Rakentaja Solness: Kolminäytöksinen murhenäytelmä

by Henrik Ibsen

KOLMAS NÄYTÖS.

(Suuri, leveä kuisti rakennusmestari Solnessin talossa. Vasemmalta näkyy osa rakennusta, josta tuo ovi kuistille. Vastapäätä ovea, oikealla puolella, kuistin kaide. Kauempaa taustalta, kuistin päästä, vievät portaat alas matalammalla olevaan puistoon. Puiston suurten, vanhain puiden oksat kaartuvat yli kuistin, vasemmalle rakennuksen seinää kohti. Kauempaa oikealta puolelta pilkottaa puiden välitse uuden huvilarakennuksen alaosa ja telineet, jotka ovat torni-kohdan ympärillä. Taustalla rajoittaa puistoa vanha säleaita. Aidan takana katu; sen varrella mataloita, rappeutuneita pikku taloja.)

Iltataivas; auringon valossa hohtavia pilviä.

Kuistilla, rakennuksen seinämällä, puutarhapenkki ja penkin edessä soikea pöytä. Pöydän toisella puolella nojatuoli ja muutamia taburetteja; kaikki korihuonekaluja.

Rouva Solness lepäilee iso, valkea kreppisaali hartioilla nojatuolissa ja tuijottaa oikealle päin.

Hetken päästä tulee Hilde Wangel portaita myöten ylös puistosta.
Hänellä on sama puku kuin edellisessäkin näytöksessä ja hattu päässä.
Povella on hänellä pieni kimppu tavallisia pikkukukkia.

ROUVA SOLNESS (kääntää hiukan päätänsä). Oletteko ollut kävelemässä puistossa, neiti Wangel?

HILDE. Olen, kävin sitä katsomassa.

ROUVA SOLNESS. Ja olette löytänyt kukkiakin, näen minä.

HILDE. Kyllä. Niitä on siellä tavattomasti pensaitten välissä.

ROUVA SOLNESS. Ihanko totta? Yhä vielä? Minä kun en käy siellä juuri koskaan.

HILDE (tullen lähemmäksi). Kuinka sanoitte? Ettekö Te lehahda puutarhaan jok'ikinen päivä?

ROUVA SOLNESS (heikko hymy huulilla.) Minä en "lehahda" yleensä minnekään. Nykyisin enää.

HILDE. Mutta ettekö kuitenkin silloin tällöin mene alas ihailemaan kaikkea kaunista, mitä siellä on?

ROUVA SOLNESS. Se on tullut minulle niin vieraaksi, kaikki. Minua melkein peloittaa sitä nähdä.

HILDE. Omaa puutarhaanne?

ROUVA SOLNESS. Minusta tuntuu, ettei se ole minun enää.

HILDE. Oh, mitä tuo on —?

ROUVA SOLNESS. Ei ei, se ei ole minun. Se ei ole sellainen kuin isän ja äidin aikana. Ne ovat lohkaisseet niin surullisen paljon pois puistosta, neiti Wangel. Ajatelkaas, — ovat pirstoneet palstoiksi, — ja rakentaneet taloja vieraille ihmisille. Ihmisille, joita minä en tunne. Ja saattavat istua siellä ja katsella minua ikkunoista.

HILDE (kirkas ilme kasvoillaan). Kuulkaas, rouva Solness?

ROUVA SOLNESS. Niin?

HILDE. Saanko minä olla hetkisen tässä luonanne?

ROUVA SOLNESS. Kyllä, mielelläni, jos haluatte.

(Hilde siirtää taburetin nojatuolin luokse ja istuutuu.)

HILDE. Ah, — tässähän paistattelee päivää kuin kissa.

ROUVA SOLNESS (asettaa kätensä kevyesti Hilden niskalle). On kilttiä, että tahdotte olla minun luonani. Minä luulin, että Te olitte menossa sisään mieheni luokse.

HILDE. Mitä minä hänen luoksensa?

ROUVA SOLNESS. Auttamaan häntä, ajattelin.

HILDE. Kiitokset! Muuten ei hän olekaan sisällä. Hän on tuolla työmiesten parissa. Mutta hän näytti niin häijyltä, etten uskaltanut puhutella häntä.

ROUVA SOLNESS. Oh, pohjaltaan hän on niin lempeä ja helläsydäminen.

HILDE. Hän!

ROUVA SOLNESS. Te ette vielä tunne häntä oikein, Te, neiti Wangel.

HILDE (katselee lämpöisesti rouva Solnessiin). Oletteko nyt iloinen, kun pian saatte muuttaa uuteen taloon?

ROUVA SOLNESS. Pitäisihän minun olla iloinen. Sillä Halvardhan tahtoo sitä —

HILDE. Oh, ei minun mielestäni juuri sen vuoksi.

ROUVA SOLNESS. Kyllä, juuri sen vuoksi, neiti Wangel. Sillä onhan ainoastaan velvollisuuteni taipua hänen tahtoonsa. Mutta monesti on niin vaikeaa pakottaa itseään tottelevaisuuteen.

HILDE. Niin, se on varmaan vaikeaa.

ROUVA SOLNESS. Sen saatte uskoa. Kun ei ole sen parempi ihminen kuin minä, niin —

HILDE. Kun on kokenut niin paljon raskasta kuin Te —

ROUVA SOLNESS. Mistä Te sen tiedätte?

HILDE. Miehenne on kertonut minulle.

ROUVA SOLNESS. Minun kanssani puhellessaan koskettelee hän harvoin niitä asioita. — Niin, saatte uskoa, että minä olen kokenut elämässäni enemmän kuin tarpeeksi kovaa, neiti Wangel.

HILDE (katselee säälien rouva Solnessiin ja nyökkää hiljalleen).
Rouva Solness-raukka. Ensin Teiltä paloi —

ROUVA SOLNESS (huoaten). Niin, paloi kaikki minun omani.

HILDE. Ja sitten tuli toinen vielä pahempi.

ROUVA SOLNESS (katsoo kysyvästi Hildeen). Pahempi?

HILDE. Niin, kaikkein pahin.

ROUVA SOLNESS. Mitä Te nyt tarkoitatte?

HILDE (hiljaa). Tehän kadotitte molemmat pikku poikanne.

ROUVA SOLNESS. Ah, ne, niin. Niin, se nyt oli muuta, se. Sehän oli ylempi sallimus. Ja sellaiseen saa ihminen alistua. Ja vielä kiittää.

HILDE. Kiitättekö Te sitten?

ROUVA SOLNESS. En aina, ikävä tunnustaa. Tiedänhän kyllä hyvin, että se olisi minun velvollisuuteni. Mutta minä en voi sitä tehdä kuitenkaan.

HILDE. Ette toki, se on minusta aivan luonnollista.

ROUVA SOLNESS. Ja usein täytyy minun sitäpaitsi sanoa itselleni, että sehän oli oikeutettu rangaistus minulle —

HILDE. Mistä?

ROUVA SOLNESS. Siitä, etten ollut kyllin vahva onnettomuudessa.

HILDE. Mutta minä en ymmärrä, kuinka —

ROUVÄ SOLNESS. Oi, ei, ei, neiti Wangel, — älkää puhuko minulle enää noista pikku pojista. Niiden osasta meidän tulee olla ainoastaan iloisia. Sillä heillä on niin hyvä, — niin hyvä nyt. Ei, pienet tappiot elämässä, nehän ne leikkaavat niin syvälle sydämeen. Menettää kaikki sellainen, jota muut ihmiset eivät pidä juuri minään.

HILDE (nojautuu käsivarsin rouva Solnessin polveen ja katselee häntä lämpöisesti silmiin). Kiltti rouva Solness, — kertokaa minulle, mitä ne sellaiset ovat.

ROUVÄ SOLNESS. Niinkuin sanoin. Pelkkiä pikku asioita. Siellä paloivat nyt esimerkiksi kaikki vanhat muotokuvat, joita oli seinillä. Ja kaikki vanhat silkkipuvut paloivat. Jotka olivat olleet suvussa ammoiset ajat. Ja kaikki äidin ja mummon pitsit — nekin paloivat. Ja ajatelkaas, — korut sitten. (Raskaasti.) Ja kaikki nuket.

HILDE. Nuket?

ROUVÄ SOLNESS (itkuisella äänellä). Minulla oli yhdeksän kaunista nukkea.

HILDE. Ja nekin paloivat?

ROUVÄ SOLNESS. Kaikki tyyni. Oh, se oli niin vaikeaa, niin vaikeaa minusta.

HILDE. Olitteko Te sitten säilyttänyt kaikki nukkenne kätkössä?
Pienestä tytöstä asti?

ROUVÄ SOLNESS. En kätkössä. Minä ja nuket elimme sittemminkin aina yhdessä.

HILDE. Sitten kun olitte jo suuri?

ROUVÄ SOLNESS. Niin, kauan sen jälkeen.

HILDE. Senkin jälkeen kun menitte naimisiin?

ROUVA SOLNESS. Aivan niin. Kun hän vain ei nähnyt, silloin minä —. Mutta sittenhän ne paloivat taloon, poloiset. Ei ollut ketään, joka olisi ajatellut niitä. Oi, sitä on niin surullinen muistella. Niin, Te ette saa nauraa minulle, neiti Wangel.

HILDE. Minä en laisinkaan naura.

ROUVA SOLNESS. Sillä olivathan nekin tavallaan eläviä olentoja. Minä kantelin niitä sydämelläni kuin pieniä syntymättömiä lapsia.

(Tohtori Herdal, hattu kädessä, tulee kuistille ovesta
ja näkee rouva Solnessin ja Hilden.)

TOHTORI HERDAL. No, rouva, Te istutte täällä ulkona ja vilustatte itsenne?

ROUVA SOLNESS. Minusta täällä oli niin hyvä ja lämmin tänään.

TOHTORI HERDAL. No niin. Mutta onko täällä jotakin tapahtunut? Minä sain Teiltä kirjelapun.

ROUVA SOLNESS (nousee paikaltaan). On, oli asia, josta minun täytyy puhella Teidän kanssanne.

TOHTORI HERDAL. Hyvä. Ehkäpä siis mennään tuonne sisään. (_Hildelle.)
Tunturiasussa tänäänkin, neiti?

HILDE (iloisesti, nousee ylös). Aivan! Täydessä komennossa! Mutta tänään minä en aio yläilmoja kohti niskojani taittamaan. Me jäämme sievästi alas katselijoiksi, me, tohtori.

TOHTORI HERDAL. Katselijoiksi? Mitä katsomaan?

ROUVA SOLNESS (hiljaa, pelästyneenä Hildelle). Hyst, hyst, — Jumalan tähden! Nyt hän tulee. Koettakaa vain saada häneltä se päähänpisto pois. Ja olkaamme hyviä ystäviä, neiti Wangel. Emmekö me voi?

HILDE (heittäytyy kiivaasti rouva Solnessin kaulaan). Oh, jos me vain voisimme.

ROUVA SOLNESS (vetäytyy Hildestä soveliaan jäykästi irti). No, no, no! Tuolla hän tulee, tohtori! Sallikaa minun puhella kanssanne.

TOHTORI HERDAL. Koskeeko asia häntä?

ROUVA SOLNESS. Häntä juuri. Tulkaa vain sisään.

(Rouva Solness ja tohtori poistuvat ovesta sisälle.)

(Melkein samassa tulee rakennusmestari Solness ylös puistosta portaita myöten. Hilden kasvoille ilmestyy vakava sävy.)

SOLNESS (vilkaisee kuistin oveen, joka suljetaan varovasti sisällepäin). Oletteko Te, Hilde, huomannut, että heti kun minä tulen, niin hän poistuu.

HILDE. Olen huomannut, että heti kun Te tulette, saatte hänet poistumaan.

SOLNESS. Ehkäpä niin. Mutta minä en voi sille mitään. (Katselee tarkkaavasti Hildeen.) Onko Teillä kylmä, Hilde? Minusta näyttää siltä.

HILDE. Tulin juuri hautakammiosta.

SOLNESS. Mitä tuo merkitsee?

HILDE. Että olen saanut vilun ruumiiseeni, rakentaja Solness.

SOLNESS (verkkaisesti). Luulen Teitä ymmärtäväni —

HILDE. Miksi Te tulitte tänne ylös?

SOLNESS. Näin sieltä, että Te olitte täällä.

HILDE. Mutta silloin Te kai näitte myöskin hänet?

SOLNESS. Minä tiesin, että hän lähtisi heti, jos minä tulisin.

HILDE. Onko Teistä kovin vaikeaa, että hän niin väistyy edestänne?

SOLNESS. Tavallaan tuntuu se helpotukseltakin.

HILDE. Ettei hän aina ole silmienne edessä?

SOLNESS. Niin.

HILDE. Ettei Teidän tarvitse nähdä alinomaa, kuinka raskasta hänestä on tuo pikku poikain asia?

SOLNESS. Niin. Enimmäkseen sen vuoksi.

HILDE (astelee verkalleen yli kuistin, kädet selän takana, pysähtyy kaiteen ääreen ja katselee puistoon päin).

SOLNESS (lyhyen vaitiolon jälkeen). Puhelitteko Te kauan hänen kanssaan?

HILDE (seisoo liikahtamatta eikä vastaa).

SOLNESS. Kauan, kysyin?

HILDE (on yhä vaiti).

SOLNESS. Mitä hän sitten puhui, Hilde?

HILDE (yhä vain ääneti).

SOLNESS. Aline-parka! Pikku pojista hän varmaan puhui.

HILDE (hänen ruumistaan väristää hermostunut nykäys; sitten nyökkää hän pari kertaa nopeasti).

SOLNESS. Hän ei pääse vapaaksi siitä koskaan. Ei voita sitä ilmoisna ikänä. (Menee lähemmäksi Hildeä.) Nyt Te seisotte siinä taas kuin kivipatsas. Niin Te seisoitte eilisiltanakin.

HILDE (kääntyy ja katsoo Solnessiin, silmät suurina ja vakavina).
Minä matkustan pois.

SOLNESS (terävästi). Matkustatte!

HILDE. Niin.

SOLNESS. Ei, sitä Te ette saa tehdä!

HILDE. Mitä minä nyt täällä teen enää?

SOLNESS. Ainoastaan olette täällä, Hilde!

HILDE (katselee Solnessia päästä jalkoihin). Kauniit kiitokset. Siihen se tosiaan ei jäisi!

SOLNESS (välittömästi). No, se olisi sen parempi!

HILDE (kiivaasti). Minä en voi tehdä mitään pahaa sellaiselle, jonka tunnen. En ottaa mitään, mikä on hänen.

SOLNESS. Kuka sitten sanoo, että Teidän olisi se tehtävä.

HILDE (jatkaa). Vieraalta kyllä! Sillä se on jotakin aivan toista! Joltakulta, jota en koskaan olisi silmieni edessä nähnyt. Mutta ihmiseltä, jota aivan lähelle on joutunut. — Ei mitenkään! Oh!

SOLNESS. Mutta enhän minäkään ole mitään muuta sanonut.

HILDE. Oh, rakentaja Solness, Te tiedätte hyvin, miten kävisi. Ja siksi minä matkustan.

SOLNESS. Ja miten minun sitten käy, kun Te olette lähtenyt? Mitä varten minä sitten elän? Sen jälkeen?

HILDE (määrittelemätön ilme silmissään). Teillä kai ei ole mitään hätää. Teillähän on velvollisuutenne häntä kohtaan. Eläkää niitä velvollisuuksia varten.

SOLNESS. Liian myöhäistä. Nämä salaiset voimat, — nämä — nämä —

HILDE. — paholaiset —

SOLNESS. Niin, paholaiset. Ja sisäinen peikkoni. Ne ovat vuodattaneet kaiken elämänveren hänestä. (Epätoivon hymy huulillaan.) Minun onneni tähden ne sen tekivät! Niin, niin! (Raskaasti.) Ja nyt hän on kuollut — minun tähteni. Ja minä olen kahlittu elävänä kuolleeseen. (Hurjassa tuskassa.) Minä — minä, joka en voi elää elämää ilman iloa!

(Hilde kiertää pöydän taakse ja istuutuu penkille nojaten kyynärpäänsä pöytään ja kasvojaan käsiinsä.)

HILDE (istuu ja katselee hetkisen Solnessiin). Mitä Te nyt ensi kerralla aiotte rakentaa?

SOLNESS (pudistaa päätänsä). Luullakseni ei siitä suuria nyt enää synny.

HILDE. Ei sellaisia lämpöisiä, onnellisia koteja, äidille ja isälle. Ja lapsiliudalle?

SOLNESS. Mikä tietää, tarvitaanko sellaisia enää tästä lähtien.

HILDE. Rakentaja-raukka! Ja kun olette uhrannut kokonaista kymmenen vuotta — uskaltanut henkenne — ainoastaan sitä toteuttaaksenne.

SOLNESS. Niin, sanokaapa muuta, Hilde.

HILDE (huudahtaen välittömästi). Oh, kuinka minun mielestäni kaikki on hullua, hassua, — aivan kaikki!

SOLNESS. Mikä kaikki?

HILDE. Ettei ihminen uskalla kaapata onneaan itselleen. Omaa elämäänsä!
Pelkästään sen vuoksi, että tiellä on joku, jonka tuntee.

SOLNESS. Joku, jota ei ole oikeus syrjäyttää.

HILDE. Kuka tietää, eikö pohjaltaan olisi oikeus? Mutta kuitenkin — Oh, jos voisi nukahtaa pois koko touhusta. (Asettaa käsivartensa pitkin pöytää eteensä, nojaa vasemman poskensa käsiinsä ja sulkee silmänsä.)

SOLNESS (kääntää nojatuolia ja istuutuu pöydän ääreen). Oliko Teillä lämmin, onnellinen koti — siellä kotipuolessanne, isänne luona, Hilde?

HILDE (liikahtamatta, vastaa aivan kuin unenhorteessa). Häkki se vain oli.

SOLNESS. Ja Te ette tahdo mitenkään siihen takaisin?

HILDE (samaan sävyyn kuin äskenkin). Metsälintu ei koskaan tahdo häkkiin.

SOLNESS. Mieluummin liitää ja ajaa saalista ilmoissa —

HILDE (yhä äskeiseen sävyyn). Petolintu ajaa mieluummin saalista —

SOLNESS (katse pysähtyneenä Hildeen). Kunpa ihmisellä olisi viikinkiuhmaa — ja —

HILDE (tavallisella äänellään, avaten silmänsä, mutta liikahtamatta).
Ja mitä muuta? Sanokaa, mitä se oli?

SOLNESS. Rotevatekoinen omatunto.

(Hilde ojentautuu eloisasti pystyyn. Hänen silmissään
on jälleen iloinen, säteilevä ilme.)

HILDE (nyökäyttää Solnessille päätänsä). Minä tiedän, mitä Te ensi kerralla rakennatte, minä!

SOLNESS. Tiedätte siis enemmän kuin minä, Hilde.

HILDE. Niin, rakennusmestarithan ovat niin tuhmia.

SOLNESS. Ja minkä minä sitten rakentaisin?

HILDE (nyökäyttää jälleen päätänsä). Linnan.

SOLNESS. Minkä linnan?

HILDE. Minun linnani, tietysti.

SOLNESS. Tahdotteko Te nyt linnan?

HILDE. Ettekö Te ole minulle velkaa kuningaskunnan, saan luvan kysyä?

SOLNESS. Hm, niinhän ainakin sanotte.

HILDE. Hyvä. Te siis olette minulle velkaa kuningaskunnan. Ja kuningaskunnassa on toki linna, tiedän minä!

SOLNESS (yhä enemmän vilkastuen). Kyllä, se on tavallista.

HILDE. Hyvä; rakentakaa se siis minulle! Heti!

SOLNESS (nauraen). Ihanko tuossa paikassa?

HILDE. Niin. Sillä nyt ovat ne kymmenen vuotta menneet. Ja minä en tahdo enää odotella. Siis, — linna tänne, rakennusmestari!

SOLNESS. Ei ole leikinasia olla Teille velkaa, Hilde!

HILDE. Se Teidän olisi pitänyt muistaa jo ajoissa. Nyt se on liian myöhäistä. Siis — (Paukuttaa kädellään pöytään.) — Linna pöytään! Se on minun linnani. Minä tahdon sen heti!

SOLNESS (vakavammin, kumartuu lähemmäksi Hildeä, nojaten käsivarsin pöytään). Millaiseksi Te olette ajatellut sitä linnaa, Hilde?

(Hilden katse verhoutuu vähitellen. Hän tuijottaa
ikäänkuin omaan sieluunsa.)

HILDE (verkalleen). Minun linnani pitää olla korkealla. Hyvin korkealla sen täytyy olla. Ja vapaata joka taholle. Niin että voin nähdä avaralle, — kauas kaikkialle.

SOLNESS. Ja korkea torni siinä kai täytyy olla?

HILDE. Hirvittävän korkea torni. Aivan tornin huipussa parveke. Ja sillä parvekkeella tahdon minä seistä —

SOLNESS (tapailee vaistomaisesti kädellään otsaansa). Että Te tahdotte seistä niin huimaavan korkealla —

HILDE. Niin juuri! Siellä ylhäällä tahdon seistä ja katsella muihin, — muihin, jotka rakentavat kirkkoja. Ja koteja äidille ja isälle ja lapsiliudalle. Ja sitä saatte Tekin tulla ylös katselemaan.

SOLNESS (hillitysti). Saako rakennusmestari nousta prinsessan luokse?

HILDE. Jos mestari tahtoo.

SOLNESS (matalammalla äänellä). Niinpä luulen, että mestari tulee.

HILDE (nyökäyttää päätänsä). Mestari, — hän tulee.

SOLNESS. Mutta ei saa koskaan enää rakentaa, — rakentaja-parka.

HILDE (innokkaasti). Kylläpäs! Meitä on sitten työssä kaksi. Ja sitten me rakennamme ihanimman, — kaikkein ihanimman, mitä koko maailmassa löytyy!

SOLNESS (jännityksissä). Hilde, — sanokaa minulle, mitä se on?

HILDE (katselee hymyillen Solnessiin, pudistaa hiukan päätänsä, pistää suunsa suppuun ja puhuu aivan kuin lapselle). Rakennusmestarit — ovat hyvin, hyvin tyhmiä olentoja.

SOLNESS. Niin, ovathan ne tyhmiä. Mutta sanokaa nyt minulle, mitä se on! Se, joka on ihaninta maailmassa. Jonka me kaksi yhdessä rakennamme?

HILDE (on hetkisen vaiti, ja sanoo sitten, silmissään määrittelemätön ilme). Ilmalinnoja.

SOLNESS. Ilmalinnoja?

HILDE (nyökäyttää päätänsä). Ilmalinnoja, niin! Tiedättekö, mitä tuollainen ilmalinna onkaan?

SOLNESS. Sehän on ihaninta maailmassa, sanoitte.

HILDE (nousee kiivaasti ylös ja huitaisee aivan kuin torjuen kädellään). Aivan niin, tietysti! Ilmalinnoihin on niin mukava turvautua. Ja ne ovat niin helppoja rakentaa — (katsoo ivallisesti Solnessiin) — varsinkin rakennusmestarien, joiden omaatuntoa huimaa.

SOLNESS (nousee paikaltaan). Tästä päivästä lähtien me rakennamme yhdessä, Hilde.

HILDE (puolittain epäilevä hymy huulillaan). Oikeanko ilmalinnan?

SOLNESS. Niin. Ja perustusten nojaan.

(Ragnar Brovik tulee ulos kuistille. Hän kantaa suurta, vihreää seppelettä, joka on koristettu kukilla ja silkkinauhoilla.)

HILDE (ilonpuuskassa). Seppele! Ah, siitä tulee hirveän ihanaa!

SOLNESS (kummastellen). Tekö tuotte seppelettä, Ragnar?

RAGNAR. Minä lupasin tehdä sen työnjohtajalle.

SOLNESS (keventyneenä). No, sitten kai isänne voi paremmin?

RAGNAR. Ei.

SOLNESS. Eikö se häntä virkistänyt, mitä minä kirjoitin?

RAGNAR. Se tuli liian myöhään.

SOLNESS. Liian myöhään!

RAGNAR. Kun Kaija toi sen, ei sairas ollut enää tajussaan. Hän oli saanut halvauksen.

SOLNESS. Mutta menkää sitte hänen luokseen! Hoitakaa isäänne!

RAGNAR. Hän ei tarvitse minua enää.

SOLNESS. Mutta Teidän kai tarvitsee olla hänen luonansa.

RAGNAR. Hän istuu siellä vuoteen ääressä.

SOLNESS (hiukan epävarmana). Kaijako?

RAGNAR (katsoo synkästi Solnessiin). Niin, — Kaija juuri.

SOLNESS. Menkää kotiin, Ragnar. Sekä vanhuksen että Kaijan luokse.
Antakaa seppele minulle.

RAGNAR (kätkee ivallista hymyään). Ette suinkaan Te itse aio —?

SOLNESS. Minä vien sen tuonne alas, minä. (Ottaa Ragnar Brovikilta seppeleen.) Ja Te menette nyt kotiin. Me emme tarvitse Teitä tänään.

RAGNAR. Tiedän kyllä, että Te ette minua tästä lähtien tarvitse. Mutta tänään minä jään.

SOLNESS. No jääkää sitten, koska niin haluatte.

HILDE (kuistin kaiteen ääressä seisten). Rakentaja, — tässä minä aion seistä ja katsoa sinne Teihin.

SOLNESS. Minuun!

HILDE. Se on hirveän jännittävää.

SOLNESS (hillitysti). Siitä me puhumme sitte kahden, Hilde. (Menee seppelettä vieden alas ja poikki puutarhan.)

HILDE (katselee Solnessiin; sitten kääntyy hän Ragnarin puoleen).
Te olisitte edes voinut häntä kiittää, mielestäni.

RAGNAR. Kiittää häntä? Olisiko minun pitänyt kiittää häntä?

HILDE. Olisi, toden totta!

RAGNAR. Teitä minun kai olisi pitänyt kiittää.

HILDE. Kuinka Te sellaista voitte sanoa?

RAGNAR (vastaamatta Hildelle). Mutta varokaa itseänne, neiti! Sillä
Te ette tunne häntä vielä oikein.

HILDE (tulisesti). Oh, minä tunnen hänet kaikista parhaiten, minä!

RAGNAR (nauraa katkerana). Kiittää häntä, joka on painanut minua vuosikausia alas. Häntä, joka on saanut isäni epäilemään minun kykyäni. Ja minut epäilemään itseäni. Ja tehnyt kaiken vain siksi, että —.

HILDE (ikäänkuin aavistaen jotakin). Siksi, että —? Sanokaa se!

RAGNAR. Että olisi saanut pitää luonaan hänet.

HILDE (ponnahtaen Ragnariin päin). Pulpettineidinkö!

RAGNAR. Niin.

HILDE (uhkaavasti, puristaen molemmat kätensä nyrkkiin). Se ei ole totta! Te panettelette häntä.

RAGNAR. Minäkään en tahtonut uskoa sitä ennenkuin tänään, — kun Kaija itse sen sanoi.

HILDE (aivan kuin suunniltaan). Mitä hän sanoi? Minä tahdon sen tietää! Heti; heti paikalla!

RAGNAR. Hän sanoi, että tuo on ottanut hänen sielunsa — erkanemattomasti. Ottanut kaikki hänen ajatuksensa itselleen. Hän sanoo, ettei hän koskaan voi hänestä päästä. Että hän tahtoo jäädä tänne, missä hän kerran on —

HILDE (säkenöivin silmin). Sitä hän ei saa!

RAGNAR (ikäänkuin tutkivasti). Kenen tähden hän ei saa?

HILDE (nopeasti). Ei hänenkään tähtensä!

RAGNAR. Oh ei, — minä ymmärrän nyt kaiken hyvin. Tulisihan Kaijasta tästä alkaen — pelkkä haitta.

HILDE. Mitään Te ette ymmärrä — koska Te voitte puhua noin! Ei, minäpä kerron Teille, minkätähden hän pidätti neiti Foslia täällä.

RAGNAR. Ja minkätähden sitten?

HILDE. Saadakseen pitää Teidät.

RAGNAR. Onko hän sanonut Teille niin?

HILDE. Ei, mutta se on niin! Sen täytyy olla niin! (Hurjasti.) Minä tahdon, — tahdon, että sen täytyy olla sillä tavalla!

RAGNAR. Ja juuri kun Te tulitte, — hän päästi hänet.

HILDE. Teidät, — Teidät itsenne hän päästi! Mitä Te luulette hänen välittävän sellaisista vieraista neideistä, hänen?

RAGNAR (aprikoi). Olisiko hän tosiaankin peljännyt minua?

HILDE. Hänkö peljännyt? Niin ylpeä ei Teidän mielestäni kannattaisi olla.

RAGNAR. Oh, hän mahtoi jo kauan sitten huomata, että minä johonkin pystyn, minäkin. — Muuten, pelkäämisestä, — pelkuri hän juuri onkin, tietkää se.

HILDE. Hän! Uskotelkaa muka minulle!

RAGNAR. Tavallaan hän on pelkuri. Hän, tuo suuri rakennusmestari. Riistää elämänonnen muilta ihmisiltä, — niinkuin hän on tehnyt sekä isälle että minulle, — se ei häntä peloita. Mutta kiivetäpä ylös esimerkiksi telineille, siitä rukoilisi hän Jumalaa itseään varjelemaan!

HILDE. Oh, jospa olisitte nähnyt hänet niin korkealla, — niin huimaavan korkealla kuin minä hänet kerran näin!

RAGNAR. Oletteko Te nähnyt sen?

HILDE. Kyllä, sen voin vakuuttaa. Niin vapaana ja ylpeänä hän seisoi ja sitoi seppeleen kirkonviiriin!

RAGNAR. Tiedän, että hän on kerran elämässään sen uskaltanut. Yhden ainoan kerran. Me nuoret olemme jutelleet usein siitä. Mutta mikään mahti maailmassa ei saa häntä tekemään sitä uudestaan.

HILDE. Tänään hän tekee sen uudestaan!

RAGNAR (pilkallisesti). Ohoh, kyllä kai!

HILDE. Saamme nähdä!

RAGNAR. Ette enemmän Te kuin minäkään.

HILDE (kiivaasti ja hillittömästi). Minä tahdon sen nähdä! Minä tahdon ja minun täytyy se saada nähdä!

RAGNAR. Mutta hän ei sitä tee. Ei näet kauniisti uskalla! Sillä hänellä on nyt se heikkous, — tuolla suurella rakentajalla.

(Rouva Solness tulee sisältä ulos kuistille.)

ROUVA SOLNESS (katselee sinne ja tänne). Eikö hän ole täällä? Minnekä hän meni?

RAGNAR. Rakennusmestari on tuolla työväen luona.

HILDE. Hän vei seppelettä.

ROUVA SOLNESS (kauhuissaan). Veikö hän seppelettä! Hyvä Jumala, — Jumala, Brovik, — Teidän täytyy mennä sinne hänen luokseen! Koettaa tuoda hänet sieltä takaisin.

RAGNAR. Onko minun sanottava, että rouva tahtoo puhutella häntä?

ROUVA SOLNESS. Niin, tehkää se, olkaa nyt hyvä! — Ei, ei, — älkää sanoko, että minä tahdon häneltä mitään. Voitte sanoa, että täällä on joku. Ja että hänen pitää tulla heti.

RAGNAR. Hyvä. Teen kuten tahdotte, rouva. (Poistuu alas portaita ja loittonee puutarhan läpi.)

ROUVA SOLNESS. Oi, neiti Wangel, Te ette voi kuvitella, millaisessa tuskassa hänen tähtensä olen.

HILDE. Mutta onko tässä nyt syytä pelkoon?

ROUVA SOLNESS. Oi, on kyllä, sen toki ymmärtänette. Ajatelkaa, jos hän tekee sen! Jos hänen päähänsä pistää kiivetä telineille.

HILDE (jännityksissä). Luuletteko, että hän sen tekee?

ROUVA SOLNESS. Oh, eihän voi tietää, mitä hänen päähänsä pälkähtää.
Hänenlaisensa saattaa tehdä mitä tahansa.

HILDE. Ahaa, Tekin luulette siis, että hän on — tuollainen —?

ROUVÄ SOLNESS. Niin, minä en tosiaan enää tiedä, mitä hänestä luulla. Sillä tohtori puheli minulle niin monenmoista. Ja kun minä nyt sovitan kaiken eräisiin seikkoihin, joita olen kuullut hänen suustaan —

(Tohtori Herdal katsoo ulos ovesta.)

TOHTORI HERDAL. Eikö hän kohta jo tule?

ROUVA SOLNESS. Kyllä, luulen. Ainakin on lähetetty häntä noutamaan.

TOHTORI HERDAL (tullen lähemmäksi). Mutta Teidän on nyt mentävä sisään, rouva —

ROUVA SOLNESS. Ei, ei! Minä jään tänne ja odotan Halvardia.

TOHTORI HERDAL. Niin, mutta sinne tuli Teille naisvieraita —

ROUVA SOLNESS. Hyvä Jumala, sekin vielä. Ja juuri nyt!

TOHTORI HERDAL. Sanovat nimittäin tahtovansa katsella tätä komeutta.

ROUVA SOLNESS. Niin, niin, kai minun sitten täytyy mennä sinne heidän luokseen. Sillä sehän on velvollisuuteni.

HILDE. Ettekö sitten voi pyytää noita naisia poistumaan?

ROUVA SOLNESS. Ei, se on mahdotonta. Kun he kerran ovat tulleet tänne, niin onhan velvollisuuteni ottaa heidät vastaan. Mutta jääkää Te tänne ulos siksi aikaa, — ja ottakaa vastaan hänet, kun hän tulee.

TOHTORI HERDAL. Ja koettakaa viivyttää häntä niin kauan kuin mahdollista —

ROUVA SOLNESS. Niin, tehkää se, hyvä neiti Wangel. Pitäkää häntä kiinni niinkuin Te suinkin voitte.

HILDE. Eikö olisi parempi, että Te itse sen tekisitte?

ROUVA SOLNESS. Hyvä Jumala, — olisihan se velvollisuuteni. Mutta kun ihmisellä on velvollisuuksia joka taholle, —

TOHTORI HERDAL (katselee puutarhaan). Nyt hän tulee!

ROUVÄ SOLNESS. Ja, ajatelkaa, — juuri kun minun täytyy mennä sisään!

TOHTORI HERDAL (Hildelle). Älkää hiiskuko mitään, että minä olen täällä.

HILDE. En! Minä kyllä keksin muita juttuja rakentajan kanssa.

ROUVÄ SOLNESS. Ja pitäkää häntä kaikin mokomin kiinni. Minä luulen, että Te voitte sen tehdä parhaiten.

(Rouva Solness ja tohtori Herdal menevät sisälle rakennukseen. Hilde jää seisomaan edelleen kuistille.)

(Rakennusmestari Solness tulee portaita ylös puutarhasta.)

SOLNESS. Täällä joku tahtoi minua tavata, kuulin.

HILDE. Ja se olin minä, mestari.

SOLNESS. Ah, Tekö se olitte. Hilde. Minä pelkäsin, että se olisi Aline ja tohtori.

HILDE. Te olette sangen pelkuri.

SOLNESS. Niinkö Te luulette?

HILDE. Niin, ihmiset puhuvat, että Teitä peloittaa kiivetä — vähänkin ylhäällä telineillä.

SOLNESS. No, se nyt eri asia, se.

HILDE. Siis kuitenkin, — Te pelkäätte?

SOLNESS. Kyllä, se on totta.

HILDE. Pelkäätte, että putoatte ja tapatte itsenne?

SOLNESS. En sitä.

HILDE. Mutta mitä sitten?

SOLNESS. Minä pelkään tilintekoa, Hilde.

HILDE. Tilintekoa? (Pudistaa päätänsä.) Tätä minä en ymmärrä.

SOLNESS. Istukaahan tuohon, niin kerron Teille.

HILDE. Niin, kertokaa! Heti!

(Neiti Wangel asettuu taburetille kaiteen viereen ja katsoo odottavasti rakennusmestari Solnessiin.)

SOLNESS (heittää hattunsa pöydälle). Tehän tiedätte, että ensiksi aloin rakentaa kirkkoja.

HILDE (nyökäyttää päätänsä). Sen tiedän hyvin.

SOLNESS. Sillä, näettekös, minä olin kasvanut poikana maalla hurskaassa kodissa. Ja sen vuoksi tuntui minusta, että se kirkkojen rakentaminen oli arvokkainta, mitä saatoin alakseni valita.

HILDE. Niin, niin.

SOLNESS. Ja sen uskallan sanoa, että minä rakensin nuo pienet, köyhät kirkot niin rehellisellä, lämpöisellä ja hartaalla mielellä että, että —

HILDE. Että —? No?

SOLNESS. Että hänen olisi mielestäni pitänyt olla minuun tyytyväinen.

HILDE. Hänen? Kenenkä hänen?

SOLNESS. Hänen, joka sai nuo kirkot, tietysti! Hänen, jonka kunniaksi ja kiitokseksi ne rakennettiin.

HILDE. No, oletteko sitten varma, ettei — ettei hän ollut, — kuten sanoitte, tyytyväinen Teihin?

SOLNESS (pilkallisesti). Hänkö tyytyväinen minuun! Kun Te voitte puhuakin, Hilde? Hän, joka antoi minussa peikolle vallan raivota mielensä mukaan. Hän, joka käski ympärilleni ja minua yötä ja päivää palvelemaan — kaikki — kaikki nuo —

HILDE. Paholaiset —

SOLNESS. Niin, kumpaakin lajia. Oh, ei, minä sain kyllä huomata, ettei hän ollut minuun tyytyväinen. (Salaperäisesti.) Katsokaas, siinä oli oikeastaan syy, että hän antoi palaa sen vanhan talon.

HILDE. Niinkö?

SOLNESS. Niin, ettekö tätä ymmärrä? Hän tahtoi toimittaa minulle tilaisuuden, jossa tulisin alallani täydellisesti mestariksi — rakentaisin vielä maineikkaampia kirkkoja hänelle. Ensin minä en ymmärtänyt, mihin hän pyrki. Mutta yhtäkkiä se selvisi minulle.

HILDE. Milloin se tapahtui?

SOLNESS. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin minä rakensin sen
Lysangerin kirkon tornin.

HILDE. Sen minä jo aavistin.

SOLNESS. Sillä, katsokaas, Hilde, siellä ylämaassa, vieraassa paikassa, siellä minä saatoin antautua mietiskelemään ja aprikoimaan itsekseni. Siellä näin minä selvästi, miksi hän oli ottanut minun pikkulapseni minulta. Siksi, että minulla ei olisi mitään muuta, mihin voisin kiintyä, ei mitään sellaista kuin rakkaus ja onni, ymmärrättehän. Minun piti olla ainoastaan rakentaja. Ja sitten minun piti kaiken ikäni rakentaa vain hänelle. (Nauraa.) Mutta siitä nyt ei tullut mitään!

HILDE. Mitä Te sitten silloin teitte?

SOLNESS. Ensin tarkastin ja tutkin itseäni —

HILDE. Entä sitten?

SOLNESS. Sitten tein minä mahdottoman. Minä niinkuin hänkin.

HILDE. Mahdottoman?

SOLNESS. Minä en ollut koskaan ennen voinut nousta aivan vapaasti korkealle. Mutta sinä päivänä minä kykenin.

HILDE (kavahtaa pystyyn). Niin, sen Te teitte!

SOLNESS. Ja kun minä seisoin siellä korkeimmassa huipussa ja ripustin seppeleen tornin viiriin, sanoin minä hänelle: kuulepas nyt, sinä mahtava! Tästä päivästä tahdon minä olla vapaa rakentaja, minäkin. Alallani, niinkuin sinä omallasi. Minä en tahdo enää koskaan rakentaa sinulle kirkkoja. Ainoastaan koteja ihmisille.

HILDE (suurin, sädehtivin silmin). Se oli se laulu, jonka minä kuulin ilmoista!

SOLNESS. Mutta sitten hän taas sai vettä myllyynsä.

HILDE. Mitä Te tuolla tarkoitatte?

SOLNESS (katsoo lohduttomana Hildeen). Rakennella koteja ihmisille — se nyt ei ole kolikon arvoista, Hilde.

HILDE. Niinkö nyt sanotte?

SOLNESS. Kyllä, sillä nyt minä sen tiedän. Ihmiset eivät näitä koteja tarvitse. Nimittäin ollakseen onnellisia. Ja minäkään en olisi sellaista kotia tarvinnut. Jos minulla olisi se ollut. (Naurahtaen hiljaa ja katkerasti.) Kas, siinä on koko selvitys, niin kauas kuin taakseni näen. Ei ole oikeastaan rakennettu mitään. Eikä mitään uhrattu, että olisi saatu rakentaa. Ei mitään — ole mikään!

HILDE. Ja nyt ette koskaan tahdo rakentaa mitään uutta enää?

SOLNESS (vilkkaasti). Kyllä, nyt juuri minä alankin!

HILDE. Kuinka, mitä sitten? Sanokaa se nyt!

SOLNESS. Ainoan, johon minä luulen ihmisonnea mahtuvan, sen nyt tahdon rakentaa.

HILDE (katsoo kiinteästi Solnessiin). Rakentaja, — nyt tarkoitatte meidän ilmalinnojamme.

SOLNESS. Ilmalinnoja, niin.

HILDE. Pelkään, että Teitä huimaa ennenkuin pääsette puolitiehenkään ylös.

SOLNESS. Ei, jos saan käydä käsi kädessä Teidän kanssanne.

HILDE (kasvoillaan masentunut suuttumuksen piirre). Ainoastaanko minun kanssani? Eikö meitä pidä olla suurempaa seuraa?

SOLNESS. Ketä muita tarkoitatte?

HILDE. Oh, — hän, tuo pulpetti-Kaija. Tuo raukka, — ettekö ota häntäkin mukaan?

SOLNESS. Ohoh, hänestäkö Aline täällä Teille puheli.

HILDE. Onko se niin vai eikö?

SOLNESS (kiivaasti). Minä en vastaa Teille tuollaiseen! Teidän täytyy luottaa minuun ehdottomasti.

HILDE. Kymmenen vuotta olen minä luottanut teihin kuin kallioon.

SOLNESS. Teidän täytyy yhä minuun luottaa!

HILDE. Antakaa minun siis nähdä Teidät vapaana ja korkealla!

SOLNESS (raskaasti). Oi, Hilde, — sellainen en minä ole arkipäivin.

HILDE (intohimoisen kiihkeästi). Minä tahdon sitä. Minä tahdon! (Rukoilevasti.) Ainoastaan yksi, yksi kerta vielä, rakentaja! Tehkää mahdoton uudestaan!

SOLNESS (katsoo syvästi ja kauan Hildeen). Jos minä vielä koetan. Hilde, niin seison ylhäällä ja puhun hänelle niinkuin viime kerrallakin.

HILDE (yhä kiivaammassa jännityksessä). Mitä Te aiotte hänelle sanoa?

SOLNESS. Minä sanon hänelle: kuule minua, mahtava herra, — sinä saat tuomita minua, miten parhaaksi näet. Mutta tästä alkaen minä tahdon rakentaa ihanimman maailmassa —

HILDE (hurmauksissaan). Niin — niin, niin!

SOLNESS. — rakentaa prinsessan kanssa, josta minä pidän —

HILDE. Niin, sanokaa hänelle se, sanokaa!

SOLNESS. Sanon. Ja sitten vielä sanon hänelle: nyt minä menen alas ja suljen hänet syliini ja suutelen häntä —

HILDE. — monta kertaa! Sanokaa niin!

SOLNESS. — monta, monta kertaa, sanon.

HILDE. Ja sitten —?

SOLNESS. Sitten heilutan hattuani — ja laskeudun maahan — ja teen niinkuin hänelle sanoin.

HILDE (ojentaen kättään). Nyt näen Teidät taas samana kuin silloin, kun ilmoissa lauloi!

SOLNESS (katselee Hildeen vaipunein päin). Kuinka Te olette tullut sellaiseksi, mikä olette, Hilde?

HILDE. Kuinka Te olette tehnyt minut sellaiseksi, mikä olen?

SOLNESS (lyhyesti ja lujasti). Prinsessa saa linnansa.

HILDE (riemun vallassa, taputtaa käsiään). Oi rakentaja —! Ihanan, ihanan linnani! Meidän ilmalinnamme.

SOLNESS. Ja perustus alla.

(Kadulle on kokoontunut joukko ihmisiä, joita näkyy ainoastaan epäselvästi puiden välitse. Puhallussoittimen ääniä kuuluu kaukaa uuden rakennuksen takaa.)

(Rouva Solness, puuhka kaulassa; tohtori Herdal, rouva Solnessin valkea saali käsivarrellaan, ja eräitä naisia tulee ulos kuistille Ragnar Brovik nousee samassa ylös portaita puistosta.)

ROUVA SOLNESS (Ragnarille). Tuleeko tänne musiikkiakin?

RAGNAR. Tulee. Se on rakennustyöläisten yhdistys. (Solnessille.) Esimies pyysi sanomaan, että hän on nyt valmis viemään seppeleen ylös torniin.

SOLNESS (ottaa hattunsa). Hyvä. Minä menen itse sinne alas.

ROUVA SOLNESS (ylen huolissaan). Mitä sinä siellä, Halvard?

SOLNESS (lyhyesti). Minun täytyy olla miesten luona.

ROUVA SOLNESS. Niin, mutta vain maassa.

SOLNESS. Sehän on tapani. Nimittäin arkipäivin. (Menee alas portaita ja puutarhan läpi taustalle.)

ROUVA SOLNESS (huutaa hänelle kaiteen äärestä). Mutta sano toki sille, joka nousee sinne ylös, että hän on varovainen! Lupaa se minulle, Halvard!

TOHTORI HERDAL (rouva Solnessille). Näitte nyt, että olin oikeassa!
Hän ei ajattele enää sitä hullutusta.

ROUVA SOLNESS. Oi kuinka se helpoitti! Kaksi kertaa meillä on pudonnut mies telineiltä alas. Ja molemmat kuolivat heti paikalla. (Kääntyy Hilden puoleen.) Hartaat kiitokset, neiti Wangel, että Te pidätitte häntä kiinni niin hyvin. Minä en olisi saanut häntä taipumaan.

TOHTORI HERDAL (veitikkamaisesti). Niin, niin, neiti Wangel, Te osaatte kyllä pidellä, kun vain tahdotte.

(Rouva Solness ja tohtori Herdal menevät naisten luo, jotka seisovat lähellä portaita ja katsovat puistoon päin. Hilde seisoo kaiteen ääressä etualalla. Ragnar tulee Hilden luokse.)

RAGNAR (tukahuttaen nauruaan, melkein hiljaisella äänellä). Neiti, — näettekö nuo nuoret tuolla alhaalla kadulla?

HILDE. Näen.

RAGNAR. Ne ovat tovereitani, tahtovat katsella mestaria.

HILDE. Mitä ne hänessä tahtovat katsella?

RAGNAR. Katsella, kun hän ei uskalla nousta omaan rakennukseensa.

HILDE. Ohoh, sitäkö he tahtovat, poikaset!

RAGNAR (vihamielisesti ja pilkallisesti). Hän on pitänyt meitä niin kauan alhaalla. Nyt me tahdomme nähdä, että hän vuorostaan saa kauniisti pysyä alhaalla.

HILDE. Sitä Te ette saa nähdä. Ette tällä kertaa.

RAGNAR (hymyillen). Niinkö? Missäs me sitten hänet saamme nähdä?

HILDE. Korkealla, — ylhäällä viirin vieressä Te hänet saatte nähdä!

RAGNAR (naurahtaen). Hänet! Kyllä kai!

HILDE. Hän tahtoo mennä huippuun. Ja siis Te saatte hänet siellä nähdäkin.

RAGNAR. Niin, kyllä hän tahtoo! Sen minä hyvin uskon. Mutta hän ei voi! Hänen silmissään alkaa mustua jo kauan ennenkuin hän pääsee puolitiehen. Hän saa ryömiä nelinkontin takaisin alas.

TOHTORI HERDAL (osoittaa ulospäin). Katsokaa! Tuolla nousee jo esimies tikapuita ylös.

ROUVA SOLNESS. Ja hänellä on kai se seppelekin. Oi, kun hän vain olisi varovainen!

RAGNAR (tuijottaa ulos uskomatta silmiään ja huudahtaa). Mutta sehän on —!

HILDE (purkautuvalla riemulla). Se on mestari itse!

ROUVA SOLNESS (huutaa kauhuissaan). Niin, se on Halvard! Oh, hyvä
Jumala —! Halvard! Halvard!

TOHTORI HERDAL. Hyst! Älkää huutako hänelle!

ROUVA SOLNESS (melkein tajultaan mennen). Minä tahdon hänen luokseen!
Saada hänet takaisin alas?

TOHTORI HERDAL (hillitsee rouva Solnessia). Älkää liikkuko kukaan! Ei ääntä!

HILDE (liikkumatta, seuraa silmillään Solnessin nousua). Hän nousee, nousee. Yhä ylemmäksi. Ylemmäksi! Katsokaa nyt! Katsokaa!

RAGNAR (melkein tajuttomana). Nyt hänen täytyy tulla takaisin. Siinä ei muu auta.

HILDE. Hän nousee, nousee. Pian hän on huipussa.

ROUVA SOLNESS. Minä kuolen pelosta, minä en voi tätä katsella!

TOHTORI HERDAL. Älkää siis katsoko häneen.

HILDE. Tuolla hän seisoo korkeimmilla telineillä! Aivan huipussa!

TOHTORI HERDAL. Kukaan ei saa liikahtaa! Kuuletteko!

HILDE (riemuiten hiljaisen syvästi). Viimeinkin! Viimein! Nyt näen hänet jälleen suurena ja vapaana!

RAGNAR (saaden tuskin sanaa suustaan). Mutta tämähän on —

HILDE. Tällaisena olen nähnyt hänet kaikki nämä kymmenen vuotta. Kuinka varmana hän seisoo! Hirveän jännittävää, toden totta. Katsokaa häntä! Nyt ripustaa hän seppeleen viiriin!

RAGNAR. Tämä on kuin katselisin jotakin aivan mahdotonta.

HILDE. Niin, mahdottoman hän nyt juuri tekee! (Jälleen määrittelemätön ilme silmissään.) Voitteko Te nähdä erään toisen hänen luonaan tuolla ylhäällä?

RAGNAR. Ei siellä muita ole.

HILDE. On eräs, jonka kanssa hän väittelee.

RAGNAR. Te erehdytte.

HILDE. Ettekö kuule laulua ilmoista?

RAGNAR. Tuuli mahtoi suhahtaa puiden latvoissa.

HILDE. Minä kuulen laulun. Valtavan laulun! (Huutaa hillittömästi, ilosta hurjana.) Katsokaa nyt! Nyt hän heiluttaa hattuaan! Hän tervehtii tänne alas! Oh, tervehtikää hänelle takaisin. Sillä nyt, nyt se on täytetty! (Tempaisee valkean saalin tohtorilta, huiskuttaa sitä ja huutaa ylöspäin.) Eläköön rakentaja Solness!

TOHTORI HERDAL. Seis! Lakatkaa! Jumalan tähden —!

(Kuistilla olevat naiset huiskuttavat nenäliinojaan ja kadulla olijat yhtyvät eläköön-huutoon. Sitten vaikenevat kaikki yhtäkkiä, ja kansa puhkeaa kauhun huutoon. Nähdään epäselvästi, miten ihmisruumis lankkujen ja puunkappaleiden seassa syöksyy alas puitten väliin.)

ROUVA SOLNESS ja naiset (yhtaikaa). Hän putoaa! Putoaa!

(Rouva Solness hoippuu ja horjahtaa pyörtyneenä selin naisten syliin, jotka rientävät häntä tukemaan, keskellä yleistä sekaantumista ja huutoa. Ihmistungos ryntää kadulta puistoon, murtaen aidan. Tohtori Herdal juoksee myöskin alas. Vähään aikaan ei kuulu sanaa.)

HILDE (tuijottaa yhä ylöspäin ja lausuu kuin kivettyneenä). Minun rakentajani.

RAGNAR (nojautuu vavisten kaiteeseen). Hän on varmaan murskana.
Hengettä heti paikalla.

ERÄS NAISISTA (sillaikaa kuin rouva Solness kannetaan sisään). Juoskaa tohtorin luo —

RAGNAR. En voi jalkaani liikuttaa —

ERÄS TOINEN NAINEN. Huutakaa edes jollekulle!

RAGNAR (koettaa huutaa). Miten siellä on? Elääkö hän?

ERÄS ÄÄNI (alhaalta puistosta). Mestari Solness on kuollut!

TOISIA ÄÄNIÄ (lähempänä). Koko pää on murskana. — Putosi suoraan kivilouhokseen.

HILDE (kääntyy Ragnarin puoleen ja sanoo hiljaa). Nyt en voi nähdä häntä ylhäällä enää.

RAGNAR. Hirveää tämä. Hän ei siis kuitenkaan sitä voinut.

HILDE (aivan kuin hiljaisessa, hurjistuneessa voitonriemussa). Mutta aivan ylös hän nousi. Ja minä kuulin, kuinka ilmoissa soivat kanteleet. (Heiluttaa saaliaan ylöspäin ja huutaa intohimoisen hellästi.) Minun, — minun rakentajani!