XI
Taiteilijakahvila
Seuraavassa kerrotaan, mitkä asianhaarat johtivat siihen, että Carolus Barbemuche, kirjailija ja platoninen filosofi, pääsi Boheemikerhon jäseneksi elämänsä neljäntenäkolmatta ikävuotena.
Siihen aikaan kävivät Gustave Colline, suuri filosofi, Marcel, suuri maalari, Schaunard, suuri säveltäjä, ja Rodolphe, suuri runoilija, niin kuin he toisiansa nimittivät, säännöllisesti Momus-kahvilassa, jossa heille, koska heidät aina nähtiin yhdessä, oli annettu nimi Neljä muskettisoturia. He tosiaankin tulivat ja menivät yhdessä, pelasivat yhdessä ja joskus myöskin jäivät yhdessä annoksensa velkaa, sanalla sanoen sointuivat yhteen kuin konservatorion orkesteri.
Kokoontumispaikaksi he olivat valinneet salin, jossa olisi ollut hyvää tilaa vähintään neljällekymmenelle hengelle, mutta jossa heidät kuitenkin aina tavattiin yksinään, sillä he olivat loppujen lopuksi tehneet olon siellä muille mahdottomaksi.
Satunnainen vieras, joka rohkeni tunkeutua tähän luolaan, joutui jo ovella näiden neljän hurjimuksen uhriksi ja pötki tavallisesti niin pian kuin mahdollista pakoon ennättämättä lukea loppuun lehteänsä tai tyhjentää puolikuppostansa, jonka älymystön ennenkuulumattomat väitteet taiteesta, mausta ja kansantaloudesta olivat hapattaneet. Näiden neljän kumppanuksen keskustelut olivat sen laatuisia, että heitä palvellut tarjoilija tuli kaistapäiseksi keskellä elämänsä kukoistavinta aikaa.
Asiat kehittyivät kuitenkin lopulta niin pitkälle, että kahvilan omistaja menetti kärsivällisyytensä ja astui eräänä iltana saliin tekemään ystävyksille seuraavat valitukset:
Ensiksi: Herra Rodolphe tuli jo aikaisin aamulla syömään ja vei omaan saliinsa kaikki kahvilan lehdet. Hän meni tässä niinkin pitkälle, että osoitti julkisesti kiukkuaan, jos joku ennen häntä oli sattunut avaamaan lehdet. Seuraus tästä oli, että kaikki muut vieraat jäivät vaille näitä julkisen mielipiteen puhetorvia eivätkä päivälliseen asti saaneet tietää tavuakaan politiikasta. Niinpä Bosquet-seura tuskin tiesi viime hallituksen jäsenten nimiä.
Herra Rodolphe oli lisäksi pakottanut kahvilan tilaamaan Castor-lehden, jonka päätoimittaja hän oli. Kahvilan omistaja oli kyllä aluksi kieltäytynyt, mutta kun Rodolphe ja hänen toverinsa joka Jumalan hetki kutsuivat tarjoilijaa ja huusivat: »Castor! Tuokaa meille Castor! alkoivat jotkut toiset vieraat, joiden uteliaisuus oli näistä itsepintaisista pyynnöistä herännyt, myös vaatia Castoria. Oli siis tilattava Castor, nurkkalehti, joka ilmestyi kerran kuukaudessa. Sitä somisti yksi puupiirros ja se sisälsi Gustave Collinen haihattelevan filosofisen kirjoitelman.
Toiseksi: Mainittu herra Colline ja hänen ystävänsä herra Rodolphe lepäsivät henkisistä ponnistuksistaan pelaamalla tammipeliä kello kymmenestä aamulla puoliyöhön saakka, ja kun kahvilassa oli vain yksi tammipeli, eivät muut vieraat saaneet ollenkaan tyydyttää pelihimoaan näiden herrojen takia, jotka aina kun heiltä tultiin peliä pyytämään vastasivat vain:
— Peli on tilattu, tulkaa uudelleen huomenna.
Bosquet-seuran täytyi siis tyytyä vain kertomaan toisilleen lemmenseikkailuistaan tai pelaamaan pikettiä.
Kolmanneksi: Unohtaen, että kahvila on julkinen paikka, herra Marcel raahasi kursailematta saliin maalaustelineensä, maalilaatikkonsa ja muut kapistuksensa. Menipä hän joskus niinkin pitkälle, että käytti mallinaan eri sukupuolta olevia henkilöitä, mikä vallattomuus tuotti Bosqnet-seuran siveellisyydelle suurta vaaraa.
Neljänneksi: Seuraten ystävänsä esimerkkiä herra Schaunard aikoo siirtää pianonsa kahvilaan ja on jo juljennut kuorossa laulattaa sinfoniastaan lainattua teemaa: Sinisen vaikutus taiteissa. Herra Schaunard on tehnyt enemmänkin: hän on siihen lyhtyyn, joka opastaa kahvilaan, laittanut läpikuultavan ilmoituksen, jossa lukee:
MAKSUTONTA LAULUN JA SOITON OPETUSTA
MOLEMMILLE SUKUPUOLILLE
Kysyttävä konttorista.
Tästä on seurauksena ollut, että konttoriin työntyy joka ilta erittäin puutteellisesti vaatetettuja henkilöitä tiedustelemaan, mistä opetusta sai.
Herra Schaunard ottaa siellä sitä paitsi usein vastaan erään naishenkilön, joka sanoo itseään Vârjâri-Phémieksi ja aina on unohtanut päähineensä.
Herra Bosquet nuorempi on tämän johdosta julistanut, ettei hän aio astua jalallaan kahvilaan, jossa luontoa näin poljetaan.
Viidenneksi: Vaikka mainitut herrat tilaavat yleensä perin vähän, ovat he vielä tätä vähääkin koettaneet vähentää. Väittäen muka huomanneensa kahvilan mokan pitävän rikollista yhteyttä sikurin kanssa he ovat tuoneet mukanaan kahvinkeittovehkeen, jolla itse keittävät kahvin, vieläpä ostaen sokerinkin muualta halpaan hintaan. Menettely loukkaa ilmeisesti talon keittiön kunniaa.
Kuudenneksi: Näiden herrojen keskusteluista turmeltuneena on tarjoilija Bergami (saanut tämän nimen poskipartansa johdosta), tyyten unohtaen alhaisen syntyperänsä ja kaikkea säädyllisyyttä uhmaten, rohjennut omistaa kassanhoitajattarelle runon, jossa tätä yllytetään laiminlyömään äidin ja puolison velvollisuudet. Kirjeen sekavasta tyylisiä on havaittu, että se on syntynyt herra Rodolphen ja hänen kirjallisuutensa saastaisen vaikutuksen alaisena.
Tämän johdosta, niin ikävää kuin se onkin, laitoksen johtaja katsoo olevan aihetta pyytää Colline-seuraa valitsemaan toisen paikan vallankumouksellisten istuntojensa tyyssijaksi.
Gustave Colline, joka oli liiton Cicero, otti nyt puheenvuoron ja todisti isännälle a priori, että hänen valituksensa olivat naurettavia ja huonosti perusteltuja, että hänelle suotiin suuri kunnia, kun hänen kahvilansa valittiin älyn asunnoksi, ja että puhujan ja hänen ystäviensä katoaminen täältä veisi vararikkoon liikkeen, jonka he läsnäolollaan olivat korottaneet taiteellis-kirjallisen kahvilan ylevään korkeuteen.
— Mutta te ja ystävänne tilaatte niin kovin vähän, huomautti kahvilan omistaja.
— Tämä kohtuullisuus, josta te meitä syytätte, on todistus siveellisyydestämme, vastasi Colline. — Onhan teillä sitä paitsi keino saada meidät tilaamaan runsaammin. Avatkaa meille tili.
— Hankimmepa vielä teille tilikirjankin, lisäsi Marcel.
Isäntä ei ollut kuulevinaan, vaan pyysi eräitä lisätietoja tuosta tulenarasta kirjeestä, jonka Bergami oli hänen vaimolleen lähettänyt Rodolphe, jota syytettiin tämän luvattoman intohimon lietsomisesta kirjeen laatijana, vakuutteli innokkaasti viattomuuttaan.
— Ja sitä paitsi, lisäsi hän, — oli puolisonne siveellisyys lujana muurina, joka…
— Oh, keskeytti isäntä ylpeästi hymyillen, — vaimoni on kasvatettu
Saint-Denisissä.
Oli miten oli, Collinen onnistui lopuksi kietoa isäntä viekkaan kaunopuheisuutensa verkkoon ja saada hänet tyytymään lupaukseen, etteivät nämä neljä ystävystä enää kahmaisisi koko kahvilaa itselleen, että kahvila tästä lähtien saisi Castorin ilmaiseksi ja että Värjäri-Phémie panisi hatun päähänsä. Lisäksi sovittiin, että tammipeli jätettäisiin Bosquet-seuran käytettäväksi sunnuntaisin kello kahdestatoista kahteen ja ettei etenkään uutta luottoa enää pyydettäisi.
Muutamia päivä kävi kaikki hyvin.
Jouluaattona tulivat nämä neljä ystävystä »puolisoineen» kahvilaan.
Siinä olivat neiti Musette, neiti Mimi, Rodolphen uusi lemmitty, viehkeä olento, jonka ääni oli hopeanheleä, ja Värjäri-Phémie, Schaunardin epäjumala, tänä iltana viimeksi mainitulla myös hattu pääsään. Neiti Colline, jota ei yleensä koskaan nähty, oli tälläkin kertaa jäänyt kotiin laittamaan välimerkkejä puolisonsa käsikirjoituksiin.
Kahvin jälkeen, jota oli vastoin tavallisuutta ollut saattamassa kokonainen pataljoona pikku laseja, vaadittiin punssia. Tarjoilijalle, joka ei ollut tottunut saamaan heiltä näin suurisuuntaista tilausta, täytyi toistaa määräys kaks kertaa. Phémie, joka nyt ensi kerran sai kokea hienoa kahvilaelämää, näytti olevan seitsemännessä taivaassa ryypätessään oikeista pikareista. Marcel väitteli Musetten kanssa uudesta hatusta, jonka alkuperä näytti hänestä epäilyttävältä. Mimi ja Rodolphe, jotka vielä viettivät kuherruskuukauttaan, vaihtoivat keskenään mykkiä silmäyksiä ja äänekkäitä suudelmia. Colline taas siirtyi naisesta naiseen tarjoillen parasta, mitä imelän sievistelyn ja kohteliaisuuden alalta voi Runo-Almanakasta löytää.
Sillä aikaa kun tämä hilpeä seura antautui nauttimaan elämän humusta, tarkkaili eräs vieras henkilö, joka istui yksinäisen pöydän ääressä salin perällä, omituisen tutkivin katsein silmiensä edessä esitettävää näytelmää.
Parin viikon verran hän oli istunut siellä joka ilta. Hän oli kaikista kahvilan vieraista ainoa, joka oli jaksanut sietää taiteilijoiden pelottavaa metelöimistä, ja hurjimmissakin kohtauksissa hän pysyi täysin kylmäverisenä ja tyynenä. Koko illan tuntematon istui äänettömänä itsekseen, imaisten matemaattisen täsmällisesti savuja piipustaan ja pitäen katseensa yhteen pisteeseen kiinnitettynä ikään kuin hänen vartioitavanaan olisi ollut aarre, ja kuunteli tarkkaavaisesti mitä hänen ympärillään puhuttiin. Hän näytti muutoin hyväluontoiselta ja varakkaalta, sillä hänellä oli kello, joka oli kultaketjulla kiinnitetty hänen taskuunsa. Ja kun Marcel eräänä päivänä oli kohdannut kassaluukun luona tuntemattoman, oli tämä hämmästyttänyt häntä vaihtamalla kultarahan maksaakseen laskunsa. Tästä hetkestä alkaen nimittivät nuo neljä ystävystä häntä kapitalistiksi.
Äkkiä Schaunard, jolla oli hyvät silmät, huomautti, että lasit olivat tyhjät.
— Voi pahus! huudahti Rodolphe. — Tänään on juhlailta ja me olemme kaikki hyviä kristittyjä. Meidän pitää saada jotakin ylimääräistä.
— Oikein puhuttu, sanoi Marcel. — Harrastelkaamme yliluonnollisia asioita.
— Colline, lisäsi Rodolphe, — soitapas tarjoilijaa.
Colline soitti vimmatusti.
— Mitäs otamme? kysyi Marcel.
Colline taivutti vartalonsa kaarevaksi kuin luokki ja sanoi osoittaen naisia:
— Näiden naisten asia on määrätä virvokkeiden laatu ja järjestys.
— Minua, sanoi Musette maiskauttaen kieltään, — ei samppanja lainkaan pelottaisi.
— Oletko hullu! huusi Marcel. — Samppanjaa?… Eihän se ole edes mitään viiniä!
— Sitä pahempi, mutta minä pidän samppanjasta, se kuohuu niin kauniisti.
— Ja minä, sanoi Mimi katsahtaen veikistellen Rodolpheen, — tahtoisin mielelläni Beaune-viiniä semmoisessa pikku koripullossa.
— Oletko päästäsi pyörällä! huudahti Rodolphe.
— En, mutta haluan päästä pyörälle, vastasi Mimi, jota tämä viinilaji merkillisesti viehätti.
Rodolphe meni äänettömäksi.
— Minä, sanoi Värjäri-Phémie hytkytellen itseään joustavassa sohvassa, — minä haluaisin puhdasta rakkautta. Se on hyvää vatsalle.
Schaunard puhisi nenä-äänellä muutamia sanoja, jotka saivat Phémien vapisemaan perustallaan.
— Entäpä sitten! huudahti nyt Marcel päättäväisesti. — Pankaamme kerran vaihteen vuoksi satatuhatta frangia likoon.
— Ja lisäksi, sanoi Rodolphe, — isäntämmehän aina marisee liian pienistä tilauksistamme. Tämä ällistyttäisi hänet perinjuurin.
— Niinpä niin, myönsi Colline, — pitäkäämme oikein kuninkaan kemut. Onhan meidän sitä paitsi osoitettava naisillemme ehdotonta kuuliaisuutta. Uhrautuvaisuus on rakkauden ruokaa, viini on ilon lientä, ilo on nuorison velvollisuus, naiset ovat kukkia, heitä on kasteltava. Kastelkaamme siis! Hoi tarjoilija!
Ja Colline tarrautui kuumeisen kiihkeästi soittonauhaan.
Tarjoilija tuli vihurina paikalle.
Kun hän kuuli puhuttavan samppanjasta, Beaunesta ja likööristä, kuvastui hänen kasvoillaan yllätyksen eri asteita.
— Vatsassani tuntuu niin tyhjältä, valitteli Mimi. — Ottaisin mielelläni hiukan kinkkua.
— Ja minä sardiinia ja voita, lisäsi Musette.
— Ja minä retiisejä ja hiukan lihaa… sanoi Phémie.
— Sanokaa vain suoraan tahtovanne illallista! huudahti Marcel.
— Sitä me tosiaan suuresti kalpaamme, vastasivat naiset
— Tarjoilija, tuokaa meille illallista! sanoi Colline arvokkaasti.
Tarjoilijan kasvot olivat tyrmistyksestä kolmiväriset.
Hän meni hitain askelin kassaan ilmoittamaan kahvilan omistajalle tästä ennenkuulumattomasta tapauksesta.
Isäntä piti koko juttua pilana, mutta kun kello uudelleen kilisi, meni hän itse saliin ja kääntyi Collinen puoleen, jota kohtaan hän tunsi eräänlaista kunnioitusta. Colline selitti nyt, että aikomuksena oli viettää jouluaattoa kahvilassa, ja pyysi isäntää hyväntahtoisesti toimittamaan, mitä oli tilattu.
Isäntä ei vastannut mitään, vaan poistui takaperin salista väännellen solmuja lautasliinaansa. Neljännestunnin ajan hän neuvotteli vaimonsa kanssa, joka Saint-Denisissä saamansa vapaamielisen kasvatuksen vaikutuksesta ja ihaillen kaunokirjallisuutta ja taidetta lopulta kehotti miestänsä täyttämään vieraiden pyynnön.
— No miksikäs ei, arveli isäntä, — saattaahan heillä kerran sattumalta olla rahaakin.
Ja hän antoi tarjoilijalle käskyn viedä saliin mitä oli tilattu. Sitten hän syventyi erään kantavieraan kanssa pelaamaan pikettiä. Turmiollinen varomattomuus!
Kello kymmenestä kahteentoista saakka tarjoilija ei joutanut muuta tekemään kuin juoksemaan portaita ylös ja taas alas. Joka hetki pyydettiin häntä tuomaan lisää. Musette vaati tarjoilemaan englantilaiseen tapaan ja otti joka suupalalta uuden ruokaliinan käyttöön. Mimi joi eri viinilajeja kaikista eri laseista. Schaunardin kurkku janosi kastetta kuin Saharan erämaa. Collinen silmät pitivät yllä ristitulta joka suunnalle ja pureskellessaan ruokaliinaa hän nipisti pöydänjalkaa luullen sitä Phémien polveksi. Mutta Marcel ja Rodolphe pysyivät koko ajan kylmäverisinä, odottaen levottomasti loppuratkaisun hetkeä.
Vieras tarkasteli tätä näytelmää vakavan uteliaana. Tuon tuostakin vetäytyivät hänen huulensa hymyyn, ja sitten kuului kitinää kuin ikkunaa suljettaessa. Se oli vieraan hillittyä hihitystä.
Neljännestä vaille kaksitoista lähetti kassarouva laskun. Summa oli suorastaan huikea: viisikolmatta frangia seitsemänkymmentäviisi centimea.
— Jaha! sanoi Marcel, — vetäkäämme arpaa, kenen on mentävä neuvottelemaan isännän kanssa. Siitä on leikki kaukana.
Otettiin esille dominopeli: suurin lukumäärä silmiä ratkaisisi. Arpa määräsi valitettavasti Schaunardin täysivaltaiseksi neuvottelijaksi. Schaunard oli hyvä taiteilija, mutta huono diplomaatti. Hän astui konttoriin juuri silloin kun isäntä tapansa mukaan oli saanut piketissä selkäänsä. Kolme kertaa häviölle joutuneena ja siitä häpeissään Momus oli kärtyisellä tuulella ja yltyi jo Schaunardin ensi sanoista vihan vimmaan. Schaunard oli hyvä musiikkimies, mutta luonteeltaan valitettavasti hyvin kiivas. Hän antoi sanan sanasta ja kaksi parhaasta. Riita kävi yhä tuimemmaksi, kunnes isäntä lopulta hyppäsi pystyyn kiljuen pidättävänsä seurueen siihen asti sisällä, kunnes lasku oli maksettu. Colline koetti sävyisin puhein sovittaa riitaa, mutta huomatessaan ruokaliinan, jonka Colline oli järsinyt repaleiksi, isäntä kuohahti yli laitojensa ja meni niin pitkälle, että rohkeni kajota alhaisine käsineen filosofin pähkinänruskeaan päällystakkiin ja naisten turkiksiin, saadakseen edes jonkin pantin saatavansa vakuudeksi.
Taiteilijain ja isännän välillä sukeutui tästä oikein ilmisota.
Mutta nuo kolme naista lörpöttelivät sillä aikaa kaikessa rauhassa rakkausasioistaan ja koruistaan.
Vieras oli luopunut puutumuksestaan. Vähitellen hän oli noussut, astunut askeleen ja vielä toisenkin ja käveli lopulta kuin ihminen ainakin. Hän meni isännän luo, veti hänet syrjään ja puhui hänelle hiljaa Rodolphen ja Marcelin tarkatessa häntä katseellaan. Isäntä läksi vihdoin sanoen vieraalle:
— Tietysti suostun, herra Barbemuche, tietysti. Järjestäkää vain asia noiden toisten kanssa.
Herra Barbemuche palasi pöytänsä luo ottamaan hattunsa, pani sen päähänsä, astui kolme askelta eteenpäin ja seisoi Rodolphen ja Marcelin edessä. Kohottaen hattuaan hän kumarsi taiteilijoille, tervehti naisia, veti nenäliinansa esiin, niisti ja alkoi sitten aralla äänellä:
— Pyydän anteeksi, herrat, rohkeuttani, sanoi hän. — Olen jo kauan halunnut päästä tuttavuuteenne, mutta en ole tähän asti saanut tilaisuutta. Sallitteko minun nyt käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni?
— Tietysti, tietysti, olkaa niin hyvä, vastasi Colline, joka oivalsi, mitä vieras tarkoitti.
Rodolphe ja Marcel tervehtivät ääneti.
Mutta Schaunardin liiallinen hienotunteisuus oli vähällä turmella kaikki.
— Sallikaa minun huomauttaa, monsieur, sanoi hän vilkkaasti, — teillä ei ole kunnia tuntea meitä ja hyvät tavat vaativat, että.,. Voisitteko muuten antaa minulle piipullisen tupakkaa?… Tietenkin olen samaa mieltä kuin ystäväni.
— Hyvät herrat, jatkoi Barbemuche, — harrastan, kuten tekin, kaunotaiteita. Mikäli teidän keskustelujanne kuunnellessani olen itseeni nähden voinut todeta, käyvät mielipiteemme yhteen. Haluan kiihkeästi saada lukeutua ystäviinne ja tavata teitä täällä joka ilta… Tämän kahvilan omistaja on sivistymätön mies, mutta olen puhunut hänelle pari sanaa… saatte täysin vapaasti joko lähteä tai jäädä… Uskallan toivoa, ettette kiellä minulta keinoja, joiden avulla voin jälleen saada tavata teitä tässä paikassa, ja ellette hylkää vähäpätöistä palvelusta, jonka…
Suuttumuksen puna väritti Schaunardin kasvot.
— Hän käyttää hyväkseen meidän pulaamme! huudahti hän. Emme voi hyväksyä hänen tarjoustansa. Hän on maksanut laskumme… hyvä, minä pelaan kahdenkymmenenviiden frangin panoksella biljardia hänen kanssansa ja annan hänelle muutamia pisteitä etukäteen.
Barbemuche hyväksyi ehdotuksen ja oli kyllin älykäs hävitäkseen pelin. Tällä kauniilla teollaan hän nousi taiteilijoiden silmissä suureen arvoon.
Vihdoin erottiin ja sovittiin kohtauksesta seuraavaksi päiväksi.
— Tällä tavalla, sanoi Schaunard Marcelille, — emme ole hänelle mitään velkaa. Olemme säilyttäneet oman arvomme.
— Ja voimmepa melkein vaatia häneltä uutta illallista, lisäsi Colline.