NELJÄS NÄYTÖS.
(Sama sali konsuli Bernickin talossa. Työpöytä on siirretty salista pois. On myrskyinen iltapäivä ja jo hämärä, mikä yhä pimenee näytöksen kuluessa.)
(Eräs miespalvelija sytyttää kynttiläkruunua; pari palvelustyttöä tuo sisään kukka-astioita, lamppuja ja kynttilöitä, jotka he asettavat peilipöydille ja hyllyille pitkin seiniä. Tukkukauppias Rummel hännystakissa, hansikkaat kädessä ja valkea kaulaliina kaulassa, seisoo salissa jaellen määräyksiä.)
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (miespalvelijalle). Ainoastaan joka toinen kynttilä, Jaakko. Se ei saa näyttää liian juhlalliselta; se on tuleva yllätyksenä. Ja tällainen joukko kukkia —? No niin; antaa niiden vaan olla; voihan näyttää siltä kuin olisivat ne siinä arkipäivisinkin —
(Konsuli Bernick tulee huoneestaan.)
KONSULI BERNICK (ovella). Mitä tämä merkitsee?
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ai ai, jokos tulet? (Palvelijoille.) Niin, nyt te voitte joksikin aikaa poistua.
(Miespalvelija ja palvelustytöt menevät vasemmalle
takimmaisesta ovesta.).
KONSULI BERNICK (tulee lähemmäksi). Mutta, Rummel, mitä tämä merkitsee?
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Se merkitsee sitä, että sinun suurin hetkesi on tullut. Kaupunki kunnioittaa tänä iltana lippukulkueella ensimäistä miestään.
KONSULI BERNICK. Mitä sinä sanot?
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Lippukulkue ja soittoa! Soihdutkin me olisimme tuoneet; mutta sitä emme uskaltaneet tehdä tällaisella myrsky-ilmalla. No, ilotulitus ainakin pannaan toimeen; ja näyttääpä sekin joltakin, kun se joutuu sanomalehtiin.
KONSULI BERNICK. Kuule, Rummel, tätä minä en ollenkaan tahdo.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin, nyt se on liian myöhäistä; puolessa tunnissa he ovat jo täällä.
KONSULI BERNICK. Mutta miksi sinä et puhunut siitä minulle ennen?
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Juuri siksi, että pelkäsin sinun tekevän vastaväitteitä. Mutta minä rupesin yhteistuumiin vaimosi kanssa; hän antoi täällä minun hiukan järjestellä, ja itse hän pitää huolta virvokkeista.
KONSULI BERNICK (kuuntelee). Mitä tuo on? Joko he tulevat? Minä olin kuulevinani laulua.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (puutarhaovella). Lauluako? Oh, ne ovat vaan ne amerikalaiset. »Indian Girliä» hinataan satamasta.
KONSULI BERNICK. Hinataan satamasta! Niin —; ei, minä en jaksa tätä tänä iltana, Rummel; minä olen sairas.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin; sinä näytät tosiaan huonolta. Mutta sinun täytyy ponnistaa voimiasi. Sinun täytyy, helkkari soikoon, ponnistaa! Sekä minä että Sandstad ja Vigeland olemme pitäneet mitä tärkeimpänä saada tämän kulkueen toimeen. Meidän täytyy musertaa vastustajamme niin painavan yleisen mielipiteen ilmauksen alle kuin suinkin. Huhut kaupungilla lisääntyvät; tietoa maatilojen ostoista ei voida enää salata. Sinun täytyy välttämättä jo tänä iltana, laulun ja juhlapuheitten kaikuessa, lasien kilistessä, lyhyesti sanoen: juhlatunnelman korkeimmillaan pauhatessa, antaa heidän tietää, mitä sinä olet uskaltanut panna peliin tämän yhteiskunnan hyväksi. Sellaisessa pauhaavassa juhlatunnelmassa kuin sanoin, voidaan täällä meillä saada aikaan äärettömän paljon. Mutta se onkin välttämättä tarpeen, muuten ei mistään tule mitään.
KONSULI BERNICK. Niin, niin, niin —
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja varsinkin, kun niin arkaluontoinen ja polttava kysymys on esitettävä. No, sinulla on, Jumalan kiitos, nimi, joka sen kestää, Bernick. Mutta kuules nyt; meidän pitäisi kai kuitenkin sopia vähän etukäteen. Ylioppilas Tönnesen on kirjoittanut sinulle runon. Se alkaa sangen kauniisti näillä sanoin: »Sa aattees lippu korkealla kanna». Ja kolleega Rörlund on saanut tehtäväkseen pitää juhlapuheen. Siihen sinun luonnollisesti täytyy vastata.
KONSULI BERNICK. Minä en voi tänä iltana, Rummel. Etkö sinä saattaisi —?
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Mahdotonta, niin mielelläni kuin haluaisinkin. Omistetaanhan puhe, kuten ymmärrät, erikoisesti juuri sinulle. No, ehkä siinä lausutaan pari sanaa meille muillekin. Minä olen jo neuvotellut siitä Vigelandin ja Sandstadin kanssa. Me olemme ajatelleet, että sinä voisit vastata nostamalla eläköön-huudon yhteiskunnallisille pyrinnöille. Sandstad aikoo puhua jonkun sanan eri kansanluokkain keskinäisestä hyvästä sovusta; Vigeland jälleen mainitsee jotain siihen suuntaan, miten toivottavaa on, ettei tämä uusi yritys riistä altamme sitä moraalista perustaa, jolla nyt seisomme, ja minä aion muutamin sopivin sanoin muistaa naista, jonka vaatimaton vaikutus ei myöskään ole yhteiskunnalle merkitystään vailla. Mutta sinähän et kuuntele —
KONSULI BERNICK. Minä — kyllä.. Mutta sano, luuletko sinä, että meri on kovin uhkaava tänään?
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Oh, sinä olet peloissasi »Palmupuusta»? Sehän on hyvässä vakuutuksessa.
KONSULI BERNICK. Niin, vakuutuksessa, mutta —
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja hyvässä kunnossa: se on tärkeintä.
KONSULI BERNICK. Hm —. Jos laivalle jotain tuleekin, niin eihän silti ole sanottu, että ihmishenkiä menee hukkaan. Laiva ja lasti voivat mennä pohjaan, — ja matka-arkut ja paperit voidaan menettää —
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Hitto soi, matka-arkuilla ja papereilla ei silloin ole suurta arvoa.
KONSULI BERNICK. Niinkö luulet! Ei, ei, minä tarkoitin vaan — Hst; — nyt ne laulavat taas.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. »Palmupuun» miehistö laivalla.
(_Kauppias Vigeland tulee oikealta.)
KAUPPIAS VIGELAND. Niin, nyt hinataan »Palmupuuta» merelle. Hyvää iltaa, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Ja Te, joka olette tottunut merimies, pysytte yhä kiinni siinä ajatuksessa, että —?
KAUPPIAS VIGELAND. Minä pysyn kiinni kaitselmuksessa, herra konsuli; minä kävin sitäpaitsi itse laivalla jakelemassa miehille eräitä pieniä hartauskirjasia, joista, niin toivon, on oleva siunausta.
(_Kauppias Sandstad ja prokuristi Krap tulevat oikealta.)
KAUPPIAS SANDSTAD (vasta ovella). Niin, jos se onnistuu, niin mikä tahansa onnistuu. Ah. Tekö, hyvää iltaa, hyvää iltaa!
KONSULI BERNICK. Onko jotain tapahtunut, herra Krap?
PROKURISTI KRAP. En sano mitään, herra konsuli.
KAUPPIAS SANDSTAD. Koko »Indian Girlin» miehistö on juovuksissa; minä en ole kunnon mies, jos ne elukat pääsevät elävinä perille.
(Neiti Hessel tulee oikealta.)
NEITI HESSEL (konsuli Bernickille). Niin, nyt tuon sinulle häneltä terveiset.
KONSULI BERNICK. Joko hän on laivassa?
NEITI HESSEL. Ainakin piakkoin. Me erosimme hotellin edustalla.
KONSULI BERNICK. Ja hän pysyi päätöksessään?
NEITI HESSEL. Kovana kuin kallio.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (puuhaillen ikkunain ääressä). Hitto näitä uusmuotisia laitoksia; minä en saa verhoja alas.
NEITI HESSEL. Pitääkö ne saada alas? Minä luulin, että ne päinvastoin —
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ensin alas, neiti. Niin, tiedättehän, mitä on tekeillä?
NEITI HESSEL. Kyllä. Antakaa minun auttaa; (tarttuu nauhoihin) minä annan siis verhojen langolleni laskeutua, — vaikka mieluummin tahtoisin että ne nousisivat.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Senkin saatte tehdä myöhemmin. Kun puutarha on täynnä lainehtivaa joukkoa, nousevat verhot ja sisällä nähdään hämmästynyt ja iloinen perhe; — porvarin koti olkoon kuin lasikaappi.
(Konsuli Bernick näyttää aikovan sanoa jotain, mutta käännähtää sitten ja menee kiireesti huoneeseensa.)
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin, pidetään nyt viimeinen neuvottelu. Tulkaa Tekin mukaan, herra Krap. Teidän täytyy auttaa meitä eräillä asiallisilla tiedonannoilla.
(Kaikki herrat menevät konsulin huoneeseen. Neiti Hessel on vetänyt verhot ikkunain eteen ja aikoo vetää ne myöskin pienen avonaisen lasioven eteen, kun Olavi hyppää ylhäältä alas puutarhaportaille; hänellä on vaippa hartioilla ja nyytti kädessä.)
NEITI HESSEL. Oh, herra siunatkoon, sinua, poika, miten peljästyin!
OLAVI (salailee nyyttiään). Hyst. täti!
NEITI HESSEL. Hyppäsitkö sinä ulos ikkunasta? Minne sinä menet?
OLAVI. Hyst; älä sano mitään. Minä tahdon Juhani-enon luokse — ainoastaan alas laiturille, ymmärräthän; — ainoastaan sanomaan hänelle hyvästi. Hyvää yötä, täti!
(Juoksee puutarhan kautta ulos kadulle.)
NEITI HESSEL. Ei, älä mene, Olavi! Olavi — Olavi!
(Juhani Tönnesen, matka-asussa, laukku olalla, tulee varovaisesti sisään oikeanpuolisesta ovesta.)
JUHANI TÖNNESEN. Lona!
NEITI HESSEL (kääntyen hänen puoleensa). Mitä? Tuletko sinä takaisin?
JUHANI TÖNNESEN. On vielä joku minuutti aikaa. Minun täytyy saada nähdä hänet vielä kerta. Me emme voi erota näin.
(Neiti Bernick ja Dina, kummallakin vaippa hartioilla ja viimemainitulla pieni matkalaukku kädessä, tulevat takimmaisesta ovesta vasemmalta.)
DINA. Hänen luokseen: hänen luokseen!
NEITI BERNICK. Sinä pääset hänen luokseen!
DINA. Tuossa hän on!
JUHANI TÖNNESEN. Dina!
DINA. Ottakaa minut mukaanne!
JUHANI TÖNNESEN. Kuinka —!
NEITI HESSEL. Sinä tahdot?
DINA. Niin, ottakaa minut mukaanne! Tuo toinen kirjoitti minulle, sanoi, että tänä iltana se julkaistaan kaikille ihmisille —
JUHANI TÖNNESEN. Dina, — Te ette rakasta häntä?
DINA. Minä en ole koskaan rakastanut sitä ihmistä. Minä heittäydyn vuonoon, jos minun täytyy mennä kihloihin hänen kanssaan! Oh, miten hän masensi maahan minua eilen pöyhkeillä sanoillaan! Miten hän osoitti minulle, että hän kohotti halveksittavan olennon rinnalleen! Minä en tahdo enää, että minua halveksitaan. Minä lähden pois. Saanko tulla kanssanne?
JUHANI TÖNNESEN. Saatte, saatte — vaikka maailman ääriin!
DINA. Minä en kauan ole Teille taakaksi. Auttakaa minut vaan perille; auttakaa minua ensin vaan vähän alkuun.
JUHANI TÖNNESEN. Hurraa, se käy hyvin, Dina!
NEITI HESSEL (osoittaa konsulin ovea). Hst; hiljaa, hiljaa!
JUHANI TÖNNESEN. Dina, minä kannan Teitä käsilläni!
DINA. Sitä Te ette saa tehdä. Minä tahdon päästä omin voimin eteenpäin ja siellä meren takana osaan sen kyllä tehdä. Kunhan vaan pääsen pois täältä. Oh, nämä naiset, — Te ette tiedä sitä, — hekin kirjoittivat tänään minulle; he neuvoivat minua ymmärtämään onneani, osoittivat minulle, miten jalomielinen hän on ollut minua kohtaan. Huomisesta alkaen tulevat he jok'ainoa hetki pitämään minua silmällä, ansaitsenko minä teoillani sellaista onnea. Minä pelkään tätä tällaista siveyttä!
JUHANI TÖNNESEN. Sanokaa, Dina, vaan senkö tähden Te lähdette? Enkö minä ole Teille mitään?
DINA. Olette. Juhani, Te olette minulle enemmän kuin kukaan muu ihminen.
JUHANI TÖNNESEN. Oi, Dina —!
DINA. Kaikki he täällä sanovat, että minun täytyy vihata ja inhota Teitä; että se on minun velvollisuuteni; mutta minä en ymmärrä, mitä sellainen velvollisuus on; minä en tule koskaan sitä ymmärtämään.
NEITI HESSEL. Sitä sinun ei tarvitsekaan, lapseni!
NEITI BERNICK. Ei, sitä sinä et saakaan tehdä; ja siksi sinun on seurattava häntä hänen vaimonaan.
JUHANI TÖNNESEN. Niin. Dina!
NEITI HESSEL. Kuinka? Nyt minun täytyy antaa sinulle suuta, Martta! Tätä minä en olisi odottanut sinulta.
NEITI BERNICK. Et kai, sen kyllä uskon; minä en olisi itsekään sitä odottanut. Mutta kerran täytyy sen päästä minussakin purkautumaan. Oh, kuinka me kärsimme täällä sovinnaisuuden ja tottumusten kahleissa! Nouse kapinaan sitä vastaan, Dina. Mene hänen vaimokseen. Tee jotakin, jolla uhmaat näitä tottumuksia ja vanhoja tapoja.
JUHANI TÖNNESEN. Mitä vastaatte, Dina?
DINA. Niin, minä tahdon tulla Teidän vaimoksenne.
JUHANI TÖNNESEN. Dina!
DINA. Mutta ensin tahdon minä tehdä työtä, tulla joksikin itse, sillä tavoin kuin Tekin olette. Minä en tahdo olla mikään esine, joka vain otetaan.
NEITI HESSEL. Se on oikein; niin pitääkin tehdä.
JUHANI TÖNNESEN. Hyvä; minä odotan ja toivon —
NEITI HESSEL. — ja voitat, poika! Mutta nyt laivaan!
JUHANI TÖNNESEN. Niin, laivaan! Ah, Lona, rakas sisko, sananen vielä, kuules nyt —
(Hän vie neiti Hesselin taustalle ja puhelee kiireesti
hänen kanssaan.)
NEITI BERNICK. Dina, sinä onnellinen, — anna minun katsella itseäsi, suudella sinua kerran vielä, viimeisen.
DINA. Ei viimeisen; ei, rakas, kallis täti, me näemme kyllä vielä toisemme.
NEITI BERNICK. Emme koskaan! Lupaa se, Dina, älä tule koskaan takaisin. (Ottaa häntä molemmista käsistä ja katselee häntä.) Nyt sinä lähdet onnesi helmaan, rakas lapsi; — poikki meren. Oi, kuinka usein minä olen koulusalissa kaivannut sinne meren taakse! Siellä mahtaa olla ihana elää; avarampi taivas; pilvet kulkevat korkeammalla kuin täällä, vapaampi ilma liehuu ihmisten pään päällä —
DINA. Oi, Martta-täti, kerran sinäkin tulet jälkeemme.
NEITI BERNICK. Minä? En koskaan; koskaan. Täällä on minun pieni elämäntehtäväni, ja nyt luulen, että minusta voi tulla täydellisesti ja eheästi se, mitä minun on oltava.
DINA. Minä en jaksa ajatella eroa ainaiseksi sinusta.
NEITI BERNICK. Ah, ihminen voi erota niin paljosta, Dina. (Suutelee häntä.) Mutta sitä et sinä saa koskaan kokea, lapsi kulta. Lupaa minulle, että teet hänet onnelliseksi.
DINA. Minä en tahdo luvata mitään; minä vihaan lupaamisia; tulkoon kaikki ikäänkuin itsestään.
NEITI BERNICK. Niin, niin se on oleva; sinun on vaan oltava sellainen kuin olet, — suora ja uskollinen itsellesi.
DINA. Se tahdon olla, täti.
NEITI HESSEL (pistää taskuunsa eräitä papereita, jotka Juhani on hänelle antanut). Hyvä, hyvä, kunnon poika. Mutta nyt matkaan.
JUHANI TÖNNESEN. Niin, nyt ei ole enää aikaa hukata. Hyvästi, Lona; kiitos kaikesta rakkaudestasi. Hyvästi, Martta, ja kiitokset sinullekin uskollisesta ystävyydestä.
NEITI BERNICK. Jää hyvästi, Juhani! Jää hyvästi, Dina! Ja onnea kaikkina elonpäivinänne!
(Hän ja neiti Hessel työntävät lähteviä taustalle ovea kohti. Juhani Tönnesen ja Dina poistuvat nopeasti puutarhan kautta. Neiti Hessel sulkee oven ja vetää verhot sen eteen.)
NEITI HESSEL. Nyt olemme yksin, Martta. Sinulta meni Dina ja minulta
Juhani.
NEITI BERNICK. Sinulta — Juhani?
NEITI HESSEL. Hän oli mennyt minulta puolittain jo siellä meren takana. Poika ikävöi jo niin kovin saada seistä omilla jaloillaan; siksi uskottelin hänelle, että minua vaivasi koti-ikävä.
NEITI BERNICK. Siksikö? No, nyt ymmärrän, miksi sinä tulit. Mutta hän vaatii kyllä sinut takaisin, Lona.
NEITI HESSEL. Vanhan sisarpuolenko, — mitä hän nyt hänellä enää? —
Miehet repivät niin paljon rikki ympäriltään saavuttaakseen onnensa.
NEITI BERNICK. Niin käy joskus.
NEITI HESSEL. Mutta me pysymme yhdessä, Martta.
NEITI BERNICK. Voinko minä olla mitään sinulle?
NEITI HESSEL. Kuka olisi enemmän? Me kaksi kasvatti-äitiä, — emmekö me molemmat nyt ole menettäneet lapsiamme? Nyt me olemme kumpikin yksin.
NEITI BERNICK. Niin, yksin. Ja siksi sinun pitää saada tietää kaikki, — että olen rakastanut Juhania enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
NEITI HESSEL. Martta! (Tarttuu häntä käsivarteen.) Onko tämä totta?
NEITI BERNICK. Koko elämäni sisältö on niissä sanoissa. Minä olen rakastanut häntä ja odottanut häntä. Joka kesä olen odottanut, että hän tulisi. Ja sitten hän tuli; — mutta hän ei minua nähnyt.
NEITI HESSEL. Rakastanut häntä! Ja itse annoit hänelle kuitenkin hänen onnensa.
NEITI BERNICK. Enkö antaisi onnea hänelle, kun olen häntä rakastanut? Niin, minä olen rakastanut häntä. Koko elämäni olen pyhittänyt hänelle, aina siitä saakka, jolloin hän matkusti pois. Mitä syytä minulla oli toivoa, ajattelet? Oi, minä luulen kyllä, että minulla oli jotakin syytä. Mutta kun hän tuli takaisin, — silloin näytti kuin kaikki muistot olisivat olleet pyyhityt pois hänen mielestään. Hän ei nähnyt minua.
NEITI HESSEL. Dina sinut saattoi varjoon, Martta.
NEITI BERNICK. Hyvä, että hän sen teki. Siihen aikaan, jolloin hän läksi maasta, me olimme yhdenikäisiä; nyt, kun näin hänet uudestaan, — oi, sitä hirveää hetkeä, — silloin selveni minulle, että nyt olin kymmenen vuotta vanhempi häntä. Siellä hän oli elänyt toisissa maissa kirkkaassa, häikäisevässä auringonpaisteessa ja vetänyt nuoruutta ja terveyttä suoniinsa joka henkäyksellä; ja täällä minä sillä aikaa kehräsin, kehräsin —
NEITI HESSEL. — hänen onnensa lankaa, Martta.
NEITI BERNICK. Niin, se oli kultainen lanka. Ei katkeruutta! Eikö niin,
Lona, me olemme olleet hänelle kaksi hyvää sisarta?
NEITI HESSEL (sulkee neiti Bernickin syliinsä). Martta!
(Konsuli Bernick tulee huoneestaan.)
KONSULI BERNICK (sisällä oleville herroille). Niin, niin, tehkää vaan kaikki niinkuin tahdotte. Kun aika tulee, niin minä kyllä — (sulkee oven.) Ah, täälläkö olette? Kuule, Martta, sinun täytyy pukeutua hiukan hienommin. Ja sano Betylle, että hän tekee samoin. Minä en tahdo mitään komeutta, tietystikään; ainoastaan sievä, kotoinen asu. Mutta kiiruhtakaa nyt.
NEITI HESSEL. Ja tyytyväinen ja onnellinen katsanto, Martta; ja silmiin iloinen loiste.
KONSULI BERNICK. Myöskin Olavin on tultava alas; minä tahdon hänet tänne rinnalleni.
NEITI HESSEL. Hm, Olavi —
NEITI BERNICK. Minä vien sanan Betylle.
(Menee takimmaisesta ovesta vasemmalle.)
NEITI HESSEL. Niin, nyt on siis se suuri juhlahetki tullut.
KONSULI BERNICK (kulkien levottomana edestakaisin). Niin, nyt se on.
NEITI HESSEL. Tällaisella hetkellä mahtaa mies olla ylpeä ja iloinen, arvaan.
KONSULI BERNICK (katsoo häneen). Hm!
NEITI HESSEL. Koko kaupunkihan tulitetaan, olen kuullut.
KONSULI BERNICK. Niin, sekin on niille pistänyt päähän.
NEITI HESSEL. Kaikki yhdistykset tulevat lippuineen tänne. Sinun nimesi on loistava tulikirjaimilla. Tänä yönä sähkötetään ympäri maata: »Onnellisen perheensä ympäröimänä otti konsuli Bernick vastaan kansalaistensa kunnioituksen yhtenä yhteiskuntansa pylväistä.»
KONSULI BERNICK. Niin; ja ulkona huudetaan eläköötä, ja väki riemuitsee ja vaatii minua esiin ovelle, jossa minun on pakko kumartaa ja kiittää.
NEITI HESSEL. Kuinka, pakko —
KONSULI BERNICK. Luuletko sinä, että minä olen onnellinen tällä hetkellä?
NEITI HESSEL. Ei, minä en luule, että sinä voit olla aivan onnellinen.
KONSULI BERNICK. Lona, sinä halveksit minua.
NEITI HESSEL. En vielä.
KONSULI BERNICK. Sinulla ei olekaan oikeutta siihen. Ei oikeutta halveksia minua! — Lona, sinä et voi aavistaa, kuinka sanomattoman yksin minä olen tässä ahtaassa ja vääristyneessä yhteiskunnassa, — kuinka minä vuosi vuodelta olen saanut tinkiä vaatimuksestani kokonaiseen ja henkeni täyttävään elämäntyöhön. Mitä olen minä saanut aikaan, miten moninaiselta se näyttäneekin? Sitä ja tätä, — pikkunäperrystä. Mutta muuta tai enempää ei täällä kärsitä. Jos minä astuisin askeleenkin etemmäksi sitä näkökantaa ja mielialaa, joka on päiväjärjestyksessä, niin tulisi vallastani loppu. Tiedätkö, mitä me olemme, me, joita pidetään yhteiskunnan pylväinä? Me olemme yhteiskunnan välikappaleita, siinä kaikki.
NEITI HESSEL. Miksi huomaat sen vasta nyt?
KONSULI BERNICK. Siksi, että olen ajatellut paljon näinä viimeaikoinani, — sen jälkeen kuin sinä tulit takaisin kotimaahan, — ja enimmän tänä iltana. — Oi, Lona, miksi en tuntenut sinua perinpohjin silloin — ennen muinoin.
NEITI HESSEL. Mitä sitten?
KONSULI BERNICK. Koskaan en olisi sinua päästänyt; ja jos sinä olisit ollut minulla, en olisi nyt siinä tilassa, jossa olen.
NEITI HESSEL. Ja etkö ajattele, mitä tuosta toisesta olisi voinut tulla sinulle, hänestä, jonka valitsit minun sijaani?
KONSULI BERNICK. Tiedän ainakin, ettei hänestä ole tullut minulle sitä, jota minä kaipasin.
NEITI HESSEL. Siksi, että sinä et ole milloinkaan jakanut elämäntyötäsi hänen kanssaan; siksi, että sinä et ole milloinkaan antanut vapauden ja totuuden pyhittää suhdettanne; siksi, että sinä annat hänen täällä nääntyä itsekseen sen häpeän taakan alle, jonka sinä olet pannut hänen omaistensa hartioille.
KONSULI BERNICK. Niin, niin, niin; kaikki johtuu valheesta ja onttoudesta.
NEITI HESSEL. Ja miksi sinä et hylkää tuota valhetta ja onttoutta?
KONSULI BERNICK. Nytkö? Nyt se on liian myöhäistä, Lona.
NEITI HESSEL. Karsten, sano, mitä tyydytystä tämä ulkokiilto ja petos sinulle tuottaa.
KONSULI BERNICK. Minulle ei mitään. Minun täytyy syöksyä perikatoon niinkuin tämä koko pilaantunut yhteiskunta. Mutta meidän jälkeemme kasvaa uusi sukupolvi; minä teen työtä poikani hyväksi; hänelle minä valmistan oikean elämäntehtävän. On koittava aika, jolloin yhteiskunta-elämään tunkeutuu totuus, ja sille on hän perustava onnellisemman elämän kuin hänen isällään oli.
NEITI HESSEL. Mutta valheen pohjalle? Ajattele, mitä annat pojallesi perinnöksi.
KONSULI BERNICK (masentaen epätoivoaan). Minä annan hänelle tuhat kertaa pahemman perinnön kuin arvaatkaan. Mutta lakkaahan kirouskin kerran. Ja kuitenkin — kaikitenkin — (kuohahtaen) miten Te voitte tehdä minulle kaiken tämän! Mutta nyt se on tullut. Nyt minun täytyy vain eteenpäin. Teidän ei onnistu murskata minua!
(Hilmar Tönnesen, avattu kirjelappu kädessä, tulee kiireesti ja hätääntyneenä oikealta.)
HILMAR TÖNNESEN. Mutta tämähän vasta. — Betty, Betty!
KONSULI BERNICK. Mitä nyt? Joko he tulevat?
HILMAR TÖNNESEN. Ei, ei, mutta minun täytyy saada välttämättä puhua jonkun — (Menee takimmaisesta ovesta vasemmalle.)
NEITI HESSEL. Karsten; sinä sanoit, että me tulimme sinua tänne murskaamaan. Näytänpä siis sinulle, mitä maata tuo mies on, tuo tuhlaajapoika, jota Teidän siveellinen yhteiskuntanne kammoaa kuin ruttotautista. Hän tulee toimeen ilman Teitäkin, sillä nyt hän lähti pois.
KONSULI BERNICK. Mutta tulee takaisin.
NEITI HESSEL. Juhani ei tule takaisin koskaan. Hän matkusti iäksi, ja
Dina lähti hänen kanssaan.
KONSULI BERNICK. Ei tule takaisin? Ja Dina lähti hänen kanssaan?
NEITI HESSEL. Niin, ruvetakseen hänen vaimokseen. Sillä tavalla iskevät nuo kaksi Teidän siveydellä koristeltua yhteiskuntaanne päin kasvoja, niinkuin minäkin tein kerran — no —!
KONSULI BERNICK. Lähti; — Dinakin — »Indian Girlillä» —!
NEITI HESSEL. Ei; niin kallista kuormaa ei Juhani uskaltanut antaa tuon kelvottoman joukkion huostaan. Juhani ja Dina matkustivat »Palmupuulla».
KONSULI BERNICK. Ah! Niinollen — turhaan — (Menee kiireesti huoneensa ovelle, tempaisee auki sen ja huutaa sisälle.) Krap, pysäyttäkää »Indian Girl»; sen ei tarvitse lähteä tänä iltana!
PROKURISTI KRAP (konsulin huoneesta). »Indian Girl» on jo merellä, herra konsuli.
KONSULI BERNICK (sulkee oven ja sanoo heikolla äänellä). Liian myöhään, — ja aivan hyödyttä —!
NEITI HESSEL. Mitä tarkoitat?
KONSULI BERNICK. En mitään, mitään. Väisty minusta —!
NEITI HESSEL. Hm; katsoppas näitä, Karsten. Juhani lähetti sinulle terveiset, että hän uskoo minun käsiini sen nimen ja maineen, jonka hän kerran lainasi sinulle, ja myöskin sen, jonka sinä varastit häneltä, kun hän oli poissa. Juhani on vaiti; ja minä voin tehdä tai jättää siinä asiassa tekemättä miten tahdon. Katso, tässä ovat nuo kaksi kirjettä kädessäni.
KONSULI BERNICK. Ne ovat sinulla! Ja nyt — nyt sinä aiot — jo tänä iltana, — kenties, kun lippukulkue —
NEITI HESSEL. Minä en tullut tänne ilmiantamaan sinua, vaan ainoastaan pudistamaan sinua hereille, niin että sinä puhuisit omasta halustasi. Se ei ole onnistunut. Jää siis valheen valtaan. Katso tänne; näin revin minä nuo sinun kirjeesi palasiksi. Ota kappaleet; tuossa ne ovat. Nyt ei löydy mitään todistusta sinua vastaan, Karsten. Nyt olet turvassa; ole nyt sitten onnellinenkin, — jos voit.
KONSULI BERNICK (järkytettynä). Lona, — minkätähden et tehnyt tätä ennen! Nyt se on myöhäistä; nyt on minun koko elämäni hukattu; minun on mahdotonta elää tämän päivän jälkeen.
NEITI HESSEL. Mitä on tapahtunut?
KONSULI BERNICK. Älä kysy. — Mutta minun täytyy elää kuitenkin! Minä tahdon elää — Olavin vuoksi. Hän sovittaa kaikki ja hyvittää kaikki —
NEITI HESSEL. Karsten —!
(Hilmar Tönnesen tulee kiireesti takaisin.)
HILMAR TÖNNESEN. Ei ketään löydy; poissa; ei Bettyäkään!
KONSULI BERNICK. Mikä sinulla on?
HILMAR TÖNNESEN. Minä en tohdi sitä sinulle sanoa.
KONSULI BERNICK. Mitä se on? Sinun täytyy se sanoa minulle!
HILMAR TÖNNESEN. Hyvä; Olavi on karannut »Indian Girlissä».
KONSULI BERNICK (horjahtaa askeleen takaperin). Olavi — »Indian
Girlissä!» Ei, ei!
NEITI HESSEL. On, hän on! Nyt minä ymmärrän —; minä näin, kun hän hyppäsi ulos ikkunasta.
KONSULI BERNICK (huoneensa ovella, huutaa epätoivoissaan). Krap, pysäyttäkää »Indian Girl» millä hinnalla tahansa.
PROKURISTI KRAP (tulee saliin). Mahdotonta, herra konsuli. Miten voitte ajatella —?
KONSULI BERNICK. Meidän täytyy se pysäyttää; Olavi on laivassa!
PROKURISTI KRAP. Mitä sanotte!
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (tulee saliin). Olavi karannut? Eihän se ole mahdollista!
KAUPPIAS SANDSTAD (tulee). Lähettävät luotsin kanssa hänet takaisin, herra konsuli.
HILMAR TÖNNESEN. Ei, ei; hän kirjoitti minulle; (näyttää kirjettä) hän sanoo, että hän aikoo piiloutua lastin joukkoon, kunnes he joutuvat avomerelle.
KONSULI BERNICK. Minä en näe häntä enää koskaan!
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Oh, joutavia; vahva, hyvä laiva, juuri korjattu —-
KAUPPIAS VIGELAND (joka on myöskin tullut saliin). — Teidän omassa telakassanne, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Minä en näe häntä koskaan, niin, niin! Minä olen kadottanut hänet, Lona, ja — nyt sen huomaan — minä en ole häntä koskaan omistanutkaan. (Kuuntelee.) Mitä tuo on?
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Soittoa. Nyt tulee lippukulkue.
KONSULI BERNICK. Minä en voi, minä en tahdo vastaanottaa ketään!
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Mitä ajattelet? Se ei käy mitenkään päinsä.
KAUPPIAS SANDSTAD. Mahdotonta, herra konsuli; ajatelkaa, miten yrityksenne riippuu siitä.
KONSULI BERNICK. Mitä se minuun nyt kuuluu! Kenen hyväksi minä nyt enää teen työtä?
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja sitä sinä kysyt? Onhan sinulla me itsemme ja yhteiskunta.
KAUPPIAS VIGELAND. Se oli oikea sana, se.
KAUPPIAS SANDSTAD. Ja ei kai konsuli unhota, että me —
(Neiti Bernick tulee takimmaisesta ovesta vasemmalta.
Soitto kuuluu heikosti kaukaa kadulta.)
NEITI BERNICK. Nyt tulee kulkue; mutta Betty ei ole kotona; minä en ymmärrä, minne hän —
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Verhot pois ikkunoista! Tulkaa minua auttamaan, herra Krap. Ja tekin, herra Sandstad. Synti ja häpeä, että perheen juuri pitää olla niin hajalla; aivan vasten ohjelmaa.
(Verhot vedetään ikkunain ja oven edestä. Ulkona nähdään koko katu tulitettuna. Vastapäätä olevan talon seinällä on suuri kuultoilmoitus, jossa on lauselma: »Eläköön Karsten Bernick, yhteiskuntamme pylväs!»)
KONSULI BERNICK (väistyy arkana takaisin). Pois nuo kaikki! Minä en tahdo tätä nähdä! Sammuttakaa, sammuttakaa!
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Kaikella kunnioituksella, oletko sinä täysissä järjissäsi?
NEITI BERNICK. Mikä häntä vaivaa, Lona?
NEITI HESSEL. Hst! (Puhuu hiljaa neiti Bernickin kanssa.)
KONSULI BERNICK. Pois tuo ilkkuva kirjoitus, sanon minä! Ettekö näe, että kaikki nuo liekit irvistelevät meille?
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ei, nyt sanon minä suoraan —
KONSULI BERNICK. Oh, mitä Te siitä ymmärrätte —! Mutta minä, minä!
Kaikki nuo tulet ovat kynttilöitä ruumishuoneessa.
PROKURISTI KRAP. Hm —
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ei, kuules nyt, — sinä otatkin sen kovin raskaalta kannalta.
KAUPPIAS SANDSTAD. Poika tekee vaan huvimatkan Atlantin poikki ja sitten saatte hänet takaisin.
KAUPPIAS VIGELAND. Ainoastaan luottamusta Kaikkivaltiaaseen, herra konsuli.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja laivaan, Bernick; ei kai se ole tehty uppoamaan, tiedän mä.
PROKURISTI KRAP. Hm —
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin, jos se olisi tuollainen uiva ruumisarkku, joista kerrotaan siellä suuressa maailmassa —
KONSULI BERNICK. Tunnen, että pääni tällä hetkellä harmaantuu.
(Rouva Bernick, suuri saali päässä, tulee sisälle puutarhaovesta.)
ROUVA BERNICK. Karsten, Karsten, tiedätkö sinä?
KONSULI BERNICK. Kyllä, minä sen tiedän —; mutta sinä, — sinä, joka et näe mitään, — sinä, jolla ei ole äidin silmää häntä kohtaan —
ROUVA BERNICK. Oi, kuulehan nyt —
KONSULI BERNICK. Miksi sinä et ole häntä vartioinut? Nyt minä olen kadottanut hänet. Anna hänet minulle takaisin, jos voit!
ROUVA BERNICK. Ja minä voin; hän on minulla.
KONSULI BERNICK. Hän on sinulla!
HERRAT. Ah!
HILMAR TÖNNESEN. No, sen minä jo arvasin.
NEITI BERNICK. Sinä olet saanut hänet takaisin, Karsten.
NEITI HESSEL. Voitakin hänet nyt itsellesi.
KONSULI BERNICK. Hän on sinulla! Onko totta, mitä puhut? Missä hän on?
ROUVA BERNICK. Sitä et saa tietää ennenkuin olet antanut hänelle anteeksi.
KONSULI BERNICK. Oh, mitä, anteeksi —! Mutta kuinka sait tietää, että —?
ROUVA BERNICK. Etkö luule äidin näkevän? Minä olin kuolontuskassa, että sinä saisit siitä vihiä. Pari sanaa, jotka häneltä pääsi eilen —; ja kun hänen huoneensa oli tyhjä, ja laukku ja vaatteet poissa —
KONSULI BERNICK. Niin, niin; entä —?
ROUVA BERNICK. Minä juoksin; sain käsiini Aunen; menimme merelle hänen purjevenheellään; se amerikalainen laiva oli lähtemäisillään. Jumalan kiitos, me ennätimme kuitenkin vielä, — nousimme laivaan, — tutkimme ruuman, löysimme hänet. — Oi, Karsten, sinä et saa rangaista häntä.
KONSULI BERNICK. Betty!
ROUVA BERNICK. Etkä Auneakaan!
KONSULI BERNICK. Aunea? Mitä tietoja sinulla on hänestä? Onko »Indian
Girl» nyt taas matkalla?
ROUVA BERNICK. Ei, sepä se juuri onkin —
KONSULI BERNICK. Puhu, puhu!
ROUVA BERNICK. Aune oli yhtä kauhistunut kuin minäkin; etsiminen vei aikaa; tuli jo pimeä, joten luotsi alkoi tehdä esteitä; ja niinpä uskalsi Aune — sinun nimessäsi —
KONSULI BERNICK. No?
ROUVA BERNICK. Pysäyttää laivan huomiseen.
PROKURISTI KRAP. Hm —
KONSULI BERNICK. Oi, mikä sanomaton onni!
ROUVA BERNICK. Sinä et ole vihainen?
KONSULI BERNICK. Oi, mikä ylenpalttinen onni, Betty!
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. No, kyllä sinulla on herkkä omatunto.
HILMAR TÖNNESEN. Niin, heti, kun kysytään pientä taistelua luonnonvoimia vastaan, niin — uh!
PROKURISTI KRAP (taustalla ikkunan ääressä). Nyt tulee kulkue sisään puutarhaportista, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Niin, nyt he saavat tulla.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Koko puutarha on kohta täynnä väkeä.
KAUPPIAS SANDSTAD. Koko katu tulvillaan.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Koko kaupunki on liikkeellä, Bernick. Tämä on tosiaan innostuttava hetki.
KAUPPIAS VIGELAND. Ottakaamme se nöyrin mielin vastaan, herra Rummel.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Kaikki liput käsillä. Minkälainen kulkue! Tuolla on juhlakomitea, kolleega Rörlund etunenässä.
KONSULI BERNICK. Antaa heidän tulla, sanon minä.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Mutta kuule; noin kiihtyneessä mielentilassa kuin olet —
KONSULI BERNICK. Niin, mitä sitten?
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Minä en ole taipumaton puhumaan puolestasi.
KONSULI BERNICK. Ei, kiitos; tänä iltana minä tahdon puhua itse.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Mutta tiedätkö sinä myöskin, mitä sinun pitää sanoa?
KONSULI BERNICK. Kyllä, ole varma siitä, Rummel, — nyt minä tiedän, mitä minun pitää sanoa.
(Soitto on sillävälin vaiennut. Puutarhaovi avataan. Kolleega Rörlund, juhlakomitea jälessään, astuu sisään, parin miespalvelijan seuraamana, jotka kantavat peitettyä koria. Heidän perästään tulee kaupunkilaisia, kaikkiin kansanluokkiin kuuluvia, niin paljon kuin saliin mahtuu. Lukematon joukko lippuja ja viirejä liehuu ulkona puistossa ja kadulla.)
KOLLEEGA RÖRLUND. Korkeasti kunnioitettava herra konsuli! Minä huomaan siitä hämmästyksestä, joka kuvastuu kasvoillanne, että me tunkeudumme täten odottamattomina vieraina Teidän luoksenne, Teidän onnelliseen perhepiiriinne, Teidän rauhallisen lietenne ääreen, jossa kunnialliset ja toimeliaat ystävät ja kansalaiset Teitä juuri ympäröivät. Mutta meitä on vaatinut sydämen pakko osoittamaan Teille kunnioitustamme. Tämä ei ole ensi kertaa, jolloin sellaista tapahtuu, mutta kuitenkin on se ensimäinen kerta näin suuressa mittakaavassa. Me olemme monta kertaa tuoneet Teille kiitoksemme siitä vankasta moraalisesta pohjasta, jolle Te olette niin sanoakseni yhteiskuntamme rakentanut. Tällä kertaa kunnioitamme Teitä eritoten sinä selvänäköisenä, väsymättömänä, epäitsekkäänä, niin, itsensä uhraavana kansalaisena, joka on pannut alkuun yrityksen, mikä, kaikkien asiantuntijain mielipiteen mukaan, on antava valtavan sysäyksen tämän yhteiskuntamme ajalliseksi hyväksi ja menestykseksi.
ÄÄNIÄ ULKOA KANSAN JOUKOSTA. Hyvä, hyvä!
KOLLEEGA RÖRLUND. Herra konsuli, Te olette pitkien vuosien kuluessa ollut kaupungillemme loistavana esimerkkinä. Minä en puhu tässä Teidän mallikelpoisesta perhe-elämästänne, enkä myöskään Teidän nuhteettomasta moraalisesta vaelluksestanne ylimalkaan. Tällaisten asiain paikka olkoon kätketty salakammio eikä juhlasali! Mutta minä puhun Teidän kunnallisesta toiminnastanne sellaisena kuin se on nähtävänä kaikkien meidän silmiemme edessä. Hyvin varustettuja laivoja lähtee maailmaan Teidän telakoistanne ja liehuttaa lippuamme kaukaisimmillakin merillä. Lukuisa ja onnellinen työväenjoukko katsoo Teidän puoleenne niinkuin isäänsä. Herättämällä uusia elinkeinonhaaroja eloon, Te olette perustanut satojen perheitten onnen. Lyhyesti sanoen — Te olette tämän meidän yhteiskuntamme peruspylväs sanan ylevimmässä merkityksessä.
ÄÄNIÄ. Kuulkaa, kuulkaa; hyvä!
KOLLEEGA RÖRLUND. Ja juuri tuo epäitsekkyyden hohde, joka lepää kaikissa Teidän teoissanne, se juuri vaikuttaa niin hyväätekevästi erikoisesti näinä meidän aikoinamme. Te olette nyt aikeissa hankkia meille — niin, minua ei arveluta mainita tuota sanaa aivan proosallisesti ja suoraan — rautatien.
JOUKKO ÄÄNIÄ. Hyvä! Hyvä!
KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta tätä yritystä vastaan näyttää nousevan joukko vaikeuksia, varsinkin kierojen ja itsekkäiden syitten luomia.
ÄÄNIÄ. Kuunnelkaa; kuulkaa!
KOLLEEGA RÖRLUND. Ei ole nimittäin pysynyt tuntemattomana, että eräät oliot, jotka eivät kuulu meidän yhteiskuntaamme, ovat ehättäneet tämän paikkakunnan toimekkaiden porvarien edelle ja anastaneet omakseen eräitä etuja, joiden oikeuden mukaan olisi pitänyt tulla meidän oman kaupunkimme hyväksi.
ÄÄNIÄ. Niin juuri! Kuulkaa!
KOLLEEGA RÖRLUND. Tämä valitettava tosiasia on luonnollisesti myöskin tullut Teidän tietoonne, herra konsuli. Mutta siitä huolimatta Te jatkatte horjumatta yritystänne, tietäen hyvin, ettei valtion kansalaisella pidä olla ainoastaan oman kuntansa etu silmämääränä.
ERÄITÄ ÄÄNIÄ. Hm! Ei; ei! Kyllä; niin!
KOLLEEGA RÖRLUND. Siis ihmiselle valtion kansalaisena, — miehelle sellaisena kuin miehen pitää olla, — me tuomme tänä iltana kunnioitustamme. Olkoon Teidän yrityksenne totiseksi ja pysyväksi siunaukseksi tälle yhteiskunnalle! Rautatiestä voi tosin tulla tie, jonka hankittuamme saatamme itsemme alttiiksi ulkoapäin tunkeutuville turmiollisille vaikutuksille, mutta myöskin tie, joka meidät nopeasti niistä päästää. Ja emmehän edes nytkään voi varjella itseämme ulkoapäin tulevilta huonoilta aineksilta. Mutta että me olemme juuri nyt, tänä juhla-iltana, mikäli huhu kertoo, onnellisesti ja nopeammin kuin odotimmekaan, vapautuneet eräistä sellaisista aineksista —
ÄÄNIÄ. Hst! Hst!
KOLLEEGA RÖRLUND. — sitä pidän minä hyvänä enteenä koko yritykselle. Se, että kosketan tätä kohtaa täällä, osoittaa, että olemme nyt talossa, jossa eetillinen vaatimus asetetaan korkeammalle perhesiteitä.
ÄÄNIÄ. Kuulkaa! Hyvä.
KONSULI BERNICK (samaan aikaan). Sallikaa minun —
KOLLEEGA RÖRLUND. Ainoastaan pari sanaa vielä, herra konsuli. Sitä, mitä Te olette tehnyt tämän kaupungin hyväksi, ette Te tosin ole tehnyt sillä sala-ajatuksella, että se tuottaisi Teille jotakin kouraantuntuvaa hyötyä. Mutta pientä osoitusta siitä, että kiitolliset kansalaiset Teitä muistavat, ette toki voi olla vastaan ottamatta, ette varsinkaan tällä merkittävällä hetkellä, jolloin me, käytännöllisten miesten vakuutusten mukaan, seisomme uuden ajan kynnyksellä.
USEITA ÄÄNIÄ. Hyvä! Hyvä! Kuulkaa!
(Kolleega Rörlund antaa merkin palvelijoille, jotka nyt tuovat korin lähemmäksi. Eräät juhlakomitean jäsenet ottavat seuraavan puheen aikana käsille ja näyttävät esineitä, joista tässä puhutaan.)
KOLLEEGA RÖRLUND. Niinpä on meillä, herra konsuli, kunnia tarjota Teille tämä hopeinen kahvikalusto. Suokaa sen kaunistaa pöytäänne silloin, kun meillä vastaisuudessa, kuten niin usein ennen, on ilo kokoontua tähän vierasvaraiseen taloon. Ja Teitäkin, arvoisat herrat, jotka olette niin auliisti avustaneet kaupunkimme ensimäistä miestä, pyydämme ottamaan vastaan pienen muistolahjan. Tämä hopeinen pokaali on Teille, herra tukkukauppias Rummel. Te olette niin usein kaunopuheisin sanoin maljojen kilistessä taistelleet tämän yhteiskunnan kunnallisten etujen puolesta. Ilmestyköön Teille monta sopivaa tilaisuutta kohottaa ja tyhjentää tätä maljaa. — Teille, herra kauppias Sandstad, annan minä tämän albumin, täynnä kansalaisten kuvia. Teidän tunnettu ja tunnustettu inhimillisyytenne on Teidät saattanut siihen miellyttävään asemaan, että Teillä on ystäviä yhteiskunnan kaikissa puolueissa. — Ja Teille, herra kauppias Vigeland, on minulla tarjottavana, salakammionne kaunisteeksi, tämä kotipostilla liitupaperille painettuna ja korukansiin sidottuna. Vuosien kypsyttävän vaikutuksen alaisena olette Te saavuttanut vakavan elämänkatsomuksen. Teidän toimintaanne päivän askareissa on kirkastanut ja aateloinut vuosikaudet ajatus korkeammasta ja tuolla puolen olevasta. (Kääntyen kansanjoukon puoleen.) Ja nyt, ystävät, kohottakaamme eläköön-huuto konsuli Bernickille ja hänen taistelutovereilleen! Eläkööt yhteiskuntamme pylväät!
KOKO KANSANJOUKKO. Eläköön konsuli Bernick! Eläköön, yhteiskunnan pylväät! Eläköön, eläköön, eläköön!
NEITI HESSEL. Onneksi, lanko!
KONSULI BERNICK (alkaa vakavasti ja hitaasti). Kansalaiset, — puheenjohtajanne lausui tässä, että me seisomme tänä iltana uuden ajan kynnyksellä, — ja minä toivon, että on niin käypä. Mutta että siten voisi käydä, ottakaamme vastaan ja omaksemme totuus, — totuus, joka tähän iltaan saakka on kaikkialla ja joka suhteessa ollut tässä yhteiskunnassa koditon.
(Hämmästystä läsnäolijain joukossa.)
KONSULI BERNICK. Minun täytyy niinollen kieltäytyä ottamasta vastaan niitä kiitoslauseita, joita Te, herra kolleega, olette, tällaisissa tiloissa vallitsevan vanhan hyvän tavan mukaan, minulle niin runsaasti jaellut. Minä en ansaitse niitä; sillä minä en ole tähän päivään asti ollut mikään epäitsekäs mies. Jos en aina olekaan tavoitellut rahallista voittoa, niin olen nyt kuitenkin vakuutettu, että vallan, vaikutuksen, maineen himo on ollut useimpien minun tekojeni perussyynä.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (puoliääneen). Mitäs tämä on?
KONSULI BERNICK. Näin kansalaisteni edessä en minä siitä itseäni millään tavoin moiti; sillä luulenpa vielä rohkenevani asettua täkäläisten ansiokkaiden miesten joukossa ensimäisten riviin.
USEITA ÄÄNIÄ. Kyllä, kyllä, hyvä!
KONSULI BERNICK. Mutta se, minkä minä luen itselleni viaksi, on, että minä olen niin usein ollut kyllin heikko poiketakseni syrjäpoluille, siksi, että minä pelkäsin, koska sen seikan tunsin, yhteiskuntamme taipumusta nähdä halpoja perussyitä kaiken takana, mitä mies täällä yrittäneekin. Ja nyt tulen kohtaan, joka koskee tätä.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (rauhattomana). Hm — hm.
KONSULI BERNICK. Täällä kulkee huhuja suurista maatilan-ostoista ylämaassa. Ne tilat olen minä ostanut, kaikki tyyni, minä yksinäni.
HILLITTYJÄ ÄÄNIÄ. Mitä se sanoi? Konsuliko? Konsuli Bernick?
KONSULI BERNICK. Ne ovat toistaiseksi minun käsissäni. Luonnollisesti minä olen uskonut asian työtovereilleni, herroille Rummelille, Vigelandille ja Sandstadille, ja me olemme sopineet, että —
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Se ei ole totta! Näyttäkää — näyttäkää toteen —!
KAUPPIAS VIGELAND. Me emme ole sopineet mistään!
KAUPPIAS SANDSTAD. Ei, onko nyt mokomaa —
KONSULI BERNICK. Aivan oikein; me emme ole vielä sopineet siitä, mitä minä aioin mainita. Mutta minä olen varma, että nämä herrat ovat yhtä mieltä kanssani, kun ilmaisen, että minä olen tänä iltana ajatellut itsekseni, että nämä maatilat tarjotaan yleiseen osakkeiden merkintään; jokainen, ken tahtoo, saa ottaa siihen osaa.
USEITA ÄÄNIÄ. Huraa! Eläköön konsuli Bernick!
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (hiljaa konsuli Bernickille). Sellainen katala petos —!
KAUPPIAS SANDSTAD (samoin). Puijasit meitä —
KAUPPIAS VIGELAND. Voi saatana soikoon, — oh siunaa, mitä sanon?
KANSANJOUKKO (ulkona). Huraa, huraa, huraa!
KONSULI BERNICK. Hiljaisuutta, hyvät herrat. Minulla ei ole mitään oikeutta saada tätä kunnioitusta; sillä se, mitä nyt olen päättänyt, ei alun pitäen ollut minun aikomukseni. Minun aikomukseni oli pitää itse ne kaikki, ja minä olen yhä edelleenkin sitä mieltä, että näitä taloja voidaan parhaiten käyttää yhteiskunnan hyödyksi, jos ne säilytetään yksissä käsissä. Mutta sopii valita. Jos sitä toivotaan, niin olen minä taipuisa hoitamaan niitä parhaan taitoni mukaan.
ÄÄNIÄ. Niin juuri! Toivotaan! Tahdotaan!
KONSULI BERNICK. Mutta ensin täytyy kansalaisteni saada tuntea minut pohjia myöten. Tarkastakoon sitten jokainen omaa itseään, ja olkoon sitten päätetty, että tästä illasta lähtien me alotamme uutta aikaa. Vanha aika, sen ulkokiilto ja teeskentely, sen onttous ja valheellinen siveys ja töittemme surkeat perussyyt, olkoot meille vasta ikäänkuin museona, joka on avattu jokaisen meidän opiksemme; ja tähän museoon me lahjoitamme, eikö niin, hyvät herrat? — sekä kahvikaluston että pokaalin ja albumin ynnä tuon liitupaperille painetun, korukansiin sidotun postillan.
TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Se on tietty.
KAUPPIAS VIGELAND (mutisee). Kun kerran olette muunkin vienyt, niin —
KAUPPIAS SANDSTAD. Tehkää niin hyvin.
KONSULI BERNICK. Ja nyt päätili yhteiskunnan kanssa. Tässä mainittiin, että me olimme tänä iltana päässeet eräistä huonoista aineksista. Minä voin siihen lisätä seikan, jota ei tiedetä: se mies, jota tuo vihjaus koski, ei matkustanut täältä yksin; häntä seurasi, ruvetakseen hänen vaimokseen —
NEITI HESSEL (kovalla äänellä). Dina Dorf!
KOLLEEGA RÖRLUND. Mitä!
ROUVA BERNICK. Mitä sanoit!
(Suurta hämmästystä läsnäolijain joukossa.)
KOLLEEGA RÖRLUND. Paennut? Karannut — hänen kanssaan! Mahdotonta!
KONSULI BERNICK. Ruvetakseen hänen vaimokseen, herra kolleega. Ja minä lisään vielä jotakin. (Hiljaa.) Betty, rohkaise luontosi ja kestä mitä nyt saat kuulla. (Ääneen.) Minä sanon: hattu päästä sen miehen edessä! Sillä hän on ylevästi ottanut toisen miehen rikoksen omaksi syykseen. Kanasalaiset, minä tahdon vapautua valheesta; se on ollut vähällä myrkyttää jok'ainoan solun olennossani. Teidän täytyy saada tietää kaikki. Minä se olin viisitoista vuotta sitten se syyllinen.
ROUVA BERNICK. (hiljaa ja vavahtaen). Karsten!
NEITI BERNICK (samoin). Oi, Juhani —!
NEITI HESSEL. Nyt voitit vihdoin itsesi!
(Mykkää hämmästystä läsnäolijain joukossa.)
KONSULI BERNICK. Niin, kansalaiset, minä olin silloin syyllinen, ja hän lähti maasta pois. Niitä ilkeitä ja valheellisia huhuja, joita sitten jälkeenpäin levitettiin, ei mikään maallinen mahti nykyään enää voi todistaa vääriksi. Mutta siinä suhteessa ei ainakaan minulla ole valittamista. Viisitoista vuotta sitten nousin minä ylös siivilleni niiden huhujen avulla; onko minun nyt suistuttava alas niiden vuoksi, sen saa jokainen itse harkita.
KOLLEEGA RÖRLUND. Kuin salama kirkkaalta taivaalta! Kaupungin ensimäinen mies —! (Hiljaisella äänellä rouva Bernickille.) Voi, miten minä surkuttelen Teitä, rouva.
HILMAR TÖNNESEN. Semmoinen tunnustus! No, nyt minä sanon —
KONSULI BERNICK. Mutta ei ratkaisua tänä iltana. Pyydän jokaista menemään kotiinsa, — kokoamaan ajatuksiaan, — tutkimaan itseänsä. Kun mielet ovat rauhoittuneet, on ilmenevä, olenko minä hukannut vai voittanut sillä, että puhuin. Jääkää hyvästi. Minulla on vielä paljon, paljon katumista; mutta se koskee ainoastaan minun omaatuntoani. Hyvää yötä! Pois kaikki juhlakomeus. Me tiedämme kaikki, ettei sellainen ole tässä paikallaan.
KOLLEEGA RÖRLUND. Tosiaan ei. (Hiljaa rouva Bernickille.) Karkasi! Hän oli siis kuitenkin minulle täydellisesti arvoton. (Puoliääneen juhlakomitean jäsenille.) Niin, hyvät herrat, tämän jälkeen taitaa olla parasta, että poistumme kaikessa hiljaisuudessa.
HILMAR TÖNNESEN. Kuinka ihminen tällaisen jälkeen voi pitää korkealla aatteen lippua, sitä en —. Uh!
(Tieto asiasta on sillävälin siirtynyt kuiskeena suusta suuhun. Kaikki lippukulkueeseen kuuluvat poistuvat puutarhan kautta. Rummel, Sandstad ja Vigeland lähtevät salista kiivaassa, joskin matalaäänisessä sanasodassa. Hilmar Tönnesen hiipii ulos oikealle. Äänettömyyden vallitessa jäävät saliin konsuli Bernick, rouva Bernick, neiti Bernick, neiti Hessel ja prokuristi Krap.)
KONSULI BERNICK. Betty, voitko antaa minulle anteeksi?
ROUVA BERNICK (katsoo hymyillen häneen). Tiedätkö, Karsten, nyt annoit sinä minulle iloisimman tulevaisuuden näyn kuin koskaan ennen.
KONSULI BERNICK. Kuinka —?
ROUVA BERNICK. Monta vuotta minä luulin, että olin kerran sinut omistanut ja sitten kadottanut. Nyt minä tiedän, etten ole omistanut sinua koskaan; mutta minä olen sinut voittava.
KONSULI BERNICK (sulkee vaimonsa syliinsä). Oi Betty, sinä olet minut voittanut! Lonan avulla minä olen vasta oppinut oikein tuntemaan sinua. Mutta anna nyt Olavin tulla.
ROUVA BERNICK. Niin, nyt sinä hänet saat. — Herra Krap —!
(Rouva Bernick puhelee prokuristi Krapin kanssa hiljaa näyttämön perällä. Prokuristi Krap menee puutarhaovesta ulos. Seuraavan keskustelun kuluessa sammutetaan vähitellen kaikki kuultokirjoitukset ja kynttilät taloissa kadun varrella.)
KONSULI BERNICK (matalalla äänellä). Kiitos, Lona, sinä pelastit parhaan minussa — ja minulle.
NEITI HESSEL. Mitä muuta sitten tahdoin?
KONSULI BERNICK. Niin, tahdoitko sitä, — vai etkö tahtonut? Minä en saa selvää sinusta.
NEITI HESSEL. Hm —
KONSULI BERNICK. Ei siis vihaa? Ei kostoa? Miksi sinä siis tulit tänne?
NEITI HESSEL. »Vanha rakkaus ei ruostu.»
KONSULI BERNICK. Lona!
NEITI HESSEL. Kun Juhani kertoi minulle tuosta valheesta, silloin vannoin kautta sieluni: nuoruuteni sankari olkoon vapaa ja puhdas.
KONSULI BERNICK. Voi, miten huonosti minä kurja olento olen sen sinulta ansainnut!
NEITI HESSEL. Jos me naiset vaan ansioita vaatisimme, Karsten, —
(Telakkamestari Aune tulee Olavin kanssa puutarhasta.)
KONSULI BERNICK (mennen häntä vastaan). Olavi!
OLAVI. Isä, minä lupaan, että minä en koskaan enää —
KONSULI BERNICK. — pakene?
OLAVI. Niin, minä lupaan, lupaan, isä.
KONSULI BERNICK. Ja minä lupaan sinulle, ettet sinä koskaan saa siihen syytä. Tästä lähtien on sinun suotu varttua mieheksi ei minun elämäntyöni perijänä, vaan ihmisenä, jota itseään oma elämäntyö odottaa.
OLAVI. Ja saanko minä myös tulla, miksi tahdon?
KONSULI BERNICK. Saat varmasti.
OLAVI. Kiitos. Silloin minusta ei tule yhteiskunnan pylvästä.
KONSULI BERNICK. Vai niin? Miksi ei?
OLAVI. Ei, sillä minun mielestäni se on niin ikävää.
KONSULI BERNICK. Sinusta on tuleva oma itsesi, Olavi; sitten saa muu käydä miten voi. — Ja Te, Aune —
TELAKKAMESTARI AUNE. Minä tiedän jo sen, herra konsuli; minut eroitetaan toimestani.
KONSULI BERNICK. Me pysymme yhdessä, Aune; ja antakaa minulle anteeksi —
TELAKKAMESTARI AUNE. Kuinka? Laiva ei tänä iltana lähde.
KONSULI BERNICK. Se ei lähde huomennakaan. Minä annoin Teille liian lyhyen määrä-ajan. Se täytyy tarkastaa perinpohjaisemmin.
TELAKKAMESTARI AUNE. Se tehdään, herra konsuli — ja niillä uusilla koneilla.
KONSULI BERNICK. Se on oikein, Aune. Mutta perinpohjin ja rehellisesti. Täällä meillä on niin paljon, joka vaatii perinpohjaista ja rehellistä korjausta. Hyvää yötä nyt, Aune.
TELAKKAMESTARI AUNE. Hyvää yötä, herra konsuli; — ja monet, monet kiitokset! (Poistuu ulos oikealle.)
ROUVA BERNICK. Nyt he kaikki ovat menneet.
KONSULI BERNICK. Ja me olemme yksin. Minun nimeni ei loista tulikirjaimin enää; kaikki kynttilät on sammutettu ikkunoista.
NEITI HESSEL. Tahtoisitko, että ne jälleen sytytettäisiin?
KONSULI BERNICK. En mistään hinnasta maailmassa. Missä minä olenkaan harhannut! Te kauhistutte, kun saatte sen tietää. Nyt tuntuu kuin olisin selvinnyt tajuihini myrkytyksestä. Mutta minä tunnen sen, — minä voin tulla vielä nuoreksi ja terveeksi uudestaan. Oi, tulkaa luokseni, — lujemmin ympärilleni. Tule, Betty, tule Olavi, poikani! Ja sinä, Martta; — on aivan kuin en olisi sinua nähnyt moneen vuoteen.
NEITI HESSEL. Et, sen minä uskon. Teidän yhteiskuntanne on vanhainpoikain yhteiskunta; Te ette näe naista.
KONSULI BERNICK. Totta, totta; ja juuri siksi, — niin, se on päätetty,
Lona, — sinä et matkusta Betyn ja minun luotani pois.
ROUVA BERNICK. Niin, Lona, sitä sinä et saa tehdä!
NEITI HESSEL. En toki. Kuinka voisin antaa anteeksi itselleni, jos lähtisin Teidän, nuoren parin luota, joka juuri perustaa kotiaan? Enkö minä ole kasvattiäiti? Minä ja sinä, Martta, me vanhat tädit —. Mitä katselet?
NEITI BERNICK. Kuinka taivas selkenee. Mikä kirkkaus merellä!
»Palmupuulla» on onni matkallaan.
NEITI HESSEL. Ja onni matkassaan.
KONSULI BERNICK. Ja me — meillä on pitkä ja vakava työpäivä edessä; varsinkin minulla. Mutta tulkoon se vaan; liittykää lujasti ympärilleni, te uskolliset, totuutta rakastavat naiset. Senkin olen näinä päivinä oppinut: Te naiset, te olette yhteiskunnan tukipylväät.
NEITI HESSEL. Silloinpa olet oppinut huonon viisauden, lanko. (Laskee painavasti kätensä hänen olalleen.) Ei, tiedätkös; totuuden ja vapauden henki, — ne ovat yhteiskunnan pylväät.