. Väärä tunnistaminen ei merkitse tuota tuttuudentuntoa. Se koskee aina persoonallista tilannetta, jonka uskomme toistavan erästä aikaisempaa, yhtä täsmällistä ja määrättyä persoonallista tilannetta. Jäisi niin ollen jäljelle mahdollisuus, että se kuuluu jälkimmäiseen tunnistamislaatuun, siihen, johon sisältyy aktuaalisten olosuhteiden kaltaisen tilanteen mieleenpalautuminen. On kuitenkin huomattava, että sellaisessa tapauksessa tulevat aina kysymykseen samankaltaiset eivätkä samastuvat tilanteet. Jälkimmäiseen luokkaan kuuluva tunnistaminen tapahtuu vain siten, että kuvitellaan sekä sitä, mikä molempia tilanteita erottaa, että sitä, mikä on niille yhteistä. Jos olen toista kertaa katsomassa jotakin huvinäytelmää, niin tunnistan kaikki sanat, toisen toisensa jälkeen, tunnistan eri kohtaukset ja koko kappaleen ja muistan nähneeni sen jo ennen; mutta edellisellä kerralla olin istunut toisessa paikassa, ympärilläni oli ollut toisia henkilöitä, tullessani oli mieleni askarrellut toisissa asioissa; missään tapauksessa en ollut voinut silloin olla sama kuin nyt, koska olen väliajan elänyt. Jos siis kuvat ovatkin molemmissa tapauksissa samat, eivät ne kumminkaan esiinny samassa kehyksessä, ja epämääräinen kehysten erilaisuuden tunto ympäröi reunaripsun tavoin kuvien samuuteen kohdistuvaa tajuntaani tehden minulle mahdolliseksi erottaa ne joka hetki toisistansa. Väärässä tunnistamisessa sitävastoin ovat kehykset, kuten itse kuvatkin, samastuvat. Minä katselen samaa näytelmää samoin aistimuksin, samoin ajatuksin; sanalla sanoen: olen tänä hetkenä samassa hetkessä kuin silloin. Tässä siis tuskin voi puhua illuusiosta, koska illusorinen kokemus on todellisen kokemuksen toistuma ja koska kysymyksessä oleva ilmiö ei jäljittele mitään toista kokemuksemme ilmiötä. Tuskin voi myöskään puhua väärästä tunnistamisesta, koska ei ole olemassa mitään sellaista oikeata tunnistamista, jonka tarkan väärennyksen tämä muodostaisi. Todellisuudessa on kysymys ainoalaatuisesta ilmiöstä, siitä, jonka synnyttäisi »nykyisyyden muisto», jos se äkkiä kohoaisi esiin salatajunnasta, missä sen tulee piillä. Se tekisi muiston vaikutuksen, koska muistossa on oma erottava leimansa, toisenlainen kuin havainnossa, mutta sitä ei käy yhdistäminen mihinkään menneeseen kokemukseen, koska jokainen meistä varsin hyvin tietää, ettei elä kahteen kertaan samaa historiansa tuokiota.

* * * * *

Vielä on selvittämättä, miksi tämä muisto ylipäänsä jää salatuksi ja kuinka se ilmaisee itsensä poikkeuksellisissa tapauksissa. Yleensä ja oikeastaan menneisyys palautuu tajuntaan ainoastaan mikäli se voi auttaa käsittämään nykyisyyttä ja arvaamaan tulevaisuutta: se on toiminnan vakoilija. Erehdytään, kun tulkitaan älyllisiä toimintoja erillisinä, ikäänkuin ne olisivat oma tarkoituksensa, ikäänkuin me olisimme puhtaita henkiolentoja, joiden ainoana askareena on vaihtuvien ajatusten ja kuvien tarkkaaminen. Niin ollen vetäisi nykyhetken havainto puoleensa kaltaisensa muiston ilman minkäänlaista hyödyn sala-aikomusta, ilman vain, huviksensa — iloiten siitä, että tuo tajunnan maailmaan vetovoiman lain, joka on verrattavissa aineen maailmaa vallitsevaan lakiin. En tosin tahdo väittää »samankaltaisuuden lakia» olemattomaksi, mutta, kuten jo toisessa yhteydessä huomautin, kaksi ajatusta, mitkä tahansa, olivatpa ne toisistansa miten etäällä tahansa, ovat aina jossakin suhteessa toistensa kaltaiset, koska aina on olemassa sellainen heimokäsite, jonka piiriin ne ovat sijoitettavissa, joten mikä havainto tahansa herättäisi minkä muiston tahansa, ellei tässä olisi vaikuttamassa muu kuin samankaltaisten välinen mekaaninen vetovoima. Todellisuudessa havainto herättää jonkin mielikuvan, jotta mennyttä tilannetta edeltäneet, myötäilleet ja seuranneet seikat jollakin tavoin valaisisivat nykyhetken tilannetta ja osoittaisivat, miten siitä päästään eteenpäin. Tuhannet muistojen herättämiset ovat samankaltaisuuden nojalla mahdollisia, mutta muisto, joka pyrkii uudestaan ilmaantumaan, on se, joka muistuttaa havaintoa jossakin erikoisessa suhteessa, se, joka voi valaista ja ohjata valmistumassa olevaa tekoa. Ja sekin muisto voisi oikeastaan jäädä ilmaantumatta: riittäisi, jos se itse näyttäytymättä palauttaisi mieleen ne seikat, jotka ovat ilmenneet sen yhteydessä, sen, mikä on käynyt edellä, ja sen, mikä on seurannut, toisin sanoen sen, mikä on tärkeätä tietää nykyisyyden käsittämiseksi ja tulevaisuuden ennakolta arvaamiseksi. Voisipa ajatella niinkin, ettei kaikki tuo ollenkaan tulisi tajunnassa ilmi, vaan että ilmenisi ainoastaan lopputulos, määrätyn, suoritettavan toimenpiteen mieleennostatus. Siten on todennäköisesti asianlaita useimmilla eläimillä. Mutta mitä enemmän tajunta kehittyy, sitä enemmän se valaisee muistin toimintoa ja sitä enemmän se myöskin sallii kuultaa näkyviin kosketusassosiaation, tarkoitusperän, takaa samankaltaisuusassosiaation, joka on väline. Kerran tajuntaan kotiuduttuansa viimeksi mainittu sallii sinne työntyvän suuren määrän ylellisyysmuistoja jonkin, vaikkapa kerrassaan aktuaalista mielenkiintoa vailla olevan samankaltaisuuden nojalla. Siten on selitettävissä, että voimme toimiessamme hieman uneksia; mutta palautumisen lait ovat toiminnan välttämättömyyksien määräämät, ne yksin pitävät hallussansa tajunnan avaimia, ja uneksimisen muistot pääsevät pujahtamaan sisään vain mikäli pääsyyn oikeuttava samankaltaisuussuhde tilapäisesti höltyy tai käy epämääräiseksi. Lyhyesti sanoen: kaikkien muistojemme yrittäessä joka hetki tunkeutua esiin salatajunnan uumenista elämää tarkkaava tajunta päästää laillisesti kulkemaan ainoastaan ne, jotka kykenevät hyödyttämään nykyhetken toimintaa, joskin monet muut pujahtavat sisään yleisen samankaltaisuusehdon nojalla, joka on täytynyt asettaa voimaan.

Mutta mikäpä olisikaan nykyhetken toiminnalle hyödyttömämpää kuin nykyisyyden muistaminen? Kaikki muut muistot voisivat pikemmin vedota oikeuksiinsa, sillä ne tuovat ainakin mukanansa jonkinlaista tietoa, olkoonpa, ettei se ole sinä hetkenä mielenkiintoista. Yksin nykyisyyden muistamisella ei ole meille mitään ilmoitettavaa, koska se on vain havainnon kaksoiskappale. Meillä on todellinen esine; mitä siis teemmekään virtuaalisella kuvalla? Yhtä hyvin voisi heittää saaliin tavoitellakseen sen varjokuvaa.

Niinpä ei olekaan toista muistoa, jota tarkkaavaisuutemme itsepintaisemmin karttelisi.

Se tarkkaavaisuus, joka nyt on kysymyksessä, ei muuten ole sitä yksilöllistä tarkkaavaisuutta, jonka voimakkuus, suunta ja kesto vaihtelevat eri henkilöissä. Sitä sopisi nimittää suvun tarkkaavaisuudeksi, joka luonnostaan kohdistuu eräisiin psyykillisen elämän alueisiin ja luonnostaan välttelee toisia. Yksilöllinen tarkkaavaisuutemme epäilemättä liikkuu mielin määrin kaikkien näiden alueiden rajoissa, mutta se tulee silloin vain nyt puheenaolevan tarkkaavaisuuden lisäksi, kuten yksilöllisen silmän esinevalinta ilmenee sen valinnan lisäksi, jonka on suorittanut ihmisen silmä kerta kaikkiansa ottaessaan määrätyn osan spektriä valohavaintojensa alueeksi. Mutta yksilöllisen tarkkaavaisuuden vähäisen harhautumisen merkitessä vain normaalista häiriötä ovat suvulle ominaisen tarkkaavaisuuden pettämisen ilmiöt patologisia tai epänormaalisia tosiasioita.

Väärä tunnistaminen kuuluu niiden joukkoon. Se aiheutuu elämän yleisen tarkkaamisen tilapäisestä heikontumisesta: tajunnan katse, joka ei enää kykene pysyttelemään luonnollisessa suunnassansa, antautuu epähuomiossa näkemään sellaista minkä havaitsemisesta ei ole mitään hyötyä. Mutta mitä merkitsee tässä yhteydessä »elämän tarkkaaminen», elämään kohdistuva tarkkaavaisuus? Mikä on se erikoinen hajamielisyyden laji, joka johtaa väärään tunnistamiseen? Tarkkaavaisuus ja hajamielisyys ovat epämääräisiä käsitteitä; eikö niitä käy tarkemmin määritteleminen tässä yksityistapauksessa? Koetan tässä niin tehdä väittämättä kumminkaan saavuttavani näin hämärässä asiassa täydellistä selvyyttä ja lopullista täsmällisyyttä.

Ei ole otettu riittävässä määrin huomioon, että nykyisyytemme on ennen kaikkea tulevaisuutemme ennakoimista. Harkitseva tajuntamme epäilemättä näyttää meille sisäisen elämämme sarjana toisiaan seuraavia tiloja, jotka kukin alkavat määrätystä kohdasta ja päättyvät toiseen tyytyen toistaiseksi omaan itseensä. Niin tahtoo harkinta, joka valmistelee tietä kielelle: se erottaa, poistaa ja asettaa rinnakkain, se voi hyvin ainoastaan määrätyn ja samaten liikkumattoman rajoissa, se päättyy staattiseen todellisuutta koskevaan käsitykseen. Välitön tajunta sitävastoin tavoittaa aivan toista. Sisäisen elämän kehässä liikkuen se pikemmin tuntee kuin näkee tämän elämän, mutta tuntee sen liikuntana, yhtämittaisena kytkeytymisenä tulevaisuuteen, joka väistyy alinomaa tuonnemmaksi. Tämä tunto käy muuten varsin selväksi, kun on kysymyksessä määrätyn teon suorittaminen. Toiminnan päämäärän näemme heti, ja jo toimiessamme olemme koko ajan vähemmän tietoisia peräkkäisistä tiloistamme kuin kulloisenkin asemamme ja tavoittelemamme päämäärän välimatkan lyhenemisestä. Päämäärä sitäpaitsi ilmenee vain väliaikaisena; me tiedämme sen takana olevan jotakin muuta; ottaessamme vauhtia ensimmäisestä esteestä suoriutuaksemme me jo valmistaudumme hyppäämään toisen yli odottaen toisia, joita seuraa äärettömiin. Samoin on laita, kun kuuntelemme lausetta: me emme suinkaan tarkkaa sanoja kutakin erikseen; meille on tärkeä lauseen kokonaismerkitys, me sommittelemme merkityksen heti alun pitäen, hypoteettisesti, annamme tajunnallemme jonkin yleisen suunnan, jota voimme muuttaa eri tavoin sitä mukaa kuin lause kehkeytyessään vetää tarkkaavaisuuttamme sille tai tälle taholle. Tällöinkin on nykyhetki havaittu pikemmin tulevaisuudessa, johon se työntyy, kuin sinänsä, itsessänsä. Tämä syöksy luo kaikkiin psyykillisiin tiloihin, joiden läpi tai ylitse se kuljettaa, omituisen leiman, joka kumminkin on niin vakaa, että havaitsemme sen puuttumisen paljoa helpommin kuin sen läsnäolon, johon olemme tottuneet. Jokainen meistä on huomannut, kuinka omituiselta toisinaan näyttää tuttu sana, johon tarkkaavaisuutemme kiintyy. Sana ilmenee silloin uutena ja on tosiaankin uusi; tajuntamme ei ollut sitä ennen milloinkaan tehnyt siitä pysähdyskohtaa, vaan oli aina kulkenut sen läpi ehtiäkseen lauseen loppuun. Me emme kykene hillitsemään psyykillisen elämämme hyökyä yhtä helposti kuin puheemme vauhtia, mutta milloin yleinen hyöky heikkenee, esiintyy eletty tilanne yhtä eriskummallisena kuin lausuttu sana, joka jähmettyy keskelle lausetta. Se ei enää kuulu todellisen elämän yhteyteen. Etsiessämme menneiden kokemustemme joukosta sitä, jota se eniten muistuttaa, johdumme vertaamaan sitä unennäköön.

On huomattava, että useimmat henkilöt, kuvaillessaan mitä kokevat väärän tunnistamisen aikana ja sen jälkeen, puhuvat unennäön kaltaisesta vaikutelmasta. Illuusioon liittyy »eräänlainen, tuskin eriteltävissä oleva tunto, johon nähden todellisuus ilmenee unennäkönä», sanoo Paul Bourget. Eräässä englanninkielisessä selonteossa on sanaa shadowy [»varjomainen»] käytetty ilmiön kokonaissävystä; selostaja huomauttaa lisäksi, että ilmiö myöhemmin, mieleen muistuessaan, on kuin the half forgotten relic of a dream [»puolittain unohtunut unen jäännös»]. Eri havainnontekijät, jotka eivät tunne toisiansa, jotka puhuvat eri kieliä, käyttelevät tässä kohden lauseparsia, jotka ovat toistensa sananmukaisia käännöksiä. Unennäön leima on niinmuodoin melkein yleinen.

Lisäksi on huomattava, että henkilöt, jotka ovat alttiita väärälle tunnistamiselle, usein ovat taipuvaisia käsittämään oudoiksi tuttuja sanoja. G. Heymansin toimeenpanema kiertokysely on osoittanut, että nämä kaksi taipumusta liittyvät toisiinsa. Tutkija huomauttaa aivan oikein, etteivät ensimmäistä ilmiötä koskevat nykyään yleiset teoriat kykene selittämään, miksi se yhtyy jälkimmäiseen.

Eikö asiain näin ollen ole lupa etsiä väärän tunnistamisen alkusyytä tajuntamme hyöky virran silmänräpäyksellisestä seisahtumisesta, joka varmaankaan ei millään tavoin muuta nykyhetkemme sisältöä, mutta irrottaa sen tulevaisuudesta, jonka yhteyteen se kuuluu, ja toiminnasta, joka muodostaisi sen säännönmukaisen päätöksen osoittaen sen niinmuodoin kuvanluontoisena näytelmänä, jonka henkilö tarjoaa itsellensä, uneksi muuttuneena todellisuutena? Sallittakoon minun kuvailla erästä henkilökohtaista kokemusta. Minä en ole altis väärälle tunnistamiselle, mutta olen useasti, sitä tutkiessani, koettanut paneutua sen havaitsijain kuvailemaan mielentilaan ja saada ilmiön kokeellisesti itsessäni syntymään. En ole milloinkaan täysin onnistunut, mutta olen sentään erinäisinä kertoina saavuttanut jotakin sentapaista, joskin erittäin nopeasti häipyvää. Sellaisissa tapauksissa on välttämätöntä, että nähtävänäni on jotakin, mikä ei ainoastaan ole minulle uutta, vaan kerrassaan poikkeaakin elämäni tavanomaisesta kulusta. Niin voi olla laita esimerkiksi, kun näen jotakin ollessani matkalla, varsinkin jos matka tapahtuu siihen erikoisesti valmistautumatta. Ensimmäisenä ehtona on silloin, että tunnen jotakin erinomaista kummastusta, oudoksumista, joka tuntuu aiheutuvan siitä, että olen, missä olen. Tähän kummastukseen oksastuu sitten eräs melkoisessa määrin toisenlainen tunto, joka kuitenkin on edelliselle sukua eräässä suhteessa: se tunto, että tulevaisuus on eristetty, että tilanne on kaikesta irrallaan mutta että minä olen kiinni tilanteessa. Sitä mukaa kuin nämä kaksi tuntoa läpäisevät toisiansa, menettää todellisuus kiinteyttänsä ja nykyhetken havaintoni pyrkii kahdentumaan, tavoittamaan havainnon lisäksi jotakin sen takana olevaa. Onko kysymyksessä häämöttelevä »nykyisyyden muisto»? En uskalla niin väittää, mutta minusta tuntuu siltä kuin olisin menossa väärään tunnistamiseen päin ja kuin ei tarvittaisi paljoakaan sen saavuttamiseksi.

Miksi odottaakaan nykyisyyden muisto ilmenemään pyrkiessään tajunnan hyöky virran heikkenemistä tai tyrehtymistä? Me emme ollenkaan tunne sitä mekanismia, jonka varassa mielle kohoaa esiin tajuttomuudesta tai vaipuu sinne takaisin. Voimme korkeintaan turvautua johonkin tapahtumaa vertauskuvallisesti esittävään kaavaan. Palatkaamme siihen, jota aluksi käyttelimme. Ajatelkaamme, että kaikki tajuttomat muistot yrittävät työntyä tajuntaan, joka periaatteellisesti hyväksyy ainoastaan sen, mikä voi edistää toimintaa. Nykyisyyden muisto pyrkii tajuntaan samoin kuin muutkin; se onkin meitä lähempänä kuin muut, nykyhetken havaintoomme nojautuen se on joka hetki siihen työntymässä. Havainto saa sen vältetyksi vain liikkumalla alinomaa eteenpäin ja pitäen siten yllä välimatkaa. Toisin sanoen: muisto aktualisoituu ainoastaan havainnon välityksellä: nykyisyyden muisto pääsisi niinmuodoin tunkeutumaan tajuntaan, jos se voisi pujahtaa nykyhetken havaintoon. Mutta havainto liikkuu aina edellä: sitä liikuttava hyöky pitää sitä pikemmin tulevaisuuden kuin nykyisyyden alueella. Otaksukaamme, että hyöky yhtäkkiä tyrehtyy: silloin muisto saavuttaa havainnon, nykyisyys tunnistetaan samalla kertaa.

Väärä tunnistaminen esiintyy niin ollen vaarattomimpana elämän tarkkaamisen herpautumisen lajina. Pohjatarkkaavaisuuden vireen pysyvä laukeaminen johtaa syvempiin ja kestävämpiin psyykillisiin häiriöihin. Mutta voi sattua, että tämä tarkkaavaisuus yleensä säilyttää normaalivireensä ja että sen puutteellisuus ilmenee aivan toisella tavalla: yleensä varsin lyhyinä toiminnan seisahduksina, joita sattuu pitkin väliajoin. Seisahduksen sattuessa väärä tunnistaminen heti ilmaantuu tajuntaan, valtaa sen muutamaksi silmänräpäykseksi ja väistyy kohta kuin laine.

Lopuksi vielä eräs hypoteesi, johon jo tutkielmani alussa viittailin. Jos elämän tarkkaamisen herpautuminen voi esiintyä kahdessa eri muodossa, joista toinen on verrattomasti vaikeampi, eikö silloin ole syytä otaksua, että lievempi muoto on väline, joka varjelee vaikeammasta? Milloin tarkkaavaisuuden riittämättömyys uhkaa ilmetä lopullisena siirtymisenä valvetilasta unennäön tilaan, tajunta paikallistaa sairauden muutamiin kohtiin, joissa se saa tarkkaavaisuuden lyhyeksi hetkeksi pysähtymään; siten voi tarkkaavaisuus koko muun ajan pysytellä todellisuuden kosketuksessa. Eräät erittäin selvät väärän tunnistamisen tapaukset näyttävät tukevan tätä otaksumaa. Henkilö tuntuu aluksi olevansa irrallaan kaikesta, ikäänkuin unta nähdessään; kohta sen jälkeen hän johtuu väärään tunnistamiseen alkaessaan jälleen tointua.

Sellainen siis nähdäkseni on se tahdon sairaus, joka aiheuttaa väärän tunnistamisen. Onpa se tämän ilmiön alkusyykin. Lähin aihe sitävastoin on etsittävä muualta, havainnon ja muistin yhdistyvistä toiminnoista. Väärä tunnistaminen on tuloksena näiden molempien, omiin voimiinsa nojautuvien kykyjen toiminnasta. Se ilmenisi joka hetki, ellei tahto, joka alinomaa suuntautuu kohti toimintaa, työntäisi nykyisyyttä lakkaamatta tulevaisuuteen siten estäen sitä palautumasta itseensä. Tajunnan hyökyä, jossa elämän hyöky ilmenee, on sen yksinkertaisuuden vuoksi mahdoton analysoida. Sen hidastumishetkinä voi sentään tutkia sen siihen asti noudattaman liikkuvan tasapainon ehtoja ja siten erästä ilmennystä, jonka takaa häämöttää sen varsinainen olemus.