TOINEN NÄYTÖS.
(Vuono jyrkkine vuoriseinämineen. Vanha, ränstynyt kirkko pienellä kummulla läheistössä. Myrsky lähenee.)
Kansaa, miehiä, naisia ja lapsia on joukottain rannalla ja mäkilöillä. VOUTI istuu keskellä näyttämöä kivellä; KIRJURI auttaa häntä siemenjyväin ja elintarpeiden jaossa. EINAR ja AGNES seisovat joukon ympäröimänä hiukan loitompana. Muutamia venheitä keinuu vuonolla, BRAND tulee kirkkomäelle kenenkään huomaamatta.
EKÄS MIES (tunkeutuu kansan keskestä).
Pois tieltä!
EKÄS NAINEN.
Viel' ei vuoro sun!
MIES (tyrkkää hänet syrjään).
Pois tieltä! (tunkeutuu voudin luo) täss' on säkki siis!
VOUTI.
Sä varro!
MIES.
Kotiin täytyy mun,
Siell' lasta itkee neljä, viis!
VOUTI (leikillisesti).
Et määrää tarkoin tunnekkaan?
MIES.
Kun läksin, yks jäi kuolemaan.
VOUTI.
Odota! listassa kai liet?
Et; — kyllä. Siis sä saakkus viet.
(Kirjurille.)
Ja'a kuutoselle annokset!
Soh, vartokaahan, ihmiset!
Nils Snemyr!
ERÄS MIES.
Täällä!
VOUTI.
Tällä kertaa
saat niukemmin sä puolta vertaa.
Teit' onhan vähemmän?
MIES.
Niin on,
Juur' Ragnhild vaipui kuolohon.
VOUTI (kirjoittaa ylös).
Yks poissa. Säästön eestään löytää.
(Miehelle joka poistuu.)
Mut älä sentään kohta töytää
taas uusiin naimisiin.
KIRJURI (nauraa).
He, hee!
VOUTI (terävästi).
Sä niille naurat?
KIRJURI. Vouti kun noin naljaella suvaitsee.
VOUTI.
Ei täällä nauraa sovi sun!
On leikki lääke suruhun.
EINAR (tulee Agneksen kanssa esille joukosta). Nyt taskut kaikk' on tyhjät jo ja kukkaro ja lompakko; — jos mielin alkaa matkani, mä panttaan kellon, keppini.
VOUTI. Saavuitte aikaan oikeaan. Ma kokoon tuiki vähän sain, se hätään tällaiseen ei riitä; jos köyhä köyhist' aitoistaan jakaakin vaikka puolittain, niin riittämään ei kartu siitä. (Huomaa Brandin ja viittaa ylös.) Yks vielä! terve tulemaan! Nyt kuulkaa, ellette jo tiedä, sai täällä halla viljat viedä ja nälkäkuolo uhkaa meitä, siis auttamaan mä pyydän teitä! Jo varat pyrkii loppumaan vaikk' kalaa viis, ken antaa vois! kai hälle siit' ei haittaa ois.
BRAND. Viistuhatta ei taida auttaa, jos jaat ne epäuskon kautta.
VOUTI. Ken sanan suo, kun köyhä pyytää, se nälkäiselle kiven syytää.
EINAR. Et tunne — onhan mahdotonta — sä tätä kansaa onnetonta! Brand, täällä nälkään näännytään ja rutto raivoo —
BRAND.
Sen mä nään.
Nuo valjut silmät tulkitsee,
ken täällä kansaa tuomitsee.
Ja kova sentään voitte olla?
VOUTI.
Hän haukkuu meitä almuistamme?
BRAND (laskeutuu väkijoukkoon ja puhuu pontevasti). Jos tääll' ois kaikki rappiolla ja hätä arkipäivän oisi, se sydäntäni viiltää voisi. Ken nelinryömin konttaa maata, sen voi jo eläimeksi taata. Jos viikko vierii hiljaksittain kuin ruumissaatto askelittain, niin silloin käyt jo uskomaan, sun Herra pyyhki kirjastaan. Mut teille suo hän armoansa, kun lyönyt noin on pelvollansa, hän teitä koittaa, hylkää ei, min kalliist' antoi, sen Hän vei —
USEITA ÄÄNIÄ (keskeyttäen häntä uhkaavasti).
Hän pilkkaa meitä puutteessamme!
BRAND (ravistaen päätänsä). Mun sydänveret kuohumaan jos nälkähänne saisin vaan, ne soisin kuiviin vuotavan, jos tietäisin sen huotavan! Vaan teitä auttaa synti ois, kun Luoja itse etsii teitä ja suopi murheen kyyneleitä. Näät voimaa aina elinkansa se juopi kyynelvirroistansa, sen katse tylsä terän saapi, mi kaukomaihin kannattaapi, sen tahto veltto oikiaa ja taisto voiton varmistaa; jos miest' ei puute aateloi, hän itkemättä kuolla voi!
ERÄS NAINEN (vuonolle katsoen). Nyt alkaa tuolla myrskysää, kuin synnyttäis sen sanat nää.
TOINEN NAINEN.
Hän selvään Herraa pilkkailee!
BRAND.
Ei ihmeit' teidän Luoja tee.
NAISET.
Kas, myrsky kiihtyy!
ÄÄNIÄ VÄKIJOUKOSTA. Seudultamme me roiston puukoin karkoitamme!
(Väkijoukko kertyy uhkaavana Brandin ympärille.
Vouti astuu väliin. Hurjana ja repaleisena
juoksee eräs nainen mäkeä alas.)
NAINEN (huutaa väkijoukkoon).
Ken auttaa, kautta Kristuksen?
VOUTI.
Sä tarvitset kai annoksen?
NAINEN. Ei leipää nyt ois tarvis mun; tät' aatellessa kauhistun.
VOUTI.
Siis mitä? kerro!
NAINEN.
Sit' en voi!
On missä pappi? — Luoja, oi!
VOUTI.
Hän poistui jo!
NAINEN. Voi, kadotus! miks' tullut on tää rangaistus?
BRAND (lähestyy).
On täällä yksi, kukaties.
NAINEN (tarttuu häntä käsivarteen).
Siis hänet kutsu, hyvä mies!
BRAND.
Jos vaivas kerrot, voi hän tulla.
NAINEN.
Kas tuolla —
BRAND.
Niin?
NAINEN. — on koti luulla ja kolme pientä näännyksissä, niin mieheni — — hän hätäyksissä —
BRAND.
No?
NAINEN. Rinnat mull' on kuivuneet, ei auta Luoja, ihmiset — ja pientä nälkä, syöpä söi — se häneen koski, niin hän löi —!
BRAND.
Hän löi —!
VÄKIJOUKKO (kauhistuen).
Löi omaa lastaan, ui!
NAINEN. Hän työtään kohta kauhistui! Ja katui, ratkes itkemään, sai puukon, viilsi itseään. Voi, hälle sielu pelasta, näin kuolla ei hän uskalla, hän makaa, ruumis vierellään ja huutaa pahaa nimeltään.
BRAND (hiljaa).
Siis, täss' on hätä.
EINAR (kalpeana).
Hirveätä!
VOUTI.
Hän mun ei kuulu hoitolaisiin.
BRAND (väkijoukolle).
Ken venheellä mun yli vie?
ERÄS MIES.
Sellaista täällä tuskin lie?
VOUTI.
Käy polku vuonon rantamaata.
NAINEN.
Mut sitäkään ei mennä saata.
Mun tullessani äsken juuri
vei tieltä sillan tulva suuri.
BRAND.
Siis venhe reilaan!
ERÄS MIES. Mahdoton on päästä läpi karikon.
ERÄS TOINEN. Kas, kuinka myrsky raivoaa, nyt koko vuono sauhuaa!
KOLMAS. Kun moinen myrsky raivoo milloin, rovasti messut lukee silloin.
BRAND. Kun syntinen käy kuolemaan, ei myrsky estä auttajaa.
(Laskeutuu erääseen venheeseen ja irroittaa purjeen.)
Kai venhees kestää?
OMISTAJA.
Kyllä, vaan —
BRAND.
Se mukaan, joka uskaltaa.
ERÄS MIES.
En lähde minä.
TOINEN MIES.
Enkä mie!
USEAT.
Se oiskin selvä kuolontie!
BRAND. Ei teidän Herra auttaiskaan, mä omaan luotan Jumalaan.
NAINEN (käsiänsä väännellen).
Hän kuolee ilman lohdutusta!
BRAND (huutaa veneestä). Jos yhdell' ois vaan uskallusta, ett' äyskärin ja nuoran hoitais, me tästä varmaan päästä voitais Yks antajista tänne tuokaa, hädässä henkennekin suokaa!
USEAT (väistyen takaisin).
Se liikaa on!
JOKU JOUKOSTA (uhkaavasti).
Pois, maalle, pois!
Tuo liikaa Herran pilkkaa ois!
USEITA ÄÄNIÄ.
Kas, myrsky kiihtyy!
TOISET.
Katkes nuora!
BRAND (pitää keksillä rannasta kiinni ja huutaa äskeiselle vieraalle naiselle).
Sa tullos siis, on tästä suora.
NAINEN (peräytyy).
Minäkö? kun ei miehet voi —?
BRAND.
He jääkööt!
NAINEN.
Min' en voi, en voi!
BRAND.
Et voi?
NAINEN.
Ja entäs lapset mun —!
BRAND (hymyillen).
On heikko, vaimo, uskos sun!
AGNES (kääntyy hohtavin poskin äkkiä Einariin, laskee kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoo).
Sä kaikki kuulit!
EINAR.
Hän on mies!
AGNES.
Nyt, Herran nimeen, tiedät ties!
(Huutaa Brandille.)
Yks tääll' on kyllin arvokas
sun tielläs olla auttajas!
BRAND.
Hän tulkoon!
EINAR (kalpeana).
Minä?
AGNES.
Sinä juuri!
Jos suur' on työ, on uhri suuri!
EINAR. Jos sua kohdannut en oisi, en tässä kauvan eperoisi —
AGNES (peljäten).
Vaan nyt!
EINAR. Nyt sit' en voi, en saata, on elo kallis, minä nuori.
AGNES (peräytyen).
Siis kiellät!
EINAR.
Tuot' en tehdä saata!
AGNES (parahtaen). Nyt välillemme nousi vuori ja vuoren alle merta viis! (Brandille.) Ma lähden kanssas!
BRAND.
Joudu siis!
NAISET (kauhistuen, kun hän juoksee veneeseen).
Oi, Jeesus auta!
EINAR (koettaa epätoivoisena estää häntä).
Agnes!
KOKO VÄKIJOUKKO (juosten rantaan).
Seis!
BRAND.
Sun talos missä?
VAIMO (viittaa ulapalle). Ohitseis jos katsot, vallan edessäs!
(Venhe lähtee rannalta.)
EINAR (huutaa heidän jälkeen).
Voi, Agnes, muista äitiäs!
Pois tullos!
AGNES.
Tääll' on kolme nyt!
(Vene laskee purjeissa. Väki keräytyy kukkuloille
ja katselee jännityksellä heidän jälkeensä.)
ERÄS MIES.
Hän niemen kiertää!
TOINEN.
Eipäs!
ENSIMMÄINEN MIES. Noin hän niemen kiers', sen nähdä voin.
TOINEN.
Kas tuulispäätä vuoristoin!
VOUTI.
Se hält' on hatun pyyhkäissyt!
ERÄS NAINEN. Kuin korpin siipi ilmassa nyt tukka liehuu hurjana!
ENSIMMÄINEN MIES.
Ja koko vuono vaahtoaa.
EINAR.
Ken myrskyn halki kiljahtaa?
ERÄS NAINEN (viittaa vuoristoon).
Se tuli tuolta.
TOINEN NAINEN. Gerd se noille, kai hihkuu vuonon kulkijoille!
ENSIMMÄINEN NAINEN. Hän pukin sarveen puhaltaapi ja noitanuolin ahdistaapi.
TOINEN NAINEN. Nyt pois hän viskas torvenkin ja puhuu pelkkiin sormihin.
ENSIMMÄINEN MIES. Niin, kilju vain sä, noita, siellä, on hällä vahdit tällä tiellä.
TOINEN MIES. Jos kuinka vasta pauhoais, hän minust' aina seuran sais.
ENSIMMÄINEN MIES (Einarille).
Ken oli hän?
EINAR.
Hän? Pappismies.
TOINEN MIES. Ken ollut lie, sen lempo ties, vaan hän on uljas, hän on mies.
ENSIMMÄINEN MIES.
Kas, siinä meille pappi ois!
USEAT.
Niin, siinä meille pappi ois!
(Hajautuvat mäkilöille.)
VOUTI (kokoilee paperinsa ja kirjansa). Se muodotont' on kuitenkin sekauta toisten tehtäviin ja vielä henki uskaltaa, vaikk' ei oo, mikä aiheuttaa. — Ma myöskin tehtäväni teen, sisällä oman alueen.
(Menee.)
(Niemi torpan edustalla. Myöhään päivällä.
Vuono on kirkas ja tyyni.)
AGNES istuu alhaalla rannalla. Hetkisen kuluttua
tulee ulos ovesta.
BRAND. Nyt hän kuoli, voikin kuolla, pois sai kauhu otsaltaan; nyt hän lepää rauhassaan niinkuin kirkas vuono tuolla. Voiko liekki virvan heikon päiväks saada syksy-yön? Muodoltaan hän mustan peikon tunsi, tiesi julman työn — sen, min suulla julki saa, sen, min käsin koskettaa, mikä ryöstää mainehen: lasta kohtaan rikoksen. Mutta niitä, jotka siellä istui pelko katseessansa niinkuin linnut kytän tiellä, hiljaa liesinurkassansa — niitä, jotka katsoi vaan ollen vallan tajultaan — niitä, joiden sieluihin syöpyi tahra kestävin, jot' ei aika huuhdo pois, vaikka tukkaan lunta tois — niitä, joiden elon lähde on tään julman muiston tähde niitä, joilta rikos tää elon onnen ryvettää, — joilla tult' ei saata olla polttaa muistot roviolla — niit' ei nähdä voinut hän, joille jätti tehtävän: työnsä jälkiselvityksen. Näistä ehkä kuitenkin uus käy polvi syntihin. Miksi? teen mä kysymyksen. Vastuun siihen julman saan: taattohon on lapset vaan! Mikä ilman rangaistusta jää ja saapi armoitusta? Missä alkaa vastuu sitten eestä kunkin osingon? Mikä oikeus tuomaritten lausuu vihdoin tuomion? Ken se tutkii, todistaa, kun on kaikki syylliset; todistukset tuhruiset ken se julki tuoda saa? Käykö silloin vastaus: taaton velkaa kaikki on? — Kuilunsyvä arvoitus, miss' on selko sokkelon? Mutta kuilun kaltahalla tanssii joukko, hauta alla; luulis sielut valtaa kauhu! Vaan ei ykskään ymmärrä joukost' tästä hurjimmasta, jonka hurmaa tanssin pauhu, minkä synnin vuoren vasta nostaa sana: elämä!
(Muutamia talonpoikia tulee talon takaa
ja lähestyy Brandia.)
ENSIMMÄINEN MIES.
Me kyllä toiste kohdataan.
BRAND.
Ei apu tarpeen, hän jo kuoli.
MIES. Niin, hältä päättyi tuska, huoli, vaan kolme viel' on tuvassaan.
BRAND.
Ja siis —?
MIES.
Me vähist' almuistamme nyt toimme hiukan mukanamme.
BRAND. Eloa vaille antamus ei ole mikään uhraus.
MIES. Jos hengenvaarass' oisi nyt hän, jonka työ on päättynyt, ja ulapalta huudon päästäis, ma myöskään henkeäin en säästäis.
BRAND.
Vaan sielun huuto turhaan kaikaa?
MIES.
Ei leipähuolet anna aikaa.
BRAND. No, niinpä katsees käännäkkin sä vallan leipähuolihin; nyt silmäs karsaat katsoo kieroon: näät toinen valoon, taivahalle, ja toinen maahan, mullan lieroon; ja itse käyt sä ikeen alle.
MIES. Mä luulin, että neuvos ois: tuon ikeen alta kaikki pois!
BRAND.
Niin, jos sä voit.
MIES.
On valta teillä.
BRAND.
Mulla?
MIES. Niin mont' on ollut meillä, tien sanoillaan he kyllä näytit, vaan sinä sanas myöskin täytit.
BRAND.
Sä tarkoitat?
MIES. Ei sanat suuret ne kasva niinkuin teon juuret; me tosi miestä kauvan ha'imme, nyt miehen työn me nähdä saimme.
BRAND (levotonna):
Siis pyydät?
MIES.
Meille pastoriksi.
BRAND.
Ma? tänne?
MIES. Niin; sen teemme siksi, kun meiltä juuri pappi kuoli.
BRAND.
Mä tiedän —
MIES. Vauras tämä puoli ol' ennen, nyt on köyhää vallan. Kun vilja turtui kouriin hallan ja rutto tappoi karjan kanssa, kun kansa kaikki polvillansa tääll' itki nälkää, puutettansa kun kunnast' tuli maksu niukka, niin tuli papeistakin tiukka.
BRAND. Jos mitä vaadit, ällös tätä! Mull' laajempaa on tehtävätä. Ma tahdon elon pauhinaan, ma tahdon suureen maailmaan. Tääll' lannistavat vuoret mieltä, ei täällä kuulla miehen kieltä.
MIES. Mut vuoret kai'un kuljettaa, jos sana miehen suusta saa.
BRAND. Ei luolaan silloin jäädä saata, kun aho laaja avautuu, ei kynnä silloin sydänmaata, kun pellot valmiit tarjoutuu. Ja puut kun kasvaa hedelmöitä, ken silloin vartoo taimiaan? Ken rehkii silloin päivätöitä, kun aate lentää lentojaan.
MIES (ravistaen päätänsä).
Ma tunnen työs, — en sanojas.
BRAND.
Siit' enää ei! Nyt laivallen!
(Aikoo mennä.)
MIES. Et tahdo jättää kutsuas ja työtä suuren aattehen — siis on se kallis!
BRAND. Elämää se kaikki mulle on!
MIES.
Siis jää!
(Painolla).
Eloa vaille antamus
ei ole mikään uhraus.
BRAND. On jotain, mit' et antaa saa: se sydän, sielus onpi sun. Et voi sä sitä kuolettaa, et kutsus virtaa vastustaa — sen täytyy merten nieluhun.
MIES. Vaan jos sen hautaat vaikka suohon, se kastehena löytää vuohon.
BRAND (katsoo tiukasti häneen).
Ken antoi moiset sanat sulle?
MIES. Sa urostyölläs soit ne mulle. Kun kuohui hyrskyt pauvanteen, kun laskit laineharjanteen, kun eestä halvan syntisen sa henkes annoit tarjollen — niin tunnettihin kaikki silloin me milloin päivää, yötä milloin, ja kellot kaikui korvissamme — (matalammalla äänellä) sen ehkä kohta unhoitamme; ja lippu, jonka nostit sa, voi tangostansa langeta.
BRAND. Kun voima puuttuu, kutsu myös. (Ankarasti.) Mit' tulis, ellet olla vois, — niin ollos täysin, mitä voit; vain multaa tähdätköön sun työs.
MIES (katsoo häneen hetken ja sanoo). Voi, ettäs meille valon toit ja sammutat, kun lähdet pois!
(Hän poistuu; toiset seuraavat äänettöminä perässä.)
BRAND (katsoo kauvan hänen jälkeensä). Alla mielin, jäljekkäin, kulkee joukko kotiin päin. Tie on raskas, jalka turtuu, matkallansa mieli murtuu. Taas he käyvät taaton teitä niinkuin uhkais vitsa heitä, niinkuin Aadam aikoinansa astui yrttitarhastansa, — käyvät, synti kulmillaan; hengen yöhön kauheaan — tiedon voiton nyt he saivat, — vaan myös synnin tuskat, vaivat: teistä tahdoin, ihmiset, tehdä ehjät, puhtoiset; tuoss' on työni, synnin tuojan, vaan ei kuva taivaan Luojan. — Pois nyt töille suuremmille! tääll' on ahdas sankarille! (Aikoo mennä, vaan pysähtyy nähdessään rannalla Agneksen.) Hän istuu tuolla kuunnellen kuin täällä soitto ilmass' sois. Ja noin hän istui venheesen, kun rannalta se kiiti pois. Kuunnellen hän otsaltansa pyyhki merten suolave'en, poskipäilleen pärskyneen. Kuulevan hän taaskin näyttää, korvanaan nyt silmää käyttää. (Lähestyen.) Merta suurtako et laata voi sä, neito, katsomasta —?
AGNES (päin kääntymättä). Nää en merta, enkä maata, poissa lienen maailmasta. Näen uuden, suuren maan, sielun maita kaivatuita, näen merta, virran suita, päivä vilkkuu usvastaan. Näen taivaan salamoita vuorten huipuill' leikkivän, näen hiekka-aavikoita. Näen suurten palmujen tuulispäistä häilyvän kera mustain varjojen. Mut ei missään elämää; juuri luotu maa on tää; ja mä kummat äänet kuulen, näin ne lausuu mulle, luulen: nyt on hetki vapautukses taikka hetki kadotukses; työsi tee, sa tarvitaan; — sinä täytät tämän maan!
BRAND (innostuneena).
Näätkö muuta vielä?
AGNES (laskee käden rinnalleen). Täällä tunnen voimat uhkuvat, tunnen virrat vuolahat, näen päivän pilven päällä. Sydän täyttyy, taajenee, maailmaksi laajenee, ja mä äänen kuulla saan: sinä täytät tämän maan! Kaikki toimet tullessansa aatteen langan päässä kiikkuu, herää, henkii, kuiskii, liikkuu niinkuin synnyintuskissansa. Sielun silmin, aavistain nään mä Hänet ylähtäällä, tunnen, että rakastain seuraa lapsuuttaan Hän täällä, lämmin niinkuin aamunkoitto, mutta sydän surunvoitto, tuulet viestin viertävät: nyt sä synnyt, synnytät; nyt on hetki vapautuksen, taikka hetki kadotuksen; — työsi tee, — ne käskevät.
BRAND. Siin' on sanat: sisään päin! Siin' on tie, mun ystäväin! Sydän uus on tarpeen meille, jos me lähtään Herran teille — pois nyt pyyteen peto sieltä uuden Aatamimme tieltä. Menköön sitten orjuudessa mailma taikka vapaudessa; vaan jos tullet uhkaamalla, tahdot suistaa minun työn, silloin, kautta taivaan, lyön! Tila väljäks kaikkialla olla ehjä itse vaan, olla mies ja kokonaan, muuta en mä vaadikkaan. (Miettii hiljaa hetken ja sanoo.) Ehjä itse! Entäs sitten perisynti vanhemmitten? (Pysähtyy ja katsoo edemmäs.) Kukas voinee tuokin olla, joka jalkakopelolla tietä kämpii kyyryssään? Nyt hän seisoo, hengähtääpi, melkein tieltä vierähtääpi, suonikkailla käsillään kaivaa taskunpohjia niinkuin peittäis aarretta, hame heiluu kinterillä laihat kintut paljastain, linnun jalat höyhenillä; pihdiks sormet kouristain on hän niinkuin haukka vaan, joka seinään naulataan. (Äkkiä levotonna.) Mikä lapsuusmuiston jää kotivuonon vuoriston vaimoon tuolla yhdistää, — kuuran tänne synnyttää — —? Taivas! sehän äiti on?
BRANDIN ÄITI (lähestyy mäkeä nousten ja tulee puolittain näkyviin; varjostaen silmiänsä kädellään sanoo hän).
He sanoi, että ois hän täällä.
(Tulee lähemmäs.)
Tuo kilo ruoja sokaisee.
Sä ootko täällä poika?
BRAND.
Täällä.
ÄITI (hieroo silmiään). Ei vanhan silmät poutasäällä ne enää tehtäväänsä tee; tuo päivä pahuus huikaisee!
BRAND. Kotona päivää nähnytkään en kevät- enkä syksysään.
ÄITI (nauraa hiljaa). Niin, siell' on hyvä, Herra ties, ja siellä jääksi muuttuu mies. Saa, mihin tahtoo, uskallusta ja toivoo sentään pelastusta.
BRAND.
Jää hyväst'! Nyt on kiire mulla.
ÄITI.
Niin, sull' on aina kiire, sulla!
Jo lasna tahdoit täältä pois —
BRAND.
Ma luulin, tahtos silleen ois.
ÄITI. Niin oli, niin myös toimittiin; sä papiks kyllä tarvittiin. (Katselee häntä tarkemmin.) Kuin suureksi hän tullut on! Vaan luota äitis neuvohon: sä henkes säästä!
BRAND.
Muuta ei?
ÄITI.
Se kaikki vei, ken hengen vei.
BRAND. Ma tarkoitan, siis muut' ei sulla kuin neuvo tuo?
ÄITI. Ei muita mulla; jos tiennet muita, niin ne täytä. Mut hyväks äitis henki käytä. (Vihaisesti.) Ma tunnen kyllä tekos sun, kun aattelen, niin kauhistun! Merelle tänään! Muistappas mit' olet mulle velkapää; et henkeäs saa menettää. Sä olet ainoo sukuas. Sä olet lihaa mun ja verta, sen huoneen viime hirsikerta, min työ on tehnyt tarmokas. Sä harjavuoli, ällös horju, vaan kestä kauvan, vaarat torju! Kun perit, tulee elää sun, — ja sinä — vihdoin — perit mun.
BRAND. Ja siksi nyt liet tullut sa kai täytetyillä taskuilla?
ÄITI. Sä olet hullu! (Peräytyy.) Pysy pois! Tai sauva selkääs käydä vois! (Tyynemmin.) Sä mitä lausuit? — Kuulehan! Ma vanhenen ja hautahan myös ennen pitkää laukean; niin saat sä kullat, maat ja mannut, ma olen kaikki talteen pannut. — Ne koton' on, ei mukana. Ne tosin ei tee rikasta, vaan kerjäläiseks et sä jäis. — Sä mitä katsot äitiäis? Vai pelkäät, että maahan kaivan? mut se on turha pelko aivan; en äyriä ma kätke, en, en alle sillan, kivien; — ne kaikki, kaikki viel' on sun, sä ainut poikueni mun.
BRAND,
Ja millä ehdoin?
ÄITI. Sillä vaan, sä ettet leiki hengelläsi, sä jatka polvi polveltaan — on siinä palkkaa äidilläsi. Ja katso, ettei mitään haihdu, tai joudu pois tai muuten vaihdu on sama lisäät taikka et, kun vain sä saamas kätkenet!
BRAND (hetken vaitiolon jälkeen). Viel' yksi puuttuu selvitys. Ma sulle itse röyhkeys ain' ollut olen lapsuudesta; en ollut laps, et äiti sinä nyt olet vanhus, mies jo minä.
ÄITI. On mulle outo hyväilys, en huoli helläst' tuntehesta. Voit olla kylmä niinkuin jää, se mua melkein miellyttää; kun perintös sä kätket vaan ja suvull' on se hallussaan!
BRAND (astuu askeleen lähemmäs). Vaan jos ma toisen mielen saisin ja kaikki tuuleen hajoittaisin?
ÄITI (horjuu taapäin). Häh? Tuuleen! säästöt orjan töiden ja surut päiväin, puuhat öiden!
BRAND (vitkalleen nyökäten).
Niin tuuleen.
ÄITI. Sen jos uskallat, mun sielun tuuleen hajoitat!
BRAND. Vaan sen jos sittenkin ma teen, kun istun kerran iltaisella sun luonas kuolinvuotehella, kun tuohus palaa pöydällä ja virsikirja kädessä kun vaivut uneen ikuiseen — jos silloin aartees nuuskin, löydän, ja tempaan liekin päältä pöydän ja poltan kaikki iltikseen —?
ÄITI (lähestyy jännitettynä).
Kuin näihin jouduit aatteisiin?
BRAND.
Sen tahdot kuulla, niinkö?
ÄITI.
Niin.
BRAND. Ma lapsuudestain muistan kuvan, jok' ei näy koskaan unhottuvan, ja sielu sitä kammoksuu kuin miestä, joll' on ristisuu. Ol' isä kuollut, sairas sinä, — kun suojaan vainaan hiivin minä, valossa vaksikynttilän näin kuolleen muodon kelmeän ja virsikirjan rinnallaan — ma nurkastani katson vaan. Kuin laihat sormet, ihmettelin, myös unta pitkää oudostelin, ja ilma tuoksuu pellavalta; — niin kuulen käynnin ulkoisalta ja nainen astuu tupahan, käy suoraan luokse vainajan. Hän etsii, penkoo, repii, raastaa ja nostaa niskaa kuollehen; hän kääryt lukee kuiskaten ja: vielä! vielä! hiljaa haastaa. Niin kaivaa kääryn raanun alta, se solmittu on kaikkialta, hän repii, riuhtoo sormillansa ja puree rihmat hampaillansa. Hän löytää muita; kaivaa, raastaa ja: vielä! vielä! ähkyin haastaa. Hän itkee, anoo, huutaa, noituu, ja aina uuteen kätköön koituu; kun löytää, hyökkää kynsineen kuin jahtihaukka saaliiseen. Jo vihdoin loppui kääryt nuo; näin hänen käyvän oven luo ja löydöt riepuun kätkevän — vai siinä kaikki! ähkyi hän.
ÄITI. Mä paljo vuotin, vähä sain; sain huonon hinnan huolistain.
BRAND. Vaan siinä kaikki ollut ei: se poikas sulta myöskin vei.
ÄITI. No niin! Sen tiesin vanhastaan: tavara sieluun vaihdetaan. Ma annoin kerran enemmän: kun annoin onnen, elämän! Ma annoin hälle sydämmen, — se ammoin sai jo riittehen, vaan muistossain se aika on kuin valo, lämpö auringon, niin tuhmaa ja niin kaunista; nimeä tuskin tunnenkaan, kai rakkaudeks se kutsutaan. Ma muistan, kuinka taistelen, ma muistan neuvon taatolta: sä renki vaihda toisehen; jos on hän heikko ruumiiltaan, niin häll' on mieltä otsassaan, hän ehtii toiseen mokomaan; —. Ma kurjast' olen pettynyt, niin paljoon ei hän ehtinyt, vaan minä työlläin loput sain, nyt enää puuttuu hiukan vain.
BRAND. Kai muistat hautas partahalla näin sielus möit sä kauppaamalla?
ÄITI. Sen kyllä muistan, muistin, niin — sä papiks siksi aiottiin. Kun aika joutuu, lohduttaa perinnön saaja mua saa. Näät mull' on mainen rikkaus, vaan sulla Herran lohdutus.
BRAND. Näin laskit, siihen perehdyit, mut viisaudessas erehdyit. Niin monen äidin rakkaus on oman hyödyn tarkoitus; — ja lapset teistä luotu vaan on maat ja mannut hoitamaan. Mut sielun, hengen, ikuisuus on teille melkein mielle uus; te sinne kaikki kurkoitatte ja luulette, sen saavutatte, kun lapsi perii vanhemmat ja polvet myötään jatkuvat, ja että siin' on ikuisuus, kun suvun jatkaa polvi uus.
ÄITI. Emoas ällös syyttäös, vaan vuota, nosta perintös.
BRAND.
Ja entäs velka?
ÄITI.
Velka mulle!
En sitä vaadi, lupaan sulle.
BRAND. Vaan jos jää velkaa vanhemmilta, niin vaaditaan se lapsosilta. Kun äiti hautaan lasketaan, niin poika hänen puolestaan kai vastaa; jos ma perin sun, on velkakuormas myöskin mun.
ÄITI.
Ei laki määrää niin.
BRAND. Ei se, jok' kynällä on kirjoitettu; mut laki toinen lapsille on sydämmihin kaiverrettu. — On täytettävä laki tää, se muista, sokko harmaapää! Oot Herran templin ryvettänyt ja sielunlainas menettänyt; sen kuvan, joksi synnyit sa, myös tahrasit sa tomulla, sun henkes siivet, lentimet, ne maahan painoi kuollut kulta. Se velkas on. Sä mitä teet, kun Herra vaatii velan sulta.
ÄITI (pelästyen).
Ma mitä teen?
BRAND. Sä pelkos luo! Sun poikas on nyt velka tuo, — sun tahraamasi Herran kuvan näät lapsessasi puhdistuvan! Käy hautaas rauhassa sa vaan, sun velkas kyllä maksetaan; — sen maksan minä.
ÄITI.
Rikoksen?
BRAND. Ei, velan vain; voi muuta en. Sun sielunvelkas maksan minä, vaan synnistäsi vastaat sinä. Min kärsi henki-ihminen puuhista pelkän ainehen, sen kyllä viime pennihin voi työllään maksaa toinenkin; vaan siinä juur' on rikkomus, ett' oma työ ei yksin auta; sen hyvittää vain katumus tai ehkä kuollessamme hauta.
ÄITI (levotonna). Ma kotiin käyn, se parhaint' on, mun täytyy vuorten varjohon — paahteessa keskipäivän täällä on myrkkykasvit vallan päällä; tuo tuoksu melkein pyörryttää!
BRAND. Käy varjoon vain, ma luonas kulen. Jos taivas mieles nöyryttää ja valon Luojaan käännyttää, niin kutsu vain ja minä tulen.
ÄITI.
Niin, tuomarina ankarana.
BRAND. Ei, hellänä kuin Herran sana ma pelvon luotas karkoitan ja luonas virren sävelellä sun kuolintuskas huojennan.
ÄITI.
Sen lupaat suulla, sydämmellä?
BRAND. Kun löydän vain sun katuvana. (Lähestyen häntä.) Vaan ehto mull' on ensimmäissä: Jos tahdostasi vapahasta sä luovut täältä maailmasta ja käynet hautaan kerjäläissä?
ÄITI (huitoo hurjasti häntä vastaan). Eroita liekki kuumuudesta tai järven vesi kosteudesta!
BRAND. Sä lapses heitä vuonon suuhun ja ano Luojan siunausta.
ÄITI. Oi, tyydy paastoon taikka muuhun, tät' ällös vaadi uhrausta.
BRAND. Jos tämän uhrin kiellät sä, et tuomiotas lievennä.
ÄITI.
Vien kultaa kirkon kirstuhun!
BRAND.
Viet kaikki?
ÄITI.
Eikö paljo riitä?
BRAND. Ei toiveit' ole ennen, kun sä lailla Jobin luovut siitä.
ÄITI (vääntelee käsiään). On elo mennyt, sielu myöty, koht' olen kerjäläiseks lyöty! Nyt lähden, painan rintahani sen, mikä sentään viel' on mun. Mun tuskain lapsi, tavarani, verille juoksin tähtes sun ja itken haudallasi niin kuin lasta, jonka kuolo saa; miks sielu lihaan liitettiin, kun liha sielun kuolettaa? — Sä lähell' ollos, pappismies! Sun joskus kutsun kukaties ja kaikki tuuleen ajoitan — mut viime hetkeen vartoan.
(Poistuu.)
BRAND. Niin, en kauvas poistukkaan, varron nöyrää kutsuaan, käden laihan lämmitän kohta, kun sen tarjoo hän. (Tulee alaspäin Agneksen luo.) Aamuhun ei tullut ilta. Silloin taisto taikka voitto, korvissani sotasoitto, miekka riippui kupehilta, valmis lyömään valheet, taiat, luomaan jälleen uudet aiat.
AGNES (on kääntynyt päin ja katsoo kirkkaasti häneen). Aamu iltaa kalpeampi. Silloin tahdoin leikitellä, sitä voittaa, säilytellä, min on hukka voittoisampi.
BRAND. Niinkuin villit joutsenet saapui suuret haavehet minut nostain siivilleen. Tieni viittas ulospäin; suurra väikkyi tehtäväin johtaa kansat väylilleen. Suuret kirkkokulkueet, hymnit, silkit, suitsutukset, voittovirret, seppeleet, sadat riemunhuudahdukset elontyöni kaunistais, sitä kansat siunoais. Mut tuo loisto, houkutus oli kaunis runo vain, merten aavain kangastus, leikki taivaan salamain. Nyt mun päivä hämärtäypi ennen kuin se mailleen käypi. Suljettuna maailmasta nään vain juovan taivahasta alta vuoren raskahan. Mutta nyt oon kotonain. Loppui laulu sunnuntain, koskaan runoratsuain saa en vasta satuloida; maalin nään nyt suuremman kuin on turnaus ritarin: tahdon raskaan ammatin juhlatyöks ma aateloida.
AGNES.
Entäs vanhan Luojan valta?
BRAND. Suistuu maahan sittenkin, — hiljaa, voimin salaisin, kätkettynä maailmalta. Erhetyksen selvän tein mä, harhateille kansan vein mä: Urhontyöllä korskealla voi ei aikaa nostattaa, kylvännällä rikkahalla sielun haavat parantaa. Tahto kaikki valloittaa, langettaa ja vapahtaa, tahto ehjä toiminnassa raskahassa, helpommassa —
(Kääntyy ylös kylään päin, missä illan varjot alkavat laskeutua.)
Käyös tänne, veltto seura kotilaakson ahtahan; hengen kaksintaistelolla teidät voitan, puhdistan; valhe, puolinaisuus pois! nouskoon tahdon jalopeura! Olkoon ase miekka, kuokka, yks on miesten arvoluokka; yks on määrä, — taulut olla, joihin Luoja piirtää vois.
(Tahtoo mennä, EINAR tulee häntä vastaan.)
EINAR.
Seis! min ryöstit, anna pois!
BRAND.
Agneksenko? Hän on tuolla.
EINAR (Agnekselle). Rakastatko päivän maata vaiko näännyt surun suolla?
AGNES.
Valikoida en mä saata.
EINAR. Kuule, armas Agnes kulta, vanha taattu oppi multa: kevyt nostaa, raskas kantaa.
AGNES. Heitän haltuus neuvon saadun, tahdon kantaa, kunnes kaadun.
EINAR.
Voitko äitis huolla antaa?
AGNES. Vie mun tervehdykset vaan: kirjoitan, kun sanat saan.
EINAR. Ulapoita aukeoita valkopurjeet aavistaa, kaihomielen unelmoita laivan keulat vahtoaa, löytää vihdoin salmen suun, laskee maahan kaivattuun!
AGNES. Laske maalles toivotulle — kuollut olen ammoin sulle.
EINAR.
Agnes, seuraa siskonani!
AGNES (ravistaen päätänsä).
Meri meill' on välillämme.
EINAR.
Muista vanhaa äitiämme!
AGNES (hiljaa).
Entäs veljyt, ohjaajani?
BRAND (astuu askeleen lähemmäs). Mieti sentään, neito nuori! — Tuolla vaara, täällä vuori, vuorten varjot pääsi päällä, itse puoliyössä täällä — syksyinen on elo mulla, uskallatko sentään tulla?
AGNES. Multa syksyn pelko lähti: läpi pilven tuikkaa tähti.
BRAND. Vaatimuksen muistanet; kaikki tai ei mitäkään; matkalla jos erkanet, armotta sa heitetään; hädässä ei tinkimistä, rangaistessa empimistä — ellet alttihilta näy, silloin tiesi kuoloon käy!
EINAR.
Heitä hurja elonties,
hylkää synkkä saarnamies!
Hänt' et kauvan kestää voi.
BRAND.
Nyt on on hetki. Valikoi!
(Poistuu.)
EINAR. Tyyntä vaiko myrskyä, jäädä vaiko lähteä, riemun vaiko murheen voitto, yökö vaiko päivän koitto, kuolo vaiko elämä?
AGNES (nousee ja lausuu vitkaan). Halki yön ja kuolon kautta — kauniin huomenkoiton tautta.
(Poistuu samaa tietä kuin Brand. Einar tuijottaa epätoivoisesti hänen jälkeensä hetkisen ja palaa sitten alla päin takaisin vuonolle päin.)