Brand / Runo 5:ssä näytöksessä

by Henrik Ibsen

KOLMAS NÄYTÖS.

(Kolme vuotta myöhemmin. Pieni puutarha pappilan luona. Yläpuolella korkea tunturiseinä, ympärillä kiviaita. Vuono taka-alalla kapeana ja ahtaana. Rakennuksesta käyntiovi puutarhaan. Iltapäivä.)

BRAND seisoo ulkona rappusilla, AGNES istuu portaalla häntä alempana.

AGNES. Niin levotonna taaskin johti sun katsehesi länttä kohti —

BRAND.
Ma viestintuojaa vartoan.

AGNES.
Niin levotonna!

BRAND. Kolme vuotta jo hältä sanaa vuotin suotta. Ja eilen kuulin varmahan jo tänään äidin kuolevan.

AGNES (hiljaa ja rakkaasti).
Sä kutsumatt' et mennä voi?

BRAND (ravistaen päätänsä). Jos hän ei tunne katumusta, ma myös en tiedä lohdutusta.

AGNES. Hän äitis on.

BRAND. En jumaloi ma toisten eellä sukuani.

AGNES.
Sä olet kova.

BRAND.
Kelle? Sulle?

AGNES.
Oi ei, sä hyvä ain' oot mulle!

BRAND.
Ma tietä kovaa ennustin.

AGNES (hymyten).
Ei käynyt toteen ennustus.

BRAND. Käy täällä kylmä tuulahdus, myös valjuks kuihtuu poskipää ja sydämmenkin hyytää jää. Kun tänne vuonoon rakensin, ei keijut huolis huonettani, sen tiesin.

AGNES. Turvallist' on täällä: lumiset vyöryt kevätsäällä kun alas laaksoon myllertää, ne yli kimpoo pauhinalla ja pappilamme turvaan jää kuin ois se onton kosken alla.

BRAND.
Mut tääll' ei paista päiväkään.

AGNES. Se leikkii sentään säteillään tuon vuoren vaivaispetäjillä.

BRAND. Niin viikon, kaksi — kevähillä — vaan juurta turhaan tavoittaa.

AGNES (katsoo häneen terävästi, nousee ylös ja sanoo).
Sua jokin vaara peloittaa!

BRAND.
Ei, vaan sua!

AGNES.
Sua juuri.

BRAND.
Sinua kalvaa murhe suuri.

AGNES.
Sinua myös!

BRANID. Ja pelvon alla sä käyt kuin kuilun partahalla.

AGNFS.
Ma joskus pelkään — —

(Pysähtyy.)

BRAND.
Kenen vuoksi?

AGNES.
Vuoks Alfin.

BRAND.
Alfin?

AGNES.
Sinä myös!

BRAND. Niin, joskus, niin! En sentään usko hän että muuttais Luojan luoksi. Ja hyvän Herran vaatimusko se olla vois? Ei maailmassa! Miss' on hän nyt?

AGNES.
On nukkumassa.

BRAND (katsoo sisälle ovesta). Niin, hän ei tunne maailmata; kas käsivarttaan pulleata —

AGNES.
Mut kalpeaa.

BRAND.
Hän vertyy kerran.

AGNES.
Hän uinuu! lauha olkoon yös!

BRAND. Sun terveeks tehköön siunaus Herran! (Sulkee oven.) Niin, hän ja sinä valon loitte mun kutsumukseen ankaraan, ja kodin mulle te kun soitte, on murhe helppo leikki vaan; sun seuras aina uljuutt' tuo, ja Alfin leikit voimaa suo. Ma uhriks luulin kutsuani, mut onni vaihtui matkallani, on Luoja työni siunannut —

AGNES. Sen olet, Brand, sä ansainnut. Oi, kuin sä kärsit, taistelit, — kuin oman henkes uskalsit, — ma tiedän, joskus verta itkit —

BRAND. Mut sinä tieltä kivet kitkit; sun kanssas saapui rakkaus kuin kevätpäivän valkeus. En siitä ennen tietänyt, ei äiti sitä syttänyt; mi tuhkan alla kyti, senkin hän tukahdutti, säkenenkin. Mit' oli mulla lempeyttä, se oli kaikki säästynyttä kuin auvon seppel yli pään vain teille, teille kätkössään!

AGNES. Ei meille yksin; myöskin muille, myös veljillemme sorretuille, jos milloin murheen lapsi tuli tai äiti surren lapsiaan, niin kohta rintas runsas suli ja hälle tarjos aarteitaan.

BRAND. Vain teidän kautta. Tehän kaksi mun työni teitte armahaksi. Ken yht' ei ensin rakasta, ei lemmi koskaan kaikkia; mun täytti kaiho, kaipio, ja kiveks sydän kylmi jo —

AGNES. On lempes sentään armoton ja hyväilyskin lyönti on.

BRAND.
Myös sulle!

AGNES. Ei! et Agnestasi! mun helppoon kutsuit tehtävään; mut monta luopui vaateissasi; suo kaikki tai ei mitäkään!

BRAND. Mä rakkautta maailman en tahdo enkä tunnekkaan. Ja rakkaus taivaan Jumalan ei ole velton hellä vaan; se kova on kuin kuolon kauhu, sen kuiskaus on kosken pauhu. Hän minkä antoi vastauksen, kun kuuli Poikans rukouksen: Oi isä, kalkki ota pois! — Ja vaikka ottaa sen Hän vois, Hän vaati, pohjaan laps sen jois.

AGNES. Oi, noin jos aina tuomittais, niin kadotuksen kaikki sais.

BRAND. Ken tietää, kuka tuomitaan? Vaan Luoja lausuu kirjassaan: sä kestä aina uskossasi, niin kirkastat sä kruunuasi! Myös sulle Herra armon soi, jos kestät uskon roviosi. Saat anteheksi, jos et voi, mut ellet tahdo, tuomiosi.

AGNES. Se on kuin lausut; minut nosta myös sinne hengen ahdingosta ja johda kohti taivastas! on halu mulla, uljuutt' ei, ja pelko joskus voimat vei — en jaksa lentää lentoas.

BRAND. Kas, Agnes, yks on vaatimus: pois meistä pelko, ahdistus! Se työssään saapi tuomion, ken puolittaisin työssä on. Tää oppi olkoon käskynämme, ei sana vain, mut elämämme.

AGNES (heittäytyy hänen kaulaansa).
On kahden loivaa jyrkkä tie.

(Lääkäri laskeutuu alas tietä ja seisahtuu
puutarha-aidan ulkopuolelle.)

LÄÄKÄRI. Kas, leikkivätkö kyyhkyt täällä karujen vuonovuorten päällä?

AGNES.
Sinäkö, vanha ystävä!
Käy sisään, meillä viivähdä!

(Juoksee alas ja avaa puutarhan portin.)

LÄÄKÄRI. En teillä; sillä tunnethan mun teille vihaa kantavan. Kuin voikin muuttaa, missä jää jo sielun, ruumiin kylmettää —?

BRAND.
Ei sielua.

LÄÄKÄRI. Vai ei? No niin, — mut niinhän mulle kerrottiin. Ja näyttää, kuin tää liitto hetken vois kestää halki elonretken, vaikk' ennen aina uskottiin: min solmii hetken innostus, sen korjaa kohta kadotus.

AGNES. Mut säde lämmin auringon tuo suvipäivän luontohon.

LÄÄKÄRI.
Jää hyväst'! Täytyy sairaan luo.

BRAND.
Mun äidin?

LÄÄKÄRI.
Niin. Kai seuraatten?

BRAND.
En nyt.

LÄÄKÄRI.
Siis kävitte jo?

BRAND.
En.

LÄÄKÄRI. On kovaa, pappi, käytös tuo. Ma tulin halki vuorimaan, vaikk' kyllä tiedän hyvin sen kuin siellä vaivat palkitaan.

BRAND. Jumala vaivat palkitkoon ja työnne taakan huotakoon!

LÄÄKÄRI. Mun tahdon vain hän siunatkoon: ma läksin ensi kutsuntaan.

BRAND.
Hän teidät kutsui; mua ei!
Tää odotus mun hautaan vei! —

LÄÄKÄRI.
Käy kutsumatta!

BRAND. Kutsumusta jos saavu ei, ei lohdutusta.

LÄÄKÄRI (Agnekselle). Kuin jouduit kukka hentoisin sä moisiin koviin kourihin!

BRAND.
En kova oo.

AGNES. Hän verta vuotais, jos näin hän äidin tuskaa huotais.

BRAND. Mä hänen synnit poikanansa vapaasti otin suorittaa.

LÄÄKÄRI.
On huoli kullai omastansa.

BRAND.
Voi yksi monta vapahtaa.

LÄÄKÄRI. Ei se, ken itse kerjäten on velkaa yli korvien.

BRAND. Pohatta taikka kerjuulainen, kuin tahto vain on kokonainen.

LÄÄKÄRI (katsoo terävästi häneen). Niin, miehentahdon quantum satis on kyllä viety kirjoihin, mut, Brand, sun conto caritatis on lehti tyhjin, valkoisin.

(Poistuu.)

BRAND (seuraa häntä hetken silmillään). Niin, rakkaus, siin' on sana vasta, min vois jo poistaa maailmasta; kun tahto puuttuu, viekkaudella voi puutteen peittää rakkaudella; kun elo leikiks tehdään vaan, se rakkaudella verhotaan. Kuu tie on jyrkkää, vaivalloista, sen vaivat rakkaudella poista! Jos synnin tietä kulkee ken, hän anoo hoivaa rakkauden; jos maalin selvän laiminlyö, voi rakkauden se olla työ; jos eksyt, vaikk' on tuttu tie, niin oikeaan sun rakkaus vie!

AGNES. Kai on se väärin ylen määrin; kun tietäis vain se onko väärin!

BRAND. Jumalan vanhurskauden lain voi täyttää ihmistahto vain. Sä ensin tahdo jotakin, ei suurin, pienin palasin, ei yksin työtä semmoista, mi kysyy hiukan vaivoja, — mut tahdo jotain voittoisasti kuin miesi kuolon kauhuun asti. Ken ristinpuussa nurjana käy kuoloon, hän ei marttiira; vaan jos sä tahdot ristinpuuhun, ja tahdot, vaikka koskee luuhun, jos tahdot, kun jo uhkaa yö, niin pelastuksen hetki lyö.

AGNES (kiertyy hänen kaulaansa). Kun kauhistuttaa vaatimus, niin sulla ain' on lohdutus.

BRAND. Kun tahto moisen taiston voittaa, niin rakkaudenkin aika koittaa kuin valkokyyhky leijaten tuo öljypuusta lehtisen; mut kun on polvi ponneton, niin paras rakkaus viha on. (Kauhistuen.) Niin viha! Minkä taiston tuottaa, jos tahtoo tuohon sanaan luottaa.

(Poistuu nopeasti asuntoon.)

AGNES (katselee sisään avonaisesta ovesta). Hän istuu lapsen vuotehelle ja nyökkää niinkuin nyyhkyttäis; hän istuu sängyn päätyelle ja on kuin neuvottuuteen jäis. Oi, mikä runsas rakkaus on hällä miehensielussaan! Tää hetki taas on todistus, nyt voi hän noutaa tunteitaan: viel' lapsen pientä kantapäätä ei purrut käärme maailman. (Huudahtaa kauhistuen.) Hän ulos ryntää suorahan ja harmaampana syksysäätä!

BRAND (ilmestyy rappusille).
Jo saiko viesti?

AGNES.
En mä kuullut.

BRAND (katsoo takaisin asuntoon).
Kuin raukan sydän kovaa sykkii;
kuin otsa polttaa, suonet tykkii!
Rauhoitu, Agnes!

AGNES.
Siis oot luullut —

BRAND.
Ei, ällös pelkää —
(Huudahtaa maantielle.)
Viestin tuoja!

VIESTI (puutarhan portin kautta). Nyt kutsuu äitis!

BRAND (nopeasti).
Kiitos, Luoja!
Ja mitä muuta tiedät uutta?

VIESTI. Hän sängyss' istui, kuiski näin: käy, nouda pappi kiirehtäin, mä luovun puolest' omaisuutta.

BRAND (peräytyy takaisin),
Vai puolesta! Oi, sano toisin!

VIESTI.
Jos valhetella vain mä voisin.

BRAND.
Vai puolet, puolet! Kaikki vaadin!

VIESTI. Mä viestin sellaiseksi laadin kuin kuului sanat kuolevan.

BRAND (tarttuu häntä käsivarteen). Sä tuomiolla Jumalan voit julistaa sen sanoman?

VIESTI.
Sen voin.

BRAND (lujasti). Siis saata vastaus: ei tule pappi, lohdutus.

VIESTI (katsoo eperoiden häneen). Et oivaltanut varmaan tuota; ma tulen oman äitis luota.

BRAND. Mun oikeus ain' on yhdenlainen lie vieras hän tai heimolainen.

VIESTI.
On kovat sanas.

BRAND. Vaatimus on: kaikki tai ei niitäkään.

VIESTI.
Mut isä —!

BRAND. Näin jos tingitään, se ain' on kullan kumarrus.

VIESTI. Mä sanas ruoskan vien ja käytän, mut hellimmin mä työni täytän. Häll' yks on toivo: ankara kuin sinä ei lie Jumala!

(Poistuu.)

BRAND. Niin, liian kauan toivo tää jo maailmata myrkyttää: metisin kielin lahjoa voi vaaran tullen oikeutta. Niin tietysti! Se helppo on, kun tuomari on ponneton; he ukon tuntee ennestään ja ukon kanssa tingitään.

(VIESTI on tiellä kohdannut toisen sanantuojan;
molemmat palaavat takaisin yhdessä.)

BRAND.
Uus sana?

ENSIMMÄINEN VIESTI.
Niin.

BRAND.
Ja mitä uutta?

TOINEN VIESTI.
Yhdeksän osaa omaisuutta.

BRAND.
Ei kaikki?

TOINEN VIESTI.
Ei.

BRAND. Vie vastaus: ei tule pappi, lohdutus.

TOINEN VIESTI.
Hän vaikertain on nyyhkyttänyt —

ENSIMMÄINEN VIESTI.
Hän sun on sentään synnyttänyt!

BRAND (vääntelee käsiään). Mä toisin punnita en voi, kun Luoja vaa'an yhden soi.

TOINEN MIES. On sairas kuolintuskissansa; oi, tullos lohdutuksen kanssa!

BRAND (ensimmäiselle viestille). Hän puhtahaksi pesköön pöydän, niin sakramentin sijan löydän.

(Miehet poistuvat.)

AGNES (heittäytyy hänen kaulaansa). Brand, joskus peljättää sä voit — kuin Herran miekka salamoit.

BRAND (itkevällä äänellä). Taas eikö seiso maailma mua vastaan miekka huotrasta? Se pieksää sielun verihin tuoll' uhkallansa niskurin.

AGNES.
Sä vaatimuksen suuren loit.

BRAND.
Aseta toinen, jos sä voit.

AGNES. Jos moista mittaa aina käyttäis, ei löydy koskaan, ken sen täyttäis.

BRAND. Sä puhut totta kauheaa. Niin kurja, tyhjä, kehno jo on nykypolven katsanto. Se on jo vallan urhontyö, jos "nimetönnä" lahjoittaa, kun kerran kuolinkello lyö. Ei urho nauti voitostaan, jos nimi ei saa kunniaan; ei keisari, ei kuningas myös mainehetta taistelis, ei itse runoruhtinas, hän helmiänsä heittelis, jos maailma ei tietää saisi, ken moiset helmet tehdä taisi. Puu olkoon tuores taikka kuiva, niin innostus on yhtä nuiva. Maailmanorjuus, siin' on valta; ja hurjan kuilun partahalta elämän oksaa kurkitaan, — jos kätkee se, — niin hampaillaan jo itse kuoreen tarrautaan.

AGNES. Ja näille vaatimuksen tään teet: kaikki tai _ei mitäkään.

BRAND. Ei väisty se, ken tahtoo voittaa, sen sieltä nousta täytyy koittaa. —? (Vaikenee hetkeksi; ääni muuttuu.) Ja sentään, kun mä jollekin tuon vaatimuksen jyrkän teen, niin on kuin merten aaltoihin sais kanssa laivan kappaleen. Mä salaa itken, vaikeroin, kun täytyy häntä rangaista, ja rakkautta kaivata mä häntä lyödessäni voin! — Käy, Agnes, katso nukkuvaa; — hän uinuu unta ihanaa; on sielu puhdas lapsosella kuin lampi päivän paistehella; voi yli siitä äiti liitää ja hiljaa lailla linnun kiitää ja lammen pintaa heijastella.

AGNES (kalpeana). Mik' on sun, Brand? Jos minne johtaa sun aattehes, — se lasta kohtaa!

BRAND.
Ei mikään. Vaali hälle rauha.

AGNES.
Suo sana mulle.

BRAND.
Kova?

AGNES.
Lauha.

BRAND (syleillen häntä).
Se säilyy, ken on viaton.

AGNES (katsoo säteillen häneen ja lausuu).
Yks säilyväinen meillä on!

(Menee asuntoon.)

BRAND. Mut jos Hän vaatii? Jumala voi Iisakinkin vaatia. (Pudistaen sellaiset ajatukset mielestään.) Ei, ei; mä tein jo uhrauksen, kun heitin elonkutsumuksen, — ett' touhuta kuin Herran sää ja nukkuvaiset herättää. Mut valhe sekin, uhri ei; sen unelman mun Agnes vei, kun saapui, yhtyi seuraan mun ja työhön unhoitettuhun. (Katselee tielle päin.) Miks sairaan viestit viipyvät ja viesti uhrin, parannuksen, mi raastais juuret rikkomuksen ja synnin säikeet hyöteät? Kas tuolla —! Ei, se vouti on, niin hyvinvoipa, murheeton, ja kädet häll' on taskuissansa kuin sulkumerkit kupeellansa.

VOUTI (puutarhan portista). No, päivää! Harvoin tavataan, — ja nytkin ehkä häiritsen —?

BRAND (viittaa asuntoon päin).
Kai käytte sisään.

VOUTI.
Kiitos vaan, —
Kai suotte, täällä puhellaan.
Jos tuumat onnistua vois,
se kummallenkin parhain ois.

BRAND.
Ja tuumat?

VOUTI. Teidän äitikullan saa kohta saattaa alle mullan; mä säälin teitä.

BRAND.
Kiitos vaan!

VOUTI.
Mä säälin totta tosiaan.

BRAND.
Mut tuuma!

VOUTI. Sentään, Herra auta, on vanhan loppu aina hauta. Ja kun mä ohi astuin tästä, niin mietin: eihän pälkähästä voi päästä ilman yritystä; siit' asti kun te saitte tänne, niin kerrottiin, on välillänne ain' ollut perheriitelystä —

BRAND.
Vai riitelystä.

VOUTI. Niin, niin aivan se arvostaa, ken näkee vaivan. Hän teist' on liian ahne kai? Ja vaikk' on osuus lapsillai, hän teidät jätti tavaratta, kun perintö on jakamatta —

BRAND.
Niin, jakamatta kai se lie.

VOUTI. Ja kaunis summa, hitto vie! Mä syystä siksi arvelin, te että kylmin tuntehin nyt kuoloansa vuottelette, — ja kuulla ehkä suvaitsette mun asian. — Te hymyilitte, on aika tosin —

BRAND. Nyt tai sitte; on mulle vallan sama vaan.

VOUTI. Vai niin, siis käymme asiaan. Kun äitinne on kuollut vaan ja viety alle mullan harmaan, niin teitä rikkaaks mainitaan —

BRAND.
Niin luulette?

VOUTI.
Sen tiedän varmaan.
Taloja häll' on kaikkialla
myös pitkäsilmän kantamalla.
Niin, rikkaaks!

BRAND.
Entäs jako-oikeus!

VOUTI (hymyilee).
Mut teidän juttu onkin poikkeus.
Se monen kesken tarvitaan,
mut tässä perii yksi vaan.

BRAND. Ja jospa toinen kuitenkin nyt pyytäis osaa rahoihin ja lausuis: tämä puolet vie?

VOUTI. Se vasta itse piru lie! Niin kummastelkaa; tässä muilla ei ole sijaa arveluilla; ma tiedän, minuun luottakaa. No, teistä tulee rikas siis; ja sitten kai te meistä viis, kun avoin teill' on koko maa.

BRAND. Tuon puheen lyhentää jos vois, sen ydin ois siis: muuta pois?

VOUTI. Niin, suunnilleen. Se paras on myös kaikille. Ja katsellen jos luotte siihen joukkohon, min asetuitte keskellen, te näätte, että mieliin heidän on vallan turha työnne teidän. Kai minut oikein ymmärrätte? On lahjat teillä, korkealle te ihan varmaan ennätätte, kun saatte työlle suuremmalle. Mut turmelette kansaa tätä, jok' elää niukkaa elämätä ja taipua on taakan alle.

BRAND. On synnyinseutu ihmisillä kuin juuret korven petäjillä; jos siellä on hän tarpeeton, hän työlleen saapi tuomion.

VOUTI. On aika työllä kullakin. Sai kukin polvi toimen oman. Ja työssä suuriin maalihin toi meidän seutu rovon soman; ei pienimpiä ollut se, mut siit' on aikaa kappale. Kas, nyt on kylä autiona, mut maine elää tarustona; on menneet suuret ajat maan jo kanssa Beele kuninkaan; — ja tarut tietää muinoiset, kuin Ulf ja Thor, nuo veljekset, he ryöstöretken uskalsivat ja Bretlandihin purjehtivat ja puhdistivat rantamaan. Nyt kansat kauhuin huutamaan: "Jumala suojaa normannilta!" Ol' urhot moiset uljahat kotoisin näiltä seutuvilta. Siin' oli oivat kostajat ja Norjan miehet voittoisat! Ja taru tuntee sankarin, jok' otti kristinuskonkin, vaan läksikö hän synnyinmaasta, sit' eivät aikakirjat haasta. —

BRAND. Kai jätti monta jälkeläistä tuo urho uskon?

VOUTI. Totta kyllä, vaan kuinka kuullut ootte näistä?

BRAND. Näät rodunmerkit kantaa kansa on retket samat laatuansa kuin sankarilla kristityllä.

VOUTI. Mut työmme määrää tarvis maan, se työn on laki ainiaan.

BRAND. Mut tarvis nähdään kukkulalta, ei päivättömän rinteen alta.

VOUTI. Se sopii maihin suurempiin, ei köyhän laakson asujiin.

BRAND. Voi teitä, jotka eroitatte noin tasangoista vuorivyöt! Te suurten oikeutt' tavoitatte, vaan lyötte laimin velkatyöt; ja pelkurein on puolto se: me oomme pientä kansaa, me!

VOUTI. Niin polvi jatkuu vieläkin. Mut mennään Beelen aikoihin! Siis ensin lyötiin ulkomaat ja sitten vierus-naapurit ja kirveet suihki voitokkaat, kuin heinät kaatui viljamaat ja kirkot, talot, hökkelit, kun kulki kuulut sankarit. On näistä töistä hurmehen kai ehkä liioin kehuskeltu; mut siitä, mit' on kertoeltu, voi sentään — niin mä arvelen — suur'-aikojamme muistuttaa ja väittää: myöskin tämä maa se kerran taisteloita johti, kun käytiin aatteen määrää kohti.

BRAND. Vaan näyttää kuin ei muistettais, ett' aateluus se velvoittaa, — kuin pellot kuokin perkattais, mut Beelen perut unho sais.

VOUTI. Ei suinkaan. Käykää joskus vaan te kansan kera juhlimaan — siell' istun minä, tuomarimme ja nimismies ja lukkarimme — niin näätte, kuinka juominkimme tuo mieleen Beele kuninkaan. Siell' lauletaan ja maljat juodaan ja suuret ajat julki tuodaan ja maistellaan ja hurrataan. Mä olen itse kertaa monta nää muistot mieliin johtanut ja miestä monta tarmotonta taas jaloillensa nostanut. Mä runotarta ihailen. Ja niin on laita kaikkien mun kuntalaisten; — kohtulailla; mut arki olkoon sitä vailla, — vain joskus iltapuhtehella, kun kansalla on vapautta, voi näistä heille kertoella ja ihastella runoutta. Se meidät erottaakin vaan: mä tahdon, kukin aikanaan; te yksin ajoin molemmat. Jos ymmärrän, lie aie tää: elämä, aate yhdistää. Samalla kylvää perunoita ja luoda aatteen maailmoita; näin muka sulais ainehet ja syntyis ehjät yhteydet.

BRAND
Niin, suunnilleen.

VOUTI.
Ei käy se meillä.
Se vaatii olot suuremmat;
Vie sinne aatteet korkeat,
Suo meidän käydä peltoteillä.

BRAND. Mut ensin kaiva peltohon tuo kerskaus isäin perinnöstä; ei tule jätti kääpiöstä, Vaikk' kantaisä Goljat on.

VOUTI.
Mut suuret muistot nostattaa.

BRAND.
Jos elämään ne vaikuttaa.
Vaan teistä muiston holvit nuo
vain velttoudelle suojan suo.

VOUTI. Mun viime sana sentään ois: te menkää näiltä mailta pois. Ei työnne täällä hedelmöi, ei aattehenne viherjöi. Min työmies leipähuolissaan myös kaipaa aatteen lentoa, ma olen valmis hankkimaan, siit' olkoon sana panttina. Ja aina, minkä vain mä voin, mä seudun onneks ahkeroin; näin noussut tääll' on uusi suku ja kasvanut on kansan luku jo melkein kolminkertaiseksi; ken elinkeinot uudet keksi? Ne minä yksin harkitsin. On sadat korvet kuokittuna ja edespäin on kuljettuna myös meillä suurin askelin. Näin täällä siltaa tehty on —

BRAND.
Ei elämästä uskohon.

VOUTI.
Mut vuonon suulle vuorivyöstä.

BRAND.
Ei aattehesen arkityöstä.

VOUTI. On väylät ensin aukaistavat ja sitten tiet on raivattavat, — tää kaikill' oli yksi mieli, vaan teill' on ollut toinen kieli. Nyt tääll' on kaikki sotkuksin, te revontulten roihuihin näät sekoititte kaivossoihdut. Ken tässä enää eroittaa, mik' onpi usko, mitkä loihdut, mi hyödyttää tai haavoittaa? — te kaiken ootte sotkenut, sen joukon myöskin jakanut, mi ehjänä ois voittanut.

BRAND.
Ma tänne jään, sen Luoja soi.
Ei elintyötään valikoi.
Ken maalin tietää, tahtoo myös,
sen korvat kuuli syksyn yöss'
Jumalan käskyn: tää on työs!

VOUTI. No, jääkää, tehkää tehtävänne, vaan pysytelkää piirissänne. Kun kansan tavat puhdistatte, te Herran töitä toimitatte. Vaan pyhä olkoon aina pyhä ja arkipäivä arki yhä. Myös älkää kuvitelko heille kuin Herra ilmestyis vain teille.

BRAND. Jos neuvojanne kuulisin mun muuttuis luonto, sielukin; mut olla ehjä, käsky on, ja viedä työnsä voittohon; ja sen mä teen — se uskokaa — niin että huomen valkeaa. Sen kansan, min te uuvutitte, ma horrostaan sen valveutan, te huoneessa sen kasvatitte, ma vuoristoon sen karkoitan; te kaikki veltoks syöttelitte ja pikkusittain näännytitte; te voimat parhaat siltä veitte ja ytimettömäks sen teitte. Ne, jotka vois kuin vuoret seista, nyt kootut ovat pirstaleista; — mut kaikaa vielä joka kotaan voi Herran myrsky-huuto: sotaan!

VOUTI.
Vai sotaan?

BRAND.
Niin.

VOUTI. Sen miekka vie, ken ensin miekkaan käynyt lie.

BRAND. Mut kerran huomaa joukkio: on suurin voitto tappio.

VOUTI. Tää tien on haara, muistakaa; ei saa niin paljo uskaltaa.

BRAND.
Mut jos sen teen?

VOUTI. Niin uskallus voi olla työnne kukistus. Teill' lahjat on, sen Luoja ties, ja kohta ootte rikas mies, myös teill' on hoitaa pienokainen ja vaimo nuori, armahainen — on onni teillä kodissanne.

BRAND.
Vaan jos en huoli onnestanne,
vaan huudan sentään: taistohon!
Jos täytyy muu?

VOUTI. Niin varmaa on: jos sodaks teette rauhan meillä, on tappiokin varma teillä! Vaan muuttakaatte maille muille, miss' ollaan valmiit otteluille. Ja siellä kansat nostakaa ja luokaa uusi satumaa; vaan meidän uhri siinä on, kuu pelloks teemme louhikon.

BRAND. Ma tänne jään. Ja kotonain ma tahdon voittaa asiain.

VOUTI. Vaan hukka liian suuri on, jos kärsitte te tappion.

BRAND.
Jos väistyn, niin mun peittää yö.

VOUTI.
Mut toivoton on yhden työ.

BRAND.
Muu puolellain on parahimmat.

VOUTI (hymyilee).
Vaan mull' on joukot lukuisimmat.

(Poistuu.)

BRAND (katsoo hänen jälkeensä). Kas tuolla kulkee kansanmies, niin hyvänsuopa, tavallaan myös työssä uuras, Herra ties, mut sentään vitsaus on hän maan. Maanvyöryt, hallat, rutot nuot tai nälkävuodet, tulvavuot, ne maata paljon vahingoittaa, vaan moinen mies ne kaikki voittaa. Maanvaiva surmaa ihmiset, mut hän — hän surmaa aattehet! Hän tahdon tarmot veltostuttaa, hän sotalaulut tukahduttaa ja jäljessään käy hengen yö. Kuin monta nuoren naurahdusta, kuin monta rinnan salamaa, kuin monta suurta innostusta, — min toimintaan voi valmistaa, — hän maahan veretönnä lyö. (Äkkiä ahdistuksissaan.) Mut viesti! Oi, jos ken sen toi! Kas, tohtori! (Rientää häntä vastaan.) Kuin äiti voi —?

LÄÄKÄRI.
Hän tuomiolle kutsuttiin.

BRAND.
Hän katui?

LÄÄKÄRI. Ei, en luule niin; hän rippui kiinni omassansa, kun hetki löi jo kuolemansa.

BRAND (tuijottaen äänetönnä liikutuksen vallassa eteensä).
Hän sielun saiko kadotuksen?

LÄÄKÄRI. Tai saa hän lievän rangaistuksen, näät Kristushan on armon tie.

BRAND (hiljaa).
Hän mitä virkkoi?

LÄÄKÄRI. Huokas vaan: kuin Brand ei Luoja kova lie!

BRAND (vaipuu murheellisena penkille). Niin, rikkoessa, kuollessaan tuo valhe heill' on turvanaan!

(Peittää kasvonsa käsillään.)

LÄÄKÄRI (lähestyy, katselee häntä ja pudistaa päätään). Te ajan olleen, mennehen taas tahtoisitte jällehen. On laki teistä sama yhä, jok' oli ennen meille pyhä; — mut aika muuttuu, muistakaa, ei meidän pelkää saatanaa; nyt kaikkien on ohjeena: sä ollos hyvä, suopea!

BRAND (katsoo ylös). Vai suopea! Kas siin' on sana, mi velttojen on jumalana. Sen nahjuksilta kuulla saa, kun eivät tahdo uskaltaa ja sillä raukka jäljet peittää, kuu elintyön hän kesken heittää; sen turvin sanans' syöpi mies, jos vaikeaks sen käyvän ties; — kun tarmon viette ihmisestä, on suopea, ken sit' ei estä! Oliko Herra suopea, kun Kristus kärsi tuskia? Jos saanut ois hän armahdusta, ei meill' ois synnin sovitusta.

(Peittää kasvonsa ja istuu äänetönnä suruissaan.)

LÄÄKÄRI (hiljaa). Jos sielun myrskyt raivois pois ja kyynellohdun suoda vois!

AGNES (on tullut portaille; kalpeana ja kauhistuneena kuiskaa hän lääkärille).

Oi, tulkaa tänne!

LÄÄKÄRI.
Mitä nyt?
Mun säikähdytät!

AGNES. Peljännyt tät' olen viikkoja jo monta —

LÄÄKÄRI.
Siis mitä?

AGNES (vetää hänet mukaansa).
Säästä viatonta!

(Menevät sisään; Brand ei sitä huomaa.)

BRAND (hiljaa itsekseen). Siis kuollut ilman katumusta. Se oisko Herran viittausta? Hän jätti aarteet jälkehen — ne Herran töihin tarvitsen; — mut voi, jos niitä täytä en! (Nousee.) Niin, täällä synnyinseudullain ma tahdon koittaa voimiain kuin murtumaton ristinmies — ja hengen voittoon täytyy ties! Sain tarmon taivaan Jumalalta ja vihanliekit salamalta — taas rinnan täyttää voimat nuoret, nyt voin ja tahdon siirtää vuoret!

LÄÄKÄRI (tulee Agneksen seuraamana kiireesti ulos portaille ja huudahtaa).

Sun täältä täytyy muuttaa pois!

BRAND.
Jos horjuis maa, en muuttaa vois.

LÄÄKÄRI.
Näin lausuit lapses tuomion.

BRAND (suunniltaan). Alf! rakas lapsi! Kuinka on mun Alfin laita! Alf!

(Tahtoo rientää sisään.)

LÄÄKÄRI (estää häntä). Ei, seis! — Ei paista lämmin päivä tänne ja ilma kylmä on kuin jää ja usvat kiertää mökkiänne, ne lapsen heikon näännyttää. Yks talvi hengen siltä veis. Vain muutto raukan pelastaa ja parhainta on kiiruhtaa.

BRAND. Jo tänään, tuossa paikassa! Oi, hän on vielä varttuva; — ei usvat, tuulet kylmät saa mun ainuttani ahdistaa. Käy, Agnes, häntä vaalimaan ja sitten pakoon, pakoon vaan Oi, Agnes, joudu täältä pois, näät lapsen Tuoni viedä vois!

AGNES. Mä salaa moista aavistin ja hengenvaaraa vapisin.

BRAND (lääkärille).
Vaan muutto lapsen pelastaa?

LÄÄKÄRI. Kun isä häntä huolestaa, niin varma myös on pelastus; öin, päivin häntä hoidelkaa, ei kauvan kestä parannus.

BRAND (Agnekselle). Siis kääri armas untuviin, tuo tuuli tuntuu ytimiin.

(Agnes menee sisälle.)

LÄÄKÄRI (katselee ensin äänetönnä Brandia, joka lakkaamatta tuijottaa ovesta sisälle, lähestyy sitten häntä ja laskien kätensä hänen olkapäälleen sanoo).

Niin muille aina ankara ja itsellensä lauhkea! Kun toisten töitä kysytään, niin: kaikki tai ei mitäkään, — näin laki kuuluu armoton. Vaan helpoitusta myönnetään, kun uhrilammas oma on.

BRARD.
Te tarkoitatte?

LÄÄKÄRI. Äitiänne te rankaisitte käskyllänne; ei pelastusta sille näy, ken tyhjänä ei hautaan käy! Ja sama huuto kuultihin, kuu kansa kärsi pahimmin. Nyt itseänne uhataan ja myrsky kiihtyy, kiihtyy vaan ja kun on tarpeen pelastus, niin mereen kaikki rangaistus — sen lakikirjan unhoititte, te jolla muita tuomitsitte. Nyt väistätten te myrskysäätä, kun myrsky uhkaa Alfin päätä; nyt pakoon, pakoon lähdetään ja äidin ruumis heitetään, — nyt unhottui jo kutsumus ja kuuluu messun armoitus!

BRAND (tarttuu hurjana käsin päähänsä kuin tahtoisi hän koota ajatuksiansa).

Nyt vaiko ennen nähnyt en?

LÄÄKÄRI. Nyt ootte isä, ihminen. En moiti teitä, huomatkaa; — tää heikkous teitä suurentaa, niin ainakin ma uskon sen. Kun voima kuohuu ylenmäärin tää kuva mieleen johtakaa: myös raivo-myrsky lopun saa!

(Poistuu.)

BRAND (tuijottaa hetken eteensä ja huudahtaa äkkiä).
Nyt vaiko ennen tein mä väärin?

(AGNES tulee ulos asunnosta, vaippa hartioilla ja lapsi käsivarrella; Brand ei häntä huomaa; Agnes yrittää sanoa hänelle jotakin, vaan seisahtuu kuin kauhistuksissaan huomatessaan ilmeen hänen kasvoillaan. Samassa rientää eräs mies pihaan puutarhanportista. Aurinko laskeutuu.)

MIES. Mun varoittamaan täytyi tulla, on vihollinen täällä sulla!

BRAND (hieroo kädellään rintaansa).
Niin, täällä.

MIES. Tiedot kyll' on mulla. Sun kylvös täällä vihannoi, vaan nyt sen vouti rusikoi. Jo kauvan on hän kuljeskellut ja kylänväelle ennustellut, sä että seurakunnan heität, kun rikkaan äitis maahan peität.

BRAND.
Ja jos sen teen —?

MIES. Se valhe on; ja tuttu on tuo myrkkykyy: sä voudin saatoit varjohon, hän tahtoas ei taivutellut; — kas, siin' on juorun alkusyy —

BRAND (epävarmana).
Jos totta ois hän aavistellut?

MIES.
Oot sinä silloin valhetellut.

BRAND.
Minäkö —?

MIES. Aina sanoithan olevas viesti Jumalan ja että täällä kotis on ja täällä, tahdot voittohon, ja että kurja pelkuri vain työnsä kesken jättävi. Ja sull' on Herran kutsumus, sen näyttää työsi kukoistus.

BRAND. Vaan tääll' on kuuro seurakunta ja kaikki nukkuu velton unta!

MIES. Sä itse tiedät paremmin, jo heräs monta tuntoihin.

BRAND.
Mut kuurot viel' on useimmat.

MIES. Ne sanallas sä valveutat. Vaan kuinka liekkin, turhaan tässä mä seison tietäs näyttämässä; se vallan varmaa sentään on, sun muuttaa pois on mahdoton! Kuin muilla lienee sielu mulla, vaan mitä teen mä raamatulla? Sä herätit mun hengentyöhön, jos voit, niin heitä jälleen yöhön! Vaan sit' et voi, en sua päästä; ei sydän sulla liene jäästä! Mä kotiin riennän oikoteitä ja uskon, ettet hylkää meitä.

(Poistuu.)

AGNES (arkana). On valjut huules, poskipäät, sun rintaas ruhjoo myrskysäät.

BRAND. Nuo sanat miehen suusta sai — ja siks' on voimaa kaiullai.

AGNES (ottaa askeleen eteenpäin).
Ma olen valmis!

BRAND.
Mihin nähden?

AGNES (voimakkaasti).
Ma kaikki uhraan lapsen tähden.

(GERD juoksee ohitse maantietä myöten ja
seisahtuu puutarhaportin luo.)

GERD (taputtaa käsiään ja huutaa hurjan iloisesti). Kuulkaa! Pappi lensi pois! — Vaarat kasvaa vainolaista, noitaa, koirankuontolaista, suurta, pientä, ilkeää, kansaa mustaa niinkuin yö, — huu, kuin kasvoihin ne lyö! Silmät riisti multa nää, vieneet koko sielun ois, — vaan mä kätkin toisen puolen, elän sillä, kunnes kuolen.

BRAND. Hurja, malta mieltäsi; seisonhan sun eessäsi.

GERD. Sinä, niin! Vaan pappi ei! Svartetindin kukkuloita piirsi haukka pitkin soita hurjan, rajun ratsun lailla, satulassa miehen vei, — ken se oli? pappi juuri. Pappia on kirkko vailla, tyhjä, äänetön kuin muuri on se nyt ja joutaa kuolla; nyt on vuoro kirkon tuolla! Siell' on pappi voimakas valkoisessa kaapussaan, jonka talven tuiskut loi; minun kirkkoon nouseppas, muidenhan on haamu vaan; siellä näät kun saarnataan, maa ja taivas salamoi!

BRAND. Kuinka, raukka, saatoit luulla, että voisin minä kuulla hurjaa epäjumalaa?

GERD (tulee portista puutarhaan). En mä tunne, kestä puhut? Kuullut sentään olen huhut: milloin pientä, milloin suurta, aina aineen alkujuurta, aina kullan kirjavaa. Kuules, näätkö tuota naista, joka peittää pienokaista? Näätkö kuinka kirjavasti verho peittää pehmoisasti pientä lasta uinuvaa? Nyt hän pelkää, väistyy — kas, tuoss' on epäjumalas.

AGNES (Brandille).
Itkeköön, ken vielä voi!
Multa kuivui kyynellampi.

BRAND. Agnes, vaimo, — mahtavampi varmaan hänet tänne toi!

GERD. Kuule, kirkon kellot soivat vuorten kukkuloilla siellä! Kansa täyttää vaarat loivat: seurakunt' on kirkkotiellä! Noidat, jotka pappi kerran kiros suohon kautta Herran, kääpiötkin kaivatut, papin kanssa haudatut, tuhansissa tulla voi. Haudat, suot ei estä heitä, kaikki rientää vuoriteitä, noidan lapsi, valhekuollut, jok' ei haudastansa huollut. Nyt se huusi: äiti, hoi! Äiti vastuun kohta soi; kylänmies käy ilomiellä kera lapsiparven siellä; kylän vaimo kuollehelle tarjoo rintaa lapsoselle; — noin ei koskaan ollut ylväs kantaessaan kastehelle. Nyt on poissa kirkon pylväs!

BRAND.
Väisty pois! Jo kylläks sain —

GERD. Kuule, nyt hän nauraa vain! Istuessaan kaltahalla tuolla maantien mutkan alla kirjoittaa hän kirjahansa noita kirkkovieraitansa, niin, ne kaikk' on kohta hällä; kylän kirkko tyhjä on, ovet lyöty lukkohon, — pappi poistui lentämällä!

(Hyppää yli puutarha-aidan ja katoaa metsään. Hiljaisuus.)

AGNES (lähestyy ja sanoo hillitysti).
Lähteä jo aika on!

BRAND (tuijottaa häneen ja viittaa ensin portille, sitten asuntoon päin).

Tuonne? — vaiko tänne päin?

AGNES (peräytyy kauhistuneena). Laps on sentään viaton, uinuu unta syyttömäin!

BRAND (seuraa häntä). Ennenkö mä pappi olin kuin mä isäks hälle tulin?

AGNES (väistyy yhä kauvemmas). Itse Herra voimallaan mua ei saa vastaamaan!

BRAND (seuraa häntä yhä). Oothan äiti lapsosen, sull' on sana viimeinen!

AGNES. Vaimos olen, tahtos sun siis on aina tahto mun!

BRAND (koettaa tarttua hänen käsivarteensa).
Ota vaali multa pois!

AGNES (väistyy puun taakse).
Enhän silloin äiti ois!

BRAND.
Tuohan tuomio jo on!

AGNES (voimakkaasti).
Jos sä valikoida kerran —

BRAND.
Taas sa uusit tuomion!

AGNES.
Luotatko sä kutsuun Herran?

BRAND.
Luotan.
(Tarttuu lujasti hänen käteensä.)
Nyt sä päätä vaan:
elämään vai kuolemaan!

AGNES.
Tee kuin Herran käsky on!

(Äänettömyys.)

BRAND.
Nyt on aika; laukes jänne!

AGNES (soinnuttomasti).
Minne?

BRAND (on vaiti).

AGNES (viittaa portille ja kysyy):
Tuonne?

BRAND (viittaa asuntoon).
Ei, vaan tänne!

AGNES (nostaa käsillään lapsen korkealle).
Herra, kun voit vaatia,
täytyy kai mun uhrata!
Ota vastaan uhri tuo!

(Menee asuntoon.)

BRAND (tuijottaa hetken eteensä, purskahtaa itkuun, kiertää kätensä pään ympäri ja heittäytyy portaille huudahtaen).

Jeesus, valkeus mulle suo!