KOLMAS NÄYTÖS.
Nurkka tohtori Wangelin puutarhasta. Kostea, soinen ja tuuheiden vanhojen puiden varjostama paikka. Oikealta siintää puoleksi kuivuneen lammen pinta. Matala, avonainen veräjä eroittaa puutarhan perällä olevasta polusta ja vuonosta. Taka-alalla tunturien huiput vuonon toisella puolen. On iltapuoli.
BOLETTE istuu ommellen kivipenkillä vasemmalla. Penkillä on pari kirjaa ja ompelukoppa.
HILDE ja LYNGSTRAND kulkevat kalastusvehkeet käsissä lammen äyräällä.
HILDE (Viittoo Lyngstrandille.) Hst! Tuolla näkyy olevan muuan aika karilas!
LYNGSTRAND (Katsoo.) Missä, missä!
HILDE (Osoittaen.) Ettekö näe — tuolla alhaalla. Ja kas tuolla! Tuoll' on, hiisi vieköön, vielä toinenkin. (Katsahtaa puiden väliin.) Voi, voi, — nyt se tulee säikyttämään ne kaikki tiehensä!
BOLETTE (Katsahtaa työstään.) Kuka tulee?
HILDE. Sinun yliopettajasi, muori kulta!
BOLETTE. Minun —?
HILDE. Niin, minun hän, Herra nähköön, ei koskaan ole ollut.
(Yliopettaja Arnholm, oikealta, puiden välistä.)
ARNHOLM. Onko lammikkoon ilmestynyt kaloja?
HILDE. On, täällä kähmii muutamia ikivanhoja ruutanoita.
ARNHOLM. Jopa nyt jotakin, vai ovat ne vanhat ruutanat vielä hengissä!
HILDE. Ne ovat sitkeätä sukua. Mutta kyllä me nyt jonkun niistä nutistamme.
ARNHOLM. Koettaisitte ennemmin onneanne tuolla vuonolla.
LYNGSTRAND. Ei, lammikko — se tuntuu niinkuin salaperäisemmältä.
HILDE. Niin, tämä on jännittävämpää. — Oletteko nyt ollut uimassa?
ARNHOLM. Olen. Tulen suoraan uimahuoneelta.
HILDE. Te pysyttelitte kai vaan aitauksen sisäpuolella?
ARNHOLM. Niin, enhän minä ole mikään uimamaisteri.
HILDE. Osaatteko kellua selällänne?
ARNHOLM. En.
HILDE. Minä osaan. (Lyngstrandille.) Koetetaanpas onneamme tuolla toisella puolen.
(Menevät lammen äyrästä pitkin pois oikealle.)
ARNHOLM (Menee lähemmäksi Bolettea.) Yksinkö te täällä istuskelette neiti Bolette?
BOLETTE. Yksinhän minä tavallisesti istun.
ARNHOLM. Eikö äitinne ole täällä?
BOLETTE. Ei, hän on luultavasti isän kanssa kävelyllä.
ARNHOLM. Miten hän voi nyt iltapäivällä?
BOLETTE. En oikein tiedä. Unohdin kysyä häneltä.
ARNHOLM. Mitä kirjoja teillä tuossa on?
BOLETTE. Oh, toinen on joku kasvioppi. Ja toinen maantieteellinen kertomus.
ARNHOLM. Luetteko mielellänne semmoisia kirjoja?
BOLETTE. Luen, kun vaan on aikaa, niin — Mutta minunhan tulee ennen kaikkea pitää huolta taloudesta.
ARNHOLM. Eikö äitinne — äitipuolenne — eikö hän auta teitä niissä toimissa?
BOLETTE. Ei, ne ovat minun huolenani. Pitihän minun hoitaa taloutta niinä kahtena vuonna, jolloin isä oli yksin. Ja sille kannalle asiat sitte jäivätkin.
ARNHOLM. Mutta yhtä suuri lukuhalu teillä vaan on.
BOLETTE. Niin, minä luen kaikki hyvät kirjat, jotka vaan saan käsiini. Haluttaahan sitä vähä oppia tuntemaan maailmaa. Sillä täällähän me elämme niin syrjässä kaikesta, mitä maailmassa on. Niin, melkein eristettynä.
ARNHOLM. Hyvä Bolette, elkää toki niin sanoko.
BOLETTE. Sanon kyllä. Minusta me emme elä suurin toisella lailla, kuin ruutanat tuossa lammikossa. Vuono on niillä aivan vieressään ja siinä kulkevat suuret villit kalaparvet edestakaisin. Mutta siitä eivät nuo vaivaiset, kesyt, kotikalat saa mitään tietää. Eivät ne koskaan pääse muitten seuraan.
ARNHOLM. Enkä luule että mereen pääseminen niille olisi edes terveellistäkään.
BOLETTE. Se olisi minusta jotenkin yhdentekevää.
ARNHOLM. Muuten ettehän voi sanoa, että täällä niin kokonaan ollaan elämästä erossa. Ainakaan ei kesäisin. Tämähän on tähän vuodenaikaan kuin jonkunlainen suuren maailman yhtymäpaikka. Melkein keskipiste — noin ohimennen.
BOLETTE (Hymyilee.) Niin, teidän, joka itse olette täällä noin vaan ohimennen, teidän on tosiaan helppo tehdä pilaa meistä.
ARNHOLM. Minäkö tekisin pilaa! — Kuinka te voitte semmoista luulla?
BOLETTE. Tuo kaikki, minkä lausuitte suuren maailman yhtymispaikasta ja keskipisteestä, sen te olette kuulleet kaupunkilaisilta. Niillä on tapana puhua semmoista.
ARNHOLM. Totta puhuen olen sen pannut merkille.
BOLETTE. Mutta siinähän ei ole totuutta nimeksikään. Ei meille, jotka olemme tänne sidotut. Mitä hyötyä meillä siitä on että suuri tuntematon maailma vaeltaa tästä ohitse, matkustaessaan sydänyön-aurinkoa katsomaan? Me emme koskaan saa nähdä sydänyönaurinkoa. Ei, me saamme vaan kiltisti tyytyä elämään täällä ruutanalammikossamme.
ARNHOLM (Istuu hänen viereensä.) Sanokaapas, hyvä Bolette, — eikö teidän mielenne ikävöi jotain — jotain määrättyä tarkoitan, jotain jota te täällä kotioloissa olette vailla?
BOLETTE. Niin, voi olla…
ARNHOLM. Ja mitä se oikeastaan on? Mitä te täällä kaipaatte?
BOLETTE. Enin päästäkseni matkustamaan.
ARNHOLM. Sitä kaikista enin?
BOLETTE. Ja saada oppia vähä enemmän. Oppia jotain kunnolla ja perin pohjin.
ARNHOLM. Siihen aikaan, kun minä ohjasin teitä, sanoi isänne usein että teidän piti saada jatkaa lukujanne.
BOLETTE. Niin, — niin, isä parka, — hän sanoo niin paljo. Mutta kun tosi tulee eteen niin —. Isällä ei ole sitä oikeata tarmoa.
ARNHOLM. Ei, paha kyllä, olette oikeassa. Ei sitä hänessä oikein ole. Mutta oletteko koskaan puhunut hänen kanssaan asiasta! Oikein vakavasti ja perinpohjaisesti?
BOLETTE. En, sitä en ole tehnyt.
ARNHOLM. Se teidän pitäisi tehdä. Ennenkuin on liika myöhä, Bolette.
Minkätähden te ette sitä tee?
BOLETTE. Kai siitä syystä, ett'ei minussakaan ole sitä oikeata tarmoa, luultavasti. Minä tulen varmaankin isääni.
ARNHOLM. Hm, ettekö vaan tuomitse itseänne väärin?
BOLETTE. Sen pahempi, en. Ja sitte on isällä niin vähä aikaa minua ja minun tulevaisuuttani ajatella. Eikä hänellä siihen ole suurin haluakaan. Semmoiset asiat hän mieluimmin jättää sikseen, jos vaan voi. Sillä onhan hänellä kyllin puuhaa Ellidasta —.
ARNHOLM. Kenestä —? Kuinka?
BOLETTE. Tarkoitan että hän ja äitipuoleni — (Keskeyttäen.) Isällä ja äidillä on omat asiansa, ymmärrättehän.
ARNHOLM. Sitä parempihan olisi että koettaisitte päästä pois täältä.
BOLETTE. Mutta minusta tuntuu kuitenkin kuin ei minulla olisi oikeutta siihen. Oikeutta jättää isää.
ARNHOLM. Vaan, hyvä Bolette, kerranhan te kuitenkin sen teette. Siksi pitäisi teidän mielestäni niin pian kuin mahdollista —
BOLETTE. Niin, ei kai ole muuta neuvoa. Täytyyhän minun ajatella itseänikin. Etsiä jokin asema elämässä —. Kun isä kerran kuolee, eihän minulla ole ketään, kehen turvautua. — Mutta, isä parka, minä pelkään niin lähteä hänen luotaan.
ARNHOLM. Pelkäätte —?
BOLETTE. Niin, isän tähden.
ARNHOLM. Mutta, hyvänen aika, entä äitipuolenne? Jäähän hän isänne luo.
BOLETTE. Niin, niinpä kyllä. Mutta hän ei kelpaa kaikkeen siihen, johon äiti oli kuin luotu. On niin paljon asioita, joita tämä ei näe. Tai, joita hän ehkä ei tahdo nähdä, — tai joista hän ei välitä. En tiedä mikä niistä on oikeampi.
ARNHOLM. Hm, luulen ymmärtäväni mitä tarkoitatte.
BOLETTE. Isä parka, — hän on heikko muutamissa asioissa. Olette kai
itsekin sen huomannut. Työkään ei riitä täyttämään koko hänen aikaansa.
Lisäksi se, että hänellä on vaimo, joka ei voi häntä yhtään tukea. —
Siihen hän on tosin itsekin syypää.
ARNHOLM. Miten niin luulette?
BOLETTE. Isä tahtoo aina nähdä ihmiset iloisina ympärillään. Kodissa pitää olla päivänpaistetta ja tyytyväisyyttä, sanoo hän. Siksi pelkään, että isä hänelle — äidille antaa lääkettä, joka ajan pitkään on vahingoksi.
ARNHOLM. Niinkö todella arvelette.
BOLETTE. Minä en saa sitä ajatusta päästäni. Sillä äiti on toisinaan niin omituinen. (Kiivaasti.) Mutta eikö olekin väärin, että minun koko ikäni pitää pysyä kotona. Eihän minusta sittekään ole suurta apua isälle. Ja onhan minulla velvollisuuksia itseänikin kohtaan.
ARNHOLM. Tiedättekö, Bolette, — tästä asiasta meidän kahden täytyy puhua tarkemmin.
BOLETTE. Ei se varmaankaan siitä parane. Minä olen kai sittenkin luotu jäämään tänne ruutanalammikkoon, luulen.
ARNHOLM. Ette suinkaan. Kaikki riippuu teistä itsestänne.
BOLETTE (Vilkkaasti.) Sanotteko niin?
ARNHOLM. Niin, uskokaa minua. Asia on kokonaan teidän omassa vallassanne.
BOLETTE. Oi, jospa minä todella voisin —. Tahdotteko te kenties puhua minun puolestani isälle?
ARNHOLM. Tahdon senkin tehdä. Mutta ennen muuta tahdon avomielisesti ja peittelemättä puhua teidän kanssanne, rakas Bolette (Katsoo vasemmalle.) Hys! Älkää antako muiden huomata mitään. Palataan toiste tähän.
(Ellida tulee vasemmalta. Hän on hatutta päin, suuri huivi vaan
heitettynä hartioille.)
ELLIDA (Levottomalla vilkkaudella.) Täällä tuntuu hyvältä! Täällä on suloista!
ARNHOLM (Nousee.) Oletteko ollut kävelemässä?
ELLIDA. Olen, pitkän, pitkän ihanan matkan kävelimme Wangelin kanssa.
Ja nyt me menemme purjehtimaan.
BOLETTE. Etkö tahdo istua?
ELLIDA. Kiitoksia, en. Ei istua.
BOLETTE (Siirtyy penkille.) Tässä on hyvää tilaa.
ELLIDA (Kävelee edestakaisin.) Ei, ei, ei, ei istua. Ei istua.
ARNHOLM. Se kävelymatka teki teille varmaan hyvää. Te näytätte niin reipastuneelta.
ELLIDA. Oo, minun on niin ihmeen hyvä olla. Tunnen itseni niin sanomattoman onnelliseksi! Niin varmaksi! Niin turvalliseksi — (Katsoo vasemmalle.) Mikä suuri laiva tuolla höyryää?
BOLETTE (Nousee ja katsoo sinnepäin.) Se on varmaan se suuri englantilainen.
ARNHOLM. Se lähenee ankkuripaikkaa. Pysähtyykö se tavallisesti tähän?
BOLETTE. Vain puoleksi tunniksi. Se jatkaa sisävuonoon.
ELLIDA. Ja sitten merelle takaisin — huomenna. Ulos aavalle ulapalle. Ja pois yli meren. Ajatelkaas, — kunpa pääsisi mukaan! Oi, kun pääsisi! Kun vaan pääsisi!
ARNHOLM. Ettekö koskaan ole tehnyt pitempää merimatkaa, rouva Wangel?
ELLIDA. En koskaan. Vain tuommoisia pikku retkiä täällä vuonoissa.
BOLETTE (Huoaten.) Niin, niin, me saamme tyytyä maakamaraan.
ARNHOLM. No, maakamarallehan me varsinaisesti kuulummekin.
ELLIDA. Ei, minä en usko, että me siihen kuulumme.
ARNHOLM. Emmekö kuulu maahan?
ELLIDA. Emme. Luulen että jos ihmiset alusta alkaen olisivat tottuneet elämään merellä, — tai ehkä meressä — niin olisimme nyt paljoa täydellisenipiä kuin olemme. Sekä parempia että onnellisempia.
ARNHOLM. Niinkö todella luulette?
ELLIDA. Emmeköhän vaan olisikin, arvelen. Olen monta, monta kertaa puhunut Wangelin kanssa tästä —
ARNHOLM. Ja hän —?
ELLIDA. Hän arvelee, että minä ehkä olen oikeassa.
ARNHOLM (Laskien leikkiä.) No, olkoon menneeksi! Mutta tehty kun tehty. Me olemme siis auttamattomasti joutuneet väärälle tolalle ja kehittyneet maamyyriksi emmekä vesieläimiksi. Ja nyt jo ainakin lienee liian myöhäistä korjata se erehdys.
ELLIDA. Se mitä sanotte, on surullinen totuus. Ja luulen että ihmiset aavistavat sen itsekin. Että joku hämärä tunto siitä kalvaa heidän sieluaan ikäänkuin salainen katumus ja suru. Uskokaa minua, siinä on syvin syy ihmisten raskasmielisyyteen. Niin, — uskokaa minua.
ARNHOLM. Mutta hyvä rouva Wangel, minusta tuntuu kuin eivät ihmiset niin pahoin raskasmielisiä olisikaan. Päinvastoin näyttää elämä useimmille olevan kevyt ja valoisa ja kuluvan suurena hiljaisena itsetiedottomana ilona.
ELLIDA. Ei suinkaan. Se ilo — se on aivan samanlaista kuin meidän ilomme pitkästä valoisasta kesäpäivästä. Sitäkin seuraa aina ajatus tulevasta pimeyden ajasta. Ja se ajatus luo varjon ihmis-iloon — samoin kuin pilvenhattara vuonoon. Äsken se vielä päilyi kirkkaana ja sinisenä. Ja sitte yht'äkkiä —
BOLETTE. Sinun ei pitäisi nyt antautua noin surullisiin ajatuksiin.
Olithan juuri niin iloinen ja reipas —
ELLIDA. Niin, niin, olinhan minä. Ooh, tämä, tämä, — tyhmäähän se on. (Katselee levottomasti ympärilleen.) Kunpa Wangel nyt vaan tulisi. Hän sanoi niin varmasti tulevansa. Mutta ei häntä kumminkaan kuulu. Hän on varmaankin unohtanut. Ooh, rakas Arnholm, ettekö te koettaisi saada häntä käsiinne?
ARNHOLM. Mielelläni.
ELLIDA. Sanokaa, että hänen pitää tulla heti. Sillä nyt minä en näe häntä —
ARNHOLM. Ette näe —?
ELLIDA. Te ette minua ymmärrä. Kun hän on poissa, en toisinaan voi muistaa hänen ulkomuotoaan. Ja silloin tuntuu kuin olisin hänet kadottanut. — Se on niin kauhean tuskallista. Mutta menkää nyt! (Ellida kulkee lammikon äyräällä sinne tänne.)
BOLETTE (Arnholmille.) Minä tulen kanssanne. Ettehän te osaa —
ARNHOLM. Mitä vielä. Kyllä minä —
BOLETTE (Puoliääneen.) Ei, ei, minä olen niin levoton. Pelkään hänen menneen höyrylaivalle.
ARNHOLM. Pelkäätte?
BOLETTE. Niin, hänellä on tapana käydä katsomassa onko matkustajien joukossa tuttuja. Ja sitten siellä laivalla on ravintola —
ARNHOLM. Ah! niin. Tulkaa siis neiti. (Arnholm ja Bolette menevät vasemmalle.)
(Ellida seisoo hetkisen tuijottaen lammikkoon. Vähä väliä hän puhelee hiljaa ja katkonaisesti itsekseen. Aidan takana olevaa polkua pitkin tulee vasemmalta outo, matkapukuinen mies. Hänellä on tuuhea punertava tukka ja parta. Skottilaislakki päässä ja matkalaukku riippuen hihnassa olkapäältä.)
TUNTEMATON (Kulkee hitaasti aidan vierustaa ja katselee puutarhaan. Huomatessaan Ellidan seisahtuu hän, katselee herkeämättä ja tutkivasti häneen ja lausuu puoliääneen.) Hyvää iltaa Ellida!
ELLIDA (Kääntyy ja huudahtaa.) Oi, rakkahin, — tuletko vihdoin!
TUNTEMATON. Minä tulen vihdoin.
ELLIDA (Katsoo hämmästyneenä ja pelokkaasti häneen.) Kuka te olette?
Ketä te täältä etsitte?
TUNTEMATON. Sinä sen kyllä tiedät.
ELLIDA (Säpsähtää.) Mitä tämä merkitsee? Miten te minua puhuttelette!
Ketä te haette?
TUNTEMATON. Haen sinua.
ELLIDA (Kauhistuneena.) Ah —! (tuijottaa häneen, horjuu taapäin ja huudahtaa puoleksi tukahutetulla äänellä.) Nuo silmät! — silmät!
TUNTEMATON. No — tunnetko minut vihdoinkin? Minä tunsin sinut heti,
Ellida.
ELLIDA. Ah silmät! Älkää katsoko minuun noin! Minä huudan apua!
TUNTEMATON. Vaiti. Älä pelkää. Enhän minä sinulle mitään tee.
ELLIDA (Pitää kättä silmillään.) Älkää katsoko minuun noin, sanon minä!
TUNTEMATON (Nojaa käsivartensa aitaan.) Minä tulin tuossa englantilaisessa laivassa.
ELLIDA (Katsahtaa häneen arasti.) Mitä te minusta tahdotte?
TUNTEMATON. Minähän lupasin palata niin pian kuin voisin —
ELLIDA. Lähtekää, lähtekää! Älkää palatko koskaan — koskaan enään tänne! Minähän kirjoitin teille, että kaikki meidän välillämme on lopussa. Kaikki! Tehän tiedätte sen!
TUNTEMATON (Levollisesti, vastaamalla edelliseen.) Olisin tullut ennemminkin luoksesi. Mutta en voinut. Nyt vihdoin voin. Ja tässä minä nyt olen, Ellida.
ELLIDA. Mitä te minusta tahdotte? Mitä te aiotte? Mitä varten olette tullut tänne?
TUNTEMATON. Tiedäthän, että olen tullut sinua noutamaan.
ELLIDA (Peräytyy peloissaan.) Minua noutamaan? Aiotteko ottaa minut myötänne!
TUNTEMATON. Aion, tietysti.
ELLIDA. Mutta ettekö tiedä, että minä olen naimisissa!
TUNTEMATON. Tiedän kyllä.
ELLIDA. Ja kuitenkin —! Kuitenkin tulette — noutamaan minua!
TUNTEMATON. Niin, tietysti noutamaan.
ELLIDA (Tarttuu molemmin käsin päähänsä.) Oi, tätä kammottavaa — — kammottavaa —
TUNTEMATON. Etkö tahdo seurata minua?
ELLIDA (Hurjasti.) Älkää katsoko minuun noin!
TUNTEMATON. Kysyn, etkö tahdo?
ELLIDA. En, en, en! Minä en tahdo. En koskaan, koskaan! Minä en tahdo, sanon minä. Minä en voi enkä tahdo! (Hiljemmin.) Enkä minä uskalla.
TUNTEMATON (Kiipee aidan yli puutarhaan.) No niin Ellida, — sitten sanon sinulle vain yhden asian, ennenkuin lähden.
ELLIDA (Koettaa paeta, mutta ei voi. Seisoo kauhusta jäykkänä ja nojautuu puun runkoon.) Älkää koskeko minuun! Älkää tulko minua lähemmäksi! Ei lähemmäksi! Älkää koskeko minuun, sanon minä!
TUNTEMATON (Varovasti astuen pari askelta häntä kohti.) Sinä et saa noin pelätä minua, Ellida.
ELLIDA (Peittää silmänsä käsillään.) Älkää katsoko minuun noin!
TUNTEMATON. Älä vaan pelkää. Älä pelkää.
(Tohtori Wangel tulee puutarhasta vasemmalta.)
WANGEL (Puoleksi puiden peitossa.) No, nyt olet saanut kauvan odottaa minua.
ELLIDA (Syöksyy hänen luokseen, turvautuu hänen käsivarteensa ja huutaa.) Oi, Wangel, — pelasta minut! Pelasta minut, — jos voit!
WANGEL. Ellida, — mitä Jumalan nimessä —!
ELLIDA. Pelasta minut Wangel! Etkö näe häntä? Tuolla hän seisoo!
WANGEL (Katsoo sinnepäin.) Tuo mies tuolla? (Menee lähemmäksi.) Pyydän kysyä — kuka te olette? Ja minkä tähden olette tullut tänne puutarhaan?
TUNTEMATON (Osoittaa päännyökkäyksellä Ellidaa.) Minä tahdon puhutella häntä tuossa.
WANGEL. Vai niin. Te kai se sitten olittekin —? (Ellidalle.) Muuan tuntematon mies kuuluu käyneen sinua kysymässä.
TUNTEMATON. Niin, minä se olin.
WANGEL. Ja mitä te minun vaimostani tahdotte? (Kääntyy.) Tunnetko hänet, Ellida?
ELLIDA (Hiljaa väännellen käsiään.) Oi, tunnenko! Tunnen, tunnen, tunnen!
WANGEL (Pikaisesti.) No!
ELLIDA. Oi, hänhän se on, Wangel! Hän itse! Hän, tiedäthän sinä — hän —!
WANGEL. Mitä! Mitä sanotkaan! (Kääntyy.) Oletteko te se Johnston, joka kerran —
TUNTEMATON. Voittehan sanoa minua Johnstoniksi. Sama minusta. Muuten se ei ole minun nimeni.
WANGEL. Eikö ole?
TUNTEMATON. Ei, ei enään.
WANGEL. Ja mitä te minun vaimostani tahdotte? Sillä kai tiedätte, että majakkamestarin tytär jo kauvan on ollut naimisissa. Ja kenen kanssa, sen kai myös tiedätte.
TUNTEMATON. Sen olen tiennyt jo neljättä vuotta.
ELLIDA (Jännittyneenä.) Kuinka te sen saitte tietää?
TUNTEMATON. Olin matkalla sinun luoksesi. Silloin sain käsiini vanhan sanomalehden. Se oli tämänpuolen lehtiä. Ja siitä luin että sinut oli vihitty.
ELLIDA (Katselee eteensä.) Vihitty. — Siis se se oli —?
TUNTEMATON. Se koski minuun niin kummasti. Sillä se mitä silloin niillä sormuksilla — olihan sekin vihkimys, Ellida.
ELLIDA (Peittää kasvonsa käsillään.) Oih!
WANGEL. Kuinka te uskallatte —!
TUNTEMATON. Olitko sinä unohtanut sen?
ELLIDA (Tuntee hänen katseensa ja puhkee sanomaan.) Älkää katsoko minuun noin!
WANGEL (Asettuu tuntemattoman miehen eteen.) Teidän täytyy puhutella minua eikä häntä. Siis, lyhyesti, — kun nyt tiedätte asianlaidan, — mitä teillä siis oikeastaan on täällä tekemistä! Mitä varten tulette tapaamaan minun vaimoani?
TUNTEMATON. Olin luvannut Ellidalle tulla hänen luokseen, niin pian kuin voisin.
WANGEL. Ellidalle —! Joko taas!
TUNTEMATON. Ja Ellida lupasi vahvasti odottaa minua siksi kunnes jälleen palaan.
WANGEL. Kuulen, että puhuttelette vaimoani ristimänimeltä. Sellaiset tuttavallisuudet eivät ole tapana täällä meillä.
TUNTEMATON. Sen kyllä tiedän. Mutta kun hän nyt etukädessä on minun —
WANGEL. Teidän? Yhä vielä —!
ELLIDA (Peräytyy Wangelin taa.) Ooh —! Hän ei luovu minusta koskaan!
WANGEL. Teidän! Sanotteko että hän on teidän?
TUNTEMATON. Onko hän kertonut teille mitään kahdesta sormuksesta? Minun sormuksestani ja Ellidan sormuksesta?
WANGEL. On. Vaan entä sitten. Tekihän vaimoni myöhemmin kaikesta lopun.
Olettehan saanut hänen kirjeensä. Siis tiedätte sen itse.
TUNTEMATON. Sekä Ellida että minä olimme yksimieliset siitä, että se, mitä sormuksilla tehtiin, oli arvoltaan ja merkitykseltään vihkimys.
ELLIDA. Mutta minä en tahdo, kuulettehan sen! En iki päivinä minä enään tahdo tietää teistä! Älkää katsoko minuun noin! Minä en tahdo, sanon minä!
WANGEL. Te liette päästä sekaisin, jos luulette voivanne puhua oikeuksistanne moisten lapsellisuuksien perusteella.
TUNTEMATON. Se on totta. Oikeutta — siinä merkityksessä, kuin te tarkoitatte — sitä minulla ei ole.
WANGEL. Mutta mitä te sitten tarkoitatte? Ettehän toki luule väkivallalla voivanne riistää häntä minulta! Vasten hänen omaa tahtoansa.
TUNTEMATON. En, mitä hyötyä siitä olisi? Jos Ellida tahtoo minua seurata, täytyy hänen lähteä vapaaehtoisesti.
ELLIDA (Säpsähtäen, huudahtaa.) Vapaaehtoisesti —!
WANGEL. Ja semmoista voitte luulla —!
ELLIDA (Itsekseen.) Vapaaehtoisesti —!
WANGEL. Te olette hourupäinen. Menkää tiehenne. Meillä ei ole teidän kanssanne mitään tekemistä.
TUNTEMATON (Katsoen kelloonsa.) Minun on kohta oltava laivassa taas (Astuu askeleen lähemmäksi.) Niin, niin, Ellida, — nyt olen siis tehnyt velvollisuuteni. (Vielä lähemmäksi.) Minä olen pitänyt lupauksen, jonka sinulle annoin!
ELLIDA (Rukoillen, väistyy sivulle.) Oi, älkää koskeko minuun!
TUNTEMATON. Ja nyt saat miettimisaikaa huomis-yöhön —
WANGEL. Tässä ei ole mitään mietittävää. Suorikaa tiehenne täältä.
TUNTEMATON (Yhä vaan Ellidalle.) Nyt menen laivassa sisävuonoon. Huomis-yönä palaan ja silloin poikkeen taas luoksesi. Sinun täytyy odottaa minua täällä puutarhassa. Sillä tahdon mieluimmin suorittaa asian kahden sinun kanssasi, ymmärräthän.
ELLIDA (Hiljaa ja vavisten.) Kuulitko, Wangel!
WANGEL. Ole huoleti. Sen käynnin me kyllä estämme.
TUNTEMATON. Hyvästi siksi, Ellida. Huomis-yönä siis!
ELLIDA (Rukoillen.) Oi, ei, ei, — älkää tulko huomisyönä! Älkää palatko enään koskaan!
TUNTEMATON. Ja jos siihen mennessä suostut seuraamaan minua meren toiselle puolen —
ELLIDA. Oi, älkää katsoko minuun noin!
TUNTEMATON. Tarkoitan vaan että jos, niin tulee sinun olla matkakunnossa.
WANGEL. Mene sisään, Ellida.
ELLIDA. Minä en voi. Oi, auta minua! Pelasta minut, Wangel!
TUNTEMATON. Ajattele tarkoin, Ellida. Ellet huomenna seuraa minua, on kaikki lopussa.
ELLIDA (Katsoo vavisten häneen.) Onko kaikki silloin lopussa ainiaaksi —?
TUNTEMATON (Nyökäten.) Sitten ei sitä enään koskaan voi korjata, Ellida. Minä en enään milloinkaan palaa näille maille. Et enään koskaan näe minua. Etkä milloinkaan kuule minusta. Silloin olen sinulta kuollut, kadonnut ainiaaksi.
ELLIDA (Hengittää levottomasti.) Oh —!
TUNTEMATON. Ajattele siis tarkoin, mitä teet. Hyvästi (Menee pois, nousee yli aidan, seisahtuu ja lausuu:) Niin, Ellida — laittaudu matkakuntoon huomis-yöksi. Sillä silloin tulen sinua noutamaan. (Menee hitaasti ja tyynesti polkua pitkin oikealle.)
ELLIDA (Katselee hetkisen hänen jälkeensä.) Vapaaehtoisesti, hän sanoi!
Ajattele, — hän sanoi, että minun vapaaehtoisesti pitää seurata häntä.
WANGEL. Ole vaan rauhassa. Nythän hän on mennyt. Ja sinä et näe häntä enään koskaan.
ELLIDA. Oi, kuinka voit niin sanoa? Tuleehan hän taas huomis-yönä.
WANGEL. Antaa hänen tulla. Mutta sinua hän ei ainakaan enää tapaa.
ELLIDA (Pudistaa päätään.) Oi, Wangel, älä luule, että voit estää häntä.
WANGEL. Sen voin, ystäväni, — luota vaan minuun.
ELLIDA (Mietteissään, kuulematta häntä.) Kun hän nyt on ollut täällä — huomis-yönä —? Ja kun hän sitten on mennyt laivassa yli valtameren —?
WANGEL. Niin, mitä sitten?
ELLIDA. Sitten hän ei enään koskaan — koskaan palanne?
WANGEL. Ei, rakas Ellida, siitä voit olla aivan varma. Mitä hän täällä tekisi tämän jälkeen? Nythän hän sinun omasta suustasi on kuullut, että sinä et tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Sitenhän siitä on päästy.
ELLIDA (Itsekseen.) Huomenna siis. Tai ei enään koskaan.
WANGEL. Ja jos hänen päähänsä pistäisi tulla uudelleen tänne —
ELLIDA (Jännittyneenä.) Mitä sitten?
WANGEL. Onhan meidän vallassamme tehdä hänet vahingottomaksi.
ELLIDA. Oi, älä luule sitä.
WANGEL. Se on vallassamme, sanon. Ellet muuten pääse hänestä rauhaan, toimitetaan mies tilille kapteeninsa murhasta.
ELLIDA (Kiivaasti.) Ei, ei, ei! Ei koskaan! Me emme tiedä mitään kapteenin murhasta! Emme yhtään mitään!
WANGEL. Emmekö tiedä! Onhan hän itse tunnustanut sinulle rikoksensa.
ELLIDA. Ei, ei sanaakaan siitä! Jos sinä annat ilmi jotain, kiellän minä kaikki. Häntä ei saa teljetä vankilaan. Hän kuuluu aavalle merelle. Ulapalla on hänen kotinsa.
WANGEL (Katsoo häneen ja sanoo hitaasti.) Ah, Ellida, — Ellida. —
ELLIDA (Kietoutuu rajusti häneen.) Oi, rakas, uskollinen, — vapahda minut siitä miehestä!
WANGEL (Irroittaa itsensä hiljaa.) Tule, tule kanssani!
(Lyngstrand ja Hilde kalastusvehkeineen tulevat oikealta
pitkin lammikon rantaa.)
LYNGSTRAND (Menee reippaasti Ellidan luo.) No nyt, rouva, nyt saatte kuulla kummia.
WANGEL. Mitä se on?
LYNGSTRAND. Ajatelkaas, — me olemme nähneet amerikkalaisen!
WANGEL. Amerikkalaisen?
HILDE. Niin, minäkin näin hänet.
LYNGSTRAND. Hän kulki tuota puutarhan takaista tietä ja meni siihen suureen englantilaiseen laivaan.
WANGEL. Mistä te sen miehen tunnette?
LYNGSTRAND. Olemme olleet merimiehinä samassa laivassa. Luulin hänet varmasti hukkuneeksi ja nyt hän onkin ilmielävä.
WANGEL. Tiedättekö hänestä mitään tarkemmin?
LYNGSTRAND. En. Mutta hän on varmaan tullut kostamaan vaimonsa uskottomuutta.
WANGEL. Mitä te sanotte?
HILDE. Lyngstrand aikoo käyttää häntä erääseen taideteokseen.
WANGEL. Minä en käsitä tästä sanaakaan.
ELLIDA. Kerron sen toiste sinulle.
(Arnholm ja Bolette tulevat vasemmalta aidan takaista polkua.)
BOLETTE (Tulee puutarhaan.) Tulkaa katsomaan! Nyt se suuri englantilainen laiva lähtee sisävuonoon.
(Suuri höyrylaiva liukuu hitaasti ohi vähän matkan päässä.)
LYNGSTRAND (Hiidelle puutarhan portin luona.) Ensi yönä hän varmaan tulee vaimoansa hakemaan.
HILDE (Nyökäyttäen.) Uskotonta merimiesvaimoansa — niin.
LYNGSTRAND. Ajatelkaas, — sydänyön aikaan.
HILDE. Minusta siitä pitäisi tulla jotain jännittävää.
ELLIDA (Katselee laivan jälkeen.) Huomenna siis —
WANGEL. Eikä sitten koskaan enään.
ELLIDA (Hiljaa ja vavisten.) Oi, Wangel, — varjele minua omalta itseltäni.
WANGEL (Katsoo häneen tuskallisesti.) Ellida! Minä aavistan, — tämän takana on jotain muuta.
ELLIDA. Tenho siinä on.
WANGEL. Tenho —?
ELLIDA. Se mies on kuin meri.
(Menee hitaasti ja mietteissään puutarhan halki vasemmalle. Wangel kulkee levottomana hänen rinnallaan ja katsoo häneen tutkivasti.)