NELJÄS NÄYTÖS.
Tohtori Wangelin sali. Ovi oikealla ja vasemmalla. Perällä kahden akkunan välissä avoin lasi-ovi verannalle. Sen takaa näkyy osa puutarhasta. Vasemmalla sohva pöytineen. Oikealla piano ja sen takana suuri kukkapöytä. Keskellä lattiaa pyöreä pöytä tuolineen. Pöydällä kukkiva ruusu muiden ruukkukasvien ympäröimänä. Aamupuoli. Sohvassa, vasemmalla olevan pöydän ääressä istuu Bolette koruompeleineen.
Lyngstrand istuu tuolilla pöydän yläpäässä.
Puutarhassa istuu Bollested maalaamassa. Hilde seisoo vieressä katsellen hänen työtään.
LYNGSTRAND (Nojaten käsivarsillaan pöytään, istuu hetken ääneti katsellen Boletten työtä.) Tuollaisen palteen ompeleminen lienee hyvin vaikeata, neiti Wangel.
BOLETTE. Ei se niin vaikeata ole. Kun vaan on oikein laskenut —
LYNGSTRAND. Laskenut? Pitääkö siinä myös laskea?
BOLETTE. Pitää pisteet. Katsokaa nämä.
LYNGSTRAND. Aivan oikein! Kas vaan! Onhan se melkein kuin jonkunlaista taidetta. Osaatteko piirtääkin?
BOLETTE. Osaanhan minä mallin mukaan.
LYNGSTRAND. Ettekö muuten?
BOLETTE. En, en muuten —
LYNGSTRAND. No sitten se ei olekaan sentään oikeata taidetta.
BOLETTE. Ei, sehän on vaan tuommoista — käsityötä.
LYNGSTRAND. Mutta minä luulen, että te ehkä voisitte oppia taidetta.
BOLETTE. Vaikkei minulla ole minkäänlaisia taipumuksia?
LYNGSTRAND. Vaikka. Jos aina saisitte olla jonkun tositaiteilijan parissa —
BOLETTE. Luuletteko, että voisin oppia sen häneltä?
LYNGSTRAND. Oppia, noin tavallisessa merkityksessä — ei. Mutta luulen, että se vähitellen tarttuisi teihin. Ikäänkuin jonkun ihmeen kautta, neiti Wangel.
BOLETTE. Sepä olisi kummallista.
LYNGSTRAND (Hetken perästä.) Oletteko ajatellut koskaan —? Tarkoitan oletteko noin syvemmälti ja vakavasti ajatellut avioliiton luonnetta, neiti?
BOLETTE (Katsahtaa häneen.) Avio —? En.
LYNGSTRAND. Minä olen.
BOLETTE. Vai niin? Oletteko?
LYNGSTRAND. Olen niinkin — minä ajattelen usein semmoisia asioita. Enin avioliittoa. Ja olenhan minä siitä lukenutkin kirjoista. Minä luulen, että avioliitto oikeastaan on eräänlainen ihme. Kun nainen siinä voi vähitellen muuttua miehensä kaltaiseksi.
BOLETTE. Omaksuu miehensä harrastukset, sitäkö tarkoitatte?
LYNGSTRAND. Sitä juuri!
BOLETTE. No, entä hänen kykynsä? Hänen taipumuksensa ja lahjansa?
LYNGSTRAND. Hm, niin, — tahtoisinpa tietää, eikö nekin vaan — —
BOLETTE. Uskotte siis ehkä, että kaikki mitä mies on lukenut — tai ajatellut, — että sekin voi siirtyä hänen vaimoonsa?
LYNGSTRAND. Niin, se myöskin. Vähitellen. Aivankuin ihmeen kautta. Mutta minä tiedän kyllä, että semmoista voi tapahtua vaan avioliitossa, jossa aviopuolisot uskollisesti ja hellästi ovat kiintyneet toisiinsa ja ovat oikein onnelliset.
BOLETTE. Ettekö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että mieskin voisi noin ikäänkuin sulautua vaimoonsa. Tulla vaimonsa kaltaiseksi, tarkoitan.
LYNGSTRAND. Mieskö? En, sitä en ole ajatellut.
BOLETTE. Mutta miksei mies yhtä hyvin kuin vaimokin?
LYNGSTRAND. Ei, sillä miehellähän on kutsumus, jota varten hän elää. Ja se se juuri tekee miehen niin voimakkaaksi ja varmaksi, neiti Wangel. Hänellä on elämäntehtävä, hänellä.
BOLETTE. Jokaisella miehelläkö?
LYNGSTRAND. Ei jokaisella. Ajattelen nyt etupäässä taiteilijaa.
BOLETTE. Tekeekö teidän mielestänne taiteilija oikein mennessään naimisiin?
LYNGSTRAND. Tekee, aivan oikein, minun mielestäni. Kun hän löytää jonkun, jota oikein rakastaa, niin —
BOLETTE. Vaikka niinkin. Minun mielestäni hänen pitäisi elää yksinomaan taiteensa hyväksi.
LYNGSTRAND. Niin, tietysti hänen pitääkin. Mutta voihan hän silti sen tehdä, vaikka naikin.
BOLETTE. No, entä nainen?
LYNGSTRAND. Nainen? Mitenkä?
BOLETTE. Se nainen, jonka kanssa hän menee naimisiin. Mitä varten hän sitten elää?
LYNGSTRAND. Hänenkin tulee elää miehensä taidetta varten. Minun mielestäni pitäisi naisen tuntea itsensä niin sanomattoman onnelliseksi siitä.
BOLETTE. Hm — en oikein tiedä —
LYNGSTRAND. Niin se on, neiti, olkaa varma siitä. Ei ainoastaan kaikki se kunnia ja arvo, jota hän nauttii miehensä tähden. Sillä se on minun mielestäni melkein vähemmänarvoista. Mutta se, että hän saa auttaa miestänsä luomaan, — että hän voi keventää hänen työtänsä tukemalla häntä, palvelemalla häntä, hoitelemalla häntä huolellisesti ja tekemällä hänelle elämän oikein suloiseksi. Sen pitäisi naisesta olla niin äärettömän ihanaa, minun mielestäni.
BOLETTE. Ooh, te ette tiedä, miten itserakas olette!
LYNGSTRAND. Minäkö itserakas! Hyvä Jumala! Kunpa tuntisitte minua hiukan paremmin, niin ette — (Kumartuu lähemmäksi häntä.) Neiti Wangel, — kun minä kerran olen poissa — ja eihän siihen ole enään pitkälti —
BOLETTE (Katsoo häneen sääliväisesti.) Mutta älkää nyt uskotelko mitään niin surullista.
LYNGSTRAND. Eihän se oikeastaan niin surullista ole.
BOLETTE. Mitä te sitten tarkoitatte?
LYNGSTRAND. Minähän matkustan kuukauden kuluttua. Ensin täältä. Ja sitte etelämaihin.
BOLETTE. Ah, niinkö. Niin, niin.
LYNGSTRAND. Tahdotteko silloin muistella minua joskus, neiti?
BOLETTE. Mielelläni.
LYNGSTRAND (Iloisesti.) Lupaatteko sen minulle!
BOLETTE. Lupaan kyllä.
LYNGSTRAND. Pyhästi ja juhlallisesti, neiti Bolette?
BOLETTE. Pyhästi ja juhlallisesti (Toisella äänellä.) Mutta mitä te sillä oikein tarkoitatte? Eihän se teitä auta mihinkään.
LYNGSTRAND. Kuinka voitte niin sanoa! Minusta olisi niin suloista tietää, että te täällä kotona askaroitte minua muistellen.
BOLETTE. No, entä sitten?
LYNGSTRAND. Niin, muuta en oikein tiedä —
BOLETTE. En minäkään. Kaikkihan on sitä vastaan. Minä en näe muuta kuin esteitä.
LYNGSTRAND. Voisihan tapahtua joku ihme. Joku onnenpotkaus tai semmoinen. Sillä minä uskon että onni minua seuraa.
BOLETTE (Vilkkaasti.) Niin, eikö totta! Tehän uskotte sen!
LYNGSTRAND. Niin, siihen minä lujasti luotan. Ja sitten — muutaman vuoden kuluttua — kun minä palaan kotiin kuuluisana kuvanveistäjänä ja hyvissä varoissa, terveenä ja kukoistavana —
BOLETTE. Niin, niin! Toivokaamme että niin käy.
LYNGSTRAND. Siitä voitte olla varma. Kunhan vaan ajattelette uskollisesti ja lämpimästi minua sill'aikaa kun olen kaukana etelän mailla. Ja senhän olette äsken luvannut.
BOLETTE. Niin olen (Pudistaa päätänsä.) Mutta ei siitä kuitenkaan mitään hyötyä ole.
LYNGSTRAND. Kyllä, Bolette neiti, ainakin on siitä se hyöty, että siten edistyy minun taideteokseni paljoa helpommin ja nopeammin.
BOLETTE. Uskotteko sen todella?
LYNGSTRAND. Uskon, minä tunnen sen sisällisesti. Ja minusta sen pitäisi olla teillekin niin virkistävää — täällä syrjässä maailmasta — että salaisesti tiedätte ikäänkuin auttavanne minua luomistyössä.
BOLETTE (Katsoo häneen.) No, — mutta te, te puolestanne?
LYNGSTRAND. Minä —?
BOLETTE (Katsoo puutarhaan päin.) Hys! Puhukaamme jostain muusta. Sillä tuolta tulee yliopettaja.
(Yliopettaja Arnholm näkyy puutarhassa, tullen vasemmalta.
Pysähtyy puhelemaan Ballestedin ja Hilden kanssa.)
LYNGSTRAND. Pidättekö te vanhasta opettajastanne, neiti Bolette?
BOLETTE. Pidänkö minä hänestä —?
LYNGSTRAND. Minä tarkoitan miellyttääkö hän teitä?
BOLETTE. Miellyttääpä kyllä. Sillä hän on hyvä ystävänä ja neuvonantajana. — Ja hän auttaa aina missä vaan voi.
LYNGSTRAND. Mutta, eikö ole kummallista, ettei hän ole mennyt naimisiin?
BOLETTE. Onko se teistä niin kummallista?
LYNGSTRAND. On, sillä onhan hän varakas mies, sanotaan.
BOLETTE. Kuuluuhan hän olevan. Hänen ei varmaankaan ole ollut helppo löytää semmoista, joka hänestä huolisi, luulen.
LYNGSTRAND. Miksi niin?
BOLETTE. Hän on ollut melkein kaikkien nuorten tyttöjen opettajana, jotka tuntee. Hän sanoo sen itse.
LYNGSTRAND. Mitä se haittaisi?
BOLETTE. Mutta, hyvänen aika, eihän voi mennä opettajansa kanssa naimisiin!
LYNGSTRAND. Arvelette siis, ettei nuori tyttö voi rakastaa opettajaansa?
BOLETTE. Ei senjälkeen kun on tullut täysi-ikäiseksi.
LYNGSTRAND. Ei mutta, — sepä ihme!
BOLETTE (Varoittaen.) So, so, so!
(Ballested on koonnut kapineensa ja vie ne oikealle puutarhaan.
Hilde auttaa häntä. Arnholm nousee verannalle ja tulee huoneeseen.)
ARNHOLM. Hyvää huomenta, rakas Bolette. Hyvää huomenta herra — herra — hm! (Näyttää tyytymättömältä ja nyökkää kylmästi Lyngstrandille, joka nousee ja kumartaa.)
BOLETTE (Menee Arnholmin luo.) Hyvää huomenta, herra yliopettaja.
ARNHOLM. Miten täällä tänään voidaan?
BOLETTE. Kiitoksia, hyvin.
ARNHOLM. Äitipuolenne taitaa taaskin olla kylpemässä?
BOLETTE. Ei, hän on omassa huoneessaan.
ARNHOLM. Voiko hän huonosti?
BOLETTE. En tiedä. Hän on lukinnut ovensa.
ARNHOLM. Hm — vai niin.
LYNGSTRAND. Rouva Wangel taisi eilen pahasti säikähtyä sitä amerikkalaista.
ARNHOLM. Mitä te siitä tiedätte?
LYNGSTRAND. Minä kerroin rouvalle, että olin nähnyt hänet ilmielävänä puutarhan aidan takana.
ARNHOLM. Niinkö.
BOLETTE (Arnholmille.) Te istuitte varmaan isän kanssa myöhään yöhön?
ARNHOLM. Niin, jotenkin myöhään. Me puhuimme vakavista asioista.
BOLETTE. Saitteko tilaisuuden sanoa sanan minunkin puolestani?
ARNHOLM. En, rakas Bolette. En saanut. Hän oli niin syventynyt erääseen toiseen asiaan.
BOLETTE (Huokaa.) Niin, — niin hän aina on.
ARNHOLM (Katsoo merkitsevästi häneen.) Mutta tänäänhän me molemmat keskustelemme tarkemmin siitä asiasta. — Missä teidän isänne nyt on? Ehkei hän ole kotona?
BOLETTE. On. Hän on varmaankin konttorissaan. Kyllä minä haen hänet.
ARNHOLM. Ei kiitos. Älkää vaivatko itseänne. Minä menen mieluummin hänen luokseen.
BOLETTE (Kuulostaa vasemmalle päin.) Odottakaa herra yliopettaja. Luulen, että isä tuleekin tuolta portaista. Aivan oikein. Hän on varmaankin ollut häntä katsomassa.
(Tohtori Wangel tulee vasemmanpuolisesta ovesta.)
WANGEL (Ojentaa Arnholmille kätensä.) Rakas ystävä, — oletteko jo täällä? Sepä hyvä että tulitte näin varhain. Sillä tahtoisin mielelläni vielä puhua kanssanne.
BOLETTE (Lyngstrandille.) Menemmekö me puutarhaan Hilden luo?
LYNGSTRAND. Kernaasti minun puolestani, neiti (Hän ja Bolette menevät alas puutarhaan ja sieltä ulos puiden välitse.)
ARNHOLM (Seuraa heitä katseillaan, kääntyy Wangeliin.) Tunnetteko lähemmin tuota nuorta miestä?
WANGEL. En, en lainkaan.
ARNHOLM. Minusta ei ole hyvä, että hän niin paljon seurustelee tyttärienne kanssa.
WANGEL. Seurusteleeko hän? En ole sitä niin pannut merkille.
ARNHOLM. Sitä teidän minun mielestäni tulisi pitää hiukan silmällä.
WANGEL. Kyllä niin, olette oikeassa. Mutta Jumala paratkoon, mitä on minun miesparan tekeminen? Tytöt ovat nyt kerran tottuneet itse pitämään huolen itsestään. Eivätkä he kärsi muistutuksia minulta eikä Ellidalta.
ARNHOLM. Eikö häneltäkään?
WANGEL. Ei. Ja enhän minä oikeastaan voi vaatiakaan, että hän sekaantuisi semmoisiin asioihin. Siihen hän ei ole luotu (Keskeyttäen.) Mutta eihän meidän tästä pitänyt puhua. Sanokaapas — oletteko senjälkeen ajatellut asiaa. Kaikkea sitä, josta teille puhuin?
ARNHOLM. En ole muuta ajatellutkaan siitä asti kun yöllä erosimme.
WANGEL. Ja mitä teidän mielestänne tässä olisi tehtävä?
ARNHOLM. Rakas tohtori, minusta te lääkärinä sen paremmin tiedätte kuin minä.
WANGEL. Ooh, kunpa tietäisitte, miten vaikeata lääkärin on arvostella oikein sairasta, jota hän niin paljon rakastaa! Ja tämähän ei sitäpaitsi ole mitään tavallista sairautta. Tässä ei auta mikään tavallinen lääkäri, — eikä mitkään tavalliset lääkkeet.
ARNHOLM. Miten hänen laitansa tänään on?
WANGEL. Kävin juuri hänen luonaan ja hän tuntui minusta sangen tyyneltä. Mutta kaikkien hänen mielialojensa takana on jotain salattua, josta minun on mahdoton päästä selville. Ja hän on niin muuttuvainen, — niin epävakainen, — niin äkillisesti vaihteleva.
ARNHOLM. Se kai johtuu hänen sairaaloisesta mielentilastaan.
WANGEL. Ei yksin siitä. Pohjaltaan se on hänessä synnynnäistä. Ellida on meriväkeä, siinä koko juttu.
ARNHOLM. Mitä te sillä tarkoitatte, herra tohtori?
WANGEL. Ettekö ole pannut merkille, että nuo ihmiset tuolla aavan meren ääressä ovat kuin eri kansaa? On ikäänkuin he eläisivät meren omaa elämää. Heissä huomaa aaltoilemisen — ja luoteen ja vuoksen — niin ajatuksissa kuin tunteissa. Ja sitten he eivät koskaan kotiudu muuanne. Oi, olisihan minun sitä pitänyt ennen ajatella. Olihan suorastaan rikos Ellidaa vastaan, että tempasin hänet sieltä ulapalta, ja istutin tänne sisämaahan.
ARNHOLM. Oletteko tullut siihen päätökseen?
WANGEL. Olen, ja siinä yhä vahvistun. Mutta minunhan olisi pitänyt se ennakolta tietää. Ja oikeastaan minä sen tiesinkin. Mutta en ottanut sitä tarpeeksi huomioon. Sillä nähkää, minä rakastin häntä niin suuresti! Siksi ajattelin etusijassa vaan omaa itseäni. Niin anteeksiantamattoman itsekäs olin silloin!
ARNHOLM. Hm, — jokainen mies on varmaankin hieman itsekäs semmoisissa asioissa. Muuten en ole koskaan huomannut teissä sitä vikaa, tohtori Wangel.
WANGEL (Kulkee levottomana lattialla.) Oh, kyllä, kyllä! Ja vielä jälkeenkinpäin olen ollut itsekäs. Olenhan minä häntä niin paljon, paljon vanhempi. Minun olisi pitänyt olla hänelle isänä — ja oppaana samalla. Olisi pitänyt koettaa parastani kehittääkseni hänen henkistä elämäänsä. Mutta siitä, Jumala paratkoon, ei ole koskaan tullut mitään. Sillä, nähkääs, minulla ei ole ollut kylliksi tarmoa siihen! Tahdoin mieluummin pitää hänet juuri sellaisena kuin hän oli. Mutta sitten hänen tilansa huononi huononemistaan, ja minä vain vaivasin päätäni enkä tiennyt mitä tehdä. (Hiljempää.) Siksi minä tuskissani kirjoitin teille ja pyysin teitä tulemaan luoksemme.
ARNHOLM (Katsoo hämmästyneenä häneen.) Mitä sanotte! Sentäbdenkö te kirjoititte?
WANGEL. Sentähden. Mutta älkää siitä välittäkö.
ARNHOLM. Mutta, Herran nimessä, rakas tohtori, — mitä hyötyä te minusta odotitte? En käsitä.
WANGEL. Ette, se on hyvin ymmärrettävissä. Sillä minä olin joutunut väärille jäljille. Luulin että Ellida aikoinaan oli ollut rakastunut teihin. Että hän vieläkin salaisesti oli hiukan teihin kiintynyt. Että hänelle kenties tekisi hyvää saada nähdä teidät ja puhua kanssanne lapsuuden kodistaan ja entisistä ajoista.
ARNHOLM. Tarkoititte siis vaimoanne, kun kirjoititte, että täällä minua joku odotteli ja — ja kenties kaipasikin!
WANGEL. Niin, ketäs muuta?
ARNHOLM (Kiireesti.) Niinpä niin, ketäs muuta, olette oikeassa. Mutta minä en sitä älynnyt.
WANGEL. Hyvin luonnollista, kuten jo sanoin. Olinhan kokonaan väärillä jäljillä.
ARNHOLM. Ja te sanotte olevanne itsekäs!
WANGEL. Oi, olihan minun hyvitettävä niin suuri rikos. En voinut mielestäni jättää käyttämättä mitään keinoa, joka hiukankin voisi hänen tilaansa lieventää.
ARNHOLM. Miten te oikeastaan selitätte sen voiman, jolla tuo muukalainen Ellidaa hallitsee?
WANGEL. Hm, — rakas ystävä — siinä lienee jotain, joka ei ole selitettävissä.
ARNHOLM. Jotakin, joka itsestään on selittämätöntä, tarkoitatte? Aivan selittämätöntä?
WANGEL. Ainakin toistaiseksi.
ARNHOLM. Uskotteko sitten sellaisia voimia olevan?
WANGEL. En usko enkä ole uskomatta. Minä vaan en tiedä. Siksi jätän sen ratkaisematta.
ARNHOLM. Mutta selittäkääpäs minulle muuan seikka. Tuo hänen ihmeellinen, kammottava väitteensä lapsen silmistä —?
WANGEL (Innokkaasti.) No, tuota juttua silmistä minä en usko! En tahdo uskoa mitään sellaista. Sen täytyy olla pelkkää mielikuvitusta. Ei mitään muuta.
ARNHOLM. Tarkastitteko tuon miehen silmiä eilen, kun hänet näitte?
WANGEL. Tietysti.
ARNHOLM. Ettekö havainnut mitään yhtäläisyyttä?
WANGEL (Vältellen.) Hm, — hyvänen aika, mitenkä nyt vastaisin? Ei ollut enään ihan valoisakaan kun hänet näin. Ja sitäpaitsi oli Ellida jo edeltäpäin puhunut niin paljon tuosta yhtäläisyydestä. — En tiedä, kykeninkö katsomaan häneen ennakkoluulottomasti.
ARNHOLM. Niin, niin, mahdollista kyllä. Mutta entä se toinen ilmiö? Että tuska ja levottomuus valtasi hänet juuri silloin, kun tuo vieras mies oli kotimatkalla?
WANGEL. Nähkääs, — se on sekin jotain, jota hän vasta toispäivästä lähtien on alkanut kuvitella. Ei se tullut noin yht'äkkiä — jollain varmalla hetkellä — niinkuin hän nyt väittää. Mutta kun hän kuuli tuolta nuorelta Lyngstrandilta, että Johnston eli Friman — tai mikä hänen nimensä lie, — että hän oli tänne tulossa kolme vuotta sitten — maaliskuussa, — hän nähtävästi uskoo, että tuo levottomuus tarttui häneen juuri samassa kuussa.
ARNHOLM. Eikö sitten ollut niin laita?
WANGEL. Ei suinkaan. Olihan siitä merkkejä jo kauvan ennen sitäkin. Totta kyllä se puhkesi — satunnaisesti — juuri maaliskuussa kolme vuotta sitten jokseenkin valtavasti esiin —
ARNHOLM. Siis kuitenkin —!
WANGEL. Niin, mutta se on helposti selitettävissä siitä tilasta — raskaudesta, — jossa hän silloin oli.
ARNHOLM. Siis merkki merkkiä vastaan.
WANGEL (Vääntää käsiään.) Ja kun en voi häntä auttaa! Kun en tiedä mitään neuvoa! Kun en keksi mitään keinoa —!
ARNHOLM. Ettekö voisi vaihtaa asuinpaikkaa, muuttaa toiselle paikkakunnalle. Että hän pääsisi oloihin, joissa hän paremmin viihtyisi.
WANGEL. Rakas ystävä — ettekö luule minun koettaneen sitäkin keinoa!
Olen ehdottanut, että muuttaisimme Skjoldvikiin, mutta hän ei tahdo.
ARNHOLM. Eikö sitäkään?
WANGEL. Ei, sillä hän ei luule siitä olevan mitään apua. Ja voihan hän ollakin oikeassa.
ARNHOLM. Hm, — niinko luulette?
WANGEL. Ja sitäpaitsi, — kun tarkemmin ajattelen, — en tosiaankaan tiedä, kuinka voisin sen tuuman toteuttaa. Sillä olisihan sellaiseen soppeen muuttaminen melkein rikos tyttöjä vastaan. Pitäähän heidän elää sellaisessa paikassa, jossa on edes jotain toivoa saada heidän tulevaisuutensa kerran turvatuksi.
ARNHOLM. Turvatuksi? Ajatteletteko jo sitä seikkaa?
WANGEL. Herra nähköön, — tuleehan minun sitäkin ajatella! Mutta — toiselta puolen taas — velvollisuuteni sairasta Ellida-raukkaa kohtaan —! Oh, rakas Arnholm, — minä olen tosiaankin — monessa suhteessa — kuin kahden tulen välissä!
ARNHOLM. Boletten tähden teidän kenties ei tarvitse olla niin huolissanne — (Keskeyttäen.) tahtoisinpa tietää minne hän — minne he ovat menneet? (Menee avoimen oven luo ja katsoo ulos.)
WANGEL (Kulkee pianoa kohti.) Oi, uhraisinpa vaikka mitä — noiden kolmen tähden. — Kun vaan tietäisin miten — (Ellida tulee vasemmasta ovesta.)
ELLIDA (Reippaasti Wangelille.) Alä mene aamupäivällä kaupungille!
WANGEL. En, en menekään. Minä jään kotiin sinun luoksesi. (Osoittaa
Arnholmia, joka lähenee.) Mutta etkö tervehdi ystäväämme?
ELLIDA (Kääntyy.) Kas, tekö täällä, herra Arnholm! (Ojentaa hänelle kätensä.) Hyvää huomenta!
ARNHOLM. Hyvää huomenta, rouva Wangel. Ette siis olekaan tänään kylpemässä niinkuin tavallista?
ELLIDA. En, en, en! Siitä ei tänään tule mitään. Mutta ettekö istu hetkiseksi?
ARNHOLM. En, kiitoksia, — en nyt. (Katsoo Wangeliin.) Lupasin mennä tyttöjen luo puutarhaan.
ELLIDA. Herra ties, tapaatteko heitä puutarhassa. Minä en koskaan tiedä heidän olopaikastaan.
WANGEL. Kyllä he ovat varmaankin lammikolla.
ARNHOLM. Enköhän minä pääse heidän jäljilleen. (Nyökäyttää päätään, menee verannan kautta puutarhaan.)
ELLIDA. Wangel, mitä kello on?
WANGEL (Katsoo kelloaan.) Se on nyt hiukan yli yhdentoista.
ELLIDA. Hiukan yli. Ja kello yksitoista — puoli kaksitoista tänä yönä tulee laiva. Oo, kunhan kaikki olisi ohi!
WANGEL (Menee lähemmäksi häntä.) Rakas Ellida — yhtä asiaa sinulta kysyisin.
ELLIDA. Mitä asiaa?
WANGEL. Toissailtana — tuolla Näkövuorella — sanoit, että näinä kolmena viime vuonna usein olet nähnyt hänet ilmielävänä edessäsi.
ELLIDA. Niin, niin olen. Usko minua.
WANGEL. No, millaisena sinä hänet näit?
ELLIDA. Millaisenako hänet näin?
WANGEL. Tarkoitan, — miltä hän sinusta näytti, kun olit hänet näkevinäsi?
ELLIDA. Mutta, rakas Wangel, — tiedäthän jo itse, minkä näköinen hän on.
WANGEL. Oliko hän sen näköinen myös sinun mielikuvissasi.
ELLIDA. Oli, sennäköinen hän oli.
WANGEL. Juuri sellainen, jommoisena hänet eilen illalla näit edessäsi.
ELLIDA. Niin, juuri sellainen.
WANGEL. No, minkätähden sinä et siis häntä heti tuntenut?
ELLIDA (Säpsähtää.) Enkö tuntenut?
WANGEL. Et. Sanoit jälestäpäin itse, ettet heti tietänyt kuka tuo vieras mies oli.
ELLIDA (Hämmästyneenä.) Luulen todella, että olet oikeassa! Eikö se ole merkillistä, Wangel? Ajattele, että minä en heti häntä tuntenut!
WANGEL. Vasta silmistä, sanoit —
ELLIDA. Oi niin, — silmät! Silmät!
WANGEL. No, mutta Näkövuorella sanoit, että hän aina näyttäytyy sinulle sellaisena kuin hän silloin oli erotessanne. Silloin kymmenen vuotta takaperin.
ELLIDA. Sanoinko niin?
WANGEL. Sanoit.
ELLIDA. Hän näytti kai silloin jotenkin samanlaiselta kuin nyt.
WANGEL. Ei. Sinä kuvasit hänet aivan toisenlaiseksi toissailtana kotiin
palatessamme. Kymmenen vuotta sitten hänellä ei ollut partaa, sanoit.
Toisin hän oli puettukin. Ja rintasolki, jossa oli tuo helmi —?
Semmoista ei eilisellä miehellä ollutkaan.
ELLIDA. Ei, sitä hänellä ei ollut.
WANGEL (Katsoo tutkivasti häneen.) Ajattele siis hiukan, rakas Ellida. Tahi ehkä et enään oikein muista, minkänäköinen hän silloin oli, kun hän seisoi kanssasi Bratthammerilla?
ELLIDA (Muistellen, sulkee silmänsä hetkeksi.) En oikein selvästi. Ei, — tänään en sitä jaksa muistaa! Eikö se ole kummallista?
WANGEL. Eipä niinkään. Olet uudelleen nähnyt hänet elävänä edessäsi. Ja uusi kuva varjoo tuon vanhemman, niin ettet sitä enään voi nähdä.
ELLIDA. Luuletko niin, Wangel?
WANGEL. Luulen. Ja se varjoo sinun sairaita mielikuviasikin. Siksi on hyvä, että todellisuus kerran tuli.
ELLIDA. Hyvä? Sanotko, että se on hyvä?
WANGEL. Sanon, hyvä, että se tuli, — siitä voi tulla sinun parannuksesi.
ELLIDA (Istuu sohvaan.) Wangel, — tule ja istu tänne viereeni. Minä kerron sinulle kaikki ajatukseni.
WANGEL. Niin, tee se, rakas Ellida. (Istuu tuolille pöydän toiselle puolen.)
ELLIDA. Oli oikeastaan suuri onnettomuus — meille kummallekin — että juuri me jouduimme yhteen.
WANGEL (Säpsähtää.) Mitä sinä sanot!
ELLIDA. Niin. Onnettomuus se oli. Ja ymmärtäähän sen helposti. Eihän siitä voinut syntyä muuta kuin onnettomuutta. Siitä millä tavoin me jouduimme yhteen.
WANGEL. Mitä pahaa siinä sitten oli —?
ELLIDA. Kuule Wangel, — turhaan me kauvemmin valehtelemme itsellemme ja — toisillemme.
WANGEL. Valehtelemmeko me, sanotko niin!
ELLIDA. Niin me valehtelemme. Tai ainakin me peitämme totuuden toisiltamme. Sillä totuus — puhdas — väärentämätön totuus — on kuitenkin se — että sinä tulit sinne meille ja — ja ostit minut.
WANGEL. Ostit —! — Sanotko sinä — ostit!
ELLIDA. Oh, enhän minä ollut rahtuakaan sinua parempi. Minä suostuin kauppaan. Myin itseni.
WANGEL (Katsoo häneen tuskallisesti.) Ellida, — voitko todellakin puhua tuolla tavalla?
ELLIDA. Muuta sanaa siitä ei voi käyttää! Kauppa se oli! Sinä et enään kestänyt yksinäisyyttä kodissasi. Noudit itsellesi uuden vaimon —
WANGEL. Ja uuden äidin lapsilleni, Ellida.
ELLIDA. Ehkä sitäkin — noin muun ohella. Vaikka — sinä et vähääkään tiennyt, olisiko minusta äidiksi. Olithan vaan nähnyt minut — ja puhunut kanssani pari kertaa. Sitten syttyi sinussa halu minuun ja sinä —
WANGEL. Niin, sano sinä sitä vaan miksi tahdot.
ELLIDA. Ja minä puolestani —. Minä olin avuton ja neuvoton ja ihan yksin maailmassa. Olihan luonnollista, että minä suostuin — kun sinä tarjosit minulle elinkautisen toimeentulon.
WANGEL. Minä en ajatellut toimeentuloasi, rakas Ellida. Minä kysyin sinulta rehellisesti tahdoitko minun ja lasteni kanssa jakaa sen vähän, jota omakseni sanon.
ELLIDA. Niin, sinä kysyit. Mutta minun ei olisi kuitenkaan pitänyt suostua! Ei mistään hinnasta minun olisi pitänyt suostua. Minun ei olisi pitänyt myydä itseäni! Ennemmin ryhtyä halvimpaankin työhön — tyytyä kurjimpaankin elämään vapaaehtoisesti — ja omin ehdoin.
WANGEL (Nousee.) Ovatko siis ne viisi, kuusi vuotta, jotka olemme yhdessä eläneet, olleet sinulle ihan arvottomat.
ELLIDA. Oi, älä suinkaan niin luule, Wangel! Minun on ollut sinun luonasi niin hyvä olla kuin suinkin voi toivoa. Mutta minä en tullut sinun kotiisi vapaaehtoisesti. Se on pääasia.
WANGEL (Katsoo häneen.) Et — vapaaehtoisesti!
ELLIDA. En. Minä en lähtenyt kanssasi vapaaehtoisesti.
WANGEL (Hillitysti.) Ah — nyt muistan — tuon eilisen sanan.
ELLIDA. Siinä sanassa on kaikki kätkettynä. Se on luonut minulle valoa pimeyteeni. Ja siksi minä sen nyt huomaankin.
WANGEL. Mitä sinä huomaat?
ELLIDA. Minä huomaan, että se elämä, jota me kaksi elämme — ei ole avioliitto.
WANGEL (Katkerasti.) Se on totta. Se elämä, jota me nyt vietämme, ei ole avioliitto.
ELLIDA. Ei ole ennenkään ollut. Ei koskaan. Ei alusta pitäenkään (Katselee miettien eteensä.) Ensimäisestä — siitä olisi voinut tulla ehjä ja oikea avioliitto.
WANGEL. Ensimäisestä? Mitä ensimäistä sinä tarkoitat?
ELLIDA. Minun avioliittoani — hänen kanssaan.
WANGEL (Katselee häneen hämmästyneenä.) En ymmärrä sinua!
ELLIDA. Oi, rakas Wangel, — älkäämme valehdelko toisillemme. Eikä itsellemmekään.
WANGEL. Ei, — älkäämme valehdelko! Vaan entä sitten?
ELLIDA. Niin, näetkös, — me emme koskaan voi kiertää sitä tosiasiaa — että vapaaehtoinen lupaus on täysin yhtä sitova kuin vihkimys.
WANGEL. Mutta mitä ihmettä —!
ELLIDA (Nousee kiivaasti.) Anna minun lähteä luotasi, Wangel!
WANGEL. Ellida —! Ellida —!
ELLIDA. Niin, niin. — Anna minun vaan lähteä! Usko minua, — muuta neuvoa ei kuitenkaan ole. Muuta seurausta ei voi olla siitä, millä tavoin me kaksi jouduimme yhteen.
WANGEL (Hillityltä tuskalla.) Näin kauvas meidän siis piti erota toisistamme.
ELLIDA. Meidän täytyi. Muu ei ollut mahdollista.
WANGEL (Katsoo häneen raskasmielisesti.) En siis edes yhdyselämällämme ole voittanut sinua. En koskaan — koskaan, omistanut sinua täydellisesti.
ELLIDA. Oi Wangel — kunpa minä voisin rakastaa sinua niinkuin itse sydämestäni soisin! Niin lämpimästi kuin sinä ansaitset! Mutta minä tiedän hyvin: se tunne ei koskaan syty.
WANGEL. Siis eroa! Eroa, — laillista eroa sinä tahdot?
ELLIDA. Ystäväni, sinä ymmärrät huonosti tarkoitukseni. En minä välitä muodoista. Sillä ei asia minusta riipu noista ulkonaisista seikoista. Minä tahdon, että me kaksi suostumme vapaaehtoisesti päästämään toinen toisemme lupauksesta.
WANGEL (Katkerasti, hitaasti nyökäten.) Puramme taas kaupan — niinkö.
ELLIDA (Vilkkaasti.) Niin! Puramme taas kaupan!
WANGEL. Entä sitten, Ellida? Entä sen jälkeen? Oletko ajatellut miten meidän kummankin sitten käy? Minkälaiseksi sekä sinun että minun elämäni sitten muodostuu?
ELLIDA. Se on yhdentekevä. Senjälkeen saa käydä kuinka tahansa. Tärkeintä on kuitenkin se, jota sinulta pyydän ja rukoilen! Päästä minut vaan lupauksestani! Anna minulle vapauteni takaisin!
WANGEL. Ellida, — kauhean vaatimuksen sinä minulle asetat. Anna minulle ainakin aikaa miettiä päätöstäni. Puhukaamme tarkemmin asiasta. Ja suo toki itsellesikin aikaa ajatella mitä teet.
ELLIDA. Mutta eihän tässä ole enään aikaa tuhlata. Minunhan täytyy saada vapauteni takaisin jo tänäpäivänä!
WANGEL. Minkätähden juuri tänään?
ELLIDA. Sentähden, — että tänä yönä hän tulee.
WVANGEL (Säpsähtää.) Tulee! Hän! Mitä tekemistä tuolla tuntemattomalla miehellä on tässä asiassa?
ELLIDA. Minä tahdon vapaana kohdata hänet.
WANGEL. Ja mitä — mitä aiot sitten tehdä?
ELLIDA. Minä en tahdo puolustautua sillä, että olen toisen miehen vaimo. En puolustautua sillä, että minulla ei ole valitsemisen varaa. Sillä silloin ei asia tule ratkaistuksi.
WANGEL. Puhut valitsemisesta. Valitsemisesta, Ellida! Valitsemisesta tässä asiassa!
ELLIDA. Niin, valita minun täytyy. Valita kahdesta toinen. Joko antaa hänen lähteä yksin —. Tahi — seurata häntä.
WANGEL. Ymmärrätkö itse, mitä puhut. Seurata häntä! Uskoa kohtalosi hänen käsiinsä!
ELLIDA. Mutta uskoinhan minä kohtaloni sinunkin käsiisi. Ja lisäksi arvelematta.
WANGEL. Olkoon niin. Mutta hän! Ventovieras! Mies, jota tuskin tunnet!
ELLIDA. Oh, sinä olit minulle kenties vielä tuntemattomampi. Ja kuitenkin minä seurasin sinua.
WANGEL. Silloin sinä ainakin tiesit mikä elämä sinua odotti. Mutta nyt! Nyt? Ajattelehan toki! Mitä tiedät sinä nyt? Et mitään sinä tiedä. Et edes kuka — tai mikä hän on.
ELLIDA (Katselee miettien eteensä.) Se on totta. Mutta se se juuri onkin kammottavaa.
WANGEL. Niin, se on tosiaankin kammottavaa.
ELLIDA. Siksi minusta tuntuukin, että minun ikäänkuin täytyy alistua siihen.
WANGEL (Katsoo häneen.) Siksikö, että sinusta on kammottavaa?
ELLIDA. Niin. Juuri siksi.
WANGEL (Tulee lähemmäksi.) Kuule Ellida, — mitä sinä oikeastaan tarkoitat kammottavalla?
ELLIDA (Miettien.) Kammottavaa — on se, joka hirvittää ja viehättää.
WANGEL. Viehättää myös.
ELLIDA. Enin viehättää — luulen.
WANGEL (Hitaasti.) Sinä olet meren sukua.
ELLIDA. Niin on kammottavakin.
WANGEL. Ja kammottava on taas sukua sinulle. Sinä sekä kammotat että viehätät.
ELLIDA. Niinkö, Wangel?
WANGEL. Minä en sittenkään ole tuntenut sinua koskaan oikein. En koskaan perinpohjin. Se alkaa minulle nyt selvitä.
ELLIDA. Siksi sinun täytyykin antaa minulle vapaus. Päästä minut kaikista siteistä sinuun ja sinun omaisiisi! Minä en ole se, joksi minua luulit. Nythän sen itsekin huomaat. Nyt voimme erota toisistamme ymmärtäen toisemme — ja vapaaehtoisesti.
WANGEL (Synkästi.) Se olisi ehkä paras meille kummallekin —. Mutta minä en sittenkään voi! Sinä olet minulle kuin kammo, Ellida. Viehätys — sinussa on voimakkain.
ELLIDA. Sanotko niin?
WANGEL. Koettakaamme päästä tämä päivä päähän. Rauhallisesti punniten. Minä en uskalla sinua tänään vapauttaa ja päästää. Minulla ei ole lupaa siihen. Sinun itsesi vuoksi minulla ei ole lupaa siihen, Ellida. Minä käytän oikeuttani ja velvollisuuttani suojella sinua.
ELLIDA. Suojella? Millä sinä minua suojelet? Eihän mikään ulkonainen vaara tai väkivalta minua uhkaa. Syvemmällä se on se kammottava, Wangel. Se on vetovoima minun omassa mielessäni. Ja mitä sinä sille voit?
WANGEL. Minä voin tukea ja vahvistaa sinua taistelemaan sitä vastaan.
ELLIDA. Niin, — jos minä tahtoisin taistella.
WANGEL. Sinä et tahdo siis?
ELLIDA. Oi, sitähän minä juuri en tiedä.
WANGEL. Ensi yönä se on ratkaistu, rakas Ellida —
ELLIDA (Puhkee kiihkolla puhumaan.) Niin, ajattele! Ratkaisun hetki on niin lähellä! Ratkaisu koko eliniäksi!
WANGEL. — Ja huomenna. —
ELLIDA. Niin huomenna! Ehkä minun oikea tulevaisuuteni silloin on hukattu!
WANGEL. Oikea tulevaisuutesi —!
ELLIDA. Ehjä, täysi elämä vapaudessa, — hukattu, hukattu iäksi! Minun ja kenties — hänenkin.
WANGEL (Hiljemmin, tarttuu hänen ranteeseensa.) Ellida, rakastatko sinä tuota tuntematonta miestä?
ELLIDA. Rakastanko —! Oi, tiedänkö minä sitä! Minä tiedän vaan, että hän on minulle kammottava — ja että —
WANGEL. — Ja että?
ELLIDA (Riistäytyy irti.) — ja että minusta tuntuu kuin kuuluisin hänelle.
WANGEL (Painaa päänsä.) Minä alan ymmärtää kaikki.
ELLIDA. Ja mitä apua sinä tiedät tähän? Mitä sinä minulle neuvot?
WANGEL (Katsoo häneen synkästi.) Huomenna, — silloin hän on lähtenyt. Silloin ei onnettomuus enään sinua uhkaa. Ja silloin minä suostun päästämään ja vapauttamaan sinut. Me puramme kaupan, Ellida.
ELLIDA. Oi, Wangel! — Huomenna — silloinhan on jo liian myöhäistä —!
WANGEL (Katsoo puutarhaan päin.) Ajattele lapsia! Lapsia —!
Säästäkäämme ainakin heitä — vielä jonkun aikaa.
(Arnholm, Bolette, Hilde ja Lyngstrand tulevat puutarhaan.
Lyngstrand jättelee hyvästi ja menee vasemmalle. Muut
tulevat sisälle.)
ARNHOLM. No nyt me olemme suunnitelleet —
HILDE. Me aiomme illalla vuonolle ja —
BOLETTE. Ei, älä kerro!
WANGEL. Me kaksi olemme myöskin suunnitelleet.
ARNHOLM. Oh, — oletteko?
WANGEL. Huomenna lähtee Ellida Skjoldvikiin — joksikin aikaa.
BOLETTE. Lähtee —?
ARNHOLM. Sepä järkevä päätös, rouva Wangel.
WANGEL. Ellida haluaa kotiinsa takaisin. Takaisin merelle.
HILDE (Hypähtää Ellidaa kohti.) Lähdetkö sinä! Lähdetkö sinä pois meiltä!
ELLIDA (Pelästyneenä.) Mutta Hilde! Mikä sinua vaivaa?
HILDE (Tyyntyy.) Oh, ei mikään (Puoliääneen, kääntyy poispäin.) Lähde sinä vaan!
BOLETTE (Levottomana.) Isä — minä näen kasvoistasi — sinäkin lähdet
— Skjoldvikiin!
WANGEL. En suinkaan, en! Minä käyn siellä ehkä toisinaan —
BOLETTE. Ja täällä meidän luonamme —
WANGEL. Käyn myöskin —
BOLETTE. Toisinaan!
WANGEL. Lapsi kulta, sen täytyy olla niin. (Menee lattian poikki.)
ARNHOLM (Kuiskaa.) Me puhumme myöhemmin keskenämme, Bolette. (Menee
Wangelin luo. He puhelevat hiljaa ovella.)
ELLIDA (Puoliääneen Bolettelle.) Mikä Hildea vaivasi! Hänhän oli kuin poissa suunniltaan!
BOLETTE. Etkö koskaan ole huomannut mitä Hilde päivästä päivään täällä on kaivannut?
ELLIDA. Kaivannut?
BOLETTE. Siitä pitäen kun sinä tulit tänne.
ELLIDA. En, en, — mitä se on?
BOLETTE. Yhtä ainoata hellää sanaa sinulta.
ELLIDA. Ah —! Olisiko täällä minulla tehtävä! (Lyö kätensä yhteen päänsä yli ja tuijottaa liikkumattomana eteensä, ristiriitaisten ajatusten vallassa.)
(Wangel ja Arnholm tulevat kuiskutellen poikki lattian. Bolette kurkistaa oikeanpuoliseen sivuhuoneeseen. Avaa sitten oven.)
BOLETTE. Isä kulta, — nyt on ruoka pöydässä — jos —
WANGEL (Pakoittaen itsensä tyyneksi.) Onko, lapseni? Sepä hyvä. Tehkää hyvin, herra yliopettaja. Nyt menemme tyhjentämään "merenneidon" lähtömaljan.
(Menevät oikeanpuoliselle ovelle.)