II.
SIELU JA RUUMIS
Tämän esitelmän nimenä on »Sielu ja ruumis», toisin sanoen henki ja aine, toisin sanoen kaikki, mitä on olemassa, vieläpä, jos saa uskoa erästä filosofia, jonka otamme kohta puheeksi, jotain sellaistakin, mikä ei ole olemassa. Mutta rauhoittukaahan. Tarkoitukseni ei ole syventyä tutkimaan aineen enempää kuin hengenkään luontoa. Kaksi asiaa voi erottaa toisistaan, voipa määritellä niiden välisiä suhteitakin tarvitsematta silti tuntea niiden molempien laatua. Minun on tällä hetkellä mahdoton tutustua kaikkiin minua ympäröiviin henkilöihin, mutta siitä huolimatta minä erotun heistä, näenpä myös, mikä on heidän tilanteensa minuun nähden. Samoin on ruumiin ja hengen laita: niiden sisimmän laadun määritteleminen on tehtävä, joka johtaisi meidät etäälle; sen sijaan on helpompi saada tietää, mikä niistä yhdistää ja mikä erottaa, sillä tämä yhdistyminen, samoinkuin eroaminenkin, on kokemusperäinen tosiasia.
Ensinnäkin: mitä sanoo tässä kohden tavallisen terveen järjen välitön ja teeskentelemätön kokemus? Jokainen meistä on ruumiillinen kappale, samojen lakien alainen kuin kaikki muutkin aineen osat. Työnnettäessä se etenee, vedettäessä väistyy taaksepäin, nostettuna ja omiin valtoihinsa heitettynä se putoaa. Mutta näiden liikkeiden ohella, jotka aiheuttaa mekaanisesti ulkonainen syy, on olemassa toisia, jotka näyttävät johtuvan sisäisestä ja eroavat jyrkästi edellisistä arvaamattoman luonteensa vuoksi; niitä nimitetään »tahallisiksi». Mikä on niiden aiheuttaja? Se, mitä me kaikki ilmaisemme sanalla »minä». Entä mitä on tuo minä? Jotakin, mikä näyttää, syystä tahi syyttä, joka taholta tulvivan siihen liittyvän ruumiin ulkopuolelle, ulottuvan sitä kauemmaksi sekä avaruudessa että ajassa. Ensinnäkin avaruudessa, sillä ruumiimme pysyy sitä rajoittavien täsmällisten ääriviivojen piirissä; aistimiskykymme, varsinkin näön nojalla me sitävastoin irtaudumme kauas ruumiimme rajoista, siirrymme aina tähtiin saakka. Toiseksi ajassa, sillä ruumis on ainetta, aine asuu nykyisyydessä, ja jos menneisyys tosin onkin jättänyt siihen jälkiä, ovat ne menneisyyden jälkiä ainoastaan tajunnalle, joka ne havaitsee ja tulkitsee havaitsemansa sen valossa, mitä muistaa: tajunta se säilyttää menneisyyden, käärii sen ympärillensä sitä mukaa kuin aika kuluu ja valmistelee sen avulla tulevaisuutta, jonka luomiseen ottaa osaa. Tahallinen teko, josta vastikään puhuimme, on sekin vain kokonaistulos aikaisemmissa kokemuksissa opituista liikkeistä, jotka taivuttaa joka kerta uuteen suuntaan tuo tajuinen voima, jonka tehtävänä näyttää olevan tuoda maailmaan alinomaa jotakin uutta. Niin, se luo uutta ulkopuolellensa, koska se piirtää avaruuteen ennakolta arvaamattomia liikkeitä. Samaten se luo uutta oman itsensä piirissä, koska tahallinen toiminta vaikuttaa takaisin tahtojaansa, muovailee jossakin määrin sen henkilön luonnetta, josta kumpuaa ilmi, ja suorittaa jonkinlaisen ihmeen kautta sen omaan itseensä kohdistuvan luomistyön, joka ilmeisesti näyttää olevan inhimillisen elämän varsinaisena kohteena. Lyhyesti sanoen: paitsi ruumista, joka rajoittuu ajassa nykyhetkeen ja avaruudessa omaan paikallisuuteensa, joka toimii automaattisesti ja vastaa mekaanisesti ulkoapäin tuleviin vaikutuksiin, me havaitsemme jotakin, mikä ulottuu avaruudessa paljon etäämmälle kuin ruumis ja kestää ajassa, jotakin, mikä kysyy tai vaatii ruumiilta liikkeitä, jotka eivät enää ole automaattisia ja ennakolta arvattuja, vaan arvaamattomia ja vapaita. Tämä »jokin», joka tulvii kaikilta tahoilta ruumista kauemmaksi ja luo tekoja luoden itsensä uudelleen, on »minä», »sielu», henki, — sillä henki merkitsee juuri voimaa, joka voi kehitellä itsestään enemmän kuin oman sisältönsä, antaa takaisin enemmän kuin saa, lahjoittaa enemmän kuin omistaa. Tämän me olemme huomaavinamme. Siltä asia näyttää.
Sanotaan: »Hyvä, siltä näyttää, mutta ei sen enempää.» Katsokaa tarkemmin. Ja kuunnelkaa tiedettä. Ensinnäkin tunnustanette, ettei tuo »sielu» milloinkaan toimi nähtenne, ilman ruumista. Ruumis seuraa sitä syntymästä kuolemaan asti, ja jos otaksutaankin sielun olevan siitä todella erotettavissa, näyttää kaikesta päättäen siltä kuin ne molemmat olisivat erottamattomasti toistensa yhteydessä. Tajuntanne häviää, jos hengitätte kloroformia, se kiihtyy, jos nautitte alkoholia tai kahvia. Lievä myrkytys voi jo antaa aihetta syvällisiin älyn, aistimiskyvyn ja tahdon häiriöihin. Kestävä myrkytys, jollaisen jättävät jälkeensä eräät tarttuvat taudit, aiheuttaa mielenvikaisuutta. Jos onkin totta, ettei mielenvikaisten ruumiita avattaessa aina havaita vioittumia aivoissa, on toisaalta varmaa, että niitä usein ilmenee, ja milloin ei ole näkyvää vammaa, ovat sairauden epäilemättä aiheuttanut kudoksissa tapahtuneet kemialliset muutokset. Sijoittaahan tiede sitäpaitsi määrättyihin aivojen poimuihin määrättyjä henkisiä toimintoja, esimerkiksi äsken puheenaolleen tahallisten liikkeiden suorittamiskyvyn. Ns. Rolandin vyöhykkeessä, otsa- ja päälakilohkon välimailla sattuvat vioittumiset aiheuttavat käsivarren, jalan, kasvojen ja kielen liikkeiden häviämisen. Muistikin, josta teette hengen oleellisimman toiminnon, on voitu osittain paikallistaa: kolmannen vasemmanpuolisen otsapoimun juuressa sijaitsevat puhe-elinten liikkeiden muistit, ensimmäiseen ja toiseen vasemmanpuoliseen ohimopoimuun kuuluvalla alueella säilyy sanojen äänen muisti, toisen vasemmanpuolisen päälakipoimun takaosassa ovat tallella sanojen ja kirjainten näkökuvat jne. Voimme mennä kauemmaksikin. Sanoitte sielun ulottuvan sekä avaruudessa että ajassa kauemmaksi kuin ruumis, johon se liittyy. Katsokaamme, kuinka on asian laita, mitä avaruuteen tulee. Näkö ja kuulo tosin ulottuvat ruumiin rajoja etäämmälle, mutta mistä syystä? Siksi, että etäältä saapuneet värähtelyt ovat vaikuttaneet silmään ja korvaan tunkeutuen aivoihin asti; siellä, aivoissa, kiihotus on muuttunut kuulo- tai näköaistimukseksi; havainto tapahtuu niinmuodoin ruumiin sisäpuolella sitä avartamatta. Entä miten on ajan laita? Te väitätte hengen sisältävän menneisyyden ruumiin sitävastoin rajoittuessa nykyisyyteen, joka alkaa alinomaa uudelleen. Mutta jos voimme palauttaa mieleemme menneisyyttä, tapahtuu se vain sen nojalla, että ruumiimme säilyttää sen jäljet. Olioiden aivoihin tekemät vaikutelmat säilyvät, niinkuin kuvat herkennetyssä laatassa tai fonogrammit fonografilevyissä; samoin kuin levy toistaa sävelen, kun koneisto pannaan käyntiin, herättävät aivot muistikuvan, kun tahallinen värähtely koskettaa sitä kohtaa, missä vaikutelma on tallessa. Niinpä ei »sielu» ulotu ruumista kauemmaksi ajan enempää kuin avaruudenkaan piirissä… Mutta onko todellakin olemassa ruumiista erotettava sielu? Mehän näimme, että aivoissa tapahtuu lakkaamatta muutoksia, tai, täsmällisemmin sanoen, molekyylien ja atomien siirtymisiä ja uusia ryhmittymisiä. Toiset niistä ilmenevät niin sanottuina aistimuksina, toiset muistikuvina, ja joukossa on epäilemättä sellaisia, jotka vastaavat kaikkia älyllisiä, aistimuksellisia ja tahdollisia tosiasioita. Tajunta tulee siihen lisäksi jonkinlaisena fosforihohteluna; se muistuttaa valojuovaa, joka noudattelee ja kuvaa pimeässä seinäpintaa vasten raapaistun tulitikun liikettä. Tuo noidantuli, joka tuokion ajan valaisee niin sanoaksemme itseänsä, luo omituisia sisäisiä näköharhoja; sen vuoksi tajunta kuvittelee muodostelevansa, ohjaavansa, synnyttävänsä liikkeitä, joiden pelkkä tulos se on; tästä johtuu usko vapaaseen tahtoon. Todellisuudessa asian laita on niin, että jos voisimme pääkallon läpi nähdä, mitä työskentelevissä aivoissa tapahtuu, jos meillä olisi sen sisällön tarkastelua varten käytettävissä välineitä, jotka suurentaisivat miljoonia kertoja enemmän kuin tehokkaimmat mikroskooppimme, jos siten olisimme näkemässä aivokuoren pienimpien osasten, molekyylien, atomien ja elektronien karkeloa ja jos toisaalta omistaisimme aivo- ja sieluelämän vastaavaisuustaulukon, sanakirjan, jonka avulla voisi kääntää jokaisen liikekuvion ajatuksen ja tunteen kielelle, niin tietäisimme yhtä hyvin kuin luuloteltu »sielu» kaikki, mitä se ajattelee, tuntee ja tahtoo, kaikki, mitä se luulee tekevänsä vapaasti, vaikka onkin mekaanisen lain alainen. Tietäisimmepä asiat paljon paremminkin kuin se, sillä tuo niinsanottu tajuinen sielu valaisee ainoastaan vähäiseltä osalta aivojen sisäistä liikettä, se on pelkkää virvatulten leikkiä joidenkin etuoikeudellisten atomiryhmien yläpuolella; meidän näkyviimme sitävastoin avautuisivat kaikkien atomien kaikki ryhmittymät, aivojen sisäpuolella tapahtuva liike kokonaisuudessaan. Teidän »tajuinen sielunne» on korkeintaan vaikutus, joka havaitsee vaikutuksia; me sitävastoin näkisimme sekä syyt että vaikutukset.
Tuohon tapaan puhutaan toisinaan tieteen nimessä. Mutta eikö olekin varsin ilmeistä, että jos nimitetään »tieteelliseksi» sitä, mikä on havaittu tai havaittavissa, todistettua tai todistettavissa, niin äskeisenlainen päätelmä ei ole millään muotoa tieteellinen, koska tieteen nykyisessä vaiheessa emme näe vähintäkään mahdollisuutta sen todentamiseen. Vedotaan tosin siihen, että energian säilymistä koskevan lain mukaan pienimmänkin uuden voima- tai liikehiukkasen syntyminen kaikkeudessa on mahdotonta ja että tuo laki kumoutuisi, jos tapahtumat eivät olisi luonteeltansa mekaanisia, kuten edellä kuvailimme, vaan lisäksi tulisi tahto, joka luo vapaita tekoja. Mutta sellainen päättelijä toteaa vain sellaista, mikä on kysymyksenalaista, sillä energian säilymisen laki, kuten kaikki fysikaaliset lait, on pelkkä fysikaalisia ilmiöitä koskevien huomioiden yhteenveto. Se ilmaisee, mitä tapahtuu alueella, missä kukaan ei ole milloinkaan väittänyt ilmenevän oikkuja, valintaa tai vapautta, ja tärkeätä on nimenomaan saada selville todentuuko se sellaisissakin tapauksissa, missä tajunta (joka lopultakin merkitsee havaintokykyä ja suorittaa kokeita omalla tavallansa) tuntee vapaan toiminnallisuuden läheisyyden. Kaikkea sitä, mikä välittömästi tarjoutuu aisteille tai tajunnalle, kaikkea sitä, mikä on kokemuksen, ulkonaisen tai sisäisen, kohteena, tulee pitää todellisena, mikäli ei ole todistettu sen olevan pelkkää näennäistä. Joka tapauksessa on varmaa, että me tunnemme olevamme vapaat, että välitön vaikutelmamme on sellainen. Todistamisvelvollisuus kuuluu niinmuodoin niille, jotka väittävät tuota tuntoa hairahduttavaksi. Mitään sentapaista he eivät todista, koskapa vain mielivaltaisesti ulottavat tahallisia toimintoja koskevaksi lain, joka on todennettu tapauksissa, joissa tahto ei ole osallisena. On muuten varsin mahdollista, että jos tahto kykeneekin luomaan energiaa, luodun energian määrä on liian vähäinen voidakseen havaittavasti vaikuttaa mittausvälineisiimme. Siitä huolimatta sen vaikutus saattaa olla suunnaton, kuten kipinän, joka räjähdyttää ruutiaitan. En ryhdy nyt tätä kohtaa syvemmin tutkimaan. Tyydyn huomauttamaan, että jos tarkastelemme erikoisesti tahallisen liikkeen mekanismia, hermoston toimintaa ylipäänsä ja vihdoin elämän itsensä ydinominaisuuksia, johdumme päättelemään, että tajunnan alinomaisena taidokkaana menetelmänä, kaikkein alkeellisimmissa elämänmuodoissa ilmenevistä alkuvaiheista lähtien, on fyysillisen determinismin taivuttaminen omien tarkoitusperiensä palvelukseen tai pikemmin energian säilymisen lain vastakkaiseksi kääntäminen saamalla aine valmistamaan yhä intensiivisemmin yhä käyttökelpoisempia räjähdysaineita: niin ollen riittää erinomaisen heikko toiminta, kuten kitkatonta pistoolinliipaisinta vaivattomasti painavan sormen liike, vapauttamaan haluttuna hetkenä valittuun suuntaan mitä suurimman määrän keräytynyttä energiaa. Lihasten sisältämä glykogeeni on tosiaankin oikeata räjähdysainetta; sen nojalla tapahtuu tahallinen liike. Sellaisten räjähdysaineiden valmistaminen ja hyväkseen käytteleminen näyttää olevan elämän alinomaisena ja oleellisena huolena alkaen sen ensimmäisestä esiintymisestä mielin määrin muuttuvissa protoplasmamassoissa aina sen täydelliseen kehkeytymiseen asti organismeissa, jotka kykenevät vapaasti toimimaan. Kuten jo sanoin, en kumminkaan tahdo nyt kiinnittää erikoisesti huomiota seikkaan, jota olen toisessa yhteydessä laajasti käsitellyt. Niinpä päätän nämä välihuomautukset, jotka olisin voinut jättää kokonaan poiskin, ja palaan siihen, mitä sanoin alussa: että väitettä, joka ei ole todistettu, eipä edes kokemuksen todennäköiseksi osoittama, on mahdoton nimittää tieteelliseksi.
Mitä sanookaan meille itse asiassa kokemus? Se osoittaa, että sielun tai, jos toinen nimitys teitä enemmän miellyttää, tajunnan elämä liittyy ruumiin elämään, että niiden kesken vallitsee solidaarisuus, — eikä mitään muuta. Tätä seikkaa ei kukaan olekaan kiistänyt, ja siitä on pitkä matka väitteeseen, jonka mukaan aivojen ja tajunnan toiminnot ovat vasta-arvoiset, että aivoista voisi lukea kaikki, mitä vastaavassa tajunnassa tapahtuu. Vaatekappale ja naula, johon se on ripustettu, ovat solidaariset; vaatekappale putoaa, jos naula kiskotaan irti, siihen tulee reikä ja se repeää, jos naulan pää on liian terävä, mutta kaikesta tästä ei johdu, että jokainen naulan osa vastaa jotakin vaatekappaleen osaa, ei myöskään, että naula ja vaatekappale ovat ekvivalentteja, vielä vähemmän, että ne ovat sama asia. Tajunta siis kieltämättä liittyy aivoihin, mutta tästä ei suinkaan seuraa, että aivot ilmaisevat kaikki tajunnan yksityiskohdat tai että tajunta on aivojen toimintaa. Havaintojenteko, kokemus ja niinmuodoin tiede sallivat meidän väittää ainoastaan, että aivojen ja tajunnan välillä on vallitsemassa jonkinlainen suhde.
Millainen se suhde on? Tässä kohden voimme kysyä itseltämme, onko filosofia suorittanut sen, mitä oikeudenmukaisesti sopii siltä odottaa. Filosofian asiana on tutkia sielunelämän kaikkia ilmenemismuotoja. Filosofin, joka on harjaantunut sisäiseen huomioimiseen, pitäisi syventyä omaan itseensä ja sitten, palaten taaksepäin, pinnalle, seurata sitä asteittaista liikettä, jonka varassa tajunta laukeaa vireestänsä, laajenee ja valmistuu kehittelemään itseänsä avaruudessa. Tarkastelemalla tätä jatkuvaa materialisaatiota, vakoilemalla niitä menetelmiä, joiden avulla tajunta ulkonaistuu, hän saisi ainakin epämääräisen ounastuksen siitä, mitä voi merkitä hengen työntyminen aineeseen, ruumiin suhde henkeen. Se olisi epäilemättä vain valon ensi kajastetta. Mutta tuo kajaste voisi opastaa meitä niiden lukemattomien tosiasioiden keskellä, joita psykologia ja patologia käsittelevät. Nämä tosiasiat vuorostaan korjaisivat ja täydentäisivät sisäisen kokemuksen virheellisyyttä ja puutteellisuutta kehittäen niinmuodoin sisäisten havaintojen suorittamisessa noudatettavaa menetelmää. Siten, liikkumalla kahden havaitsemiskeskuksen, sisäisen ja ulkonaisen, välimailla pääsisimme yhä tyydyttävämpään ongelman ratkaisuun — emme koskaan täydelliseen, jollaisiksi metafyysikot liian usein väittävät ratkaisujaan, vaan yhä täydellistyvään, kuten tiedemies ainakin. Tosin olisi ensimmäinen virike tullut sisästäpäin, sisäiseltä näkemykseltä olisimme kysyneet tärkeintä asian valaisemista ja siitä syystä ongelma pysyisi sinä, mikä sen tulee olla, filosofisena ongelmana.
Metafyysikko ei kumminkaan hevillä laskeudu niistä korkeuksista, joissa hän mieluimmin pysyttelee. Platon kehotti häntä kääntymään kohti ideain maailmaa. Sinne hän kernaasti asettuukin, liikkuu puhtaiden käsitteiden parissa, johtelee ne keskinäisiin myönnytyksiin, saattaa ne välttävään sopusointuun, harjoittaa tässä hienossa ympäristössä taitavaa diplomatiaa. Hän epäröi ollenkaan puuttua tosiasioihin, olivatpa ne millaisia tahansa, ja erikoisesti sellaisiin tosiasioihin kuin sielulliset sairaudet, koska pelkää käsien likaantuvan. Sanalla sanoen: sitä teoriaa, jota tiede on täydellä oikeudella odottanut filosofialta — notkeata, kehityskelpoista, kaikkien tunnettujen tosiasiain pohjalle piirtyvää — filosofia ei ole tahtonut tai voinut tarjota.
Niinpä onkin tiedemies aivan luonnollisesti arvellut: »Koska filosofia ei vaadi minua rajoittamaan, tosiasiain ja järkevien syiden nojalla, millään määrätyllä tavalla, mitään määrättyjä kohtia koskevaksi sielunelämän ja aivotapahtumien välillä otaksuman mukaan vallitsevaa vastaavaisuutta, niin minä menettelen toistaiseksi ikäänkuin vastaavaisuus olisi täydellinen aina vasta-arvoisuuteen, jopa samuuteenkin asti. Minä, fysiologi, käytettävissä olevine menetelmineni — pelkästään ulkopuoliseen havaintojentekoon ja kokeiluun varautuen — en näe muuta kuin aivot enkä voi käsitellä muuta kuin aivoja. Siispä menettelenkin ikäänkuin ajatus olisi pelkkää aivojen toimintaa; niin tehden liikun sitä rohkeammin ja minulla on sitä enemmän toiveita päästä etenemään kauaskin. Kun ei tunne oikeutensa rajoja, otaksuu sen aluksi rajattomaksi; ainahan on myöhemmin aikaa siitä tinkiä.» Niin on arvellut tiedemies ja hän olisi pysynyt sillä kannalla, jos olisi voinut jättää filosofian huomioonottamatta.
Mutta filosofiaa ei käy jättäminen huomioonottamatta. Oli siis luonnollista, että tiedemies, odottaessaan filosofeilta taipuisaa, sisäisen ja ulkoisen elämän kokemuksiin soveltuvaa teoriaa, jota tiede olisi tarvinnut, suostui ottamaan vastaan vanhan metafysiikan tarjoaman opin, joka parhaiten sointui hänen hyödylliseksi ja noudatettavaksi havaitsemaansa menetelmään. Hänellä muuten ei ollut valitsemisen varaa. Ainoa täsmällinen hypoteesi, jonka kolmen viimeksikuluneen vuosisadan metafysiikka tässä kohden on jättänyt meille perinnöksi, on juuri sielun ja ruumiin välillä vallitsevaa ankaraa vastaavaisuutta tehostava teoria, jonka mukaan sielu ilmaisee eräitä ruumiillisia tiloja tai ruumis sielua, tai sielu ja ruumis ovat kaksi erikielistä käännöstä alkutekstistä, joka ei ole kummankaan sukua. Kaikissa kolmessa tapauksessa väitetään aivotoimintojen tarkoin vastaavan sielullisia tiloja. Kuinka olikaan 17. vuosisadan filosofia johtunut tähän otaksumaan? Varmaankaan ei anatomian ja aivofysiologian nojalla, sillä näitä oli silloin tuskin olemassakaan, ei myöskään henkisen rakenteen, toimintojen ja vioittumain tutkimisen tietä. Ei, tuo hypoteesi oli muitta mutkitta johdettu eräänlaisen metafysiikan yleisistä periaatteista, metafysiikan, joka oli, ainakin suurelta osalta, sommiteltu uudenaikaisen fysiikan toiveiden ilmaisijaksi. Renessanssin jälkeen tehdyt keksinnöt — varsinkin Keplerin ja Galilein — olivat osoittaneet mahdolliseksi käsitellä astronomisia ja fysikaalisia probleemoja mekaniikan ongelmina. Siitä se käsitys, jonka mukaan aineen maailma kokonaisuudessaan voidaan ajatella matemaattisia lakeja noudattavaksi suunnattomaksi koneeksi. Niin ollen täytyi elollisten ruumiiden yleensä ja ihmisruumiin erikoisesti sopeutua koneeseen niinkuin kellon rattaat sopeutuvat sen koneistoon; kukaan ei voinut tehdä mitään, mikä ei ollut ennakolta määrätty ja matemaattisesti laskettavissa. Ihmissielu oli niinmuodoin kykenemätön luovaan työhön; jos se yleensä oli olemassa, täytyi sen peräkkäisten tilojen rajoittua kääntämään ajatuksen ja tunteen kieleen samoja asioita, joita ruumis ilmaisi ulottuvaisuutena ja liikkeenä. Descartes tosin ei vielä mennyt niin pitkälle: todellisuusvaistonsa vuoksi hän pitää parempana, oppijärjestelmän höltymisen uhallakin, jättää hieman sijaa vapaalle tahdolle. Ja jos Spinozan ja Leibnizin opeissa tuo rajoitus hävisikin, järjestelmän logiikan pois lakaisemana, jos nämä kaksi filosofia määrittelivätkin ruumiin- ja sieluntilojen välistä alinomaista parallelismia ilmaisevan hypoteesin mitä ankarimmassa muodossa, niin he sentään ainakin pidättyivät tekemästä sielusta pelkkää ruumiin heijastumaa; he olisivat voineet yhtä hyvin väittää ruumista sielun heijastumaksi. Mutta he loivat tietä pienennetylle, niukennetulle cartesianismille, joka väittää sielunelämää pelkäksi aivojen elämänaspektiksi ja selittää oletetun »sielun» todellisuudessa merkitsevän vain eräitä aivoilmiöitä, joihin liittyy tajunta jonkinlaisena fosforihohteluna. Koko 18. vuosisadan ajan voimme tosiaankin seurata Descartes'n metafysiikan jatkuvaa yksinkertaistumista. Supistuessaan se yhä suuremmassa määrin liittyy fysiologiaan, ja viimeksimainittu tiede luonnollisesti löytää siitä filosofian, joka on varsin sopiva tarjoamaan sille kaivattua itseluottamusta. Niin ovat filosofit, sellaiset kuin Lamettrie, Helvetius, Charles Bonnet, Cabanis, joiden suhde cartesianismiin on hyvin tunnettu, tuoneet yhdeksännentoista vuosisadan tieteeseen seitsemännentoista vuosisadan metafysiikasta sen, mitä tuo tiede parhaiten käyttää hyödykseen. Se seikka, että ne nykyisen ajan tiedemiehet, jotka yrittävät filosofisesti käsitellä psyykillisen ja fyysillisen elämän välistä suhdetta, kannattavat parallelismihypoteesia, on niinmuodoin ymmärrettävissä: metafyysikot eivät ole heille mitään muuta tarjonneet. Minä myönnän senkin, että he asettavat parallelistisen opin etusijalle kaikkiin niihin verraten, joita voisi kehitellä noudattamalla samaa apriorista sommittelumenetelmää: tuo filosofia rohkaisee heitä jatkamaan matkaansa. Mutta jos joku heistä tulee meille sanomaan, että se on tiedettä, että kokemus osoittaa meille ankaran ja täydellisen vastaavaisuuden vallitsevan aivojen- ja sielunelämän välillä, niin me keskeytämme hänet ja vastaamme näin: Te, tiedemies, voitte epäilemättä kannattaa tätä väittämää samoin kuin metafyysikko sitä kannattaa, mutta silloin ei teissä enää ole sananvuoro tiedemiehellä, vaan metafyysikolla. Te vain annatte meille takaisin, mitä me olemme teille lainanneet. Esittämämme teorian me tunnemme; se on kotoisin meidän työpajoistamme, me filosofit olemme sen valmistaneet, ja se on vanhaa, sangen vanhaa tavaraa. Se ei tietenkään ole siitä syystä huonompi, mutta ei myöskään parempi. Esittäkää se sinä, mikä se todellisuudessa on; älkää yrittäkö uskotella tieteen tulokseksi, teoriaksi, joka on sommiteltu tosiasioiden nojalla ja kykenee niiden vaatiessa muovautumaan uudelleen, sellaista oppia, joka on voinut jo ennen fysiologiamme ja psykologiamme alkuvaiheita jäykistyä ehdottomaan, lopulliseen muotoon, joka on metafyysillisen sommitelman tunnusmerkki.
* * * * *
Ryhtyessämme määrittelemään henkisten toimintojen ja aivotoimintojen välillä vallitsevaa suhdetta sellaisena kuin se ilmenee, jos syrjäytetään kaikki ennakkoluulot ja otetaan huomioon yksinomaan tunnetut tosiasiat, meidän tulee tietää, ettei kysymyksessäoleva, pakostakin vain väliaikainen määritelmä voi tavoitella muuta kuin korkeampi- tai alempiasteista todennäköisyyttä. Mutta todennäköisyys voi tietenkin yhä kasvaa ja määritelmä yhä täsmällistyä sitä mukaa kuin tosiasioita koskevat tietomme avartuvat.
Sanon siis teille, että hengen elämän ja sen fysiologisen myötäilyn huolellinen tutkiminen saa minut uskomaan, että tavallinen terve järki on oikeassa arvellessaan inhimillisessä tajunnassa olevan äärettömän paljon enemmän kuin vastaavissa aivoissa. Esitän tässä suurin piirtein päätelmäni. Se, joka voisi luoda silmäyksen täydessä toiminnassa oleviin aivoihin, seurailla atomien liikehtimistä ja tulkita kaiken näkemänsä, epäilemättä tietäisi jotakin siitä, mitä tajunnassa tapahtuu, mutta tietäisi vain vähän. Hän tietäisi sen, mikä on ruumiillisten eleiden, asenteiden ja liikkeiden ilmennettävissä, sen tajunnantilaan sisältyvän määrän toimintaa, joka on teoksi purkautumassa tai vasta syntymässä; kaikki muu jäisi häneltä näkemättä. Niihin ajatuksiin ja tunteisiin nähden, jotka kehkeytyvät tajunnassa itsessään, hän olisi samassa asemassa kuin katselija, joka selvästi näkee kaikki, mitä näyttelijät näyttämöllä tekevät, mutta ei kuule sanaakaan heidän puheestansa. Näyttelijäin liikehtiminen, heidän eleensä ja asenteensa kieltämättä kuuluvat heidän esittämäänsä kappaleeseen, ja jos teksti on meille tuttu, voimme suunnilleen ennakolta arvata eleen. Sitävastoin ei eleiden tunteminen kerro meille paljoakaan kappaleesta, sillä hieno huvinäytelmä sisältää verrattomasti enemmän kuin ne liikkeet, joiden avulla sen sisältö ilmaistaan. Niinpä uskon, että jos aivokoneistoa koskeva tietomme olisi täydellinen ja täydellinen myös psykologinen viisautemme, niin voisimme arvata, mitä aivoissa tapahtuu jonkin määrätyn sielullisen tilan kestäessä; päinvastainen selonotto sitävastoin olisi mahdoton, koska saman aivotilan vastineeksi tarjoutuu suuri määrä sielullisia tiloja, kaikki yhtä soveliaita.
[Sitäpaitsi näistä tiloista voisimme luoda itsellemme vain epämääräisen, karkeapiirteisen käsityksen, koska jokainen määrätyn henkilön määrätty sielullinen tila on kokonaisuudessaan arvaamaton ja uusi.]
Otettakoon huomioon, etten väitä minkä sielullisen tilan hyvänsä voivan vastata jotakin määrättyä aivotilaa. Määrättyyn kehykseen ette voi sijoittaa mitä taulua tahansa; kehys tavallaan määrää taulun laatua ennakolta eliminoimalla kaikki ne, jotka eivät ole sen kokoisia ja muotoisia, mutta jos muoto ja koko täyttävät vaaditut ehdot, niin taulu sopii kehykseen. Samoin on aivojen ja tajunnan laita. Sillä edellytyksellä, että ne verrattain yksinkertaiset toiminnot — eleet, asenteet, liikkeet — joihin monimutkainen sielullinen tila jakautuu, ovat aivojen valmistelemat, tajunnantila yhtyy tarkoin aivotilaan; mutta on olemassa suuri joukko eri tauluja, jotka sopisivat yhtä hyvin tähän kehykseen. Niinmuodoin eivät aivot määrää ajatusta, ja niinmuodoin on ajatus, ainakin suurelta osalta, aivoista riippumaton.
Tosiasioiden tutkiminen tekee mahdolliseksi yhä täsmällisemmin kuvailla sitä erikoista sielunelämän aspektia, joka nähdäkseni yksin kuvastuu aivotoiminnoissa. Miten onkaan aistimis- ja havaintokyvyn laita? Aineen maailmaan kuuluva ruumiimme ottaa vastaan kiihokkeita, joihin sen on vastattava soveliain liikkein; aivot ja aivojen ja selkäytimen järjestelmä yleensä valmistelevat näitä liikkeitä, mutta aistimus on aivan muuta. Miten on tahtomiskyvyn laita? Ruumis suorittaa eräiden, poikkeuksetta hermostoon kuuluvien mekanismien nojalla tahallisia liikkeitä, jotka odottavat vain ilmoitusmerkkiä alkaakseen toimia; ilmoitusmerkki ja myöskin liikkeen alkuunpano tapahtuvat aivoista käsin. Rolandin vyöhyke, johon tahallinen liikunto on paikallistettu, on tosiaankin verrattavissa vaihdelaitokseen, josta käsin virkailija ohjaa saapuvan junan määrätylle raiteelle, mutta liikunto- ja valintaelimien ohella on muutakin, nimittäin itse valinta. Miten on vihdoin ajattelun laita? Ajatellessamme me melkein aina puhumme itseksemme, luonnostelemme tai valmistelemme — vaikka emme todella suoritakaan — puhe-elinten liikkeitä, joiden avulla ajatuksemme on määrä ilmentyä, ja tämän täytyy jollakin tavoin kuvastua aivoihin. Mutta siihen ei ajatuksen aivomekanismi luullakseni rajoitu: sisäisten ääntämisliikkeiden takana, jotka muuten eivät ole välttämättömiä, on jotakin hienompaa, olennaista. Tarkoitan niitä orastavia liikkeitä, jotka symbolisesti merkitsevät kaikkia ajatuksen peräkkäisiä suuntautumia. Otettakoon huomioon, että todellinen, konkreettinen, elävä ajatus on asia, josta psykologit ovat toistaiseksi puhuneet ylen vähän, koska se on vaivoin sisäisen havainnon tavoitettavissa. Se, mitä tavallisesti tutkitaan, ei ole niinkään ajatus, vaan pikemmin keinotekoinen, kuvia ja käsitteitä yhdistämällä aikaansaatu ajatuksen jäljennös. Mutta kuvista ja käsitteistäkään ette saa rakennetuksi ajatusta enempää kuin avaruudellisista tiloista liikettä. Käsite on ajatuksen pysähtymä; se syntyy, kun ajatus ei jatkakaan matkaansa, vaan seisahtuu tai kääntyy itseensä päin, niinkuin pallo vastuksen kohdatessaan lämpenee. Mutta yhtä vähän kuin lämpö oli pallossa ennakolta olemassa, yhtä vähän oli käsite ajatuksen olennaisena osana. Koettakaa esimerkiksi asettaa perätysten käsitteet pallo, syntyminen, lämpö ja rakentaa niistä lausumani ajatus: »pallossa syntyy lämpöä». Te huomaatte tehtävän mahdottomaksi, huomaatte, että ajatus oli jakamatonta liikuntoa ja että kutakin sanaa vastaavat käsitteet ovat pelkkiä ajatuskuvia, jotka kohoaisivat tajunnassa ilmi jokaisena liikunnon hetkenä, jos ajatus seisahtuisi; — mutta sepä ei seisahdukaan. Jättäkää siis huomiotta keinotekoiset ajatuksen uudelleensommittelut ja tarkastelkaa ajatusta itseänsä, niin havaitsette siinä vähemmän tiloja kuin suuntia, ja näette, että se olennaisesti on sisäisen suuntautumisen jatkuvaa ja alinomaista muuttumista, suuntautumisen, joka lakkaamatta pyrkii ilmenemään ulkoisen suuntautumisen muutosten nojalla, toisin sanoen tekojen ja eleiden avulla, jotka kykenevät kuvaamaan avaruuteen ja vertauskuvallisesti, jollakin tavoin, ilmaisemaan henkistä liikehtimistä. Näitä luonnosteltuja tai pelkästään valmisteltuja liikkeitä me useimmiten emme havaitse, koska niiden tunteminen ei mitenkään kiinnitä mieltämme, mutta toisaalta meidän on pakko ne huomata, kun ahdistamme ajatustamme saadaksemme sen kiinni ihan elävänä ja saadaksemme sen, yhä elossa ollen, siirtymään toisen henkilön mieleen. Miten sanat silloin valinnemmekin, ne eivät kerro, mitä tahdomme niiden kertovan, ellei rytmi, välimerkkien käyttö ja esityksen koko koreografia auta niitä saamaan lukijaa syntyvien liikkeitten sarjan opastamana paneutumaan samanlaiseen ajatus- ja tunneliikuntoon kuin me itse. Tuohon sisältyy koko kirjoittamisen taide. Se muistuttaa tavallaan säveltaiteilijan taidetta, mutta ei pidä luulla, että nyt puheena oleva musiikki vetoaa vain korvaan, kuten yleensä kuvitellaan. Olkoonpa vierasmaalaisen korva miten hyvänsä musiikkiin tottunut, se ei kumminkaan erota toisistaan sellaista suorasanaista ranskankieltä, jota me pidämme musikaalisena, ja sellaista, josta tuo ominaisuus puuttuu, lauseita, jotka ovat ehdottomasti puhdasta ranskaa, ja toisia, jotka ovat vain likipitäen — mistä ilmeisesti selviää, että kysymyksessä ei suinkaan ole äänteiden aineellinen soinnutus. Todellisuudessa kirjailijan taide on varsinkin siinä, että hän saa meidät unohtamaan että hän käyttelee sanoja. Hänen etsimänsä sopusointu on jonkinlaista vastaavaisuutta hänen mielensä ja esityksensä liikunnan kesken, vastaavaisuutta niin täydellistä, että hänen ajatuksensa aaltoilu, lauseiden kannattamana, valtaa meidänkin ajatuksemme ja ettei silloin enää yksityinen sana sinänsä merkitse mitään: on enää vain liikkuva tarkoitus, joka läpäisee sanat, vain kaksi henkeä, jotka tuntuvat värähtelevän välittömästi, sopusoinnussa toistensa kanssa. Puheen rytmi ei siis tarkoita muuta kuin ajatuksen rytmin jäljentämistä, ja mitäpä muuta olisikaan ajatuksen rytmi kuin sitä myötäilevien, tuskin tajuisten, syntyvien liikkeitten rytmiä? Näiden liikkeiden, joiden nojalla ajatus ulkonaistuisi toiminnoiksi, täytyy olla aivoissa valmistettuina ja ikäänkuin ennakolta hahmoteltuina. Tämän, ajatuksen liikunnollisen säestyksen me epäilemättä havaitsisimme, jos voisimme tunkeutua työskenteleviin aivoihin — emme ajatusta itseänsä.
Toisin sanoen: ajatus suuntautuu kohti toimintaa ja kun se ei päädy todelliseen toimintaan, se luonnostelee yhden tai useampia vain mahdollisia toimintoja. Nämä todelliset tai mahdolliset toiminnot, joissa ajatus yksinkertaistuneena heijastuu avaruuteen ja jotka merkitsevät sen liikunnollista ilmituloa, ne kuvautuvat aivoaineeseen. Aivojen ja ajattelun välinen suhde siis on monimutkainen ja ongelmallinen. Jos pyydätte minua määrittelemään sen lyhyesti ja niin ollen välttämättä karkein piirtein, niin sanoisin aivoja yksinomaiseksi pantomiimielimeksi. Niiden tehtävänä on esittää liikkein hengenelämää ja niitä ulkoisia olosuhteita, joihin hengen on sopeutuminen. Aivojen toiminta merkitsee henkiselle toiminnalle samaa kuin orkesterinjohtajan tahtipuikon liikkeet sinfonialle. Sinfonia ulottuu joka suhteessa laajemmalle kuin ne liikkeet, jotka määräävät sen tahtia; samoin ulottuu hengen elämä aivojen elämää avarammalle. Mutta juuri senvuoksi, että aivot erottavat hengen elämästä kaiken sen, mikä on liikkeen muodossa ilmaistavissa ja aineellistettavissa, juuri senvuoksi, että ne siten muodostavat kohdan missä henki tunkeutuu aineeseen, juuri senvuoksi aivot takaavat hengen jokahetkisen sopeutumisen olosuhteisiin, pitävät alinomaa henkeä ja todellisuutta kosketuksessa toistensa kanssa. Se ei siis oikeastaan ole ajatuksen enempää kuin tunteen tai tajunnankaan elin, mutta sen vaikutuksesta tajunta, tunne ja ajatus pysyvät suunnattuina todellisuuden elämään, kelvollisina tehokkaaseen toimintaan. Jos mielitte, voimme sanoa, että aivot ovat elämän tarkkaamisen elin.
Siitä syystä voi lieväkin aivoaineksessa tapahtuva muutos vaikuttaa niin, että koko henki näyttää häiriytyneeltä. Me puhumme eräiden huumausaineiden vaikutuksesta tajuntaan ja yleisemmin aivojen sairauden vaikutuksesta henkiseen elämään. Onko sellaisissa tapauksissa tosiaankin häiriytynyt itse henki vai ehkä pikemmin se koneisto, jonka avulla henki työntyy aineeseen? Puhuessaan järjettömiä mielenvikainen voi noudattaa mitä ankarinta logiikkaa; toisinaan puhuu jokin vainohullu niin, että tekee mieli sanoa hänen vihanansa olevan liiallisen loogillisuuden. Hänen virheensä ei ole siinä, että hän järkeilee huonosti, vaan siinä, että hän järkeilee todellisuuden sivuitse, sen ulkopuolella, niinkuin nukkuva. Otaksukaamme, kuten on todennäköistäkin, että hänen sairautensa aiheutuu aivoaineksen myrkyttymisestä. Ei pidä luulla, että myrkky etsii järkeilyn joistakin aivojen soluista ja että niinmuodoin joissakin määrätyissä aivojen kohdissa esiintyy atomien liikettä, joka vastaa ajatustoimintaa. Ei, luultavaa on, että asia koskee aivoja kokonaisuudessaan, niinkuin soittimen viritetty kieli höltyy kokonaisuudessaan eikä jostakin kohdastaan, kun solmu on huonosti tehty. Mutta samoin kuin tarvitsee vain hieman höllentää ankkuriköyttä, jotta alus pääsee keinumaan aalloilla, samoin voinee vähäisenkin aivoaineksessa tapahtuvan muutoksen vuoksi hengen ja sen tavanomaisena tukikohtana olevien aineellisten olioiden välinen kosketus käydä mahdottomaksi. Silloin henki tuntee todellisuuspohjan häviävän, horjuu ja joutuu jonkinlaisen pyörrytyskohtauksen alaiseksi. Mielenvikaisuus alkaa tosiaankin useissa tapauksissa pyörrytykseen verrattavin tunnoin. Sairas on ymmällä. Hän väittää, etteivät aineelliset esineet ole hänelle enää niin kiinteitä, silmäänpistäviä, todellisia kuin ennen. Se jännitys tai pikemmin se tarkkaavaisuus, jonka varassa henki kiintyi siihen aineen maailman osaan, jonka kanssa oli tekemisissä, höltyy — siinä itse asiassa ainoa aivoissa sattuneen häiriön suoranainen vaikutus. Aivot merkitsevät niinmuodoin välinettä, jonka avulla henki voi vastata olioiden vaikutelmiin liikunnollisin vastavaikutuksin, suoritetuin tai vain aloittelevin, joiden täsmällisyys takaa hengen täydellisen työntymisen todellisuuteen.
Sellainen siis on, suurin piirtein katsoen, hengen suhde ruumiiseen. Minun on mahdoton tässä luetella kaikkia niitä tosiasioita ja perusteita, joihin tämä käsitys pohjautuu. Kumminkaan en voi vaatia teitä ilman muuta uskomaan sanojani. Mikäpä neuvoksi? Ensinnäkin näyttää olevan eräs keino nopeasti suoriutua vastustamastani teoriasta, nimittäin osoittamalla, että aivotoimintojen ja henkisten toimintojen ekvivalenssia tehostava teoria joutuu ristiriitaan itsensä kanssa, kun se ymmärretään täydessä ankaruudessaan, että se vaatii meitä omaksumaan yhtaikaa kaksi vastakkaista näkökantaa ja käyttelemään samalla kertaa kahta merkintäjärjestelmää, jotka kumoavat toisensa. Minä olen kerran aikaisemmin koettanut laatia sellaista todistusta, mutta vaikka se onkin varsin mutkaton, vaatii se kumminkin eräitä realismia ja idealismia koskevia alustavia harkintoja, joiden esittäminen johtaisi liian kauas. [Asia on kehitelty tämän nidoksen lopussa. Ks. viimeistä lukua.] Myönnän muuten, että taitavasti menetellen voi saada ekvivalenssiteorian näyttämään ymmärrettävältä, kunhan luovutaan kehittelemästä sitä materialistiseen suuntaan. Toisaalta on selvää, että jos puhdas järkeily riittääkin meille osoittamaan tuon teorian hylättävyyden, se kumminkaan ei sano eikä voikaan sanoa, mitä on asetettava hylätyn sijaan. Niinmuodoin meidän on lopulta turvauduttava kokemukseen, kuten jo aikaisemmin huomautimme. Mutta miten tarkastella kaikkia niitä normaalisia ja patologisia tiloja, jotka tulisi ottaa huomioon? On mahdotonta tutkia niitä kaikkia, ja jo perinpohjainen syventyminen muutamiin niistä vaatisi liikaa tilaa. Nähdäkseni on olemassa vain yksi keino pulasta pääsemiseksi: valita kaikkien tunnettujen tosiasioiden joukosta ne, jotka näyttävät parallelismiväitteelle suopeimmilta, — itse asiassa ainoat, joiden nojalla teoria on osoittanut todentumisen oireita — muistin tosiasiat. Jos saan tällöin tilaisuuden parilla sanalla, vaikkapa epätäydelliseen ja karkeapiirteiseenkin tapaan, osoittaa, että mainittujen tosiasioiden syvempi tarkastelu horjuttaa niihin nojautuvaa puheenalaista teoriaa, ja vahvistaa ehdottelemaani, niin on jo jotakin saavutettu. Todistuksemme ei tietenkään olisi vielä läheskään täydellinen, mutta tietäisimme ainakin, mistä sitä on etsittävä. Käymme siis asiaan käsiksi.
Ainoa älyllinen toiminto, joka on voitu sijoittaa määrättyyn aivojen kohtaan, on tosiaankin muisti, — täsmällisemmin puhuen: sanojen muistaminen. Esitelmäni alussa minä viittasin siihen, että puhekielen sairauksien tutkimisen nojalla on sijoitettu määrättyihin aivojen poimuihin määrättyjä sanamuistin muotoja. Sen jälkeen kun Broca oli osoittanut puheen ilmennysliikkeiden unohtumisen voivan aiheutua kolmannen vasemmanpuolisen otsapoimun vioittumisesta, on vaivalloisesti rakentunut yhä monimutkaisempi afasiaa [»puhumattomuutta»] ja sen aivoissa esiintyviä edellytyksiä koskeva teoria. Tästä teoriasta olisi paljonkin sanottavaa. Eittämättömästi pätevät tiedemiehet vastustavat sitä nykyään puhekielen sairauksia myötäileviin aivovioittumiin kohdistuvien entistä huolellisemmin suoritettujen huomioiden nojalla. Vuosisatamme alussa (en mainitse asiaa turhamaisuudesta vaan osoittaakseni, että sisäinen havainto voi olla tehokkaammiksi luultuja menetelmiä parempi) minä väitin, että silloin koskemattomana pidetty teoria kaipasi ainakin korjausta. Mutta vähät siitä! On olemassa eräs seikka, johon nähden vallitsee yleinen yksimielisyys, nimittäin se käsitys, että sanamuistin sairaudet aiheutuvat selvemmin tai epämääräisemmin paikallistettavista aivojen vioittumista. Tarkastelkaamme nyt, kuinka tämän tuloksen tulkitsee se teoria, joka tekee ajatuksesta aivojen toiminnon, ja yleisemmin kaikki ne, jotka uskovat parallelismiin eli aivotyön ja ajatustyön kesken vallitsevaan ekvivalenssiin.
Heidän selityksensä on mitä yksinkertaisin. Muistikuvat ovat aivoissa kasautuneina sinne jonkin anatomisen ainesosaryhmän muuntumina; niiden muistista häviäminen merkitsee vain niiden kannatteena olevien anatomisten elementtien vahingoittumista tai häviämistä. Me puhuimme taannoin laatoista, fonogrammeista. Sellaisia vertauskuvia tapaa kaikissa niissä muistia koskevissa selityksissä, joissa selitysperusteeksi otetaan aivot: ulkoisten esineiden aiheuttamat vaikutelmat muka säilyvät aivoissa ikäänkuin herkistetyssä laatassa tai fonografilevyssä. Asiaa lähemmin tarkastaen havaitsee helposti, kuinka pettäviä nuo vertauskuvat ovat. Jos esimerkiksi jonkin esineen mielessäni säilyvä näkömuistikuva olisi tuon esineen aivoihin jättämä vaikutelma, niin minulla ei milloinkaan olisi yhtä ainoata esineen muistikuvaa, vaan niitä olisi minulla tuhansittain, miljoonittain. Yksinkertaisin ja muuttumattominkin esine näet vaihtaa muotoansa, kokoansa, vivahdustansa riippuen siitä, mistä kohdasta sitä tarkastelen: ellen siis pakottaudu sitä katsellessani ehdottomaan liikkumattomuuteen, elleivät silmäni jäykisty hievahtamatta tuijottamaan, niin verkkokalvooni piirtyy perätysten lukemattomia, mitenkään yhtenäistymättömiä kuvia siirtyäkseen siltä aivoihin. Miten siis käykään, jos on kysymyksessä visuaalinen kuva jostakin henkilöstä, jonka kasvonpiirteet muuttuvat, jonka ruumis liikkuu, jonka vaatteet ja ympäristö ovat erilaiset joka kerta kun hänet näen? Ja kumminkin on eittämätöntä, että tajuntani osoittaa minulle yhden ainoan kuvan, käytännöllisessä katsannossa melkeinpä muuttumattoman kuvan esineestä tai henkilöstä, mikä seikka ilmeisesti todistaa, ettei kysymyksessä ole mekaaninen merkintä, vaan jokin aivan toisenlainen tapahtuma. Samaa voisi muuten sanoa auditiivisestakin muistikuvasta. Eri henkilöiden tai saman henkilön eri ajankohtina, eri lauseyhteydessä lausuma sana aiheuttaa fonogrammeja, jotka eivät ole täysin yhtäläiset: kuinkapa voisikaan lausutun sanan muistikuva, suhteellisen muuttumaton ja yksinäinen, olla fonogrammiin verrattavissa? Yksin tämä seikka riittäisi jo tekemään epäiltäväksi teorian, joka johtelee sanamuistin sairaudet aivojen kuoreen automaattisesti piirtyneiden muistikuvien rappeutumisesta tai häviämisestä.
Tarkastelkaamme, mitä näissä sairauksissa tapahtuu. Milloin aivot ovat vaikeasti vioittuneet ja sanojen muistaminen syvästi järkkynyt, voi sattua, että jokin kiihotus, esimerkiksi mielenliikutus, äkkiä palauttaa muistin, joka näytti iäksi kadonneen. Olisiko se mahdollista, jos muistikuva olisi sijainnut vikaantuneessa tai hävinneessä aivoaineksessa? Pikemmin näyttää olevan laita niin, että aivojen tehtävänä on muistelman palauttaminen eikä sen säilyttäminen. Afasiaa sairastava henkilö ei kykene löytämään sanaa sitä tarvitessaan, hän näyttää kiertelevän sen ympärillä, häneltä tuntuu puuttuvan tarvittavaa voimaa asettaakseen sormensa juuri siihen kohtaan, jota on kosketettava; psykologisella alueella voiman ulkonaisena merkkinä tosiaankin on aina täsmällisyys. Muisti kuva näyttää olevan säilössä: korvatessaan kiertoilmaisuin sanaa, jonka luulee kadonneen, potilas toisinaan sijoittaa niihin itsensä kaivatun sanan. Heikontunut on se kyky sopeutua tilanteeseen, joka aivomekanismin on taattava. Tarkemmin sanoen: häiriytynyt on kyky tehdä muistikuva tajuiseksi luonnostelemalla ennakolta niitä liikkeitä, joiden varassa muistikuva, jos se olisi tajuinen, jatkuisi teoksi. Mitä teemmekään, kun tahdomme palauttaa mieleemme jonkin unohtuneen erisnimen? Me koettelemme kaikkia aakkosten kirjaimia, toista toisensa jälkeen, lausumme aluksi niitä vastaavat äänteet hiljaa mielessämme; ellei se riitä, lausumme ne ääneen. Me siis paneudumme kaikkiin niihin liikunnollisiin asenteihin, joiden kesken valinta on suoritettava, ja kun haluttu asenne löytyy, solahtaa sanan äänellinen ilmaus siihen ikäänkuin ennakolta varattuun kehykseen. Tämä todellinen tai virtuaalinen, suoritettu tai luonnosteltu mimiikki on aivomekanismin taattava. Ja siihen sairaus epäilemättä kohdistuu.
Ottakaa nyt huomioon, miten havaitaan käyvän progressiivisessa afasiassa, toisin sanoen niissä tapauksissa, joissa sanojen unohtaminen yhä yltyy. Sanat silloin yleensä katoavat määrätyssä järjestyksessä ikäänkuin sairaus olisi selvillä kieliopista: ensinnä häviävät erisnimet, sitten yleisnimet, sitten laatusanat ja vihdoin teonsanat. Tämä seikka näyttää ensi silmäyksellä tukevan sitä otaksumaa, jonka mukaan muistikuvat kasautuvat aivoainekseen. Erisnimet, yleisnimet, laatusanat ja teonsanat muodostaisivat niin sanoaksemme päällekkäisiä kerrostumia ja kerrostumat vioittuisivat toinen toisensa jälkeen. On kumminkin huomattava, että sairaus voi johtua mitä erilaisimmista syistä, ilmetä mitä erilaisimmissa muodoissa, saada alkunsa missä kohden hyvänsä kysymyksessäolevalla aivoalueella ja jatkua mihin suuntaan tahansa muistikuvien katoamisjärjestyksen pysyessä samana. Olisiko se mahdollista, jos sairaus koskisi muistikuvia itseänsä? Asia siis on selitettävä toisin. Minä ehdotan tässä varsin mutkatonta selitystä. Ensinnäkin: jos erisnimet häviävät ennen yleisnimiä, viimeksimainitut ennen laatusanoja, laatusanat ennen teonsanoja, niin seikka johtuu siitä, että erisnimi palautuu mieleen hankalammin kuin yleisnimi, yleisnimi hankalammin kuin laatusana, laatusana hankalammin kuin teonsana; palauttamistoiminnon, jota aivot ilmeisesti avustavat, täytyy niinmuodoin rajoittua yhä helpompiin tapauksiin sitä mukaa kuin aivojen vioittuminen käy vaikeammaksi. Mutta mistä johtuu mieleenpalauttamisen suurempi tai pienempi hankaluus? Ja miksi muistuvat teonsanat mieleemme helpommin kuin mitkään muut? Siitä yksinkertaisesta syystä, että teonsanat ilmaisevat toimintaa ja että ne ovat elein esitettävissä. Teonsana on välittömästi eleiksi muutettavissa, laatusana vain sisältämänsä teonsanan välityksellä, nimisana käyttelemällä kahta välijäsentä, laatusanaa, joka ilmaisee jonkin sen määreistä, ja teonsanaa, joka sisältyy laatusanaan, erisnimi kolmen välijäsenen, yleisnimen, laatusanan ja teonsanan avulla. Sitä mukaa kuin siirrymme teonsanasta erisnimeen me niinmuodoin loittonemme heti jäljiteltävissä olevasta, ruumiin elein esitettävästä toiminnasta, etsityn sanan ilmaiseman idean vertauskuvallisena liikkeenä esittäminen vaatii yhä mutkikkaampaa koneistoa, ja koska aivojen tehtävänä on näiden liikkeiden valmisteleminen, koska niiden toiminta tässä suhteessa on sitä rajoitetumpaa ja yksinkertaisempaa, mitä vaikeammin kysymyksessä oleva kohta aivoissa on vioittunut, ei ole ollenkaan ihmeteltävää, jos sellainen kudosten turmeltuminen, joka tekee mahdottomaksi erisnimien tai yleisnimien mieleenpalauttamisen, ei estä teonsanojen muistamista. Tässä kohden, kuten muutenkin, tosiasiat taivuttavat meitä pitämään aivojen toimintaa henkisen toiminnan miimillisenä supistelmana eikä sen ekvivalenttina.
Mutta jos muistikuva ei piile aivoissa, missä se sitten säilyykään? — Totta puhuen en ole varma, onko kysymyksessä »missä?» järkeä vielä silloinkin, kun ei enää ole puhe aineellisesta esineestä. Valokuvauslevyt säilyvät kotelossaan, fonografilevyt hyllyissään, mutta miksi tarvitsisivatkaan muistikuvat, jotka eivät ole nähtäviä enempää kuin koskettaviakaan esineitä, sisältäjää, ja miten niillä voisikaan sellainen sisältäjä olla? Jos kumminkin tahdotte tuon kysymyksen tehtäväksi, niin olkoon menneeksi, mutta minä käsitän silloin pelkästään vertauskuvallisesti muistikuvien sisältäjän ja sanon ihan yksinkertaisesti, että tuo sisältäjä on ihmisen henki. Minä en esitä otaksumaa, en herätä eloon salaperäistä entiteettiä, vaan nojaudun havaintoon, sillä ei ole mitään välittömämmin läsnäolevaa, ei mitään ilmeisemmin todellista kuin tajunta, ja ihmisen henki on tajunta itse. Tajunta taas merkitsee ennen kaikkea muistia. Minä juttelen tällä hetkellä kanssanne, lausun sanan »jutelma». On ilmeistä, että sana esiintyy tajunnassani kerrallaan; ellei, niin tajunta ei käsittäisi sitä yhdeksi sanaksi eikä antaisi sille merkitystä. Minun lausuessani sanan viimeistä tavua ovat molemmat edelliset kumminkin jo lausutut; ne ovat menneisyyttä verrattuina viimeiseen, jonka niin ollen pitäisi vaatia itselleen nykyisyyden nimeä. Mutta tuo viimeinen tavu »ma» ei olekaan lausuttu silmänräpäyksellisesti; miten lyhyt siihen kulunut aika lieneekin, se on jaettavissa osiin ja nämä osat ovat menneisyyttä verrattuina niiden viimeiseen osaan, joka muodostaisi lopullisen nykyhetken, ellei olisi vuorostaan jaettavissa. Miten siis menettelettekin, ette voi vetää rajaviivaa menneisyyden ja nykyisyyden, muistin ja tajunnan välille. Kun lausun sanan »jutelma», ei mielessäni ole ainoastaan tämä sana alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen, vaan sitäpaitsi edelliset sanat, esittämäni osa lausetta; ellei, niin olisin kadottanut esitykseni johtolangan. Jos nyt esitelmäni jäsennys olisi ollut toisenlainen, niin lauseeni olisi voinut alkaa varhemmin, se olisi kenties sisällyttänyt itseensä edellisen lauseen, ja »nykyisyyteni» olisi avartunut vieläkin kauemmaksi menneisyyteen. Kulkekaamme tämä ajatusura päähän saakka: otaksukaamme, että esitelmäni on kestänyt jo vuosikausia, tajuntani ensi heräämisestä asti, että se jatkaa yhtä ainoata lausetta ja että tajuntani olisi riittävässä määrin irrallaan tulevaisuudesta, riittävässä määrin toiminnasta välittämätön antautuakseen yksinomaan käsittämään lauseen tarkoitusta; silloin en tutkisi koko tuon lauseen säilymistä enempää kuin nyt »jutelma»-sanan kahden ensimmäisen tavun säilyntää sen viimeistä tavua lausuessani. Minä uskonkin, että koko sisäinen elämämme on tavallaan yksi ainoa lause, joka alkaa tajunnan ensi heräämisestä, lause, jossa on runsaat määrät pilkkuja, mutta jota ei milloinkaan katkaise piste. Tästä taas johtuu, että uskon koko menneisyytemme olevan läsnä, alitajuisena, — läsnä siten, ettei tajuntamme, sitä ilmisaattaakseen, tarvitse siirtyä rajojensa ulkopuolelle eikä liittää itseensä mitään vierasta; havaitakseen selvästi oman sisältönsä, tai paremmin sanoen oman olemuksensa, sen tarvitsee vain työntää syrjään este, kohottaa verho. Onnekas este, äärettömän arvokas verho! Aivot palvelevat meitä pitämällä tarkkaavaisuutemme suunnattuna elämään, ja elämä silmäilee eteenpäin, se kääntyy katsomaan taaksensa vain sikäli kuin menneisyys kykenee sitä auttamaan tulevaisuuden kirkastamisessa ja valmistelemisessa. Eläminen merkitsee hengelle lähinnä keskittymistä suoritettavan teon varalle. Se siis merkitsee työntymistä olioihin käyttelemällä välineenä koneistoa, joka ottaa tajunnasta kaiken sen, mikä on käyttökelpoista toimintaa varten, välittämättä siitä, että muut alueet suurimmalta osalta himmentyvät. Se on aivojen tehtävä muistitoiminnossa: se ei säilytä menneisyyttä, vaan naamioi aluksi ja sallii sitten kuultaa läpi sen, mikä on käytännössä hyödyllistä. Se on aivojen tehtävä henkeen nähden yleensäkin. Erottamalla hengestä sen, mikä on ulkonaistettavissa liikkeeksi, tunkemalla hengen tähän liikunnolliseen kehykseen aivot useimmiten saavat sen rajoittamaan näkemystänsä, mutta myös tehostamaan toimintaansa. Toisin sanoen: henki ulottuu kaikin puolin aivoja avarammalle, ja aivojen toiminta vastaa ainoastaan ylen pientä osaa henkisestä toiminnasta.
* * * * *
Mutta samalla selviää, ettei hengen elämä voi olla ruumiin elämän vaikutusta, että kaikki päinvastoin näyttää osoittavan ruumiin olevan hengen käytettävissä ja ettei meillä niinmuodoin ole mitään syytä otaksua ruumiin ja hengen olevan erottamattomasti toisiinsa yhdistettyjä. Ymmärrätte hyvin, etten ryhdy tässä ratkaisemaan äkkipikaa, niiden parin minuutin aikana, jotka ovat käytettävissäni, kaikkein vaikeimpia ongelmia, mitä ihminen voi itsellensä asettaa. Toisaalta olisi mielestäni anteeksiantamatonta, jos tahtoisin niitä väistää. Mistä me tulemme? Mitä teemme täällä maan päällä? Minne menemme? Ellei filosofia tosiaankaan voisi mitään vastata näihin ylen tärkeihin kysymyksiin tai ellei se kykenisi niitä yhä paremmin selvittämään, niinkuin jotakin biologista tai historiallista probleemaa jatkuvasti selvitetään, ellei se voisi tarjota niiden hyväksi yhä perinpohjaisempaa kokemusta, yhä terävämpää todellisuuden havaitsemista, jos sen olisi rajoituttava loppumattomiin saakka tappeluttamaan niitä, jotka väittävät kuolemattomuutta olevan, ja niitä, jotka sen kieltävät, kumpaakin puoluetta sielun tai ruumiin hypoteettisen olemuksen nojalla tehdyin johtopäätöksin, niin olisi melkein syytä sanoa, Pascalin lauselman merkitystä muuttaen, ettei koko filosofia ole hetkenkään vaivan arvoinen. Kuolemattomuutta itseänsä varmaankaan ei voida kokeellisesti todistaa, sillä kokemus koskee aina rajoitettua kestoa, ja uskonto, kuolemattomuudesta puhuessaan, vetoaa ilmestykseen. Mutta merkitsisi jotakin, merkitsisi paljonkin, jos voitaisiin kokemuksen piirissä näyttää toteen kuoleman jälkeinen olemassaolo jonakin rajoitettuna aikana; silloin voitaisiin jättää pois filosofian piiristä kysymys, onko tuo aika rajaton vai eikö. Näihin vaatimattomampiin mittasuhteisiin supistettuna ei sielun kohtaloa koskeva filosofinen ongelma näytä minusta ollenkaan mahdottomalta ratkaista. Aivot työskentelevät. Tajunta tuntee, ajattelee ja tahtoo. Jos aivojen työ vastaisi tajuntaa kokonaisuudessaan, jos aivojen elämä ja sielun elämä olisivat ekvivalentteja, niin tajunta voisi noudatella aivojen kohtaloita ja kuolema olla kaiken loppuna. Missään tapauksessa ei kokemus puhuisi sellaista päätelmää vastaan, ja filosofin, joka väittää haudantakaista elämää olevan olemassa, olisi tyytyminen tukemaan väitettänsä jollakin metafyysillisellä sommitelmalla, — mikä yleensäkin muodostaa hauraan perustuksen. Jos sitävastoin, kuten olen koettanut osoittaa, sielunelämä ulottuu aivojen toimintoja avarammalle, jos aivot rajoittuvat ilmaisemaan liikkeinä pienoista osaa siitä, mitä tajunnassa tapahtuu, silloin sielun kuolemattomuus käy niin todennäköiseksi, että todistamisvelvollisuus kuuluu sille, joka kieltää, paljoa pikemmin kuin sille, joka väitettä kannattaa. Ainoa aihe uskoa tajunnan kuolemassa sammuvan on näet siinä, että näemme ruumiin joutuvan hajoamistilaan, ja tämä aihe käy merkityksettömäksi, jos melkein koko tajunnan riippumattomuus ruumiista on sekin havaittu tosiasia. Siten käsittelemällä sielun kuolemattomuuden ongelmaa, vetämällä sen alas niistä korkeuksista, joihin perinnäinen metafysiikka on sen sijoittanut, siirtämällä sen kokemuksen kentälle, me epäilemättä luovumme yrittämästä yhdellä iskulla lopullista ratkaisua. Mutta mitäpä tehdä? Filosofiassa on valittava joko puhdas järkeily, joka tähtää lopulliseen tulokseen, jota on mahdoton kehittää edelleen, koska sitä pidetään täydellisenä, tai kärsivällinen huomioiminen, joka suo vain likimääräisiä, mutta rajattomasti korjaus- ja täydennyskelpoisia tuloksia. Edellinen menetelmä, joka tahtoo heti saattaa meidät varmuuteen, tuomitsee meidät pelkän todennäköisyyden tai pikemminkin pelkän mahdollisuuden rajoihin, sillä harvoin sattuu, ettei sitä voisi käytellä todistamaan oikeaksi kahta vastakkaista väittämää, jotka ovat yhtä yhtenäiset ja yhtä otaksuttavat. Jälkimmäinen tavoittelee aluksi vain todennäköisyyttä, mutta johtaa meitä, toimien alueella, missä todennäköisyys voi rajattomasti kasvaa, vähitellen sellaiselle kannalle, joka on käytännössä varmuuden veroinen. Näistä kahdesta filosofoimistavasta minä olen valinnut omani. Olisin iloinen, jos olisin voinut, vaikkapa vähänkin, opastaa teitä valinnassanne.