I.
TAJUNTA JA ELÄMÄ
Kun on pidettävä tiedemiehen muistolle omistettu esitelmä, voi tuntua kiusalliselta, että on käsiteltävä aihetta, joka olisi herättänyt hänessä mielenkiintoa, enemmän tai vähemmän. Huxleyn nimi ei tuota minulle mitään sentapaisia vaikeuksia. Pikemminkin olisi hankalaa keksiä sellainen ongelma, joka olisi jättänyt välinpitämättömäksi tämän suuren hengen, erään kaikkein monipuolisimpia Englannissa viime vuosisadan kuluessa syntyneistä. Minusta on aina näyttänyt siltä, että tajuntaa, elämää ja niiden välistä suhdetta koskevan kolmiosaisen kysymyksen on täytynyt erikoisen voimakkaasti vedota sellaisen luonnontutkijan ajatteluun, joka oli filosofi, ja koska omasta puolestani en tiedä mitään tärkeämpää, olen valinnut juuri tuon kysymyksen esitelmäni aiheeksi.
Ryhtyessäni ongelmaa käsittelemään en kumminkaan uskalla toivoa saavani suurtakaan kannatusta filosofisista järjestelmistä. Se, mikä häiritsee, ahdistaa, kiihottaa ihmisten enemmistöä, ei aina ole ensimmäisellä sijalla metafyysikkojen teorioissa. Mistä me tulemme? Mitä olemme? Minne menemme? Siinä ne äärimmäisen tärkeät kysymykset, jotka näemme heti edessämme, jos filosofoimme järjestelmään sulkeutumatta. Mutta ylen järjestelmällinen filosofia etäännyttää meidät noista kysymyksistä asettamalla eteemme toisia ongelmia. Se kysyy: »Eikö tule tietää, miten ratkaisu on etsittävä, ennenkuin ryhtyy sitä etsimään? Tutkikaa ajatuksenne koneistoa, pohtikaa tietoanne ja arvostelkaa arvosteluanne; saatuanne vakuuden välineen kelpoisuudesta voitte pitää huolta sen käyttelemisestä.» Ikävä kyllä, se hetki ei saavu milloinkaan. Minun nähdäkseni on olemassa yksi ainoa keino, jonka nojalla käy päätteleminen kuinka pitkälle voi mennä: lähteä matkaan ja kulkea eteenpäin. Jos etsimämme tieto on todella valaisevaa, jos sen on avarrettava ajatustamme, niin ennakolta tapahtuva ajatuskoneiston erittely voi vain osoittaa, että on mahdotonta mennä niin kauas. Siten menetellen olemme tutkineet ajatustamme ennen sen avartumista, joka on päämäärämme. Ryhtyessään ennen aikojansa harkitsemaan omaa olemustansa ihmishenki masentuu eikä rohkene kulkea eteenpäin; muitta mutkitta etenemällä se sensijaan lähestyy päämääräänsä ja huomaa lisäksi, että osoitetut esteet olivat enimmältä osalta pelkkää kangastelua. Mutta otaksukaamme niinkin, ettei metafyysikko vaihda filosofiaa kritiikkiin, tarkoitusperää välineisiin, saalista saaliin varjoon. Ihmisen alkuperää, luontoa ja kohtaloa koskevan ongelman eteen ehdittyänsä hän siinäkin tapauksessa usein jättää ne huomiotta siirtyäkseen kysymyksiin, joita pitää korkeampina ja joista ensinmainitun ratkaisu muka riippuu: hän mietiskelee olemassaoloa yleensä, mahdollisuutta ja todellisuutta, aikaa ja avaruutta, henkisyyttä ja aineellisuutta laskeutuakseen sitten asteittaisesti tajuntaan ja elämään, joiden ytimestä haluaisi saada selkoa. Helppo on kuitenkin havaita, että tuollaiset mietiskelyt jäävät puhtaasti abstraktisiksi ja etteivät ne koske olioita itseänsä, vaan sitä liian yksinkertaista käsitystä, jonka mietiskelijä on niistä itselleen muodostanut niitä sitä ennen kokemusperäisesti tutkimatta. Mahdotonta olisi selittää, miksi erinäiset filosofit ovat mieltyneet niin kummalliseen menetelmään, ellei se osoittautuisi kolmessa suhteessa edulliseksi: se hivelee heidän itserakkauttansa, helpottaa heidän työtänsä ja väläyttelee heidän näkyviinsä lopullisen tiedon harhakuvaa. Koska se johtaa heidät johonkin varsin yleiseen teoriaan, melkein sisällöttömään käsitteeseen, voivat he myöhemmin, taaksepäin katsahtaessaan, sijoittaa käsitteeseen kaiken sen, mitä kokemus on asiasta opettanut. Silloin he väittävät ennakoineensa kokemusta pelkästään järkeilyn nojalla, ennakolta koonneensa avarampaan käsitteeseen ne todellisuudessa ahtaammat, mutta ainoat vaikeasti muodostettavat ja ainoat säilyttämisen arvoiset käsitteet, joihin tosiasiain perinpohjainen tutkiminen johtaa. Kun toisaalta mikään ei ole helpompaa kuin geometrinen, abstraktisten käsitteiden varassa tapahtuva järkeily, niin he saavat vaivatta sommitelluksi oppirakennelman, joka on kaikin puolin sopusointuinen ja näyttää täsmällisyydellään väkisinkin vaativan itselleen tunnustusta. Mutta tämä täsmällisyys johtuukin vain siitä, että on käytetty kehittelyn pohjana kaavamaista ja jäykkää käsitettä sen sijaan että olisi lähdetty noudattelemaan todellisuuden mutkaisia ja muuttuvia ääriviivoja. Kuinka paljon otollisempi olisikaan vaatimattomampi filosofia, joka ryhtyisi suoraa päätä käsittelemään esinettänsä huolimatta niistä perusteista, joista se näyttää riippuvan! Se ei enää tavoittelisi välitöntä varmuutta, joka todellisuudessa on lyhytaikainen. Se tyytyisi omaan aikaansa. Siitä koituisi asteittainen nousu kohti valkeutta. Yhä avartuvan kokemuksen nojalla me pääsisimme yhä todennäköisempiin tuloksiin ja lähenisimme lopullisen varmuuden rajaa.
Olen puolestani sitä mieltä, ettei löydy periaatetta, josta käsin suurten ongelmien ratkaisu olisi matemaattisesti johdettavissa. Tosin en näe myöskään sellaista ratkaisevaa tosiasiaa, joka selvittäisi kysymyksen lopullisesti, kuten fysiikassa ja kemiassa voi sattua. Kokemuksen eri piireissä luulen kuitenkin havaitsevani erilaisia tosiasiaryhmiä, joista tosin yksikään ei suo meille toivomaamme tietoa, mutta jotka kaikki osoittavat meille, mihin suuntaan on kuljettava, jotta sen löydämme. Suunnan tunteminen joka tapauksessa on jonkin arvoista. Ja suuriarvoista on, jos tunnemme niitä useita, sillä niiden täytyy suuntautua kohti samaa pistettä, ja juuri sitä pistettä me etsimme. Sanalla sanoen: meillä on jo nyt eräitä tosiasialinjoja, jotka eivät jatku riittävän kauas, mutta joita voimme otaksuman varassa pitentää. Minä aion lähteä teidän kanssanne seurailemaan eräitä niistä. Jokainen erikseen johtaa meidät pelkkään todennäköiseen päätelmään, mutta kaikki yhdessä, toisiansa läheten, avaavat näkyviimme niin runsaan määrän todennäköisyyttä, että toivottavasti tunnemme kulkevamme kohti varmuutta, jota lähestymme asteittain, rajoittamattomien aikojen kuluessa, yhtyneitten hyvien tahtojen yhteisen ponnistuksen varassa. Filosofia näet ei silloin ole yhden ainoan ajattelijan rakennelma, hänen järjestelmällinen teoksensa. Se sietää, se vaatii alinomaa lisäyksiä ja korjauksia. Se edistyy samoin kuin positiivinen tiede ja on, kuten viimeksi mainittukin, yhteistyön tulos.
* * * * *
Ryhtykäämme nyt tarkastelemaan ensimmäistä suuntaviivaamme. Henki merkitsee ennen kaikkea tajuntaa. Mutta mitä merkitsee tajunta? En tietenkään ryhdy määrittelemään asiaa, joka on aivan selvä, alinomaa meidän kokemuksellemme alttiina. Sen sijaan, että sommittelisin määritelmän, epämääräisemmän kuin asia itse, luonnehdin sitä mainitsemalla sen ilmeisimmän piirteen: tajunta merkitsee ennen kaikkea muistia. Muistin alueen ei tarvitse olla avara, se saattaa käsittää ainoastaan vähäisen osan menneisyyttä, se voi säilyttää vain äskeisimmät tapahtumat, mutta muisti on olemassa — ellei, niin ei ole tajuntaakaan. Tajunta, joka ei säilyttäisi mitään menneisyydestään, joka alinomaa unohtaisi itsensä, häviäisi ja heräisi eloon joka hetki — voiko paremmin määritellä tajuttomuutta? Eikö Leibniz sanoessaan aineen olevan »hetkellistä henkeä» siten tahtoen tai tahtomattaan selittänyt sitä tajuttomaksi? Tajunta siis on aina muistia, menneisyyden säilymistä ja kasautumista nykyisyydessä.
Mutta tajunta on aina tulevaisuuden ennakointia. Tarkastelkaa henkenne suuntaa minä hetkenä tahansa, niin huomaatte sen askartelevan nykyisyydessä, mutta pitävän erikoisesti silmällä tulevaisuutta. Tarkkaavaisuus on odotusta, ja tajunnassa ilmenee aina jonkinlainen elämään kohdistuva tarkkaavaisuus. Tulevaisuus on edessämme, se kutsuu meitä tai pikemmin vetää meitä puoleensa; tästä keskeytymättömästä vetämisestä, joka saa meidät etenemään ajan tiellä, aiheutuu myös lakkaamaton toimintamme. Toiminta on aina työntymistä tulevaisuuteen.
Tajunnan ensimmäisenä toimintana siis on: säilyttää sitä, mitä ei enää ole ja ennakoida sitä, mitä ei vielä ole. Siltä puuttuisi nykyisyys, jos nykyisyys rajoittuisi matemaattiseen tuokioon. Sellainen tuokio on vain pelkkä teoreettinen raja, joka erottaa menneisyyden tulevaisuudesta. Se voidaan tarkkaan katsoen käsittää, mutta havaittavissa se ei ole milloinkaan; kun luulemme siihen yltäneemme, se onkin jo meistä etäällä. Todellisuudessa me havaitsemme vain jonkinlaisen tiheän keston, jonka kahtena tekijänä ovat äskeisin menneisyytemme ja lähin tulevaisuutemme. Me nojaamme menneisyyteen ja taivumme tulevaisuuteen; nojaaminen ja taipuminen siis ovat tajuisen olennon ominaisuuksia. Jos haluatte, voimme niinmuodoin sanoa, että tajunta on olleen ja tulevan välinen yhdysviiva, menneisyyttä ja tulevaisuutta toisiinsa liittävä silta. Mutta mitä virkaa on tuolla sillalla ja mikä on tajunnan tehtävänä?
Voidaksemme tuohon kysymykseen vastata meidän on saatava selville, mitkä ovat tajuisia olentoja ja mihin saakka tajunnan alue luonnossa ulottuu. Tällöin emme saa vaatia täydellistä, ehdotonta, matemaattista selvyyttä; jos sen teemme, emme saavuta lainkaan tulosta. Ehdottoman varmasti tietääkseen, että jokin olio on tajuinen, täytyisi siihen syventyä, yhtyä yhdeksi sen kanssa, olla se. Olen varma siitä, ettei kukaan teistä kykene kokemuksen enempää kuin järkeilynkään nojalla todistamaan, että minä, joka tässä teille puhun, olen tajuinen olento. Voisinhan olla luonnon kekseliäästi sommittelema, liikkuva ja jutteleva automaatti; sanat, joiden avulla selitän itseni tajuiseksi, voisivat nekin olla tajuttomasti lausutut. Mutta vaikka asia ei olekaan mahdoton, myönnätte varmaan, ettei se ole ollenkaan todennäköinen. Teidän ja minun kesken vallitsee ilmeinen ulkonainen samankaltaisuus, ja tämän ulkonaisen samankaltaisuuden nojalla te päättelette sisäistäkin yhtäläisyyttä olevan olemassa. Sellainen analogiaan nojautuva päättely tosin johtaa vain todennäköisyyteen, mutta on paljon tapauksia, joissa todennäköisyys on riittävän suuri vastatakseen käytännössä täyttä varmuutta. Seuratkaamme siis analogian juonta tutkien mihin saakka tajuisuus ulottuu, missä kohden se taukoaa.
Toisinaan sanotaan: »Tajuntamme ja aivomme ovat yhteydessä keskenänsä; tajunta on niinmuodoin katsottava ominaiseksi ainoastaan niille elollisille olennoille, joilla on aivot.» Sellaisen todistelun virheellisyys on kumminkin silmäänpistävä. Siten päätellen voisi yhtä hyvin sanoa: »Ruoansulatuksemme ja vatsamme ovat yhteydessä keskenänsä; niinmuodoin sulattavat ruokaansa vain ne elolliset olennot, joilla on vatsa.» Mutta niin ollen erehtyisi pahoin, sillä ruoan sulattamiseen ei välttämättä tarvita vatsaa, eipä edes mitään elimiä: ameeba sulattaa ravintonsa, vaikka onkin vaivoin omaan muotoonsa erikoistunut alkulimajoukkio. Elollisen ruumiin muuttuessa moniosaisemmaksi ja täydellisemmäksi työ jakautuu; eri toiminnoissa tulevat kysymykseen eri elimet, ja ruoansulatuskyky rajoittuu vatsaan tai yleisemmin sanoen ruoansulatuselimiin, jotka suorittavat tehtävän paremmin, koska niillä ei ole muuta virkaa. Samaten ihmisen tajunta kieltämättä liittyy aivoihin, mutta siitä ei johdu, että aivot ovat tajunnalle välttämättömät. Mitä alemmaksi laskeudutaan eläinten joukossa, sitä yksinkertaisempina ja erillisempinä ilmenevät eri hermokeskukset; vihdoin hermostolliset ainekset katoavat, peittyvät vähemmän erikoistuneen elimistön massaan. Eikö meidän ole otaksuminen, että tajunta, joka korkeimmilla elollisilla olennoilla liittyy erittäin moniosaisiin hermokeskuksiin, noudattelee hermojärjestelmää pitkin matkaa ja että se, hermoaineksen vielä piillessä erikoistumattomassa elollisessa aineessa, itsekin siihen hajautuu, epämääräisenä ja vähiin tyrehtyneenä, mutta ei olemattomiin hävinneenä? Niinpä voisi oikeastaan kaikki, mikä on elävää, samalla olla tajuista: periaatteellisesti ulottuu tajuisuus yhtä laajalle kuin elämä. Mutta onko todellisuudessa niin laita? Eikö se voi uinahtaa tai sammua? Luultavaa kyllä. Eräs toinen tosiasiain linja johtaa meidät niin päättelemään.
Siinä tajuisessa olennossa, jonka tunnemme parhaiten, tajunta työskentelee aivojen välityksellä. Luokaamme silmäys ihmisen aivoihin nähdäksemme miten ne toimivat. Aivot ovat osa hermojärjestelmää, johon aivojen ohella kuuluvat selkäydin, hermot ym. Selkäytimessä sijaitsee mekanismeja, jotka ovat milloin hyvänsä valmiit suorittamaan ruumiin vaatimia monimutkaisia toimintoja muistuttaen sikäli konesoittimeen sijoitettavaa perforoitua paperia, joka ennakolta kuvaa soittimen esittämiä säveliä. Jokaisen näistä mekanismeista voi saada välittömästi toimimaan jokin ulkonainen aihe; silloin ruumis heti suorittaa eräitä järjestelmällisiä liikkeitä vastaukseksi saamaansa kiihokkeeseen. Mutta on olemassa tapauksia, jolloin kiihoke, selkäytimeen vaikuttaessaan, ei aiheutakaan välitöntä vastavaikutusta, vaan kohoaa ensin aivoihin, laskeutuu ja saattaa selkäytimen mekanismin toimimaan vasta aivojen välityksellä. Miksi tämä kiertotie? Mitä hyötyä on aivojen väliintulosta? Arvaamme asian helposti, jos tarkastelemme hermojärjestelmän yleistä rakennetta. Aivot ovat yhteydessä selkäytimen mekanismeihin yleensä eikä ainoastaan johonkin niistä, joten aivoihin saapuu kaikenlaisia eikä vain joitakin määrättyjä kiihokkeita. Ne siis muodostavat risteyksen, missä jokaista aistirataa pitkin saapuva värähtely voi suuntautua mille liikuntoradalle tahansa. Ne toimivat kommutaattorina, jonka nojalla erään elimistönosan vastaanottama virta voidaan kääntää kohti tahdon määräämää liikuntokoneistoa. Kiertoteitse liikkuessaan vaikutelma niinmuodoin ilmeisesti saa aivot panemaan käyntiin liikuntomekanismin, joka on valittu eikä pakollisesti vaikutelman alaiseksi joutunut. Selkäytimessä on paljon valmiita vastauksia olosuhteiden mahdollisesti asettamia kysymyksiä varten; aivot asiaan puuttuessaan laukaisevat niistä soveliaimman. Aivot ovat valinnan elin.
Mitä alemmalle tasolle tulemme eläinten joukossa, sitä epämääräisemmän rajan huomaamme selkäytimen ja aivojen toimintojen välillä. Valintakyky, joka on aluksi paikallistunut aivoihin, laajenee vähitellen selkäytimeen, joka silloin sommittelee vähemmän mekanismeja ja epäilemättä myös käyttelee niitä vähemmän täsmällisesti. Missä hermojärjestelmä on alkeellinen — ja sitäkin suuremmalla syyllä, missä ei enää ole selvästi erotettavia hermoaineksia — automaattisuus ja valinta sulautuvat yhteen: vastavaikutus yksinkertaistuu siinä määrin, että näyttää melkein mekaaniselta, mutta epäröi ja haparoi sentään yhä ikäänkuin olisi vielä tahallinen. Palauttakaa mieleenne ameeba, josta vastikään oli puhe. Joutuessaan lähelle sellaista ainetta, josta voi saada itselleen ravintoa, se sinkoaa ulospäin säikeitä, jotka kykenevät tempaamaan kiinni ja kokoamaan yhteen vieraita kappaleita. Nuo valeraajat ovat todellisia elimiä ja niinmuodoin mekanismeja, mutta ne ovat satunnaista asiaintilaa varten luotuja tilapäisiä elimiä, joissa näyttää jo ilmenevän valinnan alkeita. Sanalla sanoen: pitkin animaalisen elämän sarjaa, joskin sitä epämääräisemmässä muodossa, mitä alemmalle tasolle laskeudumme, näemme ilmenevän valintakykyä, ts. kykyä vastata määrättyyn kiihokkeeseen enemmän tai vähemmän aavistamattomin liikkein. Siinä on tulos toisen tosiasialinjan tarkastelusta. Se täydentää aikaisempaa päätelmäämme, sillä jos, kuten sanoimme, tajunta säilyttää menneisyyttä ja ennakoi tulevaisuutta, niin tuo epäilemättä tapahtuu sen vuoksi, että tajunnan tehtävänä on valinnan suorittaminen: valitessa täytyy ajatella mitä voi tehdä ja palauttaa mieleensä entisten tekojen seurauksia, edullisia samoin kuin vahingollisiakin, täytyy ennakoida ja täytyy muistaa. Mutta toisaalta päätelmämme täydellisyydessään antaa meille todennäköisen vastauksen taannoiseen kysymykseen: ovatko kaikki elävät olennot tajuisia olentoja, vai peittääkö tajuisuus vain osan elämän aluetta?
Jos tajunta tosiaankin merkitsee valintaa ja jos tajunnan tehtävänä on ratkaisun suorittaminen, on tuskin luultavaa, että tajuntaa tavataan organismeissa, jotka eivät liiku omaehtoisesti ja joilla ei ole mitään ratkaisua suoritettavanaan. Itse asiassa ei ole elollista olentoa, jolta omaehtoisen liikkumisen kyky näyttäisi kerrassaan puuttuvan. Kasvikunnassakin, missä organismi yleensä on kiinni maaperässä, liikkumiskyky pikemmin uinuu kuin kokonaan puuttuu; jos siitä voi olla hyötyä, se jälleen herää. Minä uskon sen oikeastaan kuuluvan kaikille elollisille olennoille, kasveille samoinkuin eläimillekin. Monet niistä kuitenkin todellisuudessa siitä luopuvat — monet eläimet, varsinkin sellaiset, jotka elävät toisten organismien loisina ja joiden ei tarvitse siirtyä paikaltaan löytääkseen ravintonsa, ja useimmat kasvit. Eivätkö viimeksimainitut olekin, kuten on sanottu, maan loisia? Minusta näyttää niinmuodoin todennäköiseltä, että tajunta, joka alkujaan asuu kaikessa elollisessa, vaipuu uneen, milloin ei enää ole omaehtoista liikuntaa, ja kiihtyy, milloin elämä taipuu kohti vapaata toiminnallisuutta. Onhan muuten jokainen meistä voinut todentaa tämän lain omassa itsessänsä. Mitä tapahtuukaan, kun jokin toimintamme menettää omaehtoisen luonteensa ja muuttuu automaattiseksi? Tajuisuus vetäytyy siitä pois. Opetellessamme esimerkiksi jotakin ruumiinharjoitusta suoritamme aluksi jokaisen liikkeen tajuisesti, koska se johtuu meistä, pohjautuu ratkaisuumme ja edellyttää valintaa. Mutta sitä mukaa kuin liikkeet punoutuvat kiinteämmin toisiinsa ja määräävät mekaanisemmin toisiansa siten vapauttaen meidät ratkaisun ja valinnan suorittamisesta, niihin kohdistuva tajuisuutemme vähenee ja häviää. Mitkä ovat, toisaalta, ne hetket, jolloin tajuntamme on valppaimmillaan? Eivätkö ne ole sisäisen taitekohdan tuokioita, jolloin joudumme epäröimään kahden tai useamman mahdollisen vaihtoehdon edessä, jolloin tunnemme, että tulevaisuus on oleva sellainen, miksi sen itse muodostamme? Tajuntamme intensiteetin vaihtelut näyttävät niinmuodoin vastaavan suurempaa tai pienempää valinnan, tai jos niin haluatte, luovan työn määrää, jonka kohdistamme toimintaamme. Kaikki seikat kehottavat uskomaan, että niin on laita tajunnan yleensä. Jos tajunta tarkoittaa muistia ja ennakointia, niin tajunta ja valinta merkitsevät yhtä.
Ajatelkaamme siis elollista ainetta sen alkeellisessa muodossa, sellaisena kuin se aluksi on voinut esiintyä. Se on yksinkertainen, hyytelömäinen alkulimamassa, kuten ameebassa, se voi vaihtaa muotoansa mielin määrin ja on siis epämääräisesti tajuinen. Kun se nyt alkaa kasvaa ja kehittyä, on sillä kaksi uraa edessänsä. Se voi suuntautua kohti liikuntoa ja toimintaa — kohti yhä tehokkaampaa liikuntoa ja yhä vapaampaa toimintaa: siinä on vaaranuhkaa ja seikkailua, mutta myös tajuntaa yhä kasvavine syvyys- ja intensiivisyysasteineen. Toisaalta se voi hylätä toiminta- ja valintakyvyn, jotka ovat siinä idullaan, ja järjestäytyä hankkimaan lähimmästä ympäristöstään mitä tarvitsee, sen sijaan, että lähtisi sitä etäämpää etsimään: siinä on silloin varma, rauhallinen, porvarillinen olomuoto, mutta myöskin turtumus, liikkumattomuuden ensimmäinen vaikutus, ja kohta seuraa lopullinen horroksiin vaipuminen, tajuttomuus. Nämä ovat ne kaksi uraa, jotka tarjoutuivat elämän kehittymiselle. Elollinen aine on lähtenyt kulkemaan osaksi toista, osaksi toista pitkin. Ensimmäinen on suurin piirtein katsoen eläinkunnan suuntautumistie (minä sanon »suurin piirtein katsoen», koska useat eläinlajit luopuvat liikunnasta ja samalla epäilemättä myöskin tajunnasta); toinen edustaa suurin piirtein katsoen kasvien suuntautumista (sanon jälleen »suurin piirtein katsoen», sillä liikuntakyky ja luultavasti myöskin tajunta voivat toisinaan valveutua kasvissa).
Jos tältä näkökannalta tarkastelemme elämää sellaisena kuin se esiintyy maailmaan ilmestyessään, näemme sen tuovan mukanansa jotakin sellaista, joka jyrkästi eroaa karkeasta aineesta. Sinänsä maailma tottelee välttämättömyyden lakeja. Määrätyissä olosuhteissa aine esiintyy määrätyllä tavalla, mitään sen vaihetta ei ole mahdoton edeltäpäin arvata: jos tieteemme olisi täydellinen ja laskelmakykymme rajaton, tietäisimme ennakolta kaikki, mitä epäorgaanisessa aineen maailmassa, sen massassa ja aineosissa, tulee tapahtumaan, samoin kuin nyt voimme ennakolta määrätä auringon tai kuun pimenemisen. Sanalla sanoen: aine on inertiaa, geometriaa, välttämättömyyttä. Elämän ohella ilmestyy ennakolta arvaamaton ja vapaa liikunto. Elävä olento valitsee tai pyrkii valitsemaan. Sen tehtävänä on luova työ. Maailmassa, jossa kaikki muu on määrättyä, ympäröi sitä epämääräisyyden vyöhyke. Koska tulevaisuuden luomista varten on valmistettava jotakin nykyisyydessä, koska tulevaisen valmistelu voi tapahtua ainoastaan siten, että käytetään hyväksi sitä, mikä on ollut, elämä pyrkii alun pitäen säilyttämään menneisyyttä ja ennakoimaan tulevaisuutta, joten nykyisyys ja tulevaisuus tunkeutuvat toisiinsa muodostaen jakamattoman jatkuvuuden: tämä muisti ja tämä ennakointi ovat, kuten olemme nähneet, tajunta itse. Ja siksi ulottuu tajunta, oikeastaan, joskaan ei tosiasiallisesti, yhtä laajalle kuin elämä.
Tajunta ja aineellisuus ilmenevät niinmuodoin jyrkästi erilaisina olemassaolon muotoina, vieläpä toistensa vastakohtinakin, jotka järjestävät välisensä suhteet niin hyvin kuin voivat, joten syntyy eräänlainen modus vivendi. Aine merkitsee välttämättömyyttä, pakkoa, tajunta vapautta, mutta miten ne toisiansa vastustanevatkaan, elämä keksii keinon niiden sovittamiseksi. Elämä onkin vapautta, joka työntyy välttämättömyyteen muovaten sitä omaksi hyödyksensä. Se ei olisi ajateltavissakaan, ellei determinismi, jota aine tottelee, voisi hellittää ankaruuttansa. Mutta otaksukaamme, että aine eräinä hetkinä, eräissä kohdin osoittaa jonkinlaista joustavuutta. Sellaisiin kohtiin sijoittuu tajunta. Se sijoittuu niihin paneutumalla aivan pieneksi, mutta päästyään kerran paikoilleen se laajenee, avartaa osuuttansa ja saa lopulta valtoihinsa kaikki, koska sillä on käytettävänään aikaa ja koska vähäisinkin indeterminaation määrä rajattomasti lisääntyessään voi luoda vapautta miten paljon tahansa. — Samaan päätelmään johdumme noudattamalla toisia tosiasialinjoja, jotka ilmaisevat asian vielä täsmällisemmin.
Jos tutkimme, miten elollinen olio menettelee liikkeitä suorittaessaan, havaitsemme menetelmän aina samaksi. Se perustuu siihen, että elimistö käyttää hyväkseen eräitä aineita, joita sopii nimittää räjähtäviksi ja jotka ruudin tavoin odottavat vain sytyttävää kipinää pamahtaaksensa. Minä tarkoitan ravintoaineita, erikoisesti kolmijakoisia aineita — hiilihydraatteja ja rasvoja. Niihin on keräytynyt melkoinen määrä potentiaalista energiaa, joka on valmis muuttumaan liikkeeksi. Tuon energian ovat kasvit vähitellen lainanneet auringolta, ja eläin, joka käyttää ravintonansa kasvia, tai eläintä, joka on käyttänyt ravintonansa kasvia, tai eläintä, joka on käyttänyt ravintonansa eläintä, joka sekin on käyttänyt ravintonansa toista, kasvien varassa elävää eläintä jne., vain siirtää elimistöönsä räjähdysainetta, jonka elämä on valmistanut keräten auringon energiaa. Suorittaessaan jonkin liikkeen se vapauttaa vangittua energiaa; sitä varten sen tarvitsee vain irrottaa telkisäppi, hipaista kitkatonta liipaisinta ja herättää kipinä: räjähdys tapahtuu ja syntyy liike valittuun suuntaan. Se seikka, että ensimmäiset elolliset oliot häilyvät kahden kehityslinjan, kasvi- ja eläinelämän, vaiheilla, johtuu siitä, että elämä aluksi otti tehtäväksensä sekä räjähdysaineen valmistamisen että sen käyttelemisen liikkeiden hyväksi. Sitä mukaa kuin kasvit ja eläimet erikoistuivat, elämä jakautui kahteen alueeseen siten erottaen toisistaan molemmat alkuansa yhtyneinä esiintyneet toiminnot. Toisessa tapauksessa se huolehti etupäässä räjähdysaineen valmistamisesta, toisessa sen räjähdyttämisestä. Mutta tarkasteltakoonpa elämää sen kehityksen alku- tai loppukohdassa, sen tehtävänä on aina toisaalta asteittainen keräämistyö, toisaalta äkillinen kuluttaminen: sille on tärkeätä saada aine keräämään hitaan ja vaivalloisen menetelmän avulla potentiaalista energiaa, joka muuttuu tuokiossa liike-energiaksi. Kuinka muuten menettelisikään vapaa alkusyy, joka ei kykene murtamaan aineen vallitsijana esiintyvää välttämättömyyttä, mutta kykenee sentään sitä taivuttamaan, ja joka tahtoisi varsin pienen, aineeseen kohdistuvan vaikutuksen nojalla saada sen suorittamaan yhä tehokkaampia liikkeitä yhä paremmin valikoituun suuntaan? Se menettelisi juuri mainitulla tavalla. Se pyrkisi siihen, ettei sen tarvitse kuin irrottaa säppi tai toimittaa kipinä, käyttää silmänräpäyksessä hyväkseen energiaa, jonka aine on kerännyt kaikkien siihen tarvittavien aikojen kuluessa.
Samaan tulokseen johdumme vielä kolmattakin tosiasialinjaa noudattelemalla, tarkastelemalla elollisessa oliossa teon edellä käyviä mielikuvia eikä enää tekoa itseänsä. Mistä merkistä me yleensä tunnemme toiminnanmiehen, henkilön, joka lyö leimansa tapahtumiin, joihin kohtalo hänet johdattaa? Eikö ole laita niin, että hän kokoaa kuvasarjan, lyhyen tai pitkän, silmänräpäykselliseksi näkemykseksi? Mitä suurempi määrä menneisyyttä hänen nykyisyyteensä sisältyy, sitä painavampi on se massa, jonka hän työntää tulevaisuuteen uhkaavien mahdollisuuksien vastapainoksi. Hänen tekonsa on kuin nuoli: se singahtaa eteenpäin sitä kiivaammin, mitä enemmän mielikuvat jännittyvät taaksepäin, kohti menneisyyttä. Miten suhtautuukaan tajuntamme havainnon esineenä olevaan aineeseen? Yhtenä ainoana tuokionansa se käsittää tuhansia miljoonia värähdyksiä, jotka esiintyvät elottomassa aineessa peräkkäisinä ja joista ensimmäinen ja viimeinen näkyisivät äärettömän kaukana toisistaan, jos aine kykenisi muistamaan. Kun avaan silmäni ja suljen ne heti jälleen, niin kokemani valoaistimus, jonka käsittää yksi ainoa elämäni tuokio, on suunnattoman pitkän, ulkomaailmassa kehittyvän historian tihentymä. Siihen sisältyy triljoonia toisiansa seuraavia värähtelyjä, ts. niin pitkä tapahtumien sarja, että jos tahtoisin sen laskea, kuluttaisin siihen tuhansia vuosia, miten säästävästi aikaani käyttelisinkin. Mutta nämä yksitoikkoiset ja himmeät tapahtumat, jotka täyttäisivät tajuiseksi muuttuneessa aineessa kolmekymmentä vuosisataa, valtaavat yhden ainoan silmänräpäyksen minun tajunnassani, joka kykenee ne kokoamaan kuvanomaiseksi valoaistimukseksi. Samaa voisi muuten sanoa kaikista muistakin aistimuksista. Tajunnan ja aineen yhtymäkohdassa sijaiten aistimus tihentää meille ominaisessa ja tajuntaamme luonnehtivassa kestossa äärettömiä vaiheita siitä, mitä sopisi, sanan merkitystä avartaen, nimittää elottomien olioiden kestoksi. Jos havaintomme siten kerää yhteen aineen tapahtumia, eikö meidän tule ajatella tarkoituksena olevan, että toimintamme pääsee niitä vallitsemaan? Otaksukaamme esimerkiksi, että aineeseen luonnostaan kuuluva välttämättömyys on voitettavissa, kunakin hetkenänsä, ainoastaan äärimmäisen ahtaissa rajoissa. Miten silloin menettelisikään tajunta, joka siitä huolimatta tahtoisi luoda aineen maailmaan vapaata toimintaa, vaikkapa vain irrottaakseen säpin tai suunnatakseen jotakin liikuntoa? Eikö se menettelisi juuri kuvailemallamme tavalla? Eikö meidän tule odottaa huomaavamme tajunnan ja elottomien olentojen keston välillä sellaista jännityksen eroa, että lukemattomat aineen maailman hetket voivat sisältyä yhteen ainoaan tajuisen elämän tuokioon, joten tahdottu toiminta, jonka tajunta jonakin tuokionansa suorittaa, voi levitä suunnattoman lukuisiin aineen hetkiin siten kooten itseensä ne melkein äärettömän pienet pakottomuuden määrät, joita ne sisältävät. Toisin sanoen: eikö tajuisen olennon keston jännitys määrää tarkalleen hänen toimintavoimaansa, sitä vapaan ja luovan toiminnallisuuden määrää, jonka hän voi maailmaan tuoda? Minä uskon, että niin on laita, mutta en tahdo tällä kertaa asiaa erikoisesti korostaa. Sanon vain, että tämä uusi tosiasialinja johtaa meidät samaan kohtaan kuin edellinen. Tarkastelimmepa tajunnan määräämää tekoa tai tekoa valmistelevaa havaintoa, kummassakin tapauksessa tajunta ilmenee meille voimana, joka työntyy aineeseen ottaakseen sen valtoihinsa ja käytelläkseen sitä hyödyksensä. Sillä on kaksi toisiansa täydentävää menetelmää: toisaalla räjähdystoiminta, joka vapauttaa hetkessä valittuun suuntaan purkautuvan tarmon, jota aine on kerännyt pitkien aikojen kuluessa, toisaalla tihennystyö, joka kerää tuohon ainoaan tuokioon lukemattomat aineen suorittamat pienet tapahtumat supistaen äärettömän pitkän tarinan yhdeksi sanaksi.
Asettukaamme vihdoin siihen kohtaan, missä nämä eri linjat lähenevät toisiansa. Toisaalla näemme välttämättömyyden alaisen aineen, jolta puuttuu muisti ja joka korkeintaan kelpaa silloittamaan kahden eri hetkensä välisen juovan jokaisen hetken voidessa johtaa itsensä edellisestä lisäämättä mitään maailmassa jo olevaan sisältöön. Toisaalla tajunta, ts. muisti ja vapaus, luovan toiminnan tasainen jatkuvaisuus kestossa, jossa tapahtuu todellista kasvamista — kestossa, joka avartuu itsestään, jossa menneisyys säilyy jakamattomana ja kehittyy kuin kasvi, ikäänkuin taikakasvi, joka alinomaa keksii itselleen uuden muodon, uudet lehti- ja kukkamuodot. Minusta muuten näyttää epäilemättömältä, että nämä kaksi olemisen muotoa — aine ja tajunta — johtuvat yhteisestä alkulähteestä. Minä olen kerran aikaisemmin yrittänyt osoittaa, että jos ensinmainittu on toisen vastakohta, jos tajunta on toimintaa, joka lakkaamatta luo ja rikastuttaa itseänsä, aineen ollessa toimintaa, joka hajoaa tai riutuu, ei ainetta enempää kuin tajuntaakaan voida selittää niiden itsensä nojalla. En tahdo nyt asiaan palata; tyydyn sanomaan, että näen elämän koko kehittymisessä maapallollamme luovan tajunnan läpäisemässä ainetta, ponnistuksen, jonka tarkoituksena on älykkyyden ja keksinnän avulla vapauttaa jotakin, mikä eläimessä pysyy sidonnaisena ja irrottuu lopullisesti ainoastaan ihmisessä.
On turhaa ryhtyä yksityiskohtaisesti tarkastelemaan niitä huomioita, jotka Lamarckista ja Darwinista lähtien ovat yhä suuremmassa määrin vakaannuttaneet lajien kehitystä koskevaa aatetta, jonka mukaan lajit syntyvät toisistansa alkaen kaikkein yksinkertaisimmista elimellisistä muodoista. Emme voi kieltäytyä kannattamasta hypoteesia, jolla on puolellansa vertailevan anatomian, embryologian ja paleontologian kolminkertainen todistus. Tiede on samalla osoittanut, millaisin seurauksin elämän koko kehityksessä ilmenee oleviin olosuhteisiin sopeutumisen välttämättömyys, jonka alaisia elolliset oliot ovat. Mutta tämä välttämättömyys näyttää selittävän elämän päätymisen määrättyihin muotoihin eikä sitä liikuntoa, joka johtaa elimellistä muotoutumista yhä korkeammalle asteelle. Alkeellinen organismi sopeutuu olemassaolonsa ehtoihin yhtä hyvin kuin mekin, koska sen kerran onnistuu elää niiden kehässä. Miksi siis elämä on kehittynyt yhä monimutkaisemmaksi ja samalla yhä vaarallisemmaksi? Eräät elämänmuodot, jotka ovat nykyäänkin nähtävissämme, ilmenivät jo paleotsooisen kauden kaikkein varhaisimpina aikoina. Ne ovat säilyneet muuttumatta halki aikojen; elämän siis ei ole ollut mahdotonta pysähtyä määrättyyn muotoon. Miksi se ei ole tyytynyt niin tekemään kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa? Miksi se on edennyt, miksi? — ellei sitä ole kuljettanut mukanansa jokin hyöky halki yhä ankaramman vaaranalaisuuden ja kohti yhä suurempaa tehokkuutta?
Vaikea on luoda silmäystä elämän kehitykseen ilman sitä tuntoa, että tuo sisäinen paine todellakin on olemassa. Ei pidä kumminkaan luulla sen singonneen elollista ainetta yhteen ainoaan suuntaan, ei myöskään eri lajien edustavan saman tien eri pysähdyspaikkoja eikä matkan sujuneen esteettömästi. Ponnistus on ilmeisesti kohdannut käyttelemässään aineessa vastuksia, sen on täytynyt matkalla jakautua, luovuttaa eri kehityslinjoille ne eri suuntautumistaipumukset, jotka sen kohdussa piilivät; se on suistunut radaltansa, se on taantunut, toisinaan kerrassaan pysähtynytkin. Ainoastaan kahdella uralla se on saavuttanut epäämätöntä menestystä, toisessa tapauksessa osittaista, toisessa verrattain täydellistä. Tarkoitan niveljalkaisia ja luurankoisia. Ensimmäisen kehitysuran loppupäästä löydämme hyönteisen vaistot, toinen päätyy inhimilliseen älyyn. Meillä on niinmuodoin lupa uskoa, että kehittyvä voima käsitti alunpitäen, joskin epämääräisinä tai pikemmin toisiinsa sisältyvinä, sekä vaiston että älyn.
Sanalla sanoen: näyttää siltä kuin suunnaton tajuisuudenvirta, jossa kaikenlaiset mahdollisuudet läpäisivät toisiansa, olisi tunkeutunut aineeseen taivuttaakseen sitä elimelliseksi ja tehdäkseen siitä, vaikka se onkin itse välttämättömyys, vapauden välineen. Tajullisuus on kuitenkin ollut joutua ansaan. Aine kääriytyy sen ympärille, mukaannuttaa sen omaan automaattisuuteensa, uinuttaa sen omaan tajuttomuuteensa. Eräillä kehityksen urilla, varsinkin kasvimaailmassa, automatismi ja tajuttomuus ovat sääntönä; kehitysvoimassa asuva vapaus tosin vielä ilmenee syntyvissä odottamattomissa muodoissa, jotka ovat todellisia taideteoksia, mutta kerran syntyneinä nämä odottamattomat muodot toistuvat konemaisesti: yksilö ei valitse. Eräillä toisilla urilla tajunta pääsee vapautumaan siinä määrin, että yksilössä elää jonkinlainen valinnan tunto ja niinmuodoin jonkinlainen valinnan valta, mutta olemassaolon välttämättömyydet muuttuvat valintakyvyn pelkäksi elämäntarpeen apuneuvoksi. Pitkin elämän koko asteikkoa vapaus on kytketty kahleeseen, jota sen onnistuu korkeintaan pidentää. Ainoastaan ihmisessä tapahtuu äkillinen harppaus: kahle katkeaa. Olkoonpa, että ihmisen ja eläimen aivot todellakin ovat toistensa kaltaiset; edelliset ovat sikäli erikoiset, että ne tekevät mahdolliseksi asettaa jokaista omaksuttua tottumusta vastaan toisen tottumuksen ja jokaista koneellista toimintamuotoa vastaan toisen samanlaisen, mutta vastakkaisen. Vapaus, joka pääsee kohentumaan välttämättömyyden kiistellessä itseänsä vastaan, tekee silloin aineen aseeksensa. Näyttää siltä kuin se olisi hajottanut voidakseen hallita.
On todennäköistä, että fysiikka ja kemia yhteisin ponnistuksin kerran kykenevät valmistamaan ainetta, joka on elollisen aineen kaltaista; elämän menetelmänä on salavihkainen sujuttautuminen, ja se voima, joka on temmannut aineen pelkän mekaanisuuden ulkopuolelle, ei olisi päässyt aineeseen käsiksi, ellei olisi aluksi mukautunut tuohon mekaanisuuteen kuten vaihteen kärki painautuu sen ratakiskon kupeeseen, jolta tahtoo suistaa junan pois. Toisin sanoen: elämä paneutui alun pitäen määrätynlaiseen aineeseen, jota oli alkanut tai olisi voinut alkaa valmistua ilman sitä. Mutta siihen olisi aine omiin valtoihinsa jätettynä pysähtynyt, ja siihen epäilemättä pysähtyy myöskin laboratorioittemme valmistustyö. Eräitä elollisen aineen oleellisia ominaisuuksia voidaan jäljitellä, mutta mahdotonta on siihen luoda sitä hyökyä, jonka voimassa se lisääntyy ja sanan varsinaisessa merkityksessä kehittyy. Mutta sellainen lisääntyminen ja sellainen kehittyminen ovatkin elämä itse. Kummassakin ilmenee sisäinen paine, tarve päästä kasvamaan lukuisammaksi ja rikkaammaksi monistumalla avaruudessa ja monistumalla ajan piirissä; sanalla sanoen: niissä ilmenevät ne kaksi vaistoa, jotka alun pitäen ovat elämän seuralaiset ja jotka myöhemmin muodostuvat inhimillisen toiminnan suuriksi liikkeellepanijoiksi: rakkaus ja kunnianhimo. Ilmeisesti edessämme työskentelee voima, joka pyrkii vapautumaan kammitsoistansa, vieläpä kohoamaan oman itsensä yläpuolelle, antamaan aluksi kaikki, mitä omistaa, ja sitten vielä enemmän. Kuinkapa muuten määrittelisimmekään hengen? Ja kuinkapa henkinen voima, jos se kerran on olemassa, eroaisi toisista muuten kuin sikäli, että siinä asuu kyky kirvoittaa itsestään enemmän kuin sisältää? On kumminkin otettava huomioon kaikenlaiset esteet, joita tämä voima tiellänsä kohtaa. Elämän kehitys, alkuvaiheistansa ihmiseen asti, saa mieleemme kuvastumaan tajuisuuden virran, joka työntyy aineeseen ikäänkuin raivatakseen siihen maanalaisen uoman, tekee yrityksiä oikeaan ja vasempaan, etenee nopeammin tai hitaammin, murtuu useimmiten kallioon, mutta onnistuu kumminkin, ainakin eräässä suunnassa, tunkeutumaan läpi ja ilmaantumaan jälleen valkeuteen. Tämä suunta on se kehitysura, joka päätyy ihmiseen.
Mutta minkä tähden henki on ryhtynyt sellaiseen yritykseen? Mitä etua sillä on ollut tunnelin kaivamisesta? Tästä kohden sopisi lähteä seurailemaan useita uusia tosiasialinjoja, jotka nekin näkyisivät kaikin lähenevän yhtä ainoata pistettä. Siinä tapauksessa kumminkin täytyisi pohtia sielunelämän, psykofyysillisten suhteiden, siveellisen ihanteen ja sosiaalisen edistyksen yksityiskohtia niin seikkaperäisesti, että on parempi käydä suoraa päätä käsiksi asian ytimeen. Jos asetamme aineen ja tajunnan toistensa yhteyteen, niin huomaamme aineen toimivan lähinnä jakajana ja täsmällistyttäjänä. Ajatuksessa, joka jää oman itsensä varaan, esiintyvät eri elementit siinä määrin toisiinsa kietoutuneina, ettei voi sanoa, onko niitä yksi vaiko useampia: ne muodostavat jatkuvan yhteyden, ja sellainen kokoomus jää aina epämääräiseksi. Jotta ajatus täsmällistyisi, sen täytyy pirstoutua sanoiksi: me emme kykene tekemään kunnollista tiliä siitä, mitä on mielessämme, ellemme ota paperiliuskaa ja järjestele vierekkäin asioita, jotka ajatuksissamme läpäisivät toisensa. Siten aine erottaa, jakaa, hajottaa yksilöiksi ja lopulta persoonallisuuksiksi suuntautumia, jotka elämän alkuhyöky sisälsi erottamattomasti toisiinsa yhtyneinä. Toisaalta aine aiheuttaa ja tekee mahdolliseksi ponnistuksen. Ajatus, joka jää pelkäksi ajatukseksi, taideteos, joka on ainoastaan suunniteltu, runoteos, joka on vain haaveena sepittäjän mielessä, eivät vielä maksa vaivaa. Ponnistusta kysyy runon aineellinen todellistuminen sanojen avulla, taiteellisen suunnitelman muuttuminen veistokseksi tai maalaukseksi. Ponnistus on vaivalloinen, mutta samalla arvokas, arvokkaampi teosta, johon se päätyy, koska henkilö sen nojalla kehittelee itsestään enemmän kuin hänessä on, kohoaa omaa itseänsä korkeammalle. Ponnistus ei olisi mahdollinen, ellei ainetta olisi olemassa: aine vastustaa meitä, mutta me voimme saada sen tottelemaan itseämme, joten se on samalla kertaa este, väline ja kiihottaja; se koettelee voimiamme, säilyttää niiden leiman ja yllyttää niitä tehostamaan.
Filosofit, jotka ovat mietiskelleet elämän tarkoitusta ja ihmisen kohtaloa, eivät ole kyenneet oikein havaitsemaan, että luonto itse on vaivautunut selittämään meille asiaa. Se huomauttaa meille selvin merkein, että tarkoitusperämme on saavutettu. Tuo merkki on ilo. Minä puhun ilosta, en mielihyvästä, huvista. Mielihyvä on vain temppu, jonka luonto on keksinyt saadakseen elollisen olion säilyttämään elämää; se ei ilmaise sitä suuntaa, josta käsin elämä on singottu. Ilo sitävastoin aina ilmoittaa elämän onnistuneen, avartaneen aluettansa, saaneen voiton: suuressa ilossa soi aina voitonriemun sävel. Jos otamme huomioon tämän vihjeen ja noudattelemme tätä uutta tosiasiainlinjaa, näemme kaikkialla, missä on iloa, myöskin luovaa työtä: mitä runsaampaa on luova työ, sitä syvempi on ilo. Lastansa silmäilevä äiti on iloinen, koska tietää hänet luoneensa, ruumiillisesti ja henkisesti. Iloitseeko liikettänsä laajentava kauppias tai menestyksellisesti toimivan tehtaan isäntä ansaitsemastansa rahasta ja voittamastansa maineesta? Rikkaus ja arvonanto ilmeisesti ovat suurena osana hänen tuntemassaan tyydytyksessä, mutta ne tuottavat hänelle pikemmin mielihyvää kuin iloa. Todellista iloa hän tuntee sen johdosta, että on pannut alkuun menestyvän yrityksen, herättänyt eloon jotakin. Ajatelkaa poikkeuksellisia iloja: taiteilijan, joka on toteuttanut mielikuvansa, tiedemiehen, joka on löytänyt tai keksinyt jotakin. Te kuulette väitettävän, että nuo henkilöt tekevät työtä maineen saavuttamiseksi ja että heidän suurimmat ilonsa johtuvat heidän herättämästänsä ihailusta. Suuri erehdys! Ylistystä ja kunnianosoituksia pitää tärkeinä vain se, joka ei varmaan tiedä onnistuneensa. Turhamaisuuden pohjalla on vaatimattomuutta. Ihminen etsii tunnustusta päästäkseen varmuuteen itsestänsä ja tahtoisi ympäröidä teoksensa, jonka elinvoimaisuus kenties on riittämätön, toisten henkilöiden lämpimällä ihailulla, niinkuin ennen aikojansa syntynyt lapsi kiedotaan puuvillaan. Mutta se, joka tietää varmaan, ehdottoman varmaan tuottaneensa elinvoimaisen ja pysyvän teoksen, ei enää tarvitse ylistystä vaan tuntee olevansa maineen yläpuolella, koska on luoja ja tietää sen ja koska hänelle siitä koituva ilo on jumalaista iloa. Jos siis elämän voitto on kaikilla alueilla luovaa työtä, eikö meidän ole otaksuminen, että inhimillisen elämän oikeutuksena on luova työ, joka voi, — toisin kuin taiteilijan ja tiedemiehen työ — jatkua alinomaa kaikissa ihmisissä: itsensä luomista oman itsensä avulla, persoonallisuuden avartumista ponnistuksella, joka tuottaa paljon vähästä, jotakin olemattomasta, ja kartuttaa joka hetki maailman rikkautta?
Ulkoapäin katsoen luonto näyttää loppumattomasti kukkivan arvaamatonta uutuuttansa. Sitä elähdyttävä voima näkyy luovan rakkaudesta, turhan päiten, huviksensa, äärettömän lajirunsauden kasveja ja eläimiä antaen jokaiselle suuren taideteoksen ehdottoman arvon; tekisi mieli sanoa, että se kiintyy mihin hyvänsä ensimmäiseen samoin kuin toisiin, samoin kuin ihmiseen. Mutta elollisen olion valmiiksi piirtynyt muoto toistuu äärettömiin, sen suorittamat toiminnot pyrkivät jäljittelemään itseänsä ja toistumaan automaattisesti: automaattisuuden ja toistumisen, jotka vallitsevat kaikkialla, paitsi ihmisessä, pitäisi meille osoittaa, että olemme tällöin pysähdyskohdissa ja ettei se paikallaanpolkeminen, josta tässä on kysymys, ole elämän itsensä liikuntoa. Taiteilijan näkökanta siis on tärkeä, mutta ei lopullinen. Muotojen runsaus ja omalaatuisuus tosin osoittaa elämän kehkeytymistä, mutta tässä kehkeytymisessä, jonka kauneus merkitsee voimaa, elämä samalla ilmaisee hyökynsä pysähtymisen ja hetkellisen kykenemättömyytensä päästä edemmäksi, niinkuin mäkeä laskeva lapsi pyöristää liukunsa loppupään sulavaksi käännähdykseksi.
Parempi on moralistin katsantokanta. Ainoastaan ihmisessä ja varsinkin meidän parhaissamme elämän liikunto kulkee esteettömästi eteenpäin singoten matkan varrella luomaansa taideteokseen, ihmisruumiiseen, henkisen elämän rajattomasti luovan virran. Ihminen, jonka on alinomaa nojauduttava koko menneisyyteensä työntyäkseen sitä voimallisemmin kohti tulevaisuutta, merkitsee elämän suurta menestystä. Mutta ennen muita on luova tekijä se, jonka sinänsä voimakas toiminta kykenee vahvistamaan toistenkin ihmisten toimintaa ja ylevämielisyydellään sytyttämään ylevämielisyyttä lisää. Suurmiehet ja erikoisesti ne, joiden kekseliäs ja koruton sankaruus on raivannut hyveelle uusia uria, ovat metafyysillisen totuuden ilmituojia. Vaikka he esiintyvätkin kehityksen huippukohdassa, ovat he kumminkin lähimpänä alkulähteitä ja tekevät meille havaittavaksi pohjalta kumpuavan virran. Katselkaamme heitä tarkkaavasti, koettakaamme myötätuntoisesti kokea, mitä he kokevat, jos tahdomme intuitiivisesti tunkeutua itse elämän juuriin. Syvyyksien salaisuudesta perille päästäkseen täytyy toisinaan pitää silmämääränänsä korkeimpia huippuja. Maan keskustassa oleva tuli ilmestyy näkyviin vain tulivuorten huipuilla.
Niillä kahdella uralla, jotka elämän hyöky on löytänyt avoimina edessänsä, niveljalkaisten ja luurankoisten sarjassa, ovat, kuten sanottu, eri suuntiin päin kulkien kehittyneet vaisto ja äly, jotka aluksi esiintyvät epämääräisesti toisiinsa kietoutuneina. Ensimmäisen kehityslinjan huippukohdan muodostavat kalvosiipiset hyönteiset, toisen äärimmäinen tulos on ihminen. Huolimatta saavutettujen muotojen perinjuurisesta erilaisuudesta ja kuljettujen teiden yhä suuremmasta loittonemisesta kehitys päätyy kummassakin tapauksessa sosiaaliseen elämään ikäänkuin sen tarve olisi ollut jo alun pitäen tuntumassa, tai pikemmin ikäänkuin jokin alkuperäisesti ja oleellisesti elämään kuuluva pyrkimys voisi löytää täyden tyydytyksensä ainoastaan sosiaalisesta elämästä. Yhteiskunta, joka on yksilöiden tarmon yhtymä, käyttelee hyväkseen kaikkien ponnistuksia ja tekee kaikkien ponnistukset helpommiksi. Se ei kykene pysymään pystyssä, ellei alista yksilöä käytettäväksensä, eikä kykene edistymään, ellei salli yksilön vapaasti toimia — vastakkaisia vaatimuksia, jotka pitäisi saattaa sopusointuun. Hyönteisessä täyttyy vain ensimmäinen ehto. Muurahais- ja mehiläisyhteiskunnissa vallitsee ihmeteltävä kuri ja yhteys, mutta samalla ne noudattavat jyrkästi totuttuja tapojansa. Yksilö unohtaa niissä itsensä, mutta myöskin yhteiskunta unohtaa tarkoituksensa; kumpikin liikkuu unessakävijän tavoin loppumattomiin asti saman ympyrän kehää sen sijaan että kulkisi suoraan eteenpäin, kohti suurempaa sosiaalista tehokkuutta ja täydellisempää yksilöllistä vapautta. Ainoastaan ihmisyhteiskunnat pitävät silmämääränänsä molempia saavutettavia tarkoitusperiä. Kamppaillen itsensä kanssa ja käyden sotaa toisiansa vastaan ne ilmeisesti pyrkivät hankausten ja iskujen avulla pyöristämään kulmia, hiomaan pois vastakohtia, poistamaan ristiriitoja, pitämään huolta siitä, että yksilöiden tahdot muodottomiksi muuttumatta punoutuvat sosiaaliseen tahtoon ja että eri yhteiskunnat, omalaatuisuuttansa ja riippumattomuuttansa menettämättä, vuorostaan yhtyvät avarammaksi yhteiskunnaksi. Huolestuttava ja samalla lohdullinen näky, jota katsellessa täytyy jälleen myöntää, että elämä pyrkii tässäkin, lukemattomia esteitä voittaen, indivioimaan ja integroimaan saavuttaakseen mitä suurimman määrän, mitä runsaimman moninaisuuden, mitä parhaimmat tulokset keksinnön ja ponnistuksen alalla.
Jos nyt jätämme tämän viimeisen tosiasialinjan ja palaamme edelliseen, jos otamme huomioon, että ihmisen henkinen toiminta on hänen aivojensa toimintaa laajempaa, koska aivot tallentavat liikunnollisia tottumuksia mutta eivät muistikuvia, koska muut ajatustoiminnot ovat aivoihin nähden vieläkin riippumattomampia kuin muisti, koska persoonallisuuden säilyttäminen, vieläpä sen voimistaminenkin ruumiin hajoamisen jälkeen on niinmuodoin mahdollinen, jopa todennäköinenkin, niin emmekö ala aavistella, että tajunta, kulkiessaan läpi maisen aineen, ikäänkuin imee terästä itseensä valmistautuen tehokkaamman toiminnan, intensiivisemmän elämän varalle? Minä käsitän tämän viimeksimainitunkin elämän olevan taistelun elämää, asettavan keksinnän vaatimuksia, ilmenevän luovana kehityksenä: jokainen meistä saa siinä, pelkkäin luonnollisten voimien nojalla, paikkansa niillä henkisillä tasoilla, joihin hänet virtuaalisesti kohottivat jo tällä maan päällä hänen ponnistuksensa laatu ja määrä, niinkuin maan pinnalta laskettu ilmapallo kohoaa siihen korkeuteen, jota sen sisältämän kaasun tiheys edellyttää. Minä myönnän, että tämä on pelkkää otaksumaa. Vielä äsken me liikuimme todennäköisyyden alueella; nyt olemme enää vain mahdollisuuden rajoissa. Tunnustakaamme tietämättömyytemme, mutta älkäämme alistuko luulemaan sitä lopulliseksi. Jos tajunnoilla on tuonpuolinen elämänsä, en käsitä, miksi emme voisi keksiä keinoja sen tutkimiseksi. Mikään ihmistä koskeva ei voi kerrassaan kätkeytyä ihmiseltä. Toisinaan on asian ratkaisu, jonka kuvittelemme ylen kaukaiseksi, äärettömien aikojen takaiseksi, meidän vieressämme, odottamassa, että suvaitsemme sen poimia. Muistakaamme, miten on käynyt erään toisen tuonpuolisuuden, ultraplanetaaristen avaruuksien. Auguste Comte väitti, ettei taivaankappaleiden kemiallisesta kokoomuksesta voida milloinkaan saada selkoa. Muutamia vuosia myöhemmin keksittiin spektraalianalyysi, ja nyt me tiedämme, mitä ainetta tähdet ovat, paremmin kuin jos olisimme niissä käyneet.