XXI
Romeo ja Julia
Puettuna kuin aikakauskirjan Iriksen vyön kuparipiirros, hansikkaat kädessä, kiiltokengissä, viikset käherrettyinä, monokkeli silmässä ja keppi kädessä seisoi runoilija Rodolphe nuortuneena ja säteilevänä bulevardilla odottamassa vaunuja ajaakseen kotiin.
Rodolphe odottamassa vaunuja? Mikä mullistus oli siis äkkiä tapahtunut hänen yksityiselämässään?
Samaan aikaan, jolloin tuntemattomaksi muuttunut runoilijamme kierteli viiksiänsä, mahtava sikari hampaissa, ja herätti ohikulkevien kaunottarien huomiota, tuli myös eräs hänen ystävänsä samaa bulevardia pitkin, nimittäin filosofi Gustave Colline. Rodolphe näki hänen tulevan ja tunsi hänet heti, sillä kukapa, jos kerrankin oli hänet nähnyt, voisi olla häntä tuntematta! Collinella oli tapansa mukaan kainalossaan pinkka vanhoja kirjoja. Yllään kuolematon pähkinänruskea päällystakkinsa, jonka kestävyys saattoi epäilemään sitä roomalaisten tekemäksi, ja päässään kuuluisa jättiläislierinen hattunsa, lisänimeltään »Nykyajan filosofian Mambrinin kypäri», jonka huopakuvun alla surisi hyperfyysillisten unelmien sekava parvi, Gustave Colline asteli hitaasti tietään, hiljaa märehtien erään hänen päässään jo kolme kuukautta hautuneen teoksensa esipuhetta. Lähestyessään Rodolphea hän aluksi luuli tuntevansa runoilijan, mutta tämän erinomaisen hieno asu saattoi filosofin kuitenkin epäilyksen ja epävarmuuden valtaan.
— Rodolphella hansikkaat ja keppi! mutisi hän. — Mahdotonta, yliluonnollista! Ja tukka käherrettynä hänellä, jonka kallo on kalju kuin biljardipallo! Onnettomalla ystävälläni on tällä hetkellä sitä paitsi mieli lamassa, sillä hänen täytyy laulaa suruvirsiä ja runoilla elegioita Mimin takia, joka kuuluu jättäneen hänet… Totta puhuen pahoittelen minäkin kovasti nuoren tytön katoamista, sillä hän osasi keittää oivallista kahvia, ajattelijoiden lempijuomaa. Mutta toivon Rodolphen pian siitä toipuvan ja hankkivan itselleen uuden kahvinkeittäjän.
Hän oli tällä välin tullut ihan likelle Rodolphea, ja nyt hänen täytyi taipua tosiasian edessä. Rodolphe siinä sittenkin oli, ajeltuna, hansikoituna ja keppi kädessä. Mahdotonta, mutta kuitenkin totta.
— No hitto vieköön! Colline huudahti. — Enhän erehdy, sinähän se tosiaan olet! Siitä olen nyt varma.
— Minä samoin, vastasi Rodolphe.
Ja Colline syventyi tarkastamaan ystäväänsä, kasvoillaan sama ilme, jota hovimaalari Lebrun oli käyttänyt ilmaisemaan yllätyksen korkeinta astetta. Äkkiä hän huomasi kaksi kummallista esinettä, joita Rodolphe raahasi mukanaan, nimittäin ensiksi nuoratikapuut ja toiseksi linnunhäkin, jossa lenteli jokin lintu. Siitä levisi filosofin kasvoille ilme, jonka Lebrun oli unohtanut intohimoja esittävässä taulussaan.
— Kas vain, sanoi Rodolphe, — näenpä henkesi ylen uteliaana kurkistelevan silmiesi ikkunoista. No, kyllä tyydytän uteliaisuutesi. Poistukaamme vain ensin kadulta, sillä muuten tämä pakkanen jäädyttää sekä sinun kysymyksesi että minun vastaukseni.
He poikkesivat erääseen kahvilaan.
Colline töllisteli koko ajan nuoratikkaita ja etenkin häkkiä, jossa pikku lintu kahvilan lämmöstä virkistyneenä alkoi viserrellä, mutta millä kielellä, sitä ei Colline ymmärtänyt, niin suuri kielimies kuin olikin.
— Ensinnäkin, sanoi filosofi osoittaen tikkaita, — mitä tuo vehje tarkoittaa?
— Se on yhdysside minun ja rakastettuni välillä, vastasi Rodolphe äänessään hellä hivelevä sointu.
— Entä tuo sitten? kysyi Colline osoittaen lintua.
— Sekö? sanoi runoilija, ja hänen äänensä hymisi vienosti ja hyväileväsi kuin iltatuulen henkäys. — Se on kello.
— Jätä vertaukset ja puhu tavallista suorasanaista kieltä, mutta selvästi.
— Hyvä, oletko lukenut Shakespearea?
— Minäkö? To be or not to be. Hän oli suuri filosofi… Niin, kyllä hänet tunnen.
— Muistatko Romeota ja Juliaa?
— Ettenkö muistaisi! vastasi Colline ja alkoi lausua:
Niin monta onnenpäivää saimme, vaikka ei muistettaisi öitä ollenkaan. Iäksi kohtalo ne kaikki kauas vei: näin onni meitä pettää oikuillaan!
— Totta hiidessä muistan! Mutta entä sitten?
— No niin, vastasi Rodolphe osoittaen tikkaita ja häkkiä, — etkö ymmärrä? Koko salaisuus on siinä, että olen rakastunut, hyvä ystävä, rakastunut tyttöön, jonka nimi on Julia.
— No ja sitten? Colline jatkoi kärsimättömästi.
— Sittenkö? Katsos, koska uuden lemmittyni nimi on Julia, olen laatinut suunnitelman näytelläkseni hänen kanssansa tätä Shakespearen draamaa. Ensiksikään minun niineni ei ole Rodolphe, vaan Romeo Montague, ja sinulle olen hyvin kiitollinen, jos tästä lähtien puhuttelet minua vain tällä nimellä. Ja ettei kenenkään tarvitsisi olla epätietoinen, olen painattanut itselleni uusia nimikortteja. Mutta tässä ei ole vielä kaikki: aion käyttää hyväkseni sitä seikkaa, ettei vielä ole karnevaalin aika, ja pukea itseni silkkiin ja samettiin ja sitoa miekan vyölleni.
— Tappaaksesiko Tybaltin? kysyi Colline.
— Niin tietysti, vastasi Rodolphe. Ja näillä tikkailla pääsen rakastettuni luokse hänen asuntoonsa, jossa sattuu olemaan parveke.
— No mutta lintu sitten? uteli Colline. — Lintu?
— Tämä lintu, joka muuten on kyyhkynen, esittää satakielen osaa ja ilmoittaa joka aamu täsmälleen sen hetken, jolloin aikoessani riistäytyä irti kultani sylistä hän kietoo kätensä kaulaani ja suloisella äänellään lausuu minulle parvekekohtauksen mukaisesti: Se oli vain satakieli eikä leivonen… se on: ei, kello ei ole vielä yksitoista, kaduilla on kuraa, älä lähde, meidän on täällä niin hyvä olla… Jotta kuvitelma olisi täydellinen, tahdon vielä hankkia imettäjän, jotta rakastettuni saa komentaa. Toivon vielä, että almanakka on kyllin hyväsydäminen suodakseen minulle hiukan kuutamoa kiivetessäni rakastettuni parvekkeelle. Mitä sanot suunnitelmastani, filosofi?
— Onhan se perin hyvä, myönsi Colline. — Mutta voitko vielä selittää minulle, mistä olet saanut tuon loisteliaan ulkoasusi, joka tekee sinut melkein tuntemattomaksi?… Onko sinusta tullut rikas?
Rodolphe ei vastannut, vaan viittasi luokseen tarjoilijan, antoi hänelle huolettomasti kultarahan ja sanoi:
— Ottakaa tästä maksu.
Sitten hän taputti taskuaan, josta kuului helinää.
— Soittokelloko vai mikä sinun taskussasi kilisee?
— Oh, jokunen kultaraha vain.
— Kultarahojako? kysyi Colline tyrmistyneenä. Näyhän hiukan, että saan nähdä minkä näköisiä oikeat louisdorit ovat.
Ystävykset erosivat sitten kumpikin taholleen: Colline kertomaan ystäville Rodolphen uudesta rakkaudesta ja pohatanelämästä ja Rodolphe mennäkseen kotiinsa.
Tämä tapahtui Rodolphen ja Mimin toisen eron jälkeisellä viikolla. Rikottuaan välinsä Mimin kanssa Rodolphe tunsi ilman- ja paikanvaihdoksen tarvetta ja muutti sen tähden ystävänsä Marcelin seuraamana pois synkästä vuokralaiskasarmista, jonka omistaja ei liikoja surrut heidän lähtöään. Kumppanukset ryhtyivät hakemaan majaa muualta ja löysivät itselleen kumpikin huoneen eräästä talosta ja vieläpä samasta kerroksesta. Rodolphen huone oli mukavampi kuin yksikään hänen aikaisempi asuntonsa, sillä se oli tällä kertaa tosiaan melkein kuin kalustettu. Erikoismaininnan ansaitsi sohva, jonka punakankainen päällys oli olevinaan samettia, kuitenkaan noudattamatta vanhaa sääntöä: »Tee tehtäväsi!»
Kamiinan reunalla oli kaksi posliinimaljakkoa kukkineen ja niiden välissä alabasterikello, jonka somisteet suorastaan kauhistivat. Rodolphe pisti maljakot kaappiin, ja kun isäntä tuli vetämään pysähtynyttä kelloa, pyysi runoilija häntä jättämään vetämisen sikseen.
— Kello saa minun puolestani olla paikallaan, hän sanoi isännälle, mutta vain taide-esineenä. Se osoittaa puoliyötä, ihanaa hetkeä, ja pysyköön siinä. Sinä päivänä, jolloin kello näyttää viisi minuuttia yli kahdentoista, minä muutan talosta… Kello, jatkoi Rodolphe, joka ei ollut koskaan voinut alistua numerotaulun orjuuteen, — on katkera vihollinen, joka leppymättä laskee olemassaolomme tunti tunnilta minuutti minuutilta, ja sanoo meille joka hetki: Näetkös, taas on osa elämääsi mennyt! Minä en tosiaan voisi nukkua huoneessa, jossa on moinen kidutuskone, sillä sen läheisyydessä on huolettomuus ja haaveilu mahdotonta… Kone, jonka osoittimet ulottuvat vuoteeseen asti ja pistelevät meitä aamulla, kun vielä uinumme suloisessa horroksessa… Kello, joka huutaa meille; kili, kili, kili!… Silloin pitää nousta työhön, luopua näkyjen ja joskus myöskin todellisuuden hyväilyistä. Hattu päähän, kengät jalkaan, satoi tai paistoi, työhön ja toimeen, aika on, aika on, kili, kili, kili! Almanakassa on tarpeeksi… Kelloni seisokoon siis liikkumatta, hiiskumatta, tai muuten…
Näin itseksensä puhellen runoilija tarkasti uutta huonettansa tuntien salaista levottomuutta, jota melkein aina saa kokea astuessaan uuteen asuntoon.
— Olen tehnyt sen havainnon, ajatteli hän, — että ympäristöllämme on salaperäinen vaikutus ajatuksiimme ja myöskin toimintaamme. Tämä huone on kylmä ja hiljainen kuin hauta. Jos ilo milloinkaan virittää täällä virtensä, on se tuotava ulkoa tänne, eikä se silloinkaan viivy kauan, sillä tämän matalan katon alla, joka on kylmä ja harmaa kuin lumitaivas, kuoleutuu nauru ilman kaikua. Ah, millaiseksi sukeutuukaan elämäni näiden neljän seinän sisällä?…
Muutamien päivien kuluttua oli tämä kolkko huone kuitenkin täynnä kirkkautta ja iloa. Vietettiin tupaantuliaisjuhlaa, ja lukuisat pullot ilmaisivat, mistä johtui vieraiden iloinen mieliala. Rodolpheenkin oli tarttunut hänen vierastensa hyvä tuuli. Hän istui muista syrjässä nuoren naisen kanssa, jonka sattuma oli tuonut hänen luokseen ja jonka hän oli heti vallannut, puhellen tälle sekä kielin että käsin. Ennen juhlan loppua hän oli saanut tytön suostumaan siihen, että he tapaisivat toisensa seuraavana päivänä.
— No niin, sanoi hän itselleen, kun oli jäänyt yksin, ilta ei ollut lainkaan hullumpi. Oloni täällä näyttää alkavan hyvin entein.
Seuraavana päivänä tuli Julia sovittuun aikaan. Ilta kului pelkissä selityksissä. Julia oli kuullut, että Rodolphe äskettäin oli rikkonut välinsä sinisilmäisen tytön kanssa, jota oli niin suuresti rakastanut Hän tiesi myös, että Rodolphen ja entisen rakastajattaren ensimmäistä välien purkautumista oli pian seurannut sovinto, ja pelkäsi joutuvansa samanlaisen uuden sovinnon uhriksi.
— Katsokaas, selitti Julia viehättävin uhmaavin ilmein, — minulla ei ole lainkaan halua näytellä naurettavaa osaa. Sanon teille jo edeltäkäsin, että olen hyvin häijy. Jos minusta tulee tänne emäntä, ja hän selvensi katseella tämän sanansa merkitystä, — silloin jään tänne myös enkä luovuta paikkaani.
Rodolphe sai ottaa avukseen kaiken kaunopuheisuutensa vakuuttaakseen tytölle, että tuollainen pelko oli aiheeton, ja kun tytöllä omasta puolestaan oli hyvä halu päästä varmuuteen, seurasi loppujen lopuksi yksimielisyys. Erimielisyyttä esiintyi vasta sitten, kun tuli keskiyö, sillä Rodolphe toivoi Julian jäävän, kun Julia taas halusi mennä kotiin.
— Ei, sanoi tyttö, kun Rodolphe yhä pyysi häntä jäämään. — Mikä kiire meillä on? Pääsemme kyllä ajoissa siihen, mihin pyrimme, ellette matkalla pysähdy. Huomenna tulen tänne jälleen.
Ja viikon ajan Julia kävi joka ilta Rodolphen luona, mutta poistui aina kahdentoista tienoissa.
Rodolphea ei tämä ratkaisun viivytys liioin suututtanut. Rakkaudessa, vieläpä tilapäisissä lemmenpuuskissakin hän kuului siihen matkustavien luokkaan, joka pidentää matkaa saadakseen sitä enemmän huvia. Tämä pieni hempeä johdanto vei hänet kuitenkin lopulta pitemmälle kuin hän oikeastaan oli halunnut, sillä Julia käytti tätä juonta kiihottaakseen toista sille asteelle, jolloin vastarinnasta vahvistunut mieltymys alkaa tuntua todelliselta rakkaudelta.
Joka käynnillään huomasi Julia Rodolphen sanoissa yhä suurempaa sydämellisyyttä ja vilpittömyyttä. Jos Julia hiukkasen myöhästyi, sai hän sitten nauttia Rodolphen oireellisesta maltittomuudesta, ja lisäksi runoilija kirjoitti hänelle kirjeitäkin, joiden tyyli oikeutti hänet vakinaiseksi lemmityksi.
Marcel, Rodolphen uskottu, sai kerran käsiinsä erään näistä kirjeistä ja sen luettuaan kysyi nauraen:
— Onko tämä tyylin harjoitusta vai ajatteletko tosiaan niin, kuin tässä olet kirjoittanut?
— Kyllä, vastasi Rodolphe, — ja olen siitä itsekin vähän ihmeissäni. Viikko sitten olin perin surkeassa mielentilassa. Tämä yksinäisyys ja hiljaisuus, joka oli niin äkkiä astunut entisen, myrskyisen elämäni sijalle, pelotti minua suuresti. Silloin tuli Julia odottamatta. Kuulin kaksikymmenvuotiaan nuoruuden riemusoittoa, näin edessäni raikkaat kasvot, hymyilevät silmät ja suudeltavat huulet, ja vähitellen antauduin seuraamaan oikkua, joka minussa lienee jo muuttunut rakkaudeksi. Rakastaminen on minusta mieluisaa.
Pian Rodolphe huomasi, että tämän pikku romaanin vieminen päätökseen riippui enää vain hänestä itsestään, ja tällöin oli hänen päähänsä juolahtanut jäljitellä Shakespearen Romeon ja Julian lemmenkohtausta. Hänen tuleva rakastettunsa oli ihastunut tästä keksinnöstä ja suostui näyttelemään osaansa tässä pilailussa.
Parvekekohtaus oli määrätty siksi illaksi, jolloin Rodolphe oli tavannut filosofi Collinen. Runoilija oli juuri ostanut silkkinuoraiset tikkaat, joiden avulla hänen oli kiivettävä Julian parvekkeelle. Kun lintukauppiaalla ei ollut varastossa satakieliä, oli Rodolphe ostanut sen sijaan kyyhkysen, koska se, kuten kauppias hänelle vakuutti, joka aamu lauloi auringon noustessa.
Tultuaan kotiinsa Rodolphe ajatteli, että kiipeäminen köysitikkaita myöten ei ollut mikään helppo tehtävä ja että olisi hyvä edeltäkäsin hieman harjoitella parvekekohtausta. Saattoihan hän siten oppia välttämään putoamista ja myöskin pelastua vaarasta joutua kömpelyytensä takia naurunalaiseksi odottavan kaunottaren silmissä. Niinpä hän kiinnitti tikkaat kahteen koukkuun, jotka oli tukevasti lyöty kattoon, ja käytti sitten ne kaksi tuntia, jotka vielä olivat jäljellä, kiipeämisharjoituksiin. Lukemattomien yritysten jälkeen hän viimein pääsi niin pitkälle, että kykeni auttavasti kiipeämään kymmenen puolaa.
— Kas niin, hyvä on, hän sanoi, — nyt olen asiastani varma, ja jos muuten jään taivaan ja maan välille heilumaan, antaa rakkaus minulle siivet.
Ja tikkaat ja kyyhkyshäkki mukanaan runoilija läksi Julian luo, joka asui lähellä. Julian asunto oli pienen puutarhan keskellä, ja ikkunan edessä oli kuin olikin eräänlainen parveke. Huone sijaitsi kuitenkin valitettavasti ensi kerroksessa, joten parvekkeelle kiipeäminen ilman mitään apuneuvoja oli maailman helpoin asia.
Rodolphe nolostui huomatessaan tämän paikallisen järjestelyn, joka teki tyhjäksi hänen runollisen kiipeämissuunnitelmansa.
— No samantekevää, hän sanoi Julialle, — voimmehan silti näytellä parvekekohtausta. Tässä on lintu, joka herättää meidät huomenna ihanalla laulullaan ja ilmoittaa, milloin meidän on toisistamme epätoivoisina erottava.
Ja Rodolphe ripusti häkin huoneen nurkkaan.
Aamulla kello viiden aikaan kyyhkynen täyttikin velvollisuutensa ja kujersi niin kauan, että se olisi varmasti herättänyt rakastavaiset, jos he olisivat nukkuneet.
— Kas niin, sanoi Julia, — nyt on hetki tullut, jolloin meidän on mentävä parvekkeelle lausumaan toisillemme epätoivoiset jäähyväiset. Mitä ajattelet?
— Kyyhkynen edistää, vastasi Rodolphe. — Me olemme marraskuussa, ja aurinko nousee vasta kello kaksitoista.
— Sama se, sanoi Julia,— minä puolestani nousen.
— No mutta miksi?
— Minun on nälkä, ja suoraan sanoen tahtoisin hiukkasen syödä.
— Kummallista, kuinka yhtäpitäviä tunteemme ovat! huudahti Rodolphe. — Minäkin olen nälkäinen kuin susi. Ja sitten hän nousi ja pukeutui nopeasti. Julia oli jo sytyttänyt tulen ja etsi kaapistaan ruokatavaroita. Rodolphe ryhtyi häntä tässä työssä auttamaan.
— Kas vain, hän sanoi, — sipulia!
— Ja silavaa, lisäsi Julia.
— Ja täällä voita.
— Ja tässä leipää.
Niin, siinä olikin kaikki.
Tämän etsinnän aikana jatkoi hyväuskoinen kyyhkynen huolettomana aamuvirttään.
Romeo katsoi Juliaan ja Julia Romeoon, ja molemmat loivat sitten katseensa kyyhkyseen.
He eivät sanoneet sanaakaan, mutta tällä katseella oli kyyhkyskellon kohtalo ratkaistu. Jos lintu olisi vedonnut tästä äänettömästä tuomiosta korkeimpaan oikeuteen, olisi se ollut turhaa vaivaa… nälkä on julma neuvonantaja!
Rodolphe oli pannut tuleen hiiliä ja kappaleen silavaa käristymään voisulassa juhlallisen ja totisen näköisenä.
Julia kuori sipuleja ja näytti alakuloiselta.
Mutta kyyhkynen lauloi yhä… joutsenlauluaan, jota rasva pannussa rätisten säesti.
Viisi minuuttia myöhemmin rasva rätisi yhä, mutta kyyhkysen ääni oli vaiennut. Romeo ja Julia olivat sen paistaneet.
— Sillä oli kaunis ääni, huomautti Julia, kun he istuutuivat pöytään.
— Niin, se oli hyvin hellä ja vieno, sanoi Rodolphe paloitellen herätyskelloaan taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.
Molemmat rakastavaiset katsahtivat toisiinsa ja yllättivät toistensa silmäkulmassa kyyneleen.
Teeskentelijät! Heitä itketti vain sipuli!