TOINEN NÄYTÖS.
"Näkövuorella". Näreikköä kasvava harju kaupungin ulkopuolella. Taaempana näkötorni ja tuuliviiri. Suuria istuinkiviä on asetettu tornin ympärille ja etualalle. Kaukaa perältä näkyy ulkovuono saarineen ja esiinpistävine niemineen. Aavaa merta ei näy. Puolivaloisa kesäyö. Punertava kajastus ilmassa ja etäisillä vuortenbarjanteilla. Neliäänistä laulua kuuluu oikeanpuoleisilta rinteiltä.
Kaupungin nuorisoa, naisia ja herroja nousee parittain harjua myöten oikealta, kulkevat tuttavallisesti keskustellen vahtitornin ohitse poistuen vasemmalle. Heidän jälkeensä tulee Ballested, opastaen ulkomaalaista matkailijaseuruetta, johon kuuluu sekä herroja että naisia. Hänellä on kokonainen kantamus huiveja ja matkalaukkuja.
BALLESTED (Osoittaa ylöspäin kepillään.) Sehen sie, meine Herrschaften, — tuolla kaukana on vielä eräs Berge. Das wollen wir auch besteigen und so davon alaspäin — (Jatkaa englannin kielellä ja vie seuransa vasemmalle.)
HILDE (Tulee reippaasti oikeanpuoleista rinnettä, pysähtyy ja katsoo taakseen. Vähän ajan perästä myös Bolette samaa tietä.)
BOLETTE. Mutta, rakas Hilde, miksi juoksimme pois Lyngstrandin luota?
HILDE. Siksi että minä en voi kulkea niin kiusottavan hitaasti. Kas, kas, kuinka hän kömpii tuolla jälessämme.
BOLETTE. Oh, tiedäthän miten heikko hän on.
HILDE. Luuletko että se on kovinkin vaarallista?
BOLETTE. Luulen, varmasti.
HILDE. Hänhän oli isän luona iltapäivällä. Tahtoisinpa tietää, mitä isä hänestä arvelee.
BOLETTE. Isä sanoi että hänessä on alulla keuhkojen kovettuminen tai jotain sellaista. Hän ei elä vanhaksi, sanoi isä.
HILDE. Sanoiko hän niin! Ajatteles — minä arvelin ihan samaa.
BOLETTE. Mutta älä Herran tähden anna hänen huomata mitään.
HILDE. Oh, kaikkea sinä luuletkin. (Puoliääneen.) Kas niin — nyt on Hannu kompuroinut ylös. Hannu — eikö totta, — hänestä näkyy jo päältäpäin, että hänen nimensä on Hannu.
BOLETTE (Kuiskaa.) Ole nyt järkevä! Muista se!
LYNGSTRAND (Tulee oikealta päivänvarjo kädessä.) Pyydän anteeksi, hyvät neidit, vaan minä en päässyt niin nopeaan kuin te.
HILDE. Oletteko nyt saanut päivänvarjonkin?
LYNGSTRAND. Se on teidän äitinne. Hän käski käyttämään sitä keppinä, sillä omaani en tullut ottaneeksi mukaan.
BOLETTE. Vieläkö he ovat siellä alhaalla? Isä ja muut?
LYNGSTRAND. Ovat. Isänne pistäysi ravintolaan, ja muut istuvat ulkopuolella soittoa kuulemassa. Mutta sitten aikovat he kiivetä tänne, sanoi äitinne.
HILDE (Katsoo häneen.) Nyt olette kai hyvin uupunut?
LYNGSTRAND. Niin, tuntuu kuin olisin hieman uupunut. Luulenpa tosiaan, että minun täytyy istahtaa vähäksi aikaa. (Istuu kivelle.)
HILDE (Hänen edessään.) Tiedättekö, että myöhemmin tanssitaan tuolla alhaalla soittolavalla?
LYNGSTRAND. Kyllä kuulin puhuttavan siitä.
HILDE. Teistä kai on hauska tanssia?
BOLETTE (Poimii kanervikosta kukkasia.) No mutta Hilde, anna nyt herra
Lyngstrandin edes hengähtää.
LYNGSTRAND (Hildelle.) Niin, neiti, minä tanssisin mielelläni — jos vaan voisin.
HILDE. Niinkö. Ettekö ole koskaan opetellut?
LYNGSTRAND. En, en ole opetellutkaan. Mutta en minä oikeastaan sitä tarkoittanut. Tarkoitin, etten voi rintani tähden.
HILDE. Tuon vamman vuoksi, jonka sanotte saaneenne.
LYNGSTRAND. Niin, vamman vuoksi.
HILDE. Oletteko kovin huolissanne tuon vamman tähden?
LYNGSTRAND. Enkä. Sitä en juuri voi sanoa. (Hymyilee.) Luulen että ihmiset juuri siitä syystä ovat niin hyviä ja ystävällisiä minua kohtaan.
HILDE. Niin! ja eihän se niin vaarallinen vamma olekaan.
LYNGSTRAND. Ei, ei lainkaan vaarallinen. Niin ymmärsin isännekin sanat.
HILDE. Ja paraneehan se, kunhan vaan pääsette matkustamaan.
LYNGSTRAND. Paranee tietysti.
BOLETTE (Ojentaa kukkaset.) Kas tässä herra Lyngstrand, pistäkää ne napinläpeen.
LYNGSTRAND. Oi, tuhannen kiitosta, hyvä neiti! Te olette liian hyvä minua kohtaan.
HILDE (Katsoo alas oikealle.) Tuolta he nyt tulevat tietä myöten.
BOLETTE (Katsoo samaanne.) Kunpa vaan tietäisivät, mistä tie kääntyy.
Ei, nyt menevät he väärään suuntaan.
LYNGSTRAND (Nousee.) Minä juoksen tienhaaraan ja huudan heille.
HILDE. Saattepa silloin huutaa keuhkojen täydeltä.
BOLETTE. Ei, älkää menkö. Väsytätte vaan turhaan itseänne.
LYNGSTRAND. Oh, alamäkeen pääsee niin helposti. (Menee oikealle.)
HILDE. Alamäkeen niin! (Tähystää hänen jälkeensä.) Ja lisäksi hän vielä loikkii. Eikä ajattele että hänen on jälleen kiivettävä ylös.
BOLETTE. Miesparka —
HILDE. Ottaisitko Lyngstrandin, jos hän kosisi sinua?
BOLETTE. Oletko hassu?
HILDE. Tarkoitan tietysti ellei hänellä olisi tuota iankaikkista vammaa. Ja ellei hänen täytyisi kuolla niin pian. Ottaisitko silloin?
BOLETTE. Minusta olisi viisainta että sinä hänet ottaisit.
HILDE. Ei, siitä ei tule mitään. Mieshän on rutiköyhä. Hänhän ei voi elättää itseäänkään.
BOLETTE. Miksi siis puhut niin paljon hänestä?
HILDE. Vamman tähden, tietysti.
BOLETTE. En ole juuri huomannut, että sinä säälisit häntä sen vuoksi.
HILDE. Enhän minä säalikkään. Mutta minusta on vaan niin houkuttelevaa. —
BOLETTE. Mikä?
HILDE. Katsella häntä ja saada hänet vakuuttamaan, ettei se ole vaarallista. Ja että hän matkustaa kerran ulkomaille ja että hänestä tulee suuri taiteilija. Tuohon kaikkeen hän uskoo ja on niin kumman itsetyvtyväinen. Siitä ei kuitenkaan tule mitään. Ei kuuna päivänä. Hän ei elä niin kauan. Se on minusta niin jännittävää ajatella.
BOLETTE. Jännittävää!
HILDE. Niin, minusta se on hyvin jännittävää. En voi auttaa sitä.
BOLETTE. Hyi, Hilde, sinä olet oikein paha tyttö!
HILDE. Vaikka olisinkin! Uhallakin! (Katsoo laaksoon.) Vihdoinkin! Arnholm ei oikein pidä kiipeämisestä. (Kääntyy.) Niin, nytpä muistan: tiedätkös mitä huomasin hänestä päivällistä syödessämme?
BOLETTE. No?
HILDE. Ajatteles, — hänen hiuksensa alkavat jo lähteä — täältä päälaelta.
BOLETTE. Loruja! Se ei ole totta.
HILDE. Onpas. Ja sitten on hänellä jo ryppyjä tässä silmäin ympärillä. Hyvänen aika, kuinka sinä saatoitkin olla niin rakastunut häneen, silloin kun hän oli sinun opettajasi!
BOLETTE (Hymyilee.) Niin, voitko ymmärtää? Muistelen kerran oikein itkeneeni sentähden, että hän sanoi Bolettea rumaksi nimeksi.
HILDE. Niin, kukapa uskoisi! (Katsoo jälleen alas.) Ei. Mutta katsoppas nyt tuota, sinäkin. Nyt "merenneito" tepastelee Arnholmin rinnalla ja puhelee hänen kanssaan. Eikä isän kanssa. Luulenpa etteivät nuo kaksi katsele karsaasti toisiinsa.
BOLETTE. Sinun tulisi hävetä, Hilde, kerrankin oikein hävetä. Kuinka voit päästää suustasi jotain semmoista? Ja juuri nyt kun meidän välimme oli parantunut —
HILDE. Kyllä kai! Kaikkea sinä kuvitteletkin! E-ei! meidän välimme ei tule ikäpäivänä hyväksi, sillä hän ei suoraan sanoen sovi meille. Emmekä me hänelle. Herra ties, miksi isä toikin hänet taloonsa! Minua ei ihmetyttäisi, vaikka hänen päähänsä jonakin päivänä pistäisi ruveta hulluksi.
BOLETTE. Hulluksi? Mitä sinä puhutkaan!
HILDE. Oh, kummempia on kuultu. Hänen äitinsäkin tuli hulluksi. Ja kuolikin hulluna, tiedän mä.
BOLETTE. Ja joka paikkaan sinä pistät nokkasi. Mutta älä nyt lavertele siitä muille. Ole nyt kiltti — isän tähden. Kuuletko, Hilde?
(Wangel, Ellida, Arnholm ja Lyngstrand tulevat ylös oikealta.)
ELLIDA (Osoittaa perälle.) Tuolla se on?
ARNHOLM. Niin, sielläpäin se varmaankin on.
ELLIDA. Ja etäämpänä on meri.
BOLETTE (Arnholmille.) Eikö täällä ylhäällä ole kaunista?
ARNHOLM. SuurenmoistaI Mikä ihana näköala!
WANGEL. Te ette varmaankaan ole ennen käynyt täällä?
ARNHOLM. En, en koskaan. Ja tuskin siihen aikaan tänne olisi päässytkään. Silloin ei ollut tietä minkäänlaista.
WANGEL. Muista varustuksista puhumattakaan. Kaikki mukavuudet olemme saaneet vasta viime vuosina.
BOLETTE. Tuolta "Luotsikukkulalta" on näköala vielä suurenmoisempi.
WANGEL. Menemmekö sinne, Ellida?
ELLIDA (Istuu kivelle.) Kiitos. Minä jään tähän. Mutta menkää te muut.
Istun täällä sen aikaa.
WANGEL. Minä jään sinun luoksesi. Voivathan tytöt opastaa herra
Arnholmia.
BOLETTE. Lähdettekö meidän kanssamme, herra Arnholm?
ARNHOLM. Hyvin mielelläni. Onko sillekin kukkulalle tie?
WANGEL. On. Hyvä ja leveä tie.
HILDE. Tie on niin leveä, että kaksi henkeä voi mukavasti kulkea käsikynkässä.
ARNHOLM. (Leikillisesti.) Voiko siihen luottaa, pikku neiti
(Bolettelle.) Mitäs jos me koettaisimme.
BOLETTE (Pidätellen hymyään.) Koetetaan vaan! (Menevät käsikynkässä vasemmalle.)
HILDE (Lyngstrandille.) Menemmekö mekin?
LYNGSTRAND. Käsikynkässäkö —?
HILDE. Miksei! Minulla ei ole mitään sitä vastaan.
LYNGSTRAND (Ottaa hänen kätensä ja hymyilee tyytyväisesti.) Tämäpä on oikein hassun hauskaa.
HILDE. Hassun —?
LYNGSTRAND. Tämähän näyttää siltä, kuin olisimme kihloissa.
HILDE. Ette varmaankaan koskaan ole kävellyt käsikoukussa naisen kanssa, herra Lyngstrand? (Menevät vasemmalle.)
WANGEL (Seisoo tornin luona.) Rakas Ellida, nyt saamme olla hetkisen kahdenkesken.
ELLIDA. Niin, tule istumaan tähän viereeni.
WANGEL (Istuutuu.) Täällä on niin rauhallista. Puhelkaamme nyt.
ELLIDA. Mistä?
WANGEL. Sinusta, Ellida ja meidän keskinäisestä suhteestamme. Näen kyllä, ettei se voi jäädä tälleen.
ELLIDA. Mikä sen voisi muuttaa?
WANGEL. Keskinäinen luottamus, rakkaani. Täysi yhteiselämä — niinkuin ensi aikoina.
ELLIDA. Oh, jos se voisi palata! Mutta se on mahdotonta!
WANGEL. Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Siitä mitä silloin tällöin olen kuullut sinun suustasi, luulen päässeeni ajatustesi perille.
ELLIDA (Kiihkeästi.) Sitä et ole! Älä sano että sinä ymmärrät minua —!
WANGEL. Luulen sentään. Sinulla on rehellinen luonne, Ellida.
Uskollinen sydän —
ELLIDA. Niin, niin minulla on.
WANGEL. Ja sen aviosuhteen, jossa sinä voit tuntea itsesi onnelliseksi ja turvalliseksi, tulee olla täydellinen ja eheä.
ELLIDA (Katsoo häneen jännitettynä.) Niin — entä sitten!
WANGEL. Sinä et ole luotu kenenkään toiseksi vaimoksi.
ELLIDA. Kuinka tulit ajatelleeksi sitä juuri nyt?
WANGEL. Olen jo usein sitä aavistanut. Tänään se lopullisesti minulle selveni. Lasten muistojuhla — sinä pidit minua jonkinlaisena heidän rikostoverinaan — no niin — miehen muistot eivät niin helposti haihdukaan. Eivät minun ainakaan. En ole sellainen.
ELLIDA. Sen tiedän. Hyvin sen tiedän.
WANGEL. Mutta yhtä kaikki sinä erehdyt. Sinusta tuntuu melkein siltä, kuin lasten äiti yhä eläisi. Ikäänkuin hän näkymättömänä olisi meidän keskellämme. Luulet, että minun sydämeni on jaettuna hänen ja sinun välillä. Se ajatus vaivaa sinua. Sinusta meidän suhteessamme on ikäänkuin jotain epäsiveellistä. Sentähden et enää voi — tahi et enää tahdo elää minun vaimonani.
ELLIDA (Nousee.) Sinä olet huomannut kaiken tämän? Olet selvillä tästä kaikesta?
WANGEL. Tänään olen vihdoin päässyt siitä täysin selville. Kokonaan.
ELLIDA. Kokonaan, sanot. Ob, älä usko…
WANGEL (Nousee.) Rakas Ellida, minä tiedän kyllä, että tässä ei ole vielä kaikki.
ELLIDA (Tuskallisesti.) Sinä tiedät, että siinä on muutakin?
WANGEL. Tiedän. Että sinä et kestä enää tätä ympäristöä. Tunturit painavat ja tukahuttavat mieltäsi. Täällä ei ole kylliksi valoa. Ei tarpeeksi taivasta ympärilläsi. Tuulessa ei tarpeeksi väkeä ja voimaa.
ELLIDA. Se on totta, Wangel. Yöt päivät, kesät talvet minua vaivaa kalvava meren kaipuu.
WANGEL. Tiedän sen, rakas Ellida. (Laskee kätensä hänen päälaelleen.) Ja sentähden onkin minun sairas lapsiraukkani jälleen pääsevä omiin oloihinsa.
ELLIDA. Mitä sinä tarkoitat?
WANGEL. Tarkoitan mitä sanoin. Me muutamme.
ELLIDA. Muutamme!
WANGEL. Niin. Johonkin aavan meren rannalle, johonkin, jossa sinä tunnet olevasi oikein kotona, oikein omissa oloissasi.
ELLIDA. Rakas Wangel, älä ajattele semmoista. Sehän on mahdotonta. Sinä et voi elää onnellisena missään muualla kuin täällä.
WANGEL. Mitä minusta… Ja sitäpaitsi, — luuletko, että minä voisin elää onnellisena täällä — ilman sinua?
ELLIDA. Mutta olenhan minä täällä. Ja tänne minä jään. Olenhan minä alati sinun.
WANGEL. Oletko todella, Ellida?
ELLIDA. Älä puhu muuttamisesta. Täällä on sinun työsi ja harrastuksesi. Täällä kaikki, jonka eteen elät ja toimit. Koko elämäntehtäväsi on täällä.
WANGEL. Sanoinhan, etten välitä siitä. Me muutamme pois, pois meren rannalle. Se asia on nyt päätetty, rakas Ellida.
ELLIDA. Ja mitä luulet meidän sillä voittavan?
WANGEL. Sinä voitat terveyden ja rauhan.
ELLIDA. Tuskin. Entä sinä itse. Ajattele toki itseäsikin. Mitä sinä itse voittaisit?
WANGEL. Voittaisin jälleen sinut, Ellida.
ELLIDA. Sitä et voi! Et, et, sinä et voi sitä, Wangel. Sehän on juuri kauheinta. Sehän se saa minut epätoivoon.
WANGEL. Voimme koettaa ainakin. Jos kerran täällä haudot tuollaisia ajatuksia, niin ei todellakaan ole muuta pelastusta kuin — pois täältä. Ja kuta pikemmin, sen parempi. Se asia on nyt päätetty.
ELLIDA. Jumalan tähden ei, ei! Ennemmin kerron sinulle kaikki tyyni.
Kaikki, kaikki.
WANGEL. Niin, Ellida, tee se!
ELLIDA. Sinä et saa tehdä itseäsi onnettomaksi minun tähteni. Varsinkin kun se ei kuitenkaan meitä auttaisi.
WANGEL. Sinä lupasit kertoa minulle kaikki tyyni. Kaikki, kaikki.
ELLIDA. Minä kerron niin hyvin kuin taidan, kuin itse käsitän ja tiedän. Istu tähän minun viereeni. (Istuutuvat kivelle.)
WANGEL. No niin, Ellida? — Siis?
ELLIDA. Silloin kun tulit luokseni sinne ulkoluodolle ja pyysit minua vaimoksesi, — silloin sinä puhuit niin avosydämisesti ja rehellisesti ensimäisestä avioliitostasi. Sinä sanoit sen olleen niin onnellisen.
WANGEL. Niin se oli.
ELLIDA. Sen uskon, rakas ystävä. Siitä syystä en sitä nyt mainitsekkaan. Tahdon vaan johdattaa mieleesi että minäkin puolestani olin suora ja vilpitön sinua kohtaan. Sanoin peittelemättä, että kerran ennen olin ollut rakastunut erääseen toiseen. Että me tavalla olimme jo olleet kiilloissakin.
WANGEL. Kihloissa —?
ELLIDA. Niin, jotain sellaista se oli. Mutta me erosimme pian. Hän matkusti pois. Ja senjälkeen minä tein lopun siitä suhteesta. Kaiken tämän kerroin sinulle.
WANGEL. Mutta, rakas Ellida, miksi kaivat tuon uudestaan esille? Oikeastaanhan koko seikka ei koske minua. Enhän ole koskaan edes kysynyt kuka hän oli.
ELLIDA. Et, sitä et ole kysynyt. Sinä olet aina ollut niin hienotunteinen minua kohtaan.
WANGEL (Hymyilee.) No tässä tapauksessa — voisinhan kysymättäkin sanoa hänen nimensä — —
ELLIDA. Hänen nimensä!
WANGEL. Eihän Skjoldvikissä ja sen ympäristössä ollut montakaan arvailtavaa. Tahi oikeammin siellä oli vain yksi —
ELLIDA. Sinä luulet että se oli — Arnholm.
WANGEL. Niin, ja eikö ollutkin?
ELLIDA. Ei!
WANGEL. Eikö? Sitten minun arvaamiskykyni on lopussa.
ELLIDA. Muistatko vielä, että myöhään eräänä syksynä saapui suuri amerikkalainen laiva haaksirikkoisena Skjoldvikiin?
WANGEL. Muistan, varsin hyvin. Saman laivan kapteeni löydettiin eräänä aamuna murhattuna hytissään. Minä itse toimitin ruumiinavauksen.
ELLIDA. Niin, sinä sen toimitit.
WANGEL. Ja alaperämies oli kaikesta päättäen murhaaja.
ELLIDA. Sitä ei kukaan voi tietää. Sitä ei koskaan saatu selville.
WANGEL. Siitä ei kuitenkaan ole epäilystä. Miksi hän muuten olisi hukuttautunut?
ELLIDA. Hän ei hukuttautunut. Hän matkusti pohjoiseen eräässä pohjoislinjan laivassa.
WANGEL (Hämmästyen.) Mistä sinä sen tiedät?
ELLIDA (Tuskallisesti.) Tiedän, Wangel, — sillä juuri sen miehen kanssa minä olin — kihloissa.
WANGEL (Hypähtää ylös.) Mitä sanot! Onko se mahdollista?
ELLIDA. On. Niin on asia. Juuri hänen kanssaan.
WANGEL. Mutta Herran nimessä, Ellida! — Kuinka sinä semmoiseen saatoit puuttua! Mennä kihloihin moisen miehen kanssa! Ventovieraan! Mikä hänen nimensä olikaan?
ELLIDA. Silloin hän sanoi itseään Frimaniksi. Mutta myöhemmin kirjeissään Alfred Johnstoniksi.
WANGEL. Mistäpäin hän oli kotoisin?
ELLIDA. Ruijasta hän sanoi. Oikeastaan hän oli syntyisin Suomesta.
Lapsena hän oli siirtynyt tänne — isänsä kanssa, luulen.
WANGEL. Kainulainen siis.
ELLIDA. Niin heitä kutsuttanee.
WANGEL. Mitä muuta tiedät hänestä?
ELLIDA. Ainoastaan, että hän hyvin nuorena oli lähtenyt merille. Ja että hän oli ollut pitkillä matkoilla.
WANGEL. Etkö mitään muuta?
ELLIDA. En. Me emme koskaan puhuneet sellaisista asioista.
WANGEL. Mistä te sitten puhuitte?
ELLIDA. Enimmäkseen merestä.
WANGEL. Merestä siis?
ELLIDA. Myrskystä ja tyvenestä. Meren mustista öistä. Ja sen häikäisevistä päivistä, kun aurinko kimmellyttelee ulapoita. Vaan enin puhelimme valaskaloista ja mursuista ja hylkeistä, jotka lyövät leikkiään puolipäivän helteessä. Ja sitten puhelimme kalalokeista ja kotkista ja muista merilinnuista. Ajatteles, kuinka kummallista, — puhellessamme näistä, minusta tuntui ikäänkuin kaikki, sekä merieläimet että linnut, olisivat sukua hänelle.
WANGEL. Entä sinä itse?
ELLIDA. Niin, minusta tuntui kuin melkein itsekin olisin ollut samaa sukua.
WANGEL. Niin, niin. — Ja sitten sinä menit kihloihin hänen kanssaan?
ELLIDA. Menin. Hän sanoi, että minun täytyy tehdä se.
WANGEL. Täytyy? Eikö sinulla siis ollut omaa tahtoa?
ELLIDA. Ei, hänen läsnäollessaan. Oh — jälestäpäin minusta kaikki tuntui ihan käsittämättömältä.
WANGEL. Olitteko usein yhdessä?
ELLIDA. Emme. Emme usein. Kerran hän tuli meille katselemaan majakkaa. Silloin minä tutustuin häneen. Ja senjälkeen tapasimme toisemme silloin tällöin. Mutta sitten tapahtui tuo kapteenin murha. Ja silloinhan hänen täytyi matkustaa.
WANGEL. Niin, niin. Kerroppas siitä vähän tarkemmin!
ELLIDA. Se tapahtui varhain päivän koittaessa. Minä sain kirjelipun. Ja siinä hän käski minun tulla luokseen Bratthammeriin, — tiedäthän, tuolle särkälle, joka on majakan ja Skjoldvikin välissä.
WANGEL. Ja sinä menit?
ELLIDA. Menin. En voinut muuta. Ja sitten hän kertoi tappaneensa yöllä kapteenin.
WANGEL. Hän sanoi siis sen itse. Tunnusti suoraan?
ELLIDA. Aivan suoraan. Mutta hän sanoi tehneensä vaan, mitä oikeus ja kohtuus vaati.
WANAGEL. Oikeus ja kohtuus? Mistä syystä hän sitten murhasi hänet?
ELLIDA. Sitä hän ei ilmaissut. Sanoi vaan ettei sitä voi kertoa minulle.
WANGEL. Ja sinä luotit yksinkertaisesti hänen sanaansa?
ELLIDA. Niin, en olisi silloin voinut edes epäillä häntä. No niin, hänen täytyi lähteä. Mutta kun hän oli jäähyväisiä sanomassa — ei, sinä et koskaan voi arvata, mitä hänen päähänsä silloin juolahti?
WANGEL. No? Annahan kuulla!
ELLIDA. Hän otti taskustaan avainrenkaan ja sormestaan sormuksen, jota hän tavallisesti aina käytti. Minulta hän niinikään otti pienen sormuksen, joka sattumalta oli mukanani. Nämä molemmat sormukset hän pujotti avainrenkaaseen. Ja sitten hän sanoi että nyt hän vihkii meidät molemmat yhteen meren kanssa.
WANGEL. Vihkii —?
ELLIDA. Niin hän sanoi. Ja samassa hän heitti sormukset niin kauvas kuin jaksoi meren selälle.
WANGEL. Ja sinä, Ellida? sinä suostuit siihen?
ELLIDA. Ajattelehan, silloin minusta oli kaikki niinkuin olla piti.
Mutta Jumalan kiitos, sitten hän lähti pois — ja —
WANGEL. Ja kun hän oli lähtenyt —?
ELLIDA. No, voit arvata, että minä piankin toinnuin ja tulin taas järkiini. Tulin huomaamaan miten hullua ja mieletöntä kaikki oli ollut.
WANGEL. Sinä mainitsit äsken jotain kirjeistä. Olet siis kuullut hänestä sen jälkeen?
ELLIDA. Olen. Ensin vain pari riviä Arkangelista. Niissä hän vain ilmoitti lähtevänsä Amerikkaan. Ja ilmoitti samassa mihin voisin lähettää vastauksen.
WANGEL. Vastasitko sinä?
ELLIDA. Heti. Kirjoitin tietysti, että välimme nyt oli lopussa. Ja että hänen ei pitäisi enään ajatella minua, niinkuin en minäkään enään ajattele häntä.
WANGEL. Kirjoittiko hän uudestaan siitä huolimatta?
ELLIDA. Niin, hän kirjoitti siitä huolimatta?
WANGEL. Ja mitä hän vastasi siihen, mitä olit sanonut?
ELLIDA. Ei sanallakaan hän siihen koskenut. Hän ei ollut tietävinään, että minä olin rikkonut välimme. Kirjoitti vaan aivan tyynesti ja varmasti, että minun tuli odottaa häntä. Ja sanoi tulevansa minua noutamaan, niin pian kuin vain voisi. Ja silloin minun pitäisi viipymättä tulla hänen luokseen.
WANGEL. Hän ei siis tahtonut luopua sinusta?
ELLIDA. Ei. Silloin minä kirjoitin uudelleen. Melkein sanasta sanaan samoin kuin ensi kerralla. Tahi vielä jyrkemmin.
WANGEL. Silloin kai hän jätti sinut rauhaan?
ELLIDA. Ei, älä uskokaan. Kirjoitti vaan yhtä tyynesti kuin ennenkin. Eikä nytkään sanaa siitä, että olin rikkonut välimme. Silloin huomasin, että oli turha jatkaa. En kirjoittanut hänelle enään.
WANGEL. Etkä enään kuullut hänestä mitään?
ELLIDA. Kuulin. Sain vielä kolme kirjettä senjälkeen. Toisen hän kirjoitti Kaliforniasta, toisen Kiinasta. Hänen kaikkein viimeinen kirjeensä oli Australiasta. Silloin hän sanoi menevänsä kultakentille. Vaan sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään.
WANGEL. Sillä miehellä on ollut kummallinen valta sinuun, Ellida.
ELLIDA. Oi on, on! Hän on kammottava ihminen!
WANGEL. Sinä et saa enään ajatella häntä. Et koskaan! Kuuletko, rakas, rakas Ellida! Lupaa se minulle. Nyt me koetamme toisenlaista parannuskeinoa. Siihen tarvitaan raittiimpaa ilmaa kuin on täällä vuonon pohjassa. Suolaista, karkaisevaa meri-ilmaa, rakkaani! Mitä siitä arvelet?
ELLIDA. Oi, älä puhu siitä. Heitä se kokonaan mielestäsi! Se ei kuitenkaan auttaisi minua. Minä tunnen niin hyvin, — etten saisi sielläkään sitä mielestäni karkoitetuksi.
WANGEL. Mitä, armaani? — mitä sinä oikeastaan tarkoitat?
ELLIDA. Sitä kammottavaa, sitä käsittämätöntä voimaa, joka minun sieluani hallitsee —
WANGEL. Mutta sinähän olet jo vapautunut siitä. Silloin kun teit lopun siitä suhteesta. Kaikkihan on iäksi ohi.
ELLIDA (Hypähtää paikaltaan.) Ei, se se juuri on kauheata! Se ei ole ohi.
WANGEL. Eikö?
ELLIDA. Ei, Wangel, — se ei ole ohi! Minä pelkään, ettei se milloinkaan mene ohi. Ei koko elämässäni!
WANGEL (Tukahutetulla äänellä.) Tarkoitatko, ettet syvimmässä sydämessäsi koskaan ole voinut unhoittaa tuota vierasta miestä?
ELLIDA. Minä olin jo unhoittanut hänet. Mutta sitten tuntui kuin hän olisi tullut takaisin.
WANGEL. Onko siitä kauvan?
ELLIDA. Noin kolme vuotta. Taikka vähän enemmän. Silloin kun odotin lasta.
WANGEL. Ah silloin! Niin Ellida, nyt minulle alkaa selvitä yksi ja toinen seikka.
ELLIDA. Sinä erehdyt, ystäväni. Sitä mikä minuun on tullut — oh, pelkään ettei sitä kukaan voi milloinkaan selittää.
WANGEL (Katsoo surullisesti häneen.) Minun luonani olet sinä elänyt kolme pitkää vuotta ja ajatuksissasi rakastanut toista miestä! Toista! Et minua, — vaan toista!
ELLIDA. Sinä erehdyt. Minä en rakasta ketään muuta kuin sinua.
WANGEL (Tukahutetulla äänellä.) Minkätähden et siis koko tänä aikana ole tahtonut elää minun kanssani yhdessä, vaimonani?
ELLIDA. Minä en uskalla sen kammon tähden, joka tuosta tuntemattomasta miehestä virtaa.
WANGEL. Kammon?
ELLIDA. Niin, kammon. Semmoisen selittämättömän kauhun, jommoista vain meri voi luoda. Sillä tiedä, Wangel, nyt tahdon kertoa… (Kaupungin nuorisoa, palaten takaisin vasemmalta; tervehtivät ja menevät oikealle. Nuorten joukossa Arnholm, Bolette, Hilde ja Lyngstrand.)
BOLETTE (Ohitse mennessään.) Kas! Vieläkö te istutte täällä ylhäällä?
ELLIDA. Täällä on niin raitista ja vilpoisaa.
ARNHOLM. Me puolestamme aiomme alas tanssimaan.
WANGEL. Hyvä, hyvä. Me tulemme kohta jälestä.
HILDE. Hyvästi siksi aikaa.
ELLIDA. Herra Lyngstrand, odottakaa hetkinen (Lyngstrand pysähtyy.
Arnholm, Bolette ja Hilde menevät oikealle.)
ELLIDA (Lyngstrandille.) Aiotteko tekin tanssia?
LYNGSTRAND. En, rouva. En tiedä uskallanko.
ELLIDA. Parasta, että olette varovainen. Sillä teidän rintanne — ettehän ole siitä vammasta vielä parantunut.
LYNGSTRAND. En oikein
ELLIDA (Vähän viivytellen.) Kuinka kauvan siitä matkasta nyt onkaan?
LYNGSTRAND. Siitä, jolla sain tämän vamman?
ELLIDA. Niin. Siitä matkasta, josta puhuitte aamupäivällä.
LYNGSTRAND. Oh, siitä on kai suunnilleen… Odottakaapas — niin, siitä on nyt runsaasti kolme vuotta.
ELLIDA. Kolme vuotta siis.
LYNGSTRAND. Taikka vähän enemmän. Sillä Amerikasta lähdimme helmikuussa. Ja sitten jouduimme haaksirikkoon maaliskuussa. Juuri päiväntasauksen myrskyissä se tapahtui.
ELLIDA (Katsoo Wangeliin.) Siis juuri samaan aikaan, jolloin —
WANGEL. Mutta, rakas Ellida —?
ELLIDA. Niin, minä en tahdo enään pidättää teitä, herra Lyngstrand.
Menkää nyt, mutta älkää vaan tanssiko.
LYNGSTRAND. En. Minä vaan katselen syrjästä. (Menee oikealle.)
WANGEL. Rakas Ellida, — miksi kyselit häneltä tuosta matkasta?
ELLIDA. Johnston on ollut samassa laivassa. Siitä olen aivan varma.
WANGEL. Mistä sen päätät?
ELLIDA (Vastaamatta hänelle.) Hän oli matkalla saanut tietää, että minä olin mennyt toiselle miehelle, hänen poissaollessaan. Ja silloin — sillä samalla hetkellä se minut valtasi.
WANGEL. Se kammo?
ELLIDA. Niin. Minä voin yht'äkkiä nähdä hänet ilmielävänä edessäni.
Tahi oikeammin noin vähän syrjässä. Sillä hän ei koskaan katso minuun.
Hän vain seisoo siinä.
WANGEL. Minkälaiselta hän sinusta näyttää?
ELLIDA. Sellaiselta kuiq, hänet viimeksi näin.
WANGEL. Kymmenen vuotta sitten?
ELLIDA. Niin. Tuolla Bratthammerissa. Kaikkein selvimmin näen hänen rintaneulansa, suuri sinivalkoinen helmi keskessä. Se helmi on kuin kuolleen kalan silmä. Ja se ikäänkuin tuijottaa minuun.
WANGEL. Jumalan tähden, Ellida, sinä olet sairaampi kuin luulinkaan.
Sairaampi kuin itse tiedätkään.
ELLIDA. Niin, niin, auta minua, jos voit! Sillä minä tunnen, että se kiristyy yhä tiukemmalle minun ympärini.
WANGEL. Ja tuossa tilassa olet elänyt kokonaista kolme vuotta. Kärsinyt salaisia tuskiasi, uskomatta niitä minulle.
ELLIDA. Enhän minä voinut puhua. En — ennenkuin nyt, kun se oli välttämätöntä — sinun itsesi tähden. Jos olisin uskonut sinulle kaiken tämän, — silloinhan minun olisi pitänyt selittää sinulle sekin — se selittämätön.
WANGEL. Selittämätön?
ELLIDA (Torjuen.) Ei, ei, ei! Älä kysy enempää! Yksi ainoa asia vielä. Ja sitten ei enään sanaakaan. Wangel, — kuinka voimme selittää tuon ilmiön lapsen silmissä —?
WANGEL. Rakkahin Ellida, vakuutan, että se oli vain sinun mielikuvitteluasi. Lapsella oli aivan samanlaiset silmät kuin muillakin terveillä lapsilla.
ELLIDA. Ei, ei ollut! Ettet sinä sitä huomannut! Lapsen silmät vaihtoivat väriä meren mukaan. Jos vuono päilyi tyynenä auringonpaisteessa, olivat sen silmät samanlaiset. Samoin myös myrskyssä. Oh, minä sen kyllä panin merkille, minä, ettet sinä sitä huomannutkaan.
WANGEL (Myönnyttäen.) Hm! olkoon niin. Vaan jospa niin olisi ollutkin?
Entä sitten?
ELLIDA (Hiljaa, lähestyen.) Minä olen nähnyt samanlaiset silmät ennen.
WANGEL. Koska? Missä?
ELLIDA. Tuolla Bratthammerissa, kymmenen vuotta sitten.
WANGEL (Peräytyy askeleen.) Mitä tämä —?
ELLIDA (Kuiskaa väristen.) Lapsella oli tuon miehen silmät.
WANGEL (Huudahtaa vaistomaisesti.) Ellida!
ELLIDA (Vääntelee vaikeroiden käsiään.) Nyt ymmärrät, minkä vuoksi minä en enään koskaan tahdo, — en enään koskaan saa elää sinun aviovaimonasi. (Kääntyy nopeasti ja pakenee mäkeä alas oikealle.)
WANGEL (Rientää hänen jälkeensä, huutaa:) Ellida, — Ellida! Minun onneton vaimo raukkani!