VIIDES NÄYTÖS.
Nurkka tohtori Wangelin puutarhassa, ruutanalammikon läheisyydessä.
Hämärtyvä kesäyö.
ARNHOLM, BOLETTE, LYNGSTRAND ja HILDE veneessä, sauvovat rantaa pitkin vasemmalta.
HILDE. Kas, tästä me mukavasti voimme hypätä maalle!
ARNHOLM. Ei, ei, älkää tehkö sitä!
LYNGSTRAND. Minä en voi hypätä, neiti.
HILDE. Entä te, Arnholm, ettekö tekään voi hypätä?
ARNHOLM. Mieluummin jätän sen tekemättä.
BOLETTE. Lasketaan sitten maihin tuolla uimahuoneen portaiden luona.
(Sauvovat oikealle.)
(Samalla tulee Ballested oikealla polkua myöten, kantaen nuottikirjoja ja torvea. Tervehtii veneessä olijoita, kääntyy ja puhuttelee heitä. Vastaukset etenevät etenemistään.)
BALLESTED. Mitä sanotte? Tietysti englantilaisen höyrylaivan takia. Sillä se tulee tänne viimeisen kerran tänä vuonna. Mutta jos haluatte nauttia sävelistä, niin ette saa viipyä kauvan. (Huutaa.) Mitä? (Pudistaa päätään.) En voi kuulla mitä sanotte! (Ellida huivi pään ympäri kiedottuna, tulee tohtori Wangelin seurassa vasemmalta.)
WANGEL. Mutta, rakas Ellida, — minä vakuutan — siihen on vielä aikaa.
ELLIDA. Ei, ei, — ei ole! Hän voi tulla milloin tahansa.
BALLESTED (Ulkona portilla.) Kas, hyvää iltaa, herra tohtori! Hyvää iltaa!
WANGEL (Huomaa hänet.) Tekö siellä? Saadaanko soittoa tänäkin yönä?
BALLESTED. Saadaan. "Torviseitsikko" aikoo esiintyä. Tähän aikaan ei ole puutetta juhlatilaisuuksista. Tänä yönä puhallamme englantilaisen kunniaksi.
ELLIDA. Englantilaisen! Joko se on näkyvissä?
BALLESTED. Ei vielä. Mutta onhan se tulossa — saarien välitse.
Ennenkun aavistammekaan on se jo täällä.
ELLIDA. Niin — niin se on.
WANGEL (Puoleksi Ellidalle.) Tänä yönä se käy täällä viimeisen kerran.
Sitten se ei enään tule.
BALLESTED. Surullinen ajatus tosiaan, herra tohtori. Mutta senpä tähden me niinkuin sanoin, aiomme soittaa sen kunniaksi. Hohoo — jaa, niin — niin! Suven suloinen aika on kohta mennyt. "Koht' on kaikki salmet jäässä", niinkuin murhenäytelmässä sanotaan.
ELLIDA. Kaikki salmet jäässä — niin.
BALLESTED. Surulliseksi se ajatus tekee mielen. Nyt olemme olleet kesän huolettomia lapsia viikkoja, kuukausiakin. Kovalta tuntuu taas totutella pimeyteen. Niin, ensi aikoina, minä tarkoitan. Sillä ihminen voi alki — — a — klimatiseerautua, rouva Wangei. Voi kun voikin (Tervehtii ja menee vasemmalle.)
ELLIDA (Katselee vuonolle.) Voi, tätä tuskallista jännitystä! Tätä viimeistä odotusta ennen ratkaisua.
WANGEL. Olet siis järkähtämättömästi päättänyt itse puhutella häntä.
ELLIDA. Minun täytyy puhutella häntä. Sillä täytyyhän minun valita vapaaehtoisesti.
WANGEL. Sinulla ei ole valinnan varaa, Ellida. Sinulla ei ole lupaa valita. Minä en anna sinulle lupaa.
ELLIDA. Valitsemasta et voi minua estää. Et sinä eikä kukaan muu. Sinä voit kieltää minua matkustamasta hänen kanssaan — seuraamasta häntä — jos minä sen valitsen. Sinä voit pitää minua täällä väkivallalla. Vasten minun tahtoani. Sen voit tehdä. — Mutta että minä valitsen — sisimmässä sielussani valitsen hänet enkä sinua, — jos minä tahdon ja minun täytyy valita niin, — sitä sinä et voi estää.
WANGEL. En, olet oikeassa. Minä en voi sinua estää.
ELLIDA. Ja eihän minulla ole mitään, mikä estäisi minua siitä. Täällä kotona ei ole mikään tahi kukaan pidättämässä tai sitomassa minua. Minä olen ilman juuria sinun talossasi, Wangel. Lapsesi eivät ole minun. Eivät sydämeltään minun, tarkoitan. Eivät ole koskaan olleet. — Kun lähden — jos lähden, — joko hänen seurassaan ensi yönä — tai Skjoldvikiin huomenna, niin ei minulla ole edes yhtä ainoata avainta luovutettavana, ei minkäänlaista käskyä annettavana. Niin ventovieras minä olen sinun talossasi. Niin täydellisesti ulkopuolella kaiken minä olen ollut ensi hetkestä alkaen.
WANGEL. Sinä olet itse tahtonut niin.
ELLIDA. En, sitä minä en ole tahtonut. En ole tahtonut enkä ollut tahtomatta. Minä olen vaan antanut kaiken jäädä sillensä, kuin se oli tänne tullessani. Sinä, — vaan ei kukaan muu — sinä olet tahtonut asiat sille kannalle.
WANGEL. Sinun parastasi minä tarkoitin.
ELLIDA. Niin tarkoitit, Wangel, sen kyllä tiedän. Mutta tämä on nyt seuraus. Tämä on kosto. Sillä nyt täällä ei ole mitään sitovaa voimaa, — ei mitään tukea minulle — ei apua, — ei kiintymystä siihen, jonka olisi pitänyt olla meidän yhteistä sisäistä omaisuuttamme.
WANGEL. Huomaanhan minä sen, Ellida. Ja siksi sinä huomispäivästä saatkin vapautesi takaisin. Sitten saat elää omaa elämääsi.
ELLIDA. Ja sitä sinä sanot minun omaksi elämäkseni! Oi ei, minun oma oikea elämäni suistui radaltaan silloin kun suostuin elämään yhdessä sinun kanssasi (Vääntelee käsiään tuskallisesti ja avuttomasti.) Ja nyt, — tänä yönä — puolen tunnin kuluttua — tulee hän, jonka minä petin, — hän, jolle minun olisi pitänyt pysyä järkähtämättömän uskollisena, samoin kuin hän on ollut uskollinen minulle! Nyt tulee hän ja tarjoo minulle — viimeisen ja ainoan kerran — tilaisuuden elää elämäni uudestaan — elää omaa oikeata elämääni, — sitä elämää, joka kammottaa ja viehättää — ja josta minä en voi luopua. En vapaaehtoisesti!
WANGEL. Juuri sentähden tulee minun, sinun miehenäsi — ja lääkärinäsi samalla, — ottaa sinulta valta — ja toimia sinun puolestasi.
ELLIDA. Niin, Wangel, sen minä ymmärrän. Oi usko minua, toisinaan minusta tuntuu siltä, kuin saisin rauhan ja pelastuksen, jos turvautuisin hartaasti sinuun — ja koettaisin uhmata kaikkia viehättäviä ja kammottavia voimia. Mutta minä en voi tehdä sitäkään. Ei, ei, — minä en voi sitäkään!
WANGEL. Tule, Ellida, — kävellään hetkinen.
ELLIDA. Tulisin mielelläni, mutta minä en uskalla. Sillä sanoihan hän, että minun piti täällä odottaa häntä.
WANGEL. Tule vaan. Siihen on kyllin aikaa vielä.
ELLIDA. Onko, luuletko niin?
WANGEL. Hyvän aikaa, sen vakuutan.
ELLIDA. Menkäämme siis.
(Menevät oikealle. Samassa tulevat Arnholm ja
Bolette lammikon takaa.)
BOLETTE (Huomaa poismenevät.) Kas, tuolla —!
ARNHOLM (Hiljaa.) Hss, — antaa heidän mennä.
BOLETTE. Ymmärrättekö mikä heidän väliinsä on tullut näinä viime päivinä?
ARNHOLM. Oletteko huomannut jotain?
BOLETTE. Enkö olisi!
ARNHOLM. Tarkoitan jotain erityistä?
BOLETTE. Olen. Yhtä ja toista. Ettekö te ole?
ARNHOLM. Oh, en oikein tiedä —
BOLETTE. Olette kyllä. Mutta ette vaan tahdo sanoa.
ARNHOLM. Luulen, että tuo matka on tekevä hyvää äitipuolellenne.
BOLETTE. Luuletteko?
ARNHOLM. Ja eiköhän liene paras teille kaikillekin, että hän jonkun aikaa on poissa kotoa?
BOLETTE. Jos hän huomenna aamulla muuttaa takaisin Skjoldvikiin, ei hän sieltä koskaan enään palaa tänne.
ARNHOLM. Mutta, rakas Bolette, mistä te sen olette päähänne saanut?
BOLETTE. Siitä olen ihan varma. Saattepa nähdä! Niin tulee käymään — hän ei sieltä palaa. Ei ainakaan niin kauvan kuin Hilde ja minä olemme talossa.
ARNHOLM. Hildekin?
BOLETTE. No, Hilde kenties menisi mukiin. Sillä hänhän on melkein lapsi vielä. Ja muutenkin hän pohjaltaan jumaloi Ellidaa, luulen. Mutta toisin on minun laitani. Äitipuoli, joka tuskin on vanhempi itseäni —
ARNHOLM. Rakas Bolette — teidän ei tarvinne kovin kauvan odottaa, ennenkun pääsette täältä pois.
BOLETTE (Vilkkaasti.) Sanotteko niin! Olette siis puhunut isän kanssa matkastani?
ARNHOLM. Olen kyllä senkin tehnyt.
BOLETTE. No, ja mitä hän sanoi!
ARNHOLM. Hm, — teidän isällänne on ollut näinä päivinä niin paljon muuta ajattelemista —
BOLETTE. Niin, niin, sanoinhan minä sen jo ennakolta.
ARNHOLM. Mutta siltä kuulosti, ettei teillä siltä taholta ole juuri apua odotettavissa.
BOLETTE. Eikö —!
ARNHOLM. Hän selitti minulle asemansa. Arveli, että se olisi aivan mahdotonta hänelle.
BOLETTE (Nuhtelevasti.) Ja sitten te kuitenkin hennotte uskotella minulle, että —
ARNHOLM. Sitä en suinkaan ole tehnyt, rakas Bolette. Teistä itsestänne kokonaan riippuu pääsettekö vai ette ulos maailmaan.
BOLETTE. Minkä sanotte minusta riippuvan?
ARNHOLM. Pääsettekö maailmaan. Pääsettekö oppimaan kaikkea sitä, johon teillä on luontainen halu. Saatteko osanne kaikesta siitä, jota täällä kotona kaipaatte. Saatteko elää elämänne onnellisemmissa oloissa, Bolette. Mitä siihen sanotte?
BOLETTE (Lyö kätensä yhteen.) Oi, hyvä Jumala —! Mutta sehän on aivan mahdotonta, se mitä sanotte. Kun isä ei voi eikä tahdo, niin —. Sillä eihän minulla ole ketään muuta maailmassa, johon voisin turvautua.
ARNHOLM. Ettekö voisi taipua ottamaan apua vanhal — entiseltä opettajaltanne?
BOLETTE. Teiltä, herra Arnholm! Tahtoisitteko te todellakin —?
ARNHOLM. Auttaa teitä? Tahtoisin, sydämestäni. Kaikin tavoin. Siihen voitte luottaa — suostutteko siis? Mitä? Suostutteko siihen?
BOLETTE. Suostunko! Päästä pois, — nähdä maailmaa, — oppia jotakin perinpohjin! Kaikki se mikä minusta aina on näyttänyt suurelta, ihanalta mahdottomuudelta —!
ARNHOLM. Niin, kaikki se voi nyt muuttua teille todellisuudeksi. Jos vaan itse tahdotte.
BOLETTE. Ja kaikkeen tähän onneen te tahdotte minut auttaa! Oh, ei, — mutta sanokaapas — voinko minä ottaa vastaan sellaista uhrausta vieraalta ihmiseltä?
ARNHOLM. Minulta voitte sen huoleti ottaa vastaan, Bolette. Minulta voitte ottaa vastaan mitä tahansa.
BOLETTE (Tarttuu hänen käsiinsä.) Niin, melkein minustakin tuntuu, että voisin! En tiedä, mistä se tulee, mutta — (Huudahtaa.) Oi, nyt minä voisin yhtä haavaa nauraa ja itkeä ilosta! Onnesta! Oi, — saanhan siis kuitenkin elää, elää. Aloin jo pelätä, että hukkaisin koko elämäni.
ARNHOLM. Sitä teidän ei tarvitse surra, rakas Bolette. Mutta nyt tulee teidän sanoa minulle aivan suoraan — onko mitään — mitään, joka sitoo teitä tänne?
BOLETTE. Sitoo minua? Ei, ei mitään.
ARNHOLM. Ei kerrassaan mitään?
BOLETTE. Ei, ei minkäänlaista. Niin, tosin — isä kyllä sitoo tavallansa. Ja Hilde myöskin.
ARNHOLM. No, — isästänne teidän kuitenkin täytyy joskus erota. Ja tuleehan Hildekin kerran kulkemaan omaa tietänsä elämässä. Tämä on siis vaan ajan kysymys. Ei muuta. Eikö siis mikään muu side teitä pidätä, Bolette? Ei minkäänlainen suhde.
BOLETTE. Ei, ei mikään! Sen puolesta voin hyvin matkustaa, vaikka minne tahansa.
ARNHOLM. No, koska niin on laita, rakas Bolette, — niin sitten saatte matkustaa minun kanssani.
BOLETTE (Taputtaa käsiään.) Oi, hyvä Jumala taivaassa — kuinka olen onnellinen!
ARNHOLM. Sillä minä toivon, että te täysin luotatte minuun.
BOLETTE. Teihin minä luotan täydellisesti!
ARNHOLM. Siis te uskallatte täysin turvallisesti uskoa itsenne ja tulevaisuutenne minun käsiini, Bolette? Eikö niin? Uskallattehan sen tehdä?
BOLETTE. Tietysti uskallan! Miksi en sitä uskaltaisi? Kuinka voitte muuta luullakaan! Te, minun vanha opettajani — entinen opettajani tarkoitan.
ARNHOLM. Ei yksin siitä syystä. Sitä puolta asiasta en enään tarkoita. Mutta — no — te olette siis vapaa, Bolette. Mikään suhde ei ole teitä sitomassa. Nyt voin siis kysyä teiltä, voisitteko — tahtoisitteko sitoa itsenne minuun — eliniäksenne?
BOLETTE (Peräytyy pelästyneenä.) Ah, — mitä te sanotte!
ARNHOLM. Koko eliniäksenne, Bolette. Voitteko ruveta minun vaimokseni?
BOLETTE (Puoleksi itsekseen.) Ei, ei, ei! Tämä on mahdotonta —? Aivan mahdotonta!
ARNHOLM. Olisiko se teistä tosiaan niin aivan mahdotonta —?
BOLETTE. Mutta ette suinkaan tarkoita täyttä totta sillä mitä sanotte, herra Arnholm! (Katsoo häneen.) Tai — Jos kumminkin —. Sitäkö tarkoititte — kun tarjouduitte tekemään niin paljon minun hyväkseni?
ARNHOLM. Kuulkaa minua, Bolette. Tämä on teille niin odottamatonta, huomaan —
BOLETTE. Niin, kuinka semmoinen tarjous — teidän puoleltanne — voisi muuta — kuin hämmästyttää minua!
ARNHOLM. Olette ehkä oikeassa. Ettehän tiennyt — ette voinut tietää, että teidän tähtenne minä tänne tulin.
BOLETTE. Minun — minunko tähteni te olette tullut tänne?
ARNHOLM. Niin, niin tulin, Bolette. Keväällä sain kirjeen isältänne. Ja siinä oli eräs lause, joka sai minut siihen luuloon — hm — että te muistelitte entistä opettajaanne lämpimämmin kuin vanhaa ystävää.
BOLETTE. Kuinka isä voi mennä semmoista kirjoittamaan?
ARNHOLM. Hän ei ollutkaan sitä tarkoittanut. Mutta minä rupesin sen johdosta haaveksimaan, että täällä muuan nuori tyttö kaipasi minua — Ei, älkää keskeyttäkö, rakas Bolette! Ja, — näettekö, kun mies minun tavoin on jättänyt varsinaiset nuoruutensa päivät taakseen, silloin tekee sellainen usko — tai kuvittelu — uskomattoman syvän vaikutuksen. Minussa heräsi lämmin kiitollinen kiintymys teihin. Minun täytyi matkustaa luoksenne. Nähdä teidät jälleen. Sanoa teille, että tunsin teitä kohtaan samoja tunteita, kun luulottelin teissä olevan minua kohtaan.
BOLETTE. Mutta nyt te tiedätte, että niin ei olekkaan! Että olette erehtynyt!
ARNHOLM. Siitä ei ole apua, Bolette. Teidän kuvanne, — semmoisena kuin se on sielussani — tulee aina sitä vallitsemaan. Te ette kenties sitä käsitä. Mutta niin on asia.
BOLETTE. En koskaan olisi luullut, että tämmöistä voisi tapahtua.
ARNHOLM. Mutta kun nyt näette, että kuitenkin voi! Mitä nyt sanotte,
Bolette? Ettekö voisi päättää — niin päättää ruveta minun vaimokseni?
BOLETTE. Voi, se tuntuu minusta niin perin mahdottomalta, herra Arnholm. Olettehan te ollut minun opettajani. En voi kuvitellakaan, että olisin jossain muussa suhteessa teihin.
ARNHOLM. Niin, niin, — koska se teistä kerran on niin mahdotonta — jää suhteemme siis entiselleen, rakas Bolette.
BOLETTE. Mitenkä tarkoitatte?
ARNHOLM. Minä pysyn tietysti sittenkin tarjouksessani. Minä olen pitävä huolta siitä, että pääsette täältä pois ja saatte nähdä maailmaa. Saatte oppia sitä, mihin teillä on enin halua. Saatte elää riippumattomissa oloissa. Myöhemminkin tulen huolehtimaan teidän toimeentulostanne. Sillä minussa teillä on aina hyvä, uskollinen, luotettava ystävä. Olkaa varma siitä!
BOLETTE. Mutta hyvänen aika, — herra Arnholm — onhan se kaikki nyt mahdotonta.
ARNHOLM. Onko sekin mahdotonta?
BOLETTE. Ymmärrättehän sen itsekin! Sen jälkeen, mitä minulle sanoitte, — ja sen vastauksen jälkeen, jonka teille annoin. — Voittehan itsekin käsittää, että nyt minun on mahdoton ottaa teiltä niin äärettömän paljon! En mitään, yhtään mitään voi teiltä ottaa vastaan. En koskaan tämän jälestä!
ARNHOLM. Tahdotteko siis ennemmin jäädä kotiin ja hukata elämänne?
BOLETTE. Oi, on niin kauhean tuskallista sitä ajatella!
ARNHOLM. Heitätte siis kaiken toivonne päästä näkemään maailmaa.
Heitätte siis kaiken sen, jonka saavuttamista täällä olette uneksinut.
Tietäen, että maailmassa on niin äärettömän paljon elettävää — ette
kuitenkaan tahdo päästä sitä elämään? Ajatelkaa tarkoin, Bolette.
BOLETTE. Niin, niin — tuo kaikki on totta, herra Arnholm.
ARNHOLM. Ja sitten, kun teidän isänne kerran on poissa — olette ehkä avuttomana ja yksin maailmassa. Tai kenties täytyy teidän mennä miehelle, — jota kohtaan — mahdollisesti — ette myöskään tunne rakkautta.
BOLETTE. Oi niin, — huomaan kyllä, kuinka totta kaikki, — kaikki on, mitä sanotte. Mutta kuitenkin —! Tai ehkä sittenkin —?
ARNHOLM (Nopeasti.) No!
BOLETTE (Katsoo epätietoisena häneen.) Ehkei se sentään oiisi niin mahdotonta. —
ARNHOLM. Mikä, Bolette!
BOLETTE. Tehdä sittenkin niin, — suostua siihen, — siihen, — mitä minulle ehdotitte.
ARNHOLM. Tarkoitatteko, että te kenties kuitenkin voisitte suostua —?
Että te ainakin suotte minulle ilon auttaa teitä uskollisena ystävänä.
BOLETTE. Ei, ei, ei! Siihen en koskaan suostu! Sillä se on ihan mahdotonta. — Ei, — herra Arnholm, — ottakaa sitten ennemmin minut.
ARNHOLM. Bolette! Te tahdotte siis kuitenkin!
BOLETTE. Niin, — minä luulen että — tahdon.
ARNHOLM. Suostutte siis kuitenkin minun vainiokseni!
BOLETTE. Suostun. Jos teistä vielä tuntuu, että — että voitte ottaa minut.
ARNHOLM. Jos minusta tuntuu —! (Tarttuu hänen käteensä.) Oi, kiitos, kiitos, Bolette! Mitä äsken sanoitte, — teidän epätietoisuutenne, — se ei minua säikytä. Jos en nyt vielä omistakkaan teidän sydäntänne kokonaan, niin olen sen voittava. — Oi, Bolette, käsilläni minä teitä kannan!
BOLETTE. Ja minä saan nähdä maailmaa. Saan elää mukana elämässä. Sen olette luvannut minulle.
ARNHOLM. Ja sanassani pysyn.
BOLETTE. Ja saan oppia kaikkea, mitä haluan.
ARNHOLM. Niin, minä rupean itse teidän opettajaksenne. Niinkuin ennen,
Bolette. Muistatteko viimeistä vuotta koulussa. —
BOLETTE (Hiljaa ajatuksiinsa vajoten.) Mikä onni — tietää olevansa vapaa — ja pääsevänsä uusiin oloihin. Eikä tarvitse huolehtia tulevaisuudestaan. Ei vaivata päätään tuon tyhmän toimeentulon tähden. —
ARNHOLM. Ei, sen takia ei teidän koskaan tarvitse päätänne vaivata. Ja — eikö niin, rakas Boletteni, — sekin on jo hyvä asia? Vai miten?
BOLETTE. Hyvä se on sekin. Se on varma.
ARNHOLM (Laskee kätensä hänen vyötäisilleen.) Oi, saattepa nähdä kuinka hauskaa ja huoletonta meillä yhdessä tulee olemaan! Ja kuinka tyynesti ja turvallisesti ja toisiimme luottaen me tulemme elämään, me molemmat, Bolette!
BOLETTE. Niin, minäkin alan uskoa että — luulen tosiaankin — että tämä voi käydä päinsä. (Katsoo oikealle ja irtautuu äkisti.) Ah! Älkää vaan puhuko mitään tästä!
ARNHOLM. Mikä on, ystäväni?
BOLETTE. Oh, tuolla tuo säälittävä. (Osoittaa.) Katsokaa tuonne.
ARNHOLM. Isännekö —?
BOLETTE. Ei, vaan tuo nuori kuvanveistäjä. Hän tulee tuolla Hilden kanssa.
ARNHOLM. Lyngstrand! No, mikäs häntä vaivaa?
BOLETTE. Oh, tiedättehän miten heikko ja kivuloinen hän on.
ARNHOLM. Niin, ellei se vaan ole tyhjää kuvittelua.
BOLETTE. Ei, kyllä se on ihan totta. Ei hän varmaankaan kauvan elä.
Mutta ehkä se onkin hänelle parasta.
ARNHOLM. Miksi se olisi parasta, ystäväni?
BOLETTE. Siksi — siksi ettei hänestä kuitenkaan koskaan tule taiteilijaa. — Mennään pois, ennenkun he tulevat.
ARNHOLM. Kernaasti, rakas Bolette.
(Hilde ja Lyngstrand tulevat lammikon luo.)
HILDE. Hoi! Minne kiire? Odottakaapas meitäkin, hyvä herrasväki!
ARNHOLM. Me käymme Boletten kanssa hiukan edellä. (Menee Boletten kanssa vasemmalle.)
LYNGSTRAND (Hymyilee.) Täällä on niin hupaista nykvään. Kaikki ihmiset kulkevat parittain. Aina kaksittain.
HILDE (Katsoo heidän jälkeensä.) Voisinpa melkein vannoa, että hänellä on kosimatuumat mielessä.
LYNGSTRAND. Vai niin? Oletteko huomannut jotain sinnepäin?
HILDE. Sehän ei ole vaikeata — kun on silmät päässä.
LYNGSTRAND. Mutta neiti Bolette ei huoli hänestä. Siitä olen varma.
HILDE. Ei. Sillä Arnholm on hänen mielestään käynyt niin vanhannäköiseksi. Ja hän pelkää, että hän tulee pian kaljupäiseksi.
LYNGSTRAND. Eikä yksin siitä syystä. Hän ei menisi Arnholmille missään tapauksessa.
HILDE. Mistä te sen tiedätte?
LYNGSTRAND. Koska hän on luvannut ajatella erästä toista.
HILDE. Vain ajatella?
LYNGSTRAND. Hänen poissaollessaan, niin.
HILDE. Silloin te itse olette varmaankin se, jota hänen pitää ajatella!
LYNGSTRAND. Voihan olla niin.
HILDE. Onko hän luvannut sen teille?
LYNGSTRAND. Niin ajatelkaas — hän on sen luvannut! Mutta älkää vain ilmaisko hänelle, että tiedätte siitä.
HILDE. Siitä taivas minut varjelkoon. Minä olen vaiti kuin hauta.
LYNGSTRAND. Eikö hän ole kovin hyvä minua kohtaan!
HILDE. Ja kun te sitten palaatte kotiin, — menettekö sitten kihloihin hänen kanssaan? Ja naitteko hänet myös?
LYNGSTRAND. Ei, se ei sovi oikein minun suunnitelmiini. Sillä minä en uskalla ajatella naimista ensi vuosina. Ja kun minä vihdoin pääsen niin pitkälle, on Bolette jo käynyt melkein hiukan liian vanhaksi minulle, luulisin.
HILDE. Mutta sentään te tahdotte, että hänen pitää täällä ajatella teitä?
LYNGSTRAND. Niin, sillä se olisi niin hyödyllistä minulle. Minun taiteelleni — ymmärrättekö. Ja hänhän voi sen niin helposti tehdä, hän, jolla ei itsellään ole mitään elämäntehtävää. — Mutta hyvä hän on joka tapauksessa.
HILDE. Luuletteko, että te voitte paremmin työskennellä, kun tiedätte, että Bolette täällä ajattelee teitä?
LYNGSTRAND. Niin, siltä minusta tuntuu. Sillä nähkääs, kun tietää, että jossain maailmassa on nuori, hieno ja vaitelias nainen, joka kulkee hiljaisissa unelmissa, muistellen jotakuta —. Sen pitäisi minusta olla niin — niin —. Minä en oikein löydä sanaa, jolla sen ilmaisisin.
HILDE. Tarkoitatteko ehkä — jännittävää?
LYNGSTRAND. Jännittävää? Meneehän se. Jännittävää minä tarkoitan. Tahi jotain samantapaista. (Katsoo hetken Hildeen.) Te olette niin älykäs, neiti Hilde, niin kovin älykäs. Kun minä palaan kotiin, olette te suunnilleen samanikäinen kuin teidän sisarenne nyt! Ehkä te olette samannäköinenkin, kuin sisarenne nyt. Ja ehkä teillä on sama mielikin kuin hänellä nyt. Että te olette niinkuin oma itsenne ja hän yht'aikaa — yhdessä olennossa, niin sanoakseni.
HILDE. Tahtoisitteko että olisi niin?
LYNGSTRAND. En oikein tiedä. Niin, luulenpa melkein, että tahtoisin. Mutta nyt — tänä kesänä — tahdon mieluimmin että olette vain oma itsenne. Ja juuri semmoinen kuin olette.
HILDE. Pidättekö minusta enin tämmöisenä?
LYNGSTRAND. Pidän, minä pidän teistä niin kovin tuommoisena.
HILDE. Hm, — sanokaapas, te, joka olette taiteilija, — onko teistä hyvä, että minä aina käyn vaaleassa kesäpuvussa?
LYNGSTRAND On, se on minusta hyvä.
HILDE. Pukevatko vaaleat värit siis minua, teidän mielestänne?
LYNGSTRAND. Vaalea pukee teitä erinomaisesti, minun mielestäni.
HILDE. Mutta sanokaapas — te, joka olette taiteilija, — mitenhän musta minulle sopisi?
LYNGSTRAND. Mustako, neiti Hilde?
HILDE. Niin, jos olisin kokonaan mustissa. Luuletteko, että minä näyttäisin kauniilta?
LYNGSTRAND. Mustahan ei oikeastaan ole kesävärejä. Muuten näyttäisitte erittäin kauniilta mustissakin. Juuri teidän ulkomuotoonne se olisi omiaan.
HILDE (Katselee eteensä.) Mustissa ylös kaulaan saakka. — Musta röyhelö sen ympärillä. — Mustat hansikkaat. — Ja niskassa pitkä, musta harso.
LYNGSTRAND. Jos te olisitte noin puettu, neiti Hilde, toivoisin olevani maalari — ja maalaisin teidät nuorena, kauniina, surevana leskenä.
HILDE. Tahi nuorena, surevana morsiamena.
LYNGSTRAND. Niin, siksi te vielä paremmin sopisitte. Mutta ette suinkaan tahtoisi pukeutua semmoiseen pukuun?
HILDE. En oikein tiedä. Mutta se on minusta niin jännittävää.
LYNGSTRAND. Jännittävää?
HILDE. Jännittävää ajatella, niin. (Osoittaa äkkiä oikealle.) Ei mutta, katsokaapas tuonne!
LYNGSTRAND (Katsoo.) Se suuri englantilainen laiva! Ja aivan laiturin ääressä!
(Wangel ja Ellida tulevat näkyviin lammen luona.)
WANGEL. Ei, vakuutan sinulle, rakas Ellida, — sinä erehdyt! (Huomaa toiset.) No, täälläkö te molemmat olette? Eikö totta, herra Lyngstrand, — se ei vielä ole näkyvissä.
LYNGSTRAND. Suuri englantilainenko?
WANGEL. Niin, se!
LYNGSTRAND (Osoittaa.) Tuossa se höyryää, herra tohtori.
ELLIDA. Oh —! Tiesinhän minä sen.
WANGEL. Se on tullut!
LYNGSTRAND. Tullut kuin varas yöllä, voi siitä hyvin sanoa. Niin kuulumattoman hiljaa —
WANGEL. Saattakaa te Hildeä alas laiturille. Kiiruhtakaa! Hän tahtoo varmaankin kuulla soittoa.
LYNGSTRAND. Me olimmekin juuri menossa, herra tohtori.
WANGEL. Me tulemme ehkä jälestä. Vähän ajan kuluttua.
HILDE (Kuiskaa Lyngstrandille.) Nuo kaksi kulkevat myös parittain (Menee Lyngstrandin kanssa puutarhan kautta vasemmalle. Seuraavan aikana kuuluu torvisoittoa kaukaa vuonolta.)
ELLIDA. Se on tullut! Hän on täällä! Minä tunnen sen.
WANGEL. Paras että menet huoneeseen, Ellida. Anna minun yksin puhua hänen kanssaan!
ELLIDA. Oh, — se on mahdotonta! Mahdotonta, minä sanon! (Kirkaisee.)
Ah, — näetkö tuossa hän on, Wangel!
(Tuntematon tulee vasemmalta, pysähtyen polulle,
ulkopuolelle aitaa.)
TUNTEMATON (Tervehtien.) Hyvää iltaa. Tässä minä taas olen, Ellida.
ELLIDA. Niin, niin, niin — hetki on tullut.
TUNTEMATON. Oletko siis matkakunnossa? Vai etkö ole?
WANGEL. Näette kai itsekin, että hän ei ole.
TUNTEMATON. Minä en tarkoita matkavaatteita tai muuta sellaista. En myöskään ahdettuja matkalaukkuja. Kaikkea sitä mitä hän matkalla tarvitsee, on minulla tuolla laivassa. Hytinkin olen hänelle varannut (Ellidalle.) Minä kysyn sinulta siis, oletko valmis lähtemään minun kanssani, — vapaaehtoisesti lähtemään minun kanssani?
ELLIDA (Rukoilevasti.) Oi älkää kysykö minulta. Älkää kiusatko minua!
TUNTEMATON. Nyt soitetaan ensi kertaa laivalla. Nyt on sinun vastattava tuletko vai etkö.
(Etäältä kuuluu laivakellon läppäys.)
ELLIDA (Vääntää käsiään.) Ratkaisu! Ratkaisu koko elämäniäksi! Eikä koskaan voi sitä korjata!
TUNTEMATON. Ei koskaan! Puolen tunnin päästä on jo myöhäistä.
ELLIDA (Katsoo pelokkaasti ja tutkivasti häneen.) Minkätähden te pidätte niin järkähtämättömästi kiinni minusta?
TUNTEMATON. Etkö sinä tunne samoin kuin minä, että me kaksi kuulumme yhteen.
ELLIDA. Tarkoitatteko sen lupauksen tähden?
TUNTEMATON. Lupaus ei sido ketään. Ei miestä eikä naista. Kun minä niin järkähtämättömästi pidän kiinni sinusta, tapahtuu se sentähden etten muuta voi.
ELLIDA (Hiljaa ja vavisten.) Miksi ette tullut ennen?
WANGEL. Ellida!
ELLIDA. Oi, — tätä, joka vetää ja kutsuu ja kiehtoo — tuntematonta kohti! Koko meren voima on siihen koottuna!
(Tuntematon astuu aidan yli.)
ELLIDA (Peräytyy Wangelin taakse.) Mitä te aiotte? Mitä te tahdotte?
TUNTEMATON. Minä sen näen ja kuulen, Ellida, — sinä siis valitset lopulta minut.
WANGEL (Astuu häntä vastaan.) Minun vaimollani ei ole mitään valittavana. Minun asiani on sekä valita hänen puolestaan — että varjella häntä. Varjella niin! Ellette suori tiehenne täältä — pois maasta — ja pysy iäksi poissa — tiedättekö mikä teitä odottaa?
ELLIDA. Ei, ei, Wangel! Ei niin!
TUNTEMATON. Mitä te minulle voitte?
WANGEL. Minä vangitutan teidät pahantekijänä! Nyt heti! Ennenkun ehditte laivaan! Sillä minä tiedän tuosta murhasta, joka tapahtui Skjoldvikissa.
ELLIDA. Oi, Wangel — kuinka sinä voit —!
TUNTEMATON. Sitä minä odotin. Ja sentähden — (Ottaa povitaskustaan revolverin) — sentähden varustin itseni tällä aseella.
ELLIDA (Heittäytyy Wangelin eteen.) Ei, ei — älkää tappako häntä!
Ennemmin sitten minut!
TUNTEMATON. En sinua enkä häntä. Ole huoleti sen puolesta. Tämä on vain omaan tarpeeseeni. Sillä minä tahdon elää ja kuolla vapaana miehenä.
ELLIDA (Kasvavalla mielenliikutuksella.) Wangel! Suo minun sanoa se sinulle — sanoa tässä, hänen kuullensa! Sinä voit tosin pidättää minut täällä! Sinullahan on siihen valta ja keinot sen käyttämiseen! Ja niinhän sinä aiot tehdä! Mutta minun mieleni — kaikki minun ajatukseni, — kaikki minun kaihoni ja toiveeni, — niitä sinä et voi sitoa! Ne lentävät ja liihottelevat — pois siihen tuntemattomaan maailmaan, — johon minä olin luotu — ja jonka sinä olet minulta sulkenut!
WANGEL (Hiljaisen tuskallisesti.) Minä näen sen, Ellida! Askel askeleelta liu'ut sinä minun käsistäni. Ja tuo rajattoman ja äärettömän — ja saavuttamattoman kaipuu — se se pimentää lopulta sinun mielesi kokonaan.
ELLIDA. Oi niin — minä tunnen sen lähestyvän — mustin, äänettömin siivin!
WANGEL. Mutta se ei saa tapahtua. Mikään muu pelastus ei ole mahdollinen. Minä ainakaan en näe muuta. Ja sentähden — sentähden puran minä — puran kauppamme tällä hetkellä. — Nyt voit sinä siis valita tiesi vapaasti — vapaaehtoisesti.
ELLIDA (Tuijottaa häneen hetken sanattomana.) Onko totta, — totta, — mitä sanot! Tarkoitatko sinä sitä — sisimmästä sielustasi!
WANGEL. Tarkoitan — sisimmästä sielustani, revityn sydämeni pohjasta.
ELLIDA. Ja voitko sinä sen tehdä! Voitko antaa sen tapahtua!
WANGEL. Voin. Minä voin, sillä minä rakastan sinua niin suuresti.
ELLIDA (Hiljaa ja vavisten.) Niin lähelle sinun sydäntäsi olisin siis tullut!
WANGEL. Sen ovat vuodet ja yhteiselämä tehneet.
ELLIDA (Lyö kätensä yhtaen.) Ja minä — joka olen ollut niin sokea!
WANGEL. Sinun ajatuksesi olivat muussa. Mutta nyt — nyt olet täysin vapaa minusta — ja minun omaisistani. Nyt sinun oma oikea elämäsi voi jälleen päästä oikeille raiteilleen. Sillä nyt sinä saat valita vapaaehtoisesti. Ja omalla vastuullasi, Ellida.
ELLIDA (Tarttuu päähänsä ja tuijottaa eteensä, Wangelia kohti.) Vapaaehtoisesi — ja omalla vastuulla! Myös omalla vastuulla? — Siina se ero on!
(Kuuluu laivakelLon läppäys toistamiseen.)
TUNTEMATON. Kuuletko, Ellida! Nyt soitetaan viimeistä kertaa. Tule siis!
ELLIDA (Kääntyy häneen, katsoo kiinteästi ja sanoo voimakkaalla äänellä.) Tämän jälkeen minä en lähde teidän kanssanne.
TUNTEMATON. Etkö lähde!
ELLIDA (Tarrautuu kiinni Wangeliin.) Ah, — en koskaan minä lähtisi tämän jälkeen!
WANGEL. Ellida, — Ellida!
TUNTEMATON. Siis lopussa?
ELLIDA. Niin — iäksi lopussa!
TUNTEMATON. Minä sen näen. Tässä on jotain, joka on voimakkaampi kuin minun tahtoni.
ELLIDA. Teidän tahtonne ei enään mahda mitään minulle. Minulta te olette kuollut mies, — joka on noussut meren pohjasta ja palaa sinne takaisin. Mutta minä en enään pelkää teitä. Enkä myöskään tunne vetoa teihin.
TUNTEMATON. Hyvästi, rouva. (Hypähtää yli aidan.) Tästä hetkestä te olette vain haaksirikon muisto minun elämässäni. (Menee vasemmalle.)
WANGEL (Katsoo häneen hetken.) Ellida — sinun mielesi on kuin meri.
Siinäkin on vuoksi ja luode. Mikä sai aikaan tämän muutoksen?
ELLIDA. Oi, etkö sinä siis ymmärrä, että muutoksen — että muutoksen täytyi tulla — kun sain vapaaehtoisesti valita.
WANGEL. Ja tuo tuntematon — se ei enään sinua houkuttele?
ELLIDA. Ei peloita eikä houkuttele. Minä olisin voinut katsoa sitä silmiin, — olisin voinut astua siihen, — jos vain itse olisin tahtonut. Minä olisin voinut valita sen. Sentähden voin myös kieltäytyä siitä.
WANGEL. Minä alan ymmärtää sinua — vähä vähältä. Sinä ajattelet ja tunnet kuvissa. Sinun meren kaipuusi ja ikäväsi — se, mikä sinua vetää häneen — tuohon vieraaseen mieheen, — se on kaikki ollut heräävän ja kasvavan vapausvaatimuksen ilmausta sinussa. Ei muuta.
ELLIDA. En tiedä, mitä siihen vastaisin. Mutta sinä olet minulle hyvä lääkäri. Sinä löysit, — ja sinä uskalsit käyttää sitä oikeata lääkettä, — ainoaa, joka minua saattoi auttaa.
WANGEL. Suurimmassa hädässä ja vaarassa me lääkärit uskallamme paljon.
— Mutta nyt sinä siis jälleen tulet minun luokseni, Ellida?
ELLIDA. Rakas, uskollinen Wangel, — nyt minä jälleen tulen sinun luoksesi. Nyt minä voin tulla. Sillä nyt minä tulen sinun luoksesi vapaaehtoisesti, — vapaaehtoisesti — ja omalla vastuullani.
WANGEL (Katsoo häneen sydämellisesti.) Ellida, Ellida! Oi, — kun ajattelen että nyt me kaksi saamme elää kokonaan toinen toisemme hyväksi.
ELLIDA. — Ja jakaa muistotkin! Sinun muistosi ja minun muistoni ovat yhteisiä.
WANGEL. Niin, eikö totta, rakkaani!
ELLIDA. — Ja molempien lastemme hyväksi, Wangel.
WANGEL. Sinä sanot meidän lapsemme!
ELLIDA. Heidän, joita minä en omista, — mutta jotka minä tahdon voittaa.
WANGEL. Meidän —! (Suutelee iloisena ja kiireesti hänen käsiään.) Oi, — kiitos, kiitos siitä sanasta!
(Hilde, Ballested, Lyngstrand, Arnholm ja Bolette
tulevat vasemmalta puutarhaan.)
(Samanaikaisesti näkyy kaupungin nuorta väkeä ja
kesävieraita polulla, sen ulkopuolella.)
HILDE (Puoliääneen Lyngstrandille.) Mutta katsokaa — hän ja isä näyttävät kuin vasta kihlatuilta!
BALLESTED (On kuullut edellisen.) Nythän on kesä, pikku neiti.
ARNHOLM (Katsoo Wangeliin ja Ellidaan.) Nyt englantilainen lähtee.
BOLETTE (Menee aidalle.) Täältä sen näkee paraiten.
LYNGSTRAND. Viimeisen kerran, tänä vuonna.
BALLESTED. Koht' on kaikki salmet jäässä', niinkuin runoilija sanoo. Se on surullista, rouva Wangel! Ja nythän me menetämme teidätkin joksikin aikaa. Huomennahan te muutatte Skjoldvikiin, kuulin.
WANGEL. Ei, — siitä matkasta ei tulekkaan mitään. Me olemme tänä yönä päättäneet toisin.
ARNHOLM (Katsoo vuorotellen toisesta toiseen.) Oh, — todellako!
BOLETTE (Tulee näyttämön poikki.) Isä, — onko se totta!
HILDE (Menee Ellidaa kohti.) Sinä siis jäät meille!
ELLIDA. Jään, rakas Hilde, — jos sinä minusta huolit.
HILDE (Ilon ja itkun vaiheella.) Oi, — huolinko minä —!
ARNHOLM (Ellidalle.) Tämä käänne on odottamaton —!
ELLIDA (Hymyilee vakavasti.) Nähkääs, herra Arnholm —. Muistatteko, — me puhuimme siitä eilen? Koska ihminen nyt kerran on muuttunut maa-eläjäksi — ei hän löydä enään tietä — takaisin mereen. Eikä merielämään.
BALLESTED. Mutta juuri niinhän on käynyt minun merenneidolleni!
ELLIDA. Jokseenkin niin.
BALLESTED. Ero on vain siinä, että merenneito — hänelle se on kuolemaksi. Ihmiset sitävastoin — ne voivat aklam-akli-matiseerautua. Niin, niin, — minä vakuutan, rouva Wangel, — ne voivat a-kli-matiseerautua!
ELLIDA. Niin, vapaaehtoisesti he sen voivat, herra Ballested.
WANGEL. Ja omalla vastuullaan, rakas Ellida.
ELLIDA (Ojentaa hänelle reippaasti kätensä.) Juuri niin.
(Suuri höyrylaiva soluu hiljaa pitkin vuonoa. Rannempaa kuuluu torvisoittoa.)