Merenneito: 5-näytöksinen näytelmä

by Henrik Ibsen

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Tohtori Wangelin suurella umpinaisella verannalla varustettu asuinrakennus vasemmalla. Sen edustalla ja ympärillä puutarha. Verannan edessä lipputanko. Oikealla puutarhassa lehtimaja, siinä pöytä ja tuoleja. Ristikkoaita porttineen perällä. Aidan takana kulkee tie pitkin rantaa. Molemmin puolin kasvaa puita. Puiden välitse pilkottaa etäältä vuono sekä korkeita tunturiharjanteita. Lämmin ja säteilevä kesäaamu.

BALLESTED, keski-ikäinen mies, vanha samettitakki yllä ja leveälierinen taiteilijahattu päässä, seisoo lipputangon juurella, laittaen lippunuoraa kuntoon. Lippu on maassa. Vähän matkaa hänestä maalausteline; telineellä pingoitettu kangas. Vieressä telttatuolilla pensselejä, maalilauta ja maalilaatikko. BOLETTE WANGEL tulee avoimesta ovesta verannalle. Kädessä suuri kukkavaasi, jonka hän laskee pöydälle.

BOLETTE. No, Ballested, — joko nuora kulkee?

BALLESTED. Mainiosti, neiti. Luistaa kuin öljytty. Saanko olla utelias — vieraitako tänään odotetaan?

BOLETTE. Niin. Yliopettaja Arnholmin pitäisi tulla tänään aamupäivällä.
Kuuluu saapuneen viime yönä kaupunkiin.

BALLESTED. Arnholm? Odottakaapas… Eikö sekin ollut muuan Arnholm, joka tässä takavuosina oli teillä kotiopettajana?

BOLETTE. Oli, juuri sama mies.

BALLESTED. Kas vaan! Vai tulee hän jälleen näille maille?

BOLETTE. Tulee, ja siksi vedämme nyt lipun liehumaan.

BALLESTED. No, sehän tietty.

(Bolette menee jälleen sisään. Vähän ajan perästä tulee Lyngstrand tietä myöten oikealta. Seisahtuu uteliaan näköisenä, huomatessaan maalausvehkeet. Hento, kivuloisen näköinen nuori mies. Köyhästi vaan siististi puettu.)

LYNGSTRAND (Aidan ulkopuolella.) Hyvää huomenta.

BALLESTED (Käännähtää.) Oh, hyvää huomenta (Vetää lipun ylös.) Kas niin, — nyt ilmapallo nousee (Kiinnittää nuoran ja menee askartelemaan maalauksen ääreen.) Hyvää huomenta… Vaan minulla ei varmaankaan ole kunnia —

LYNGSTRAND Te olette varmaankin maalari, te.

BALLESTED. Olen, tietysti. Olenhan minä maalarikin.

LYNGSTRAND. Niin, niin, sen kyllä näen. Enkö saisi tulla vähän lähemmäksi?

BALLESTED Haluatteko nähdä tämän?

LYNGSTRAND. Niin kovin mielelläni.

BALLESTED. Oh, ei tästä vielä ole katsottavaksi. Mutta olkaa hyvä.
Tulkaa vaan.

LYNGSTRAND. Kiitoksia (Tulee puutarhan portista.)

BALLESTED (Maalaa.) Tuo saarten välinen vuono tässä olisi maalattava.

LYNGSTRAND. Niin näkyy.

BALLESTED. Puuttuu vielä henkilökuva. Täällä kaupungissa ei saa minkäänlaista mallia käsiinsä.

LYNGSTRAND. Tuleeko siihen joku henkilö?

BALLESTED. Tulee. Tuohon hietikolle tulee puolikuollut merenneito.

LYNGSTRAND. Miksi puolikuollut?

BALLESTED. Hän on nähkääs eksynyt merestään eikä osaa sinne takaisin.
Ja niin hän menehtyy tuohon haaleavetiselle matalikolle.

LYNGSTRAND. Niinkö? Omituinen aihe.

BALLESTED. Tämän talon rouva sen aiheen minulle keksi.

LYNGSTRAND. Ja minkä panette taulun nimeksi, kun se valmistuu?

BALLESTED. Olen ajatellut nimeksi "Merenneidon kuolema".

LYNGSTRAND. Se sopii hyvin. Siitä tulee varmaan jotain erinomaista.

BALLESTED (Katsoo häneen.) Taidatte olla asiantuntija?

LYNGSTRAND. Maalariko, tarkoitatte?

BALLESTED. Niin.

LYNGSTRAND. En, en ole. Mutta minä aion kuvanveistäjäksi. Nimeni on
Hans Lyngstrand.

BALLESTED. Vai kuvanveistäjäksi? Niin, niin kuvanveisto on sekin soma ja näppärä taide. Luulenpa muuten nähneeni teidät pari kertaa kadulla. Oletteko jo kauvankin ollut täällä?

LYNGSTRAND. Vain parisen viikkoa. Mutta jäisin halusta koko kesäksi.

BALLESTED. Nauttimaan kylpyelämän virkistystä. Niinkö?

LYNGSTRAND. Niin. Minä koetan täällä jälleen päästä voimiini.

BALLESTED. Oletteko kivuloinen?

LYNGSTRAND. Olen vähän heikonläntä. Mutta ei se ole sen vaarallisempaa.
Minua vaivaa jonkunlainen hengenahdistus.

BALLESTED. Noo, — eihän se ole kipu eikä mikään! Muuten, voisittehan kääntyä jonkin taitavan lääkärin puoleen.

LYNGSTRAND. Olen aikonut puhua siitä tohtori Wangelille, kun vaan saan sopivan tilaisuuden.

BALLESTED. Niin, tehkää se (Katsoo vasemmalle.) Tuolta tulee taas höyrylaiva. Ja ihmisiä täpösen täynnä. Matkailijatulva on täällä kasvanut huimaavaa vauhtia viime vuosina.

LYNGSTRAND. Niin, täällä näyttää olevan kovin vilkas liike.

BALLESTED. Kesävieraita täällä kuhisee kaikki paikat. Pelkään todella, että kelpo kaupunkimme menettää rauhallisen leimansa tämän vieraan väen kautta.

LYNGSTRAND. Oletteko syntyisin tästä kaupungista?

BALLESTED. Enkä ole. Mutta minä olen akla-aklimatiseerautunut tähän.
Olen kiintynyt tänne ajan ja tottumuksen siteillä.

LYNGSTRAND. Olette siis jo kauan täällä asunut?

BALLESTED. Noin seitsemän-, kahdeksantoista vuotta. Jouduin tänne Skiven teatteriseurueen mukana. Mutta sitten sattui rahallisia vastoinkäymisiä. Ja seurue hajosi. Jokainen meni omalle taholleen, mikä minnekin.

LYNGSTRAND. Mutta te jäitte tänne?

BALLESTED. Minä jäin tänne. Ja hyvä että niin kävi. Siihen aikaan, nähkääs, harrastin koristemaalarin ammattia.

BOLETTE (tuo huoneesta keinutuolin verannalle. Puhuu huoneeseen päin.)
Hilde, katsohan missä isän kirjailtu jakkara on.

LYNGSTRAND (Menee verannan luo, tervehtää.) Hyvää huomenta, neiti
Wangel!

BOLETTE (Kaiteen ääressä.) Kas vaan, tekö siellä, herra Lyngstrand?
Hyvää huomenta! Anteeksi, minä menen hetkiseksi — minun pitää vain —
(Menee huoneeseen.)

BALLESTED. Te tunnette tohtorin perheen?

LYNGSTRAND. Hiukan. Olen tavannut neidit silloin tällöin vieraissa. Ja sitten puhelin vähän rouvankin kanssa taannoin, kun kuuntelimme soittoa "Näkövuorella". Hän kehoitti minua käymään talossa.

BALLESTED. Tiedättekö, sitä tuttavuutta teidän pitäisi viljellä.

LYNGSTRAND. Minä olenkin aikonut käydä heitä tervehtimässä. Tehdä pienen visiitin. Kunhan keksisin sopivan tekosyyn.

BALLESTED. Tekosyyn — mitä vielä — se on tarpeetonta (Katsoo vasemmalle.) No, helkkari! (Kerää kapineensa.) Laivahan on jo laiturissa. Minun pitää joutua ravintolaan, ehkä joku tulijoista tarvitsee minua. Minä, nähkääs, olen myös parturi.

LYNGSTRAND. Tehän olette kovin monipuolinen mies.

BALLESTED. Niin, pikkukaupungissa täytyy ak-aklimatiseerautua monelle alalle. Jos siis satutte tarvitsemaan jotain parturinalaan kuuluvaa, hiusöljyä tahi muuta sellaista, niin kysykää vaan tanssinopettaja Ballestedia.

LYNGSTRAND. Tanssinopettaja?

BALLESTED. Tahi soittokunnan johtajaa, jos niin tahdotte. Tänä iltana meillä on soittajaiset "Näkövuorella". Hyvästi, hyvästi! (Menee kapineineen puutarhan portista ja tietä pitkin vasemmalle. Hilde tulee verannalle, jakkara kädessä. Bolette tuo lisää kukkia. Lyngstrand tervehtää Hildeä puutarhasta.)

HILDE (Kaiteen luona, vastaamatta tervehdykseen.) Bolette kertoi, että te tänään olette uskaltanut tulla jo aidan sisäpuolelle.

LYNGSTRAND. Niin, minä rohkenin astua vähän sisäpuolelle.

HILDE. Oletteko ollut aamukävelyllä?

LYNGSTRAND. En — tänään en tullut kävelleeksi.

HILDE. Oletteko ollut uimassa sitte?

LYNGSTRAND. Olen. Aamulla käväsin meressä. Näin teidän äitinne myös tuolla alhaalla. Hän meni uimahuoneeseensa.

HILDE. Kuka meni?

LYNGSTRAND. Äitinne.

HILDE. Vai niin, hänkö (Asettaa jakkaran keinutuolin eteen.)

BOLETTE (Vaihtaakseen puheenaihetta.) Ettekö nähnyt isän venettä vuonolla?

LYNGSTRAND. Kyllä siellä purjehti joku tännepäin.

BOLETTE. Se oli varmaankin isä. Hän on ollut sairaskäynnillä saaristossa. (Järjestää yhtä ja toista pöydällä.)

LYNGSTRAND (Nousee verannan alimmalle portaalle.) Kas vaan miten kaunista! Täälläpäs on kukkia!

BOLETTE. Niin, eikö näytäkin kauniilta?

LYNGSTRAND. Kerrassaan sievältä. Näyttää siltä kuin olisi juhla talossa.

HILDE. Juhla tänään onkin.

LYNGSTRAND. Enkös arvannut! Varmaan isänne syntymäpäivä.

BOLETTE (Varoittaen Hildelle.) Hm. — hm!

HILDE (Siitä huolimatta.) Ei isän, vaan äidin.

LYNGSTRAND. Vai niin! Vai äitinne.

BOLETTE (Hiljaa, vihoissaan.) Mutta Hilde! —

HILDE (Samoin.) Anna minun olla? (Lyngstrandille.) Nyt kai menette aamiaiselle.

LYNGSTRAND (Menee, alas rappusilta.) Niin, täytynee tässä hakea jotain suuhunpantavaa.

HILDE. Te elätte nyt varmaan oikein herroiksi siellä hotellissa?

LYNGSTRAND. Minä en enää asu hotellissa. Se kävi liian kalliiksi.

HILDE. Missä sitten?

LYNGSTRAND. Minä asun nyt matami Jensenin luona.

HILDE. Minkä matami Jensenin?

LYNGSTRAND. Sen kätilön.

HILDE. Anteeksi, herra Lyngstrand, mutta minä en todellakaan jouda enää —

LYNGSTRAND. Oh, minun ei olisi pitänyt sanoa sitä.

HILDE. Mitä sanoa?

LYNGSTRAND. Sitä, mitä äsken sanoin.

HILDE (Katselee häntä epäsuosiollisesti.) Nyt en ymmärrä teitä.

LYNGSTRAND. Ette, ette! Vaan, hyvät neidit, minun täytyy nyt sanoa teille jäähyväiset.

BOLETTE (Tulee rappusille.) Hyvästi, hyvästi, herra Lyngstrand. Teidän täytyy suoda meille anteeksi tällä kertaa. — Vaan joskus toiste, — kun teillä on oikein hyvää aikaa — ja kun muuten haluttaa, — niin silloin teidän pitää tulla tervehtimään isää — ja meitä myös.

LYNGSTRAND. Paljon kiitoksia. Sen teen mielelläni (Tervehtää ja poistuu puutarhan portista. Mennessään tietä myöten vasemmalle, tervehtää hän vielä kerran verannallaolijoita.)

HILDE (Puoliääneen.) Näkemiin, monsieur! Sanokaa terveisiä matami
Jensenille.

BOLETTE (Hiljaa, pudistaa häntä käsivarresta.) Hilde —! Sinä pahanilkinen nulikka! Oletko järjiltäsi! Hänhän voi kuulla sen.

HILDE. Mitä siitä! Luuletko että minä siitä välitän.

BOLETTE (Katsoo oikealle.) Nyt isä tulee (Tohtori Wangel matkapuvussa, pieni matkalaukku kädessä, tulee tietä myöten oikealta.)

WANGEL. Tässä minä nyt olen jälleen, lapsukaiset! (Tulee portista sisään.)

BOLETTE (Menee häntä vastaan puutarhaan.) Olipa hauska, että tulit.

HILDE (Menee myös häntä vastaan.) Isä, oletko nyt vapaa koko loppupäivän?

WANGEL. En, minun täytyy vielä hetkiseksi mennä konttoriin. Sanokaapas, onko Arnholm jo tullut?

BOLETTE. On, viime yönä. Me olemme lähettäneet sanan hotelliin.

WANGEL. Ette siis vielä ole nähneet häntä?

BOLETTE. Emme. Mutta hän tulee kai tänne aamupäivällä.

WANGEL. Tulee varmaan.

HILDE (Vetää häntä mukanaan.) Isä, katsohan nyt vähän ympärillesi.

WANGEL (Katsoo verantaa.) Niin, minä näen kyllä lapseni. — Täällähän on oikein juhlallista.

BOLETTE. Niin, emmekö olekin saaneet kaunista aikaan?

WANGEL. No se täytyy myöntää. — Onko — olemmeko vain kolmen kotosalla?

HILDE. Olemme. Hän on mennyt —

BOLETTE (Äkkiä keskeyttäen.) Äiti on uimassa. —

WANGEL (Katsoo ystävällisesti Boletteen ja taputtaa häntä päähän. Sanoo sitten verkalleen:) Kuulkaa nyt, tyttöseni, — aiotteko pitää tämmöistä juhlaa koko päivän? — Ja lipun liehumassa myös koko päivän?

HILDE. Sehän on tietty, isäkulta.

WANGEL. Hm, — kyllä, kyllä niin. Mutta näettekös —

BOLETTE (Iskee silmää ja nyökäyttää hänelle.) Ymmärräthän, että tämä kaikki on opettaja Arnholmin tähden. Kun niin hyvä ystävä tulee pitkästä aikaa meitä tervehtimään, niin — —

HILDE (Hymyilee ja ravistelee häntä.) Niin, ajatteles, isä. Olihan hän
Boletten opettaja aikoinaan.

WANGEL´(Puolittain hymyillen.) Niin, te molemmat olette aika veitikoita, te. — No, hyvä Jumala, — onhan niin luonnollista, että kunnioitamme vainajan muistoa. Mutta kuitenkin. Kas tuossa, Hilde, (antaa matkalaukun hänelle) lennätäppäs se konttoriin. — Ei, lapseni, — minä en pidä tästä. Tästä tavasta tarkoitan. Että me joka vuosi näin —. Vaan — mitäpä se puhuen paranee! Emmehän voi toisin tehdä.

HILDE (Aikoo viedä matkalaukun puutarhan lävitse vasemmalle, seisahtuu, kääntyy ja osoittaa kädellään.) Katsokaa, tuolta tulee eräs herrasmies. Se on varmaankin yliopettaja.

BOLETTE (Katsoo sinnepäin.) Tuoko? (Nauraa.) No, oletpa sinä soma. —
Tuo vanha herrasmieskö olisi Arnholm!

WANGEL. Odottakaas vähä, lapset. No, totta toisen kerran, eikö se sittekin ole hän? — Ihan varmaan, hän se on kuin onkin.

BOLETTE (Tuijottaa hämmästyneenä sinnepäin.) Niin, Herra nähköön, johan minäkin sen huomaan! (Yliopettaja Arnholm hienossa kävelypuvussa, kultasankasine silmälasineen ja hoikka keppi kädessään, tulee vasemmalta. Näyttää hieman rasittuneelta, katsoo puutarhaan, tervehtii ystävällisesti ja tulee portista sisään.)

WANGEL. Tervetulon, rakas yliopettaja! Sydämellisesti tervetullut vanhoille valkamille jälleen!

ARNHOLM. Kiitoksia, tohtori Wangel! Tuhansia kiitoksia.

(Kättelevät toisiaan ja menevät yhdessä puutarhan lävitse.)

ARNHOLM. Ia tuossa ovat lapset! (Ojentaa heille kätensä ja katsoo heitä.) Tuskinpa olisin heitä enää tuntenutkaan.

WANGEL. Sen kyllä uskon.

ARNHOLM. No — ehkä sentään Boletten — Niin, Boletten, olisin kumminkin tuntenut.

WANGEL. Tuskinpa vaan. Ja siitähän onkin jo kahdeksan, yhdeksän vuotta, kun hänet viimeksi näitte. Niin, niin, täällä on paljon muuttunut siitä ajasta.

ARNHOLM (Katsoo ympärilleen.) Noh, eipä pahoin. Lukuunottamatta tietysti että puut ovat kasvaneet koko joukon — ja tuohon on istutettu lehtimaja —

WANGEL. No, en tarkoita noita ulkonaisia —

ARNHOLM. (Hymyillen.) Ja sitten on tietysti perheessä nyt kaksi naimaikäistä tytärtä.

WANGEL. Naimaikäinen on vasta toinen.

HILDE (Puoliääneen.) Kuuleppas vaan isää!

WANGEL. Mutta nyt sijoitumme tuonne verannalle. Siellä on vilpoisempi.
Tehkää hyvin.

ARNHOLM. Kiitoksia, hyvä tohtori (Nousevat verannalle. Wangel pyytää
Arnholmia keinutuoliin.)

WANGEL. Kas niin. Istukaa nyt rauhassa ja huoahtakaa siinä. Sillä te näytätte todella hiukan rasittuneelta matkan jälkeen.

ARNHOLM. Oh, se ei mitään merkitse. Täällä ja tässä seurassa —

BOLETTE (Wangelille.) Viemmekö saliin vettä ja marjamehua? Täällä käy varmaan pian liian lämpimäksi.

WANGEL. Niin, tehkää se, tyttöseni. Toimittakaa meille vettä ja marjamehua. Ja ehkä vähän konjakkiakin.

BOLETTE. Konjakkia myös?

WANGEL. Hiukan vaan. Jos jotakuta haluttaisi.

BOLETTE. Kyllä toimitan! Hilde, viehän nyt tuo matkalaukku konttoriin (Bolette menee saliin ja sulkee oven mennessään. Hilde ottaa matkalaukun ja menee puutarhan lävitse rakennuksen taakse vasemmalle.)

ARNHOLM. (On katseellaan seurannut Bolettea.) Siinä on todellakin kelpo —. Niin, teillä on nyt kaksi reipasta tyttöä talossanne.

WANGEL (Istuutuu.) Niin, eikö olekin?

ARNHOLM. Varsinkin Bolettea täytyy minun oikein ihmetellä — ja Hildeä myös. Mutta entäs te itse, rakas tohtori, aiotteko te jäädä tänne koko eliniäksenne?

WANGEL. Siihenhän tuo jäänee. Ja täällähän minä olen syntynyt ja kasvanut. Täällä elänyt onnellisena vaimoni kanssa, hänen kanssaan, joka niin pian meidät jätti. Hänen, jonka tekin tunsitte, kun olitte täällä viimeksi.

ARNHOLM. Niin — niin.

WANGEL. Ja nyt elän jälleen onnellisena toisen vaimoni rinnalla. Niin, minun täytyy sanoa, että lopultakin olen ollut onnen suosikki.

ARNHOLM. Mutta toinen avioliittonne on lapseton?

WANGEL. Meille syntyi pikku poika kaksi — puolenkolmatta vuotta sitten, mutta hänestä ei ollut pitkää iloa. Lapsi kuoli neljän, viiden kuukauden vanhana.

ARNHOLM. Eikö vaimonne ole kotona tänään?

WANGEL. Kyllä kai hän kohta tulee. Hän on uimatiellään. Niin, hän käy uimassa joka päivä tähän aikaan. Oli ilma millainen tahansa.

ARNHOLM. Onko hän sairas?

WANGEL. No, ei juuri sairaskaan. Vaikka onkin ollut kovin hermostunut näinä viime vuosina. Tarkoitan, aina silloin tällöin. Enkä ole päässyt selville, mikä häntä oikeastaan vaivaa. Mutta meressä-olo, se on hänelle suorastaan elämänehto. Hän ei viihdy maalla.

ARNHOLM. Sen muistan vielä niiltä ajoin.

WANGEL (Tuskin huomattavasti hymyillen.) Niin tehän tunsitte Ellidan jo silloin, kun olitte opettajana Skjoldvikissä.

ARNHOLM. Tunsin. Hän kävi usein pappilassa. Ja sitäpaitse tapasin hänet aina kun kävin majakassa hänen isänsä luona.

WANGEL. Se aika tuolla meren ääressä on painanut häneen leimansa. Tämän puolen ihmiset eivät suorastaan käsitä häntä. Ne sanovatkin häntä "merenneidoksi".

ARNHOLM. Todellakin?

WANGEL. Niin. Ja juuri sentähden. — Puhukaa nyt hänen kanssaan noista vanhoista ajoista, rakas Arnholm. Se vaikuttaisi häneen niin erinomaisen hyvää.

ARNHOLM (Katsoo epäillen häneen.) Onko teillä todella syytä siihen luuloon?

WANGEL. On niinkin.

ELLIDAN ÄÄNI (Kuuluu oikealta puutarhasta.) Oletko siellä, Wangel?

WANGEL (Nousten.) Olen, kultaseni.

(Rouva Ellida Wangel tulee lehtimajan luona olevain puiden välitse, suuri leveä huivi hartioilla ja märät hiukset hajallaan olkapäillä. Yliopettaja Arnholm nousee.)

WANGEL (Hymyilee ja ojentaa kätensä häntä kohti.) Kas tässähän tulee meidän merenneitomme!

ELLIDA (Kiirehtii rappusia ylös ja tarttuu hänen käsiinsä.) Jumalan kiitos, että näen sinut jälleen! Koska sinä tulit?

WANGEL. Vast'ikään. Hetkinen sitten. (Osoittaa Arnholmia.) Mutta etkö tervehdi vanhaa tuttavaamme?

ELLIDA (Ojentaa Arnholmille kätensä.) No siinähän te vihdoinkin olette!
Tervetuloa! Ja anteeksi, etten ollut kotosalla. —

ARNHOLM. Oh, ei mitään. Älkää välittäkö minusta. —

WANGEL. Oliko vesi raikasta tänään?

ELLIDA. Raikasta? Täällä ei vesi koskaan ole raikasta! Aina haaleata ja väljähtynyttä. Ah! Täällä vuonoissa on meri sairas.

ARNHOLM. Sairas?

ELLIDA. Niin, sairas. Ja luulen että se tekee ihmisetkin sairaaksi.

WANGEL (Hymyillen.) Ylistätpä sinä kylpypaikkaamme.

ARNHOLM. Luulen pikemmin, rouva Wangel, että te olette erikoisesti kiintynyt mereen ja kaikkeen merelliseen.

ELLIDA. Niin, sitä se ehkä onkin. Melkein luulen itsekin samaa. Mutta näettekö, kuinka somasti tytöt ovat koristaneet täällä teidän tähtenne.

WANGEL (Hämillään.) Hm. — (Katsoo kelloaan.) Nyt minun täytyy —

ARNHOLM. Minun tähteni? Olisiko se —?

ELLIDA. Teidän tietysti. Emme me tavallisesti näin juhli. Uh miten tukahduttavan kuuma on täällä katon alla! (Menee puutarhaan.) Tulkaa tänne! Täällä tuntuu edes heikko tuulenhenki. (Istuu lehtimajaan.)

ARNHOLM (Menee jälessä.) Minusta puhaltelee jotenkin raittiisti.

ELLIDA. Niin teistä, joka olette tottunut pääkaupungin helteiseen ilmaan. Siellähän kuuluu olevan kerrassaan kauheata kesäisin.

WANGEL (On myös tullut puutarhaan.) Hm, rakas Ellida, nyt saat pitää vähän aikaa yksin seuraa vanhalle ystävällemme.

ELLIDA. Onko sinulla toimia?

WANGEL. Minä pistäyn konttorissa. Ja sitten minun täytyy myös vähän pukeutua. Vaan siinä en kauvaa viivy.

ARNHOLM (Istuutuu lehtimajaan.) Älkää minun tähteni hätäilkö, rakas tohtori. Vaimonne ja minä saamme kyllä ajan kulumaan.

WANGEL (Nyökäyttää päätään.) Niin, niin, siitä olen varma. Siis näkemiin! (Menee puutarhan poikki vasemmalle.)

ELLIDA (Lyhyen äänettömyyden jälkeen.) Eikö teistäkin täällä ole hyvä istua?

ARNHOLM. On, erinomaisen hyvä.

ELLIDA. Tätä lehtimajaa sanotaan minun majakseni. Sillä minä tämän teetin. Tahi oikeammin Wangel — minun tähteni.

ARNHOLM. Ja täällä te tavallisesti istutte?

ELLIDA. Niin, melkein kaiket päivät.

ARNHOLM. Kaiketi tyttöjen seurassa?

ELLIDA. Ei. He oleskelevat verannalla.

ARNHOLM. Entä Wangel?

ELLIDA. Oh, Wangel kulkee edestakaisin tätä väliä. Milloin hän on täällä minun kanssani, milloin taas lasten luona.

ARNHOLM. Tekö olette niin asettanut?

ELLIDA. Luulen että niin on paras meille kaikille. Voimmehan helposti puhutella toisiamme, — jos meillä joskus sattuu olemaan jotain sanottavaa.

ARNHOLM (Istuu hetken ajatuksissaan.) Kun viimeksi näin teidät — tuolla Skjoldvikissä, tarkoitan — hm, — siitä on jo kauvan —-

ELLIDA. Ainakin kymmenen vuotta, siitä kun olitte siellä.

ARNHOLM. Niin, niille paikoin. Mutta kun muistelen teitä niiltä ajoin, jolloin asuitte siellä majakassa pakanatyttönä, niinkuin vanha pastorimme sanoi, koska isänne hänen mielestään oli antanut teille laivanimen tavallisen kristillisen ristimänimen sijaan —

ELLIDA. Niin, entä sitten?

ARNHOLM. Silloin en ikinä olisi uskonut, että kerran tapaisin teidät täällä rouva Wangelina.

ELLIDA. Ei, silloinhan ei Wangel ollut vielä, — silloin eli vielä tyttöjen ensimäinen äiti. Heidän oikea äitinsä, tarkoitan. —

ARNHOLM. Niin, niin. Mutta vaikkei niin olisi ollutkaan. — Vaikka Wangel olisikin ollut vapaa kuin lintu, niin en ikänä olisi saanut päähäni, että teistä molemmista tulisi aviopari.

ELLIDA. En minä liioin. En kuuna päivänä — siihen aikaan.

ARNHOLM. Onhan Wangel hyvä. Niin rehellinen hän on. Niin sydämellisen hyväntahtoinen kaikkia kohtaan —

ELLIDA (Lämpimästi ja sydämellisesti.) Se on totta. Niin hän on!

ARNHOLM. — mutta minusta te olette kuitenkin niin kokonaan erilaiset.
Te olette niin kaukana toisistanne kuin taivas maasta.

ELLIDA. Niin —, sekin on totta.

ARNHOLM. Mutta miten Herran nimessä siis saattoi käydä näin?

ELLIDA. Oh, rakas Arnholm, älkää kysykö sitä minulta. En kuitenkaan voisi sitä teille selittää, ja jos voisinkin, niin ette koskaan käsittäisi siitä rahtuakaan.

ARNHOLM. Hm. — (Vähän hiljemmin.) Oletteko uskonut miehellenne jotain minua koskevaa? Tarkoitan tietysti tuota turhaa yritystä — johon kerran annoin herkkäuskoisuuteni vietellä itseni.

ELLIDA. En. Kuinka sitä epäilettekään! En ole maininnut sanallakaan siitä, mitä tarkoitatte.

ARNHOLM. Sepä hyvä. Minusta vaan tuntui hiukan kiusalliselta ajatellessani, että —

ELLIDA. Olkaa huoleti. Miehelleni olen vaan kertonut, niinkuin totta onkin, että minä pidin teistä paljon ja että te silloin olitte paras ja uskollisin ystäväni.

ARNHOLM. Kiitoksia siitä. Vaan sanokaapas — miksi ette kertaakaan kirjoittanut minulle sen jälkeen, kun lähdin sieltä?

ELLIDA. Minä arvelin, että teistä tuntuisi tuskalliselta saada kirjeitä henkilöltä, joka — joka ei voinut toteuttaa toiveitanne. Sehän olisi ollut vain kiusallisten muistojen herättämistä ja sitä en tahtonut.

ARNHOLM. Hm. — Niin, niin, siinä voitte olla oikeassa.

ELLIDA. Mutta miksi ette itse koskaan kirjoittanut?

ARNHOLM (Katsoo häneen ja hymyilee puoleksi nuhtelevasti.) Kuinka? Minäkö olisin alottanut? Tehnyt itseni epäluulonalaiseksi? Olisitte voinut vielä uskoa, että yritän jotain uutta keinoa. Ja sellaisen jyrkän vastauksen jälkeen?

ELLIDA. Niin, niin. Kyllähän minä senkin ymmärrän. — Ettekö enää sen jälkeen ole ajatellut jotain naista?

ARNHOLM. En koskaan. Minä olen pysynyt muistoilleni uskollisena.

ELLIDA (Puoleksi leikillä.) Oh, heittäkää vanhat, surulliset muistot.
Minusta teidän pitäisi nyt vaan pyrkiä onnelliseen avioliittoon.

ARNHOLM. Sen pitäisi tapahtua sangen pian. Sillä muistakaa, rouva
Wangel, — minä olen jo, häpeä sanoa, täyttänyt seitsemänneljättä.

ELLIDA. No niin, sitä suurempi syy kiirehtiä. (Vaikenee hetkeksi. Sanoo senjätkeen vakavasti ja hillityllä äänellä.) Mutta kuulkaa, rakas Arnholm, — nyt ilmoitan teille erään asian, jota en silloin olisi saanut sanotuksi edes henkeni kaupalla.

ARNHOLM. Ja mikä se on?

ELLIDA. Silloin kun te teitte — tuon turhan yrityksen, kuten itse sanoitte — silloin en voinut vastata teille toisin kuin vastasin.

ARNHOLM. Sen tiedän. Teillä oli vain ystävän tunteet minua kohtaan.
Tiedän sen kyllä.

ELLIDA. Vaan te ette tiedä, että sieluni ja kaikki ajatukseni olivat sillä kertaa kiintyneet toiseen.

ARNHOLM. Silloin?

ELLIDA. Niin, juuri silloin.

ARNHOLM. Vaan sehän on mahdotonta. Te erehdytte ajasta. Tuskin te silloin vielä tunsittekaan Wangelia.

ELLIDA. Minä en puhu Wangelista.

ARNHOLM. Ette Wangelista? Mutta siihen aikaan, — siellä syrjäisessä Skjoldvikissä. — En muista ainoatakaan ihmistä, johon siellä olisitte voinut kiintyä.

ELLIDA. Ette, ette. Sen kyllä uskon. Sillä se kaikki olikin niin hullun mieletöntä.

ARNHOLM. Ettekö voi kertoa siitä tarkemmin.

ELLIDA. Siinähän on kylliksi, kun tiedätte, etten silloin ollut vapaa.
Ja nyt sen tiedätte.

ARNHOLM. Ja jos olisitte silloin ollut vapaa?

ELLIDA. Niin mitä?

ARNHOLM. Olisinko silloin saanut toisenlaisen vastauksen kirjeeseeni?

ELLIDA. Mistä sen tietäisin? Saihan Wangel toisenlaisen vastauksen.

ARNHOLM. Mitä siis hyödyttää kertoa siitä, ett'ette ollut vapaa?

ELLIDA (Nousee ikäänkuin tuskan ja levottomuuden ajamana.) Täytyyhän minun jollekin uskoa salaisuuteni. Ei, ei. Istukaa te vaan.

ARNHOLM. Miehenne siis ei tiedä siitä mitään?

ELLIDA. Minä tunnustin hänelle jo alussa, että sydämeni oli kerran ollut kiintynyt toiseen. Enempää hän ei tahtonut tietää. Ja sen jälkeen emme ole kajonneet koko asiaan. Eikähän se muuta ollut, kuin sulaa hulluutta. Ja menihän se sitten ohi. Niin minä tarkoitan, — tavallansa.

ARNHOLM (Nousee.) Ainoastaan tavallansa? Eikö kokonaan?

ELLIDA. Kyllä, kyllä! Voi, rakas Arnholm. Te ette sittenkään ymmärrä sitä. Ja sehän onkin niin käsittämätöntä. En tiedä miten voisin sen teille selittää. Te vaan luulisitte minua sairaaksi. Taikka kerrassaan hourupäiseksi.

ARNHOLM. Mutta hyvä rouva Wangel, — nyt teidän todellakin täytyy puhua suunne puhtaaksi.

ELLIDA. No niin. Minä koetan. Kuinka te, järkimies, selitätte sen seikan että — (Katsoo ulos, keskeyttää.) Puhutaan sitten myöhemmin, tuossa tulee joku vieras. (Lyngstrand tulee puutarhaan vasemmalta. Kukka napinlävessä ja silkkinauhoihin ja papereihin kiedottu kukkavihko kädessä. Seisahtuu, viivyttelee empivän näköisenä verannan luona.)

ELLIDA (Lehtimajasta.) Etsittekö meidän tyttöjä, herra Lyngstrand?

LYNGSTRAND (Käännähtää.) Oh, sielläkö te olettekin, rouva? (Tervehtii ja tulee lähemmäksi.) En. En neitejä. Vaan teitä itseänne, rouva Wangel. Lupasittehan että saisin tulla tervehtimään teitä —.

ELLIDA. Tietysti. Olette aina tervetullut!

LYNGSTRAND. Tuhansia kiitoksia. Ja kun sattui niin onnellisesti, että teillä tänään on juhlapäivä.

ELLIDA. Tekin sen tiedätte?

LYNGSTRAND. Tiedän. Ja sentähden rohkenen ojentaa teille tämän. —
(Kumartaa ja ojentaa kukkavihkon.)

ELLIDA (Hymyilee.) Mutta, hyvä herra Lyngstrand, eikö olisi oikeinta, että antaisitte kauniit kukkanne herra Arnholmille itselleen? Sillä hänhän se kuitenkin on —

LYNGSTRAND (Katsoo epävarmasti toisesta toiseen.) Anteeksi — mutta minä en tunne tätä vierasta herraa. Tämä on vain. — Minä tulen syntymäpäivän johdosta.

ELLIDA. Syntymäpäivän? Olette erehtynyt, herra Lyngstrand. Emme vietä kenenkään syntymäpäivää tänään.

LYNGSTRAND (Hymyilee lempeästi.) Oh, minä kyllä tiedän. Vaikka en luullut sitä niin salaiseksi.

ELLIDA. Mitä te tiedätte?

LYNGSTRAND. Että nyt on rouvan syntymäpäivä.

ELLIDA. Minun?

ARNHOLM. (Katsoo kysyvästi häneen.) Tänäänkö? Ei suinkaan?

ELLIDA (Lyngstrandille.) Kuinka olette tullut siihen luuloon?

LYNGSTRAND. Hilde neitihän sen ilmaisi. Minä nähkää pistäysin täällä jo aikaisemmin. Ja silloin kysäsin neideiltä miksi he ovat koristaneet talon kukkasilla ja miksi lippu on liehumassa?

ELLIDA. No?

LYNGSTRAND. Ja silloin Hilde neiti vastasi: tänään on äidin syntymäpäivä.

ELLIDA. Äidin —! Vai siten.

ARNHOLM. Ahaa! (Hilde ja Arnholm katsovat merkitsevästi toisiinsa.) No, koska tämä nuori herra sen kerran tietää — rouva Wangel, niin —

ELLIDA (Lyngstrandille.) No niin, koska te sen kerran tiedätte niin, —

LYNGSTRAND (Tarjoo jälleen kukkavihkoa.) Saanen toivottaa teille onnea. —

ELLIDA (Ottaa kukat.) Tuhannet kiitokset. Tehkää hyvin ja istukaa hetkiseksi, herra Lyngstrand. (Ellida, Arnholm ja Lyngstrand istuutuvat lehtimajaan.)

ELLIDA. Tämä —- tämä minun syntymäpäiväni — oli oikeastaan aiottu salaisuudeksi, herra yliopettaja.

ARNHOLM. Niin, nähtävästi. Se ei ollut meitä syrjäisiä varten.

ELLIDA (Laskee kukkavihkon pöydälle.) Juuri niin. Ei meitä syrjäisiä varten.

LYNGSTRAND. Saatte olla huoleti. Minä en virka siitä kellekään kuolevaiselle.

ELLIDA. Sitä en suinkaan tarkoittanut. Mutta kuinka te nyt jaksatte?
Minusta näytätte entistä paremmalta.

LYNGSTRAND. Oh, minä uskon tästä pian paranevani. Ja kun sitten tulevana kesänä pääsen ehkä Italiaan. —

ELLIDA. Ja pääsettehän te, sanovat tytöt.

LYNGSTRAND. Niin, sillä minulla on Bergenissä eräs hyväntekijä ja suojelija. Ja hän on luvannut auttaa minua ensi vuonna.

ELLIDA. Miten olette hänen kanssaan joutunut tekemisiin?

LYNGSTRAND. Oh, siitä saan kiittää erästä onnellista sattumaa. Minä olin nähkääs kerran merimiehenä eräässä hänen laivassaan.

ELLIDA. Todellakin? Siihen aikaan teitä huvitti merilläkulkeminen.

LYNGSTRAND. Ei, ei vähääkään. Vaan kun äitini kuoli, niin ei isä sietänyt enään minua vetelehtimässä kotona. Ja niin läksin merille. Sitten jouduimme kotimatkalla Englannin kanavassa haaksirikkoon. Ja se oli onneksi minulle.

ARNHOLM. Kuinka niin?

LYNGSTRAND. Sillä siinä haaksirikossa sain tämän vammani. Tämän täällä rinnassa. Olin näet liian kauan jääkylmässä vedessä, ennenkuin pelastivat minut. Ja sittenhän minun täytyi heittää merimiehenammatti. Ja se oli todellakin suuri onni.

ARNHOLM. Niinkö arvelette?

LYNGSTRAND. Niin. Sillä eihän vamma ole sen vaarallisempi. Ja nythän minä saan ruveta kuvanveistäjäksi, joksi haluan kaikesta sydämestäni. Ajatelkaahan, — saada muovailla pehmeätä savea, joka taipuu niin hienosti sormien välissä!

ELLIDA. Ja mitä te sitten aiotte muovailla siitä? Vedenhaltijoita ja merenneitoja? Tai muinaisajan viikinkejä?

LYNGSTRAND. Ei, ei mitään niistä. Heti kun vaan siihen pystyn, koetan luoda suuren teoksen. Kokonaisen ryhmäkuvan.

ELLIDA. No niin. Ja mitä se tulee kuvaamaan?

LYNGSTRAND. Jotakin, jonka minä itse olen elänyt.

ARNHOLM. Niin, niin — pysytelkää vaan semmoisissa aiheissa.

ELLIDA. Mutta mitä se siis esittää?

LYNGSTRAND. Katsokaas, olen ajatellut, että siinä olisi ensinnäkin nuori merimiehen vaimo. Hän nukkuu ja nukkuu niin kumman rauhattomasti. Ja hän näkee unta. Luulenpa saavani hänet sellaiseksi, että heti huomaa hänen näkevän unta.

ARNHOLM. Eikö mitään muuta?

LYNGSTRAND. Tietysti siihen tulee vielä toinenkin henkilö: hänen miehensä, jolle vaimo on ollut uskoton tämän poissaollessa. Ja mies on hukkunut.

ARNHOLM. Mitä sanotte?

ELLIDA. Onko hän hukkunut?

LYNGSTRAND. On, hukkunut merimatkalla. Vaan ihmeellisintä on, että hän yhtäkaikki saapuu kotiin. Se tapahtuu yöllä. Ja nyt hän seisoo siinä vuoteen vieressä ja tuijottaa vaimoonsa, likomärkänä, niinkuin hän oli merestä nostettaissa.

ELLIDA (Vaipuu tuolin selkää vasten.) Onpa se eriskummallista. (Sulkee silmänsä.) Oh, minä näen tuon kaiken ilmielävänä edessäni.

ARNHOLM. Mutta Herran nimessä! Te, herra — herra — sanoitte sen olevan omasta elämästänne.

LYNGSTRAND. Aivan niin, minä olenkin sen nähnyt ja kokenut. Tavallaan nähnyt.

ARNHOLM. Nähnyt että kuollut mies —?

LYNGSTRAND. No niin, minä en tietysti tarkoita että olisin sen oikein näkemällä nähnyt. En, ulkonaisesti, ymmärrättekö, mutta joka tapauksessa —

ELLIDA (Elävästi, jännityksellä.) Kertokaa minulle mitä siitä tiedätte.
Tästä on minun saatava selko.

ARNHOLM (Hymyilee.) Niin, tässähän on jotakin teille, siinä kun on meren tunnelmaa.

ELLIDA. Miten se siis tapahtui, herra Lyngstrand?

LYNGSTRAND. Niin, kun me silloin olimme kotimatkalle lähdössä eräästä kaupungista — Halifax oli muistaakseni sen nimi — täytyi meidän jättää muuan matruuseistamme sinne sairashuoneeseen. Hänen sijalleen pestattiin eräs amerikkalainen. Tämä uusi pursimies —

ELLIDA. Tuo amerikkalainen?

YNGSTRAND. — Niin; hän sai kerran kapteenilta lainaksi suuren pinkan vanhoja sanomalehtiä, joita hän myötäänsä luki ja selaili, — oppiakseen norjaa, kuten hän sanoi.

ELLIDA. Entä sitten?

LYNGSTRAND. Sitten eräänä iltana oli kauhea myrsky. Koko miehistö oli kannella, paitsi tuo amerikkalainen ja minä. Hän oli nyrjäyttänyt jalkansa, eikä päässyt paikaltaan. Minä olin myös sairaana ja makuulla. No, siinä hän taas istui lukemassa jotain vanhaa lehteä —

ELLIDA. No! Entä sitten?

LYNGSTRAND. Mutta lukiessaan hän yht'äkkiä älähtää. Minä katson häneen: hän on kalmankalpea kasvoiltaan. Ja sitten hän rutistaa sanomalehden kokoon, ja rupeaa repimään sitä tuhansiksi kappaleiksi. Vaan sen hän teki hiljaa, aivan hiljaa.

ELLIDA. Eikö hän sanonut mitään? Eikö mitään?

LYNGSTRAND. Ei heti. Mutta hetken perästä hän sanoi ikäänkuin itsekseen: Mennyt toiselle. Toiselle miehelle minun poissaollessani.

ELLIDA (Sulkee silmänsä ja sanoo hiljaa:) Sanoiko hän niin?

LYNGSTRAND. Sanoi. Ja ajatelkaahan, — sen hän sanoi ihan selvällä norjankielellä. Sen miehen oli helppo oppia vieraita kieliä, sen minä sanon.

ELLIDA. Entä sitten? Mitä muuta tapahtui?

LYNGSTRAND. Niin, sitten tulee kaikista kummallisin, jota en voi ikänäni unohtaa. Sillä hän lisäsi, ja senkin yhtä hiljaa: Mutta minun hän on ja minun hän on oleva. Ja minua hänen täytyy seurata, vaikka minun merenpohjasta olisi noustava häntä noutamaan.

ELLIDA (Kaataa itselleen vettä lasiin. Hänen kätensä vapisee.) Huh, miten helteistä täällä on tänään.

LYNGSTRAND. Ja sen hän sanoi sellaisella tahdonvoimalla, että minusta tuntui kuin voisi hän tehdäkin sen.

ELLIDA. Ettekö tiedä, mihin tuo mies on joutunut?

LYNGSTRAND. Hän ei varmaankaan ole enään hengissä, hyvä rouva.

ELLIDA (Kiivaasti.) Mistä sen päätätte?

LYNGSTRAND. Mehän jouduimme sittemmin haaksirikkoon. Minä pääsin isoon veneeseen kapteenin ja viiden muun miehen kanssa. Perämies meni pikkuveneeseen. Siinä oli myös amerikkalainen ja eräs kolmas.

ELLIDA. Ja heistä ei ole kuulunut mitään sen koommin?

LYNGSTRAND. Ei, rouva, ei niin mitään. Hyväntekijäni kirjoitti siitä aivan äskettäin. Mutta juuri sentähden olen saanut niin vastustamattoman halun luoda tästä aiheesta taideteoksen. Tuo uskoton merimiehen vaimo on niin elävänä edessäni. Ja sitten kostaja, joka on hukkunut ja merestä kuitenkin nousee vaimonsa vuoteen viereen. Minä näen selvästi heidät molemmat.

ELLIDA. Minä myöskin (Nousee.) Tulkaa, — menkäämme sisään. Taikka tuonne rantaan Wangelin luo! Minusta täällä on niin tukahduttavan kuuma (Menee pois lehtimajasta.)

LYNGSTRAND (On niinikään noussut.) Minä puolestani kiitän ja sanon jäähyväiset. Minähän tulin vain nimipäiväonnittelulle.

ELLIDA. No, kuten tahdotte (Ojentaa hänelle kätensä.) Hyvästi ja kiitoksia kukista. (Lyngstrand tervehtii ja poistuu puutarhan portista vasemmalle.)

ARNHOLM. (Nousee ja menee Ellidan luo.) Näen että se koski teihin syvästi, rakas rouva Wangel.

ELLIDA. Niin, voi sanoa niin, vaikka —

ARNHOLM. Mutta eihän se oikeastaan ollut muuta, kuin mitä oli odotettavissa —

ELLIDA (Säpsähtää ja tuijottaa häneen.) Odotettavissa?

ARNHOLM. Niin — ainakin minusta näyttää.

ELLIDA. Odotettavissa — että joku tulee ihmisten ilmoille merenpohjasta —! Ja tuommoisesta syystä!

ARNHOLM. Mitä ihmettä! Tuon kaistapäisen herrasmiehen merimiesjuttuko teitä noin —?

ELLIDA. Rakas Arnholm, hän ei ehkä sittenkään ole niin kaistapäinen.

ARNHOLM. Tuo juttu kuolleesta merimiehestäkö teidät noin säikäytti!
Minä kun luulin —

ELLIDA. Mitä te luulitte?

ARNHOLM. Minä tietysti luulin, että kaikki oli teidän puoleltanne vain pientä peliä ja — että teitä koko ajan kiusasi vain se huomio, että miehenne ja hänen lapsensa elävät omaa perhe-elämäänsä, josta te olette kokonaan suljettu pois.

ELLIDA. Ei, ei! Olkoon sen laita miten tahansa. Enhän voi vaatia, että mieheni eläisi yksinomaan minua varten. Minulla ei ole oikeutta siihen.

ARNHOLM. Mutta minusta teillä sentään pitäisi olla se oikeus.

ELLIDA. Ehkä. Mutta minulla ei kuitenkaan ole sitä. Ja elänhän minä itsekin omaa elämääni, josta nuo muut ovat poissuljetut.

ARNHOLM. Te! (Hiljemmin.) Tarkoitatteko, että —? Te — te — ettette oikeastaan pidä miehestänne?

ELLIDA. Oi pidän, pidän! Kaikesta sielustani olen ruvennut pitämään hänestä! Ja juuri sentähden tämä on niin kauheata, — niin selittämätöntä, — suorastaan käsittämätöntä —!

ARNHOLM. Uskokaa huolenne minulle! Teettehän sen, rouva Wangel?

ELLIDA. Rakas ystäväni, minä en voi. En nyt ainakaan. Toiste ehkä.

BOLETTE (Tulee verannalle ja menee puutarhaan.) Nyt isä tulee konttorista. Emmekö siirtyisi kaikki saliin?

ELLIDA. Tehkäämme se!

(Wangel, toisessa puvussa, tulee Hilden kanssa vasemmalta.)

WANGEL. Kas niin! Tässä olen, ja valmiina vaikka mihin. Nytkös maistuu lasi raikasta.

ELLIDA. Odota hetkinen (Menee lehtimajaan ja tuo kukkaisvihkon.)

HILDE. Katsokaahan! Miten kauniita kukkia! Mistä olet ne saanut?

ELLIDA. Kuvanveistäjä Lyngstrandilta, rakas Hilde.

HILDE (Säpsähtää.) Lyngstrandilta?

BOLETTE (Levottomasti.) Onko Lyngstrand ollut täällä — nyt taas?

ELLIDA (Hienosti hymyillen.) On. Hän pistäysi täällä tuomassa tämän.
Syntymäpäivän johdosta, ymmärrätkö?

BOLETTE (Katsoo nurjasti Hildeen.) Oh! —

HILDE (Muristen.) Mokomakin hölmö!

WANGEL (Tuskallisen neuvottomasti Ellidalle.) Hm. — Niin, näetkös. —
Minä vakuutan sinulle, rakas, hyvä, kallis Ellida —

ELLIDA (Keskeyttäen.) Tulkaa nyt, pikkutytöt! Panemme minunkin kukkaseni tuonne toisten joukkoon (Menee verannalle.)

BOLETTE (Hiljaa Hiidelle.) Hän on sittekin pohjaltaan hyvä.

HILDE (Puolikovaa, näyttää äkäiseltä.) Mukamas! On olevinaan tehdäkseen isälle mieliksi.

WANGEL (Verannalla, puristaa Ellidan kättä.) Kiitos — kiitos! Sydämeni kiitos tästä, Ellida!

ELLIDA (Järjestää kukkia.) Mitä vielä — miksen minäkin olisi mukana koristamassa — äidin syntymäpäiväksi?

ARNHOLM. Hm. — (Menee Wangelin ja Ellidan luo. Bolette ja Hilde jäävät puutarhaan.)