MARTHA.
Ja yksin olit sa?
JOLANTHA.
Ma sua huusin,
Mut et sä kuullut.
MARTHA (erikseen).
Jumalani, eihän
Lie kenkään vaan!..
(Ääneen.)
Mut kerroppas —
JOLANTHA.
Oi Martha,
Ei niiden vertaist' olo täällä yhtään
Viel' ollut, toisen niist' ei ainakaan.
Niin laita varmaan lie, ett' on hän jostain
Ihmeitten maasta, erilaisest' aivan,
Kuin meidän maamme. Sillä voimakas
Hän oli puheissaan, ja kuitenkin
Niin hellä, herttainen, kuin sinäkin.
(Kuningas René ja Ebn Jahia tulevat toisten huomaamatta sisään sala-ovesta ja viipyvät kuuleskellen perällä.)
Mua tervehti hän runolla — oi Martha!
Juur' eriskummaisella runolla,
Mi kyyneleet toi silmihini, vaikka
Osaksi vaan ma tuota ymmärsin.