III.
»ELÄVIEN HAAMUT» JA »PSYYKILLINEN TUTKIMUS»
Kuinka ovat selitettävissä ne ennakkoluulot, joita psyykillisillä tieteillä on ollut voitettavina ja joita monet yhä vieläkin hellivät? Epäilemättä kuuluvat ne henkilöt, jotka »tieteen nimessä» tuomitsevat sellaisia tutkimuksia, tieteilijöiden luokkaan; niiden harrastajiin taas kuuluu varsinaisia tiedemiehiä, fysiikan, kemian ja fysiologian tutkijoita. Sattuu kumminkin yhä vielä, että todelliset oppineet, jotka ovat valmiit omaksumaan minkä tahansa laboratoriossa suoritetun työn, olipa se miten vähäpätöinen tahansa, syrjäyttävät tahallansa kaikki psyykilliset tutkimustulokset. Mistä tämä johtuu? Kaukana siitä, että pelkästä arvosteluhalusta arvostelisin vuorostani heidän arvosteluansa; olen sitä mieltä, että kumoamiseen käytetty aika filosofiassa merkitsee yleensä suotta menetettyä aikaa. Mitä jää tulokseksi niistä monista vastaväitteistä, joita lukuisat ajattelijat kohdistavat toisiinsa? Vähän tai ei mitään. Huomioon otettavaa ja pysyväistä on vain esitetty positiivinen totuus: myönteinen tosi väite asettuu sisäisen voimansa nojalla väärän aatteen sijaan ja osoittautuu parhaaksi kumoajaksi, vaikka sen esittäjä ei olekaan vaivautunut ketään kumoamaan. Mutta tässä ei olekaan kysymyksessä vain kumoaminen ja kritikoiminen. Minun tekee mieleni osoittaa, että vastaväitteiden ja ivailujen pohjalla on, näkymättömänä, mutta läsnä olevana, eräänlaista itsetiedotonta metafysiikkaa, — itsetiedotonta ja niinmuodoin epävakaista, itsetiedotonta ja senvuoksi kykenemätöntä siihen alinomaiseen uuteen muotoutumiseen havainnon ja kokemuksen varassa, jota filosofian nimi edellyttää, — että tämä metafysiikka on luonnollista, että se joka tapauksessa johtuu eräästä aikoja sitten ihmishenkeen juurtuneesta luontumuksesta ja että tämä selittää sen säilymisen ja laajan suosion. Tahdon syrjäyttää kaiken sen, mikä sitä naamioi, käydä siihen suoraan käsiksi ja katsoa, mihin se kelpaa. Mutta sitä ennen, ja päästäkseni koskettelemaan psyykillisten tutkimusten kohdetta, sanon sanasen ao. menetelmästä, — menetelmästä, jonka ymmärrän ällistyttävän eräitä oppineita.
Ammattioppineelle ei ole mikään niin epämieluista kuin nähdä sovellettavan samanlaatuiseen tieteeseen kuin hänen harjoittamansa sellaisia tutkimis- ja todentamismenetelmiä, joita hän itse on aina huolellisesti karttanut, Hän pelkää tartuntaa. Hän käsittelee menetelmäänsä täydellä oikeudella niinkuin työmies omia työaseitansa. Hän rakastaa sitä sen itsensä vuoksi, riippumatta siitä, mitä se saa aikaan. Luulenpa William Jamesin juuri siten määritelleen tieteen harrastelijan ja ammattimiehen välisen eron: edellisessä herättää mielenkiintoa ennen kaikkea saavutettu tulos, jälkimmäisessä ne menetelmät, joiden avulla tulokseen päästään. Psyykilliset ilmiöt ovat kieltämättä samanlaisia kuin ne, jotka muodostavat luonnontieteiden tutkimuskohteen; menetelmä, jota noudatamme ja jota meidän on noudattaminen, sitä vastoin ei useinkaan millään muotoa soinnu luonnontieteellisiin menetelmiin.
Minä sanon näiden tosiasiain olevan samanlaisia. Tarkoitan, että niissä ilmenee lakimääräisyyttä ja että ne voivat, nekin, toistua rajattomasti ajassa ja avaruudessa. Ne eivät ole sellaisia tosiasioita, joita tutkii esimerkiksi historioitsija. Historia ei ala uudelleen; Austerlitzin taistelu on kerran taisteltu, sitä ei taistella enää milloinkaan. Koska samat historialliset olosuhteet eivät voi toistua, ei sama historiallinen tosiasia voi ilmaantua uudelleen, ja koska laki välttämättä lausuu, että määrättyjä, aina samoina pysyviä syitä vastaa vaikutus, joka sekin on aina sama, niin varsinainen historia ei kohdistu lakeihin, vaan yksityisiin tosiasioihin ja niihin yhtä yksityisiin olosuhteisiin, joiden vallitessa ne ovat ilmenneet. Tällöin on ainoana kysymyksenä, onko tapahtuma todellakin sattunut määrättynä ajankohtana, määrätyssä avaruuden kohdassa, ja miten se on aiheutunut. Jos sitävastoin on kysymyksessä esimerkiksi todenmukainen hallusinaatio, — sairaan tai kuolevan ilmestyminen sukulaiselle tai ystävälle, joka asuu kaukana, kenties maapallon toisella puolella, — niin tässä tosiasiassa, mikäli se on todellinen, kieltämättä ilmenee laki, joka on fysiikan, kemian ja biologian lakeihin verrattavissa. Minä otaksun tässä, hetken aikaa, että tuon ilmiön aiheuttaa toisen tajunnan vaikutus toiseen, että tajunnat voivat siten olla yhteydessä keskenään ilman näkyvää välittäjää ja että on olemassa, kuten sanotte, »telepatiaa» eli kaukovaikutusta. Jos telepatia on todellisuuden ilmiö, niin se voi toistua rajattomasti. Minä väitän vielä enemmän: jos telepatia on todellisuuden ilmiö, on mahdollista, että se toimii joka hetki ja kaikissa ihmisissä, mutta liian heikosti voidakseen tulla havaituksi, tai sillä tavoin, että aivomekanismi ehkäisee sen vaikutuksen, meidän parhaaksemme, sinä hetkenä, jolloin se on astumassa tajuntamme kynnyksen yli. Me synnytämme joka hetki sähköä, ilmakehä on aina sähköinen, ja me liikumme magneettisten virtojen keskellä, mutta siitä huolimatta on tuhansien vuosien kuluessa elänyt miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole aavistaneetkaan sähkön olemassaoloa. Samaten ovat meiltä voineet jäädä havaitsematta läheiset telepaattiset ilmiöt. Mutta olipa miten tahansa, joka tapauksessa on kieltämätöntä, että telepatia, jos se on todellista, on myös luonnollista, ja ettei meidän, kunhan kerran saisimme selville sen ehdot, enää tarvitsisi telepaattisen vaikutuksen saamiseksi odottaa »elävän haamua» enempää kuin meidän nykyään tarvitsee sähkökipinän näkemistä varten odottaa taivaan hyvää tahtoa ja rajuilman näytelmää, kuten muinoin.
Kysymyksessä siis on ilmiö, joka näyttää luonnostaan edellyttävän samaa tutkimustapaa kuin jokin fysikaalinen, kemiallinen tai biologinen tosiasia. Mutta mepä emme menettelekään siten; meidän on pakko turvautua ihan toisenlaiseen menetelmään, joka on historiantutkijain ja tutkintotuomarin käyttelemien menettelytapojen välimuoto. Jos totuudenmukainen hallusinaatio viittaa menneisyyteen, niin me tutkimme asiakirjoja, arvostelemme niitä, kirjoitamme niitä, kirjoitamme kappaleen historiaa. Jos taas asia on äskettäin tapahtunut, niin me käyttelemme tavallaan oikeudellista menettelytapaa, asetumme yhteyteen todistajien kanssa, kuulustelemme heitä vastakkain, hankimme tietoja heistä. Kun kertaan muistissani yli kolmekymmentä vuotta uupumatta jatketun ihailtavan tiedustelutyön tuloksia, kun ajattelen niitä varokeinoja, joihin on ryhdytty erehdyksen välttämiseksi, kun näen, kuinka useimmissa esitellyissä tapauksissa hallusinaatio oli kerrottu yhdelle tai useammalle henkilölle, vieläpä usein kirjoitettukin, ennenkuin se todettiin totuudenmukaiseksi, kun otan huomioon tosiasioiden suunnattoman määrän ja varsinkin niiden kesken vallitsevan yhtäläisyyden, niiden yhteiset sukupiirteet, monien toisistaan riippumattomien, eriteltyjen, tarkasteltujen, arvosteltujen todistusten yhtäpitävyyden — niin taivun puolestani uskomaan telepatiaan samalla tavalla kuin uskon esimerkiksi Voittamattoman armadan häviöön. Kysymyksessä ei ole se matemaattinen varmuus, jonka minussa synnyttää Pythagoraan väittämän todistaminen, ei myöskään se fysikaalinen varmuus, jonka herättää Galilein lain todentaminen. Epäilemättä varmuuteni kumminkin on yhtä suuri kuin historiallisissa tai oikeudellisissa asioissa saavutettava.
Mutta sepä se saakin ymmälle varsin useita henkilöitä. Kunnollisesti selvittelemättä itselleen tätä vastenmielisyytensä aihetta he oudoksuvat sitä, että on käsiteltävä historiallisesti tai oikeudellisesti tosiasioita, jotka siinä tapauksessa, että ovat todellisia, varmaan noudattavat lakeja ja joiden niinmuodoin pitäisi soveltua havainto- ja koemenetelmän kohteiksi. Jos saamme asian luonnistumaan laboratoriossa, niin se hyväksytään mielellään, mutta siihen mentäessä sitä pidetään epäiltävänä. Sen nojalla, ettei »psyykillinen tutkimus» kykene menettelemään niinkuin fysiikka ja kemia, päätellään, ettei se ole tiedettä, ja koska »psyykillinen ilmiö» ei ole vielä pukeutunut siihen yksinkertaiseen ja abstraktiseen muotoon, joka avaa tosiasialle tien laboratorioon, niin se selitettäisiin mielellään epätodelliseksi. Siten luullakseni päättelevät »salatajuisesti» eräät oppineet.
Samaa tuntoa, samaa konkreettiseen kohdistuvaa halveksimista havaitaan piilevän niissä vastaväitteissä, joiden kohteiksi joutuvat erinäiset päätelmämme. Mainitsen vain yhden esimerkin. Jokin aikaa sitten johtui eräässä hienossa seurassa keskustelu niihin ilmiöihin, joita me tutkimme. Läsnä oli eräs huomatuimpia oppineitamme, eräs lääketieteen edustaja. Kuunneltuaan tarkkaavasti hän puuttui puheeseen lausuen ajatuksensa suunnilleen näin: »Kaikki, mitä kerrotte, herättää minussa suurta mielenkiintoa, mutta minä pyydän teitä harkitsemaan asioita, ennenkuin teette johtopäätöksenne. Minäkin tiedän erään omituisen tapauksen ja otan taatakseni sen todenperäisyyden, sillä sen on minulle kertonut eräs erittäin älykäs naishenkilö, jonka sanaan ehdottomasti luotan. Mainitun naishenkilön mies, upseeri, kaatui eräässä etujoukkojen kahakassa, kuolinhetkenä vaimo näki tapahtuman, näki sen tarkkapiirteisenä, kaikin puolin todellisuutta vastaavana. Te päättelette kenties, kuten hän itsekin, että kysymyksessä oli selvänäköisyys, kaukovaikutus jne.? Älkää kumminkaan unohtako erästä seikkaa: monet aviovaimot ovat nähneet unessa miehensä kuolleena tai kuolemankielissä, vaikka hän todellisuudessa on voinut erittäin hyvin. Havaitaan vain ne tapaukset, joissa näkemys pitää paikkansa, muut jätetään huomioonottamatta. Jos kerättäisiin kaikki tapaukset, niin nähtäisiin todennettavissa olevien aiheutuvan sattumasta.»
Keskustelu juontui siitä toisille urille, eikä voinut tulla kysymykseenkään aloittaa filosofista väittelyä: paikka, enempää kuin aikakaan, ei ollut sovelias. Mutta pöydästä noustua tuli eräs nuori tyttö, joka oli tarkoin kuunnellut, sanomaan minulle: »Minusta näyttää siltä, ettei tohtori päätellyt oikein. En tiedä, missä hänen päätelmänsä virhe on, mutta virhe siinä täytyy olla.» Epäilemättä, siinä oli virhe. Nuori tyttö oli oikeassa ja kuuluisa oppinut väärässä. Viimeksi mainittu jätti huomioonottamatta ilmiön konkreettiset puolet. Hän päätteli näin: Kun unennäkö tai hallusinaatio ilmoittaa meille jonkin sukulaisen kuolleen tai olevan kuolemaisillaan, niin se on joko totuudenmukainen tai valheellinen: henkilö kuolee tai ei kuole. Jos siis tahtoisi saada varmuuden siitä, ettei kysymyksessä ole pelkkä sattuma, pitäisi näyn oikeaan osuessa voida verrata toisiinsa »totuudenmukaisten» ja »valheellisten» tapausten lukumäärää. Hän ei havainnut päätelmänsä nojautuvan perusteenvaihtoon: olihan hän vaihtanut konkreettisen ja eloisan näyn — upseeri kaatumassa määrättynä hetkenä, määrätyssä paikassa, ne ja ne sotilaat vieressänsä — tähän kuivaan ja abstraktiseen kaavaan: »Naishenkilö oli oikeassa eikä väärässä.» Siinä tapauksessa, että hyväksymme asian abstraktiseksi muuttamisen, meidän todellakin täytyy vertailla toisiinsa in abstracto totuudenmukaisten ja valheellisten tapausten lukumäärää, ja niinmuodoin me kenties havaitsemme valheellisia olevan enemmän kuin totuudenmukaisia, joten tohtori olisi oikeassa. Mutta tämä abstraktio merkitsee, että jätetään huomiotta se, mikä on olennaista, nimittäin naishenkilön näkemä kuva, jonka hän havaitsee toistavan sellaisenaan erään monimutkaisen, kaukaisen tapahtuman. Voitteko käsittää, että maalaria, joka sommittelee kankaalle erästä taistelunvaihetta esittävää ryhmää, saattaisi pelkkä sattuma auttaa luomaan kuvan todellisista sotilaista, jotka sinä päivänä ottavat osaa taisteluun suorittaen maalarin kuvaamat eleet ja liikkeet? Ette suinkaan. Se mahdollisuuksien arvioiminen, johon asian yhteydessä vedotaan, osoittaisi tuon mahdottomaksi, koska kohtaus, jossa määrätyt henkilöt esiintyvät määrätyissä asenteissa, on ainoalaatuinen, koska jo ihmiskasvojen piirteet ovat ainoalaatuisia ja koska niinmuodoin jokainen henkilö — ja sitäkin enemmän heitä yhdistävä kohtaus — on hajotettavissa rajattomaan määrään ainesosia, jotka meistä nähden ovat riippumattomia toisistansa; niin ollen tarvittaisiin äärettömän paljon yhteensattumia, jotta sattuma voisi tehdä mielikuvituksen luomasta kohtauksesta todellisen kohtauksen jäljennöksen. [Tässä jää vielä lukuunottamatta ajallinen yhteensattuminen, ts. se seikka, että kaksi samansisältöistä kohtausta on ilmestyäksensä valinnut saman hetken.] Toisin sanoen: on matemaattisesti mahdotonta, että maalarin mielikuvituksen luoma taulu voisi kuvata jotakin taistelun vaihetta sellaisena kuin se todellisuudessa ilmenee. Mutta naishenkilö, jolle ilmestyi näkynä taistelun kohtaus, oli aivan samassa asemassa kuin maalaajamme: hänen mielikuvituksensa loi kuvan. Jos kuva tarkoin esitti todellista tapahtumaa, niin hänen täytyi välttämättä tuo tapahtuma havaita tai olla yhteydessä jonkin tajunnan kanssa, joka sen havaitsi. Tässä ei auta mitään »todellisten» ja »perättömien» tapausten lukumäärien vertaileminen, tilastotieteellä ei ole tässä mitään sanottavaa; minulle esitetty ainoalaatuinen tapaus riittää, kunhan käsitän sen koko sisältöinensä. Jos olisi ollut sovelias hetki ryhtyä väittelemään tohtoria vastaan, olisin lausunut hänelle: »Minä en tiedä, onko teille kerrottu tapaus uskottava, en tiedä, onko etäinen kohtaus ilmestynyt tarkkapiirteisenä näkynä kysymyksessäolevalle naishenkilölle, mutta jos tämä seikka minulle todistettaisiin, jos voisin olla varma vain siitä, että jonkin kohtauksessa läsnäolleen, hänelle tuntemattoman sotilaan kasvot ovat hänelle näyttäytyneet sellaisina kuin ne todellisuudessa olivat, silloin — vaikkapa olisi todistettu tuhansia näkyjä perättömiksi ja vaikka ei milloinkaan olisi ollut muuta totuudenmukaista hallusinaatiota kuin tämä — minä katsoisin moitteettomasti ja lopullisesti toteennäytetyksi, että on olemassa telepatiaa, että yleisemmin sanoen on mahdollista havaita esineitä ja tapahtumia, joita aistimme kaikkine tehokkuutta lisäävine apuneuvoineen eivät kykene tavoittamaan.»
Mutta riittäköön tästä seikasta. Johdun kaikkein syvimpään syyhyn, joka on tähän saakka hidastuttanut »psyykillistä tutkimusta» suuntaamalla oppineiden toimintaa toisaalle.
Toisinaan kummastellaan, että uudenaikainen tiede on väistänyt niitä tosiasioita, jotka herättävät meissä mielenkiintoa, vaikka sen tulisi kokeellista luonnettansa noudattaen suhtautua suopeasti kaikkeen, mikä kelpaa havainnon ja kokemuksen kohteeksi. Mutta silloin ei tunneta hyvin uudenaikaisen tieteen luonnetta. Se on epäilemättä kehitellyt kokeellisen menetelmän, mutta tämä ei merkitse, että se on joka suuntaan avartanut kokemusten kenttää, joka oli aikaisemman tutkimustyön alueena. Päinvastoin: se on sitä supistanut useissa kohdin, ja sen tehokkuus on aiheutunut juuri tästä supistuksesta. Entisaikoina oli tehty paljon havaintoja, olipa kokeiltukin. Mutta havainnot olivat olleet sattuman varassa, tähdänneet milloin minnekin. Miten luotiin »kokeellinen menetelmä»? Siten, että otettiin jo käytännössä olleet havainto- ja kokeilumenetelmät, mutta ei enää sovellettu niitä kaikkiin mahdollisiin suuntiin, vaan taivutettiin ne kohti yhtä ainoata päämäärää, mittaa, — jonkin vaihtuvan suureen, joka otaksutaan joidenkin toisten vaihtuvien, samoin mitattavien suureiden funktioksi. »Laki» sanan uudenaikaisessa merkityksessä ilmaisee juuri vaihtuvien suureiden pysyväistä suhdetta. Uudenaikainen tiede on niinmuodoin matematiikan tytär; se on syntynyt sinä päivänä, jolloin algebra on kehittynyt riittävän voimakkaaksi ja notkeaksi punoakseen todellisuuden pauloihinsa ja vangitakseen sen laskelmiensa verkkoon. Ensinnä ilmaantuivat astronomia ja mekaniikka siinä matemaattisessa muodossa, jonka uuden ajan tiedemiehet niille antavat. Sitten kehittyi fysiikka — sekin matemaattisena. Fysiikka herätti eloon kemian, joka samoin perustuu mittoihin, painojen ja tilavuuksien vertailuihin. Kemiaa seurasi biologia, joka tosin ei esiinny pelkästään matemaattisessa muodossa, mutta joka siitä huolimatta haluaisi kovin mielellään johtaa elämän lait kemian ja fysiikan, ts. välillisesti mekaniikan laeista. Loppujen lopuksi tieteemme niinmuodoin suuntautuu kohti matematiikkaa, ihannettansa: se pyrkii ennen kaikkea mittaamaan, ja milloin mittaamista ei vielä käy sovelluttaminen, kun on rajoituttava esinettä kuvailemaan tai erittelemään, se osaa pitää silmällä ainoastaan sitä puolta, joka voi myöhemmin olla mitattavissa.
Henkisten asiain olemukseen kuuluu, ettei niitä käy mittaaminen. Uudenaikaisen tieteen ensimmäisenä tehtävänä täytyi niinmuodoin olla keinojen keksiminen hengen ilmiöiden korvaamiseksi joillakin niitä vastaavilla, mitattavilla ilmiöillä. Koska tajunta ja aivot tosiaankin ovat yhteydessä keskenään, käytiin käsiksi aivoihin, kiinnyttiin aivotoimintojen tosiasiaan, jonka olemusta kylläkään ei tunneta, mutta josta tiedetään, että sen täytyy voida lopullisesti selittyä molekyylien ja atomien liikkeeksi, ts. mekaanisluontoisiksi tosiasioiksi, ja sovittiin siitä, että oli meneteltävä ikäänkuin aivojen toiminnot ja henkiset toiminnot täydellisesti vastasivat toisiansa. Henkeä koskeva tieteemme kokonaisuudessaan, samoin koko metafysiikkamme, seitsemänneltätoista vuosisadalta aina meidän päiviimme asti, muuten edellyttää sellaista ekvivalenssia. Ajatus ja aivot esiintyvät samaamerkitsevinä sanoina, olkoonpa, että tajunnan tapahtumat käsitetään aivotoiminnoista aiheutuviksi ilmiöksi, kuten materialismi väittää, tai että ne asetetaan yhteen tasoon käsittelemällä niitä saman alkutekstin kahtena erikielisenä käännöksenä. Sanalla sanoen: ehdottoman parallelismin hypoteesi näyttää erinomaisen tieteelliseltä. Filosofia ja tiede ovat taipuvaisia vaistomaisesti syrjäyttämään kaiken, mikä voisi tätä otaksumaa vastustaa tai haitata. Niin näyttää, ensi silmäyksellä, olevan laita niiden seikkojen, jotka herättävät »psyykillisen tutkimuksen» mielenkiintoa, tai ainakin useiden niistä.
On tullut aika ottaa tuo hypoteesi tarkasteltavaksi ja tutkia, mihin se kelpaa. En nyt korosta sen aiheuttamia teoreettisia vaikeuksia. Olen toisessa yhteydessä osoittanut, että siinä ilmenee sisäinen ristiriita kohta kun pidämme tarkoin kiinni sen väittämästä. Huomautan lisäksi, ettei luonto varmaankaan ole ryhtynyt suotta toistelemaan tajunnan kielellä sitä, minkä aivojen kuori on jo ilmaissut atomi- tai molekyyliliikunnon muodossa. Jokainen tarpeeton elin surkastuu, jokainen hyödytön toiminto häviää. Tajunta, joka olisi pelkkä kaksoiskappale eikä itse toimisi, olisi aikoja sitten maailmasta kadonnut, jos se ollenkaan olisi maailmaan ilmestynytkään; huomaammehan hyvin, kuinka toimintamme käy tajuttomaksi sitä mukaa kuin tottumus muuttaa sen konemaiseksi. En tahdo kumminkaan panna erikoista painoa näihin teoreettisiin näkökohtiin. Väitän vain, etteivät tosiasiat puolueettomasti tarkasteltuina vahvista parallelismihypoteesia, eivätpä edes tee sitä otaksuttavaksikaan.
Kokemus onkin näyttänyt oikeuttavan puhumaan vain yhden ainoan älyllisen toiminnon täsmällisestä paikallistamisesta; tarkoitan muistia ja erikoisesti sanojen muistamista. Mitä tulee arvostelmiin tai mihin muuhun ajatustoimintoon tahansa, ei meillä ole pienintäkään aihetta otaksua niiden liittyvän aivoissa tapahtuviin liikkeisiin, joiden jälkiä ne muka noudattelevat. Päinvastoin: sanamuistin sairaudet — eli, kuten sanotaan, afasiatapaukset — vastaavat eräiden aivopoimujen vioittumista, joten muistia on voitu pitää pelkkänä aivojen toimintona ja luulla sanojen näkö-, kuulo- ja liikuntokuvien olevan tallessa aivokuoressa jonkinlaisina valokuvauslaattoina, jotka säilyttävät valovaikutelmia, tai fonografilevyinä, joihin on merkitty äänivärähdyksiä. Jos tutkitte lähemmin niitä tapauksia, joiden selitetään todistavan täsmällistä vastaavaisuutta ja jonkinlaista tajunnanelämän kasvettumista aivojen elämään (tässä tietenkin jäävät huomioonottamatta aistimukset ja liikkeet, sillä aivot epäilemättä muodostavat aistimuksellis-liikunnollisen elimen), niin näette niiden rajoittuvan muistin ilmiöihin ja huomaatte, että afasiatapausten paikallistaminen, ja yksin se, näyttää aloittavan parallelistisen opin kokeellisen todistamisen.
Afasian eri lajien perinpohjainen tutkiminen johtaa kumminkin aivan toisenlaisiin tuloksiin; se osoittaa, ettei muistikuvia sovi verrata aivoissa säilyviin kuvalaattoihin tai fonogrammeihin: minä olen sitä mieltä, etteivät aivot säilytä menneisyyden kuvia, vaan keräävät talteen liikunnollisia tottumuksia. En ryhdy tässä uudelleen esittämään sitä kritiikkiä, jonka olen aikaisemmin kohdistanut yleisesti vallinneeseen afasiateoriaan — kritiikkiä, joka silloin näytti paradoksaaliselta ja joka tosiaankin kävi vastustamaan tieteellistä dogmia, mutta jota edistyvä patologisen anatomian tutkiminen on vahvistanut (epäilemättä tunnette professori Pierre Marien ja hänen oppilaittensa työt). Tyydyn siis palauttamaan mieleen johtopäätökseni. Huolellinen tosiasiain tutkiminen näyttää mielestäni osoittavan, etteivät eri afasialaatuja luonnehtivat aivovioittumat koske itseänsä muistikuvia ja ettei siis ole olemassa määrättyihin aivokuoren kohtiin keräytyneitä muistikuvia, jotka sairaus muka tuhoaa. Vioittumat tekevät todellisuudessa vain muistikuvien herättämisen mahdottomaksi tai hankalaksi; ne koskevat palauttamiskoneistoa ja yksin sitä. Täsmällisemmin sanoen: aivojen tehtävänä on pitää huolta siitä, että henki, muistimiellettä tarvitessaan, voi saada ruumiin paneutumaan sellaiseen asenteeseen tai idättämään sellaista liikuntoa, joka tarjoaa etsitylle muistimielteelle soveliaan kehyksen. Kun kehys on olemassa, niin muistimielle sujuttautuu siihen itsestään. Aivoelin valmistaa kehyksen, mutta ei tuota muistimiellettä. Siinä se oppi, jonka saamme sanamuistin sairauksista ja johon muuten jo muistin psykologinen erittely viittaa.
Kun siirrymme tarkastelemaan toisia älyllisiä toimintoja, havaitsemme helposti, etteivät tosiasiat taivuta meitä lähinnä omaksumaan henkisen elämän ja aivojen elämän välistä ankaraa parallelismia tehostavaa hypoteesia. Älyllisessä työssä yleensä, muistin toiminnoissa, aivojen tehtävänä näyttää olevan vain saada ruumiissa syntymään liikkeitä ja asenteita, jotka näyttelevät sen, mitä henki ajattelee tai mitä ajattelemaan olosuhteet sitä houkuttelevat. Saman asian olen eräässä toisessa yhteydessä ilmaissut nimittämällä aivoja »pantomiimielimeksi». Lisäsin silloin: »Se, joka voisi luoda silmäyksen täydessä toiminnassa oleviin aivoihin, seurata atomien liikehtimistä ja tulkita kaiken näkemänsä, epäilemättä tietäisi jotakin siitä, mitä tajunnassa tapahtuu, mutta tietäisi vain vähän. Hän tietäisi sen, mikä on ruumiillisten eleiden, asenteiden ja liikkeiden ilmennettävissä, sen tajunnantilaan sisältyvän määrän toimintaa, joka on teoksi purkautumassa tai vasta syntymässä; kaikki muu jäisi häneltä näkemättä. Niihin ajatuksiin ja tunteisiin nähden, jotka kehkeytyvät tajunnassa itsessään, hän olisi samassa asemassa kuin katselija, joka selvästi näkee kaikki, mitä näyttelijät näyttämöllä tekevät, mutta ei kuule sanaakaan heidän puheestansa.» Toisin sanoen: hän olisi kuin henkilö, joka havaitsee sinfoniasta ainoastaan orkesterinjohtajan tahtipuikon liikkeet. Aivojen ilmiöiden ja henkisen elämän välinen suhde on tosiaankin sama kuin orkesterinjohtajan eleiden suhde sinfoniaan: ensiksi mainitut vain kuvaavat jälkimmäisten liikunnollisia ilmennyksiä; mitään muuta ne eivät tee. Aivokuoresta ei niinmuodoin löydy mitään korkeampiin henkisiin toimintoihin kuuluvaa. Paitsi aistimistoimintoja ei aivoilla ole muuta tehtävää kuin muuttaa eleiksi, sanan laajimmassa merkityksessä, henkistä elämää.
Myönnän muuten, että tämä mimiikka on mitä tärkeintä. Sen nojalla me sujuttaudumme todellisuuteen, sopeudumme siihen, vastaamme olosuhteiden kiihokkeisiin soveliain toiminnoin. Jos tajunta ei olekaan aivojen funktio, niin aivot kumminkin kiinnittävät tajuntaa siihen maailmaan, jossa elämme; ne ovat elämän tarkkaamisen elin. Niinpä voikin vähäinen aivoissa tapahtuva muutos, esimerkiksi ohimenevä alkoholi- tai oopiumimyrkytys — ja sitäkin suuremmalla syyllä jatkuva myrkyttyneisyys, jollaisen nojalla mielenvikaisuus epäilemättä on useimmiten selitettävissä — aiheuttaa henkisen elämän täydellisen häiriytymisen. Asia ei koske suoranaisesti henkeä. Ei pidä luulla, kuten usein tehdään, että myrkky on etsinyt aivokuoresta jonkin mekanismin, joka muka on määrätyn ajattelumuodon aineellinen aspekti, että se on saattanut tuon mekanismin epäjärjestykseen ja että sairas senvuoksi on sekaisin. Vioittuma vaikuttaa häiriötä rataslaitoksessa ja saa aikaan sen, ettei ajatus enää täsmällisesti kytkeydy olioihin. Vainohulluuden ahdistama mielipuoli voi yhä ajatella loogillisesti, mutta hänen ajattelunsa liikkuu todellisuuden rajojen ulkopuolella, kuten täysijärkisen ajattelu hänen nähdessään unta. Ajatuksemme suuntaaminen kohti toimintaa, sen saattaminen valmistelemaan tekoa, jota olosuhteet vaativat — ne ovat aivojemme tehtävät.
Mutta siten ne kanavoivat ja samalla rajoittavat hengen elämää. Ne estävät meitä silmäilemästä oikeaan ja vasempaan ja, vielä useammin, taaksepäin; ne vaativat meitä katselemaan suoraan eteenpäin, siihen suuntaan, johon meidän on kuljettava. Eikö tämä ilmene jo muistitoiminnossa? Monet seikat näyttävät viittaavan siihen, että menneisyys säilyy pienimpiä yksityiskohtiansa myöten ja ettei varsinaista unohtumista ole olemassakaan. Olette kuulleet puhuttavan hukkuvista ja hirsipuussa riippuvista, jotka pelastuttuaan kertovat nähneensä yhtenä tuokiona koko menneisyytensä ilmielävänä edessään. Voisin kertoa teille toisiakin esimerkkejä, sillä ilmiö ei ole, kuten on väitetty, tukehtumisen aiheuttama. Se esiintyy yhtä hyvin alppikiipeilijällä, joka luiskahtaa rotkoon, tai sotilaalla, jota vihollinen tähtää ja joka tuntee olevansa hukassa. Koko menneisyytemme säilyy katkeamatta, ja meidän tarvitsisi vain kääntyä havaitaksemme sen; mutta me emme voi emmekä saakaan kääntyä. Emme saa, koska tarkoituksenamme on eläminen ja toimiminen ja koska elämä ja toiminta tähtäävät eteenpäin. Emme voi, koska aivokoneiston tehtävänä on juuri menneisyyden kaihtaminen, sellainen järjestely, että jokaisena hetkenä kuultaa näkyviin vain se, mikä voi valaista hetken tilannetta ja hyödyttää toimintaamme, vieläpä niin, että tuon hyödyllisen muistikuvan palauttaminen tapahtuu himmentämällä kaikki muistikuvat, lukuunottamatta yhtä, sitä, joka herättää meissä mielenkiintoa ja jota ruumiimme mimiikka jo luonnostelee. Jos nyt elämän tarkkaaminen hetkeksi heikontuu — en puhu tässä tahallisesta tarkkaavaisuudesta, joka on hetkellistä ja yksilöllistä, vaan alinomaisesta, kaikille yhteisestä luonnon luomasta tarkkaavaisuudesta, jota sopisi nimittää »suvun tarkkaavaisuudeksi» — silloin henki, jonka katse oli pakosta suuntautunut eteenpäin, pääsee laukeamaan tavanomaisesta vireestänsä ja kääntyy samalla katsomaan taaksensa; sieltä se löytää koko historiansa. Menneisyyden kokonaisnäky johtuu niinmuodoin äkillisestä elämään kohdistuvan mielenkiinnon herpautumisesta, jonka aiheuttaa uhkaava varma kuolema. Siihen saakka oli aivojen, muistin elimen tehtävänä ollut kiinnittää tarkkaavaisuutta elämään, hyödyllisellä tavalla supistaa tajunnan kenttää.
Se, mitä sanon muistista, koskee yhtä hyvin havaintoa. En voi tässä ryhtyä esittämään yksityiskohtaista todistusta, jota olen aikaisemmin yrittänyt; riittäköön, kun huomautan, että kaikki käy epäselväksi, jopa käsittämättömäksikin, jos aivokeskuksia pidetään eliminä, jotka kykenevät muuttamaan aineen värähtelyjä tajunnan tiloiksi, ja että sitävastoin kaikki selviää, jos noita keskuksia (ja niitä aistimuslaitteita, joihin ne liittyvät) pidetään vain valintavälineinä, joiden tehtävänä on erotella mahdollisten havaintojemme äärettömästä piiristä ne, joiden tulee muuttua todellisuudeksi. Leibniz väitti jokaisen monadin ja niinmuodoin, a fortiori, jokaisen niistä monadeista, joita hän nimittää hengiksi, sisältävän koko todellisuuden kuvan, tajuisen tai tajuttoman. Minä en mene niin pitkälle, mutta olen sitä mieltä, että mahdollisen havaintomme kehä sisältää paljon enemmän kuin todellisen ja että tässäkin on ruumiimme tehtävänä karsia pois tajunnasta kaikki se, mikä ei tarjoa meille minkäänlaista käytännöllistä mielenkiintoa, kaikki se, mikä ei sovellu toimintaamme. Aistielimet, hermot ja aivokeskukset, siis kanavoivat ulkoapäin tulevat vaikutukset siten merkiten ne urat, joihin oma vaikutuksemme voi suuntautua. Mutta siten ne rajoittavat nykyisyyden havaitsemista samoin kuin muistin aivomekanismit supistavat menneisyytemme kuvaa. Jos nyt joidenkin hyödyttömien, »unenkaltaisten» muistikuvien onnistuu pujahtaa tajuntaan käyttämällä hyväkseen hetkellistä elämäntarkkaamisen herpautumista, eikö silloin voisi olla normaalisen havaintomme ympärillä jonkinlaisena reunuksena havaintoja, jotka useimmiten pysyttelevät tajuttomina, mutta ovat aina valmiit astumaan tajuntaan ja pääsevätkin sinne eräissä poikkeustapauksissa tai eräissä erikoisen alttiissa henkilöissä? Jos tällaisia havaintoja on olemassa, niin ne eivät kuulu yksinomaan klassillisen psykologian alaan: niitä tulisi »psyykillisen tutkimuksen» käsitellä.
Älkäämme myöskään unohtako, että selvät jakoviivat ovat avaruuden aiheuttamat. Ruumiimme ovat avaruudessa toistensa ulkopuolella, ja eri tajunnat, mikäli ne liittyvät ruumiiseen, ovat välimatkojen päässä toisistaan. Mutta jos ne ovat vain osaltaan ruumiin yhteydessä, niin sopii otaksua, että ne muuten ovat yhteydessä keskenään. Eri tajuntain välillä voisi joka hetki tapahtua endosmoosin ilmiöihin verrattavaa vaihtoa. Jos tällainen yhteys ja vuorovaikutus on olemassa, niin luonto on ryhtynyt varokeinoihinsa tehdäkseen sen vaarattomaksi, ja todennäköisesti on eräiden mekanismien erikoisena tehtävänä painaa tajuttomuuteen siten mieleen työntyvät kuvat, koska ne olisivat kovin hankalia jokapäiväisessä elämässä. Jokin niistä saattaisi sentään yhä pujahtaa varkain esiin, varsinkin, jos estokoneistot toimivat huonosti, ja juuri niitä koskisi »psyykillinen tutkimus». Siten voisivat syntyä todenmukaiset hallusinaatiot, siten ilmestyä »elävien haamut».
Mitä enemmän perehdymme siihen ajatukseen, että tajunta ulottuu elimistöä avarammalle, sitä luonnollisempana pidämme, että henki jää eloon ruumiin kuollessa. Jos henkinen elämä noudattelisi orjallisesti aivojen elämää, ellei inhimillisessä tajunnassa olisi mitään muuta kuin se, mitä on aivoihin kirjoitettu, niin voisimme myöntää tajunnan seuraavan ruumiin kohtaloa, otaksua sen kuolevan ruumiin keralla. Jos taas tosiasiat, tutkittuina kaikista järjestelmistä riippumatta, johtavat meidät päinvastoin pitämään henkistä elämää verrattomasti avarampana kuin aivojen elämää, eloonjääminen käy niin todennäköiseksi, että todistusvelvollisuus kuuluu sille, joka sen kieltää, paljoa pikemmin kuin sen kannattajalle, sillä, kuten olen aikaisemmin sanonut, »ainoa aihe uskoa tajunnan kuolemassa sammuvan on se, että näemme ruumiin joutuvan hajoamistilaan, ja tämä aihe käy merkityksettömäksi, jos melkein koko tajunnan riippumattomuus ruumiista on sekin havaittu tosiasia».
Siinä ovat, lyhyesti esitettyinä, ne päätelmät, joihin minua johtaa tunnettujen tosiasiain puolueeton tarkastelu. On selvää, että pidän psyykkiselle tutkimukselle avautuvaa työkenttää sangen laajana, jopa rajattomanakin. Tämä uusi tiede on piankin voittava takaisin menetetyn ajan. Matematiikka juontuu Kreikan muinaisuudesta, fysiikka on jo kolmen—neljänsadan vuoden ikäinen, kemia on syntynyt kahdeksannellatoista vuosisadalla, biologia on melkein yhtä vanha, mutta psykologia on eilispäivän tuote ja »psyykillinen tutkimus» sitäkin nuorempi. Onko syytä pahoitella tätä myöhästymistä? Olen joskus kysynyt itseltäni, kuinka olisi käynyt, jos uudenajan tiede ei olisikaan ottanut lähtökohdakseen matematiikkaa suuntautuakseen mekaniikan, astronomian, fysiikan ja kemian merkitsemiin suuntiin, jos se ei olisi kohdistanut koko tarmoansa aineen tutkimiseen, vaan olisi aloittanut työnsä tarkastelemalla henkeä — jos esimerkiksi Kepler, Galilei ja Newton olisivat olleet psykologeja. Olisimme epäilemättä saaneet sielutieteen, josta nyt emme voi muodostaa itsellemme kalpeintakaan käsitystä — enempää kuin ennen Galileita olisi voitu kuvitella, mitä fysiikkamme on oleva; tuo psykologia olisi luultavasti ollut nykyiseen psykologiaamme samassa suhteessa kuin meidän fysiikkamme Aristoteleen fysiikkaan. Kaikille mekanistisille käsityksille vieraana tiede suinkaan ei olisi syrjäyttänyt a priori sellaisia ilmiöitä kuin meidän tutkimamme, vaan olisi käynyt täysin innoin niihin käsiksi; »psyykillinen tutkimus» kenties olisi ollut eräitä sen kaikkein tärkeimpiä huolia. Kunhan yleisimmät henkisen toiminnallisuuden lait olisi ehditty keksiä (kuten keksittiin mekaniikan perusteet), olisi siirrytty puhtaan hengen alueelta elämään: olisi syntynyt biologia, mutta vitalistinen biologia, aivan toisenlainen kuin nykyinen senniminen tieteenhaara, biologia, joka olisi ryhtynyt etsimään elollisten olioiden aistittavien muotojen takaa sitä sisäistä, näkymätöntä voimaa, jonka ilmennyksiä muodot ovat. Tuohon voimaan me emme pääse vaikuttamaan, koska henkeä käsittelevä tieteemme on vielä kapaloissaan; senvuoksi oppineet eivät olekaan väärässä soimatessaan vitalismia hedelmättömäksi opiksi: se on hedelmätön nykyään, mutta ei ole oleva hedelmätön aina, ja tämä soimaus olisi vältetty, jos uudenajan tiede olisi ryhtynyt asioihin toiselta taholta. Tämän vitalistisen biologian ohella olisi syntynyt lääketiede, joka olisi korjannut välittömästi vitaalisen voiman puutoksia, joka ei olisi pitänyt silmällä vaikutuksia, vaan syytä, ei kehäviivaa, vaan keskipistettä: suggestioterapia, tai yleisemmin sanoen hengen vaikutus henkeen, olisi voinut kehittyä muotoihin ja mittasuhteisiin, joista meillä ei ole aavistustakaan. Niin olisi saanut alkunsa, niin olisi kehkeytynyt henkistä toiminnallisuutta käsittelevä tiede. Mutta kun tiede sitten seuraillen hengen ilmennyksiä yhä alenevassa sarjassa elämän ja elollisen aineen läpi kuljettuansa olisi vähitellen saapunut elottomaan aineeseen, niin se olisi äkkiä pysähtynyt, hämmästyneenä, ymmällä. Se olisi yrittänyt sovelluttaa tähän uuteen tutkimusesineeseen tavanmukaisia menetelmiänsä eikä olisi päässyt siihen mitenkään käsiksi enempää kuin laskelma- ja mittausmenetelmät ovat nykyään päässeet käsiksi hengen ilmiöihin. Silloin olisi mystiikan valtakuntana ollut aine eikä henki. Otaksun sitten, että jossakin tuntemattomassa maassa — esimerkiksi Amerikassa, mutta sellaisessa Amerikassa, jota ei Eurooppa olisi löytänyt ja joka ei olisi joutunut mihinkään yhteyteen kanssamme — olisi kehittynyt tiede, täysin samanlainen kuin meidän nykyinen tieteemme kaikkine mekaanisine sovellutuksinensa. Aika ajoin olisivat Irlannin tai Bretagnen rannikoilta aavalle ulapalle uskaltautuneet kalastajat voineet nähdä etäällä, taivaanrannalla, amerikkalaisen aluksen kulkemassa täyttä vauhtia vastatuuleen — ilmiön, jota me nimitämme höyrylaivaksi. He olisivat palattuaan kertoneet näkemiänsä. Olisiko heitä uskottu? Todennäköisesti ei. Heidän tiedonantojansa olisi epäilty sitä enemmän mitä perinpohjaisemmin mielet olisi vallannut puhtaasti psykologinen tiede, suuntautumiseltansa fysiikan ja kemian täydellinen vastakohta. Silloin olisi epäilemättä perustettu seura, samanlainen kuin nyt — mutta tällä kertaa fyysillisen tutkimuksen seura — joka olisi kuulustellut todistajia, tutkinut ja arvostellut heidän tiedonantojansa, osoittanut höyrylaivojen »ilmestymiset» uskottaviksi. Mutta kun tutkimusseuralla ei olisi toistaiseksi ollut käytettävänänsä muuta kuin tämä historiallinen tai kriitillinen menetelmä, se ei olisi voinut hälventää niiden epäilyksiä, jotka olisivat sitä kehottaneet — koska se uskoi näiden ihmeellisten alusten olemassaoloon — valmistamaan sellaisen aluksen ja panemaan sen liikkeelle.
Niin minä toisinaan haaveksin. Mutta kesken haaveitani minä piankin havahdun ja sanon itselleni. Ei! Ei ole ollut mahdollista eikä suotavaakaan, että ihmishenki noudattelee sellaista kulkusuuntaa. Se ei ole ollut mahdollista, koska jo uusien aikojen koitteessa oli olemassa matematiikka ja koska välttämättä täytyi aluksi kirvoittaa siitä ilmi kaikki, mitä se saattoi antaa tähän maailmaan kohdistuvien tietojemme kartuttamiseksi: saaliista ei sovi luopua, kun vastineena on kenties pelkkä varjo. Mutta jos se olisikin ollut mahdollista, ei olisi ollut psykologisen tieteen oman menestyksen kannalta suotavaa, että ihmishenki olisi ensinnä käynyt siihen käsiksi. Jos näet olisi tällä alueella käytelty työtä, kykyä ja neroa yhtä suuri määrä kuin on uhrattu ainetta tutkiviin tieteisiin, niin epäilemättä olisi hengen tunteminen voitu kehittää sangen pitkälle. Mutta jotakin siitä sentään olisi aina puuttunut, jotakin arvaamattoman kallista, jota vailla kaikki muu menettää paljonkin arvostaan: täsmällisyys, tarkkuus, huolellinen todistaminen, tottumus sen erottamiseen, mikä on vain mahdollista tai todennäköistä, siitä, mikä on varmaa. Ei pidä luulla, että nuo ovat älyn luontoperäisiä ominaisuuksia. Ihmiskunta on tullut toimeen ilman niitä hyvinkin pitkiä aikoja, ja ne eivät olisi kenties milloinkaan ilmestyneet maailmaan, ellei olisi sattunut muinoin eräässä Kreikanmaan kolkassa olemaan kansaa, jolle likimääräisyys ei riittänyt ja joka keksi täsmällisyyden. Oliko matemaattinen todistus — kreikkalaisen nerouden tuote — tässä kohden vaikutus vaiko syy? En tiedä; mutta kieltämättä on todistuksen tarve juuri matematiikan avulla levinnyt laajalti vallaten ihmismielessä alaa sitä enemmän, mitä suuremman määrän aineellisia ilmiöitä matemaattinen tiede mekaniikan välityksellä sulki piiriinsä. Tottumus asettaa konkreettisen todellisuuden tutkimukselle samoja täsmällisyys- ja tarkkuusvaatimuksia, jotka ovat matemaattiselle ajattelulle luonteenomaiset, on niinmuodoin luontumus, josta saamme kiittää aineen tieteitä ja jota meillä ei olisi ollut ilman niitä. Senvuoksi olisi suoraa päätä henkisiin tutkimusesineisiin kohdistuva tiede jäänyt epävarmaksi ja epämääräiseksi, miten pitkälle se olisikaan kehittynyt: se ei kukaties olisi milloinkaan erottanut sitä, mikä on vain todennäköistä, siitä, mikä on lopullisesti todeksi tunnustettava. Nyt sitävastoin, kun perinpohjaisesti ainetta tutkittuamme kykenemme tuon eron havaitsemaan ja meissä on sen edellyttämät ominaisuudet, voimme pelkäämättä lähteä psykologisten realiteettien melkein tutkimattomalle alueelle. Jos etenemme viisaan uskaliaasti ja luovumme huonosta metafysiikasta, joka haittaa liikkeitämme, niin hengen tiede voi johtaa tuloksiin, jotka kohoavat kaikkia toiveitamme korkeammalle.