MARTHA.
Niin, ritari! Te tajuatte meidän
Tuskamme, isän epätoivon. Lapsi,
Noin kaunoinen, noin säyseä ja armas,
Kadottanunna näkönsä! Tuo toivo,
Mi hänen elämääns' ol' liittynyt,
Nyt tyhjiin rauenneena! Uudelleen
Taas riehumaan tuo vanha kova riita
Lothringista — ja uudistettuna
Kai vielä kovemmaksi entistänsä.
Sill' eihän suinkaan ollut Vaudemont
Itselleen valitseva miniää,
Jok' oli sokea. Hän saattoi, sen
Kyll' arvas', epäellä kuningasta
Petollisesta sovinnosta, väittää,
Ett' tyttö ol' jo ennen sokea.
ALMERIK.
Se Vaudemont'in kaltaist' ollut ois. —
Mut kuningas, hän kuinka tästä selkes'?
BERTRAND.
No, ensiksi hän piti salassa,
Ett' tyttö oli sokea, jot' ei
Yksvuotisesta kenkään juuri huoman;
Ja sitte tuotti hän Cordovasta
Tuon kuulun parantajan, Ebn Jahian,
Jon taito käypi melkein ilmiöisin.
Hän tuli, käytti keinoj' useoita.
Hän määräs' erityisen menetyksen
Käytettäväksi tytön kasvaessa.
Ja päätteheksi on hän tutkinut
Jolanthan syntyhetken tähtiä.
ALMERIK.
Ja niin?
BERTRAND.
Sen toivon antoi, että tyttö
Näentävoiman taasen saa, kun hän
Kuustoista vuott' on täyttänyt. Siks' on
Jo silmäin heikot hermot jällen saaneet
Sen voiman, jota ovat puuttuneet.
Kuustoista näinä päivinä hän täyttää.
Taas Ebn Jahia kuninkaan on luona.
Käytettäväksi lääkkeitä hän määrää, —
Mut mikä hyöty niistä on, en tiedä.
Hän sanoo: aika viel' ei ole tullut.
Jumala ties', se tulleneeko!
ALMERIK.
Mut
Jolantha, sokeudessaan kuink' on
Hän mielin?