KOLMAS NÄYTÖS.
(_Sama sali konsuli Bernickin talossa.)
(Konsuli Bernick, rottinki kädessä, tulee kovin vihoissaan ulos takimmaisesta ovesta vasemmalta ja jättää oven raolleen.)
KONSULI BERNICK. Kas niin; nyt siitä kerrankin tuli tosi; sen löylyn hän luullakseni muistaa. (Jollekulle taakseen huoneeseen.) Mitä sinä sanot? — Ja minä sanon, että sinä olet ymmärtämätön äiti! Sinä puolustelet häntä, annat hänelle myötä kaikissa koirankujeissa. — Eivätkö koirankujeita? Mitä ne sinusta sitten ovat? Hiipiä yöllä pois kotoaan, mennä merelle kalastajain venheessä, jäädä sinne myöhään päivään asti ja saattaa minut sellaiseen kuolemantuskaan, minut, jolla on niin paljon muuta huolta. Ja uskaltaa, nulikka, vielä uhata, että hän karkaa! Niin, koettakoonpas vaan! — Sinäkö? Kyllä; sen minä kyllä uskon; sinä et tosiaan paljoa välitä, kuinka hänen käy. Luulen, että vaikka hän menettäisi henkensä —! — Vai niin? Niin, mutta minulla on elämäntyö jätettävä tänne maailmaan jälkeeni; minä en halua joutua lapsettomaksi. — Älä väitä vastaan. Betty; se on niin kuin minä sanon; hän saa olla arestissa — (Kuuntelee.) Hst; älä anna kenenkään huomata.
(Prokuristi Krap tulee sisään oikealta.)
PROKURISTI KRAP. Onko Teillä silmänräpäys aikaa, herra konsuli?
KONSULI BERNICK (heittää rottingin pois kädestään). Kyllä, kyllä.
Tuletteko telakalta?
PROKURISTI KRAP. Sieltä suoraan. Hm —
KONSULI BERNICK. No? Ei kai ole mitään estettä »Palmupuulla»?
PROKURISTI KRAP. »Palmupuu» voi lähteä huomenna, mutta —
KONSULI BERNICK. Siis »Indian Girl»? Enkös aavistanut, että tuo niskuri —
PROKURISTI KRAP. Myöskin »Indian Girl» voi lähteä huomenna; mutta se ei varmaan pääse pitkälle.
KONSULI BERNICK. Mitä tarkoitatte?
PROKURISTI KRAP. Anteeksi, herra konsuli; tuo ovi on raollaan, ja minä ajattelin, että jos siellä on joku —
KONSULI BERNICK (sulkee oven). Kas niin. Mutta mitä se sitten on, jota ei kukaan saa kuulla?
PROKURISTI KRAP. Sitä, että telakkamestari Aune aikoo antaa »Indian
Girlin» mennä miehineen päivineen pohjaan.
KONSULI BERNICK. Mutta, Jumala varjelkoon, kuinka Te saatatte uskoa —?
PROKURISTI KRAP. En osaa muuksi sitä nimittää, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. No, mutta selittäkää edes parilla sanalla —
PROKURISTI KRAP. Sen teen. Itse tiedätte, miten hitaasti työ on telakalla edistynyt sen jälkeen kuin saimme nuo uudet koneet ja uuden, tottumattoman työväestön.
KONSULI BERNICK. Niin, niin.
PROKURISTI KRAP. Mutta kun minä tänä aamuna menin sinne alas, huomasin, että korjaus amerikalaisella laivalla oli edistynyt silmäänpistävän pitkälle; se suuri halkeama pohjassa, — tiedättehän, — se läpilahonnut paikka —
KONSULI BERNICK. Niin, niin; mitä siitä?
PROKURISTI KRAP. Täydellisesti korjattu, — päältäkatsoen tietysti; vuorattu; näytti aivan uudelta; kuulin, että Aune itse oli tehnyt siellä työtä tulenvalolla koko yön.
KONSULI BERNICK. Niin, niin, entä sitten —?
PROKURISTI KRAP. Minä kummastelin sitä; työväki oli juuri aamiaislevollaan, ja niinpä sain tilaisuuden tarkastella kenenkään huomaamatta laivaa sekä ulkoa että sisältä; oli vaikea päästä alas lastattuun ruumaan; mutta sain kuin sainkin asiasta selon. Siellä tapahtuu kataluuksia, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Minä en voi tuota uskoa, herra Krap. Minä en voi, minä en tahdo uskoa sellaista Aunesta.
PROKURISTI KRAP. Ikävä kyllä, — mutta se on sula totuus. Siellä tehdään kataluuksia, sanon minä. Ei yhtään uutta hirttä pantu entisten sijaan, mikäli minä saatoin huomata; ainoastaan niittailtu, tilkitty ja paikkailtu peltilevyillä ja purjekankaalla ja jos jollakin. Pelkkää hutiloimista! »Indian Girl» ei pääse milloinkaan New-Yorkiin; menee pohjaan kuin haljennut pata.
KONSULI BERNICK. Sehän on kauheaa! Mutta mitä luulette hänellä olevan mielessä?
PROKURISTI KRAP. Tahtoo tietysti saattaa koneet huonoon huutoon; tahtoo kostaa; tahtoo vanhan työväestön jälleen armoihin.
KONSULI BERNICK. Ja sentähden uhraa ehkä niin monta ihmishenkeä.
PROKURISTI KRAP. Hän sanoi äskettäin: »Indian Girlin» miehistössä ei ole ihmisiä, he ovat elukoita.
KONSULI BERNICK. Niinpä niin, vaikka he olisivatkin; mutta eikö hän sitten ajattele suurta pääomaa, joka menee hukkaan?
PROKURISTI KRAP. Aune ei katsele suopein silmin suuria pääomia, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Aivan totta, hän on yllyttäjä ja rauhattomuuden herättäjä; mutta näin tunnoton teko —. Kuulkaa, herra Krap, tämä asia täytyy tutkia kahteen kertaan. Ei sanaakaan kenellekään siitä. Mikä häpeä telakallemme, jos ihmiset saavat sen tietää.
PROKURISTI KRAP. Sen ymmärrän, mutta —
KONSULI BERNICK. Päivällislevon aikana täytyy teidän koettaa päästä uudestaan laivaan; täysi selko minun on saatava.
PROKURISTI KRAP. Sen saatte, herra konsuli; mutta anteeksi, mitä aiotte sitten tehdä?
KONSULI BERNICK. Tietysti ilmoittaa asian viranomaisille. Emmehän voi antautua osallisiksi sellaiseen rikokseen. Minun omantuntoni pitää olla puhdas. Sitäpaitsi on tekevä hyvän vaikutuksen sekä sanomalehtiin että yhteiskuntaan kokonaisuudessaan, kun nähdään, että minä lykkään kaikki persoonalliset pyyteet syrjään ja annan oikeuden tehdä tehtävänsä.
PROKURISTI KRAP. Varsin totta, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Mutta ennen kaikkea täysi selko. Ja oltava vaiti sen aikaa —
PROKURISTI KRAP. Ei niin sanaa, herra konsuli; ja selko, sen Te saatte.
(Menee ulos puutarhaan ja sieltä kadulle.)
KONSULI BERNICK (puoliääneen). Mieltä kuohuttavaa! Mutta ei, sehän on mahdotonta, — aivan uskomatonta!
(Kun hän aikoo poistua huoneeseensa, tulee Hilmar Tönnesen
oikealta.).
HILMAR TÖNNESEN. Päivää, Bernick! No, minä onnittelen eilisen voiton johdosta kauppaseurassa.
KONSULI BERNICK. Kiitos, kiitos.
HILMAR TÖNNESEN. Sehän on loistava voitto, olen kuullut, älykkään kansalaisvaiston voitto itsekkyydestä ja ennakkoluuloista, — suunnilleen kuin ranskalainen razzia kabyleja vastaan. Merkillistä, että sinä sen epämiellyttävän kohtauksen jälkeen täällä —
KONSULI BERNICK. Niin, niin, anna olla.
HILMAR TÖNNESEN. Mutta päätaistelu on vielä edessä.
KONSULI BERNICK. Rautatie-asiassako, tarkoitat?
HILMAR TÖNNESEN. Niin, tiedäthän kai, mitä soppaa toimittaja Hammer nyt keittää?
KONSULI BERNICK (jännityksessä). En! Mitä se sitten on?
HILMAR TÖNNESEN. Hän on iskenyt kiinni siihen juoruun, joka nyt on liikkeellä, ja siitä hän nyt aikoo kyhätä kirjoituksen lehteen —
KONSULI BERNICK. Mihinkä juoruun?
HILMAR TÖNNESEN. Tietysti siihen noista suurista tilanostoista pitkin sivuradan vartta.
KONSULI BERNICK. Mitä sinä sanot? Onko täällä liikkeellä sellainen juoru?
HILMAR TÖNNESEN. On, kaikkialla kaupungissa. Minä kuulin sen klubilla, jonne sattumalta jouduin. Eräs meidän asianajajistamme kuuluu muka kaikessa hiljaisuudessa toisten puolesta ostaneen kaikki metsätilat, kaikki malmipaikat, kaikki putoukset —
KONSULI BERNICK. Ja eikö mainita, kenen puolesta?
HILMAR TÖNNESEN. Klubilla arveltiin, että kai jonkin ulkolaisen yhtiön, joka on saanut vihiä siitä, mitä sinulla on tekeillä, ja joka on kiiruhtanut puuhaan ennenkuin maatilain hinnat kohoavat —. Eikö se ole halpamaista — Uh!
KONSULI BERNICK. Halpamaistako?
HILMAR TÖNNESEN. Niin, että vieraat sillä tavoin tunkeutuvat meidän metsästysmaillemme. Ja että joku kaupungin omista asianajajista antaa pestata itsensä sellaiseen! Nyt siis tulevat ulkolaiset ja vievät voiton.
KONSULI BERNICK. Mutta sehän on vain kulkupuhetta.
HILMAR TÖNNESEN. Mutta sitä uskotaan kuitenkin, ja huomenna tai ylihuomenna toimittaja Hammer julistaa tietysti sen tosiasiaksi. Siellä klubilla vallitsi jo yleinen suuttumus. Minä kuulin monien sanovan, että jos se huhu osoittautuu todeksi, niin ne pyyhkivät nimensä listoista pois.
KONSULI BERNICK. Mahdotonta!
HILMAR TÖNNESEN. Vai niin? Mistä syystä sinä luulet näiden poroporvarien niin halukkaasti yhtyneen yritykseesi? Etkö sinä luule, että heille itselleen valahti vesi suuhun, kun —?
KONSULI BERNICK. Mahdotonta, väitän minä; sen verran toki meidänkin pienessä yhteiskunnassamme on kunnallishenkeä —
HILMAR TÖNNESEN. Tässäkö? Niin, sinä nyt olet optimisti ja arvostelet toisia itsesi mukaan. Mutta minä, joka olen aikamoisen hyvä huomioiden tekijä —. Täällä ei ole ainoaakaan, — niin, tietysti meitä lukuun ottamatta, — ei ainoaakaan, sanon minä, joka pitää korkealla aatteen lippua. (Menee näyttämön taustalle.) Uh, tuolla ne taas ovat!
KONSULI BERNICK. Ketkä?
HILMAR TÖNNESEN. Nuo kaksi amerikalaista. (Katsoo oikealle ulos.) Ja kenen kanssa he kävelevät? Hm, jumal'avita, eikö se ole »Indian Girlin» kapteeni. Uh!
KONSULI BERNICK. Mitä he hänestä?
HILMAR TÖNNESEN. Oh, hehän sopivat niin hyvin toistensa seuraan. Kapteenihan kuuluu olevan orjakauppias tai merirosvo; ja kuka tietää, mitä nuo toiset ovat harjoittaneet näinä monina vuosina.
KONSULI BERNICK. Kuuleppas, on kovin väärin ajatella heistä sellaista.
HILMAR TÖNNESEN. No, sinä nyt olet optimisti. Mutta nyt me saamme tietysti taas heidät kimppuumme; siksi minä ajoissa —
(Menee ovea kohti vasemmalle. Neiti Hessel tulee oikealta.)
NEITI HESSEL. No, Hilmar, minäkö sinut säikytin ulos?
HILMAR TÖNNESEN. Eipä suinkaan; minä vain tässä seisoskelin, kun oli tässä kiire; minun piti puhua pari sanaa Betyn kanssa.
(Menee takimmaiseen huoneeseen vasemmalle.)
KONSULI BERNICK (lyhyen vaitiolon jälkeen). No, Lona?
NEITI HESSEL. Niin.
KONSULI BERNICK. Minkälainen olen nyt tänään mielestäsi?
NEITI HESSEL. Samanlainen kuin eilen. Yksi valhe lisää ei haittaa —
KONSULI BERNICK. Sinun täytyy saada selitys tähän. Minne Juhani jäi?
NEITI HESSEL. Hän tulee tänne; hänellä oli puhumista erään miehen kanssa.
KONSULI BERNICK. Kun nyt tiedät sen, mitä eilen sait kuulla, ymmärrät, että koko elämäni tuhoutuu, jos totuus tulee ilmi.
NEITI HESSEL. Ymmärrän.
KONSULI BERNICK. On luonnollisesti itsestään selvää, että minä en ole syypää siihen rikokseen, josta juorut täällä puhuivat.
NEITI HESSEL. Se on luonnollista, se. Mutta kuka sitten oli varas?
KONSULI BERNICK. Varasta ei ollutkaan. Rahoja ei varastettu; killinkiäkään ei kadonnut.
NEITI HESSEL. Kuinka?
KONSULI BERNICK. Ei killinkiäkään, tiedä se.
NEITI HESSEL. Mutta se juoru? Kuinka se häpeällinen juoru pääsi liikkeelle, että Juhani —?
KONSULI BERNICK. Lona, sinun kanssasi uskon voivani puhua asioista, joista en muille puhu; minä en tahdo salata sinulta mitään. Minulla on osani sen juorun levittämisessä.
NEITI HESSEL. Sinulla? Ja niin voit tehdä häntä kohtaan, joka sinun tähtesi —?
KONSULI BERNICK. Sinä et saa tuomita ennenkuin muistat, miten asiat olivat siihen aikaan. Minähän selitin sen sinulle eilen. Minä tulin kotiin ja näin äitini sekautuneen kaikenmoisiin epäviisaihin yrityksiin; monenlaisia onnettomuuksia sattui lisäksi; näytti kuin kaikki paha olisi yhtäkkiä hyökännyt kimppuumme; meidän liikkeemme oli perikadon partaalla. Minä olin osaksi kevytmielinen ja osaksi epätoivoissani. Lona, minä luulen, että minä antauduin enimmäkseen vaan ajatuksiani tukehduttaakseni silloin siihen suhteeseen, joka sitten saattoi Juhanin lähtemään maasta.
NEITI HESSEL. Hm —.
KONSULI BERNICK. Sinä tietysti voit kuvitella, miten kyhättiin kaikenlaisia huhuja, kun hän ja sinä läksitte. Tämä ei muka ollut hänen ensimäinen kevytmielisyytensä, sanottiin. Dorf oli muka saanut suuren summan rahaa häneltä, että olisi ollut vaiti ja matkustanut tiehensä, kertoi yksi; toiset väittivät, että tuo nainen se olisi ne rahat saanut. Siinä samalla tuli ilmi, että meidän liikkeemme oli vaikea täyttää sitoumuksiaan. Mikä oli luonnollisempaa kuin että kielikellot liittivät nämä kaksi eri huhua toistensa yhteyteen? Kun tuo nainen jäi tänne ja eli köyhyydessä, niin väitettiin, että mies oli vienyt rahat kanssaan Amerikaan, ja huhun levitessä suureni summa suurenemistaan.
NEITI HESSEL. Entä sinä, Karsten —?
KONSULI BERNICK. Minä käytin tätä huhua pelastuksen keinona.
NEITI HESSEL. Sinä yhä sitä levitit?
KONSULI BERNICK. Minä en sitä kumonnut. Velkojat olivat alkaneet käydä meille aivan kurkkuun kiinni; minun oli välttämättä heidät rauhoitettava; kaikki riippui vain siitä, saisinko aikaan sen, ettei liikkeen pohjan lujuutta epäiltäisi; meitä oli kohdannut muka ainoastaan satunnainen onnettomuus, selitin; meitä ei vaan pitänyt ahdistella; meille tuli vaan antaa aikaa; jokainen oli saava liikkeeltä omansa takaisin.
NEITI HESSEL. Ja jokainen sai omansa?
KONSULI BERNICK. Niin, Lona, tämä huhu pelasti meidän liikkeemme ja teki minusta sen miehen, mikä nyt olen.
NEITI HESSEL. Sinusta on siis valhe tehnyt sen miehen, mikä nyt olet.
KONSULI BERNICK. Kenelle siitä oli silloin vahinkoa? Juhanilla ei ollut aikomus tulla koskaan takaisin.
NEITI HESSEL. Sinä kysyt, kenelle siitä silloin oli vahinkoa. Tarkasta itseäsi ja sano, etkö sinä itse ole saanut siitä vahinkoa.
KONSULI BERNICK. Tarkasta ketä miestä hyvänsä, niin näet, että jok'ainoassa on vähintäin yksi musta kohta, jota hänen täytyy salata.
NEITI HESSEL. Ja Te olette olevinanne yhteiskunnan tukipylväitä.
KONSULI BERNICK. Yhteiskunnalla ei ole parempia.
NEITI HESSEL. Ja mitä toimittaa, tuetaanko mokomaa yhteiskuntaa vai ei? Mille täällä annetaan arvoa? Ulkokuorelle ja valheelle — ei millekään muulle. Tässä sinä elät, kaupungin ensimäinen mies, komeudessa ja ilossa, vallassa ja kunniassa, sinä, joka olet painanut rikollisen leiman viattoman otsaan.
KONSULI BERNICK. Etkö sinä luule minun kyllin syvästi tuntevan vääryyttäni häntä kohtaan? Ja etkö luule, että olen valmis antamaan hänelle hyvityksen?
NEITI HESSEL. Millä tavoin? Sitenkö, että puhut.
KONSULI BERNICK. Ja sitä sinä voisit vaatia?
NEITI HESSEL. Millä muulla voi hyvittää sellaisen vääryyden?
KONSULI BERNICK. Minä olen rikas, Lona; Juhani saa tehdä mitä vaatimuksia tahtoo —
NEITI HESSEL. Niin, tarjoapa hänelle rahaa, niin saat kuulla, mitä hän vastaa.
KONSULI BERNICK. Tiedätkö, mitä hän aikoo?
NEITI HESSEL. En. Eilisestä saakka hän on ollut vaiti. Tuntuu kuin tämä olisi yhtäkkiä tehnyt hänestä aikamiehen.
KONSULI BERNICK. Minun täytyy puhua hänen kanssaan.
NEITI HESSEL. Tuossa hän tulee.
(Juhani Tönnesen tulee oikealta.)
KONSULI BERNICK (mennen häntä vastaan). Juhani —!
JUHANI TÖNNESEN (torjuen konsuli Bernickiä luotaan). Minä ensin.
Eilisaamuna lupasin sinulle sanallani, että olen vaiti.
KONSULI BERNICK. Sen sinä teit.
JUHANI TÖNNESEN. Mutta silloin minä en vielä tiennyt —
KONSULI BERNICK. Juhani, anna minun parilla sanalla valaista silloista asiaintilaa —
JUHANI TÖNNESEN. Ei tarvita; minä arvaan koko asiaintilan aivan hyvin. Kauppaliike oli silloin vaikeassa asemassa; ja kun minä olin poissa, ja sinulla oli vallassasi turvaton nimi ja maine —. No, minä en pidä sitä niin kovin suurena vikana; me olimme nuoria ja kevytmielisiä siihen aikaan. Mutta nyt minä tarvitsen totuutta ja sinun täytyy nyt puhua.
KONSULI BERNICK. Ja nyt juuri minä tarvitsen koko moraalisen arvoni, ja siksi minä en voi puhua.
JUHANI TÖNNESEN. Minä en välitä paljoa sepustuksista, joita olet sittemmin levittänyt minusta; vaan se vanha asia, siitä sinun pitää ottaa syy omaksesi. Dinan täytyy tulla minun vaimokseni, ja täällä, tässä kaupungissa minä tahdon asua ja olla ja elää hänen kanssaan.
NEITI HESSEL. Niinkö tahdot?
KONSULI BERNICK. Dinan kanssa! Hän vaimonasi? Tässä kaupungissa!
JUHANI TÖNNESEN. Niin, juuri tässä; minä tahdon jäädä tänne, uhmatakseni kaikkia noita valhettelijoita ja panettelijoita. Mutta voittaakseni hänet on välttämätöntä, että sinä vapautat minut.
KONSULI BERNICK. Oletko ajatellut, että jos minä myönnyn toiseen, niin otan samalla toisenkin niskoilleni? Sinä voit sanoa, että minä saatan kirjojemme avulla todistaa, ettei mitään kavallusta silloin tapahtunut? Mutta sitä minä en voi tehdä; meillä ei pidetty kirjaa niin tyydyttävästi siihen aikaan. Ja vaikka sen voisinkin, mitä sillä voitettaisiin? Enkö kaikessa tapauksessa joutuisi mieheksi, joka kerran pelasti itsensä valheella ja joka oli antanut viisitoista vuotta sen valheen ja tuon kaiken muun juurtua ihmisten vakaumukseen, kohottamatta kättäni sitä hävittääkseni. Etpä tunne liioin yhteiskuntaamme, muuten tietäisit, että se murskaisi minut perinpohjin.
JUHANI TÖNNESEN. Minä voin vastata sinulle ainoastaan, että minä tahdon rouva Dorfin tyttären vaimokseni ja tahdon asua hänen kanssaan tässä kaupungissa.
KONSULI BERNICK (pyyhkii hikeä otsaltaan). Kuule, Juhani, — ja sinäkin, Lona. Minä en ole näinä päivinä aivan tavallisessa asemassa. Asia on niin, että jos tämä isku annetaan minulle, niin tuhoatte minut, ettekä ainoastaan minua, vaan koko suuren ja hedelmällisen tulevaisuuden siltä yhteiskunnalta, joka on toki teidänkin lapsuutenne koti.
JUHANI TÖNNESEN. Ja jos minä en anna sinulle tätä iskua, niin hävitän koko vastaisen onneni.
NEITI HESSEL. Jatka, Karsten.
KONSULI BERNICK. Kuunnelkaa siis minua. Se liittyy läheisesti rautatieasiaan, ja se ei ole niinkään yksinkertainen kuin luulette. Te olette kai kuulleet mainittavan, että täällä viime vuonna puuhattiin rannikkorataa? Sillä oli monet ja mahtavat äänet puolellaan sekä täällä kaupungissa että ympäristöllä, ja varsinkin sanomalehdissä; mutta minä sain sen suunnitelman estetyksi, sillä se olisi tuottanut vahinkoa meidän laivaliikkeellemme pitkin rannikkoa.
NEITI HESSEL. Oletko itse osakkaana tuossa laivaliikkeessä?
KONSULI BERNICK. Olen. Mutta kukaan ei uskaltanut selittää sitä siltä kannalta; minulla oli kunnioitettu nimeni kilpenä ja suojana. Minä olisin kyllä muuten sen tappion kestänytkin; mutta paikkakunta ei olisi sitä kestänyt. Sitten päätettiin rakentaa sisämaanrata. Kun se oli tapahtunut, otin minä kaikessa hiljaisuudessa varman selon siitä, että sieltä voitaisiin rakentaa sivurata tänne.
NEITI HESSEL. Miksi kaikessa hiljaisuudessa, Karsten?
KONSULI BERNICK. Oletteko kuulleet puhuttavan noista suurista metsätilain, kaivosten ja putousten ostoista —?
JUHANI TÖNNESEN. Kyllä, sehän on ulkolainen yhtiö —
KONSULI BERNICK. Nykyisessä asemassaan ovat nuo tilat suorastaan arvottomat hajallaan asuville omistajilleen; he möivät ne siis verrattain halvalla. Jos he olisivat odottaneet siksi, kunnes kysymys sivuradasta tuli pohdittavaksi, olisivat he vaatineet hävyttömiä hintoja.
NEITI HESSEL. Hyvä, hyvä; mutta entä sitten?
KONSULI BERNICK. Nyt seuraa seikka, jota voi selittää eri tavoilla, — seikka, jonka mies meidän yhteiskunnassamme voi tehdä ainoastaan silloin, kun hänellä on tahraton ja kunnioitettu nimi tukenaan.
NEITI HESSEL. No niin?
KONSULI BERNICK. Minä olen ostanut kaikki ne tilat.
NEITI HESSEL. Sinä?
JUHANI TÖNNESEN. Itsellesi?
KONSULI BERNICK. Itselleni. Jos sivurata saadaan aikaan, olen miljonääri; jos sitä ei saada aikaan, joudun vararikkoon.
NEITI HESSEL. Tuo on uskaliasta, Karsten.
KONSULI BERNICK. Minä olen pannut koko omaisuuteni tähän peliin.
NEITI HESSEL. Minä en tarkoita omaisuutta; mutta kun tulee ilmi, että —
KONSULI BERNICK. Niin, siinä onkin ydinkohta. Sen tahrattoman nimen avulla, joka minulla tähän saakka on ollut, saatan minä ottaa tämän asian hartioilleni, kantaa ja edistää sitä ja sanoa kansalaisilleni: katsokaa, tämän minä olen uskaltanut yhteiskunnan hyväksi.
NEITI HESSEL. Yhteiskunnanko?
KONSULI BERNICK. Niin; ja kukaan ei ole epäilevä tarkoituksiani.
NEITI HESSEL. Onhan täällä toki miehiä, jotka ovat menetelleet suoremmin kuin sinä, ilman taka-ajatuksia, ilman sivutarkoituksia.
KONSULI BERNICK. Kuka?
NEITI HESSEL. Tietysti Rummel ja Sandstad ja Vigeland.
KONSULI BERNICK. Saadakseni heidät puolelleni oli minun pakko uskoa asia heille.
NEITI HESSEL. Ja sitten?
KONSULI BERNICK. He vaativat minulta itselleen viidennen osan voitosta.
NEITI HESSEL. Ah. näitä yhteiskunnan pylväitä!
KONSULI BERNICK. Ja eikö se ole juuri yhteiskunta itse, joka pakottaa meitä mutkateille? Miten täällä olisi käynyt, jos minä en olisi toiminut salassa? Kaikki olisivat rynnänneet siihen yritykseen, jaelleet keskenään, hajoittaneet, sekoittaneet ja hutiloineet koko homman. Tässä kaupungissa ei ole ainoaakaan miestä, paitsi minä, joka ymmärtää johtaa niin laajaa liikettä kuin tästä tulee; näillä main on ylimalkaan ainoastaan ulkomaalaisilla kykyä suuriin liikehommiin. Siksi minut omatuntoni tässä suhteessa vapauttaa. Ainoastaan minun käsissäni voi näistä maatiloista tulla pysyvää siunausta niille monille, joille ne tuottavat leipää.
NEITI HESSEL. Siinä minä uskon sinun olevan oikeassa, Karsten.
JUHANI TÖNNESEN. Mutta minä en noita monia tunne, ja minun elämäni onni on vaarassa.
KONSULI BERNICK. Myöskin sinun synnyinseutusi onni on vaarassa. Jos tulee ilmi seikkoja, jotka luovat varjoa minun entiseen elämääni, niin karkaavat vastustajani yhdistetyin voimin kimppuuni. Nuoruuden mielettömyyksiä ei meidän yhteiskunnassamme pestä koskaan pois. Tullaan tutkimaan koko minun elämäni sen jälkeen, kaivetaan esiin tuhansia pikkutapahtumia, tulkitaan ja selitellään niitä tuon ilmitulleen valossa; minut muserretaan huhujen ja panettelujen painon alle. Rautatie-asiasta täytyy minun vetäytyä syrjään; ja jos minä otan siitä käteni, niin se kukistuu, ja minä olen samalla kertaa sekä vararikkoon joutunut että kansalaisena kuollut.
NEITI HESSEL. Juhani, nyt, kun olet tämän kuullut, täytyy sinun matkustaa pois ja vaieta.
KONSULI BERNICK. Niin, niin, Juhani, sinun täytyy!
JUHANI TÖNNESEN. Kyllä, minä matkustan ja vaikenen; mutta minä tulen takaisin, ja silloin minä puhun.
KONSULI BERNICK. Jää sinne, Juhani; vaikene, ja minä olen halukas antamaan sinulle osan —
JUHANI TÖNNESEN. Pidä rahasi, mutta anna minulle minun nimeni ja kunniani takaisin.
KONSULI BERNICK. Ja uhraa omani!
JUHANI TÖNNESEN. Sinä ja yhteiskuntasi saatte pitää itse huolen, miten siitä selviätte. Minun täytyy ja minä tahdon ja minä voitan Dinan omakseni. Siksi matkustan minä jo huomenna yli meren »Indian Girlillä».
KONSULI BERNICK. »Indian Girlillä?»
JUHANI TÖNNESEN. Niin. Kapteeni lupasi ottaa minut mukaan. Minä matkustan sinne, sanon minä: minä myön farmini ja järjestän siellä asiani. Kahden kuukauden kuluttua olen uudestaan täällä.
KONSULI BERNICK. Ja silloin sinä aiot puhua?
JUHANI TÖNNESEN. Silloin saa syyllinen ottaa itse syyn niskoilleen.
KONSULI BERNICK. Unohdatko, että minun täytyy silloin ottaa niskoilleni sekin, johon minä en ole syyllinen?
JUHANI TÖNNESEN. Kuka se viisitoista vuotta sitten käytti hyväkseen tuota häpeällistä juorua?
KONSULI BERNICK. Sinä syökset minut epätoivoon! Mutta jos sinä puhut, niin minä kiellän kaikki! Minä sanon, että se on vaan katalaa salajuonta minua vastaan; että se on kostoa; että sinä tulit tänne kiristääksesi minulta rahaa!
NEITI HESSEL. Häpeä, Karsten!
KONSULI BERNICK. Minä olen epätoivoissani, sanon minä; ja minä taistelen henkeni edestä. Minä kiellän kaikki, kaikki!
JUHANI TÖNNESEN. Minulla on sinun kaksi kirjettäsi. Löysin ne matka-arkustani muitten papereitten joukosta. Minä luin ne tänä aamuna; ne ovat tarpeeksi selviä todistuskappaleita.
KONSULI BERNICK. Ja ne sinä aiot näyttää?
JUHANI TÖNNESEN. Jos sitä vaaditaan.
KONSULI BERNICK. Ja kahden kuukauden kuluttua tulet takaisin tänne?
JUHANI TÖNNESEN. Niin toivon. Tuuli on hyvä. Kolmen viikon päästä olen
New-Yorkissa — ellei »Indian Girl» uppoa.
KONSULI BERNICK (hätkähtäen). Uppoa? Miksi »Indian Girl» uppoaisi?
JUHANI TÖNNESEN. Aivan niin, sitä minäkin.
KONSULI BERNICK (tuskin kuultavasti). Uppoa?
JUHANI TÖNNESEN. Niin, Bernick, nyt siis tiedät, mikä on edessä; saat koettaa keksiä sillä aikaa keinoja. Hyvästi! Betylle voit sanoa terveiseni, vaikkei hän ottanutkaan minua vastaan sisaren tavoin. Mutta Marttaa minä tahdon tavata. Hänen pitää sanoa Dinalle —; hänen pitää luvata —
(Poistuu takimmaisesta ovesta vasemmalle.)
KONSULI BERNICK (ajatuksissaan). »Indian Girl» —? (Nopeasti.) Lona, sinun täytyy estää tämä!
NEITI HESSEL. Näet itse, Karsten, — minulla ei ole enää mitään valtaa häneen.
(Menee_ Juhanin_ perästä takimmaisesta ovesta vasemmalle.)
KONSULI BERNICK (rauhattomissa ajatuksissa). Uppoa —?
(_Telakkamestari Aune tulee oikealta.)
TELAKKAMESTARI AUNE. Anteeksi, sopiiko konsulille —?
KONSULI BERNICK (käännähtää kiivaasti). Mitä Te tahdotte?
TELAKKAMESTARI AUNE. Pyytää kysyä konsulilta erästä asiaa.
KONSULI BERNICK. Hyvä, joutuin. Mitä aioitte kysyä?
TELAKKAMESTARI AUNE. Aioin kysyä, että onko se varma, — aivan peruuttamattoman varma, — että minä saan eron telakalta, jos »Indian Girl» ei voisi lähteä huomenna?
KONSULI BERNICK. Mitä nyt? Laivahan joutuu lähtökuntoon.
TELAKKAMESTARI AUNE. Niin, — se joutuu. Mutta, jos se nyt ei joutuisikaan, — saanko silloin eron?
KONSULI BERNICK. Mitä tuollaiset turhat kyselyt hyödyttävät?
TELAKKAMESTARI AUNE. Minä tahtoisin sen niin mielelläni tietää, herra konsuli. Vastatkaa minulle: saisinko silloin eron?
KONSULI BERNICK. Onko minun tapani pitää sanani vai ei?
TELAKKAMESTARI AUNE. Minä siis huomenna menettäisin aseman, joka minulla on kotona ja niiden keskuudessa, joille lähinnä kuulun, — menettäisin vaikutukseni työväen piirissä, — menettäisin kaiken tilaisuuden tehdä hyötyä yhteiskunnan alhaisille ja halpa-arvoisille.
KONSULI BERNICK. Aune, siitä asiasta olemme selvillä.
TELAKKAMESTARI AUNE. No, niinpä saa »Indian Girl» lähteä.
(Lyhyt hiljaisuus.)
KONSULI BERNICK. Kuulkaa nyt; minä en voi pitää silmällä kaikkea; en voi olla vastuunalainen kaikesta; — Te uskallatte kai vakuuttaa minulle, että korjaus on suoritettu moitteettomasti?
TELAKKAMESTARI AUNE. Te annoitte minulle liian niukan määräajan, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Mutta korjaus on tyydyttävä, sanotte?
TELAKKAMESTARI AUNE. Onhan nyt hyvät ilmat ja kesäaika.
(Jälleen hiljaisuus.)
KONSULI BERNICK. Onko Teillä muuta sanottavaa minulle?
TELAKKAMESTARI AUNE. En tiedä muuta, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Siis, — »Indian Girl» lähtee —.
TELAKKAMESTARI AUNE. Huomenna?
KONSULI BERNICK. Niin.
TELAKKAMESTARI AUNE. Hyvä. (Hän kumartaa ja poistuu.)
(Konsuli Bernick seisoo hetken epäröivänä; sitten menee hän nopeasti ulko-ovea kohti, ikäänkuin aikoen kutsua Aunen takaisin, mutta pysähtyy rauhattomana, käsi oven rivassa. Samassa avataan ovi ulkoapäin ja prokuristi Krap astuu sisään.)
PROKURISTI KRAP (matalalla äänellä). Ahaa, hän kävi täällä. Tunnustiko?
KONSULI BERNICK. Hm —; oletteko Te saanut mitä selville?
PROKURISTI KRAP. Mitä siinä enää tarvitaan? Eikö konsuli nähnyt, miten paha omatunto vilkkui hänen silmistään?
KONSULI BERNICK. Oh, sellaista; — sellaista ei nähdä. Oletteko saanut mitään selville?
PROKURISTI KRAP. En päässyt enää tarkastamaan; jouduin liian myöhään; ne haalasivat laivaa jo pois veistämöltä. Mutta juuri tuo kiire osoittaa selvästi, että —
KONSULI BERNICK. Ei osoita mitään. Tarkastus on siis toimitettu?
PROKURISTI KRAP. Tietysti, mutta —
KONSULI BERNICK. Kas niin. Eikä luonnollisesti löydetty mitään moittimisen aihetta?
PROKURISTI KRAP. Herra konsuli, Te tiedätte hyvin, miten tuollaiset tarkastukset ylimalkaan tapahtuvat, varsinkin telakalla, joka on niin hyvässä maineessa kuin meidän.
KONSULI BERNICK. Yhdentekevä; me emme siis ole vastuunalaisia.
PROKURISTI KRAP. Herra konsuli, ettekö Te tosiaan huomannut Aunesta, että —?
KONSULI BERNICK. Aune rauhoitti minut täydellisesti, tietäkää se.
PROKURISTI KRAP. Ja minä taas sanon, että minä olen moraalisesti vakuutettu, että —
KONSULI BERNICK. Mitä tämä merkitsee, herra Krap? Minä huomaan kyllä, että Teillä on kaunaa tuota miestä kohtaan; mutta jos aiotte häneen iskeä, on Teidän valittava parempi tilaisuus. Te tiedätte, miten tärkeää se on minulle — tai oikeammin sanoen, laivan isännistölle — että »Indian Girl» lähtee matkalle huomenna.
PROKURISTI KRAP. Hyvä, hyvä; lähteköön sitten; mutta mitähän pian saamme kuulla siitä laivasta — hm!
(Kauppias Vigeland tulee oikealta.)
KAUPPIAS VIGELAND. Nöyrimmästi hyvää päivää, herra konsuli. Onko Teillä silmänräpäys aikaa?
KONSULI BERNICK. Olkaa hyvä, herra Vigeland.
KAUPPIAS VIGELAND. Niin, minä tahdoin vaan tiedustella, ettekö Tekin ole sitä mieltä, että »Palmupuun» on lähdettävä huomenna?
KONSULI BERNICK. Sehän on päätetty asia!
KAUPPIAS VIGELAND. Mutta nyt tuli kapteeni luokseni ja ilmoitti, että on annettu myrskymerkkejä.
PROKURISTI KRAP. Ilmapuntari on kovin laskeutunut tästä aamusta.
KONSULI BERNICK. Niinkö? Onko odotettavissa myrsky?
KAUPPIAS VIGELAND. Ainakin kovia puuskatuulia; mutta ei suinkaan vastatuulta; päinvastoin —
KONSULI BERNICK. Hm; niin, mitä Te sanotte?
KAUPPIAS VIGELAND. Minä sanon, niinkuin jo sanoin kapteenillekin, että »Palmupuu» on kaitselmuksen kädessä. Ja sitäpaitsi, onhan matka ensin ainoastaan Pohjanmeren poikki; ja Englannissahan näiden kuljetettavain tavarain hinnat ovat niin tavattoman korkeat, että —
KONSULI BERNICK. Niin, meille tulisi nähtävästikin tappio, jos odottaisimme.
KAUPPIAS VIGELAND. Ja onhan laiva luja ja sitäpaitsi täydestä vakuutettu. Ei, uskalletumpaa on sen sijaan, jos siitä puhe tulee, »Indian Girlin» —
KONSULI BERNICK. Mitä Te tarkoitatte?
KAUPPIAS VIGELAND. Sehän lähtee myöskin huomenna.
KONSULI BERNICK. Niin, laivan isännistö on pitänyt sellaista kiirettä, ja sitäpaitsi —
KAUPPIAS VIGELAND. No, jos se vanha arkku uskaltaa lähteä, — ja päällepäätteeksi sellaisen miehistön käsissä, — niin olisi häpeä, jos emme me —
KONSULI BERNICK. Hyvä, hyvä. Teillä on varmaankin laivapaperit mukana?
KAUPPIAS VIGELAND. Tässä näin.
KONSULI BERNICK. No niin; pyydän, ehkä menette tuonne sisään herra
Krapin kanssa?
PROKURISTI KRAP. Olkaa hyvä; se on pian tehty.
KAUPPIAS VIGELAND. Kiitos. — Ja tuloksen heitämme Kaikkivaltiaan käteen, herra konsuli.
(Hän menee prokuristi Krapin kanssa etummaiseen huoneeseen
vasemmalle. Kolleega Rörlund tulee sisään puutarhan kautta.)
KOLLEEGA RÖRLUND. Kas, oletteko kotona tähän aikaan päivästä, herra konsuli?
KONSULI BERNICK (ajatuksissaan). Niinkuin näette.
KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, minä pistäysin tänne oikeastaan Teidän vaimonne vuoksi. Arvelin, että hän ehkä kaipaisi lohdutuksen sanoja.
KONSULI BERNICK. Sitä hän kyllä kaipaakin. Mutta minäkin tahtoisin puhua hiukan Teidän kanssanne.
KOLLEEGA RÖRLUND. Ilolla, herra konsuli. Mutta mikä Teillä on? Tehän näytätte aivan kalpealta ja tyrmistyneeltä.
KONSULI BERNICK. Minäkö? Vai näytän? Niin, mitenkäpä muuten, — tällaisena aikana, kun niin paljon kerääntyy huolta? Koko suuri liikkeeni — ja sitten tuo rautatie-suunnitelma —. Kuulkaas; sanokaa minulle eräs asia, herra kolleega; antakaa minun tehdä Teille eräs kysymys.
KOLLEEGA RÖRLUND. Sangen mielelläni, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Minun päähäni pisti tässä ajatus. Kun juuri on ryhtymässä sellaiseen suurisuuntaiseen yritykseen, jonka määränä on edistää tuhansien onnea —. Jos se nyt vaatisi jonkin yksityisen uhrin —?
KOLLEEGA RÖRLUND. Kuinka Te tarkoitatte?
KONSULI BERNICK. Oletan esimerkiksi, että joku aikoo perustaa suuren tehtaan. Hän tietää varmasti — sillä sen on pitkä kokemus hänelle opettanut — että ennemmin tai myöhemmin menee tässä tehdasliikkeessä hukkaan ihmishenkiä.
KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, se on liiankin todennäköistä.
KONSULI BERNICK. Tai että joku ryhtyy harjoittamaan kaivosliikettä. Hän ottaa palvelukseensa sekä perheenisiä että nuorta, elinvoimaista väkeä. Eikö voi varmuudella sanoa, etteivät kaikki nämä säily siinä hengissä?
KOLLEEGA RÖRLUND. Kyllä, valitettavasti on asia niin.
KONSULI BERNICK. No niin. Sellainen mies tietää siis jo edeltäkäsin, että yritys, jonka hän aikoo toteuttaa, epäilemättäkin kerran maksaa ihmishenkiä. Mutta tuo yritys on yleishyödyllinen; joka ihmishengen sijaan, minkä se maksaa, edistää se epäilemättäkin satojen onnea.
KOLLEEGA RÖRLUND. Ahaa, Te ajattelette rautatietä, — kaikkia noita vaarallisia kaivannoita ja vuoren louhimisia ja muuta sellaista —
KONSULI BERNICK. Niin; niin kyllä; minä ajattelen rautatietä. Ja sitäpaitsi, — rautatiehän saa syntymään sekä tehtaita että kaivosliikettä. Mutta eikö Teistä sittenkin —?
KOLLEEGA RÖRLUND. Rakas herra konsuli, Teillä on melkein liian herkkä omatunto. Minun mielestäni, kun Te jätätte asian kaitselmuksen huomaan —
KONSULI BERNICK. Niin; aivan niin: kaitselmus —
KOLLEEGA RÖRLUND. — niin olette syytön. Rakentakaa Te vaan huoletta rautatietänne.
KONSULI BERNICK. Niin, mutta nyt esitän aivan erikoisen tapauksen. Oletan, että on porattu johonkin vaaralliseen vuoren paikkaan reikä ja siihen ladattu panos, joka on laukaistava; mutta ellei tätä panosta laukaista, ei rautatiestä tule mitään. Oletan: insinööri tietää, että se vie hengen siltä mieheltä, jonka on panos sytytettävä; mutta sytyttää se täytyy, ja insinöörin velvollisuus on lähettää joku työmies sitä tekemään.
KOLLEEGA RÖRLUND. Hm — KONSULI BERNICK. Arvaan, mitä siihen voisitte sanoa. Että olisi suurta, jos insinööri itse ottaisi sytyttimen ja menisi ja sytyttäisi panoksen. Mutta sellaista ei yleensä tehdä. Hänen täytyy siis uhrata joku työmiehistä.
KOLLEEGA RÖRLUND. Sitä ei mikään insinööri koskaan meillä tekisi.
KONSULI BERNICK. Minkään insinöörin päähän suurissa maissa ei pälkähtäisi tehdä sellaista.
KOLLEEGA RÖRLUND. Suurissa maissa? Ei, sen kyllä uskon. Noissa turmeltuneissa ja tunnottomissa yhteiskunnissa —
KONSULI BERNICK. Oh, niissä yhteiskunnissa on yhtä ja toista hyvääkin.
KOLLEEGA RÖRLUND. Ja Te voitte sanoa niin, Te, joka itse —?
KOLLEEGA RÖRLUND. Suurissa yhteiskunnissa on toki tilaa toimia hyödyllisten yritysten hyväksi; siellä uskalletaan uhrata jotakin suurelle asialle; mutta täällä kiedotaan ihminen kaikenlaisiin vähäpätöisiin huomioonottoihin ja arveluksiin.
KOLLEEGA RÖRLUND. Onko ihmishenki mikään vähäpätöinen huomioon otettava?
KONSULI BERNICK. Kun tuo ihmishenki on tuhansien onnen uhkana.
KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta Tehän esitätte aivan mahdottomia tapauksia, herra konsuli! Minä en ollenkaan Teitä ymmärrä tänään. Ja lisäksi Te viittaatte noihin suuriin yhteiskuntiin. Niin, siinä maailmassa, — mitä arvoa on ihmishengellä siellä? Siellä tehdään laskelmia ihmishengellä kuin pääomilla. Mutta me seisomme toki aivan toisella moraalisella perustalla, arvelen. Katsokaa meidän kunniallista laivanvarustaja-säätyämme! Mainitkaa yksikin ainoa meikäläinen laivanvarustaja, joka kurjan liikevoiton tähden uhraisi yhdenkään ihmishengen! Ja ajatelkaa sitten noitten suurten yhteiskuntain konnia, jotka oman etunsa tähden lähettävät matkaan yhden kulkuun kelvottoman laivan toisensa jälkeen —
KONSULI BERNICK. Minä en puhu kulkuun kelvottomista laivoista!
KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta minä puhun, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Niin, mutta mitä varten? Eihän se kuulu asiaan. — Oh, näitä pieniä arkamaisia arveluita! Jos joku meikäläinen kenraali veisi miehensä kuulasateeseen ja ne kaatuisivat häneltä, niin hän viettäisi unettomia öitä sen jälkeen. Niin ei ole muualla. Kuulisittepa, mitä tuo tuolla sisällä kertoo —
KOLLEEGA RÖRLUND. Tuo? Kuka? Se amerikalainenko —?
KONSULI BERNICK. Niin. Kuulisittepa, miten Amerikassa —
KOLLEEGA RÖRLUND. Hän on siis tuolla? Ja sitä ette ilmoittanut minulle.
Minä heti —
KONSULI BERNICK. Siitä ei ole hyötyä. Te ette häneen pysty.
KOLLEEGA RÖRLUND. Senpähän saamme nähdä. No, tuossa hän nyt tulee.
(Juhani Tönnesen tulee takimmaisesta huoneesta vasemmalta.)
JUHANI TÖNNESEN (puhuu taakseen avonaisesta ovesta). Niin, niin, Dina, vaikkapa vaan; mutta minä en luovu Teistä kuitenkaan. Minä tulen takaisin ja silloin täytyy väliemme muuttua jälleen hyviksi.
KOLLEEGA RÖRLUND. Luvallanne, mitä Te noilla sanoillanne tarkoitatte?
Mitä Te oikein tahdotte?
JUHANI TÖNNESEN. Minä tahdon, että tuo nuori nainen, jolle Te eilen minua mustasitte, tulee minulle vaimoksi.
KOLLEEGA RÖRLUND. Teille —? Ja Te voitte kuvitella, että —?
JUHANI TÖNNESEN. Minä tahdon hänet vaimokseni.
KOLLEEGA RÖRLUND. No, sittenpä saattekin tietää — (Menee puoliavoimen
oven luo.) Rouva Bernick, oletteko hyvä ja tulette todistajaksi. — Ja
Tekin, Martta-neiti. Ja antakaa Dinan tulla tänne. (Näkee neiti
Hesselin.) Ah, oletteko Tekin täällä?
NEITI HESSEL (ovella). Pitääkö minunkin tulla?
KOLLEEGA RÖRLUND. Kuka hyvänsä haluaa; kuta useampi, sen parempi.
KONSULI BERNICK. Mikä Teillä on mielessä?
(Neiti Hessel, rouva Bernick, neiti Bernick, Dina ja
Hilmar Tönnesen tulevat huoneesta.)
ROUVA BERNICK. Herra kolleega, minä en ole voinut parhaalla tahdollanikaan estää Juhania —
KOLLEEGA RÖRLUND. Minä estän hänet, rouva. — Dina, Te olette ajattelematon tyttö. Mutta minä en voi moittia siitä juuri Teitä. Te olette ollut liian kauan täällä ilman sitä moraalista tukikohtaa, joka pitäisi Teitä yllä. Minä syytän itseäni, etten jo ennen ole hankkinut Teille sitä tukea.
DINA. Te ette saa nyt puhua!
ROUVA BERNICK. Mutta mitä tämä on?
KOLLEEGA RÖRLUND. Nyt juuri täytyy minun puhua, Dina, vaikka Teidän käytöksenne eilen ja tänään on tehnyt sen minulle kymmentä kertaa vaikeammaksi. Mutta väistykööt kaikki arvelukset, kun Te vaan pelastutte. Te muistatte, mitä lupasin Teille. Te muistatte, mitä lupasitte vastata, kun minä olin näkevä ajan tulleeksi. Nyt minä en tohdi enää vitkastella, ja siksi — (Juhani Tönnesenille) tämä nuori tyttö, jota Te tavoittelette, on minun kihlattuni.
ROUVA BERNICK. Mitä Te sanotte?
KONSULI BERNICK. Dina!
JUHANI TÖNNESEN. Hän! Teidän —?
NEITI BERNICK. Et, ethän ole, Dina!
NEITI HESSEL. Valhetta!
JUHANI TÖNNESEN. Dina, — puhuuko tuo mies totta?
DINA (lyhyen vaikenemisen jälkeen). Totta.
KOLLEEGA RÖRLUND. Täten ovat toivottavasti kaikki viettelyksen taidot tehdyt tehottomiksi. Se askel, jonka olen Dinan hyväksi päättänyt tehdä, saakoon nyt joutua koko yhteiskuntamme tietoon. Minä elän siinä varmassa toivossa, ettei sitä selitetä väärin. Mutta nyt, hyvät naiset, arvelen parhaaksi, että viemme Dinan täältä ja koetamme saada hänen mielensä jälleen rauhaan ja tasapainoon.
ROUVA BERNICK. Niin, tulkaa. Oi Dina, mikä onni sinulle!
(Hän vie Dinan ulos vasemmalle; kolleega Rörlund seuraa heitä.)
NEITI BERNICK. Hyvästi, Juhani! (Poistuu.)
HILMAR TÖNNESEN (puutarhaovella). Hm — minun täytyy tosiaankin sanoa —
NEITI HESSEL (joka on seurannut katsein Dinaa). Ei pää riipuksiin, poika! Minä jään tänne pitämään pastoria silmällä! (Hän menee ulos oikealle.)
KONSULI BERNICK. Juhani, nyt et matkusta »Indian Girlillä».
JUHANI TÖNNESEN. Nyt juuri matkustankin.
KONSULI BERNICK. Mutta ethän tule takaisin enää?
JUHANI TÖNNESEN. Minä tulen.
KONSULI BERNICK. Tällaisenko jälkeen? Mitä sinulla on täällä tekemistä tämän jälkeen?
JUHANI TÖNNESEN. Kostaa Teille kaikille; murskata niin monta kuin voin teistä. (Hän poistuu oikealle.)
(Kauppias Vigeland ja prokuristi Krap tulevat konsulin huoneesta.)
KAUPPIAS VIGELAND. No. nyt on paperit kunnossa, herra konsuli.
KONSULI BERNICK. Hyvä, hyvä —
PROKURISTI KRAP (matalalla äänellä). Ja se päätös siis pysyy, että
»Indian Girl» lähtee huomenna?
KONSULI BERNICK. Se lähtee.
(Hän poistuu huoneeseensa. Kauppias Vigeland ja prokuristi Krap menevät ulos oikealle. Hilmar Tönnesen aikoo seurata heitä, mutta samassa pistää Olavi päänsä varovasti ulos takimmaisesta ovesta vasemmalta.)
OLAVI. Eno! Hilmar-eno!
HILMAR TÖNNESEN. Uh, sinäkö se olit? Miksi sinä et pysy siellä ylhäällä huoneessasi? Sinähän olet arestissa.
OLAVI (pari askelta lähempänä). Hst! Hilmar-eno, tiedätkö mitä?
HILMAR TÖNNESEN. Kyllä; tiedän, että sait tänään selkääsi.
OLAVI (luo uhkaavan katseen isänsä huoneeseen päin). Hän ei lyö minua enää vasta. Mutta tiedätkö, että Juhani-eno matkustaa huomenna amerikalaisten kanssa?
HILMAR TÖNNESEN. Mitä se sinua liikuttaa? Joudukin vaan takaisin ylös huoneeseesi.
OLAVI. Minäkin pääsen ehkä vielä puhveleita metsästämään, eno.
HILMAR TÖNNESEN. Roskaa; sellainen vätys kuin sinä —
OLAVI. Odotahan vaan; saatpahan huomenna kuulla!
HILMAR TÖNNESEN. Pöllö!
(Hän menee ulos puutarhaan, Olavi juoksee takaisin huoneeseen
ja sulkee oven, kun huomaa prokuristi Krapin, joka tulee oikealta.)
PROKURISTI KRAP (menee konsulin ovelle ja aukaisee sen raolleen).
Anteeksi, herra konsuli, että tulin takaisin, mutta nousee tavaton
rajuilma. (Odottaa hetkisen; ei kuulu vastausta.) Lähteekö »Indian
Girl» kuitenkin?
(Lyhyen vaikenemisen jälkeen vastaa:)
KONSULI BERNICK (huoneestaan). »Indian Girl» lähtee kuitenkin.
(Prokuristi Krap sulkee oven ja poistuu jälleen oikealle.)