ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
(Vaatimattomasti sisustettu työhuone rakennusmestari Solnessin talossa. Vasemmalla kaksoisovi, joka vie eteiseen. Oikealla ovi talon sisähuoneisiin. Taustalla ovi auki piirustushuoneeseen. Etualalla vasemmalla pulpetti, jolla on kirjoja, papereita ja kirjoitusneuvoja. Ovea taempana uuni. Nurkassa oikealla puolella sohva, pöytä ja pari tuolia. Pöydällä vesikarahvi ja laseja. Pienempi pöytä, keinutuoli ja nojatuoleja etualalla oikealla. Piirustushuoneen pöydällä, nurkkapöydällä ja pulpetilla lamput, joihin on jo pantu tuli.)
Piirustushuoneessa istuvat Knut Brovik ja hänen poikansa Ragnar, laatien piirustussommitelmia ja laskelmia. Työhuoneessa pulpetin ääressä seisoo Kaija Fosli, kirjoitellen pääkirjaan. Knut Brovik on vanha, heikonnäköinen mies; tukka ja parta valkeat. Hänellä on yllään musta, hieman nukkavieru, mutta hyvin hoidettu takki. Päässä silmälasit, kaulassa valkea, hiukan kellastunut liina. Ragnar Brovik on noin kolmekymmen-vuotias, hyvin puettu, vaaleatukkainen: hänen asentonsa on hieman kumara. Kaija Fosli on heikonnäköinen, nuori tyttö, vähän yli kahdenkymmenen, siististi puettu, mutta sairaloisen näköinen. Hänellä on silmiensä suojana viheriä varjostin. — Kaikki kolme työskentelevät jonkin aikaa ääneti.
KNUT BROVIK (nousee yhtäkkiä, aivan kuin kovassa tuskassa, piirustuspöydän äärestä, hengittää raskaasti ja vaivaloisesti ja tulee taustaovelle). Ei. nyt minä en jaksa tätä enää!
KAIJA (menee Knut Brovikin luokse). Sinä voit varmaan hyvin huonosti tänä iltana, eno?
BROVIK. Oh, minusta tuntuu kuin kävisin huonommaksi päivä päivältä.9
RAGNAR (on noussut paikaltaan ja tulee lähemmäksi). Sinun pitäisi mennä kotiin, isä. Koettaa hiukan nukkua —
BROVIK (kärsimättömästi) Sänkyynkö muka? Pitäisikö minun mielestäsi suorastaan tukehtua!
KAIJA. Mutta menisit hiukan kävelemään.
RAGNAR. Niin, teepäs se. Minä tulen sinun kanssasi.
BROVIK (kiivaasti). Minä en mene ennenkuin hän tulee. Tänä iltana minä tahdon puhua hänelle suorat sanat —. (Piintyneellä katkeruudella.) Hänelle — päämiehelle.
KAIJA (tuskissaan). Oi ei, eno, — odota nyt vielä.
RAGNAR. Niin. parempi on odottaa, isä.
BROVIK (vetäen henkeään vaivaloisesti). Ha, ha! Minulla ei ole enää liioin aikaa odottaa!
KAIJA (kuunnellen). Hyst! Tuolia hän kuuluu jo tulevan portaissa!
(Menevät kaikki kolme takaisin työnsä ääreen. Hetki hiljaisuutta Rakennusmestari Halvard Solness tulee sisään eteisen ovesta. Hän on jo iäkäs mies, terve ja voimakas; hänellä on lyhyeksi leikattu, kiharainen tukka, tummat viikset ja tummat, tuuheat kulmakarvat. Yllä harmaan-viheriä takki, kaikki napit kiinni; takissa on pystykaulus ja leveät rintapielet. Päässä on hänellä pehmeä, harmaa huopahattu ja kainalossa pari piirustussalkkua.)
RAKENNUSMESTARI SOLNESS (seisoo ovella, osoittaa piirustushuoneeseen ja kysyy kuiskaten). Ovatko he lähteneet?
KAIJA (hiljaa, pudistaen päätänsä). Eivät.
(Ottaa verhon silmiltään pois.)
(Solness menee läpi huoneen, heittää hattunsa tuolille, asettaa piirustussalkut sohvapöydälle ja lähestyy jälleen pulpettia. Kaija jatkaa yhä kirjoittamistaan, mutta näyttää hermostuneelta ja levottomalta.)
SOLNESS (kuuluvasti). Mitä Te nyt merkitsette kirjoihin, neiti Fosli?
KAIJA (hätkähtää). Oh, se on vain eräs asia, joka —
SOLNESS. Antakaas minun katsoa, neiti. (Kumartuu konttorineidin puoleen, on katsovinaan pääkirjaan ja kuiskaa:) Kaija!
KAIJA (kirjoittaen, hiljaa). Niin?
SOLNESS. Miksi Te otatte aina pois verhon, kun minä tulen?
KAIJA (samaan tapaan kuin äskenkin). Siksi, että minä näytän se silmillä niin rumalta.
SOLNESS (hymyillen). Ettekö sitten tahdo siltä näyttää. Kaija?
KAIJA (vilkaisee hiukan ylös Solnessiin). En millään ehdolla maailmassa. En Teidän silmissänne.
SOLNESS (silittää hieman hänen tukkaansa). Pikku, pikku Kaija-rukka —
KAIJA (painaa päänsä kumaraan). Hyst, — he voivat kuulla.
(Solness menee verkalleen oikealle puolelle huonetta, kääntyy ja pysähtyy piirustushuoneen ovelle.)
SOLNESS. Onko täällä käynyt ketään minua tiedustamassa?
RAGNAR (nousee ylös). On, se nuori pari, joka aikoo rakennuttaa huvilan sinne Lehtirantaan.
SOLNESS (murahtaen). Nekö? No, he saavat odottaa. Minä en ole vielä siitä suunnitelmasta aivan selvillä.
RAGNAR (tullen lähemmäksi; hieman vitkastellen). Heistä oli niin tärkeää saada piirustukset pian.
SOLNESS (kuten äskenkin). Niin. Jumala paratkoon, — sitähän ne tahtovat kaikki.
BROVIK (katsoo ylös työstään). Sillä he kaipaavat niin kovasti muuttaa omaan kotiinsa, sanoivat.
SOLNESS. Kyllä, tietysti. Se nyt on tuttu asia. Ja siksi he ottavat ensimäisen kodin, mitä eteen sattuu. Saavat itselleen jonkinlaisen — asunnon. Jonkin tyyssijan ainoastaan. Mutta eivät mitään kotia. Ei, koreat kiitokset! Sitä varten kääntykööt jonkun toisen puoleen. Sanokaa heille niin, kun he tulevat uudestaan.
BROVIK (työntää silmälasit otsalleen ja katsoo ällistyneenä Solnessiin). Jonkun toisen puoleen? Aiotteko Te antaa sen työnne toisille?
SOLNESS (kärsimättömästi) Aion; niin juuri, piru vie! Jos nyt ei kerran muu ole edessä, niin —. Parempi sekin kuin rakennella tuuleen! (Välittömästi purkaen.) Sillä enhän minä edes tunnekaan vielä noita ihmisiä!
BROVIK. He ovat kyllä vankkaa väkeä. Ragnar tuntee heidät. Hän käy siinä perheessä. Varsin vankkaa väkeä.
SOLNESS. Oh, vankkaa — vankkaa. Sitä minä en laisinkaan tarkoita. Herra Jumala, ettekö Tekään edes minua nyt ymmärrä? (Kiivaasti.) Minä en tahdo olla missään tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa. Kääntykööt minusta nähden kenen muun puoleen tahansa.
BROVIK (nousee ylös). Onko tämä täyttä totta?
SOLNESS (yrmeästi). On, ihan totta. — Kerta kaikkiaan sanottu.
(Astelee edestakaisin.)
(Brovik ja Ragnar katsahtavat toisiinsa; Ragnar tekee
varoittavan merkin. Sitten tulee Brovik etumaiseen huoneeseen.)
BROVIK. Saanko minä puhua pari sanaa Teidän kanssanne?
SOLNESS. Saatte.
BROVIK (Kaijalle). Mene sinä siksi aikaa tuonne.
KAIJA (levottomana). Oh, mutta eno —
BROVIK. Tee niinkuin sanon, lapsi. Ja sulje ovi mennessäsi.
(Kaija menee vitkastellen piirustushuoneeseen, vilkaisee tuskissaan ja rukoilevasti Solnessiin ja sulkee oven.)
BROVIK (alentaen hieman ääntänsä). Minä en tahdo, että lapsi-raukat tietävät, miten huonosti minun laitani on.
SOLNESS. Niin. Te olette näyttänyt kovin heikolta viime päivinä.
BROVIK. Minä olen pian mennyttä miestä. Voimat vähenevät — päivä päivältä.
SOLNESS. Istukaahan.
BROVIK. Kiitoksia, — saanko minä?
SOLNESS (tempaisee nojatuolin ja kääntää sen sopivammin esille). Tässä on. Olkaa hyvä. — No?
BROVIK (on asettunut vaivaloisesti istumaan tuolille). Niin, sehän se on, se Ragnarin asia. Se se on minusta kaikista vaikein. Mihinkä hän vielä joutuu?
SOLNESS. Poikanne? Hän jää tietysti tänne luokseni, niin kauan kuin hän vain tahtoo.
BROVIK. Mutta siinäpä se juuri onkin, että hän ei tahdo. Ei voi mielestään, — nyt enää.
SOLNESS. No, mutta onhan hänellä luullakseni hyvä palkka. Mutta jos hän toivoisi enemmän, niin en ole taipumaton —
BROVIK. Ei, ei. Siitä ei ollenkaan ole kysymys. (Kärsimättömästi.) Mutta hänen täytyy nyt viimeinkin saada tilaisuus työskennellä omin päin, hänenkin!
SOLNESS (katsomatta Brovikiin). Luuletteko Te, että Ragnarilla on siihen tarvittava kyky?
BROVIK. En, niin, siinähän se kauhea onkin. Se, että minä olen alkanut poikaa epäillä. Sillä Te ette ole koskaan sanonut yhtään — yhtään ainoaa rohkaisevaa sanaa hänestä. Ja kuitenkin tuntuu minusta sekin mahdottomalta. Täytyyhän hänellä olla kykyä.
SOLNESS. Niin, mutta kun hän ei ole mitään opiskellut — perinpohjaisesti, nimittäin. Paitsi piirustamisen.
BROVIK (katsoo Solnessiin salavihaisesti ja virkkaa käheästi). Tekään ette ollut liioin oppinut sillä ammattialalla silloin, kun olitte minulla apulaisena. Mutta Te pääsitte eteenpäin kuitenkin, Te. (Vetää henkeään raskaasti.) Ja kohositte. Ja tempaisitte voiton sekä minulta — että niin monelta muulta.
SOLNESS. Niin, katsokaas, — minulle se nyt sattui onnistumaan.
BROVIK. Te olette oikeassa. Kaikki Teille onnistui. Mutta siksipä Teillä ei voikaan olla sydäntä antaa minun mennä hautaan — näkemättä, mihin Ragnar pystyy. Ja sitäpaitsi minä tahtoisin nähdä heidät mielelläni naimisissakin — ennenkuin menen pois.
SOLNESS (terävästi). Kaijako sitä tahtoo?
BROVIK. Ei niin paljoa Kaija. Mutta Ragnar puhuu siitä joka päivä. (Rukoilevasti.) Teidän täytyy, — Teidän täytyy auttaa häntä johonkin itsenäiseen työhön! Minun täytyy saada nähdä jotain, minkä poika on tehnyt. Kuuletteko Te!
SOLNESS (ärtyneenä). Mutta en suinkaan minä, piru vie, voi hankkia kuusta tilauksia hänelle!
BROVIK. Hän voi saada hyvän tilauksen juuri nyt. Suuren työn.
SOLNESS (levottomana, hätkähtäen). Saisiko hän?
BROVIK. Jos Te puolestanne suostuisitte siihen.
SOLNESS. Mikä työ se on laatuaan?
BROVIK (hiukan vitkastellen). Hän voisi saada rakentaa sen huvilan sinne Lehtirantaan.
SOLNESS. Senkö. Mutta senhän minä rakennan itse.
BROVIK. Oh, mutta eihän se Teitä erikoisesti haluta.
SOLNESS (kuohahtaen). Ei haluta! Minuako! Kuka sitä tohtii sanoa?
BROVIK. Tehän sanoitte itse äsken niin.
SOLNESS. Oh. älkää koskaan kuunnelko, mitä minä joskus — sanon —.
Saisiko Ragnar rakennuttaa sen huvilan?
BROVIK. Saisi. Hänhän on tuttu siinä perheessä. Ja lisäksi on hän, — noin vain huvin vuoksi, — tehnyt jo piirustukset ja laskelmat ja kaikki —
SOLNESS. Ja niihin piirustuksiin he ovat tyytyväisiä? Nuo, jotka rakennuttavat itselleen sitä asuntoa.
BROVIK. Kyllä. Jos Te vaan katseleisitte niitä piirustuksia ja hyväksyisitte ne, niin —
SOLNESS. Niin antaisivat ne Ragnarin rakentaa kodin heille?
BROVIK. He pitivät niin kovasti siitä, mitä hän koetti saada piirustuksissa esille. Heidän mielestään se oli jotakin aivan uutta, tämä, sanoivat he.
SOLNESS. Ohoh! Uutta! Ei mitään vanhanaikaista joutavuutta, kuten ne, joita minä rakennan.
BROVIK. Heidän mielestänsä se oli jotakin toisenlaista.
SOLNESS (masentaen salaista katkeruuttaan). Ragnarin puheille he siis tulivat tänne — sillä välin kuin minä olin kaupungilla.
BROVIK. Tulivat Teitä tervehtimään. Ja kysymään, olisitteko Te halukas vetäytymään —
SOLNESS (kuohahtaen). Vetäytymään! Minä!
BROVIK. Jos Teidän mielestänne Ragnarin piirustukset —
SOLNESS. Minä! Vetäytymään Teidän poikanne edestä!
BROVIK. Vetäytymään sopimuksesta, he tarkoittivat.
SOLNESS. Oh, sehän on sama asia. (Naurahtaen katkerasti.) Vai niin siis! Halvard Solness, — hänen on nyt alettava peräytyä syrjään. Annettava paikka niille, jotka ovat nuorempia. Kaikkein nuorimmillekin ehkä. Ei kuin anna paikka! Tie auki! Auki!
BROVIK. Herra Jumala, on kai täällä nyt tilaa useammallekin, ei ainoastaan yhdelle —
SOLNESS. Oh, ei täällä sitä nyt niinkään avaralta ole. No, oli miten oli. Mutta minä en peräydy koskaan! En väisty kenenkään edestä! En vapaasta tahdostani. En sinä ilmoisna ikänä!
BROVIK (nousee vaivaloisesti paikaltaan). Täytyykö minun siis lähteä elämästä saamatta sitä varmuutta? Ilman iloa? Ilman luottamusta ja uskoa Ragnariin? Näkemättä ainoaakaan hänen työtään? Täytyykö minun tehdä se?
SOLNESS (kääntyy melkein syrjittäin ja mutisee). Hm, — älkää enää kyselkö.
BROVIK. Kysyn, vastatkaa minulle tähän. Täytyykö minun lähteä niin köyhänä elämästä?
SOLNESS (näyttää taistelevan itsensä kanssa; viimein sanoo hän matalalla, mutta lujalla äänellä). Te saatte lähteä elämästä semmoisena kuin itse voitte ja parhaaksi näette.
BROVIK. Olkoon sitten niin.
(Kulkee poikki huoneen)
SOLNESS (menee Brovikin perästä puolittain epätoivossa). Niin, sillä minä en voi muuta, ymmärrättekö! Minä olen nyt kerran se, mikä olen! Ja en kai minä voi itseäni uudestaan luoda.
BROVIK. Ei, — ette tiettävästi voi. (Horjuu ja pysähtyy sohvapöydän ääreen.) Saanko minä tästä juoda lasin vettä.
SOLNESS. Olkaa hyvä.
(Kaataa vettä lasiin, jonka ojentaa Brovikille.)
BROVIK. Kiitoksia.
(Juo ja asettaa lasin eteensä pöydälle.)
SOLNESS (menee ja avaa piirustushuoneen oven). Ragnar, — saatte tulla ja viedä isänne kotiin.
(Ragnar nousee nopeasti. Hän ja Kaija tulevat Solnessin työhuoneeseen.)
RAGNAR. Miten teidän nyt on, isä?
BROVIK. Tue minua, niin menemme.
RAGNAR. Kyllä, isä. Ota vaippa päällesi sinäkin, Kaija.
SOLNESS. Neiti Fosli saa jäädä hiukan tänne. Ainoastaan silmänräpäykseksi. On eräs kirje, joka täytyy kirjoittaa.
BROVIK (katsoo Solnessiin). Hyvää yötä. Nukkukaa hyvin — jos voitte.
SOLNESS. Hyvää yötä.
(Brovik ja Ragnar poistuvat eteisovesta. Kaija menee pulpetin ääreen. Solness seisoo pää kumarassa oikealla puolella, nojatuolin luona.)
KAIJA (epävarmasti). Oliko Teillä mikä kirje —?
SOLNESS (lyhyesti). Ei, ei tietenkään. (Katsoo tuikeasti neiti Fosliin.) Kaija!
KAIJA (tuskissaan, hiljaa). Niin?
SOLNESS (osoittaa käskevästi eteensä permantoon). Tulkaa tänne! Heti!
KAIJA (vitkastellen). Kyllä.
SOLNESS (samaan tapaan kuin äsken). Lähemmäksi!
KAIJA (tottelee). Mitä Te minusta tahdotte?
SOLNESS (katselee hetken neiti Fosliin). Teitäkö minun on kiittäminen tästä jutusta?
KAIJA. Ei, ei, älkää luulko sitä.
SOLNESS. Mutta naimisiin — sitähän Te nyt tahdotte.
KAIJA (hiljaa). Ragnar ja minä olemme olleet kihloissa neljä, viisi vuotta, joten —
SOLNESS. Joten siis mielestänne siitä pitäisi tulla loppu. Eikö niin?
KAIJA. Ragnar ja eno sanovat, että minun täytyy. Niin että onhan minun taipuminen.
SOLNESS (lempeämmin). Kaija, ettekö Te pohjaltanne pidäkin hiukan
Ragnarista?
KAIJA. Minä pidin Ragnarista hyvin paljon kerran. — Ennenkuin tulin tänne Teille.
SOLNESS. Mutta ette nyt enää? Ette yhtään?
KAIJA (intohimoisesti, panee kätensä ristiin ja ojentaa niitä Solnessia kohti). Oh, tehän tiedätte, että minä pidän nyt vain yhdestä ainoasta koko maailmassa! En tule koskaan kenestäkään toisesta pitämään!
SOLNESS. Hm, niin Te sanotte. Ja kuitenkin Te lähdette minun luotani.
Jätätte minut tänne yksin, keskelle kaikkea.
KAIJA. Mutta enkö sitten saisi jäädä luoksenne, vaikkakin Ragnar —?
SOLNESS (kieltävästi). Ei, ei, se ei käy päinsä. Jos Ragnar menee tiehensä ja ryhtyy töihin omin päin, niin hän tietysti tarvitsee itse teidät.
KAIJA (vääntelee käsiään). Voi, minä en ymmärrä, miten minä saatan erota Teistä. Se on suorastaan mahdotonta, mahdotonta, tunnen!
SOLNESS. No, pitäkää sitten huoli, että Ragnar heittää nämä typeryydet päästään. Menkää naimisiin hänen kanssaan, miten paljon tahdotte —. (Muuttaa puheensa sävyä.) Niin, niin, tarkoitan, — saakaa hänet pysymään täällä, hyvässä paikassaan luonani. Sillä sitenhän minä saan pitää Teidätkin, rakas Kaija.
KAIJA. Oi, kuinka ihanaa olisi, jos se voisi käydä päinsä!
SOLNESS (sulkee hänen päänsä käsiinsä ja kuiskaa). Sillä minä en voi olla ilman Teitä, käsitättekö. Minun täytyy saada pitää Teidät lähelläni, jok'ainoa päivä.
KAIJA (hermostuneesti, hurmauksissaan). Oi Jumala! Jumala!
SOLNESS (suutelee neiti Foslin tukkaa). Kaija. — Kaija!
KAIJA (vaipuu Solnessin eteen maahan). Voi kuinka kiltti Te olette minulle. Kuinka sanomattoman kiltti!
SOLNESS (kiivaasti). Nouskaa ylös! No, nouskaa nyt, saak…! Olin kuulevinani, joku tulee.
(Auttaa neiti Foslia nousemaan. Neiti Fosli menee horjuen
pulpettinsa luokse.)
(Rouva Solness tulee oikeanpuolimmaiselle ovelle. Hän on laiha ja vaivautuneen näköinen; huomaa hänen ennen muinoin olleen kauniin. Vaaleat riippukiharat korvallisilla. Hienossa, kokonaan mustassa puvussa. Puhuu hieman pitkäveteisesti ja valittavalla äänellä.)
KOUVA SOLNESS (ovelta). Halvard!
SOLNESS (kääntyy). Ah. sinäkö se olit, rakas —?
ROUVA SOLNESS (katsahtaen Kaijaan). Minä tulen kyllä sopimattomaan aikaan, huomaan.
SOLNESS. Et suinkaan, neiti Foslin on kirjoitettava ainoastaan eräs pieni kirje.
ROUVA SOLNESS. Niin näkyy.
SOLNESS. Mitä sinulla sitten oli asiaa. Aline?
ROUVA SOLNESS. Tulin ainoastaan sanomaan, että tohtori Herdal istuu tuolla nurkkahuoneessa. Tuletko sinäkin sinne. Halvard?
SOLNESS (katsoo epäluuloisesti vaimoonsa). Hm, — tahtooko tohtori niin välttämättä puhella minun kanssani?
ROUVA SOLNESS. Ei juuri välttämättä. Hän pistäysi ohimennessään minua katsomaan. Ja silloin hän luonnollisesti tahtoi käväistä sinuakin näkemässä.
SOLNESS (naurahtaa itsekseen). Sen nyt arvaa, tietysti. No, saatpa pyytää häntä odottamaan hiukan.
ROUVA SOLNESS. Ja sitten sinä kai tulet hänen puheilleen?
SOLNESS. Ehkäpä. Sitten, — sitten, hyvä Aline. Hetkisen päästä.
ROUVA SOLNESS (katsahtaen jälleen Kaijaan). Niin, mutta älä nyt vain sitä unohda, Halvard.
(Vetäytyy huoneesta pois ja sulkee oven mennessään.)
KAIJA (hiljaa). Oi hyvä Jumala, — rouva ajattelee varmaan minusta jotakin pahaa!
SOLNESS. Oh. ei suinkaan. Ei ainakaan muuta kuin tavallisesti. Mutta on parasta että nyt menette, Kaija.
KAIJA. Niin, niin, nyt minun täytyy mennä.
SOLNESS (ankarasti). Ja sitten Te muistatte pitää huolen asiasta, josta puhuin. Kuuletteko!
KAIJA. Oi. jos se suinkin minusta riippuisi, niin —
SOLNESS. Minä tahdon nyt sen asian kuntoon, tietkää! Ja sen täytyy tapahtua jo huomenna.
KAIJA (tuskissaan). Jos se ei muuten käy, niin puran mielelläni kihlaukseni.
SOLNESS (kiivastuen). Puratte kihlauksenne! Oletteko suorastaan hullu!
Aiotteko purkaa kihlauksenne?
KAIJA (epätoivoissaan). Niin, parempi sekin. Sillä minun täytyy, — minun täytyy saada olla täällä Teidän luonanne! En voi Teistä erota! Se on aivan — aivan mahdotonta!
SOLNESS (kuohahtaa). Mutta. piru vieköön, — entä Ragnar! Ragnarin tähdenhän minä juuri —
KAIJA (katsoo Solnessiin pelästynein silmin). Etupäässä Ragnarin tähdenkö Te — Te —?
SOLNESS (jälleen hilliten itsensä). Oi, ei suinkaan, ei! Kun tekään ette nyt ymmärrä mitään! (Lempeästi ja hiljaa.) Teitähän minä luonnollisesti tahdon. Ennen kaikkea Teitä, Kaija. Mutta juuri siksi Teidän täytyy saada Ragnar jäämään paikkaansa. No, kas niin, — menkää nyt kotiin.
KAIJA. Niin, niin; hyvää yötä sitten.
SOLNESS. Hyvää yötä. (Kun neiti Fosli aikoo mennä.) Ah. kuulkaas!
Ovatko Ragnarin piirustukset tuolla?
KAIJA. Kaiketi, en nähnyt hänen ottavan niitä mukaansa.
SOLNESS. No menkää ja hakekaa ne minulle. Voisinhan kuitenkin hiukan niitä silmäillä.
KAIJA (iloisena). Oi niin, tehkääpä se!
SOLNESS. Teidän tähtenne, rakas Kaija. No, tuokaa ne nyt, tuossa paikassa!
(Kaija rientää piirustushuoneeseen, kaivelee siellä hädissään pöytälaatikkoa, löytää erään piirustusvihkon ja tuo sen Solnessille.)
KAIJA. Tässä ovat ne kaikki piirustukset.
SOLNESS. Hyvä. Pankaa ne tuonne pöydälle.
KAIJA (asettaa salkun pöydälle). Hyvää yötä sitten. (Rukoilevasti.) Ja ajatelkaa kauniisti ja kiltisti minua.
SOLNESS. Oh, niinhän teen aina. Hyvää yötä, rakas, pikku Kaija.
(Vilkaisee oikealle.) Menkää nyt!
(Rouva Solness ja tohtori Herdal tulevat sisään oikealla olevasta ovesta. Tohtori Herdal on ikämies, täyteläinen ja pyöreä; hänen kasvonsa ovat tyytyväiset, parrattomat; hänellä on ohut, vaalea tukka, ja kultasankaiset silmälasit.)
ROUVA SOLNESS (virkkaen jo ovelta). Halvard, nyt minä en voi viivyttää tohtoria enää.
SOLNESS. No, tulkaa vain sisään.
ROUVA SOLNESS (Kaijalle, joka kääntää paraikaa pulpettilamppuaan sammuksiin). Kirje on jo valmis, neiti?
KAIJA (sekaannuksissaan). Kirje —?
SOLNESS. Niin, se oli aivan lyhyt.
ROUVA SOLNESS. Se mahtoi olla kovin lyhyt.
SOLNESS. Nyt Te voitte mennä, neiti Fosli. Ja tulkaa säntilleen huomenna.
KAIJA. Kyllä minä tulen. — Hyvää yötä, rouva.
(Poistuu eteisovesta.)
ROUVA SOLNESS. Lienee hyvä sinulle, Halvard, että sait toimeesi tämän neidin.
SOLNESS. Kyllä. Hän kelpaa kaikenlaiseen, hän.
ROUVA SOLNESS. Siltä hän näyttää.
TOHTORI HERDAL. Pystyvä kirjanpitäjäkin?
SOLNESS. No, — on jo oppinut melkoisesti näinä kahtena vuotena. Ja lisäksi hän on kiltti ja taipuisa mihin vain tarvitaan.
ROUVA SOLNESS. Niin, se kyllä mahtaa olla hyvin mukavaa —
SOLNESS. On se. Varsinkin, jos ei ole siinä suhteessa tottunut liikoihin.
ROUVA SOLNESS (lempeän moittivasti). Voitko sinä sanoa niin, Halvard?
SOLNESS. Oh, en, en, rakas Aline. Minä pyydän anteeksi.
ROUVA SOLNESS. Ei mitään. — Niin, tohtori, Tehän tulette siis sitten takaisin, juomaan teetä kanssamme?
TOHTORI HERDAL. Kun olen vain käynyt sen sairaan luona, niin tulen.
ROUVA SOLNESS. Kiitoksia siitä.
(Rouva Solness poistuu oikealle.)
SOLNESS. Onko Teillä kiire, tohtori?
TOHTORI HERDAL. Ei suinkaan.
SOLNESS. Saanko niin ollen puhua hiukan Teidän kanssanne?
TOHTORI HERDAL. Kyllä; varsin mielellänne.
SOLNESS. No istutaanpa sitten vähän. (Viittaa tohtoria asettumaan keinutuoliin ja istahtaa itse nojatuoliin. Katsoo tutkivasti tohtori Herdaliin.) Sanokaapas, — huomasitteko Te mitään Alinessa?
TOHTORI HERDAL. Nytkö, kun hän oli täällä, tarkoitatte?
SOLNESS. Niin, minuun nähden. Huomasitteko Te mitään?
TOHTORI HERDAL (hymyillen). No, peijakas vie, — eihän sitä voinut olla huomaamatta, että Teidän vaimonne, — hm —
SOLNESS. Hm?
TOHTORI HERDAL. — että Teidän vaimonne ei pidä erikoisesti tuosta neiti Foslista.
SOLNESS. Ettekö muuta. Sen minä olen itsekin huomannut.
TOHTORI HERDAL. Eikähän se ole kummakaan.
SOLNESS. Mikä?
TOHTORI HERDAL. Ettei hän ole aivan mielissään, että Teillä on alinomaa seurassanne toinen nainen.
SOLNESS. Ei kyllä; siinä saatatte olla oikeassa. Ja samoin Alinekin.
Mutta se seikka, — se ei nyt voi toisin olla.
TOHTORI HERDAL. Ettekö sitte voisi ottaa miehistä konttoristia?
SOLNESS. Ensimäisen hölmön, mitä eteen sattuu? Ei. kiitoksia, — sellaisista minulle ei ole apua.
TOHTORI HERDAL. Mutta kun nyt Teidän vaimonne —? Niin heikko kuin hän on —. Koska hän kerran ei siedä nähdä tätä?
SOLNESS. Niin; se on, Jumalan nimessä, yhdentekevää, — olin vähällä sanoa. Minun täytyy pitää Kaija Foslia. En voi käyttää siinä toimessa muita kuin juuri häntä.
TOHTORI HERDAL. Ette ketään muita?
SOLNESS (lyhyesti). En; en ketään.
TOHTORI HERDAL (nykäisee tuolinsa lähemmäksi Solnessia). Kuulkaahan nyt, rakas herra Solness. Saanko minä tehdä Teille erään tuttavallisen kysymyksen?
SOLNESS. Olkaa hyvä.
TOHTORI HERDAL. Naisilla, — niillä on, nähkääs, eräissä asioissa niin peijakkaan tarkka vainu —
SOLNESS. Kyllä. Se on varsin totta. Mutta —?
TOHTORI HERDAL. No niin. Kuulkaa minua. Kun nyt vaimonne ei mitenkään vai sietää tuota Kaija Foslia —?
SOLNESS. Niin mitä sitten?
TOHTORI HERDAL. — eikö hänellä silloin ole joku — sellainen pienen pieni syy suureen vastenmielisyyteensä?
SOLNESS (katsoo tohtori Herdaliin ja nousee paikaltaan). Ohoo!
TOHTORI HERDAL. Älkää nyt panko pahaksenne. Mutta eikö hänellä ole?
SOLNESS (lyhyesti ja jyrkästi). Ei.
TOHTORI HERDAL. Ei pienintäkään syytä?
SOLNESS. Ei minkäänlaista muuta kuin oma epäluulonsa.
TOHTORI HERDAL. Tiedän, että Te olette tuntenut yksiä ja toisia naisia elämässänne.
SOLNESS. Kyllä, olenhan.
TOHTORI HERDAL. Ja pitänytkin eräistä heistä melkoisesti.
SOLNESS. Aivan, sekin on totta.
TOHTORI HERDAL. Mutta tämä, mitä neiti Fosliin tulee —? Tässä ei siis ole mitään sellaista alla?
SOLNESS. Ei. Ei yhtään mitään — minun puoleltani.
TOHTORI HERDAL. Mutta entä hänen?
SOLNESS. Sitä ei Teillä mielestäni ole lupa minulta kysyä, tohtori.
TOHTORI HERDAL. Me alotimme pakinamme puolisonne vainusta.
SOLNESS. Kyllä, sen teimme. Ja mitä siihen tulee —. (Alentaa ääntänsä.) Alinen vainu, kuten sanoitte, — se on tavallaan kestänyt kokeensa.
TOHTORI HERDAL. Kas niin, — siinäpä se oli!
SOLNESS (asettuu jälleen istumaan). Tohtori Herdal, — nyt kerron Teille erään kummallisen tarinan. Jos nimittäin haluatte sitä kuunnella.
TOHTORI HERDAL. Minä kuuntelen mielelläni kaikkea kummallista.
SOLNESS. No hyvä, Te muistatte kai, että minä otin Knut Brovikin ja hänen poikansa luokseni työhön, — siihen aikaan kuin ukon asiat menivät niin takapajulle.
TOHTORI HERDAL. Sen minä tiedän jossakin määrin.
SOLNESS. Sillä he ovat pohjaltaan sangen pystyviä miehiä, nuo kaksi, ymmärrättekös. Heillä on kykyä, kummallakin omalla tavallaan. Mutta sitten pisti pojan päähän mennä kihloihin. Ja sitten, luonnollisesti, piti hänen mennä naimisiin, — ja alkaa itse rakentaa. Sillä kaikkihan ne ajattelevat sitä, ne nuoret.
TOHTORI HERDAL (naurahtaen). Niin, heillä nyt on se paha tapa, että haluavat yhteen.
SOLNESS. No niin; mutta se ei mitenkään sopinut minulle, sillä minähän tarvitsin itse Ragnaria. Ja hänen isäänsäkin. Hän osaa näet erinomaisesti laskea kuormitukset ja kuutiosisällykset, — ja kaiken muun penteleen, näettekös.
TOHTORI HERDAL. Kyllä: ja kai sekin asiaan kuuluu.
SOLNESS. Kuuluu kyllä. Mutta Ragnar, hänen piti ja hän aikoi alkaa omin päin. Siinä ei mikään auttanut.
TOHTORI HERDAL. Mutta kuitenkin hän jäi Teidän toimistoonne.
SOLNESS. Niin; nyt sen saatte kuulla. Eräänä päivänä tuli hän, Kaija Fosli, heidän luokseen asialle. Ei ollut käynyt koskaan ennen täällä. Ja kun minä huomasin, miten tavattoman hullaantuneet he olivat toisiinsa, pälkähti aivoissani yhtäkkiä ajatus: jos voisin saada Kaijan tänne konttoriin, niin ehkä Ragnarkin jäisi tänne luokseni.
TOHTORI HERDAL. Se oli varsin käsitettävää.
SOLNESS. Mutta minä en hiiskunut ainoaakaan sanaa siitä — sillä kertaa. Minä seisoin vain ja katsoin neitiin — ja toivoin oikein hellittämättä, että saisin hänet tänne. Sitten puhelin minä hetkisen hänen kanssaan ystävällisesti sitä ja tätä, aivan tavallisista asioista. Ja sitten hän meni pois.
TOHTORI HERDAL. No, entä sitten?
SOLNESS. Mutta seuraavana päivänä, tuossa iltapuolella, kun ukko Brovik ja Ragnar olivat menneet kotiin, silloin tuli Kaija takaisin tänne luokseni ja käyttäytyi kuin minä olisin tehnyt hänen kanssaan sopimuksen.
TOHTORI HERDAL. Sopimuksen. Mistä asiasta?
SOLNESS. Juuri siitä, jota minä olin ainoastaan itsekseni ja mielessäni toivonut. Mutta josta minä en ollut virkkanut yhtään ainoaa sanaa.
TOHTORI HERDAL. Se oli koko omituista.
SOLNESS. Niin, eikö ollut? Ja nyt tuli neiti kysymään, mitä hän täällä tekisi. Ja saisiko hän alottaa kohta seuraavana aamuna. Ja muuta siihen tapaan.
TOHTORI HERDAL. Ettekö luule hänen tehneen sitä saadakseen vain olla sulhasensa seurassa?
SOLNESS. Niin ajattelin minäkin ensin. Mutta ei, asia ei ollut sillä tavoin. Hänestä Kaija ikäänkuin luisui erilleen, — kohta, kun oli ehtinyt tänne luokseni.
TOHTORI HERDÄL. Luisui Teidän puoleenne?
SOLNESS. Aivan täydellisesti. Olen huomannut, että hän tuntee, kun katson takaa häneen. Hän värisee ja vavahtaa, kun minä vain joudun hänen läheisyyteensä. Mitäs Te sellaisesta arvelette?
TOHTORI HERDAL. Hm, — sen nyt kyllä voi selittää.
SOLNESS. Niin, mutta entä se toinen seikka? Se, että hän luuli minun puhuneen jotakin sellaista, jota minä olin ainoastaan toivonut ja tahtonut — aivan vaiti. Omissa ajatuksissani. Itsekseni. Mitäs siitä sanotte? Voitteko Te sellaisen selittää, tohtori Herdal?
TOHTORI HERDAL. En, siihen yritykseen en puutu.
SOLNESS. Sen minä jo arvasinkin. Siksi minä en ole siitä koskaan ennen tahtonut puhuakaan. — Mutta ajan pitkään se käy minulle kirotun kiusalliseksi, ymmärrättekö. Täällä minun täytyy olla alinomaa, ikäänkuin minä —. Ja sehän on synti häntä kohtaan, raukkaa. (Kiivaasti.) Mutta minä en muuta voi! Sillä jos hän karkaa minun luotani, — niin menee myöskin Ragnar matkaansa.
TOHTORI HERDAL. Ja Te ette ole puhunut vaimollenne, miten tämän asian laita oikeastaan on?
SOLNESS. En.
TOHTORI HERDAL. Minkä ihmeen tähden Te ette sitä tee?
SOLNESS (katsoo tohtori Herdaliin lujasti ja sanoo hillitysti). Sentähden, että minusta tuntuu ikäänkuin — ikäänkuin jonkinlaiselta terveelliseltä itseni kiduttamiselta, se nimittäin, että annan Alinen tehdä itselleni vääryyttä.
TOHTORI HERDAL (pudistaen päätään). Tästä minä en ymmärrä tuon taivaallista.
SOLNESS. Niin, katsokaas, — sillä se on hiukan kuin loppumattoman, suunnattoman velan lyhennystä.
TOHTORI HERDAL. Velan vaimollenne?
SOLNESS. Niin. Ja sehän keventää mieltä. Saa hengähtää edes hetkisen, ymmärrättekö?
TOHTORI HERDAL. En, jumaliste, en rahtua —
SOLNESS (keskeyttää, nousee jälleen paikaltaan). No, niin niin, — emme nyt puhu siitä enää. (Kuljeksii edestakaisin, palaa äskeiselle paikalleen ja pysähtyy pöydän ääreen. Katselee tohtoriin tyynesti hymyillen). Te luulette kai saaneenne minun nyt oikein luisuvalle pinnalle, tohtori?
TOHTORI HERDAL (hiukan harmissaan). Luisuvalle pinnalle? Tästäkään en ymmärrä mitään, herra Solness.
SOLNESS. Sanokaa suoraan vain, sillä kyllä minä olen sen hyvin huomannut.
TOHTORI HERDAL. Mitä Te sitten olette huomannut?
SOLNESS (hillitysti, verkkaisesti). Että Te aivan yksinkertaisesti olette niin rauhallista miestä ja pidätte minua silmällä.
TOHTORI HERDAL. Minä Teitä silmällä! Minkä kumman tähden minä pitäisin?
SOLNESS. Sentähden, kun luulette, että minä —. (Kuohahtaen.) No, piru vie, — luulette minusta samaa kuin Alinekin luulee?
TOHTORI HERDAL. Ja mitä hän sitten muka Teistä luulee?
SOLNESS (halliten jälleen itseään). Hän on alkanut luulla, että minä olen sellainen — noin — sairas.
TOHTORI HERDAL. Sairas! Tekö! Siitä hän ei ole koskaan hiiskunut minulle sanaakaan. Mikä Teitä sitten vaivaisi, hyvä ystävä?
SOLNESS (kumartuu yli tuolin selkänojan ja kuiskaa). Aline se luulee, että minä olen hullu. Niin luulee.
TOHTORI HERDAL (nousee paikaltaan). Mutta hyvä, rakas herra Solness —!
SOLNESS. Kyllä, niin totta kuin elän —! Sillä tavoin on asia. Ja sen hän on pannut Teidänkin päähänne. Oh, minä voin vakuuttaa, tohtori, minä huomaan sen erinomaisesti Teistä. Sillä minä en annakaan helposti vetää itseäni nenästä, tietkää se.
TOHTORI HEKDAL (katselee kummissaan Solnessiin). Koskaan, herra
Solness, — koskaan ei ole sellaista ajatustakaan päähäni pälkähtänyt.
SOLNESS (hymyillen epäuskoisesti). Vai ei? Eiköhän tosiaan?
TOHTORI HERDAL. Ei, todentotta! Eikä varmaan vaimonnekaan päähän. Sen minä uskon voivani vaikka vannoa.
SOLNESS. No, parasta on jättää valat. Sillä tavallaan, katsokaas, ehkä, — ehkäpä hänellä onkin syynsä luulla jotakin sellaista.
TOHTORI HERDAL. Ei. mutta, nyt minä —!
SOLNESS (keskeyttää huiskaisevalla kädenliikkeellä). Niin, niin, hyvä tohtori, — ei syvennytä enää tähän seikkaan. Parasta, että kukin pitää omat arvelunsa. (Yhtäkkiä hiljaisen iloisesti.) Mutta kuulkaahan nyt, tohtori — hm —
TOHTORI HERDAL. Niin?
SOLNESS. Kun Te siis ette luule, että minä olen — noin — sairas — ja hassu — ja hourupäinen ja niin edespäin —
TOHTORI HERDAL. Niin mitä sitten, tarkoitatte?
SOLNESS. Niin täytynee Teidän ainakin kuvitella, että minä olen kovin onnellinen mies?
TOHTORI HERDAL. Olisikohan se pelkkää kuvittelua?
SOLNESS (nauraen). Ei, ei, — sehän on selvä! Jumala varjelkoon!
Ajatellakin nyt, — kun on rakennusmestari Solness! Halvard Solness.
Vieläkö muuta.
TOHTORI HERDAL. Niin, minun täytyy tosiaan sanoa, että minusta tuntuu kuin Teillä olisi ollut onni mukananne aivan uskomattomassa määrin.
SOLNESS (tukehuttaen raskasmielistä hymyään). Niin on. Minulla ei ole syytä valittaa sitä.
TOHTORI HERDAL. Paloihan Teiltä ensin tuo vanha ruma rosvoluola. Ja se oli tosiaan suuri onni.
SOLNESS (vakavasti). Se oli Alinen lapsuudenkoti, se, joka paloi. Älkää unohtako sitä.
TOHTORI HERDAL. Hm, hänelle se kyllä mahtoi olla raskas suru.
SOLNESS. Hän ei ole voittanut sitä vielä nytkään. Ei näiden kahden-, kolmentoista vuoden päästäkään.
TOHTORI HERDAL. Se, mikä sitten tuli, oli hänelle ehkä pahin isku.
SOLNESS. Molemmat yhtä pahat.
TOHTORI HERDAL. Mutta Te, — Tehän pääsitte sillä tavoin vauhtiin. Olitte alkanut köyhänä maalaispoikana, — ja nyt olette täällä ensimäinen mies alallanne. Niin, niin, herra Solness. Teillä on tosiaan ollut onni matkassanne.
SOLNESS (katsoo arasti tohtori Herdaliin). Niin, mutta sitäpä minä juuri täällä nykyään niin kauheasti pelkään.
TOHTORI HERDAL. Pelkäätte? Sitä, että Teillä on ollut onni matkassanne?
SOLNESS. Aina ja alinomaa minua niin peloittaa, — peloittaa. Sillä kerranhan täytyy käänteen tulla, ymmärrättehän.
TOHTORI HERDAL. Oh, mitä turhia! Mistä se käänne tulisi?
SOLNESS (lujasti ja varmasti). Se tulee nuorisosta.
TOHTORI HERDAL. Pyh! Nuoriso! Ette suinkaan Te nyt vielä ole virkaheitto, luulisin! Oh, ette ole! Te seisotte nyt niin vankalla pohjalla kuin ehkä koskaan ennen.
SOLNESS. Käänne tulee. Minä aavistan sen, ja minä tunnen, että se lähestyy minua. Yksi tai toinen alkaa vaatia: väisty syrjään tieltäni. Ja sitten ryntäävät kaikki muut hänen perästään, ja uhkaavat ja huutavat: tietä, — tietä, — tilaa meille. Niin, saattehan vaan nähdä, tohtori. Kerran tulee nuoriso kolkuttamaan ovelle —
TOHTORI HERDAL (nauraen). Herra varjele, entäpä sitten?
SOLNESS. Entäkö sitten? Silloin on rakentaja Solness mennyttä miestä. (Kolkutetaan vasemmalla puolella olevaan oveen. Solness lyhähtää kumaraan.) Mitä tuo oli? Kuulitteko mitä?
TOHTORI HERDAL. Joku koputtaa.
SOLNESS (kuuluvalla äänellä). Tulkaa sisään!
(Hilde Wangel_ tulee sisään eteisovesta. Hän on keskikokoinen, notkea ja hienorakenteinen. Hiukan päivänpaahtama. Turistipuvussa, helmukset koholle kiinnitetyt, matruusinkaulus levällään ja pieni merimieshattu päässä. Reppu seljässä, hihnaan kääritty matkahuopa ja pitkä vuoristosauva kädessä.)
HILDE WANGEL (menee ilosta kimaltavin silmin Solnessia kohti). Hyvää iltaa!
SOLNESS (katsoo epävarmasti neiti Wangelia). Hyvää iltaa —
HILDE (nauraen). Luulenpa melkein, ettette tunne minua enää!
SOLNESS. En, — minun täytyy tosiaankin sanoa, että — näin ensin —
TOHTORI HERDAL (menee lähemmäksi neiti Wangelia). Mutta minä tunnen
Teidät, neiti.
HILDE (iloissaan). Oh, oletteko Te se, joka —
TOHTORI HERDAL. Niin juuri minä. (Solnessille.) Me tapasimme toisemme tänä kesänä ylhäällä eräällä tunturimajalla. (Hildelle.) Minnekä ne muut naiset sitten sieltä joutuivat?
HILDE. Oh, he lähtivät länteen päin.
TOHTORI HERDAL. He eivät kai oikein pitäneet, että me niin hulluttelimme sinä iltana.
HILDE. Eivät tosiaan.
TOHTORI HERDAL (pudistaa uhkaavasti sormeaan). Eikä voinekaan kieltää, että Te hiukan veikeilitte meille!
HILDE. Se nyt kai oli hauskempaa kuin istua sukkia parsimassa noiden eukkojen parissa.
TOHTORI HERDAL (nauraen). Siinä olen aivan samaa mieltä kuin Te.
SOLNESS. Tulitteko Te kaupunkiin tänä iltana?
HILDE. Tulin, nyt suoraan.
TOHTORI HERDAL. Aivan yksinkö, neiti Wangel?
HILDE. Aivan.
SOLNESS. Wangel? Onko nimenne Wangel?
HILDE (katsoo hullunkurisen kummastuneena Solnessiin). Kyllä, se kai se on!
SOLNESS. Sitten Te olette ehkä Lysangerin piirilääkärin tytär?
HILDE (samaan tapaan kuin äskenkin). Ja mikäpä muu minä olisinkaan?
SOLNESS. No, siinä tapauksessa me olemme tavanneet toisemme siellä ylämaassa. Sinä kesänä, jolloin minä kävin rakentamassa tornin siihen vanhaan kirkkoonne.
HILDE (vakavammin). Niin, silloin se oli.
SOLNESS. Ja siitä — on pitkä aika.
HILDE (katsoo lujasti Solnessiin). Siitä on täsmälleen kymmenen vuotta.
SOLNESS. Ja siihen aikaan Te olitte aivan lapsi, muistaakseni.
HILDE (sutkauttaen). Aina toki kaksi-, kolmetoista vuotias.
TOHTORI HERDAL. Ensi kertaako olette käymässä tässä kaupungissa, neiti
Wangel?
HILDE. Aivan ensimäistä.
SOLNESS. Ja ette kai ketään täällä tunne?
HILDE. En ketään, paitsi Teidät. Niin, ja Teidän vaimonne.
SOLNESS. Te tunnette siis hänetkin?
HILDE. Hiukkasen vaan. Me olimme yhtaikaa muutaman päivän sanatoriossa —
SOLNESS. Siellä vuoristossa.
HILDE. Hän pyysi minua hartaasti käymään luonansa, jos tulisin tänne kaupunkiin. (Hymyilee.) Sitä hänen ei muuten olisi tarvinnut sanoa.
SOLNESS. Kas, ettei hän ole siitä minulle puhunut — (Hilde asettaa keppinsä uuninnurkkaan, riisuu reppunsa ja panee sen ja matkahuovan sohvalle. Tohtori Herdal auttelee häntä alttiisti. Solness seisoo ja katselee neiti Wangelia.)
HILDE (käy Solnessia kohti). No, sitten pyytäisin, että saisin jäädä tänne yöksi.
SOLNESS. Se sopinee kyllä.
HILDE. Sillä minulla ei ole muuta pukua kuin tämä. Ja hiukkasen alusvaatetta repussa. Mutta ne täytyy pestä. Sillä ne ovat niin kauhean likaisia.
SOLNESS. Oh, siitä kyllä selvitään. Nyt minä vain ilmoitan vaimolleni —
TOHTORI HERDAL. Ja minä käyn sillä aikaa potilaani luona.
SOLNESS. Niin, käykää. Ja sittenhän Te tulette takaisin.
TOHTORI HERDAL (kujeilevasti, katsoen Hildeen). Kyllä, siitä voitte panna päänne pantiksi. (Nauraen.) Te ennustitte sittenkin oikein, herra Solness.
SOLNESS. Kuinka niin?
TOHTORI HERDAL. Nuoruus tuli kuin tulikin oveenne kolkuttamaan.
SOLNESS (vilkastuen). Kyllä, mutta aivan toisella tavalla.
TOHTORI HERDAL. Toisella, sitä ei voi kieltää.
(Tohtori Herdal poistuu eteisovesta. Solness avaa oikealla olevan oven ja puhuu vierushuoneeseen.)
SOLNESS. Aline! Ole kiltti ja tule tänne. Täällä on neiti Wangel, jonka sinä tunnet.
ROUVA SOLNESS (ilmestyy kynnykselle). Kuka siellä on, sanoit? (Näkee Hilden.) Oh, Tekö se olitte, neiti? (Menee lähemmäksi ja ojentaa neiti Wangelille kätensä.) Te siis tulitte kaupunkiin kuin tulittekin.
SOLNESS. Neiti Wangel on saapunut juuri nyt. Ja hän pyytää jäädä tänne yöksi.
ROUVA SOLNESS. Tänne meille? Kyllä, mielelläni.
SOLNESS. Saadakseen asunsa hiukan kuntoon, näetkös.
ROUVA SOLNESS. Minä koetan pitää siitä huolta niin hyvin kuin suinkin voin. Se on ainoastaan velvollisuuteni. Matkalaukkunne tulee kai perästä?
HILDE. Minulla ei olekaan matkalaukkua.
ROUVA SOLNESS. No, kyllä selvitään. Mutta nyt saatte viihtyä mieheni parissa sen aikaa. Niin minä koetan hommata Teille huoneen, viihdyttävään kuntoon.
SOLNESS. Mutta emmekö voi majoittaa vierasta johonkin lastenkamareista?
Sillä nehän ovat jo valmiit.
ROUVA SOLNESS. Kyllä. Siellä on paikkaa liiaksikin. (Hiidelle.)
Istukaa nyt ja levätkää hiukkasen.
(Rouva Solness poistuu oikealle. Hilde kiertelee kädet seljän takana huoneessa ja katselee minkä mitäkin. Solness seisoo pöydän ääressä, samoin kädet seljän takana ja seuraa neiti Wangelia katseillaan.)
HILDE (pysähtyy ja katsoo Solnessiin). Onko Teillä montakin lastenkamaria?
SOLNESS. Tässä talossa on niitä kolme.
HILDE. Sepä tavatonta! Teillä on siis julman paljon lapsia?
SOLNESS. Ei. Meillä ei ole yhtään lasta. Mutta nythän voitte Te olla lapsena jonkin aikaa.
HILDE. Tämän yön, niin. Minä en huuda. Koettelen, enköhän nyt makaa kuin tukki.
SOLNESS. Niin, olette kai kovin väsynyt.
HILDE. Enkö mitä. Mutta kuitenkin. — Sillä on niin hurjan ihanaa maata ja nähdä unta.
SOLNESS. Näettekö Te usein yöllä unta?
HILDE. Näen. melkein aina.
SOLNESS. Mistä Te sitten näette enimmän unia?
HILDE. Sitä minä en sano tänä iltana. Ehkä — toisen kerran.
(Kiertelee jälleen edestakaisin huoneessa, pysähtyy pulpetin
ääreen ja selailee siinä olevia kirjoja ja papereita.)
SOLNESS (menee lähemmäksi neiti Wangelia). Etsittekö tai tahtoisitteko jotakin?
HILDE. Ei, minä vain katselin tässä kaikkea. (Kääntyy.) Enkö saisi sitten?
SOLNESS. Äh, olkaa hyvä.
HILDE. Tekö kirjoitatte tähän suureen protokollaan?
SOLNESS. En, vaan kirjanpitäjä.
HILDE. Nainen?
SOLNESS (hymyillen). Tiettävästi.
HILDE. Sellainen, joka on täällä luonanne?
SOLNESS. Niin.
HILDE. Onko hän naimisissa?
SOLNESS. Ei, hän on neiti.
HILDE. No, niin?
SOLNESS. Mutta hän menee luultavasti pian naimisiin.
HILDE. Se on hyväksi hänelle.
SOLNESS. Mutta ei kovin hyväksi minulle. Sillä silloin ei minulla ole apulaista.
HILDE. Ettekö voi saada toista, joka on yhtä hyvä?
SOLNESS. Ehkäpä Te tahtoisitte jäädä tänne — kirjoittamaan tuohon protokollaan?
HILDE (katsoo Solnessia päästä jalkoihin). Kyllä kai, sen nyt arvaa! Ei kiitoksia, — siitä ei puhetta. (Kiertelee jälleen edestakaisin ja asettuu sitten keinutuoliin. Solness menee pöydän luokse. Aivan kuin jatkaen äskeistä lausettaan.) Sillä täällä kai on muutakin tekemistä kuin tuo. (Katsoo hymyillen Solnessiin.) Eikö niin Teistäkin?
SOLNESS. Luonnollisesti. Ensinnä Teidän täytyy tietysti rientää kauppoihin ja somistaa itsenne oikein hienoksi.
HILDE (ilvehtien). Luulenpa melkein, etten tee sitä.
SOLNESS. Kuinka?
HILDE. Sillä minä olen tuhlannut kaikki rahani, näetkös.
SOLNESS (nauraen). Ei siis rahaa eikä matkalaukkuakaan!
HILDE. Ei kumpaistakaan. Mutta viis siitä, — se onkin samantekevää.
SOLNESS. Kuulkaa, tuosta minä teissä oikein pidän.
HILDE. Siitä pelkästään?
SOLNESS. Siitä muun muassa. (Asettuu nojatuoliin). Elääkö Teidän isänne vielä?
HILDE. Kyllä, isä elää.
SOLNESS. Ja nyt Te kai aiotte jäädä lueskelemaan tänne?
HILDE. Ei, se ei ole pälkähtänyt päähäni.
SOLNESS. Mutta kai Te jäätte tänne joksikin aikaa?
HILDE. Aivan miten nyt sattuu. (Istuu ja keinuu hetkisen ja katsoo
Solnessiin puolittain vakavana, puolittain hillitty hymy huulillaan.
Sitten ottaa hän hatun pois päästänsä ja asettaa sen eteensä pöydälle).
Herra Solness?
SOLNESS. Niin?
HILDE. Oletteko hyvin huonomuistinen?
SOLNESS. Huonomuistinenko? En tietääkseni.
HILDE. Te ette siis tahdo puhua minun kanssani, miten oli siellä ylämaassa?
SOLNESS (hätkähtää hieman). Lysangerissa? (Välinpitämättömästi.) No, siitä ei liene paljon puhumista, mielestäni.
HILDE (katsoo moittivasti Solnessiin). Mitenkä Te voitte sanoa niin?
SOLNESS. No puhukaa Te sitten minulle siitä.
HILDE. Kun torni tuli valmiiksi, oli meillä kaupungissa suuret juhlat.
SOLNESS. Niin, sitä päivää minä en aivan hetkessä unohda.
HILDE. Ettekö? Sepä on kiltisti tehty.
SOLNESS. Kiltisti?
HILDE. Kirkkotarhassa soitti musiikki. Ja satoja, satoja ihmisiä. Me koulutytöt olimme valkeissa puvuissa. Ja kaikilla meillä oli liput.
SOLNESS. Ah niin, ne liput, — ne minä hyvin muistan.
HILDE. Sitten Te kiipesitte ylös telineille. Suoraan, kaikkein korkeimmille. Ja Teillä oli kädessä suuri seppele. Ja sen seppeleen Te ripustitte ylös viiriin.
SOLNESS (lyhyesti keskeyttäen). Niin, minulla oli se tapa siihen aikaan. Se on näet vanhan kansan menoja.
HILDE. Oli ihmeellisen jännittävä seistä siellä alhaalla ja katsella
Teihin. Ajatella, että jos hän nyt putoaisi! — Hän, itse rakentaja!
SOLNESS (aivankuin vältellen keskustelun ydintä). Niin, niin, niin, se olisikin voinut helposti tapahtua. Sillä yksi noista valkopukuisista paholaisista, — metelöi kuin mikä — ja huusi sinne ylös minulle —
HILDE (kiihkeän iloisena). "Eläköön rakentaja Solness!" Niin juuri!
SOLNESS. — ja heilutti ja huiskutti lippuaan niin että minä, — minun päätäni alkoi melkein huimata sitä nähdessäni.
HILDE (hiljaisemmalla äänellä, vakavasti). Se pieni paholainen, — se olin minä.
SOLNESS (katsoo kiinteästi neiti Wangeliin). Siitä olen nyt varma. Sen täytyi olla Te.
HILDE (jälleen elävästi). Sillä se oli hirvittävän ihanaa ja jännittävää. Minä en saattanut ymmärtää, miten voi koko maailmassa olla mies, joka osasi rakentaa niin tavattoman korkean tornin. Ja se, että Te seisoitte siellä itse ylimpänä! Ilmi-elävänä! Ja ettei Teitä ollenkaan huimannut. Se ajatus se oli — noin — huimaavinta ajatella.
SOLNESS. Mistä Te sitten niin varmaan tiesitte, ettei minua —?
HILDE (kieltävästi). Oh ei! Hyi! Sen minä tunsin sisällisesti. Sillä muutenhan Te ette olisi siellä seissyt ja laulanut.
SOLNESS (katselee kummissaan neiti Wangeliin). Laulanut? Minäkö lauloin?
HILDE. Kyllä, Te tosiaan lauloitte.
SOLNESS (pudistaa päätänsä). Minä en ole koskaan eläissäni laulanut nuottiakaan.
HILDE. Kyllä, silloin Te lauloitte. Ilmoissa soivat kuin kanteleet.
SOLNESS (ajatuksissaan). Tämä on jotain merkillistä, — koko juttu.
HILDE (on vaiti hetkisen, katsoo Solnessiin ja sanoo hillitysti).
Mutta sitten, sen jälkeen, — sitten tuli se oikea.
SOLNESS. Oikea?
HILDE (säkenöivän vilkkaasti). Niin, siitä kai ei minun tarvitse
Teille muistuttaa?
SOLNESS. Kyllä, muistuttakaa nyt hiukan siitäkin.
HILDE. Ettekö muista, että Teille pidettiin suuret päivälliset klubilla.
SOLNESS. Kyllä. Se oli kai saman päivän iltapuolella. Sillä seuraavana aamuna minä matkustin sieltä.
HILDE. Ja klubilta pyydettiin Teitä illaksi meille.
SOLNESS. Aivan oikein, neiti Wangel. Merkillistä, kuinka tarkoin Te olette painanut kaikki nämä pikkuseikat mieleenne.
HILDE. Pikkuseikat! No, Te nyt vasta olette! Oliko ehkä sekin pikkuseikka, että minä olin yksin salissa, kun Te tulitte?
SOLNESS. Olitteko?
HILDE (vastaamatta Solnessille). Silloin Te ette sanonut minua pieneksi paholaiseksi.
SOLNESS. En, sitä en uskottavasti tehnyt.
HILDE. Sanoitte, että minä olin kaunis siinä valkeassa puvussani. Ja että minä olin kuin pieni prinsessa.
SOLNESS. Niin Te olittekin, neiti Wangel. Ja vielä lisäksi, — kun tunsin niin kevyeksi ja vapaaksi itseni sinä päivänä —
HILDE. Ja sitten Te sanoitte, että kun minä tulen isoksi, täytyy minun olla Teidän prinsessanne.
SOLNESS (vetää suutansa hiukan hymyyn). Ohoh, — sanoinko minä niinkin?
HILDE. Niin sanoitte. Ja kun minä kysyin, miten kauan minun täytyy odottaa, sanoitte Te tulevanne takaisin kymmenen vuoden päästä, — kuin peikko, — ryöstämään minut. Viemään Espanjaan tai jonnekin. Ja siellä Te ostaisitte minulle kuningaskunnan, lupasitte.
SOLNESS (äskeiseen tapaan). Hm, kunnon päivällisten päälle ei liioin kolikkoja lasketa. Mutta sanoinko minä tosiaan tuota tuollaista?
HILDE (hiljaa hymyillen). Kyllä. Ja sanoitte myöskin, mikä sen kuningaskunnan piti olla nimeltään.
SOLNESS. No mikä sitten?
HILDE. Se oli Appelsiinia, sanoitte.
SOLNESS. No, sehän oli maistuva nimi!
HILDE. Ei, minä en siitä ollenkaan pitänyt. Sillä tuntuihan kuin olisitte ilveillyt kustannuksellani.
SOLNESS. Jota minä en kai tarkoittanut.
HILDE. Ette. sehän minun oli ymmärrettävä. Siitä päättäen, mitä Te sitten teitte —
SOLNESS. Mitä kummaa minä sitten vielä tein?
HILDE. Sekö vielä puuttuisi, että senkin olisitte unohtanut! Sillä ainakin sellainen on muistettava, tietääkseni.
SOLNESS. Kyllä, kyllä, auttakaahan minua vaan hiukan uralle, niin ehkä —. No?
HILDE (katsoo lujasti Solnessiin). Te suutelitte minua, rakentaja
Solness.
SOLNESS (katselee neiti Wangeliin suu auki, nousee paikaltaan). Niinkö tein!
HILDE. Niin, niin, sen Te teitte. Te kiedoitte minut syliinne, taivutitte taaksepäin ja suutelitte minua, monta kertaa.
SOLNESS. Oh. mutta rakas, hyvä neiti Wangel!
HILDE (nousee ylös). Sitä Te ette kai aio kieltää?
SOLNESS. Kyllä, sen minä jyrkästi kiellän!
HILDE (katsoo pilkallisesti Solnessiin). Vai niin!
(Kääntyy ja menee hitaasti uunin luokse, jonka eteen hän asettuu ja seisoo siinä kääntyen katsomaan poispäin, liikkumatta ja kädet seljän takana. Lyhyt hiljaisuus.)
SOLNESS (menee varovasti neiti Wangelin luokse ja jää seisomaan hänen viereensä). Neiti Wangel —?
HILDE (on vaiti eikä liikahda).
SOLNESS. Älkää nyt seiskö siinä kuin kivipatsas. Tuo, mitä puhuitte, mahtaa olla jotakin, jota olette uneksinut. (Laskee kätensä neiti Wangelin käsivarrelle.) Kuulkaa nyt —
HILDE (liikauttaa kärsimättömästi käsivarttaan).
SOLNESS (aivan kuin jokin ajatus välkähtäisi hänen päässään). Tahi —!
Odottakaas! — Tässä piilee takana jotakin syvempää, saattehan nähdä!
HILDE (ei liikahdakaan).
SOLNESS (hillitysti, mutta merkitsevällä tavalla). Minun on täytynyt silloin ajatella tätä tällaista. Minä olen varmaan sitä tahtonut. Sitä toivonut. Halunnut sitä. Ja niin ollen —. Eiköhän asia ole sillä tavoin?
HILDE (on yhä ääneti).
SOLNESS (kärsimättömästi). No, piru vie, — silloin minä sen olen varmaan tehnytkin!
HILDE (kääntää hiukan päätänsä, mutta ei katso Solnessiin).
Myönnättekö sen nyt?
SOLNESS. Kyllä. Kaikki, mitä vain tahdotte.
HILDE. Että otitte ja kiedoitte minut syliinne?
SOLNESS. Niin!
HILDE. Taivutitte minua taaksepäin?
SOLNESS. Kovasti taakse.
HILDE. Ja suutelitte minua?
SOLNESS. Niin, sen minä tein.
HILDE. Monta kertaa.
SOLNESS. Niin monta kuin vain tahdotte.
HILDE (käännähtää nopeasti Solnessiin päin, silmissään jälleen kimaltava, iloinen ilme). No näittekös, että viimeinkin sain teidät sen myöntämään.
SOLNESS (vetäen suutaan hymyyn). Niin, ajatelkaas mokoma, — että minä voin sellaisen unohtaa.
HILDE (tullen jälleen hiukan nyrpeäksi, väistyy kauemmaksi Solnessista). Oh. Te kai olette suudellut eläissänne niin monta, sen arvaan.
SOLNESS. Ei, sitä Teidän ei pidä minusta uskoa. (Hilde asettuu nojatuoliin. Solness seisoo nojaillen keinutuolin selustaan. Katselee tarkkaavasti neiti Wangeliin.) Neiti Wangel?
HILDE. Niin?
SOLNESS. Kuinka se nyt olikaan? Miten kävi sitten tämän asian, — tämän meidän keskisen?
HILDE. Eihän siitä sen enempää tullut. Sen kai hyvin tietänette. Sillä sittenhän tulivat toiset vieraat, ja sitten, — uh!
SOLNESS. Aivan niin! Toiset tulivat. Ihme, että olen senkin voinut unohtaa.
HILDE. Oh, totta puhuen Te ette ole unohtanut mitään. Ainoastaan hiukkasen hävennyt. Ei suinkaan ihminen sellaista unohda, sen tiedän.
SOLNESS. Ei, niinpä luulisi.
HILDE (jälleen elävästi, katselee Solnessiin). Vai oletteko ehkä unohtanut, mikä päivä se oli?
SOLNESS. Mikä päiväkö —?
HILDE. Niin, se päivä, jolloin nostitte seppeleen torniin? No, sanokaa nyt?
SOLNESS. Tarkkaa päivämäärää en siunaamakseni enää muista. Tiedän ainoastaan, että siitä on kymmenen vuotta. Syyspuolella se tapahtui.
HILDE (nyökäyttää monta kertaa hitaasti päätänsä). Se tapahtui kymmenen vuotta sitten. Syyskuun 19:s päivä.
SOLNESS. Ahaa, vai sinä päivänä! Kas vain, senkin Te muistitte. (Keskeyttää.) Mutta malttakaahan! — Aivan niin, — tänään on samoin syyskuun 19:s päivä.
HILDE. Niin on, ja ne kymmenen vuotta ovat lopussa. Ettekä Te tullut, — vaikka minulle lupasitte.
SOLNESS. Lupasinko? Peloittelin kai Teitä, tarkoitatte?
HILDE. Minun mielestäni ei sellaisella voinut peloitella.
SOLNESS. No, ilveilin sitten hiukan laskuunne.
HILDE. Sitäkö pelkästään halusitte? Ilveillä laskuuni?
SOLNESS. No, tehdä pientä pilaa! Sitä en, Jumala sen tietää, tosiaan muista. Mutta jotakin sellaista se mahtoi olla. Sillä Tehän olitte siihen aikaan vasta lapsi.
HILDE. Oh, en minä ehkä niinkään lapsi ollut. En sellainen tytön typykkä kuin Te luulette.
SOLNESS (katselee tutkivasti Hildeen). Oletteko Te siellä aivan tosissanne ajatellut, että minä tulisin takaisin?
HILDE (salaten puolittain ilveilevää hymyä). Kyllä! Minä odotin sitä
Teiltä.
SOLNESS. Ettäkö minä tulisin kotiinne ja ottaisin teidät sieltä?
HILDE. Aivan kuin peikko, niin!
SOLNESS. ja tekisin Teistä prinsessan?
HILDE. Tehän lupasitte minulle.
SOLNESS. Ja antaisin kuningaskunnankin Teille?
HILDE (katsoo kattoon). Ja miksikä ette? Sillä eihän sen tarvinnut olla juuri tuollainen tavallinen, oikea kuningaskunta.
SOLNESS. Mutta jotakin muuta, ehkä yhtä hyvää?
HILDE. Niin, ainakin yhtä hyvää. (Vilkaisee Solnessiin.) Jos Te kerran voitte rakentaa maailman korkeimman kirkontornin, niin totta kai teillä oli keino hommata jonkinlainen kuningaskuntakin, ajattelin.
SOLNESS (pudistaa päätänsä). Minä en oikein pääse perille Teistä, neiti
Wangel.
HILDE. Ettekö? Minusta se on niin selvää.
SOLNESS. En, minä en voi käsittää, tarkoitatteko sitä, mitä sanotte.
Vai istutteko Te siinä ja laskette pilaa —
HILDE (hymyillen). Lasken pilaa kustannuksellanne? Minäkin muka?
SOLNESS. Aivan niin. Pilaa meidän kummankin kustannuksella. (Katsoo tutkivasti neiti Wangeliin.) Oletteko Te tiennyt kauan, että minä olen naimisissa?
HILDE. Kyllä, sen olen aina tiennyt. Miksi Te sitä kysytte?
SOLNESS (nopeasti). Ei ei, pälkähti vain päähäni. (Katsoo vakavasti Hildeen ja sanoo matalalla äänellä.) Miksi Te tänne tulitte?
HILDE. Siksi, että minä tahdon kuningaskuntani. Nyt on määräaika tullut.
SOLNESS (nauraa väkistenkin). Oh, kyllä olette hyvä!
HILDE (ilvehtien). Tänne minun kuningaskuntani, rakentaja. (Naputtaa sormellaan pöytään.) Kuningaskunta pöytään!
SOLNESS (työntää keinutuolin lähemmäksi ja asettuu siihen). Vakavasti puhuen, — miksi Te tulitte tänne? Mitä Te oikeastaan aiotte täällä tehdä?
HILDE. Oh, ensinnäkin kävelen katselemassa kaikkea, mitä Te olette rakentanut.
SOLNESS. Silloin saatte juosta enemmän kuin tarpeeksenne.
HILDE. Niin, Tehän olette rakentanut niin hirveän paljon.
SOLNESS. Olen. Enimmät viime vuosina.
HILDE. Myöskin monta kirkontorniako? Sellaisia suunnattoman korkeita?
SOLNESS. En, minä en rakenna kirkontorneja enää. Enkä kirkkojakaan.
HILDE. Mitä Te nyt sitten rakennatte?
SOLNESS. Koteja ihmisille.
HILDE (aprikoivasti). Ettekö Te voisi rakentaa — ikäänkuin — kuin kirkontorneja noihin koteihinkin?
SOLNESS (hätkähtää). Mitä Te tarkoitatte tuolla?
HILDE. Tarkoitan sellaista — jotakin, mikä viittaa — aivan kuin vapaihin ilmoihin. Viiri huimaavan ylhäällä.
SOLNESS (mietiskelee hetkisen). Kummallista, että Te noin sanotte.
Sillä sitähän minä itse kaikkein mieluimmin tahtoisin.
HILDE (kärsimättömästi). Mutta miksi Te ette sitä sitten tee?
SOLNESS (pudistaen päätänsä). Siksi, että ihmiset eivät sellaista tahdo.
HILDE. Kummallista. — etteivät he sitä tahdo!
SOLNESS (keveämmin). Mutta nyt minä rakennan itselleni uuden kodin.
Tuonne lähelle, vastapäätä.
HILDE. Itsellenne?
SOLNESS. Niin. Se on jo melkein valmis. Ja siinä on tornikin.
HILDE. Korkea torni?
SOLNESS. Niin.
HILDE. Hyvin korkea?
SOLNESS. Ihmiset sanovat kai kyllä, että se on hyvin korkea. Kodin korkeudeksi nimittäin.
HILDE. Sitä tornia minä lähden jo varhain huomisaamuna katsomaan.
SOLNESS (istuu poski käden nojassa ja tuijottaa neiti Wangeliin). Sanokaa, neiti Wangel, — mikä Teidän nimenne on? Ristimänimenne, tarkoitan.
HILDE. Minähän olen Hilde.
SOLNESS (samoin kuin äsken). Hilde? Niinkö?
HILDE. Ettekö sitten sitä muista? Sanoittehan Te itse minua Hildeksi.
Sinä päivänä, jolloin käyttäysitte niin sopimattomasti.
SOLNESS. Olinko sellainenkin?
HILDE. Mutta sillä kertaa Te sanoitte: Pikku Hilde; enkä minä pitänyt siitä.
SOLNESS. Vai ette siitä pitänyt, neiti Hilde?
HILDE. En, siinä tilaisuudessa. — Muuten — "prinsessa Hilde". Se kuuluu sangen komealta, mielestäni.
SOLNESS. Se on totta. Prinsessa Hilde von — von —. Mikäs se kuningaskunta nyt olikaan nimeltään?
HILDE. Uh taas! Siitä kuningaskunnasta en tahdo enää kuullakaan. Minä vaadin aivan toisenlaista, minä.
SOLNESS (nojautuu tuolin selkämykseen ja katselee yhä edelleen Hildeä). Eikö tämä olekin merkillistä —? Kuta enemmän minä nyt sitä ajattelen, — minulle selkenee niinkuin minä monet pitkät vuodet olisin täällä kiusannut itseäni — hm —
HILDE. Millä?
SOLNESS. Löytääkseni jälleen jotakin — jotakin sellaista, elettyä, jonka olin unohtanut, siltä tuntui. Mutta josta en mitenkään päässyt perille, mitä se oli.
HILDE. Olisitte pistänyt nenäliinanne solmuun, rakennusmestari.
SOLNESS. Silloin taas olisin mietiskellyt, mitä varten se solmu oli tehty.
HILDE. Niin, niin, sellaisiakin peikkoja taitaa maailmassa olla.
SOLNESS (nousee hitaasti). Oli siunatun hyvä, että Te tulitte minun luokseni.
HILDE (katsoo syvästi Solnessiin). Oliko se hyvä?
SOLNESS. Sillä minä olen ollut täällä niin yksin. Ja tuijottanut iki-avuttomana joka asiaa. (Hiljaisemmalla äänellä.) Minäpä tunnustan Teille, — minä olen alkanut niin peljätä, — kauheasti peljätä nuorisoa.
HILDE (puhaltaen huultensa välitse halveksivasti). Pyh, — mitä nuorissa on pelkäämistä.
SOLNESS. On, juuri heissä. Siksi minä olen sulkeutunut lukittujen ovien taakse. (Salaperäisesti.) Tietäkää, että nuoriso aikoo tulla jyskyttämään minun oveeni! Se murtautuu sisään.
HILDE. Minun mielestäni Teidän pitäisi mennä ulos ja avata ovi nuorisolle.
SOLNESS. Avata?
HILDE. Niin. Että nuoriso pääsisi Teidän luoksenne. Aivan hyvällä.
SOLNESS. Ei, ei, ei! Nuoriso, — tämä on tilintekoa, näettekös. Se tulee ja tuo mukanaan käänteen. Ikäänkuin uuden lipun alla.
HILDE (nousee, katsoo Solnessiin; hänen suupielessään käy vavahtava nykäys, ja hän sanoo). Voitteko Te käyttää johonkin minua, rakentaja?
SOLNESS. Kyllä, voin todellakin, juuri nyt! Sillä Tekin tulette — ikäänkuin uuden lipun alla. Nuoruutta vastaan nuoruus —.
(Tohtori Herdal tulee sisään eteisovesta.)
TOHTORI HERDAL. No, — täälläkö te ja neiti vielä olette?
SOLNESS. Niin, meillä on ollut monenlaista puhelemista, meillä.
HILDE. Sekä vanhaa että uutta.
TOHTORI HERDAL. Tosiaanko?
HILDE. Oi, se on ollut niin hirveän hauskaa. Sillä rakennusmestari Solnessillahan on niin tavattoman hyvä muisti. Kaikenlaiset pikkuseikat hän muistaa pilkulleen.
(Rouva Solness tulee sisään oikealla olevasta ovesta.)
ROUVA SOLNESS. Niin, nyt, neiti Wangel, on huone kunnossa Teitä varten.
HILDE. Oh, kuinka kiltti Te olette minulle!
SOLNESS (vaimolleen). Lapsenkamariko?
ROUVA SOLNESS. Niin, keskimmäinen. Mutta ensin kai me mennään aterialle.
SOLNESS (nyökkää Hildelle). Hilde nukkuu lastenkamarissa, niin.
ROUVA SOLNESS (katsoen mieheensä). Hilde?
SOLNESS. Niin, neiti Wangelin ristimänimi on Hilde. Minä olen tuntenut hänet lapsena.
ROUVA SOLNESS. Niinkö, Halvard? No, olkaa nyt hyvä, pöytä on katettu.
(Rouva Solness laskee kätensä tohtori Herdalin käsivarrelle ja poistuu hänen kanssaan oikealle. Hilde on sillä välin kokoillut matkatamineitaan.)
HILDE (hiljaa ja nopeasti Solnessille). Onko se totta, mitä Te sanoitte? Voitteko Te käyttää minua johonkin?
SOLNESS (ottaa tamineet Hilden kädestä). Te olette se, jota olen kipeimmin kaivannut.
HILDE (katsoo Solnessiin iloisin, kummastuvin silmin ja lyö kätensä yhteen). Mutta oi, suuri, ihana maailma —!
SOLNESS (jännityksessä). Niin —?
HILDE. Minullahan siis on kuningaskunta.
SOLNESS (huudahtaen tahtomattaankin). Hilde —!
HILDE (jälleen vavahtavin suupielin). Melkein, tarkoitin sanoa.
(Poistuu oikealle. Solness menee hänen perästään.)