I

Ei, ei, ei, te ette ole enää Lisette, ei, ei, te ette ole enää Mimi!

— Te olette tänään varakreivitär ja ylihuomenna ehkä jo herttuatar, sillä te olette astunut korkeuksiin johtaville portaille. Unelmienne valtakunnan ovet ovat vihdoinkin avoinna teille, ja voitokkaana ja riemuiten te astutte sisään. Olin edeltäkäsin varma, että te jonakin yönä pääsisitte niin pitkälle. Ja niinhän pitikin käydä. Teidän pienet, valkeat kätenne olivat luodut joutilaisuuteen ja kaipasivat jo kauan ylimyksellisen liiton merkkiä. Vihdoinkin teillä on vaakuna! Mutta meistä on yhä vielä parempi se, jonka nuoruus antoi kauneudellenne: taivaansiniset silmät liljanvalkealla pohjalla. Ylhäisenä tai alhaisena te olette aina viehättävä ja minä tunsin teidät heti, kun taannoin kävelitte kaduilla siroissa kengissänne kiireesti sipsuttaen ja kohottaen hansikoidulla kädellänne uuden hameenne helmoja osaksi varjellaksenne niitä likaantumasta, mutta erikoisesti saadaksenne näyttää kirjailtua alushamettanne ja hienoja sukkianne. Teillä oli erinomaisen kaunismallinen hattu, ja te näytitte olevan kovin hämillänne hattuanne ympäröivän kalliin pitsiharson vuoksi. Ja siihen teillä tosiaankin olikin syytä! Olihan teidän ratkaistava, kumpi oli parempaa ja keimailullenne edullisempaa: pitääkö harso kasvoilla vai nostettuna? Laskiessanne harson joutuisitte siihen vaaraan, etteivät ystävänne, joita olisitte sattunut kohtaamaan, olisi teitä tunteneet eivätkä kymmeniäkään kertoja ohitsenne kulkeneina voisi aavistaa neiti Mimin piilevän tämän ylellisen harson takana. Jos taas pitäisitte sitä ylhäällä, voisi käydä niin, ettei sitä lainkaan huomattaisi, ja mitä se silloin olisi teitä hyödyttänyt, koko harso? Olette sukkelasti ratkaissut vaikeuden päättämällä vuoron perään laskea ja kohottaa harsoa, tätä ihmeellistä kudelmaa, joka epäilemättä on peräisin Flanderista, kutomoitten maasta, ja yksinään on maksanut enemmän kuin kaikki teidän entiset pukunne yhteensä…

— Niin, Mimi, anteeksi: niin, kreivitär, näette nyt, että olin oikeassa saneessani teille: Kärsivällisyyttä, älkää epäilkö. Tulevaisuuden helmassa on teitä varten kashmirhuiveja, jalokiviä, hienoja pikku illallisia ja niin edespäin. Te ette tahtonut uskoa sanojani, te epäilijä! Niin nyt ovat ennustukseni käyneet toteen, ja toivoakseni merkitsen teille nyt ainakin yhtä paljon kuin Naisten oraakkeli, pikku noitakirjanen, jonka eräänä päivänä olitte viidellä soulla ostanut Neuf-sillan muinaisesineiden myymälästä ja jonka neuvoja ette väsynyt tutkistelemasta. Toistan vielä, enkö ollut oikeassa ennustuksineni ja uskotteko minua nyt, jos sanon teille, että te ette jää edes nykyiseen asemaanne? Jos sanoisin teille, että oikein tarkatessani kuulisin jo heikosti tulevaisuutenne syvyydestä sinisten, katettujen ajoneuvojen eteen valjastettujen hevosten kapsetta ja hirnumista, näkisin puuteroidun ajurin laskevan alas astinlaudan ja syvään kumartaen kysyvän teiltä: minne suvaitsette ajaa, armollinen rouva? Uskoisitteko minua vielä, jos sanoisin, että te myöhemmin… ah, kunpa se tapahtuisi mahdollisimman myöhään… saavutettuanne päämäärän, jota kunnianhimonne on jo kauan haaveksinut, saatte pitää ruokapöytää Bellevillessä tai Batignollesissa, ja että teitä siellä liehittelevät vanhat sotilaat ja eläkkeelläeläjät, jotka kaikessa hiljaisuudessa tulevat luoksenne pelaamaan kiellettyjä korttipelejä? Mutta ennen kuin se aika tulee, jolloin nuoruutenne aurinko on jo laskemassa, saatte vielä kuluttaa, uskokaa minua, monen monta kyynärää samettia ja silkkiä, monta perintöä hupenee teidän oikkujenne ja toivomuksienne sulatusuunissa, monta kukkaa kuihtuu hiuksissanne ja monta myös jalkojenne juuressa, ja te itse ehditte useita kertoja vaihtaa vaakunaa. Vuoron perään nähdään teidän päässänne paronittaren helminauha, kreivittären kruunu, markiisittaren otsaripa. Teidän tunnuslauseenanne on Huikentelevaisuus, ja te osaatte tyydyttää joko oikusta tai pakosta vuorotellen tai yhtäaikaakin ne lukuisat ihailijat, jotka jonottavat sydämenne eteishuoneessa, kuten jonotetaan teatterin ovella ihmisten pyrkiessä katsomaan suosion saanutta näytelmää. Jatkakaa tietänne, yhä eteenpäin, kun muistojenne sijalle olette pannut kunnianhimon! Tie on kaunis, ja me toivomme, että se olisi pitkät ajat tasainen ja miellyttävä teidän kävellä. Mutta ennen kaikkea toivomme, ettei tänä komeus, nämä kauniit puvut liian aikaisin muuttuisi käärinliinaksi, johon teidän iloisuutenne verhotaan.

Näin puhui maalari Marcel nuorelle Mimille tavattuaan hänet kadulla kolme tai neljä päivää sen jälkeen kun hän oli toisen kerran eronnut Rodolphesta. Vaikka maalari oli koettanut hillitä ivallisuuttaan Mimin tulevaisuutta kuvatessaan, eivät hänen kauniit sanansa kuitenkaan voineet pettää Mimiä, joka ymmärsi hyvin, että maalari, vähääkään välittämättä hänen uudesta arvonimestään, oli tehnyt hänestä purevaa pilkkaa.

— Te olette minulle häijy, Marcel, vastasi Mimi, — ja siinä teette pahasti. Eläessäni Rodolphen kanssa olin aina hyvä teille, ja jos olen eronnut hänestä, on se hänen oma syynsä. Hän itse lähetti minut melkein ajamalla tieheni. Ja kuinka hän kohteli minua niinä viime päivinä, jotka olimme yhdessä? Minä olen ollut hyvin onneton. Oh, te ette tiedä, minkälainen mies Rodolphe on: pikavihainen ja mustasukkainen olento, joka pala palalta surmasi minut. Hän rakasti minua, tiedän sen, mutta hänen rakkautensa oli vaarallinen kuin ladattu ase. Minkälaista elämää olenkaan viettänyt viidentoista kuukauden ajan! Näettekö, Marcel, en tahdo tehdä itseäni paremmaksi kuin olen, mutta sanon suoraan, että olen saanut paljon kärsiä Rodolphen kanssa eläessäni, ja senhän tiedätte muuten itsekin hyvin. Kurjuus ei ollut kuitenkaan syynä lähtööni, sen vakuutan, sillä siihen olin jo nuoresta tottunut. Ei, toistan teille, että hän itse työnsi minut luotaan. Hän loukkasi raa'asti itsetuntoani, sanoi, että olin tunnoton olento, jos vielä jäisin hänen luokseen, ja ettei hän enää rakastanut minua ja että minun oli parasta hankkia itselleni toinen rakastaja, jopa hän meni niin pitkälle, että suorastaan osoitti minulle erään nuoren miehen, joka liehitteli minua ja jonka sitten otinkin Rodolphen kiusalla ja suorastaan pakosta, vaikken rakastanut häntä. Tiedättehän hyvin, etten voi rakastaa niin nuoria miehiä, sillä he ovat ikäviä ja hempeämielisiä kuin harmonikat. Mutta mikä on tehty, se on tehty, enkä sitä kadu, vaan tekisin samoin yhä vieläkin, jos olisin samassa asemassa. Rodolphe on nyt raivoissaan ja onneton, kun en ole enää hänen luonaan ja kun hän näkee minut onnellisena toisen rinnalla. Sain sen kuulla eräältä, joka oli hänet äskettäin tavannut: Rodolphella oli silmät punaisina. Se ei minua hämmästytä. Olinhan varma, että näin kävisi ja että hän taas pian juoksisi kintereilläni. Mutta te voitte sanoa hänelle, että se on turhaa vaivaa ja että tällä kertaa asia on vakava ja meidän välillämme kaikki lopussa. Onko kauan siitä, kun olette hänet viimeksi nähnyt, Marcel, ja onko totta, että hän on paljon muuttunut? kysyi Mimi äkkiä toisella äänensävyllä.

— Kyllä hän on muuttunut, vastasi Marcel, — paljon muuttunut.

— Varmaankin häntä surettaa, mutta mitä minä sille voin? Hän itse on syypää, ja täytyihän sen kerran loppua kuitenkin. Lohduttakaa häntä.

— No, no, sanoi maalari tyynesti, — enimmältä osaltaan se asia on jo kunnossa. Älkää hänestä huolehtiko.

— Nyt ette puhu totta, sanoi Mimi hiukan ivallisesti. Rodolphe ei niin pian unohda. Missä tilassa hän olikaan illalla ennen eroamme! Se oli perjantaipäivä. En tahtonut viettää sitä yötä uuden ystäväni luona, koska olen taikauskoinen ja perjantai tietää pahaa.

— Siinä olitte väärässä, Mimi, sanoi maalari. — Perjantai on päinvastoin hyvä päivä. Vanhat roomalaiset olivat sille antaneet nimen Dies Veneris.

— En osaa latinaa, vastasi Mimi ja jatkoi: — Tulin siis takaisin Paulin luota ja tapasin Rodolphen kadulla odottamassa. Oli myöhä, jo yli keskiyön, ja minun oli nälkä, sillä olin syönyt heikonpuoleisesti. Pyysin Rodolphea hankkimaan hiukan ruokaa. Hän lähti liikkeelle ja palasi puolen tunnin kuluttua. Hän oli käynyt hyvin pitkällä tuomatta kuitenkaan mukanaan varsin paljon: hiukan leipää, viiniä, sardiineja, juustoa ja omenakakun, siinä kaikki. Hänen poissaollessaan olin nukahtanut, ja hän siirsi sen tähden pöydän ihan vuoteen viereen, En ollut näkevinäni häntä, mutta pidin häntä kuitenkin huomaamatta silmällä. Hän oli kuolemankalpea, vapisi liikutuksesta ja käveli edestakaisin kuin ihminen, joka ei enää tiedä mitä tehdä. Eräässä nurkassa oli lattialla useita kääröjä, jotka sisälsivät tavaroitani. Tämä näky teki hänelle nähtävästi pahaa, sillä hän siirsi irtoseinän niiden eteen päästäkseen niitä näkemästä. Kun kaikki oli valmista, aloimme syödä. Hän koetti saada minua juomaan, mutta minun ei ollut enää nälkä eikä jano. Sydämeni puristui kokoon. Oli kylmä, sillä meillä ei ollut polttopuita, ja vain tuuli vinkui kamiinassa. Surullinen yö. Rodolphe tuijotti minuun jäykin katsein. Sitten hän tarttui käteeni, ja minä tunsin, kuinka hänen omansa vapisi ja oli samalla kertaa sekä kuuma että jääkylmä.

— Tämä on rakkautemme hautajaisateria, hän sanoi hiljaa.

— En vastannut mitään, mutta en myöskään rohjennut irroittaa kättäni hänen kädestään.

— Minua nukuttaa, sanoin vihdoin. Nyt on jo myöhä, asettukaamme levolle.

Rodolphe katseli minua. Olin kietonut yhden hänen kaulaliinoistaan pääni ympärille suojaksi kylmää vastaan. Sanaakaan sanomatta hän otti minulta liinan pois.

— Miksi otat sen pois? kysyin häneltä. — Minun on kylmä.

— Oi, Mimi, sanoi hän silloin, pane täksi yöksi vielä kerran päähäsi pikkuinen, soma yömyssysi. Eihän siitä sinulle ole suurta vaivaa.

— Hän tarkoitti erästä ruskean ja valkean kirjavaa hienoa yömyssyäni, jota aina halusi nähdä minun pitävän, se kun toi hänen mieleensä eräitä ihania öitä, jotka olimme yhdessä viettäneet ja joiden mukaan laskimme hyvät päivämme. Muistaessani, että nyt nukuin viimeistä kertaa hänen vieressään, en uskaltanut olla täyttämättä hänen pyyntöään. Nousin hakemaan myssyäni, joka oli eräässä mytyssä. Takaisin vuoteeseen tullessani unohdin sovittaa irtoseinän paikalleen tavaroitteni eteen. Rodolphe huomasi sen ja meni uudestaan kätkemään kääröt.

— Hyvää yötä, sanoi hän sitten.

— Hyvää yötä, vastasin

— Odotin hänen suutelevan minua enkä olisi estänyt, mutta hän tarttui ainoastaan käteeni ja painoi siihen huulensa. Tiedättehän, Marcel, että käsieni suuteleminen oli hänellä oikea intohimo. Kuulin hänen hampaittensa kalisevan ja tunsin, että hänen ruumiinsa oli kylmä kuin kivi. Hän piteli yhä kättäni ja nojasi päätään olkaani vasten, joka pian kostui hänen kyynelistään. Rodolphen mielentila oli kauhea. Hän puri sänkyvaatteita voidakseen pidättää huutoaan ja kuulin hänen kumeasti nyyhkyttävän samalla kun kyyneleitä yhä tipahteli olkapäälleni, jota ne ensin polttivat ja sitten jäähdyttivät Sillä hetkellä tarvitsin kaiken rohkeuteni. Jos olisin vain sanonut sanankaan, hiukkasen kääntänyt päätäni, olisivat huuleni koskettaneet Rodolphen huulia, ja me olisimme tehneet vielä kerran sovinnon. Ah, hetkisen tosiaan pelkäsin hänen kuolevan käsiini tai että hän ainakin menettäisi järkensä, kuten hänelle kerran uhkasi käydä, muistattehan? Olin vähällä taipua, astua ensi askeleen, sulkea hänet syliini, sillä vain sydämetön olento olisi voinut pysyä tunteettomana moisille tuskille. Mutta äkkiä muistin, mitä hän edellisenä päivänä oli sanonut: sinä olet tunnoton, jos jäät luokseni, sillä minä en sinua enää rakasta. Ah, muistaessani nämä julmat sanat, vaikka olisin nähnyt Rodolphen kuolemankielissä ja tiennyt, että yksi ainoa suudelmani pelastaisi hänet, olisin sittenkin kääntänyt huuleni pois ja antanut hänen kuolla. Väsymyksestä uupuneena vaivuin lopulta horroksiin. Kuulin Rodolphen yhä nyyhkyttävän, ja vakuutan teille, Marcel, että sama nyyhkytys ja huokailu kesti koko yön. Kun aamu sitten koitti ja minä katselin vuodetta, jossa viimeistä kertaa olin nukkunut, ja rakastettua, jonka nyt aioin jättää rientääkseni toisen syliin, silloin pelästyin kauheasti nähdessäni, mitä hirveitä jälkiä tuska oli Rodolphen kasvoihin uurtanut.

— Hän nousi äänettömänä, kuten minäkin, ja oli aluksi vähällä kaatua: niin heikko ja voimaton hän oli. Hän pukeutui kuitenkin nopeasti ja kysyi minulta vain, kuinka minun laitani oli ja milloin lähtisin. Vastasin, etten tiennyt vielä mitään varmaa. Sitten hän läksi, hyvästiä sanomatta, kättä puristamatta. Sillä tavalla meidän eromme tapahtui. Minkä iskun hän saikaan sydämeensä, kun palatessaan ei enää nähnyt minua!

— Olin saapuvilla, kun hän tuli kotiin, kertoi Marcel Mimille, joka pitkästä puheestaan oli hengästynyt. — Kun hän kävi hakemassa huoneensa avainta, sanoi portinvartijan vaimo hänelle:

— Pienokainen on mennyt

— Ah, niinkö? vastasi Rodolphe ja lisäsi: No, se ei minua hämmästytä, sitä juuri odotinkin.

— Ja hän nousi asuntoonsa, jonne minä seurasin häntä, koska pelkäsin jotakin mielenpurkausta. Mutta mitään sentapaista ei tullut.

— Kun tänään on jo liian myöhäistä lähteä hakemaan uutta asuntoa, jääköön se huomiseksi, hän sanoi minulle. Silloin voimme mennä yhdessä. Ja nyt syömään.

— Luulin hänen aikovan juoda itsensä humalaan, mutta siinä erehdyin. Söimme verrattain niukan aterian eräässä ravintolassa, jossa te olitte joskus käynyt hänen kanssaan. Huumatakseni hieman Rodolphea olin tilannut Burgundin viiniä.

— Se oli Mimin mielijuomaa, hän sanoi minulle, olemme sitä usein yhdessä juoneet tässä samassa pöydässä, jonka ääressä nyt istumme. Muistan, kuinka Mimi eräänä päivänä, ojentaessaan täytettäväksi lasin, jonka oli useita kertoja tyhjentänyt, sanoi minulle: Kaada vielä, se on sydämelleni kuin palsamia. Niin, Mimi osasi juoda.

— Nähdessäni hänen näin vaipuvan muistoihinsa käänsin puheen toisaanne, eikä teistä enää mainittu mitään. Hän oli koko sen illan minun seurassani ja näytti tyyneltä kuin Tyynimeri. Enimmän minua kummastutti se ettei hänen tyyneytensä ollut millään tavalla teeskenneltyä, vaan tuntui ihan luonnolliselta. Keskiyön tienoissa menimme kotiin.

— Sinä varmaankin kummastelet, kuinka voin nykyisessä tilassani pysyä näin rauhallisena, hän sanoi minulle. Mutta selitänpä sen vertauksen avulla, joka tosin on hyvin arkipäiväinen ja kuitenkin perin sattuva. Sydämeni on kuin vesisäiliö, jonka kansi on ollut koko yön auki: aamulla siinä ei ole enää pisaraakaan jäljellä. Juuri niin on sydämeni laita. Olen viime yönä itkenyt kyyneleeni loppuun. Kummallista, uskoin voivani surra suuremmin ja syvemmin, ja nyt yksi ainoa kärsimysten yö on tyhjentänyt minut kuiviin. Vakuutan kunniasanallani, että asia on niin kuin sanon. Ja tässä samassa vuoteessa, jossa kivikovan naisen vieressä olin vähällä menehtyä kuoliaaksi, aion tästedes, tuon naisen pään levätessä toisen pieluksella, nukkua sikeämmin kuin kuuman päivätyön suorittanut kantaja.

— Tyhjää puhetta, näyttelemistä, ajattelin. Niin pian kun olen poistunut, juoksee hän päänsä seinään.

— Jätin hänet kumminkin lopulta yksin ja menin huoneeseeni, mutta en pannut maata. Kello kolmen aikaan aamulla olin kuulevinani melua Rodolphen huoneesta. Kiiruhdin oikopäätä sinne, odottaen tapaavani hänet täydessä epätoivon kuumeessa…

— No kuinka oli laita? kysyi Mimi.

— Ei mitenkään. Rodolphe nukkui, vuode oli järjestyksessä, ja kaikesta näkyi, että hänen unensa oli ollut rauhallista ja että hän oli nukahtanut heti levolle mentyään.

— Mahdollisesti, myönsi Mimi. — Hän oli kai niin uupunut edellisen yön tapauksista… Mutta kuinka kävi sitten aamulla?

— Aamulla tuli Rodolphe hyvissä ajoin herättämään minut, ja yhdessä kävimme sitten vuokraamassa uuden asunnon, jonne saman päivän iltana muutimme.

— Mitä hän teki jättäessään huoneen, jossa olimme yhdessä asuneet? kysyi Mimi. — Mitä hän sanoi jättäessään sen huoneen, jossa hän oli minua niin suuresti rakastanut?

— Hän pani tavaransa tyynesti kokoon, vastasi Marcel. — Ja löytäessään erään laatikon pohjalta parin hansikkaita, jotka te olitte sinne unohtanut, samoin kuin pari kolme kirjettänne…

— Kyllä tiedän, keskeytti Mimi hänet äänensävyllä, joka näytti sanovan: unohdin ne tahallani, jotta hänelle jäisi jokunen muisto minulta. — No, mitä hän teki niille? lisäsi hän.

— Muistaakseni, vastasi Marcel, — hän viskasi kirjeet uuniin ja hansikkaat ikkunasta ulos, ja kaiken tämän hän teki luontevasti, kuten on tapana tehdä esineille, jotka ovat täysin arvottomia ja hyödyttömiä.

— Hyvä Marcel, vakuutan teille, että kaikesta sydämestäni toivon hänen pysyvän edelleen näin rauhallisena. Mutta suoraan sanoen en oikein voi luottaa niin nopeaan parantumiseen ja kaikesta kertomastanne huolimatta olen varma siitä, että runoilijani sydän on murtunut.

— Mahdollisesti, sanoi Marcel jättäen samalla hyvästi Mimille. — Mutta ellen pahoin erehdy, ovat palaset vielä kelvollisia.

Sillä aikaa kun näin keskusteltiin kadulla, odotti varakreivi Paul uutta rakastettuaan, joka tuntui viipyvän kovin kauan ja vihdoin saavuttuaan kotiin oli hyvin nyrpeällä mielellä. Varakreivi laskeutui polvilleen hänen eteensä ja viritti hänelle lempiromanssinsa, että Mimi oli viehättävä, kalpea kuin kuu ja lempeä kuin karitsa, mutta että hän, Paul, ennen kaikkea rakasti häntä hänen kauniin sielunsa takia.

— Ah, ajatteli Mimi päästäessään tumman tukkansa lainehtimaan lumivalkeille olkapäilleen, — Rodolphe ei koskaan ollut niin yksipuolinen!