MARTHA.
Sen verran kuin
Voin päättää, kun hän viel' on hämillään,
Se hänen sokeudestansa puhui.
KUNINGAS.
Vai siitä! Siis on Luojan tahto, kaikk'
Ett' eeltäpäin on hänen tietäminen.
No niin!
(Viittaa lääkäriä.)
Oi Ebn Jahia! kuulitko?
EBN JAHIA.
Ma kuulin; sattumus on auttanut.
Ja eräs outo hänet herätti.
Ma tuolta pöydält' amuletin löysin.
— Tilansa himmeästi vaan hän tuntee.
Mun täytyy vaatia, ett' toki, niin
Kuin lupasitte, ilmotatte hälle —
KUNINGAS.
Niin oon jo aikonut.
(Lähestyy Jolanthaa, joka tällä aikaa on puhunut Marthan kanssa.)
Mun tyttären'!
Nyt huomaavasti korvas kallista!
Salata kauemmin en saa, ett' elos
Eräässä käännekohdass' on, mi vaatii
Levollisuutta. Voitko maltilla
Sa mua kuulla, voitko maltilla,
Jos huoli sua kohtais' äkkiä,
Sa tuota kestää?
JOLANTHA.
Isä, puhu vaan!
Mun huolen' huojentuu, sun suustas kun
Sen kuulen.
KUNINGAS.
Kuulo siis, Jolanthani.
— Mit' outo tuo on sullo sanonut,
En tiedä. Luulen tok', ett' ilmaissut
Hän on, mit' aivan tarkoin salanneet
Sinulta oomme tähän asti: että
Sun sielus puuttuu mahdikasta lahjaa
Käsittämään maailmaa ympärilläs.
Niin on. Sa puutut näön aistia.
JOLANTHA.
Hän sanoi niin, mut en tuot' ymmärtänyt.
KUNINGAS.
Siis tiedä, että löytyy valon voima.
Ylhäältä, tuulen, raju-ilman lailla
Se tulevi ja yhtä ripsahasti.
Kaikk' esineet, se joihin koskee, saavat
Silt' eri tunnusmerkin, uuden arvon.
Ja lämpymään se liittynyt on usein.
Tien meihin saavuttaa se kautta silmän.
Ja vasta silmän näkövoiman kautta
Maailman rakennuksest' oikean
Me saamme käsitteen, minlaisena
Se lähti Luojan kädestä, ja hänen
Hyvyydestään ja viisaudestansa.
Mit' oot sa vaivoin arvata nyt saanut,
Sit' ohjaa silmä meidät näkemään,
Lajilta, muodost' oitis tuntemaan.
(Mielenliikutuksella.)
Huolemme kaikki korvas' vähän vaan sen
Vahingon, jonka lapsena jo kärseit.
Kaikk', jonka voimme, oli: surun taakkaa
Nuorilla hartioiltas huojentaa,
Ja katkeraa sen juurta sulta peittää.
JOLANTHA.
Oi isä! sanat kummat, mulle oudot.
Maailman rakennus, minlaisena
Se lähti Luojan kädestä, vai tuot' en
Ois tuntenut? se mult' on suljettu?
Kuin niin sa sanot? Enkö siis ma tunne
Luojaani mailman rakennuksest'? Ei!
Siis tuulen väkevyys, sen vieno löyhkä
Ja lämpö, kautta maan kun leviää se,
Ja luonto maan, sen voima kukat, kasvit
Hedelminensä kasvatella, eikö
Metalli, kivi, eikö virran vyöry
Ja lintuin kuorilaulu tuonut ilmi
Luojaani mailman rakennuksessa?
Ja enkö ole sulta, kaikilta,
Jotk' ovat mulle kalliit, saanut tietää
Luojamme tarkotusta mailman suhteen?
Hänenpä tahtons' ilme itsekin
Ma oon. Jos minne käännyn: koko luonnoss',
Omassa itsessän' ja muiden lauseiss',
Äärettömissä jaksoiss' aatteiden,
Kaikissa kohtaa mua sama ääni.
Julistain Jumalaa ja maailmaa.
KUNINGAS (erikseen lääkärille).
Ah, Ebn Jahia! sulo-uskon tuon
Me oomme häirinneet!
JOLANTHA.
Ja selko mulle
Nyt tehkää: silmän näkövoimall' oon
Mä ymmärtävä mailman. Äskeinen
Tuo outo, jonka puhe syvälle
Mun mieleheni painui, näöstä
Myös hänkin puhui. Mitä siis saan nähdä?
Oi, isä! voinko nähdä hänen äänens',
Mi riemuin, huolin sydämeeni koski?
Mä silmin näenkö satakielen laulun,
Jot' usein miettinyt ma oon ja turhaan
Koetellut aatteissani seurata?
Sen laulu onko kukka, jonka tuoksun
Ma tunnen vaan, mut en sen kasvua,
Ei lehdykkää, ei kantaa?
KUNINGAS.
Lapsi armas!
Mua surettaa jok'aino kysymykses.
Sa tietäös: mull' ompi toivo.
On toivo, joka, piti tähän asti
Isääsi voimass', että näkö voidaan
Sinulle antaa, että silmäs taas
Voi aukeentua valon sätehille.
Opettajas, sun ystäväsi Ebn
Jahia, lääkärinä kauan on
Jo valniistaunut siksi hetkeks', jonka
Hän myöteljääksi ennusti. Nyt on.
Laps' armaisin, se tullut. Hänen haltuun
Hä itses anna. Hänen kanssaan käyt
sä sisään. Marthan myötänne mä lasken.
Sä ensin menet tainnoksiin… ja sitte,
Jos taivas sallii, heräjät sä, lapsen' —
(Keskeytyy.)
JOLANTHA.
Mik' on sun? Miksi kätes vapisee?
Oi isä, etkö riemuitse, ett' on
nyt hetki tullut, jota kauan varroit?
Pelkäätkö, ett' ei tämä onnistu?
Mut enkö sentään jää mä ainiaaksi
Sun tyttärekses, jota rakastat,
Jok' iloitsee sun rakkaudestas,
Osaansa tyytyväisnä —? Laske siis
Nyt mua menemään.
KUNINGAS.
Jolanthani!
JOLANTHA.
Oi, älä pelkää! Minkä mietti viisas
opettajan', se onnistuupi; — niin,
Sen tiedän, mull' on tunne, moinen juur'.
Kuin nyt jo tuntisin tuon kumman voiman,
Valoksi jota sanot, juur' kuin tänään
Jo minuhun se entäis'. Ah, kun hän,
Tuo kumma outo oli täällä, tunteen
Havaitsin, jot' en onnen havainnut;
Ja joka sana, jon hän lausui, kaikuu
Mun sielussan', kuin kanteleessa, uusin,
Ei koskaan ajateltuni sävelein.
— Sanoitpa äsken, että valon voima
On ripsas, että kaikki, johonka
Se koskee, uuden arvon saa, ett' usein
Se liittyy lämpymään — niin, eikö totta,
Sydämen lämpymään? — oi, sen mä tiedän.
Jos tuo se on, jon sanot valoksi,
Niin aavistaapi mua, että tänään
Se mulle ilmestyy. Mut yhdessä
Sä petyt: silmällä ei suinkaan näe.
Vaan täällä, luona sydämen on näkö.
Sisässä tääll' on, sulo-muistelona,
Tuo valon kajastus, mi mua kohtas',
Tuo valo, jota kohden nyt mä lähden.
(Menee sisään Marthan kanssa, joka tällä välin oli lähestynyt.)
KUNINGAS (lääkärille, kun hän on sisään menemäisillänsä).
Oi, varro, Ebn Jahia! — Käsitätkö
Sa tuota? Kenpä lie tuo vieras, joka
Häiritsi hänen sydämensä rauhaa?
Mit' aatella mun tulee puheestaan
Noin innokkaasta? Mitä arvelet?
EBN JAHIA.
Ei olo nuoren mielenkääntehistä
Juur helppo päättää. Tämän ehkäisee
Mun tuumani, sen myönnän.
KUNINGAS.
Selitäppäs —
EBN JAHIA.
Niin, levon jos hän saapi aatellessaan
Tuot' outoansa — tämä aatos näyttää
Hänessä vallitsevan — niin mä pelkään,
Ett onni taitoan' ei kaunista.
Se puuttuu siten alustaa. Mut ehkä
Tuleepi tässä kohden tarpeen vaihdos,
Jotk' yhdessä, ja yhtä halukkaasti
Kaipaavat tyydykettä. Ollen niin,
On mulla toivoa, mut — vähän vaan.
(Menee sisään.)
KUNINGAS.
Oi Jumala! Ken on tääll' ollut? Bertrand
Sit' eikö tienne —
(Almerik tulee sala-ovesta.)
Almerik! sä täällä?
ALMERIK.
Tuon teille kirjeen.
KUNINGAS.
Kirjeen? Tristanilta?
(Aukaisee kirjeen.)
Niin, hältä on se.
(Lukee.)
Mitä näen mä! — Kuule!
Hän rauhan rikkoo… tekemämme liiton
Hän purkaa tahtoo —
ALMERIK.
Tahtoo liiton purkaa?
KUNINGAS (lukien).
Mi kumma! Myöntää väärin tekevänsä.
Ja senvuoks' asian mun haltuun' jättää:
Mut — epää liiton tyttäreni kanssa!
ALMERIK.
Sit' ylpeää!
KUNINGAS.
Ah, Almerik! Mua noutaa
Mun vanha kova onneni. Mä pelkään,
Ett' enne tää on paha tämän hetken
Tapahtumalle. Tämän naimisen,
Jost' unelmat niin kauniit näin, mä liitin
Keveämielisesti tuohon toivoon,
Ett' taas Jolanthani sais näkönsä.
Mun toinen toivon' petti, toinen lie jo
Perästä tuokion — mut ei! en tahdo
Nureella itseäni halventaa.
Tapahtukoonpa, mitä Luoja sallii.
— Ken kirjoen toi?
ALMERIK.
Yks miesi Jauffredin.
Jauffredin luona Tristan on, hän sanoi.
KUNINGAS.
Jauffredin luon'? No siis on ehkä toivo —
Kenties voi hän — Mut hiljaa! kuulen häikkää
Ja miekkain kalskeen — tuolla käytävässä…
ALMERIK (joka lähenee salakäytävää).
Väkisten ryntävät ne —
KUNINGAS.
Väkisten?
Voi kelvotonta!
ALMERIK.
Väkeämme siell'
On joku vaan.
KUNINGAS.
Nyt miekkaan. Kostamatta
Ei herjaa kenkään kuningas René'tä.